Näyttelijät: Adelaide Clemens, Kit Harington, Sean Bean, Carrie-Anne Moss, Malcolm McDowell, Martin Donovan, Deborah Kara Unger, Heather Marks, Robert Campanella, Erin Pitt, Radha Mitchell ja Peter Outerbridge
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 18
Samannimiseen videopelisarjaan perustuva kauhuelokuva Silent Hill(2006) oli taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ohjaaja Christophe Gans ei kuitenkaan muiden kiireidensä takia ehtinyt jatkamaan hommassaan, joten hänet korvattiin M. J. Bassettilla. Roger Avaryn oli tarkoitus jatkaa käsikirjoittajana, mutta kun hänet tuomittiin vankilaan kuolemantuottamuksesta, Bassett päätyi myös kirjoittamaan jatko-osan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2011 ja lopulta Silent Hill: Revelation sai ensi-iltansa lokakuussa 2012. Elokuva kuitenkin menestyi huomattavasti huonommin kuin edeltäjänsä, minkä lisäksi se sai lähes täystyrmäyksen niin kriitikoilta kuin pelisarjan faneilta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Silent Hill: Revelationia, ainoastaan ensimmäisen Silent Hillin pari kertaa. Nyt kun on ilmestymässä uusi elokuva pelien pohjalta, Return to Silent Hill (2026), päätin vihdoin katsoa myös Silent Hill: Revelationin.
Sharon Da Silva pääsi pois Silent Hillin kauhujen täyttämästä kaupungista ja on menettänyt muistinsa olostaan siellä. Kun muutamaa vuotta myöhemmin Valtielin ritarikunta sieppaa hänen isänsä, Sharonin täytyy palata Silent Hilliin pelastaakseen tämän.
Ensimmäisessä Silent Hill -filmatisoinnissa nähty Jodelle Ferland ei enää jatka Sharon Da Silvan roolissa, vaan hänet on korvattu Adelaide Clemensillä. Elokuvien välissä Rose-äiti (Radha Mitchell) onnistui keksimään keinon palauttaa Sharonin oikeaan maailmaan, mutta jäi yhä itse vangiksi Silent Hillin kaupunkiin. Sharon menetti muistinsa ajastaan Silent Hillissä ja hän luulee, että hänen unensa paikasta ovat vain tavallisia painajaisia. Varttuessaan hän ja hänen isänsä Christopher (Sean Bean) ovat aktiivisesti muuttaneet paikasta toiseen, jotta Silent Hillin tahot eivät löytäisi tyttöä. He kulkevat tekaistuilla nimillä ja tällä hetkellä he ovat Heather ja Harry Mason. Hahmoista löytyy potentiaalia, mutta kaikki jää täysin pintapuoleiseksi. Clemens ei valitettavasti juuri vakuuta näyttelijänä, kun taas Bean jää elokuvan ainoaksi hyväksi suorittajaksi.
Elokuvassa nähdään myös Kit Harington Sharonin, tai siis "Heatherin" luokkatoverina Vincentinä, Martin Donovan Sharonia vakoilevana yksityisetsivä Douglasina, Carrie-Anne Moss Valtielin ritarikuntaa johtavana Claudiana, Heather Marks Silent Hilliin eksyneenä Sukina, sekä Malcolm McDowell Silent Hilliin vangittuna Leonardina. Sivunäyttelijöiden työ jää paikoin aika laiskaksi suorittamiseksi ja etenkin yleensä hyvä Moss ei vaikuta edes yrittävän pääpahiksen roolissa. McDowell on käynyt käärimässä helpot rahat vaivaannuttavalla suorituksellaan ja elokuvan ilmestymisen aikoihin Game of Thronesin (2011-2019) myötä kuuluisuuteen ampaissut Harington on aika puupökkelö Vincentinä.
Ensimmäinen Silent Hill -elokuva on heikkouksineenkin yksi parhaista videopelileffoista. Valitettavasti samaa ei todellakaan voi sanoa jatko-osasta, Silent Hill: Revelationista, jota katsoessa tulee kyllä ykkösosan tekijätiimiä ikävä. Leffalla on vielä kelvolliset lähtökohdat, joskin on outoa, että Sharonin paluu isänsä luokse on hoidettu elokuvien välissä. Elokuva on muutenkin täynnä kummallisia ratkaisuja ja sen tarinankerronta tuntuu kulkevan eteenpäin kuin tajunnanvirran tulva, sisältäen enemmänkin yksittäisiä kohtauksia ja skenaarioita toisensa perään, jotka eivät meinaa rakentua koherentiksi kokonaisuudeksi. Harmillisesti tämä nimenomaan pahenee, kun Sharon palaa Silent Hilliin.
Vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia ja Sharon kohtaa yhä vain enemmän erilaisia hirviöitä, Silent Hill: Revelation on yllättävänkin pitkäveteinen elokuva. Tähän vaikuttaa mojovasti se, että käsikirjoitus on todella ohut ja laiska, ja leffa on täysin jännityksetön. Ohjaaja-käsikirjoittaja M. J. Bassettin työ on kaikin puolin ponnetonta ja meno sen kuin pahenee loppua kohti. Sharonin kohtaamiset pahan Alessan kanssa (eikö tämä setvitty jo edellisessä elokuvassa?) hoidetaan puolivillaisesti ja lopputaistelu on varsinainen antikliimaksi, vaikka koko pelisarjan ylivoimaisesti pähein mörkö Pyramid Head pääseekin heiluttelemaan miekkaansa. Tästäkin hirviöstä tosin meinataan viedä uskottavuus, kun suuren osan ruutuajastaan Pyramid Head viettää huvipuistossa karusellinpyörittäjänä. Jep jep, eikä tämä todellakaan jää Silent Hill: Revelation ainoaksi tahattoman koomiseksi jutuksi.
Edes teknisesti elokuva ei vakuuta. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta hieman kömpelösti leikattu kasaan ja värimäärittely on aika ajoin ruman yliampuva. Lavasteet ovat paikoitellen jopa näyttävät ja maskeerauksin ja asuin toteutetut hirviöt ovat hienot. Tietokonetehosteista näkyy pienehkö budjetti ja leffan 3D-kuvakikkailu on lähinnä ärsyttävää, kun toiminnallisemmissa kohtauksissa jotain tökitään vähän väliä päin näköä. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu, joskin Akira Yamaokan ja Jeff Dannan säveltämät musiikit kierrättävät turhankin paljon samoja melodioita kohtauksesta toiseen.
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt pätkä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Silent Hill: Revelation, Kanada, Ranska, 2012, Davis-Films, Dynamic Effects Canada, Konami, Silent Hill 2 DCP
Pääosissa: Keanu Reeves, Jessica Henwick, Yahya Abdul-Mateen II, Carrie-Anne Moss, Jonathan Groff, Neil Patrick Harris, Toby Onwumere, Max Riemelt, Brian J. Smith, Eréndira Ibarra, Priyanka Chopra Jonas, Lambert Wilson ja Jada Pinkett Smith
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 12
Scifitoimintaelokuva The Matrix (1999) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Peräkanaa tehdyt The Matrix Reloaded(2003) ja The Matrix Revolutions (2003) saivat vaihtelevaa palautetta, vaikka olivatkin taloudellisia hittejä. Kolmannen elokuvan jälkeen ohjaajat Lana ja Lilly Wachowski totesivat vieneensä elokuvasarjan päätökseensä ja ettei heillä ollut aikomustakaan jatkaa tarinaa. Vuosien varrella alkoi liikkua huhuja neljännestä Matrix-leffasta, vaikka kerta toisensa perään Wachowskit kielsivät tämän, sekä torjuivat Warner Brosin tarjoukset, studion halutessa lisää jatkoa. Warner Bros. alkoikin lopulta kehittelemään itsenäisesti jatkoa käsikirjoittaja Zak Pennin kanssa. Kuitenkin yrittäessään toipua vanhempiensa kuolemasta, Lana Wachowski sai eräänä yönä idean neljännestä elokuvasta ja otti lopulta yhteyttä Warner Brosiin, joka luopui ideoistaan Pennin kanssa, saadessaan alkuperäisen tekijän takaisin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään jo kuukautta myöhemmin koronaviruspandemian takia. Tämä sai Wachowskin epäröimään ja hän ajattelikin jonkin aikaa jättävänsä elokuvan kesken, mutta näyttelijöiden ja työryhmän painostuksesta hän päätti tehdä leffan valmiiksi. Kuvaukset jatkuivat syksyllä 2020 ja nyt The Matrix Resurrections saapuu elokuvateattereihin... ja itseäni ei voinut vähempää kiinnostaa. Alkuperäinen The Matrix on niin toiminta- kuin scifielokuvien mestariteos ja muutenkin yksi lempileffoistani. Vaikka jatko-osat Reloaded ja Revolutions ovatkin huomattavasti heikompia, veivät ne trilogian pätevästi loppuunsa, enkä kokenut mitään tarvetta jatkolle. Kun neljännestä elokuvasta ilmoitettiin, pidin ideaa täysin tarpeettomansa rahastuksena, eikä tämä ajatus ole kadonnut mielestäni. Meninkin todella skeptisin odotuksin katsomaan The Matrix Resurrectionsia sen lehdistönäytökseen Finnkinon upeassa IMAX-salissa muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.
