Silent Hill: Revelation (2012) - elokuva-arvostelu

SILENT HILL: REVELATION

Ohjaus: M. J. Bassett

Näyttelijät: Adelaide Clemens, Kit Harington, Sean Bean, Carrie-Anne Moss, Malcolm McDowell, Martin Donovan, Deborah Kara Unger, Heather Marks, Robert Campanella, Erin Pitt, Radha Mitchell ja Peter Outerbridge

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 18

Samannimiseen videopelisarjaan perustuva kauhuelokuva Silent Hill (2006) oli taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ohjaaja Christophe Gans ei kuitenkaan muiden kiireidensä takia ehtinyt jatkamaan hommassaan, joten hänet korvattiin M. J. Bassettilla. Roger Avaryn oli tarkoitus jatkaa käsikirjoittajana, mutta kun hänet tuomittiin vankilaan kuolemantuottamuksesta, Bassett päätyi myös kirjoittamaan jatko-osan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2011 ja lopulta Silent Hill: Revelation sai ensi-iltansa lokakuussa 2012. Elokuva kuitenkin menestyi huomattavasti huonommin kuin edeltäjänsä, minkä lisäksi se sai lähes täystyrmäyksen niin kriitikoilta kuin pelisarjan faneilta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Silent Hill: Revelationia, ainoastaan ensimmäisen Silent Hillin pari kertaa. Nyt kun on ilmestymässä uusi elokuva pelien pohjalta, Return to Silent Hill (2026), päätin vihdoin katsoa myös Silent Hill: Revelationin.

Sharon Da Silva pääsi pois Silent Hillin kauhujen täyttämästä kaupungista ja on menettänyt muistinsa olostaan siellä. Kun muutamaa vuotta myöhemmin Valtielin ritarikunta sieppaa hänen isänsä, Sharonin täytyy palata Silent Hilliin pelastaakseen tämän.

Ensimmäisessä Silent Hill -filmatisoinnissa nähty Jodelle Ferland ei enää jatka Sharon Da Silvan roolissa, vaan hänet on korvattu Adelaide Clemensillä. Elokuvien välissä Rose-äiti (Radha Mitchell) onnistui keksimään keinon palauttaa Sharonin oikeaan maailmaan, mutta jäi yhä itse vangiksi Silent Hillin kaupunkiin. Sharon menetti muistinsa ajastaan Silent Hillissä ja hän luulee, että hänen unensa paikasta ovat vain tavallisia painajaisia. Varttuessaan hän ja hänen isänsä Christopher (Sean Bean) ovat aktiivisesti muuttaneet paikasta toiseen, jotta Silent Hillin tahot eivät löytäisi tyttöä. He kulkevat tekaistuilla nimillä ja tällä hetkellä he ovat Heather ja Harry Mason. Hahmoista löytyy potentiaalia, mutta kaikki jää täysin pintapuoleiseksi. Clemens ei valitettavasti juuri vakuuta näyttelijänä, kun taas Bean jää elokuvan ainoaksi hyväksi suorittajaksi.

     Elokuvassa nähdään myös Kit Harington Sharonin, tai siis "Heatherin" luokkatoverina Vincentinä, Martin Donovan Sharonia vakoilevana yksityisetsivä Douglasina, Carrie-Anne Moss Valtielin ritarikuntaa johtavana Claudiana, Heather Marks Silent Hilliin eksyneenä Sukina, sekä Malcolm McDowell Silent Hilliin vangittuna Leonardina. Sivunäyttelijöiden työ jää paikoin aika laiskaksi suorittamiseksi ja etenkin yleensä hyvä Moss ei vaikuta edes yrittävän pääpahiksen roolissa. McDowell on käynyt käärimässä helpot rahat vaivaannuttavalla suorituksellaan ja elokuvan ilmestymisen aikoihin Game of Thronesin (2011-2019) myötä kuuluisuuteen ampaissut Harington on aika puupökkelö Vincentinä.

Ensimmäinen Silent Hill -elokuva on heikkouksineenkin yksi parhaista videopelileffoista. Valitettavasti samaa ei todellakaan voi sanoa jatko-osasta, Silent Hill: Revelationista, jota katsoessa tulee kyllä ykkösosan tekijätiimiä ikävä. Leffalla on vielä kelvolliset lähtökohdat, joskin on outoa, että Sharonin paluu isänsä luokse on hoidettu elokuvien välissä. Elokuva on muutenkin täynnä kummallisia ratkaisuja ja sen tarinankerronta tuntuu kulkevan eteenpäin kuin tajunnanvirran tulva, sisältäen enemmänkin yksittäisiä kohtauksia ja skenaarioita toisensa perään, jotka eivät meinaa rakentua koherentiksi kokonaisuudeksi. Harmillisesti tämä nimenomaan pahenee, kun Sharon palaa Silent Hilliin.

Vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia ja Sharon kohtaa yhä vain enemmän erilaisia hirviöitä, Silent Hill: Revelation on yllättävänkin pitkäveteinen elokuva. Tähän vaikuttaa mojovasti se, että käsikirjoitus on todella ohut ja laiska, ja leffa on täysin jännityksetön. Ohjaaja-käsikirjoittaja M. J. Bassettin työ on kaikin puolin ponnetonta ja meno sen kuin pahenee loppua kohti. Sharonin kohtaamiset pahan Alessan kanssa (eikö tämä setvitty jo edellisessä elokuvassa?) hoidetaan puolivillaisesti ja lopputaistelu on varsinainen antikliimaksi, vaikka koko pelisarjan ylivoimaisesti pähein mörkö Pyramid Head pääseekin heiluttelemaan miekkaansa. Tästäkin hirviöstä tosin meinataan viedä uskottavuus, kun suuren osan ruutuajastaan Pyramid Head viettää huvipuistossa karusellinpyörittäjänä. Jep jep, eikä tämä todellakaan jää Silent Hill: Revelation ainoaksi tahattoman koomiseksi jutuksi.

Edes teknisesti elokuva ei vakuuta. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta hieman kömpelösti leikattu kasaan ja värimäärittely on aika ajoin ruman yliampuva. Lavasteet ovat paikoitellen jopa näyttävät ja maskeerauksin ja asuin toteutetut hirviöt ovat hienot. Tietokonetehosteista näkyy pienehkö budjetti ja leffan 3D-kuvakikkailu on lähinnä ärsyttävää, kun toiminnallisemmissa kohtauksissa jotain tökitään vähän väliä päin näköä. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu, joskin Akira Yamaokan ja Jeff Dannan säveltämät musiikit kierrättävät turhankin paljon samoja melodioita kohtauksesta toiseen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Silent Hill: Revelation, Kanada, Ranska, 2012, Davis-Films, Dynamic Effects Canada, Konami, Silent Hill 2 DCP

Arvostelu: Insomnia (2002)

INSOMNIA

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Al Pacino, Hilary Swank, Robin Williams, Maura Tierney, Martin Donovan, Nicky Katt, Paul Dooley, Jonathan Jackson, Katharine Isabelle ja Crystal Lowe
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 16

Insomnia on uudelleenfilmatisointi samannimisestä norjalaistrilleristä vuodelta 1997. Yhdysvalloissa innostuttiin filmistä ja ryhdyttiin työstämään omaa versiota sen pohjalta. Alun perin Uhrilampaiden (The Silence of the Lambs - 1991) ohjaaja Jonathan Demmen oli tarkoitus tehdä leffa, mutta tuottaja Steven Soderberghin nähtyä Christopher Nolanin ohjaaman Mementon (2000), Soderbergh otti yhteyttä Nolaniin ja pyysi häntä tekemään elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2001 ja lopulta Insomnia sai maailmanensi-iltansa 3. toukokuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys lippuluukuilla ja kriitikot kehuivat sitä. Itse näin Insomnian varmaan kymmenisen vuotta sitten, innostuttuani suuresti Nolanin muista filmeistä. Silloin en pahemmin piitannut leffasta, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin Insomnian täyttävän nyt 20 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Pienessä alaskalaiskaupungissa 17-vuotias Kay Connell löydetään murhattuna. Losangelesilaisetsivät Will Dormer ja Hap Eckhart lähetetään auttamaan paikallista poliisia tutkimaan tapausta.

