Arvostelu: 28 vuotta myöhemmin (28 Years Later - 2025)

28 VUOTTA MYÖHEMMIN

28 YEARS LATER

Ohjaus: Danny Boyle

Pääosissa: Alfie Williams, Aaron Taylor-Johnson, Jodie Comer, Ralph Fiennes, Edvin Ryding, Chi Lewis-Parry, Christopher Fulford, Amy Cameron, Rocco Haynes ja Jack O'Connell

Genre: kauhu, draama

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Danny Boylen ohjaama, Alex Garlandin käsikirjoittama ja Cillian Murphyn tähdittämä kauhuelokuva 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten jatkoa oli luvassa. Jatko-osa 28 viikkoa myöhemmin (28 Weeks Later - 2007) sai myös positiivista palautetta ja menestyi hyvin, joten kolmannen elokuvan suunnittelu käynnistyi heti. Kuitenkin kun elokuvasarjan oikeuksista syntyi kiistaa, työnimellä "28 kuukautta myöhemmin" kulkenut kolmas leffa joutui tuotantohelvettiin. Vuonna 2022 Boyle ja Garland paljastivat, että sopimustekniset asiat oli vihdoin saatu setvittyä ja kolmas elokuva olisi vihdoin oikeasti tulossa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja nyt, vihdoin ja viimein 28 vuotta myöhemmin on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen jo vuosia tuuminut, että noinkohan kolmatta leffaa on ikinä tulossa ja vasta siinä kohtaa, kun kuvausten ilmoitettiin alkaneen, uskoin että elokuva on oikeasti realisoitumassa. Ollessani Norjassa lomareissulla, sade pääsi yllättämään kesken turisteilun ja sateensuojaa etsiessäni, huomasin ilokseni, että 28 vuotta myöhemmin oli nähtävissä jo ennen Suomea ja kävin katsomassa elokuvan.

On kulunut 28 vuotta siitä, kun raivoviirus levisi ympäri Isoa-Britanniaa, mikä on eristetty muusta maailmasta karanteenialueena. Turvasaarella asunut nuori Spike lähtee ensi kertaa kokemaan maan kauhut.

28 vuotta myöhemmin -elokuvan keskiössä on brittiperhe, joka on asunut läpi raivoepidemian saarella, mihin pääsee vain laskuveden myötä esiin paljastuvaa polkua pitkin. Perheeseen kuuluvat Aaron Taylor-Johnsonin näyttelemä Jamie-isä, joka on jo kokenut metsästäjä, eikä juuri hätkähdä enää tartunnan saaneen raivotautisen nähdessään, Jodie Comerin esittämä Isla-äiti, joka on sairastunut johonkin, mikä on tehnyt hänestä sekavan, sekä heidän 12-vuotias poikansa Spike, jona nähdään ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Alfie Williams, joka on aiemmin nähty yhdessä jaksossa HBO Maxin His Dark Materials -sarjassa (2019-2022). Taylor-Johnson ja Comer ovat tuttuun tapaansa mainiot rooleissaan, tulkiten hahmojaan vakuuttavasti ja moniulotteisesti. Elokuvan todellinen vakuuttaja on kuitenkin nuori Williams, joka esittää hahmonsa kehityskaaren pelokkaasta pojasta urheaksi miehenaluksi todella hyvin. Toivon, että Williamsille irtoaa tulevaisuudessakin mahdollisuuksia elokuva-alalla.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Edvin Ryding ruotsalaissotilaana, joka epäonnekseen rantautuu Isoon-Britanniaan, hänen joukkueensa vahdittua karanteenialueen vesistöjä, Christopher Fulford Samina, josta on muodostunut Spikelle isoisämäinen hahmo, sekä Ralph Fiennes omiin oloihinsa vetäytyneenä tohtori Ian Kelsonina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa oivallisesti. Parhaan suorituksen tarjoaa vähemmän yllättäen Fiennes tohtorina, joka on keksinyt omanlaisensa tavan elää harmoniassa tartunnan saaneiden ympäröimänä.

28 vuotta myöhemmin osoittautui erittäin hyväksi kauhudraamaksi ja se oli mielestäni pitkän odotuksen arvoinen jatko-osa, sekä parannus 28 viikkoa myöhemmin -leffaan verrattuna. Nyt kun elokuvasarja on jälleen sen käynnistäneiden ohjaaja Danny Boylen ja käsikirjoittaja Alex Garlandin käsissä, on meno muutakin kuin tyypillistä zombirähinää ja kaksikko onkin onnistunut laatimaan mainion moniulotteisen kertomuksen tässä epidemian villitsemässä maailmassa. Tai no, maassa, sillä kuten elokuvassakin muistutetaan, Ison-Britannian ulkopuolella muu maailma jatkaa eloaan ihan normaalisti.

Ennen kaikkea kyseessä on nuoren Spiken kasvukertomus, joka käynnistyy, kun tämän isä ottaa pojan ensi kertaa mukaansa metsästysretkelle. Ilmapiiri on heti kättelyssä tehokkaan epämiellyttävä ja karmiva. Kohtaamiset raivotautisten kanssa ovat jännittäviä, pahimmillaan suorastaan intensiivisiä. Spiken matkan edetessä 28 vuotta myöhemmin saa kuitenkin myös muita puolia kuin pelkkää kauhua. Mukana on hämmentävän herkkiä, jopa kauniita hetkiä, jotka rikastuttavat elokuvaa. Moni katsoja voi olla yllättynyt, pyyhkiessään kyyneliä poskiltaan "zombielokuvan" aikana. Valitettavasti elokuvasta löytyy kuitenkin myös negatiivista sanottavaa ja se liittyy leffan lopetukseen. 28 vuotta myöhemmin on vasta uuden trilogian avausosa ja tarina jätetään kesken. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että se, millaiseen kohtaukseen Boyle ja Garland ovat päättäneet tämän leffan lopettaa, on aikamoinen tyylirikko, aiheuttaa outoja ja epäuskoisia naurunpuuskia yleisössä, sekä saa miettimään, että mitä helvettiä kaksikko oikein ajatteli? 28 vuotta myöhemmin on muuten erittäin hyvä elokuva, mutta sen viimeiset minuutit eivät saaneet minua odottamaan jo alkuvuodesta 2026 ilmestyvää jatko-osaa, 28 Years Later: The Bone Templeä oikeastaan yhtään.

Teknisiltä ansioiltaan 28 vuotta myöhemmin on pääasiassa oivallinen. Boyle halusi kuvata elokuvan iPhone-puhelimilla varsinaisten elokuvakameroiden sijaan ja vaikka kyseisen kännykän laatu onkin pieneltä ruudulta vaikuttava, isolta kankaalta katsottuna kuva jää paikoin rakeiseksi ja suttuiseksi. Tämä ei kuitenkaan ole huono juttu, vaan visuaalinen ilme tuo mieleen rakeisen ja suttuisen alkuperäiselokuvan. Kuvauksessa en kuitenkaan tykännyt kikkailusta, missä näyttelijän ympärille on rakennettu kuvausteline täynnä iPhoneja, jotka kuvaavat samanaikaisesti. Kikassa kuva siirtyy telineen puolelta toiselle silmänräpäyksessä. Kikka voisi olla ihan veikeä, jos toteutus olisi sulavampi ja sitä käytettäisiin monipuoleisemmin kuin vain silloin, kun jotakuta ammutaan jousipyssyllä. Lavasteet, asut ja raivotautisten maskeeraukset ovat hienot ja äänimaailma on pätevästi rakennettu Young Fathersin ajoittain aavemaisia, toisinaan taas nättejä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

28 Years Later, 2025, TSG Entertainment, DNA Films, British Film Institute (BFI), Danny Boyle, Decibel Films, Québec Production Services Tax Credit

Arvostelu: Nosferatu (2024)

NOSFERATU

Ohjaus: Robert Eggers

Pääosissa: Nicholas Hoult, Lily-Rose Depp, Bill Skarsgård, Aaron Taylor-Johnson, Emma Corrin, Ralph Ineson, Simon McBurney ja Willem Dafoe

Genre: kauhu, fantasia

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Nosferatu on uudelleenfilmatisointi samannimisestä saksalaiselokuvasta (Nosferatu - Eine Symphonie des Grauens) vuodelta 1922, joka puolestaan oli luvaton filmatisointi Bram Stokerin kirjasta Dracula (1897). Elokuvasta oli tehty jo vuonna 1979 uudelleenfilmatisointi Nosferatu - yön valtias (Nosferatu: Phantom der Nacht) ja vuonna 2015 ilmoitettiin, että Robert Eggers ohjaisi uuden version elokuvasta. Eggers aikoi tehdä elokuvan heti The Witchin (The VVitch: A New-England Folktale - 2015) jälkeen, mutta päättikin lopulta tehdä ensin The Lighthousen (2019) ja The Northmanin (2022). Alun perin näyttelijäkaartiin palkattiin Anya Taylor-Joy ja Harry Styles, mutta kummatkin joutuivat jättämään projektin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023 ja nyt uusi Nosferatu saapuu elokuvateattereihin. Itse olen ollut viime aikoina varsin nuiva ja epäileväinen kaikenlaisia uudelleenfilmatisointeja kohtaan, mutta olin todella utelias Nosferatun suhteen, pääasiassa Eggersin takia. Elokuvan ensimmäinen traileri oli mielestäni erittäin vaikuttava ja odotin positiivisin mielin näkeväni elokuvan. Olinkin innoissani, kun pääsin näkemään Nosferatun jo kuukautta ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1838 saksalainen Thomas Hutter matkustaa Transylvaniaan tapaamaan kreivi Orlokia, joka haluaa ostaa kartanon pienestä saksalaiskaupungista. Thomas ei kuitenkaan tiedä, että kreivi on verta himoitseva pahan ruumiillistuma, joka aikoo syöstä kaupungin pimeyteen ja tehdä Thomasin rakkaasta Ellenistä vaimonsa.