Menestyneen videopelisarja Matrixin tehnyt Thomas Anderson näkee kummallisia unia koneiden sodasta, joita hän yrittää vähentää ahmimalla sinisiä pillereitä terapeuttinsa käskystä. Todellisuus hänen ympärillään tuntuu kuitenkin olevan hajoamispisteessä ja herra Anderson päättää selvittää, mistä oikein on kyse?
Keanu Reeves nähdään Thomas Andersonina, menestyneitä scifipelejä tehneenä miehenä, jota piinaavat erikoiset näyt lentämisestä ja taistelemista robottien armeijaa vastaan. Niitä hän yrittää tukehduttaa terapeuttinsa (Neil Patrick Harris) määräämillä sinisillä pillereillä, samalla kun hänen pomonsa (Jonathan Groff) painostaa häntä tekemään neljännen osan Matrix-pelisarjaan. Jos Reevesistä oli miellyttävää palata takaisin The Matrix -elokuvasarjan pariin, ei hän sitä onnistu suorituksellaan välittämään. Reeves on roolissaan aikamoinen puupökkelö, jolle tuottaa vaikeuksia lausua repliikkejään uskottavasti. Pitkien hiuksiensa ja partansa, sekä alati hämmentyneen ilmeensä vuoksi näyttää jatkuvasti siltä kuin Reeves olisi luullut kävelleensä John Wick nelosen kuvauksiin ja pohtinut, että mitä kummaa on oikein meneillään?
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Carrie-Anne Moss herra Andersonin kahvilassa kohtaamana Tiffanyna, Yahya Abdul-Mateen II uutena Morpheuksena, sekä Jessica Henwick valkoisella jänistatuoinnilla koristeltuna Bugsina. Tämän enempää en lähde kenenkään hahmoa avaamaan. Moss on pätevä osassaan, Henwick myös. Harris ja Groff eivät vakuuta rooleissaan, eikä Abdul-Mateen II omista samaa uhkuvaa karismaa kuin edeltäjänsä Laurence Fishburne.
Mistäköhän sitä lähtisi purkamaan The Matrix Resurrectionsia, jonka todellisia puolia on kovasti yritetty pitää salassa markkinoinnissa? Niinkin salassa, että monille on yhä hieman epäselvää siitä, mitä elokuva edes on? Siinä, missä alkuperäisessä The Matrixissa pohdittiin, mikä on salaperäinen Matrix, nyt pohditaan, mikä on The Matrix Resurrections? Onko se jatko-osa trilogialle vai vain alkuperäiselle elokuvalle, vai onko se alkuperäisen leffan uudelleenfilmatisointi, vai jonkinlainen muu yritys käynnistää leffasarja takaisin henkiin? Kai se on aika lailla kaikkea tuota samanaikaisesti. Ennen kaikkea The Matrix Resurrections on lässähtävä sekamelska, jonka katsominen turhautti minua suuresti.
Lähdetään vaikka siitä liikkeelle, että elokuva yrittää aivan liian paljon olla itsetietoinen ja itseironinen, mutta pilkka osuu täysillä omaan nilkkaan. Leffalla on mukamas paljon sanottavaa Hollywoodin nykyisestä tavasta tehdä pelkkiä tyhjänpäiväisiä ja turhia jatko-osia alkuperäisideoiden sijaan, mutta samalla The Matrix Resurrections on malliesimerkki tyhjänpäiväisestä ja turhasta jatko-osasta. Elokuva käyttää aivan liikaa aikaa perustellakseen omaa olemassaoloaan ja jossain kohtaa homma muuttuu jo epätoivoiseksi. Leffan alkupäässä on pitkä montaasi, mikä tuntuu siltä kuin joku olisi kuvannut leffaa suunnittelevaa käsikirjoitustiimiä. Väliin jopa kuuluu repliikki "miten voisimme tehdä jotain siistimpää kuin bullet time?" Siinä kohtaa, kun Reevesin hahmolle todetaan, että Warner Bros. olisi tehnyt neljännen Matrixin ilman alkuperäisiä tekijöitä, koko elokuva alkaa tuntua Wachowskin viimeiseltä oljenkorrelta pitää ainoa menestynyt tuotoksensa itsellään. Elokuvassa puhutaan paljon valinnoista ja valinnanvapaudesta, sekä sen puutteesta. Onko tämä Lana Wachowskin tapa ilmaista, ettei hän lopulta voinut valita, tekeekö uuden Matrixin vai ei?
Sen lisäksi, että elokuva yrittää kovasti perustella olemassaoloaan, vaikka Wachowskit vuosia vänkäsivät jatko-osaa vastaan, leffa myös pitää aiempia elokuvia turhankin suuressa arvossa. Alkuperäinen The Matrix on toki toiminta- ja tieteiselokuvia mullistanut mestariteos ja moderni klassikko, mutta tarvitseeko The Matrix Resurrectionsin käyttää näin paljon aikaa alkuperäisleffan hehkuttamiseen? Kun Wachowski itse alkaa ylistämään omaa elokuvaansa näin mittavasti sen jatko-osassa, alkaa katsojalla pyöriä silmät päässä.
The Matrix Resurrections käyttää lopulta niin paljon aikaa tällaiseen, että se unohtaa siinä samalla kertoa uuden, mielenkiintoisen tarinan ja siten ihan oikeasti perustella sen, miksi The Matrix -saagaa piti jatkaa, vaikka Revolutionsissa homma vietiin päätökseen Neon uhrauksella. Tarina ei koskaan onnistunut nappaamaan minua mukaansa ja sillä kestää aivan liian kauan lähteä käyntiin. Elokuva on kömpelösti rytmitetty, ensimmäisen puoliskon laahustaessa ja toisen puoliskon taas kiirehtiessä kohti finaaliaan. Valitettavasti tähän väliin ei mahdu yhden yhtä muistettavaa, näyttävää ja ihot kananlihalle nostattavaa toimintakohtausta. The Matrix mullisti toimintaelokuvat ja on suorastaan surullista, kuinka laiskaa toimintaa leffasarjan neljäs osa tarjoaa. Tulitaistelut ovat ponnettomia ja jännityksettömiä. Vaikka hahmot pohtivat ääneen, kuinka voisivat tehdä jotain siistimpää kuin bullet time ja hidastukset, se ei yritä tarjota mitään siistimpää. Ja jos Matrix-leffa ei onnistu tarjoamaan edes siistejä toimintakohtauksia, epäonnistuminen on aikamoinen. Jopa heikko The Matrix Reloaded tarjosi upean moottoritietakaa-ajon.
En voi kuin ihmetellä, kuinka kehnoa työtä Lana Wachowski tekee elokuvan kanssa. Kaksikymmentä vuotta aiemmin hän oli osallisena mullistamassa elokuvahistoriaa ja nyt hän tekee mitä laiskimman jatko-osan sille. Wachowskin silmä tyylikkäälle toiminnalle loistaa poissaolollaan ja hänen aiemmin niin kiehtova filosofisointi rajoittuu nyt siihen, että mikä teki alkuperäisestä The Matrix -leffasta niin upean? Wachowskin, David Mitchellin ja Alexander Hemonin käsikirjoitus on tönkkö. Kolmikon yritys liikkua metatasoilla on lähinnä kiusallista ja vielä nolompaa on tämänkertaisen antagonistin pitkä pahismonologi. The Matrix Resurrections ei vakuuta edes teknisen puolensa kanssa. Kuvaus on lähinnä kelvollista, mutta toimintakohtauksissa käytetään liikaa heiluvaa lähikuvaa. Menoa ei auta taisteluiden äkkipikainen editointi. Leikkauspöydällä filmi kaipaisi muutenkin paljon lisätöitä ja kahden ja puolen tunnin kestossa elokuva käy pitkäveteiseksi. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, mutta erään tutun näyttelijän maskeeraaminen vanhemmaksi näyttää lähinnä koomiselta. Erikoistehosteista paistaa digitaalisuus läpi ja välillä filmi näyttää siltä kuin se olisi tehty suoraan striimipalveluun. Äänimaailma sentään jumputtaa mukavasti. Johnny Klimek ja Tom Tykwer kierrättävät parhaansa mukaan vanhoja Matrix-musiikkeja ääniraidallaan.