Al Pacino näyttelee etsivä Will Dormeria, joka lähetetään yhdessä parinsa Hapin (Martin Donovan) kanssa Los Angelesista Alaskaan, pieneen Nightmuten kalastajakaupunkiin tutkimaan teini-ikäisen Kay-tytön (Crystal Lowe) murhaa. Pacino välittää hienosti hahmonsa tunteita, kun Will löytää yhtäkkiä itsensä pienestä kyläpahasesta suurkaupungin vilinän sijaan - ja mikä pahinta, kyseessä on vielä aika Alaskassa, jolloin aurinko ei laske ollenkaan. Tämä pistää Willin pään pyörälle, eikä hän saa unta, kun päiväsaika tuntuu jatkuvan ikuisuuksiin. Tästä elokuvan nimi Insomnia, "unettomuus". On mielenkiintoista seurata, kun Will tutkii tapausta, varsinkin kun unettomat yöt alkavat tosissaan vaikuttamaan hänen työkykyynsä. Kun hahmon pinna alkaa olla tiukilla, Pacino pääsee loistamaan parhaiten.

     Elokuvassa nähdään myös Hilary Swank, Nicky Katt, Paul Dooley ja Larry Holden paikallisina poliiseina, jotka katsovat losangelesilaiskyttiä nenänvarttaan pitkin, Maura Tierney hotellinomistajana, Jonathan Jackson murhatun Kayn poikaystävänä, Katharine Isabelle Kayn parhaana kaverina, sekä edesmennyt Robin Williams kirjailijana. Näyttelijät tekevät kaikki hyvää työtä. Swank vakuuttaa poliisina, joka yrittää näyttää kykynsä suurkaupungin etsivien edessä, kun taas komediarooleistaan tunnettu Williams on yllättävänkin mainio hiljaisemmassa ja vakavammassa roolissa.

En toisaalta ihmettele, ettei Insomnia iskenyt minuun, kun näin sen ensi kertaa. Kun elokuvaa vertaa ohjaaja Christopher Nolanin muihin töihin, kuten esimerkiksi hänen Batman-trilogiaansa (2005-2012), taikurileffa The Prestigeen (2006), uniseikkailu Inceptioniin (2010), scifiteos Interstellariin (2014) tai jopa hänen tätä edeltävään rikoselokuvaansa Memento, Insomnia tuntuu jotenkin yksinkertaiselta ja helpolta kaikessa suoraviivaisuudessaan. Se ei tarjoa samaa monimutkikasta, ajalla leikittelevää tarinankerrontaa, eikä se tunnu siltä kuin Nolan olisi yhtä täysillä siinä mukana kuin muissa elokuvissaan. Yhä uudelleenkatselun jälkeen koen, että Insomnia on heikoin elokuva, jonka olen Nolanilta nähnyt (esikoisteos Following, 1998, näkemättä). Silti en enää koe, että Insomnia olisi millään tavalla heikko elokuva. Nolanin laajaan mestariteosten kattaukseen verrattuna se on hieman heppoisempi ja unohdettavampi raina, mutta omillaan se on oikein pätevä trilleri.

Elokuvalta ei kannata odottaa mitään erityisen nokkelaa murhamysteeriä, jossa katsoja yrittäisi loppuun asti arvailla, kuka on nuoren tytön kuoleman takana. Tekijä paljastetaan nopeasti, mikä olikin ensimmäisellä katselulla mielestäni yksi elokuvan heikkouksista. Tällä kertaa taas koin, että leffa ei tarvitse mitään mysteeriä. Pointtina onkin etsivä Dormerin ja murhaajan välille muodostuva erikoinen yhteys, joka syvetessään häivyttää leffasta kaiken mustavalkoisuuden. Mitä enemmän kummastakin selviää, sitä vähemmän katsoja näkee toisen osapuolen puhtaana hyviksenä ja toisen puhtaana pahiksena. Tämä yhteys, näyttelijöiden taidokas työ, päähenkilön sisäiset päänvaivat esimerkiksi jatkuvaan auringonpaisteeseen liittyen ja useat tiivistunnelmaisesti rakennetut kohtaukset toimivat elokuvan voimavaroina.

Nolan onnistuu pitämään katsojan mielenkiinnon yllä kertomuksen alusta loppuun ilman sen kummempaa mysteeriä murhaajan henkilöllisyydestä. Hän rakentaa jännittävää henkeä ja tekee parasta työtä sillä, mitä Hillary Seitzin käsikirjoitus tarjoaa. Seitzin teksti on mainio ja se uppoutuu hyvin päähenkilön pään sisälle, mutta todellinen Nolan-filmien nokkeluus jää uupumaan. Tekniseltä toteutukseltaan Insomnia on hyvin tehty. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja oivallisesti leikattu kasaan. Vajaan kahden tunnin kestossaan elokuva pystyy rauhassa keskittymään aiheeseensa, mutta on silti tarpeeksi napakka kokonaisuus. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat ja äänimaisema on hyvin luotu. David Julyanin säveltämät musiikit tunnelmoivat mainiosti ja tuovat tiettyä herkkyyttä jännitteen keskelle.