Puolentoista vuoden takaisessa Renfield-elokuvassa (2023) kreivi Draculan palvelijaa näytellyt Nicholas Hoult palaa vampyyrien maailmaan ja näyttelee Nosferatussa Thomas Hutteria, nuorta kiinteistönvälitysalalla toimivaa miestä, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun hänet lähetetään solmimaan tärkeitä kauppoja iäkkään aatelismiehen kanssa. Hoult tekee yhden uransa parhaista roolitöistä, tulkiten erinomaisesti hahmonsa kasvavaa pelkoa, kun hänen bisneskumppaninsa todelliset aikomukset käyvät selväksi. Näyttelijäkaarti on muutenkin väkevä. The Idol -sarjasta (2023) tuttu Johnny Deppin tytär Lily-Rose säväyttää Thomasin rakkaana Elleninä, jonka pahuus on ottanut tähtäimeensä. Nuoren Deppin työ on suorastaan intensiivistä. Aaron Taylor-Johnson ja Emma Corrin ovat mainiot pääparin varakkaana ystäväpariskuntana Friedrich ja Anna Hardingina, Simon McBurney heittäytyy hyvin lieron vampyyripalvelijan, herr Knockin osaan ja Willem Dafoe on vähemmän yllättäen nappivalinta Von Franziksi, erikoiseksi professoriksi, joka kutsutaan tutkimaan tilannetta, kun tavalliset metodit eivät enää auta. Nosferatu ei suinkaan ole uusi juttu Dafoelle, näyttelihän mies jo itse kreivi Orlokia - tai pikemminkin tämän näyttelijää, Max Schreckiä - alkuperäisen Nosferatun teosta kertovassa Shadow of the Vampire -elokuvassa (2000).

     Mutta elokuvan suurin täky on totta kai itse nosferatu, vampyyrikreivi Orlok, jota näyttelee Bill Skarsgård. Skarsgård vakuutti toisena kauhuikonina, Pennywise-klovnina Se-elokuvissa (It - 2017-2019), mutta jätti kylmäksi muutenkin vaivaannuttavan huonossa The Crow -uudelleenfilmatisoinnissa (2024). Orlokina Skarsgård on hyytävä ja suorastaan tunnistamaton. Usein pelkkänä siluettina taustalla pimeyden syleilemänä nähtävä, vanhaa kieltä möreästi mongertava ja tarkoin harkitusti liikkuva kreivi seisauttaa veret katsomoissa, joskin maskeerajien pornoviiksivalinta voikin aiheuttaa myös huvittunutta tirskuntaa.

Olen viime vuosina yhä vain enenevimmissä määrissä kritisoinut Hollywoodin fiksaatiota uudelleenfilmatisointeja kohtaan, jotka tuntuvat toinen toistaan sieluttomammilta rahastusyrityksiltä. Hyvänä esimerkkinä on aiemmin mainittu Skarsgårdin The Crow. Nosferatusta olin kuitenkin optimistisempi, lähinnä kameran edessä ja takana pyörivän tiimin takia. Minun on hyvin vaikeaa kuvitella, että Robert Eggers tekisi mitään elokuvaa puhtaasti rahan vuoksi ja vaikka tekisikin, uskoisin hänen pistävän silti kaikkensa peliin. Lisäksi Bram Stokerin Dracula-kirjan pohjalta on tehty jo niin runsaasti filmatisointeja, että tässä kohtaa melkeinpä tuntuu siltä, että on vääjäämätöntä, että jokainen sukupolvi saa oman elokuvasovituksensa tutusta tarinasta - kulki se sitten nimellä Dracula tai Nosferatu.

Jos on nähnyt kaksi aiempaa Nosferatu-elokuvaa tai vaikkapa Bela Lugosin tähdittämän Dracula - vanhan vampyyrin (Dracula - 1931), Christopher Leen tähdittämän Pimeyden prinssin (Dracula - 1958), Gary Oldmanin tähdittämän Bram Stokerin Draculan (Bram Stoker's Dracula - 1992), Netflixin Dracula-sarjan (2020) tai jopa Leslie Nielsenin komedian Dracula - verevä vainaja (Dracula: Dead and Loving It - 1995), uusi Nosferatu ei tarinallisesti tarjoa mitään uutta. Elokuva seuraa tuttua kaavaa, eikä käsikirjoitus juuri yllätä, mutta lopputuloksen hienous syntyykin Eggersin vaikuttavasta ohjauksesta.

Sen lisäksi, että Eggers saa näyttelijöistään kaiken irti, on hänen loihtimansa tunnelma erinomainen. Nosferatu on todella karmiva elokuva, etenkin ensimmäisen puolituntisensa aikana, kun elokuva kasvattelee painostavuutta kohti ensikohtaamista kreivi Orlokin kanssa. Mukana on muutamia todella onnistunuteita ja aidosti pelottavia kohtauksia, ja yleistunnelma on muutenkin synkkä ja ahdistava. Kun Orlok lähestyy pientä saksalaiskaupunkia ja hänen pimeytensä laskeutuu kaupungin ylle, on tietty epätoivo käsinkosketeltavaa. Samalla elokuvassa on jotain oudon hypnoottista. Samalla lailla kuin Orlok lumoaa uhrinsa pauloihinsa, leffa tekee niin katsojalle. Parin tunnin ja vartin kesto pitää pääasiassa tehokkaasti otteessaan, huipentuen jopa varsin piinaavalla tavalla.

Nosferatu on audiovisuaalisesti aivan mieletön teos. Kameratyöskentely on läpikotaisin tarkkaa kuvasommittelua ja kamera-ajoja myöten. Leffan olisikin parasta napata Oscar-ehdokkuus, ehkä jopa voitto kuvauksesta. Valaisua hyödynnetään esimerkillisen taitavasti, etenkin kohtauksessa, jossa vaunut saapuvat hakemaan Thomasin kreivin linnaan. Värityöskentely on todella tyylikästä ja siitä löytyy hauskoja kunnianosoituksia alkuperäiselle klassikolle. Leikkauskin on pääasiassa ensiluokkaista ja mukana on muutamia hurjan sulavia siirtymiä. Lavastus on kertakaikkisen komeaa jälkeä, mainion puvustuksen kanssa jälleen Oscarin arvoista suorittamista. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma tukee menoa oivallisesti. Robin Carolanin musiikit tuovat oman lisänsä tunnelmaan, oli kyse sitten pelottavista hetkistä tai kaihoisista kohtauksista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nosferatu, 2024, Focus Features, Maiden Voyage Pictures, Studio 8, Birch Hill Road Entertainment

Arvostelu: Kraven the Hunter (2024)

KRAVEN THE HUNTER

Ohjaus: J. C. Chandor

Pääosissa: Aaron Taylor-Johnson, Fred Hechinger, Ariana DeBose, Alessandro Nivola, Russell Crowe, Christopher Abbott ja Levi Miller

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Kraven the Hunter perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1964. Kravenia oli tarkoitus hyödyntää elokuvien puolella jo vuosia sitten. Sam Raimi kaavaili tästä pahista "Spider-Man 4" -elokuvaan, joka ei kuitenkaan toteutunut ja myöhemmin hahmon oli tarkoitus esiintyä "The Amazing Spider-Man 3" -elokuvassa, mutta sekin jäi tekemättä. Kun Sony ryhtyi tehtailemaan elokuvia Spider-Manin vastustajista, yhtiö suunnitteli tekevänsä elokuvan Kravenista heti Venomin (2018) jälkeen. Richard Wenk ryhtyi työstämään käsikirjoitusta jo vuonna 2018, mutta pitkään projekti ei meinannut ottaa tuulta siipiensä alle. Kravenia pohdittiin pääpahikseksi Tom Hollandin kolmanteen Spider-Man -elokuvaan, mutta suunnitelmat muuttuivatkin multiversumitarinaksi, jossa nähtiin vanhoja tuttuja pahiksia aiemmista leffoista, jolloin Sony palasi takaisin aiempaan ideaansa hahmon soololeffasta. Art Marcum ja Matt Holloway ryhtyivät työstämään käsikirjoitusta uusiksi ja J. C. Chandor palkattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja alun perin Kraven the Hunterin oli tarkoitus ilmestyä jo tammikuussa 2023, mutta erinäisistä syistä ensi-iltaa on puskettu yhä vain pidemmälle ja vasta nyt, lähes kaksi vuotta myöhemmin elokuva saapuu teattereihin. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan ovat olleet lähes nollassa. Sonyn Spider-Man -pahiksista kertovat leffat, Venomit, Morbius (2022) ja Madame Web (2024) ovat olleet niin kehnoja, etten uskonut studion saavan mitään hyvää aikaiseksi Kravenistakaan. Ennakkoluuloni vain kasvoivat, kun ensi-iltaa siirrettiin kerta toisensa perään. Kävinkin skeptisin odotuksin katsomassa Kraven the Hunterin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Yli-inhimillisillä kyvyillä varustettu ja pahimpia rikollisia saalistava Kraven kohtaa vaativimman vastustajansa, Sarvikuonon.

Vuosien varrella Sergei Kravinoffiksi, eli Kraven-saalistajaksi on ollut ehdolla muun muassa Brad Pitt, Keanu Reeves, John David Washington ja Adam Driver, mutta rooli meni lopulta Aaron Taylor-Johnsonille, jolle Marvel-elokuvat eivät ole uusi juttu - nähtiinhän hänet jo supernopeana Quicksilverinä Avengers: Age of Ultronissa (2015). Taylor-Johnsonista on vuosien varrella muovautunut erittäin varteenotettava näyttelijä ja jos Kraven the Hunter -elokuvassa on jotain kehuttavaa, niin hän. Taylor-Johnson omistautuu roolilleen ihailtavasti. Itse hahmo onkin sitten eri tapaus. Monelle fanille tulee varmasti pettymyksenä, että sen sijaan, että kyseessä olisi kaikista mahtavimpia petoja paljain käsin muiluttava metsästäjistä paras, on Kraven pahiksia jahtaava antisankari, jonka elimistössä kiertää leijonan veri, minkä avulla hän pystyy kommunikoimaan eläinten kanssa. Jälleen herää kysymys, miksi Sony ryhtyi tehtailemaan leffoja Spider-Manin pahiksista, jos yhtiö ei uskalla pitää hahmoja pahiksina?

     Elokuvassa nähdään myös Russell Crowe Kravenin gangsteri-isänä Nikolai Kravinoffina ja vastikään julkaistusta Gladiator II:sta (2024) tutuksi tullut Fred Hechinger Kravenin veljenä Dmitrinä, eli Kameleonttina, Ariana DeBose voodoopappi-asianajaja-tarkka-ampuja Calypsona, Alessandro Nivola pahana Aleksei Sytsevichinä, eli Sarvikuonona, sekä Christopher Abbott Kravenia metsästävänä Ulkomaalaisena, joka jää lopulta niin pintaraapaisuksi ja turhaksi hahmoksi, että miksi hänet piti väkisin tunkea mukaan? Crowe on toisaalta karismaattinen äijä Nikolaiksi, mutta hänen gangsteri-isäroolinsa muuttuu vähän väliä karikatyyriksi. Hechinger ja DeBose ovat kelvolliset osissaan, joskin DeBose joutuu kamppailemaan kehnon roolihahmon kanssa, jolle keksitään uusia puolia riippuen sitä, mihin juoni häntä milloinkin tarvitsee. Kaikista pahinta on kuitenkin Nivolan tulkinta Sarvikuonosta, joka on enemmän surkuhupaisan koominen kuin uhkaava. Ja kun Sarvikuono vihdoin nähdään kunnon olomuodossaan, näyttää lopputulos lähinnä joltain PlayStation 3 -pelin päävastukselta.