Yhteenveto:The Matrix Resurrections on huono ja täysin tarpeeton yritys herättää ajat sitten kuollutta elokuvasarjaa takaisin henkiin. Elokuvasta huokuu se, etteivät Wachowskit halunneet palata leffasarjan pariin ja leffa käyttää liikaa aikaa yrittääkseen perustella olemassaoloaan. Lisäksi elokuva käyttää kiusallisenkin paljon aikaa alkuperäisen The Matrix -leffan ihailemiseen ja hehkuttamiseen. Leffan yritykset liikkua itsetietoisilla metatasoilla kompastuvat jatkuvasti omaan nilkkaan. Kritiikki turhanpäiväisiä jatko-osia ja hävyttömiä studioita kohtaan tuntuu oudolta, kun elokuvasta paistaa läpi turhanpäiväisyys ja studion hävyttömyys. Lana Wachowski ei edes yritä piilottaa sitä, että hänet painostettiin takaisin mukaan. Itserakkaudessa kieriskelyn ohessa hommasta on unohtunut hyvä tarina ja elokuva onkin aika pitkäveteinen ja ponneton. Ensimmäinen puolisko laahustetaan läpi ja sitten pikakelataan kohti lopputekstejä. Kenties isoin pettymys on, ettei elokuva tarjoa yhden yhtä näyttävää toimintakohtausta. Taistelut ovat tönkösti tehtyjä, heiluvalla kameratyöskentelyllä, äkkipikaisella leikkauksella ja heikoilla erikoistehosteilla pilattuja. Keanu Reeves on pääroolissa puupökkelö, Yahya Abdul-Mateen II ei tee vaikutusta uutena Morpheuksena, eivätkä Jonathan Groff ja Neil Patrick Harris toimi osissaan. Carrie-Anne Moss ja Jessica Henwick ovat näyttelijäkaartin parasta antia, mutta eivät yksinään onnistu pelastamaan uppoavaa laivaa. Lopussa tietty jätetään auki mahdollisuus uudesta jatko-osasta, mutta enpä tämän jälkeen todellakaan halua enää nähdä uutta Matrixia. En tiedä, haluanko nähdä edes The Matrix Resurrectionsia enää toistamiseen. Vaikka pidänkin The Matrix Reloadedia ja The Matrix Revolutionsia varsin ongelmallisina teoksina, pystyn sujuvasti katsomaan ne alkuperäisen The Matrixin perään. Resurrections on kuitenkin sellainen pohjanoteeraus, että mieluummin leikin, ettei sitä ole edes olemassa.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Matrix Resurrections, 2021, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, NPV Entertainment, Silver Pictures
Ohjaus: Lasse Hallström Pääosissa: Juliette Binoche, Victoire Thivisol, Judi Dench, Alfred Molina, Lena Olin, Johnny Depp, Hugh O'Conor, Carrie-Anne Moss, Peter Stormare, Aurélien Parent-Koenig, John Wood ja Leslie Caron Genre: draama, romantiikka Kesto: 2 tuntia 1 minuutti Ikäraja: 12
Chocolat, eli suomalaisittain Pieni suklaapuoti perustuu Joanne Harrisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1999. Kirjaan ihastunut Robert Nelson Jacobs työsti käsikirjoituksen ja sai Miramaxin kiinnostumaan filmistä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2000 ja lopulta Pieni suklaapuoti sai maailmanensi-iltansa 15. joulukuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, mikä sai myös paljon kehuja kriitikoilta. Leffa sai viisi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus ja musiikki), neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, naispääosa, naissivuosa ja musiikki), sekä kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (paras naispääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus ja maskeeraus), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse olin ollut pitkään tietoinen Pienestä suklaapuodista ja pohtinut useaan kertaan sen katselua, mutta jostain syystä olen vain päätynyt lykkäämään sen näkemistä. Kuitenkin kun huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa leffan - tietysti suklaalevyn kera!
Vuonna 1959 pienen, tapoihinsa ja uskomuksiinsa kangistuneen ranskalaiskylän rauha järkkyy, kun sinne muuttaa Vianne tyttärensä kanssa ja perustaa suklaapuodin. Jotkut ihastuvat Viannen herkkuihin, kun taas toiset yrittävät keksiä keinon häätää hänet pois kylästä.
Pääroolissa suklaapuodin perustajana, Vianne Rocherina nähdään Juliette Binoche, joka hurmaa välittömästi. Binoche onnistuu upeasti välittämään Viannen intohimon kaikenlaista suklaata kohtaan ja katsojana alkaa välittömästi toivomaan, että pääsisi vierailemaan Viannen suklaapuodissa. Onkin ärsyttävää, kun niin monet kylässä ovat automaattisesti suklaapuotia vastaan ja katsojana on heti Viannen puolella. Binoche oli täysin ansaitusti ehdolla niin Oscarista, BAFTA:sta kuin Golden Globesta. Viannen tyttärenä, mielikuvituskengurun kanssa leikkivänä Anoukina nähdään Victoire Thivisol, mutta hänen äänenään kuullaan Sally Taylor-Isherwood, sillä ranskalainen Thivisol ei ollut lopulta tekijöiden mielestä tarpeeksi hyvä puhumaan englantia.
Muutkin näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan, vaikka paikoitellen heidän tapansa puhua englantia "ranskalaisittain" lähinnä huvittaa. Alfred Molina vakuuttaa arvokkaana pormestari Reynaudina, joka johtaa Viannea vastustavaa joukkoa. Judi Dench on tuttuun tyylinsä fantastinen, esittäessään tällä kertaa Viannen kannattajiin kuuluvaa rouva Voizinia. Vuosi ennen tätä leffaa ilmestyneen The Matrix -elokuvan (1999) tähti Carrie-Anne Moss on mainio rouva Voizin tyttärenä, jolla on huonot välit äitiinsä ja joka yrittää pitää taiteilijasielupoikansa (Aurélien Parent-Koenig) erossa tästä. Ohjaaja Lasse Hallströmin vaimo Lena Olin esittää vaikuttavasti herkkää Josephinea, jota tämän mies Serge (Peter Stormare) pahoinpitelee humalassa. Hugh O'Conor sopii passelisti rooliinsa kylän uutena pappina, joka yrittää olla rakastetun edeltäjänsä arvoinen jatkaja. Johnny Depp taas näyttelee matkailija Rouxia, joka saapuu myös kylään ja Viannen tavoin saa heti epäilijöiden vihat niskoilleen. On huvittavaa, kuinka isosti Depp on esillä leffan mainoksissa ja DVD:n kannessa, vaikka hän saapuu mukaan vasta puolessa välissä filmiä. Depp on kuitenkin todella hyvä roolissaan, muistuttaen näin 20 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen, kuinka hyvä hän joskus olikaan, ennen kuin hän lähti hölmöilyn tielle Pirates of the Caribbean -seikkailuelokuvien (2003-) myötä.
Pieni suklaapuoti on jälleen niitä elokuvia, joiden ei tarvinnut pyöriä edes varttia, kun minua jo ärsytti, etten ollut aiemmin katsonut sitä. Kuin suklaan tavoin itse elokuvakin on suloinen, makea ja monin tavoin ihana. Heti ensimaistiaisella leffa onnistui lumoamaan minut ja piti minut koukussa lopputeksteihin asti. Elokuvan tunnelma on kertakaikkiaan erinomainen ja vaikka seasta löytyy surullisiakin hetkiä, on kyseessä pääasiassa kunnon hyvän mielen teos. Sen idylliseen pikkukylään uppotuu täysin ja sinne lähtisi itsekin mielellään matkalle - jos siis vastaanotto kyläläisiltä olisi suopeampi. Katsoja toivookin läpi elokuvan, että Vianne otettaisiin lämpimämmin vastaan, sillä hänkin yrittää olla lämmin kaikille muille.
Valloittavan tunnelman lisäksi elokuva onnistuu myös tasapainottelemaan useita juonikuvioita samanaikaisesti. Osa juonikuvioista on pieniä, kuten ajat sitten leskeksi jääneeseen madame Audeliin (Leslie Caron) ihastunut Guillaume (John Wood) ja toiset taas isompia, kuten Josephinen ja Sergen vaikea parisuhde. On kiehtovaa seurata katolilaiskylän asukkien muutosta monesta eri vinkkelistä, kun Vianne saapuu paikalle "syntisen" suklaansa kanssa. Vaikka sivuhahmot eivät ihan hirveästi saa lihaa (tai suklaata) luidensa ympärille, palvelevat he tarinaa silti erittäin hyvin. Lopulta hieman heikommaksi juonikuvioksi jääkin Viannen ja Rouxin välille kehkeytyvä romanssi, mutta senkin ymmärtää täysin - ovathan molemmat jatkuvasti matkalla, kokien, etteivät kuulu minnekään.
Elokuvan on ohjannut naapurimaastamme Ruotsista kotoisin oleva Lasse Hallström, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. Johnny Deppin tähdittämä Gilbert Grape (What's Eating Gilbert Grape - 1993). Pientä suklaapuotia Hallström työstää kuin valmistaisi kotitekoista suklaata. Hän käyttää siihen aikaa ja täyttää sen sydämellä ja riemulla. Oivaa työtä tekee myös käsikirjoittaja Robert Nelson Jacobs, joka pyörittelee useita juonikuvioita mainiosti, pitäen paketin silti kasassa. Leffa on myös hyvin kuvattu, alkupään paria kömpelöä ilmakuvaa lukuunottamatta. 1950-luvun lopun ajankuva on toteutettu upeilla lavasteilla ja asuilla. Flavigny-sur-Ozerainin keskiaikaiskaupunki sopii täydellisesti tarinan fiktiiviseksi ranskalaiskyläksi. Myös äänipuoli toimii ja Rachel Portman tuo hienoja sävyjä ja makuja säveltämillään musiikeilla.