Yhteenveto: Insomnia on erittäin mainio ja koukuttava trilleri. Yllättäen sen jännite ei rakennu murhaajan henkilöllisyyden selvittämiseen, vaan etsivän ja murhaajan välille muodostuvaan yhteyteen. Vaikka paljastus tapahtuukin nopeasti, tutkimus pitää silti hyvin mukanaan leffan loppuun asti, tarjoten useita tiivistunnelmaisia kohtauksia edetessään. Seasta löytyy onnistunutta psykologista draamaa, liittyen päähenkilön uniongelmiin ja niiden vaikutuksiin tapausta tutkiessa, sekä mustavalkoisuuden katoamiseen, kun Will ja murhaaja alkavat käydä keskustelujaan. Al Pacino on nappivalinta päärooliin ja muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan pätevästi. Christopher Nolanin ohjaus on tasokasta, joskin hän ei pääse tässä toteuttamaan itseään samalla lailla kuin muissa filmeissään. Jos Insomniaa katsoo osana Nolanin filmografiaa, tuntuu se väkisinkin välityöltä, jolla nostaa omaa mainettaan, päästäkseen tekemään sitä, mitä oikeasti haluaa. Yksittäisenä rikosjännärinä muiden joukossa filmi kuitenkin toimii oikein passelisti ja suosittelen katsomaan elokuvan, jos se on vielä jäänyt näkemättä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Insomnia, 2002, Alcon Entertainment, Summit Entertainment, Witt/Thomas Productions, Section Eight, Insomnia Productions

Arvostelu: Tenet (2020)

TENET

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: John David Washington, Robert Pattinson, Elizabeth Debicki, Kenneth Branagh, Dimple Kapadia, Aaron Taylor-Johnson, Himesh Patel, Clémence Poésy, Martin Donovan ja Michael Caine
Genre: toiminta, scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Tenet on ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Nolanin uusi elokuva. Idean elokuvaan Nolan sai jo noin 20 vuotta sitten, mutta piti sitä vain omana tietonaan, keskittyessään muihin projekteihinsa. Noin kuutisen vuotta sitten Nolan alkoi tuumia ideaa uudessa valossa ja ryhtyi kunnolla kirjoittamaan tarinaa idean ympärille. Kuvaukset lähtivät käyntiin maaliskuussa 2019 ja Tenetin oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo tänä heinäkuussa, mutta koronaviruksen aiheuttaman pandemian vuoksi sen ensi-iltaa on vähän väliä siirretty parilla viikolla eteenpäin. Nyt elokuva on kuitenkin (toivottavasti) vihdoin ja viimein saamassa ensi-iltansa, enkä millään malttanut odottaa sen näkemistä. Nolan on ehdoton suosikkiohjaajani ja rakastan lähes kaikkia hänen elokuviaan, joten automaattisesti jokainen uusi teos häneltä on listallani vuoden odotetuimpien elokuvien kärjessä. Olin viime syksynä lomalla Norjassa ja minua ärsytti, kun käytyäni Oslon oopperatalolla, sain tietää, että Tenetiä oli juuri päivää aiemmin kuvattu siellä. Koronan takia minua on jännittänyt, pääsenkö lainkaan katsomaan elokuvaa teattereihin tänä vuonna ja vielä lehdistönäytöspäivän aamuna olin epäuskoinen siitä, että pääsisin nyt oikeasti katsomaan sen. Olin epäuskoinen yhä näytöksen päätyttyä ja niin hämilläni kokemastani, että kävin katsomassa Tenetin uudestaan kaksi päivää myöhemmin.

Salaperäinen järjestö värvää agentin estämään kolmannen maailmansodan. Tehtävällään hän kohtaa teknologian, jolla voi kääntää ajan kulun: inversion.

Denzel Washingtonin poika, BlacKkKlansmanissa (2018) nähty John David Washington esittää elokuvan päähenkilöä, agenttia, joka lähetetään tehtävälle, mikä mullistaa käsityksen ajasta. Washington yhdistelee taidokkaasti hahmoonsa tiukkaa toimintasankaria, elegantisti käyttäytyvää vakoojaa ja nasevaa vitsailijaa. Hahmo pidetään vakavana oikeina hetkinä, mutta hän osaa myös murjoa hauskoja heittoja - usein ärsyttääkseen vastustajaansa, ennen kuin turpaanveto alkaa. Washington tekee päähenkilöstä välittömästi pidettävän, jota kannustaa voittoon yhä vain enemmän leffan kulkiessa eteenpäin.