Sony on kyllä ansainnut taputtaa itseään olkapäälle, sillä sellaisen saavutuksen yhtiö on kyllä saanut aikaiseksi. Yhtiön kuudesta Spider-Manin pahiksiin keskittyvästä elokuvasta - Venom, Venom: Let There Be Carnage (2021), Morbius, Madame Web, Venom: The Last Dance (2024) ja nyt Kraven the Hunter - kaikki ovat olleet huonoja. Yhtiö on kerta toisensa perään näyttänyt, että heillä ei ole minkäänlaista kunnioitusta näitä hahmoja ja lähdemateriaalia tai sen kummemmin niiden faneja kohtaan ja että yhtiö puskee näitä elokuvantapaisia pihalle vain pitääkseen hahmojen oikeudet poissa Marvel Studiosin käsistä.

Kraven the Hunter on sarjakuvafilmatisointi, joka ei saa innostumaan, jännittämään tai pahemmin edes kiinnostumaan siitä, mitä ruudulla tapahtuu. Aaron Taylor-Johnson yrittää parhaansa, mutta edes hän ei yksin onnistu pelastamaan elokuvaa, kun juuri mikään hänen ympärillään ei toimi. Tarina laahaa eteenpäin, eikä pahisten juonittelussa ole lopulta juuri järkeä. Ulkomaalaisen olisi voinut poistaa leffasta kokonaan, kun häneen ei ole jaksettu panostaa edes sitäkään vähää. Calypso taas tuntuu useammalta hahmolta, jotka pakon edessä pakotettiin yhdeksi, sillä hahmon funktio muuttuu niin reippaasti kohtauksesta toiseen. Toimintakohtaukset eivät säväytä oikeastaan millään lailla, eikä niistä löydy jännitettä, sillä Kraven on heti elokuvan alkukohtauksesta lähtien ylivertainen tappokone. Sentään elokuvasta on uskallettu tehdä verinen, kun jo ensimmäisen Venomin kohdalla fanit valittivat, että ihmisiä ahmivasta avaruusloisesta kertovasta leffasta on tehty liian lapsiystävällinen. Raakuudetkaan eivät paljoa pelasta, kun leffan synkistely äityy toisinaan tahattoman koomiseksi patsasteluksi. Loppupää käyttää paljon aikaa pohjustaakseen jatko-osaa, mikä tuntuu turhalta, kun Sony on jo ennen elokuvan julkaisua ilmaissut, että Kraven the Hunter jää toistaiseksi yhtiön viimeiseksi leffaksi Spider-Manin vihollisista. Se onkin paras päätös, minkä yhtiö on tämän kuusiosaisen leffasarjan kanssa tehnyt.

Elokuvan on ohjannut J. C. Chandor, jonka kädenjälki on aika mitäänsanomatonta ja ponnetonta. Hän ei saa leffasta sähäkkää tai mukaansatempaavaa, eivätkä saa myöskään käsikirjoittajatrio Richard Wenk, Art Marcum ja Matt Holloway, joista kaksi jälkimmäistä auttoivat Morbiuksen käsikirjoituksen viimeistelyssä. Edes visuaalisesti Kraven the Hunter ei toimi. Kameratyöskentely on kelvollista, lavasteet oivat ja puvustus menevää, mutta tietokonetehosteet ovat ajoittain pöyristyttävän huonot. Elokuva maksoi 130 miljoonaa dollaria, mutta rahat taisivat mennä nimekkäimpien näyttelijöiden taskuun, sillä efekteihin rahaa ei ainakaan ole palanut, niin kököiltä Sarvikuono ja varsinaiset eläimet näyttävät. Äänimaailma ajaa asiansa, joskin Benjamin Wallfischin ja Galperinen veljesten Evguenin ja Sachan musiikeista ei jää juuri mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kraven the Hunter, 2024, Columbia Pictures, Marvel Entertainment, Avi Arad Productions, Matt Tolmach Productions

Arvostelu: The Fall Guy (2024)

THE FALL GUY

Ohjaus: David Leitch

Pääosissa: Ryan Gosling, Emily Blunt, Hannah Waddingham, Winston Duke, Aaron Taylor-Johnson, Stephanie Hsu, Teresa Palmer ja Lee Majors

Genre: toiminta, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

The Fall Guy perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri viiden tuotantokauden ajan vuodesta 1981 vuoteen 1986. Elokuvaversion teko käynnistyi jo kesällä 2010. DreamWorks-yhtiö suunnitteli leffaa, johon kaavailtiin ohjaajaksi Martin Campbellia ja McG:tä, ja päärooliin Dwayne Johnsonia. Projekti ei kuitenkaan edennyt, vaan oikeudet ajautuivat Universal Picturesille, joka ilmoitti elokuvan teosta vuonna 2020. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt The Fall Guy saapuu elokuvateattereihin. Itse innostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin ensi kertaa ja leffa nousikin nopeasti eniten odottamieni elokuvien joukkoon tältä vuodelta. Olin vielä innostuneempi, kun pääsin näkemään elokuvan viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Stunt-mies Colt lähtee etsimään kadonnutta Hollywood-tähti Tom Ryderia, pelastaakseen miehen uusimman elokuvan, jonka ohjaamisesta vastaa Coltin rakastama Jody.

2000-luvun alkupäässä Ryan Gosling tunnettiin pääasiassa romanttisten komedioiden hurmurina, johon tytöt olivat lääpällään. 2010-luvun aikana Gosling voitti miehet puolelleen dramaattisemmissa rooleissa ja nyt Gosling on vaikuttanut astuneen 2020-luvulla uudelle alueelle, jossa hän irrottelee hykerryttävän riemastuttavasti. Ensin Gosling teki aivan fantastista duunia Barbie-leffan (2023) Keninä ja nyt hän on aivan yhtä mahtavassa vedossa Colt Seaversina, vuosia toimineena stunt-miehenä. Colt päätyy todelliseen toimintaan, kun hänen täytyy etsiä rakastamansa Jodyn (Emily Blunt) esikoisohjauselokuvan päätähti Tom Ryder (Aaron Taylor-Johnson), joka on mystisesti kadonnut kesken kuvausten. Etsintäretkensä aikana Gosling naurattaa todella makeasti, mutta omaa myös karismaa toimintakohtauksiin, sekä hyvää kemiaa Bluntin kanssa. Blunt on myös huippuvedossa omassa osassaan ensikertalaisohjaajana, joka haluaa näyttää lahjansa maailmalle. Taylor-Johnson esittää lystikkäästi raivostuttavan omahyväistä Hollywood-staraa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ted Lasso -sarjasta (2020-2023) tuttu Hannah Waddingham tuottaja Gail Meyerinä, Black Panther -leffoista (2018-2022) tuttu Winston Duke stunt-koordinaattori Danina, Everything Everywhere All at Oncesta (2022) tuttu Stephanie Hsu Tom Ryderin henkilökohtaisena assistenttina Almana, sekä Teresa Palmer Jodyn ohjaaman elokuvan naistähtenä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti osistaan, Waddinghamin herkutellessa lipevällä tuottajahahmollaan.

The Fall Guyn hauskat trailerit saivat minut odottamaan elokuvaa positiivisin mielin, mutta en olisi ikinä uskonut, kuinka paljon lopulta pidinkään näkemästäni. Kyseessä on aivan perhanan huippuhyvä romantiikalla höystetty toimintakomedia, eikä minulla ole ollut aikoihin yhtä hauskaa elokuvateatterissa kuin nyt The Fall Guyn parissa. Leffan aikana pääsee nauramaan makeasti kerta toisensa perään niin veikeälle sanailulle kuin aivan hillittömille ja toisinaan aika absurdeillekin tapahtumaketjuille. Elokuva on myös ehta rakkauskirje elokuvia kohtaan, etenkin vanhempia leffoja, jotka pyrkivät miellyttämään isoa yleisöä hieman eri tavalla kuin nykypäivän leffat. Joitain nykypäivän leffantekokikkailuja jopa kritisoidaan, lähtien näyttelijöiden kasvojen skannaamisesta ja onpa elokuva toki täynnä ei-niin-hienovaraisia vihjauksia siitä, että Oscarit saisivat jo alkaa palkitsemaan stunttejakin.

Elokuvan kaksi juonta - Coltin yritys löytää Tom Ryder ja Coltin yritys voittaa Jodyn sydän - kulkevat onnistuneesti käsi kädessä ja risteilevät hyvin läpi leffan. Tarina nappaa tehokkaasti mukaansa, eikä tästä kaikesta menoa ja meininkiä puutu. Kun leffan päähenkilö liittyy näin vahvasti stunt-työskentelyyn, on katsojalla syytä odottaa toiminnalta paljon, eikä elokuva tuota tälläkään saralla pettymystä. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan napakampia, hauskempia, jännittävämpiä ja mikä toki lähes tärkeintä, täynnä upeita ja mielikuvituksellisia stuntteja. Tylsän tietokonekikkailun sijaan oikeat ihmiset ovat pistäneet itsensä likoon, autoilla rymistellään oikeasti menemään ja asioita oikeasti räjäytellään. The Fall Guy on niin ilahduttavan energinen adrenaliiniryöpytys alusta loppuun, ettei sen aikana todellakaan käy aika pitkäksi missään kohtaa.

Useamman mutkan kautta The Fall Guyn ohjaajaksi päätyi lopulta David Leitch, joka on täydellinen mies hommaan. Leitch on tehnyt stuntteja elokuviin, kuten Blade (1998), Fight Club (1999), Mr. & Mrs. Smith (2005) ja Medusan sinetti (The Bourne Ultimatum - 2007), minkä lisäksi hän on näyttänyt taitojaan ohjaajana niin toiminnan ja komedian parissa muun muassa Atomic Blondessa (2017) ja Bullet Trainissa (2022) ja olipa miehellä näppinsä pelissä myös John Wickissä (2014). The Fall Guyssa hän tekee parasta työtään ohjaajana ja elokuvasta huokuu Leitchin rakkaus aihetta kohtaan. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu ja napakasti leikattu kasaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivat ja erikoistehosteet näyttävät todella hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, joskin Dominic Lewisin säveltämistä musiikeista ei jää paljoa mieleen. Päähän jää lähinnä soimaan Kiss-yhtyeen hittikappale I Was Made For Lovin' You, joka kuullaan leffassa pariinkin otteeseen ja joka soi myös Lewisin sovittamana instrumentaaliversiona pitkin elokuvaa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, sekä pätkiä elokuvan stunttien kuvauksista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fall Guy, 2024, Universal Pictures, Entertainment 360, 87North

Arvostelu: Bullet Train (2022)

BULLET TRAIN

Ohjaus: David Leitch

Pääosissa: Brad Pitt, Brian Tyree Henry, Aaron Taylor-Johnson, Andrew Koji, Joey King, Hiroyuki Sanada, Bad Bunny, Zazie Beetz, Logan Lerman, Michael Shannon, Karen Fukuhara, Sandra Bullock ja Channing Tatum

Genre: toiminta, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

Bullet Train perustuu Kōtarō Isakan kirjaan Maria Beetle (マリアビートル) vuodelta 2010. Alun perin elokuvasovitusta ryhtyi työstämään Antoine Fuqua, mutta projekti muovautui ja hänen tilalle palkattiin Deadpool 2:n (2018) ohjaaja David Leitch, Fuquan siirtyessä pelkän tuottajan hommiin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo aiemmin tänä vuonna, mutta sen ensi-iltaa on jouduttu siirtämään. Nyt Bullet Train saapuu Suomen elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa innoissani. Sen traileri vaikutti erittäin vekkulimaiselta ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Leppäkerttu, Isä, Sitruuna, Mandariini, Prinssi, Susi ja Herhiläinen nousevat Tokiossa luotijunan kyytiin. Jokaisen tavoitteena on junassa lojuva matkalaukku, sekä yritys päästä lähelle vaikutusvaltaista rikollispomoa, Valkoista surmaa.