Yhteenveto:Pieni suklaapuoti on suloinen, lämmin ja makea, aivan kuten suklaa. Elokuva valloittaa heti mukaansa viehättävän tunnelmansa ja lumoavan pikkukylänsä ansiosta. On ärsyttävää, kuinka tympeästi monet kyläläiset ottavat tulokas-Viannen suklaapuoteineen vastaan ja onkin siksi niin hienoa nähdä, kuinka hän alkaa vähitellen voittamaan kyläläisten sydämet puolelleen. Mielenkiintoisen päätarinan lisäksi leffa osaa myös hyvin ujuttaa mukaan useita sivujuonia kyläläisistä, mikä vain rikastuttaa filmiä. Näyttelijät tekevät kaikin puolin hyvää työtä. Juliette Binoche hurmaa pääroolissa ja myös Alfred Molina, Judi Dench ja Johnny Depp suoriutuvat erinomaisesti. Ohjaaja Lasse Hallströmin rakentama henki on suorastaan ihana ja kyseessä onkin varsinainen hyvän mielen elokuva. Pientä suklaapuotia katsookin enemmän kuin mielellään lämpimän peiton alla, makoisa suklaalevy ja kenties kuppi kuumaa kaakaota vierellä herkkuna. Jos ette ole elokuvaa vielä nähneet, suosittelen sitä kyllä etenkin nyt filmin 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Se tuo lämpöä ja hymyä näihin pitkiin, kylmiin ja synkkiin talvi-iltoihin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Chocolat, 2000, Miramax, David Brown Productions, Fat Free
Ohjaus: Christopher Nolan Pääosissa: Guy Pearce, Joe Pantoliano, Carrie-Anne Moss, Mark Boone Junior, Stephen Tobolowsky, Harriet Sansom Harris, Callum Keith Rennie, Larry Holden ja Jorja Fox Genre: trilleri Kesto: 1 tunti 53 minuuttia Ikäraja: 16
Yhteenveto:Memento on mestarillinen trilleri. Sen takaperin kulkeva tarina on todella koukuttavasti kerrottu ja suorastaan nerokas idea ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Nolanilta. Vaikka kerronta onkin vaikeaa ja se vaatii paljon katsojaltaan, on seuraaminen lopulta erittäin helppoa, sillä filmi vie niin täysillä mukanaan. Kerrontatyyli on myös upea tapa viedä katsoja päähenkilön mielen sisälle. Guy Pearce on erinomainen pääroolissa ja hyvää työtä tekevät myös Joe Pantoliano ja Carrie-Anne Moss. Jännite pidetään taidokkaasti yllä läpi leffan ja kun totuudet paljastuvat, mullistuu filmi entisestään. Nolanin tapa paljastaa elokuvan saloja on fantastista, sillä ne paljastuvat katsojalle vasta elokuvan lopussa, vaikka tapahtumajärjestykseltään ne kuuluvat ensimmäisten kohtausten joukkoon aikajanalla. Katsoja tietää, mihin tapahtumat johtavat, mutta on äärimmäisen kiehtovaa nähdä, mitä kautta lopputulokseen päädyttiin. Memento on kaikin puolin hieno teos, josta löytyy bongailtavaa vielä useallekin katselukerralle. Sen nurinkurinen kerronta ihastuttaa kerta toisensa perään ja kyseessä onkin niitä filmejä, joita voi lämpimästi suositella kaikille aikuiskatsojille.
Vaikka suorastaan rakastankin lähes kaikkia Nolanin mammuttimaisia filmejä, mitkä hän on tehnyt Mementon jälkeen, kuten Yön ritari -trilogiaa ja Interstellaria(2014), joka kerta kun katson tämän leffan, toivon, että hän palaisi jossain kohtaa tekemään jotain näin pienimuotoista. On kuitenkin äärimmäisen upeaa, että Nolan on saanut pidettyä älykkään ja kekseliään tyylinsä yllä, vaikka siirtyikin tekemään ison luokan Hollywood-filmejä. Nolanin luoma tunnelma on erittäin vangitseva läpi leffan ja hänen työstämänsä käsikirjoitus veljensä tarinan pohjalta on puhdasta neroutta. Olisi äärimmäisen kiehtovaa tietää, kuinka Nolan oikeasti rakensi kertomuksen tällaiseen muotoon. Elokuvan täydellinen leikkaus vain korostaa filmin nerokkuutta. Lisäksi Memento on taidokkaasti kuvattu ja valaistu, sekä tyylikkäästi lavastettu. Ääniefektit ovat oivalliset ja David Julyanin säveltämiä musiikkeja hyödynnetään tehokkaan hienovaraisesti.
Olen lukenut kommentteja, joissa on sanottu, että Mementon nurinkurinen kerrontatapa on pelkkä halpa kikka, mitä ilman kukaan ei puhuisi leffasta. Tavallaan on totta, että elokuvan tapa kertoa tarinansa on luultavasti isoin syy, miksi siitä puhutaan yhä tänäkin päivänä, mutta nämä kommentoijat eivät ole tainneet ymmärtää, ettei se ole pelkkä kikka. Kuten jo totesin, vaikka tarina kulkee takaperin, siinä avataan asioita niin kuin se kulkisi normaalilla tavalla. Jos elokuvan leikkaa uudestaan ja sen palaset asettelee ns. "oikeaan järjestykseen", siitä katoaa paljon. Eikä kerrontatapa ole vain kikka, se on mitä kekseliäin keino viedä katsoja päähenkilön mielen sisälle. Kuinka moni muu leffa on leikattu niin, että se noudattaa päähenkilön tapaa ajatella? Aina kun uusi kohtaus alkaa, Leonard on unohtanut, mitä on tapahtunut aiemmin. Joka kohtauksen alussa hänen täytyy selvittää missä hän on, miksi hän on siellä, kenen kanssa hän mahdollisesti on ja mitä tapahtuu? Kun katsojakaan ei tiedä, mitä on tapahtunut ennen sitä, katsoja on yhtä lailla kiinnostunut selvittämään nämä samat asiat. Onkin yllättävän koukuttavaa, että vaikka katsoja tietää, mihin tapahtumat tulevat johtamaan, ei hän vielä tiedä, mitä kautta niihin on päädytty. Memento on kuin palapeli, minkä palaset yhdistyvät kummallisesti ja kestää loppuun asti, että pääsee vihdoin näkemään kuvan, minkä palat muodostavat.
Memento on todella omalaatuinen ja erilainen elokuva. Se nimittäin kertoo tarinansa takaperin. Elokuva alkaa siis tarinan lopusta ja lähtee kulkemaan toiseen suuntaan. Jokainen uusi kohtaus tapahtuu siis oikeasti ennen aiemmin nähtyä kohtausta, paitsi mustavalkoiset kohtaukset Leonardista puhumassa puhelimeen motellihuoneessaan - ne sijoittuvat... jonnekin. Joillekin katsojista tämä tapa kertoa tarinaa voi olla todella haastavaa - joillekin se on jopa liiankin haastavaa, ottaen huomioon, että leffasta on myöhemmin muiden toimesta leikattu versio, missä kohtaukset kulkevat eteenpäin kronologisessa järjestyksessä. Samalla leffasta katoaa koko pointti. Jotkut saattavat ihmetellä, mitä järkeä on katsoa kostotarinaa, mikä alkaa sillä, kun päähenkilö tappaa vaimonsa murhaajan? Mutta onkin hyvin nopeasti selvää, ettei tässä ole koko totuus. Vaikka tarina kerrotaan väärinpäin, kerrotaan se silti "oikeinpäin", jolloin mullistavat käänteet, suuret paljastukset ja mullistava loppuhuipennus ovat leffan viimeisillä minuuteilla, vaikka kronologisesti niistä hetkistä koko tapahtumaketju saa alkunsa. Tämä on hämmentävää, tiedän. Mutta kun tämän vihdoin hoksaa, katsojan suu loksahtaa auki ja ilme kirkastuu. Memento on nerokas elokuva!
Elokuvassa nähdään myös mm.The Matrixista (1999) tutut Carrie-Anne Moss ja Joe Pantoliano Nataliena ja Teddynä, jotka ovat mukana Leonardin tutkimuksissa. Moss ja Pantolianokin ovat vakuuttavia rooleissaan ja heidänkin hahmonsa muuttuvat yhä vain kiinnostavammiksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee. Lähimuistinsa menettäneenä Leonard Shelbynä nähdään Guy Pearce, joka saa hämmentyneellä ja pohdiskelevalla olemuksellaan myytyä katsojalle ajatuksen siitä, ettei hän oikeasti muista, mitä juuri tapahtui. Katsojan sympatiat ovat nopeasti Leonardin puolella ja on todella mielenkiintoista ryhtyä selvittämään, kuka on hänen vaimonsa murhan takana. Leonardin muistiongelma tuo oman, erittäin kiehtovan lisänsä tähän tutkimukseen, sillä Leonard voi helposti unohtaa juuri löytäneensä johtolangat. Leonardilla on kuitenkin kiinnostavia tapoja pitää asiat muistissa, kirjoittamalla niistä lapuille, ottamalla kuvia tärkeistä asioista ja tatuoimalla itseensä kaikista tärkeimmän. Pearce tulkitsee hienosti tätä rikkinäistä ja kärsivää miestä, joka tietää, että hänen elämänsä on lopullisesti hajalla, mutta joka voi kuitenkin kostaa sille, joka aiheutti kaiken.