Elokuvassa nähdään myös joka roolillaan paremmin vakuuttava Robert Pattinson päähenkilöä auttavana vekkulimaisena agenttina, täydellisesti osaansa istuva Kenneth Branagh venäläisenä asekauppiaana, hienosti eläytyvä Elizabeth Debicki tämän vaimona, sekä Nolanin luottonäyttelijä Michael Caine pienessä roolissa. Läpikotaisin näyttelijät tekevät loistotyötä, mikä ei varmasti ole ollut helppoa, ottaen huomioon erittäin vaativan käsikirjoituksen. Nolanin tuttuun salailevaan tyyliin päänäyttelijät saivat lukea käsikirjoituksen vain suljetussa tilassa. Pienemmissä rooleissa nähtävät näyttelijät saivat käsiinsä vain oman osuutensa, tietämättä kokonaiskuvasta mitään.

Christopher Nolan on aina tykännyt leikkiä ajan kanssa elokuvissaan. Memento (2000) esitettiin kohtaus kohtaukselta väärässä järjestyksessä. Inceptionin (2010) useat unikerrokset saavat ajan kulumaan eri paikoissa hitaammin. Interstellarissa (2014) vieraillaan planeetalla, missä yksi tunti vastaa seitsemää Maan vuotta. Dunkirk (2017) taas kertoi kolmea eri aikajanaa päällekäin. Nyt Tenetissä Nolan esittelee inversion, tavan kääntää aikaa - mutta vain tietyissä objekteissa, muun maailman liikkuessa normaalisti eteenpäin. Päähenkilön pitää esimerkiksi oppia nappaamaan luoti aseeseen, sen sijaan, että hän ampuu luodin kohteeseensa. Idea on kiehtova ja sitä hyödynnetään yhä vain monipuolisemmin ja hämmentävämmin, mitä pidemmälle elokuva etenee. Suu loksahtaa auki ja sen saattaa jopa unohtaa sulkea, sillä meno muuttuu yhä vain hullunkurisemmaksi. Inversio on toteutettu huikein tehostein ja se pistää vähän väliä pään pyörälle. Vielä senkin jälkeen, kun olen nähnyt elokuvan kaksi kertaa ja pohtinut sitä useamman päivän, se onnistuu edelleen hämmentämään. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa tätä käsikirjoitusta on ollut työstää, jotta kaikessa on järkeä.

Sen lisäksi, että itse ajalla temppuilu saa raapimaan päätä kummastellen, Nolan ei muutenkaan päästä katsojaansa helpolla. Tenetiin on pakko keskittyä ihan koko ajan täysillä tai muuten siitä putoaa nopeasti kärryiltä - etenkin kun elokuva kulkee yllättävänkin kovaa vauhtia eteenpäin. Kaikki turha on karsittu pois ja leffa tuntuu sanovan katsojalle samaa kuin salaperäinen järjestö päähenkilölle: sinulle kerrotaan vain se, mikä sinun on pakko tietää. Silti vaikka leffa kuinka selittää juttuja katsojalle eri tavoin, katsojasta tuntuu siltä, että moni juttu on mennyt yli hilseen. Elokuva onnistuikin valtavalla tykityksellään jättämään minut ensimmäisellä katselukerralla niin sanattomaksi, että koin valtavaa halua nähdä elokuvan välittömästi uudestaan. Tenet on lisäksi kuin lahja, mikä vain jatkaa antamistaan. Toisella katselulla bongasin elokuvasta paljon juttuja, mitkä menivät ohi aiemmin ja uskoisin, että leffasta riittää löydettävää vielä monellekin katselulle.