Bullet Train pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Brad Pitt näyttelee Leppäkerttua, rikoskeikkoja tekevää miestä, joka ei enää halua suorittaa tappohommia, vaan hoitaa konfliktit rauhanomaisin keinoin. Andrew Koji nähdään Isänä, jonka poika makaa sairaalassa henkihieverissä ja syypää löytyy junasta. Aaron Taylor-Johnson ja Brian Tyree Henry esittävät salamurhaajakaksikkoa Mandariinia ja Sitruunaa, joilla on tärkeä tehtävä rikollispomo Valkoisen surman pojan (Logan Lerman) kanssa. Joey King näyttelee Prinssiä, ovelaa rikollista, joka hyödyntää nuorta tyttömäisyyttään hoitaakseen katalat suunnitelmansa. Rap-artisti Bad Bunny esittää Susi-tappajaa, joka on Isän tavoin junassa kosto mielessään. Lisäksi elokuvassa nähdään mm. alkuperäisestä Ringu-kauhuelokuvasta (リング - 1998) tuttu Hiroyuki Sanada, Amazon Prime Videon The Boys -sarjasta (2019-) tuttu Karen Fukuhara, sekä Zazie Beetz, Michael Shannon, Sandra Bullock ja pari yllätysnimeä eri rooleissa, jotka liittyvät jotenkin tähän isoon juonien verkostoon, jotka linkittyvät junassa toisiinsa tavalla tai toisella. Lähes koko näyttelijäkaarti hoitaa hommansa vakuuttavasti. Oikeastaan vain Shannon tuottaa pienoisen pettymyksen epätasaisen aksenttinsa kanssa. Pitt on lystikäs rauhantahtoisena rikollisena, Koji hoitaa dramaattisemman kuvion hyvin ja King herkuttelee hyvin osallaan. Elokuvan vetonauloina toimivat kuitenkin Taylor-Johnson ja Henry salamurhaajaduona, joiden kemia toimii täydellisesti ja joiden välinen sanailu on läpikotaisin lystikästä.

Bullet Train osoittautui odotusteni arvoiseksi toimintakomediaksi, joka nappaa heti mukaansa vauhdikkaaseen ja viihdyttävään kyytiinsä. Hahmot ovat lähes kaikki oivallisia ja hupaisia tapauksia ja niinpä heidän koettelemuksiaan ryhtyy seuraamaan mielellään. Erilaiset juonikuviot ovat kaikki kiinnostavia ja ne vain paranevat, kun leffa ryhtyy vähitellen linkittämään jokaista hahmoa toisiinsa. Kaikki ovat lopulta pelkkiä nappuloita isommassa pelissä. Silloin tällöin leffa vaatisi hieman tiivistämistä ja pienesti päälle parin tunnin kesto alkaa loppupäässä tuntua liialliselta, mutta muuten Bullet Train on onnistuneen sähäkkä teos.

Ohjaaja David Leitch ja käsikirjoittaja Zak Olkewicz ovat selvästi katsoneet Quentin Tarantinon filmejä tätä tehdessään, sillä mukana on vahvan tarantinomaisia piirteitä toisilleen kettuilevista rikolliskavereista yllättäviin väkivallan purskahduksiin ja epälineaariseen tarinankerrontaan. Vaikka esikuva paistaakin läpi leffasta, ei Tarantino-kopiointi pahemmin häirinnyt itseäni, sillä meno toimii. Hahmojen väliset kohtaamiset ovat toinen toistaan lystikkäämpiä ja johtavat usein napakoihin ja brutaaleihin toimintakohtauksiin. Taisteluistakin löytyy huumoria, oli kyse sitten vaikka mahdollisimman vähä-äänisestä kamppailusta junan hiljaisessa vaunussa tai baarin kaluston hyödyntämisestä käsirysyssä.

Elokuvan veikeä tarinankerronta sai minut myhäilemään tyytyväisenä. Vaikka leffa kaipaakin hieman tiivistämistä, pääasiassa junan tapahtumat ovat tehokkaasti ja vangitsevasti kerrotut. Kaikkien motiiveja ja taustoja esitellään hyvin mukaan ujutetuilla takaumilla ja leffassa palataankin vähän väliä näyttämään jokin tilanne uudestaan eri hahmon vinkkelistä. Kaikenlainen kikkailu hoidetaan tyylikkäästi. Lopputaistelu ampuu välillä hieman väärällä tavalla yli, mutta silti Bullet Train toimii hyvin viime minuuteilleen asti.

Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on erittäin taidokkaasti kuvattu ja useat kohtaukset on leikattu hyvällä rytmillä. Valaisua ja värejä hyödynnetään oivallisesti. Junan lavasteet, hahmojen erilaiset asut ja tylyt maskeeraukset ovat hyvin toteutetut. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan aina vakuuta ja varsinkin loppuhuipennuksesta löytyy joitain viimeistelemättömiltä näyttäviä tietokone-efektejä. Äänimaailma jumputtaa oikein mainiosti läpi filmin ja Dominic Lewisin säveltämien musiikkien lisäksi hyvin toimivat japaniksi lauletut sovitukset Bee Geesin Stayin' Alivesta ja Bonnie Tylerin Holding Out for a Herosta.

Yhteenveto: Bullet Train on erittäin mainio toimintakomedia, joka viihdyttää täysillä läpi kestonsa, vaikka pientä tiivistämisen varaa jääkin. Loppuhuipennus on myös pienoinen pettymys, eikä Michael Shannon pahemmin vakuuta osassaan, mutta muuten homma toimii vakuuttavasti. Lahjakas näyttelijäkaarti hoitaa hommansa taidokkaasti. Brad Pitt on lystikäs Leppäkerttuna, mutta show'n varastavat Aaron Taylor-Johnson ja Brian Tyree Henry Mandariinina ja Sitruunana. Ohjaaja David Leitch on selvästi ottanut paljon vaikutteita Tarantinolta, sillä mukana on hyvin samanlaisia kikkailuja epälineaarisesta tarinankerronnasta nasevaan dialogiin. Hahmojen väliset keskustelut ilahduttavat sanailullaan ja veikeästi työstetty tarina riemastuttaa. Toimintakohtaukset ovat mainion brutaaleja ja huumori saa myhäilemään tyytyväisenä. Hieman keskeneräisiltä näyttävistä tehosteista huolimatta filmi on todella tyylikäs visuaalisesti. Bullet Train kaipaisi pientä viilaamista, mutta muuten se on todella oivallista toimintaviihdettä, jonka tekisi mieli käydä katsomassa pian uudelleenkin. Monikerroksisesta leffasta varmasti avautuu lisää juttuja ja yksityiskohtia uusintakatselulla.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bullet Train, 2022, Sony Pictures Entertainment, 87North, CTB Inc., Hill District Media

Arvostelu: The King's Man (2021)

THE KING'S MAN

Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa: Ralph Fiennes, Harris Dickinson, Gemma Arterton, Djimon Hounsou, Rhys Ifans, Tom Hollander, Charles Dance, Matthew Goode, Daniel Brühl, Valerie Pachner, Aaron Taylor-Johnson ja Stanley Tucci
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

Mark Millarin ja Dave Gibbonsin Kingsman-sarjakuviin (2012-2018) perustuva elokuva Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014) oli yllätyshitti, jota niin katsojat kuin kriitikotkin ylistivät, joten jatkoa oli tulossa. Kingsman: Kultainen kehä (Kingsman: The Golden Circle - 2017) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa, mutta sekin oli taloudellinen menestys, joten lisää oli tekeillä. Kolmannen Kingsman-elokuvan lisäksi ohjaaja Matthew Vaughn alkoi suunnitella esiosaa, joka kertoisi Kingsman-organisaation synnystä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo marraskuussa 2019, mutta eri syistä (20th Century Foxin myynti Disneylle ja koronaviruspandemia) leffan julkaisua on siirretty useampaan otteeseen. Nyt The King's Man saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse olen odottanut filmiä vaihtelevin mielin. Ensimmäinen Kingsman-leffa on mielestäni aivan törkeän hyvä ja olen nähnyt sen useamman kerran, mutta jatko-osa Kultainen kehä tuotti minulle pettymyksen, enkä ole jaksanut katsoa sitä ensi-illan jälkeen uudestaan. Aluksi minua ei kiinnostanut idea esiosaleffasta, mutta trailereiden myötä aloin vähitellen lämmetä ajatukselle. Kuitenkin elokuvan jatkuva siirtyminen eteenpäin sai minut aika ajoin jopa unohtamaan sen olemassaolon ja kun vihdoin istahdin katsomaan The King's Mania sen lehdistönäytöksessä, olin lähinnä epäuskoinen siitä, että pitkän odotuksen jälkeen ylipäätään pääsen näkemään sen.

Kun 1900-luvun alussa eri maiden pahimmat ja katalimmat roistot lyöttäytyvät yhteen ajaakseen maailman sotaan, Kingsman-liikkeellä vaatteensa räätälöivät Oxfordit päättävät pysäyttää heidät.