Vakuutustarkastaja Leonard Shelby kärsii lähimuistin menetyksestä. Hän unohtaa kaiken aikaa, mitä oli juuri tekemässä, missä hän oikein on ja keitä ihmiset hänen ympärillään ovat. Leonard muistaa vain, että hänen vaimonsa on raiskattu ja murhattu, ja nyt vain kostaminen antaa hänen elämälleen merkityksen.
Memento on Christopher Nolanin ohjaama elokuva, mikä pohjautuu hänen veljensä Jonathan Nolanin tarinaan. Kesällä 1996 Nolanin veljekset olivat automatkalla Yhdysvalloissa, kun Jonathan kertoi tarinasta Christopherille, joka innostui siitä välittömästi. Christopher alkoi vaatia, että Jonathan kirjoittaisi tarinasta käsikirjoituksen ja kun hän vihdoin sai sen, Christopher alkoi pohtia, kuinka sitä voisi väännellä ja käännellä. Veljekset työskentelivät yhdessä kertomuksen kanssa ja Christopherin tyttöystävä, tuottaja Emma Thomas sai Newmarket Films -yhtiön johtajan kiinnostumaan siitä. Kuvaukset alkoivat syksyllä 1999 ja lopulta Memento sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 5. syyskuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon ylistystä niin katsojilta kuin kriitikoilta. Leffa oli ehdolla useista palkinnoista, kuten kahdesta Oscarista (paras alkuperäiskäsikirjoitus ja leikkaus, voittamatta kumpaakaan). Itse näin Mementon ensimmäistä kertaa melkein kymmenen vuotta sitten. Nolanista oli tullut suosikkiohjaajani elokuviensa kuten Batman Begins (2005), The Prestige (2006), Yön ritari(The Dark Knight - 2008) ja Inception(2010) ansiosta ja halusin tietty nähdä hänen muutkin teoksensa. Ensimmäisellä katselukerralla Mementon tarinan seuraaminen tuotti minulle suuria vaikeuksia, etenkin kun jouduin pitämään yli tunnin mittaisen tauon sen puolessa välissä. Olenkin katsonut filmin pariin otteeseen uudestaan ja joka kerralla olen pitänyt siitä enemmän. Kun huomasin, että Memento täyttää nyt 20 vuotta, tiesin heti, että minun täytyy katsoa ja arvostella se.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Memento, 2000, Newmarket Capital Group, Team Todd, I Remember Productions, Summit Entertainment
Ohjaus: Lana Wachowski ja Lilly Wachowski Pääosissa: Keanu Reeves, Carrie-Anne Moss, Laurence Fishburne, Hugo Weaving, Jada Pinkett Smith, Mary Alice, Harry Lennix, Harold Perrineau, Nathaniel Lees, Clayton Watson, Ian Bliss, David Roberts, Nona Gaye, Collin Chou, Lambert Wilson, Monica Bellucci, Bruce Spence, Anthony Zerbe ja Helmut Bakaitis Genre: toiminta, scifi Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia Ikäraja: 16
Wachowskin sisarusten The Matrix (1999) oli kriitikoiden ja kansan ylistämä menestyselokuva, joten jatkoa oli tietty luvassa. Wachowskit kirjoittivat heti kahden jatko-osan käsikirjoitukset ja ne kuvattiin peräkkäin. The Matrix Reloaded ilmestyi keväällä 2003 ja vaikka se oli menestys, ei se ollut yhtä pidetty kuin ensimmäinen osa. Trilogian päätösosa, The Matrix Revolutions ilmestyi loppuvuodesta 2003, vain puoli vuotta toisen osan jälkeen! Sekin oli suuri hitti, vaikka tuottikin vähemmän rahaa kuin edelliset osat. Valitettavasti se sai kriitikoilta murskaavan vastaanoton, eivätkä monet sarjan fanitkaan pitäneet siitä. Itse näin The Matrix Revolutionsin, kun sain koko trilogian lainaan enoltani. Katsoin kaikki kolme osaa ja pidin niistä. Olen nähnyt leffan muutamaan otteeseen uudestaan, viimeksi parisen vuotta sitten ja omistan koko trilogian Blu-rayna. Olen jo pitkään ajatellut trilogian osien katsomista uudelleen ja vuoden 2017 alussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat päättää yhden leffasarjan, jonka osat arvostelen. The Matrix -trilogia oli ehdolla, mutta se ei voittanut. Ajatus leffojen arvioimisesta kävi välillä mielessäni, mutta kun muita arvosteltavia oli niin paljon, tämä sarja pysyi hyllyssä. Kun Finnkino päätti aloittaa uuden "Kuukauden klassikko" -sarjan näyttämällä alkuperäisen The Matrixin leffateatterissa, oli minun pakko mennä katsomaan se ja samalla päätin myös arvostella koko trilogian. Katsoinkin The Matrix Reloadedin ja päätösosa The Matrix Revolutionsin pari päivää ensimmäisen elokuvan jälkeen.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia The Matrix ja The Matrix Reloaded!
Morpheuksen ja Trinityn täytyy pelastaa Neo, joka on jäänyt jumiin todellisen maailman ja Matrixin välille. Aika on loppumassa, sillä koneiden armeija on saapumassa Siioniin. Myös Smith-ohjelma täytyy pysäyttää, sillä hän on levittäytynyt koko Matrixiin.
Vaikka Keanu Reevesin näyttelemä Neo on yhä valittu ja trilogian pääsankari, jää hän oudon paljon sivuun, mikä todella on outoa ottaen huomioon, että kyseessä on tarinan huipennus, jossa hänen olisi tarkoitus toteuttaa kohtalonsa. Leffassa on jopa pitkä pätkä noin puolen välin kohdalla, jolloin Neota ei näytetä lainkaan. Tavallaan se on todella häiritsevää, mutta eipä Neon tarinasta ole enää paljoa kerrottavaa. Reeves on tuttuun tyylinsä toimiva pääroolissa, vaikkei näyttelijänä ole mitä ihmeellisin. Myös Trinityn (Carrie-Anne Moss) ja Morpheuksen (Laurence Fishburne) roolit ovat pienentyneet. Molemmat ovat mukana, mutta heillä ei ole kovin paljoa tehtävää. Morpheus, joka oli ensimmäisessä osassa johtohahmo, joka esitteli Neolle ja katsojille eri maailmat, ei oikeastaan tee tässä mitään muuta kuin uskoo Neon onnistuvan. Trinity taas seuraa rakastaan minne vain, mutta hänkin on alikäytetty elokuvassa. Moss ja Laurence ovat kuitenkin yhä hyviä.
Sen sijaan muut edellisessä elokuvassa esitellyt vastarintahahmot nousevat sankareiksi.The Matrix Reloadedissa mitäänsanomaton kapteeni Niobe (Jada Pinkett Smith) osoittaakin olevansa erittäin taitava pilotti. Siionin komentaja Lock (Harry Lennix) on entistä tympeämpi. Aiemmin vain nopeasti nähty kapteeni Mifune (Nathaniel Lees) on johtamassa joukkoja taistoon. Neota ihaileva nimetön poika (Clayton Watson) yrittää todistaa olevansa sotilas siinä missä muutkin. Myös operaattori Linkin (Harold Perrineau) tyttöystävä Zee (Nona Gaye) haluaa osallistua sotaan. Link taas jää pääkolmikon tavoin taka-alalle, mikä on harmi, sillä hän oli todella pidettävä tyyppi. Hugo Weavingin näyttelemä ex-agentti Smith jatkaa itsensä monistamista. Vaikka olen yhä sitä mieltä, että Weaving on osuva valinta rooliin, löytyy häneltä silti muutamia kohtia, joissa hänen esiintymisensä on yliampuvaa. Yhdessä kohtaa hän esimerkiksi alkaa nauramaan kuin mikäkin hullu, joka aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. On kuitenkin hienoa, että vaikka leffassa pääasiassa taistellaan robotteja vastaan, löytyy leffasta iso antagonisti, jolla on ihmisen kasvot, josta voi lukea tunteita. Tavallisia agentteja filmissä ei harmillisesti nähdä lainkaan. Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tutut ylimielinen Merovingi (Lambert Wilson), tämän vaimo Persefone (Monica Bellucci), Smithin turmelema Bane (Ian Bliss), Matrixin luoja Arkkitehti (Helmut Bakaitis), sekä tietysti Oraakkeli (Gloria Fosterin kuoleman takia näyttelijä vaihtunut Mary Aliceen) ja tämän suojelija Serafi (Collin Chou). Bane ei vieläkään ole kovin hyvin kirjoitettu hahmo, vaikka tässä käy paremmin järkeen, miksi hän on paha. Uusina tulokkaina leffassa esitellään Junamies (Bruce Spence) ja pieneltä tytöltä näyttävä Sati-ohjelma (Tanveer K. Atwal).