Tenet ei kuitenkaan ole ongelmaton teos ja siitä löytyy tiettyjä vikoja - joista osa tosin korjaantui uusintakatselulla. Koska ensimmäisellä kerralla pyrin olemaan mahdollisimman tarkkaavainen tarinasta ja inversion konseptista, mihin vielä lisää päälle sen, että elokuva kulkee erittäin reipasta tahtia eteenpäin, en kyennyt tunnepuolella investoitumaan hahmoihin ja heidän suhteisiinsa kovinkaan kummoisesti. Kun toisella katselulla tiesin, mitä on luvassa, tunnepuoli iski huomattavasti lujempaa - vaikka yritin edelleen järkeillä inversiota mahdollisimman loogiseksi. Elokuvassa sanotaankin monta kertaa, että tavallinen ajattelutapa ajasta täytyy unohtaa, sillä muuten Tenetiä ei vain voi ymmärtää. Toinen ongelma - tai pikemminkin ristiriita - on liiallinen selittely. Itse inversiota ei varmaan edes voisi selittää liiaksi, mutta mukana on muita käsitteitä, jotka käydään nopeasti läpi hieman jopa kömpelöllä dialogilla, jotta katsoja varmasti pysyy mukana. Toisaalta joillekin katsojista nämä selitykset ovat äärimmäisen tärkeitä apukeinoja. Elokuvassa käsitellään muutenkin paradokseja, joten sehän siis vain sopii mukaan.

Näitä muutamia lyhyitä pökkelökeskusteluja lukuunottamatta Nolan osoittaa jälleen kerran mestarillisuutensa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. On tosiaan kauhistuttavaa edes tuumia, että pitäisi yrittää kirjoittaa näin monikerroksinen tarina ja vieläpä siten, että aikaa pitää käännellä suuntaan jos toiseenkin. Ohjaajana Nolan pitää tunnelman korkealla ja paketin tiukasti kasassa. Osaamattomissa käsissä Tenet hajoaisi palasiksi jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Nolan onnistuu myös täysin sulavasti yhdistelemään erilaisia genrejä, kuten vanhanaikaista vakoojajännäriä, scifitoimintaa, sotaelokuvaa, psykologista trilleriä ja rikosdraamaa ripauksella romantiikkaa. Lisäksi kuten voikin odottaa, on filmi teknisesti mieletön teos. Nolan pitää käytännön tehosteista digiefektien sijaan ja elokuvasta löytyykin useita hetkiä, joissa tehdään todella vaikuttavia juttuja täysin oikeasti. Kuvaus on huikeaa ja IMAX-sali vain korostaa vahvaa visuaalisuutta, sekä mahtipontisesti tykittelevää äänimaailmaa. Säveltäjänä ei tällä kertaa toimi Hans Zimmer, vaan Ludwig Göransson, mutta vaihdos ei haittaa, eikä sitä välttämättä edes huomaa, sillä Göranssonkin päästää eeppisyyden valloilleen musiikeissaan.

Yhteenveto: Tenet on erinomainen scifitoimintajännäri, mikä osoittaa jälleen kerran Christopher Nolanin valtavan lahjakkuuden elokuvantekijänä. Nolanin kiehtomus aikaa kohtaan viedään täysin uusiin sfääreihin ja elokuvassa esitelty inversio on huikea idea. Se tarjoaa paljon pohdiskeltavaa vielä pitkäksi aikaa, eikä leffa välttämättä parinkaan katselukerran jälkeen aukea täysin. Nolan ei millään halua päästää katsojaansa helpolla ja sen lisäksi, että käsikirjoitus on jo muutenkin haastava, hän vain vaikeuttaa asioita nopealla temmolla. Elokuva tuntuu ainakin puoli tuntia todellista kestoa lyhyemmältä. Kaikki turha on karsittu leikkaushuoneen lattialle, mikä tarkoittaa, ettei tylsää hetkeä tule, eikä jännite koskaan hellitä. Samalla se kuitenkin tarkoittaa, että keskittyminenkään ei voi herpaantua. Tunnelma vain tiivistyy Ludwig Göranssonin upeiden musiikkien voimasta ja visuaalisesti elokuva on fantastinen. Näyttelijät ovat mahtavia rooleissaan - varsinkin John David Washington, joka varmistaa paikkansa Hollywoodin uutena starana. Muutamia kömpelösti selitteleviä dialogeja lukuunottamatta käsikirjoitus on todella vaikuttava, etenkin kun sen monimutkaiset ja nerokkaat kiemurat vähitellen avautuvat - ja sitähän muuten tapahtuu vielä pitkään Tenetin näkemisen jälkeen. Pitkä odotus ei onneksi johtanut pettymykseen ja Nolan näyttää taas kerran olevansa elokuva-alan parhaita tekijöitä 2000-luvulla!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tenet, 2020, Warner Bros. Pictures, Syncopy