The King's Man ei kerro aiempien Kingsman-elokuvien tutuista hahmoista, vaan se esittelee uuden kattauksen tyyppejä, jotka olivat perustamassa tätä vakoojaorganisaatiota. Ralph Fiennes näyttelee Orlando Oxfordia, sotaveteraania, jota kalvaa tekonsa taistelussa ja pyrkii nyt elämään pasifistina. Harris Dickinson esittää hänen aikuistumisen kynnyksellä olevaa poikaansa Conradia, joka taas haluaa näyttää kykynsä sodassa ja on kyllästynyt isänsä yliampuvaan suojelemistarpeeseen. Tämä isä-poika-asetelma on toimivasti rakennettu ja niin Fiennes kuin nuori Dickinson hoitavat hommansa hyvin. Fiennes itse asiassa paremmin kuin hyvin - hän on aivan mahtava leffassa! Olen aina pitänyt Fiennesiä erittäin karismaattisena näyttelijänä, mutten ole aikoihin nähnyt hänen heittäytyvän näin täysillä roolinsa vietäväksi.

     Elokuvassa nähdään myös Gemma Arterton ja Djimon Hounsou Oxfordeja palvelevina Pollyna ja Sholana, Charles Dance kenraali Kitchenerinä ja Matthew Goode tämän assistenttina Mortonina, Rhys Ifans häijynä Grigori Rasputinina, Daniel Brühl katalana Erik Jan Hanussenina, sekä Tom Hollander veikeässä kolmoisroolissa Yhdistyneen kuningaskunnan kuninkaana Yrjö V:nä, Saksan keisari Vilhelm II:na ja Venäjän keisari Nikolai II:na. On lystikäs idea käyttää samaa näyttelijää eri maiden johtajan roolissa ja Hollander hoitaa jokaisen tontin mainiosti. Muutenkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Fiennesin lisäksi parhaiten joukosta erottuu Rhys Ifans, joka suorastaan herkuttelee ilkikurisen ja kummallisen Rasputinin roolissa.

Ilokseni The King's Man osoittautui pitkän odotuksen arvoiseksi ja Kingsman: Kultaista kehää paremmaksi elokuvaksi, mutta kyllä siitä omat ongelmansa löytyy. Elokuvan tarinankerronta on paikoitellen hieman takkuilevaa, liekö sitten kyse käsikirjoituksen työstämisestä uudestaan, lisäkuvauksista tai muuten vain leikkauksesta. Välillä elokuva kulkee kovaa kyytiä eteenpäin, toisinaan taas jää junnailemaan paikoillaan. Lisäksi elokuvan alkupää on erikoisen tavanomaista settiä ja ainakin ensimmäisen puolen tunnin aikana homma ei tuntunut lainkaan Kingsmanilta, joka tunnetaan villistä toiminnastaan, sähäkästä tyylistään ja ronskista huumoristaan. Tavanomaisenakin elokuva on pätevästi ohjattua, mutta hetkellisesti ehdin säikähtää, että eikö luvassa olekaan yhtä riemastuttavan päätöntä menoa kuin aiemmissa elokuvissa.

Huojennuksekseni hieman ennen puoltaväliä filmi päättääkin painaa kaasun pohjaan ja sitten sitä mennään eikä meinata. Alkupään tavanomaisuus saa kyytiä ja luvassa on erittäin tyylikkäitä ja brutaaleja tappeluita, joissa ihmisiä pistetään säälittä hengiltä hupaisinkin tavoin. Puolen välin paikkeilla on aivan mahtava kohtaus sankareiden ja Rasputinin välillä, täynnä hulvatonta huumoria ja päheää tappelua. Aiempien elokuvien tapaan The King's Manista löytyy myös varsin yllättäviä ja hävyttömiäkin käänteitä ja ratkaisuja, jotka vain parantavat leffaa sen edetessä. Kaikki huipentuu vallan mainioon loppuskabaan, joka jättää katsojan odottamaan jatkoa.

Ohjaaja Matthew Vaughnilta kyllä löytyy silmää näyttäville toimintakohtauksille. Vaughn keksii leffaan toinen toistaan tyylikkäämpiä turpaanvetoja ja miekkataisteluita, joissa kamera liikkuu tarkkaan suunnitellusti hahmojen ympärillä. Välillä kameraa asetellaan varsin mielikuvituksellisiin paikkoihin tehostamaan meininkiä. Muutenkin tekninen toteutus on onnistunut. Vaikka leikkaus onkin paikoitellen kömpelöä yleisen rytmityksen puolesta, mukana on paljon napakoita ja kiinnostavia editointiratkaisuja. Sodan syttyminen ja leviäminen kuvataan yhdellä pitkällä otoksella todella näyttävästi. 1900-luvun alku on hienosti toteutettu erinomaisen lavastuksen ja puvustuksen kautta. Efektit ovat mainiot ja äänimaailma rymistelee oivallisesti Matthew Margesonin ja Dominic Lewisin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The King's Man on varsin mainio toimintakomedia, sekä mielenkiintoinen esiosa. Elokuvalla kestää oma aikansa lähteä tosissaan käyntiin, mutta sitten kun mennään, niin sitten ihan oikeasti myös mennään. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan tyylikkäämpiä, rujompia ja veikeämpiä. Taistelukoreografiat ovat näyttäviä ja niitä vain tukee taidokas kuvaus. Huumori on paikoitellen hyvinkin ronskia, mutta silti varsin hupaista. Tarinankerronta on paikoitellen töksähtelevää, mutta homma pitää silti hyvin mukanaan. Tarinasta löytyy myös mainioita käänteitä ja yllätyksiä. Näyttelijät ovat kaikki päteviä rooleissaan, varsinkin hyvin heittäytyvät Ralph Fiennes ja Rhys Ifans. Iloitsen, että The King's Man on vihdoin saatu elokuvateattereihin, mutta samalla harmittelen, että se ilmestyy juuri silloin, kun mm. meidänkin maamme sulkee teattereitaan koronan takia. Toivon, että kaikki, jotka sitä ovat odottaneet viimeiset pari vuotta, pääsisivät silti vihdoin ja viimein näkemään sen.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The King's Man, 2021, 20th Century Fox Film Corporation, Twentieth Century Fox, Marv Films, Marv Studios

Arvostelu: Tenet (2020)

TENET

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: John David Washington, Robert Pattinson, Elizabeth Debicki, Kenneth Branagh, Dimple Kapadia, Aaron Taylor-Johnson, Himesh Patel, Clémence Poésy, Martin Donovan ja Michael Caine
Genre: toiminta, scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Tenet on ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Nolanin uusi elokuva. Idean elokuvaan Nolan sai jo noin 20 vuotta sitten, mutta piti sitä vain omana tietonaan, keskittyessään muihin projekteihinsa. Noin kuutisen vuotta sitten Nolan alkoi tuumia ideaa uudessa valossa ja ryhtyi kunnolla kirjoittamaan tarinaa idean ympärille. Kuvaukset lähtivät käyntiin maaliskuussa 2019 ja Tenetin oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo tänä heinäkuussa, mutta koronaviruksen aiheuttaman pandemian vuoksi sen ensi-iltaa on vähän väliä siirretty parilla viikolla eteenpäin. Nyt elokuva on kuitenkin (toivottavasti) vihdoin ja viimein saamassa ensi-iltansa, enkä millään malttanut odottaa sen näkemistä. Nolan on ehdoton suosikkiohjaajani ja rakastan lähes kaikkia hänen elokuviaan, joten automaattisesti jokainen uusi teos häneltä on listallani vuoden odotetuimpien elokuvien kärjessä. Olin viime syksynä lomalla Norjassa ja minua ärsytti, kun käytyäni Oslon oopperatalolla, sain tietää, että Tenetiä oli juuri päivää aiemmin kuvattu siellä. Koronan takia minua on jännittänyt, pääsenkö lainkaan katsomaan elokuvaa teattereihin tänä vuonna ja vielä lehdistönäytöspäivän aamuna olin epäuskoinen siitä, että pääsisin nyt oikeasti katsomaan sen. Olin epäuskoinen yhä näytöksen päätyttyä ja niin hämilläni kokemastani, että kävin katsomassa Tenetin uudestaan kaksi päivää myöhemmin.

Salaperäinen järjestö värvää agentin estämään kolmannen maailmansodan. Tehtävällään hän kohtaa teknologian, jolla voi kääntää ajan kulun: inversion.

Denzel Washingtonin poika, BlacKkKlansmanissa (2018) nähty John David Washington esittää elokuvan päähenkilöä, agenttia, joka lähetetään tehtävälle, mikä mullistaa käsityksen ajasta. Washington yhdistelee taidokkaasti hahmoonsa tiukkaa toimintasankaria, elegantisti käyttäytyvää vakoojaa ja nasevaa vitsailijaa. Hahmo pidetään vakavana oikeina hetkinä, mutta hän osaa myös murjoa hauskoja heittoja - usein ärsyttääkseen vastustajaansa, ennen kuin turpaanveto alkaa. Washington tekee päähenkilöstä välittömästi pidettävän, jota kannustaa voittoon yhä vain enemmän leffan kulkiessa eteenpäin.

Elokuvassa nähdään myös joka roolillaan paremmin vakuuttava Robert Pattinson päähenkilöä auttavana vekkulimaisena agenttina, täydellisesti osaansa istuva Kenneth Branagh venäläisenä asekauppiaana, hienosti eläytyvä Elizabeth Debicki tämän vaimona, sekä Nolanin luottonäyttelijä Michael Caine pienessä roolissa. Läpikotaisin näyttelijät tekevät loistotyötä, mikä ei varmasti ole ollut helppoa, ottaen huomioon erittäin vaativan käsikirjoituksen. Nolanin tuttuun salailevaan tyyliin päänäyttelijät saivat lukea käsikirjoituksen vain suljetussa tilassa. Pienemmissä rooleissa nähtävät näyttelijät saivat käsiinsä vain oman osuutensa, tietämättä kokonaiskuvasta mitään.

Christopher Nolan on aina tykännyt leikkiä ajan kanssa elokuvissaan. Memento (2000) esitettiin kohtaus kohtaukselta väärässä järjestyksessä. Inceptionin (2010) useat unikerrokset saavat ajan kulumaan eri paikoissa hitaammin. Interstellarissa (2014) vieraillaan planeetalla, missä yksi tunti vastaa seitsemää Maan vuotta. Dunkirk (2017) taas kertoi kolmea eri aikajanaa päällekäin. Nyt Tenetissä Nolan esittelee inversion, tavan kääntää aikaa - mutta vain tietyissä objekteissa, muun maailman liikkuessa normaalisti eteenpäin. Päähenkilön pitää esimerkiksi oppia nappaamaan luoti aseeseen, sen sijaan, että hän ampuu luodin kohteeseensa. Idea on kiehtova ja sitä hyödynnetään yhä vain monipuolisemmin ja hämmentävämmin, mitä pidemmälle elokuva etenee. Suu loksahtaa auki ja sen saattaa jopa unohtaa sulkea, sillä meno muuttuu yhä vain hullunkurisemmaksi. Inversio on toteutettu huikein tehostein ja se pistää vähän väliä pään pyörälle. Vielä senkin jälkeen, kun olen nähnyt elokuvan kaksi kertaa ja pohtinut sitä useamman päivän, se onnistuu edelleen hämmentämään. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa tätä käsikirjoitusta on ollut työstää, jotta kaikessa on järkeä.