The Matrix Reloaded ja The Matrix Revolutions kuvattiin tosiaan peräkkäin ja siten ne pitää myös katsoa, sillä tämä leffa jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen jäi. Siinä missä Reloaded oli suuren huipennuksen ensimmäinen osa, joka teki vain pohjustusta ja katkesi sitten kesken, Revolutions alkaa samantien pohjustettuun tunnelmaan ja aloittaa huipennuksensa lähes heti. Tämä on kuitenkin selvästi se parempi puolisko trilogian finaalista. Sen sijaan, että elokuva vain esittelisi uusia asioita ja hahmoja, se hyödyntää olemassa olevia juttuja ja se todella on huipennus. Filmin alku ei kuitenkaan vielä vakuuta, kun Neo täytyy pelastaa oudosta limbotilasta, johon hän joutui edellisen leffan lopuksi. Tavallaan on hyvä ratkaisu, että tällä kertaa supervoimilla varustettu henkilö pitää pelastaa, mutta ensimmäiset kohtaukset tuntuvat silti hieman laimeilta. Ihan viihdyttävän, vaikkakin suoraan ensimmäisestä osasta kopioidun ammuskelukohtauksen alku kuitenkin sisältää, minkä lisäksi Neo ymmärtää jotain uutta konemaailmasta, mutta silti filmi lähtee käyntiin vasta, kun Siionin suuri taistelu ihmisten ja koneiden välillä vihdoin alkaa.
Ja huhhuh, millaisesta taistosta onkaan kyse! Eeppisyyttä ei ole turhaan säästelty, vaan mittasuhteet ovat kaikin puolin massiiviset aina jättimäisestä lokaatiosta parinsadan tuhannen robotin armeijaan asti. Vaikka tavallaan harmittaa, ettei Siionin taisto sisällä yhtäkään päähenkilöistä, on sitä silti äärimmäisen viihdyttävää seurata, eikä se onneksi koostu vain aivottomasta tulituksesta. Mukana on hieno jännite, kun massiiviset porakoneet yrittävät kaivautua syvemmälle Siioniin ja niitä tuntuu olevan mahdotonta tuhota. On kiinnostavaa päästä välillä seuraamaan, kun yksittäiset sotilaat yrittävät päästä turvalliseen asemaan, jotta voivat ampua singolla poria. Muutamat kuvat piileskelevistä hahmoista lisäävät uhkaavuutta, jolloin tuntuu todella siltä kuin tosi olisi kyseessä. Samaan aikaan toisaalla tapahtuu hurjan vauhdikas takaa-ajo, kun apujoukot yrittävät päästä Siioniin, samalla kun joutuvat itse koneiden hyökkäämiksi. Toisin kuin edellisissä sarjan elokuvissa, taistot käydään suurimmaksi osaksi oikeassa maailmassa, mutta trilogian "grande finale", eli Neon ja Smithin välinen taistelu tapahtuu onneksi Matrixissa. Ja voi pojat, kun siitäkin on tehty eeppinen, etenkin taustalla pauhaavan, upean "Neodammerung"-hoilotuksen ansiosta. Finaalista on saatu myös kiehtovan erilainen, sillä jos ei ole seurannut elokuvaa tarkasti, voi lopetus tuntua kummalliselta. Upeista taisteluistaan huolimatta The Matrix Revolutions ei kuitenkaan ole erityisen hyvä filmi. Se on kelpo päätös sarjalle ja selkeä parannus heikon Reloadedin jälkeen, mutta eeppisten sotimisten ja turpaanvetojen väliset hetket eivät ole mitä parhaimmat. Mukana on yksi kohtaus, joka on tarkoitettu koskettavaksi, mutta joka ei ole kovin hyvin toteutettu, jolloin se tuntuu aika laimealta. Banea koskeva sivujuoni ei vieläkään ole erityisen hyvin kirjoitettu, vaikka hänen ja Smithin yhteyden ymmärtää paremmin. Huonointa kuitenkin koko elokuvassa on, ettei se tosiaan kerro edellisten osien päähenkilöiden tarinaa. Neon on tietty aika toteuttaa kohtalonsa, mistä on tehty kiinnostavaa, sillä hänelle määrätty kohtalo ei olekaan sitä, mitä hän luuli, mutta Trinity ja Morpheus ovat täysin statisteja, mikä on suuri harmi. Ja vaikka itse pidän lopusta, on viimeinen kohtaus mielestäni hieman liian arvoituksellinen, jolloin lopputekstien aikana on aika hämmentävä olo. Jotkut eivät ymmärrä lainkaan miksi ja miten trilogia päättyy niin kuin se päättyy, minkä vuoksi he eivät pidä filmistä ollenkaan.
Erikoinen lopetus on toisaalta osuva Wachowskien ohjaamalle työlle, sillä kaksi aiempaakin osaa ovat olleet paikoitellen kummallisia. Jälleen kerran Wachowskeilla on ollut silmää toiminnalle, mutta sitä ympäröivää osuutta olisi voinut tuumia pidempään esituotantovaiheessa. Dialogi on paikoitellen hieman tönkköä, eikä syvällisyyksiä oikein löydy, vaikka uskonnollisia teemoja on taas kerran mukana paljon. Paikoitellen elokuvan aikana tuntuu siltä, että siitä ja edellisestä osasta olisi pitänyt ottaa asioita pois ja yhdistää kaksi filmiä toisiinsa, jolloin huipennus olisi eheämpi paketti. Leffa on pääasiassa hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat mainiot, kuten myös puvustus. Visuaaliset efektit ovat suurimmaksi osaksi tyylikkäät, vaikka myös heikompiakin efektejä on mukana. Vaikka lopputaistelussa on pariin otteeseen käytetty digitaalisesti toteutettuja ihmisiä, näyttävät he paljon paremmilta kuin Smith-armeija The Matrix Reloadedissa. Äänimaailma on erinomainen ja musiikit säveltänyt Don Davis on tehnyt oivallista työtä. Kuten jo sanoin, eeppinen "Neodammerung"-kappale on todella upea.
Yhteenveto:The Matrix Revolutions on mainio päätös trilogialle, joka käy välillä jopa hienon eeppisissä sfääreissä. Aloitusosio ei vielä ole kummoinen, mutta Siionin taistelun alkaessa muuttuu filmi todella kiinnostavaksi. Taisto ei ole onneksi pelkkää aivotonta tulitusta, vaan siihen on saatu kunnon sodan henkeä näyttämällä tilannetta erilaisin tavoin. Edellisessä leffassa nopeasti esitellyt hahmot nostetaan sankareiksi, joille on luotu oivia hetkiä. Harmi vain, että trilogian päähenkilöt jäävät usein sivuun, etenkin Morpheus, jolla ei ole mitään tekemistä koko elokuvan aikana. Vaikka Neon on tarkoitus vihdoin toteuttaa kohtalonsa jollain tapaa, on leffassa pitkä pätkä, jolloin häntä ei nähdä lainkaan. Lopputaistelu on todella mainio, etenkin "Neodammerung"-kappaleen ansiosta. Lopetus on hieman liian arvoituksellinen, jolloin se saattaa jättää oudon tunteen sarjasta, minkä lisäksi jotkut taistojen ympärillä olevat kohdat eivät ole erityisen onnistuneita. Muuten The Matrix Revolutions toimii hyvänä päätöksenä sarjalle, vaikkei todellakaan ole yhtä upea kuin The Matrix. Jos pidit The Matrixista, niin kannattaa vilkaista myös The Matrix Reloaded ja tämä peräkkäin, sillä niin ne on tarkoitus nähdä. Jos oikeasti pidit Reloadedista, niin pidät luultavasti myös tästä. Sarjaa on mietitty käynnistää uudelleen lisäosien voimin, mutta toivon, että niin ei tapahdu, sillä mielestäni The Matrix -sarja on tässä. Yhdeksästä sarjaa laajentavasta lyhytanimaatiosta koostuvan anime-teos The Animatrixin (2003) ymmärrän vielä jotenkin - vaikken olekaan sitä nähnyt - mutta muuten trilogian pitäisi jäädä elokuvahistoriaan tällaisenaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Matrix Revolutions, 2003, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, NPV Entertainment, Silver Pictures
Ohjaus: Lana Wachowski ja Lilly Wachowski Pääosissa: Keanu Reeves, Carrie-Anne Moss, Laurence Fishburne, Hugo Weaving, Harold Perrineau, Gloria Foster, Harry Lennix, Randall Duk Kim, Lambert Wilson, Monica Bellucci, Jada Pinkett Smith, Anthony Zerbe, Nona Gaye, Collin Chou, Ian Bliss, Clayton Watson ja Helmut Bakaitis Genre: toiminta, scifi Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia Ikäraja: 12
Wachowskin sisarusten elokuva The Matrix (1999) oli suuri hitti, jota monet ylistävät nykyäänkin. Ei ole siis ihme, että sille päätettiin tehdä jatkoa. Leffan työstäminen alkoikin, kun alkuperäinen elokuva huomattiin menestykseksi. Wachowskit kirjoittivat suoraan kahden jatko-osan käsikirjoitukset ja ne päätettiin kuvata peräkkäin. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2001 ja päättyivät vasta seuraavana vuonna. The Matrix Reloaded sai ensi-iltansa keväällä 2003 ja se oli edeltäjäänsä suurempi hitti, tuottaen lähes 750 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti! Elokuva ei kuitenkaan ollut yhtä pidetty. Leffan suosio on vain laskenut vuosien varrella ja nykypäivänä monet jopa vihaavat sitä. Itse näin filmin ala-asteella, noin pari kuukautta sen jälkeen, kun olin nähnyt ensimmäisen osan. Sain enoltani trilogian lainaan ja katsoin sen parin päivän sisällä kokonaan. Olen nähnyt leffan muutaman kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on jo pari vuotta aikaa. Vuoden 2017 alussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat valita yhden leffasarjan arvostelut saman vuoden kesälle ja The Matrix -trilogia oli ehdolla. Sitä ei kuitenkaan valittu, enkä ajatellut vähään aikaan kirjoittavani siitä. Kuitenkin kun Finnkino järjesti "Kuukauden klassikko" -leffaillan, jossa näytettiin ensimmäinen The Matrix, oli minun pakko mennä katsomaan se elokuvateatteriin. Siinä samalla päätin kirjoittaa trilogian osista arvostelut ja katsoinkin The Matrix Reloadedin pari päivää ensimmäisen osan jälkeen. HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa The Matrix!
Koneet ovat hyökkäämässä Siioniin, todellisen maailman viimeiseen ihmiskaupunkiin. Neon, Morpheuksen ja Trinityn täytyy keksiä keino toteuttaa valitun ennustus, jotta sota voidaan pysäyttää, ennen kuin koko ihmiskunta tuhoutuu.
Valitun, eli Neon roolissa nähdään yhä Keanu Reeves, joka ei vieläkään vakuuta taidoistaan. Silti, jotenkin mystisesti, hänestä löytyy tarpeeksi jotain, jotta häntä katsoo mielellään läpi elokuvan. Neo sen sijaan on muuttunut hieman tylsäksi hahmoksi. Edellisen leffan lopussa hän löysi itsestään valitun voimat. Niiden avulla hän pystyy lentämään, pysäyttämään luoteja ajatuksensa voimalla ja ties mitä muuta Matrixissa, mikä on kyllä siistiä, mutta minkä takia yksikään taistelu ei tunnu enää haasteelta hänelle. Se ei kuitenkaan ole tylsintä hahmossa, vaan se, että läpi leffan tuntuu siltä kuin Neon matka olisi jo käsitelty edellisessä elokuvassa. Hänestä on tullut valittu ja tässä filmissä hänen tarkoituksensa on vain pohtia, mikä hänen kohtalonsa oikeasti on? Carrie-Anne Mossin näyttelemä Trinity, eli Neon tyttöystävä, on taas kerran kova taistelija. Trinity vaikuttaa yhä kylmältä, mutta hänestä löytyy enemmän herkkää puolta Neon seurassa. Hahmolla on tärkeä merkitys tarinaan Neon rakkauden kautta, mutta muuten hän tuntuu jäävän usein sivuun. Moss on roolissaan kuitenkin oikein mainio. Laurence Fishburnen esittämä Morpheus uskoo yhä lujasti siihen, että Neo on ratkaisu sotaan koneita vastaan. Fishburnesta löytyy samaa johtajahenkeä kuin edellisessäkin osassa, mutta on kiinnostavaa nähdä, ettei Morpheus ole todellisuudessa niin suuri johtaja kuin aiemmin olisi voinut luulla. Muita vastarinnan hahmoja leffassa ovat Nebukadnessarin uusi operaattori Link (Harold Perrineau), hänen tyttöystävänsä Zee (Nona Gaye), Siionin tympeä komentaja Lock (Harry Lennix), Siionin valtuutettu Hamann (Anthony Zerbe), kapteeni Niobe (Jada Pinkett Smith), vastarinnan taistelija Bane (Ian Bliss) ja nuori Neota ihaileva poika (Clayton Watson). Link on oiva lisäys ja hänestä on luotu todella pidettävä hahmo, minkä lisäksi vanha valtuutettu on mukava heppu. Muut hahmot lähinnä vain roikkuvat mukana - etenkin Bane, joka on todella surkeasti kerrottu hahmo. Elokuvan pahiksena nähdään edellisestä elokuvasta tuttu agentti Smith (Hugo Weaving), joka ei ole kuitenkaan enää agentti, vaan hän on päässyt vapaaksi, mitä hän halusikin The Matrixissa. Hahmoon on saatu luotua uutta uhkaavuutta, sillä hän pystyy monistamaan itseään, mutta hän ei silti ole ihan yhtä toimiva hahmo enää. Weaving on kuitenkin loistava antagonisti, jolloin Smithiä haluaa nähdä enemmän. Perinteinen agenttikolmikkokin on mukana ja tällä kertaa he ovat agentti Johnson (Daniel Bernhardt), agentti Jackson (David A. Kilde) ja agentti Thompson (Matt McColm). Elokuvassa nähdään myös Gloria Foster vanhana tuttuna Oraakkelina, Collin Chou tämän suojelija Seraphina, Lambert Wilson ylimielisenä Merovinginä, Monica Bellucci tämän vaimona Persefonena, Randall Duk Kim tärkeänä Avaimentekijänä ja Helmut Bakaitis Arkkitehtinä, joka pitää yhden tylsimmistä puheista, joita olen filmeissä nähnyt. Tämä elokuva jäi Gloria Fosterin viimeiseksi, sillä hän menehtyi syyskuussa 2001, ennen kuin sarja ehdittiin kuvata loppuun.
The Matrix Reloaded tehtiin samaan aikaan The Matrix Revolutionsin kanssa ja sen myös huomaa. Tämä on nimittäin todella selkeä väliosa ja aika lailla pelkkää pohjustusta trilogian loppuhuipennukseen. Jotkut uusista hahmoista vain esitellään, sillä he tulevat olemaan myöhemmin tärkeitä ja hyvin nopeasti voi huomata, ettei tässä tulla näkemään minkäänlaista ratkaisua mihinkään. Siinä missä The Matrix oli erinomainen scifitoimintaseikkailu, on tämä vain ihan katsottavaa viihdettä, joka pitää katsoa muun sarjan yhteydessä. Yksinään tämä on aika mitäänsanomaton. Heti alussa kerrotaan, että koneiden armeija on hyökkäämässä Siioniin, millä luodaan oiva jännite. Edellisessä elokuvassa osoitettiin, että jopa pari robottivartijaa on vaikea tuhota ja nyt olisi vastassa parisataa tuhatta samanlaista. Jännitettä kasvatetaan läpi leffan, mutta koska tämä on vasta ensimmäinen osa huipennuksesta, ei kasvatus johda mihinkään ja tämä vain päättyy kesken. Filmin lopetus on hyvinkin antiklimaattinen. Vaikka se saa katsojan haluamaan nähdä myös päätösosan, leffan jälkeen jää vain aika tyhjä olo, sillä elokuva itsessään on lopulta hieman tyhjä, vaikka se onkin täynnä kaikenlaista.
Leffaan on tungettu paljon erilaisia asioita, sekä liian monta sivujuonta. Elokuvan alussa on hienoa päästä vihdoin näkemään Siion, joka vain mainittiin edellisessä osassa, mutta sen sijaan, että sitä tutkittaisiin paremmin, filmi esittelee liudan uusia hahmoja ja yrittää kehitellä jokaiselle jonkin taustatarinan. Link on kyllä mainio hahmo ja häneen tuodaan onnistunutta syvyyttä sillä, että hänellä on tyttöystävä Siionissa. Katsojana toivoo näkevänsä Linkin palaavan jonain päivänä onnellisesti rakkaansa luokse, mutta myös Zeelle on luotu oma taustansa. Hän on edellisessä osassa nähtyjen Tankin (jonka poissaoloa ei selitetä) ja Dozerin veli, jonka takia hän pelkää menettävänsä miehensä, mutta haluaisi myös itse taistella. Ja sitten on nimetön Neo-ihailija, joka haluaisi taistella, mutta noin puolen välin kohdalla hän katoaa tarinasta täysin. Katsojana arvaa nopeasti, että he tulevat tekemään jotain merkittävää vasta seuraavassa filmissä. Hieman naurettavaa on Morpheuksen, komentaja Lockin ja kapteeni Nioben välille luotu kolmiodraama, jota ei käsitellä oikeastaan mitenkään, vaan sillä yritetään nopeasti selittää, miksi Morpheus ja Lock eivät pidä toisistaan, mihin olisi riittänyt se, ettei Morpheus noudata sääntöjä. Kehnoin sivujuoni liittyy kuitenkin Baneen. Elokuvan alkupäässä on tärkeä kohtaus, joka on harmillisesti niin kömpelösti toteutettu, että Banen myöhemmät teot tuntuvat tulevan ihan puskista. Hänet on kirjoitettu mukaan surkeasti, mikä on harmi, sillä hänkin tulee selvästi olemaan tärkeä seuraavassa leffassa.