Sen lisäksi, että itse ajalla temppuilu saa raapimaan päätä kummastellen, Nolan ei muutenkaan päästä katsojaansa helpolla. Tenetiin on pakko keskittyä ihan koko ajan täysillä tai muuten siitä putoaa nopeasti kärryiltä - etenkin kun elokuva kulkee yllättävänkin kovaa vauhtia eteenpäin. Kaikki turha on karsittu pois ja leffa tuntuu sanovan katsojalle samaa kuin salaperäinen järjestö päähenkilölle: sinulle kerrotaan vain se, mikä sinun on pakko tietää. Silti vaikka leffa kuinka selittää juttuja katsojalle eri tavoin, katsojasta tuntuu siltä, että moni juttu on mennyt yli hilseen. Elokuva onnistuikin valtavalla tykityksellään jättämään minut ensimmäisellä katselukerralla niin sanattomaksi, että koin valtavaa halua nähdä elokuvan välittömästi uudestaan. Tenet on lisäksi kuin lahja, mikä vain jatkaa antamistaan. Toisella katselulla bongasin elokuvasta paljon juttuja, mitkä menivät ohi aiemmin ja uskoisin, että leffasta riittää löydettävää vielä monellekin katselulle.

Tenet ei kuitenkaan ole ongelmaton teos ja siitä löytyy tiettyjä vikoja - joista osa tosin korjaantui uusintakatselulla. Koska ensimmäisellä kerralla pyrin olemaan mahdollisimman tarkkaavainen tarinasta ja inversion konseptista, mihin vielä lisää päälle sen, että elokuva kulkee erittäin reipasta tahtia eteenpäin, en kyennyt tunnepuolella investoitumaan hahmoihin ja heidän suhteisiinsa kovinkaan kummoisesti. Kun toisella katselulla tiesin, mitä on luvassa, tunnepuoli iski huomattavasti lujempaa - vaikka yritin edelleen järkeillä inversiota mahdollisimman loogiseksi. Elokuvassa sanotaankin monta kertaa, että tavallinen ajattelutapa ajasta täytyy unohtaa, sillä muuten Tenetiä ei vain voi ymmärtää. Toinen ongelma - tai pikemminkin ristiriita - on liiallinen selittely. Itse inversiota ei varmaan edes voisi selittää liiaksi, mutta mukana on muita käsitteitä, jotka käydään nopeasti läpi hieman jopa kömpelöllä dialogilla, jotta katsoja varmasti pysyy mukana. Toisaalta joillekin katsojista nämä selitykset ovat äärimmäisen tärkeitä apukeinoja. Elokuvassa käsitellään muutenkin paradokseja, joten sehän siis vain sopii mukaan.

Näitä muutamia lyhyitä pökkelökeskusteluja lukuunottamatta Nolan osoittaa jälleen kerran mestarillisuutensa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. On tosiaan kauhistuttavaa edes tuumia, että pitäisi yrittää kirjoittaa näin monikerroksinen tarina ja vieläpä siten, että aikaa pitää käännellä suuntaan jos toiseenkin. Ohjaajana Nolan pitää tunnelman korkealla ja paketin tiukasti kasassa. Osaamattomissa käsissä Tenet hajoaisi palasiksi jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Nolan onnistuu myös täysin sulavasti yhdistelemään erilaisia genrejä, kuten vanhanaikaista vakoojajännäriä, scifitoimintaa, sotaelokuvaa, psykologista trilleriä ja rikosdraamaa ripauksella romantiikkaa. Lisäksi kuten voikin odottaa, on filmi teknisesti mieletön teos. Nolan pitää käytännön tehosteista digiefektien sijaan ja elokuvasta löytyykin useita hetkiä, joissa tehdään todella vaikuttavia juttuja täysin oikeasti. Kuvaus on huikeaa ja IMAX-sali vain korostaa vahvaa visuaalisuutta, sekä mahtipontisesti tykittelevää äänimaailmaa. Säveltäjänä ei tällä kertaa toimi Hans Zimmer, vaan Ludwig Göransson, mutta vaihdos ei haittaa, eikä sitä välttämättä edes huomaa, sillä Göranssonkin päästää eeppisyyden valloilleen musiikeissaan.

Yhteenveto: Tenet on erinomainen scifitoimintajännäri, mikä osoittaa jälleen kerran Christopher Nolanin valtavan lahjakkuuden elokuvantekijänä. Nolanin kiehtomus aikaa kohtaan viedään täysin uusiin sfääreihin ja elokuvassa esitelty inversio on huikea idea. Se tarjoaa paljon pohdiskeltavaa vielä pitkäksi aikaa, eikä leffa välttämättä parinkaan katselukerran jälkeen aukea täysin. Nolan ei millään halua päästää katsojaansa helpolla ja sen lisäksi, että käsikirjoitus on jo muutenkin haastava, hän vain vaikeuttaa asioita nopealla temmolla. Elokuva tuntuu ainakin puoli tuntia todellista kestoa lyhyemmältä. Kaikki turha on karsittu leikkaushuoneen lattialle, mikä tarkoittaa, ettei tylsää hetkeä tule, eikä jännite koskaan hellitä. Samalla se kuitenkin tarkoittaa, että keskittyminenkään ei voi herpaantua. Tunnelma vain tiivistyy Ludwig Göranssonin upeiden musiikkien voimasta ja visuaalisesti elokuva on fantastinen. Näyttelijät ovat mahtavia rooleissaan - varsinkin John David Washington, joka varmistaa paikkansa Hollywoodin uutena starana. Muutamia kömpelösti selitteleviä dialogeja lukuunottamatta käsikirjoitus on todella vaikuttava, etenkin kun sen monimutkaiset ja nerokkaat kiemurat vähitellen avautuvat - ja sitähän muuten tapahtuu vielä pitkään Tenetin näkemisen jälkeen. Pitkä odotus ei onneksi johtanut pettymykseen ja Nolan näyttää taas kerran olevansa elokuva-alan parhaita tekijöitä 2000-luvulla!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tenet, 2020, Warner Bros. Pictures, Syncopy

Arvostelu: Kick-Ass 2 (2013)

KICK-ASS 2 (2013)

Ohjaus: Jeff Wadlow
Pääosissa: Aaron Taylor-Johnson, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Jim Carrey, Lindy Booth, Donald Faison, Morris Chestnut, Clark Duke, Augustus Prew, Garrett M. Brown, John Leguizamo, Olga Kurkulina ja Claudia Lee
Genre: supersankarielokuva, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Kick-Ass (2010) oli ilmestyessään jonkin sortin hitti, joka loksautti leuat auki useilta katsojilta. Se loi jotain todella hämmentävää ja uutta supersankarigenreen, ja mullisti tavan tehdä lajityypin elokuvia. Ja koska se oli niin suosittu, tottakai sille täytyi tehdä jatkoa. Olin innoissani, kun Kick-Ass 2 ilmoitettiin ja minua harmitti suuresti, kun en päässyt katsomaan elokuvaa teattereihin (mikä ei tosin johtunut iästäni, vaan siitä, ettei elokuvalla ollut näytöksiä oikeastaan muulloin kuin myöhään illalla). Lopulta näin Kick-Ass 2:n alkuvuodesta 2014, kun vuokrasin sen ja petyin todella pahasti. En voinut käsittää, miten niin hienosta elokuvasta kuin Kick-Ass oli vajottu näin alas. En sen jälkeen suostunut katsomaan elokuvaa uudestaan ja pidin sitä jonkinlaisena pyhäinhäväistyksenä, mutta tänä vuonna minun alkoi tehdä mieli antaa elokuvalle uusi mahdollisuus. Tallensin elokuvan, kun se tuli televisiosta ja katsoin sen uudestaan, toivoen, että Kick-Ass 2 toimisi toisella kerralla paremmin...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Kick-Ass!

Motherfuckeriksi itseään kutsuva Chris D'Amico aikoo kostaa Kick-Assille isänsä kuoleman. Samaan aikaan Kick-Ass ja Hit Girl ovat innoittaneet useita uusia supersankareita.

Aaron Taylor-Johnson jatkaa Dave Lizewskin/Kick-Assin roolissa ja on edelleen yhtä toimiva pääosassa. Hahmo ottaa sankarina olemisen totisempana kuin ensimmäisessä osassa ja on parempi tappeluissa kuin aiemmin. Lizewski ei ole yhtä nörtti kuin ennen, mutta hahmossa on yhä samanlaisia piirteitä. Suuren osan ajasta hahmo viettää sankariasussaan. Taylor-Johnson on rääkännyt kehonsa aikamoiseen kuntoon kakkososaa varten, mistä on pakko nostaa hattua. Läpi elokuvan kuullaan Daven kertojaääntä. Daven isänä nähdään edelleen Garrett M. Brown.
     Kun Dave nähdään pääasiassa naamio päällä, niin tällä kertaa Chloë Grace Moretzin näyttelemä Mindy Macready/Hit Girl esiintyy enemmän ilman maskia kuin ensimmäisessä elokuvassa. Hit Girl kyllä vetää yhtä kovaa turpaan, muttei yhtä usein. Mindyna hahmo päätyy ensimmäistä kertaa kokeilemaan normaalimpaa teinityttöelämää, mutta se ei tunnu sopivan Mindylle yhtään. Moretzin suoritus on jälleen hyvä ja hän on selkeästi kasvanut edellisestä elokuvasta. Hit Girlin asua on hieman muokattu, eikä hänen naamionsa ole enää pelkkä huivi.
     Ensimmäisessä elokuvassa Red Mistiksi itseään kutsunut Chris D'Amico (Christopher Mintz-Plasse) on ottanut pahiksen suunnan ja kutsuu itseään tällä kertaa Motherfuckeriksi. Chris D'Amicolla on jokin ruuvi päässä löystynyt hieman liikaa ja hän on sekaisin koko elokuvan ajan. Hän yrittää olla kaikista mahtavin pahis, mutta hänestä ei tunnu löytyvän "sitä jotakin". Mintz-Plasse on paikoitellen ärsyttävä, mutta se johtuu lähinnä hahmosta, eikä näyttelijästä. Motherfuckerin Javier-avustajaa esittää Ice Age -elokuvista (2002-) Sidin äänenä tuttu John Leguizamo ja yhtenä tärkeimpänä pahishahmona nähdään Olga Kurkulinan näyttelemä Mother Russia, jonka kanssa ei kannata haastaa riitaa.
     Elokuvassa nähdään myös Jim Carrey, joka esittää hölmösti nimettyä Colonel Stars and Stripesia. Carrey on maskeerattu todella voimakkaasti, minkä takia monet eivät edes tienneet hänen olevan elokuvassa. Hän ei myöskään vääntele naamaansa tuttuun tapaan, joten Colonelista ei näe selkeästi tuttuja piirteitä. Carrey on hyvä roolissaan. Hahmo toimii johtajana uusille supersankareille ja hänellä on koira nimeltä Eisenhower, jonka voi helposti pistää pureksimaan vastustajien sukukalleuksia. Ennen elokuvan ilmestymistä Carrey moitti Kick-Assin 2:n ääriväkivaltaisuutta, mikä pistää hieman miettimään, miksi hän alunperin edes suostui rooliin? Oliko hän lukenut käsikirjoitusta tai nähnyt ensimmäistä osaa ennen sopimuksensa tekoa?
     Muina uusina supersankareina nähdään mm. Dr. Gravity (Donald Faison), Insect Man (Robert Emms), sekä kadonneen Tommy-pojan vanhemmat (Monica Dolan ja Steven Mackintosh), jotka pukeutuvat tyylikkäisiin tuulipukuihin. Tärkein uusista sankareista on kuitenkin Lindy Boothin näyttelemä Night Bitch, jonka kanssa Kick-Assilla tulee juttua. Myös Daven kaveri Marty (Clark Duke) on päättänyt ryhtyä sankariksi ja kulkee Battle Guy -nimen alla. Jostain syystä Daven toista kaveria, Toddia näytellyt Evan Peters ei palannut jatko-osaan, joten hänet on korvattu Augustus Prewilla.
     Mindy asuu Marcus-poliisin luona, joka oli aikoinaan Mindyn isän ystävä. Ensimmäisessä elokuvassa Marcusta näytteli Omari Hardwick, mutta tässä rooliin on vaihtunut Morris Chestnut. Mindy päätyy tutustumaan teinityttömaailmaan hieman Mean Girlsin (2004) mieleen tuovan porukan kautta, jota johtaa itserakas Brooke (Claudia Lee). Katsojana toivoo kaiken aikaa, että jossain kohtaa Mindy vain vetäisi Brookea kunnolla lättyyn.

Hit Girl auttaa Davea treenaamaan oikeaan supersankarikuntoon ja kouluttaa Davesta paremman taistelijan. Samaan aikaan kaupunkiin on ilmestynyt uusia supersankareita, jotka kuuluvat Colonel Stars and Stripesin johtamaan ryhmään Justice Forever. Kick-Ass liittyy ryhmään mukaan, mutta Marcus ei hyväksy Mindyn toimintaa sankarina ja pakottaa Mindyn elämään tavallisempaa elämää. Chris D'Amico haluaa kostaa Kick-Assille isänsä kuoleman ja tekee itsestään ensimmäisen superpahiksen, Motherfuckerin ja perustaa oman pahisryhmänsä. Supersankaritiimi ja superpahistiimi päätyvät tietenkin taistelemaan kunnolla.

Kick-Ass 2 on selkeä kostotarina, mikä on helppo ratkaisu jatko-osan juonelle. Spider-Man 2:n (2004) ja The Dark Knightin (2008) tavoin tämäkin supersankarijatko-osa sisältää paljon päähenkilöiden mietiskelyä: "Pitäisikö minun vain lopettaa nämä hommat?" Vaikka kyseessä on rajumpi elokuva kuin millaisia supersankarielokuvat yleensä ovat, Kick-Ass 2 on paljon lähempänä perinteisempää supersankarileffaa kuin ensimmäinen osa. Elokuvasta puuttuu se hienous ja erilaisuus, mikä ensimmäiseen oli luotu. Ääriväkivaltaisuutta löytyy kyllä, mutta sitäkin on selkeästi vähennetty. Verta lentää, mutta useita kohtia on jostain syystä peitelty katsojilta. Kiroilua kyllä löytyy, mutta huumoria on yllättävän vähän. Elokuva ei jaksa naurattaa ja onkin lähinnä "normaali" toimintarymistely. Tyylikkäitä kohtia löytyy, mutta niistä puuttuu se tunnelma, mikä ensimmäisessä elokuvassa oli. Pariin otteeseen päästään siihen, mutta lopputuloksesta jää uupumaan se huikeus. Hauskoina juttuina elokuvassa ovat lähinnä supersankarien luovat nimet ja heidän hölmöt, kotitekoiset asunsa, kuten myös heidän AA-kokousta muistuttava tapaamisensa, jossa he esittelevät itsensä ja kertovat, miksi ovat päätyneet sankarin hommiin.

Vaikka oli kiinnostavaa nähdä Hit Girl tällä kertaa lähinnä Mindyna, niin paikoitellen koko ilkeä tyttöryhmä tuntui irralliselta muusta elokuvasta. Elokuva ei myöskään erityisen paljoa kiinnitä huomiota siihen, että jälleen kerran alaikäinen tappaa todella paljon jengiä. Kick-Ass 2 ei pistä katsojaa samalla lailla hämmästelemään kuin ensimmäinen osa ja välillä tuntuukin siltä, että jatko-osa väännettiin hieman kiireellä, eivätkä tekijät osanneet jäljitellä samaa boogieta, mikä Kick-Assissa oli läpi elokuvan. Sarjakuvamaiset tekstipalkit esiintyvät onneksi muutamaan otteeseen ja uutuutena elokuvassa nähdään myös pari kertaa puhekuplia, jotka toimivat mainiosti. Eikä elokuva siis huono ole, vaikka niin muistelinkin. Ensimmäisen osan jälkeen se vain tuntuu pettymykseltä. Ihan kivana toimintapätkänä Kick-Ass 2:n katsoo helposti.

Ohjaus on vaihtunut nerokkaalta Matthew Vaughnilta Jeff Wadlow'lle, joka on myös käsikirjoittanut elokuvan. En usko, että ongelmia olisi samalla lailla, jos Vaughn olisi pysynyt ohjaajana. Uskoisin, että Wadlow on innoissaan lähtenyt työstämään jatko-osaa, mutta hän on jäänyt jossain kohtaa eksyksiin siitä, mitä hänen kuuluisi tehdä. Uskoisin myös, että Universal Studiosin ilmestyminen mukaan on myös vaikuttanut lopputulokseen. Elokuva on kuvattu hyvin ja leikattu sujuvasti. Visuaaliset tehosteet ovat hieman parempia kuin ensimmäisessä osassa. Äänitehosteilla leikitään etenkin taistelukohtauksissa. Musiikkia ei elokuvassa olla käytetty läheskään yhtä luovasti kuin Kick-Assissa ja sen soundtrack pohjautuukin lähinnä Henry Jackmanin ja Matthew Margusonin sävellyksiin.

Yhteenveto: Kick-Ass 2 on ihan toimiva supersankaripätkä, mutta jää todella pahasti ensimmäisen osan varjoon. Elokuva on kaikessa väkivaltaisuudessaankin lähempänä tavallisia supersankarielokuvia. Kostotarina tuntuu hieman liian helpolta ratkaisulta juoneen ja Mean Girlsia jäljittelevä tyttöryhmä tuntuu paikoitellen irralliselta. Roolisuoritukset ovat mainioita läpi elokuvan, vaikka Christopher Mintz-Plassen sekoilu onkin välillä aika ärsyttävää. Toimintakohtaukset ovat viihdyttäviä, mutta elokuvassa ei erityisemmin saa nauraa. Kiroilua ja verta löytyy, joten lastenelokuva ei ole kyseessä. Suosittelen katsomaan tämän, jos pitää toimintaleffoista ja supersankaripätkistä. Jos ensimmäisen on nähnyt, niin pitäähän tämä katsoa, mutta varoitan, ettei kyseessä todellakaan ole niin huikea pätkä kuin Kick-Ass. Ohjaajan vahtuminen ja suuren tuotantoyhtiön mukana olo ovat selkeästi vaikuttaneet lopputulokseen. Kick-Ass 2 on parempi elokuva kuin muistin ja aion kyllä jossain kohtaa ostaa sen omakseni. Älkää pistäkö elokuvaa pois vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan, 23.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.itsokguys.com
Kick-Ass 2, 2013, Universal Pictures, Marv Films, Plan B Entertainment, Dentsu

Arvostelu: Kick-Ass (2010)

KICK-ASS

Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa: Aaron Taylor-Johnson, Chloë Grace Moretz, Nicolas Cage, Mark Strong, Christopher Mintz-Plasse, Lyndsy Fonseca, Evan Peters ja Clark Duke
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun näin Kick-Assin trailerin ensimmäistä kertaa yli kuusi vuotta sitten, innostuin samantien. Kyseessä olisi supersankarielokuva, joka olisi rajumpi kuin Marvelin ja DC Comicsin sarjakuviin perustuvat leffat. Vielä silloin muut naamat kuin Nicolas Cage eivät sanoneet minulle mitään, enkä tiennyt, millainen nero ohjaaja Matthew Vaughn on. Valitettavasti minulla ei ollut ikää mennä katsomaan Kick-Assia elokuvateatteriin, joten jouduin odottamaan, että se tulisi vuokralle. Heti kun koitti mahdollisuus, elokuva vuokrattiin ja katsottiin. Pidin Kick-Assista niin paljon, että katsoin sen heti seuraavana aamuna uudestaan. Olen omistanut elokuvan aiemmin DVD:llä ja nyt pari vuotta Blu-raylla, ja olen katsonut sen useaan otteeseen - joko yksin tai kun olen näyttänyt sen muille. Nyt koitti taas sellainen kerta, että halusin näyttää sen jollekulle ja samalla päätin arvostella sen. Kick-Ass perustuu Mark Millarin ja John Romita Jr:n samannimiseen sarjakuvaan (2008-2010), jonka luin viime vuonna ensimmäistä kertaa.

Sarjakuvaintoilija Dave Lizewski päättää ryhtyä kaupungin suojelijaksi ja pukeutuu vihreään märkäpukuun, antaen itselleen samalla nimen Kick-Ass. Supersankarina olo ei olekaan niin hauskaa kuin Dave on kuvitellut ja huomaakin joutuneensa suuriin ongelmiin.

Dave Lizewskia/Kick-Assia näyttelee Aaron Taylor-Johnson (elokuvan ilmestymisvuonna ihan vain Aaron Johnson), joka on erinomainen valinta pääosaan. Dave Lizewski on nörtti supersankarifani, jonka ainoa supervoima on, etteivät koulun tytöt huomaa häntä. Hän haaveilee opettajastaan, mutta on hänellä myös samanikäinenkin ihastus. Daven äiti (Elizabeth McGovern) on kuollut, joten hän asuu isänsä (Garrett M. Brown) kanssa. Monet sarjakuvafanit voivat jollain tapaa samaistua johonkin Davessa ja todella useat ovat aivan varmasti miettineet supersankariksi ryhtymistä. Taylor-Johnson suoriutuu todella hyvin roolistaan ja hahmolla on loistava kaari, joka kulkee läpi elokuvan.

Elokuvassa nähdään myös muita sankareita, joista yksi on Chloë Grace Moretzin näyttelemä Hit-Girl. Tiedättekö, kun on niitä näyttelijöitä, jotka näkee vähän joka paikassa, mutta joiden nimet eivät jää mieleen? No sitten on Chloë Grace Moretz Kick-Assissa, joka jää samantien mieleen. Miksi? Koska kovin usein ei näe, kun vähän yli kymmenvuotias tyttö tappaa hullun määrän porukkaa elokuvassa. Hit-Girl on todellinen tappokone, jolle ei kannata ryttyillä. Elokuvassa tuodaan hienosti esille, kuinka aivopesty lapsi on kyseessä, sillä hänet pistetään tappamaan pahiksia pienestä pitäen. Vaikka Moretzin näyttelijätyö ei ole kovin ihmeellistä, niin hän suoriutuu toimintaosuuksista todella mallikkaasti.

     Hit-Girl ei ole yksin ja hänen kanssaan toimii hänen isänsä, eli Nicolas Cagen esittämä Big Daddy, jonka asu tuo helposti mieleen Batmanin. Big Daddya on hieman vaikea mieltää sankariksi ja kyseessä on enemmänkin antisankari, joka haluaa vain kostaa vaimonsa kuoleman. Big Daddy on ottanut tyttärensä mukaan kostoretkelleen. Cage ei ole näyttelijänä parhaasta päästä, mutta toimii tässä tarpeeksi hyvin.
     Pahiksena elokuvassa nähdään Frank D'Amico, jota esittää Mark Strong. D'Amico on kaupungin suurimman rikollisjärjestön pomo, jolle Big Daddy haluaa kostaa. Strong on erittäin hyvä valinta pahikseksi ja hän esittikin tämän lisäksi roistoa yhden vuoden sisällä elokuvissa Sherlock Holmes (2009) ja Robin Hood (2010). Pahis ei ole erityisen uhkaava, mutta toimiva versio rikollispomosta.

Frank D'Amicon poikaa, Chris D'Amicoa/Red Mistia näyttelee Christopher Mintz-Plasse, joka tuli kertaheitolla tunnetuksi Fogellin, eli McLovin'in roolista elokuvassa Superbad (2007). Chris D'Amico haluaisi ottaa paikan isänsä vierestä rikollispomona, mutta samalla tuntuu haaveilevan tavallisesta nuorisoelämästä. Mintz-Plasse on ihan hyvä roolissaan.

     Dave Lizewski on ihastunut koulunsa tyttöön, Katie Deuxmaan (Lyndsy Fonseca), joka ei tunnu huomaavan Davea. Fonsecan suoritus on hyvä. Hahmo ei ole onneksi "neito pulassa" -tyyppinen ratkaisu, mutta ei hän paljoa muutenkaan tee. Daven ystävinä nähdään Evan Peters Toddina ja Clark Duke Martyna. Hauska juttu on, että sekä Aaron Taylor-Johnson että Evan Peters ovat näytelleet Quicksilverin roolia; Peters elokuvissa X-Men: Days of Future Past (2014) ja X-Men: Apocalypse (2016), ja Taylor-Johnson elokuvassa Avengers: Age of Ultron (2015).

Dave Lizewski ihmettelee, miksei kukaan ole koskaan kokeillut supersankarina oloa, sillä niitähän näkee niin paljon sarjakuvissa, televisiossa ja elokuvissa. Eräänä päivänä Dave päättää tehdä muutoksen asiaan ja tilaa itselleen netistä vihreän märkäpuvun, josta hän tekee oman supersankariasunsa. Hommat eivät kuitenkaan mene niin kuin Dave oli kuvitellut ja hän saakin itse paljon enemmän turpaan. Kick-Ass nousee kuitenkin internetilmiöksi ja hänestä tulee supersuosittu. Kun Frank D'Amico alkaa kärsiä ongelmasta, että tuntematon supersankari tappaa hänen miehiään, Frank uskoo Kick-Assin olevan asialla ja pistää palkkion Kick-Assin päästä.

Elokuva lähtee todella nopeasti liikkeelle. Ei kestä kauaa, kun tärkeät hahmot ovat jo esitelty ja Dave on ensimmäisen kerran pukeutunut Kick-Assiksi. Läpi elokuvan kuullaan Daven kertojaääntä ja aina välillä ruudulle tulee sarjakuvatyylisiä tekstipalkkeja, joissa lukee asioita kuten "Toisaalla" ja "Samaan aikaan". Elokuva kulkee nopealla sykkeellä eteenpäin, muttei liian nopealla, jolloin se ei kiirehdi. Tylsiä kohtia elokuvasta ei löydy ja se jaksaa yllättää loppuun asti. Heti ensimmäisestä kohtauksesta voi päätellä, ettei kyseessä ole kovin tyypillinen supersankarielokuva. Kenellekään ei ole supervoimia, joten Kick-Assissa on pyritty ns. "maanläheisyyteen".

Kick-Ass on mustalla huumorilla höystetty ääriväkivaltainen toimintaelokuva. Toimintakohtaukset eivät ole vain sitä, että sankari pistää pahiksia kumoon ja tässä pääsankari saakin pahemmin pataansa kuin roistot. Jo ensimmäinen tappelu menee täysin mönkään ja Dave löytää itsensä sairaalasta. Sitten taas on vähän yli kymmenvuotias Hit-Girl, joka silpoo rikollisia kuin vihanneksia. Elokuva näyttää voimakkaasti katsojille, kuinka väärin on tapahtunut, minkä takia lapsi joutuu kylmäveriseksi tappajaksi. Verta roiskuu ja irtoraajojakin lentää. Yhdessä kohtaa nähdään kidutuskohtaus, jolloin katsoja kokee olonsa pahaksi nähdessään, kuinka hahmoja satutetaan. Elokuvassa kiroillaan kaiken aikaa ja siinä käytetään huumeita - lastenleffa ei siis ole kyseessä. Vanhemmat siis huomio: jos lapsenne ovat innostuneet supersankarielokuvista, niin tämä ei ole samaa "hömppää" kuin esimerkiksi Marvelin elokuvat. Varoituksena myös, että jos on erityisen herkkä välkkyville valoille, niin yksi kohtaus voi aiheuttaa helposti pahaa oloa.

Tämä elokuva ei varmasti toimi kaikille, mutta omasta mielestäni se on aivan nerokas. Siinä tehdään vitsiä supersankarielokuvista, mutta selkeästi ihaillen kyseistä genreä. Samalla se mullistaa koko lajityypin olemalla jotain ennennäkemätöntä. Ensimmäisellä katselukerralla ei voi muuta kuin hämmästellä, kuinka munakkaasti tekijät ovat tehneet todella erityisen elokuvan. Kick-Ass pistelee vain menemään, eikä pyytele mitään anteeksi. Herkimmille tämä voi olla ihan liikaa ja jotkut varmasti haukkuvat tämän täysin lyttyyn. Itse suosittelen silti kaikkia katsomaan tämän, etenkin niiden, joita supersankarigenre koskettaa. Jos muut genren elokuvat alkavat kyllästyttää, niin tässä on jotain erilaista piristämään koko juttua.

Kick-Ass on selkeästi ohjaaja Matthew Vaughnin rakkauslapsi. Tätä ennen hän oli ohjannut vain elokuvat Layer Cake (2004) ja Tähtisumua (Stardust - 2007), jotka eivät erityisemmin vielä vakuuta. Tämä elokuva kuitenkin näyttää, että Vaughn kuuluu elokuvantekijäksi. Kick-Ass on hyvin kuvattu elokuva, vaikka laajakuvalinssin käyttäminen useaan otteeseen hieman häiritseekin. Leikkaus on todella sujuvaa. Elokuva on tyylitelty kirkkaaksi, sekä hieman pelkistetyn ja oranssin näköiseksi. Veri on todella kirkkaan punaista. Puvustuksessa on päästy leikkimään supersankarien asujen kanssa ja lavasteet ovat hyvin toteutettuja. Äänitehosteilla on tuotu hienosti lisäystä tunnelmaan ja korostettu etenkin toimintakohtauksia. Elokuvan musiikista vastaavat Marius De Vries, Ilan Eshkeri, Henry Jackman ja John Murphy, mutta heidän sävellyksensä jäävät täysin kaikkien kappaleiden varjoon, joita elokuvassa on käytetty nokkelasti. Elokuvassa kuullaan mm. The Pretty Recklessin Make Me Wanna Die, The Prodigyn Omen, The Dickiesin Banana Splits, The Hit Girlsin Bad Reputation ja elokuvaa varten tehty MIKA:n Kick-Ass (We Are Young).

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen ja korostaa elokuvan kirkkautta. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertova A New Kind of Superhero: The Making of Kick-Ass, joka sisältää pätkät Pushing Boundaries, Let's Shoot This F***er!, Tempting Fate ja All Fired Up. Mukana on myös pätkä The Comic Book Origins of Kick-Ass, sekä galleria The Art of Kick-Ass. Katsottavaa on yhteensä yli kahdeksi tunniksi.

Yhteenveto: Kick-Ass on aivan loistava ääriväkivaltainen supersankarielokuva, jossa saa nauraa paljon. Aaron Taylor-Johnson on erinomainen pääosassa Kick-Assina ja Chloë Grace Moretz jää helposti mieleen kylmäverisenä Hit-Girlinä. Toimintakohtaukset ovat todella mainioita ja onkin hienoa, että välillä supersankarikin saa oikeasti turpaansa. Mustan huumorin ystäville tämä voi toimia todella hyvin ja elokuva jaksaa muutenkin naurattaa koko kestonsa ajan. Musiikkia on käytetty erilailla kuin yleensä, mutta tyyli on saatu toimimaan. Visuaalisesti elokuvan tyyli on hieman pelkistetty ja värimaailmaa on viety oranssin suuntaan. Verta roiskuu, hahmot kiroilevat, raajoja katkotaan ja sankareita kidutetaan... lastenelokuva tämä ei tosiaan ole, mutta suosittelen nuoria ja vanhempia katsomaan tämän. Jos supersankarielokuvat toistavat mielestänne itseään, kannattaa Kick-Ass vilkaista, sillä se tuo genreen jotain uutta ja ihmeellistä. Genren faneille tämä on "pakko katsoa" -elokuva. Matthew Vaughn on todella tiennyt, mitä on tekemässä ja onkin harmi, että hän ei jatkanut sarjan parissa ja Kick-Ass 2:sta (2013) ei tullut yhtä hienoa teosta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Kick-Ass, 2010, Marv Films, Plan B Entertainment