Pelkkä pohjustus ei kuitenkaan riitä täyttämään yli kahden tunnin kestoa, joten mukana pyörii juoni, jossa Neon pitää tajuta, mikä hänen todellinen tarkoituksensa on. Vaikka se onkin ihan kiinnostavaa, eikä lopputulos ole perinteisimmästä päästä, on juonta hieman hankala seurata, koska ympärillä tapahtuu niin paljon kaikkea. Juoni kulkee eteenpäin joko keskusteluiden tai toiminnan avulla, eikä siinä sinänsä mitään, mutta kun keskustelukohtaukset ovat hieman liiankin arvoituksellisia ja pitkäveteisiä, minkä lisäksi toiminnassa ei ole jännitettä, sillä mistään ei ole vastusta Neolle, on seuraaminen entistä vaikeampaa. Aluksi taistelu Smith-armeijaa vastaan on mainio ja se vaikuttaa haastavalta, mutta se muuttuu lähinnä koomiseksi, kun Neo ottaa yhdestä Smithistä kiinni ja heittää hänet muita päin, jotka kaatuvat kuin keilat. Kohdassa käytetty ääniefektikin tuo mieleen keilaamisen. Tehosteetkaan eivät ole kohtauksessa kummoiset ja hahmot näyttävät selkeästi digitaalisilta kumiukoilta. Se ei silti ole huonointa leffassa. Mielestäni huonointa on alkupään tanssikohtaus, joka vain kestää ja kestää. Ymmärrän, että sillä on tarkoituksensa osoittaa, ettei kaikki todellisessa maailmassa ole kurjaa, mutta se on vain niin surkeasti toteutettu, että suorastaan inhoan sitä!
En kuitenkaan inhoa The Matrix Reloadedia kokonaisuutena kuten monet. Se ei todellakaan ole yhtä hyvä kuin The Matrix, ei lähelläkään. Huono se ei ole, mutta siinä on kuitenkin tarpeeksi huonoja juttuja, jottei se saavuta edes "ihan kiva" -tasoa. Viihdyttäviä hetkiä on kuitenkin luvassa. Parasta koko filmissä on moottoritieosio, jota katsoo oikein mielellään ja jonka aikana teos tuntuu oikein hyvältä. Siihen toimintapätkään on löydetty oivaa jännitettä, sillä siinä taistelevat Trinity ja Morpheus, jotka eivät ole läheskään yhtä taitavia kuin Neo. He taas saavat vastaansa kaksoset, joita tuntuu olevan mahdotonta pysäyttää, jolloin tilanne vaikuttaa tukalalta katsojastakin.
Ohjaajasisarukset Lana ja Lilly Wachowski eivät valitettavasti osuneet maaliinsa tällä kertaa. Tavallaan on kiinnostavaa, että he ovat kehittäneet yhdessä suuren huipennuksen, mutta lopputulos tämän filmin kohdalla osoittaa, että heidän olisi pitänyt keskittyä yhteen elokuvaan kerrallaan. Käsikirjoitus ei ole kummoinen, eikä leffa ole yhtä mukaansatempaava kuin edeltäjänsä. Wachowskeilla on silmää tyylikkäälle toiminnalle, mutta tässä elokuvassa he halusivat selvästi kikkailla liikaa, jolloin taistelut menettävät aika lailla merkityksensä. Syvällisyyksiäkään ei ole samalla lailla, vaikka läpi leffan yritetään tunkea sanomaa syystä ja seurauksesta. Kuvaus ja leikkaus ovat kuitenkin sujuvasti toteutetut. Värimäärittelyllä kaksi eri maailmaa erottuvat jälleen selvästi toisistaan. Maskeeraus, lavasteet ja asut ovat oivalliset. Visuaaliset efektit eivät kuitenkaan ole kovin hyvät enää nykyään. Smith-armeija on aluksi luotu taitavasti, mutta kun heidän ja Neon välinen taisto muuttuu kokonaan digitaalisesti toteutetuksi, sen myös huomaa ja kaikki näyttää vain koomiselta piirretyltä. Smithit liikkuvat niin luonnottoman näköisesti, etteivät he voi mitenkään olla aitoja. Äänitehosteet ovat kuitenkin paria poikkeusta lukuunottamatta onnistuneita ja säveltäjä Don Davis on tehnyt jälleen kelpo työtä musiikkien parissa.
Yhteenveto: The Matrix Reloaded on ihan katsottava väliosa, joka pohjustaa sarjan huipennusta, mutta siihen se jää. Edellisen osan hienoutta se ei saavuta kertaakaan. Mukana on mainioita hetkiä, kuten suuri moottoritiellä tapahtuva toimintakohtaus, mutta vastapainona on erittäin huonoja kohtia, kuten alkupään venytetty ja myötähäpeällinen tanssiosio. Toimintakohtauksiin ei valitettavasti ole saatu jännitettä mukaan, sillä kenestäkään ei ole vastusta Neolle. Hänen ja Smith-armeijan taisto on aluksi viihdyttävä, mutta muuttuu lähinnä koomiseksi surkeiden efektiensä takia. Filmiin on tungettu todella paljon uusia hahmoja, jotka vain esitellään huipennusta varten, eivätkä tunnu Linkiä lukuunottamatta oikein miltään. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä rooleissaan, mutta hahmoja ei ole kirjoitettu erityisen hyvin. En tiedä, mitä Wachowskeille on käynyt tätä tehdessä, mutta heidän työtään ei voi tällä kertaa kutsua melkein millään tasolla onnistuneeksi. Käsikirjoitus kulkee eteenpäin sieluttomien toimintakohtausten ja pitkäveteisten keskustelujen kautta, jolloin filmi tuntuu paikoitellen jopa tylsältä ja laimealta. Jos siis pidit ensimmäisestä The Matrixista, kannattaa tämä vilkaista suurella varauksella. The Matrix Reloaded on ihan viihdyttävää mutta heikkoa hömppää, josta ei kovin paljoa jää mieleen. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt traileri trilogian päätösosasta, The Matrix Revolutionsista (2003), joka täytyy katsoa heti tämän jälkeen, sillä yksinään tämä tuntuu todella antiklimaattiselta pohjustukselta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.solfriddale.wordpress.com
The Matrix Reloaded, 2003, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Silver Pictures, NPV Entertainment, Heineken Branded Entertainment
Ohjaus: Lana Wachowski ja Lilly Wachowski Pääosissa: Keanu Reeves, Laurence Fishburne, Carrie-Anne Moss, Hugo Weaving, Joe Pantoliano, Marcus Chong, Matt Doran, Belinda McClory, Julian Arahanga, Anthony Ray Parker, Gloria Foster, Paul Goddard ja Robert Taylor Genre: toiminta, scifi Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia Ikäraja: 16 Kun Wachowskin veljekset - tai siis nykyään sisarukset, sillä Larry ja Andy Wachowski ovat molemmat tehneet sukupuolenkorjauksen ja ovat nykyään Lana ja Lilly - tarjosivat Assassins-elokuvan (1995) käsikirjoitusta Warner Bros. Picturesille, diiliin kuuluivat myös kaksi muuta leffaa: Wachowskien esikoisohjaus Bound (1996) sekä toimintaleffa The Matrix. Bound ei menestynyt kovin hyvin, joten yhtiön luotto jälkimmäisen onnistumiseen ei ollut suuri. Elokuva kuitenkin tehtiin ja sitä varten piti kehitellä asioita, joita ei oltu aiemmin nähty isoissa länsimaisissa filmeissä. Leffan kuvaukset alkoivat keväällä 1998 ja The Matrix sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuvan budjetti oli yhtiötä huolestuttanut 60 miljoonaa dollaria, mutta studiopomot saivat nukuttua hyvin, sillä The Matrix oli suuri hitti ja tuotti yli 450 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Elokuva sai myös suuresti kehuja sekä yleisöltä että kriitikoilta. Joidenkin mielestä kyseessä on yksi kaikkien aikojen parhaimmista filmeistä! Leffa voitti useita palkintoja, mm. neljä Oscaria teknisestä toteutuksestaan ja se on jäänyt elämään modernina toimintaklassikkona. Itse näin The Matrixin jo ala-asteen alussa ja olin todella innoissani siitä, sillä en ollut aiemmin nähnyt mitään vastaavaa. Olenkin katsonut leffan muutamaan otteeseen uudestaan ja omistan sen ja sen jatko-osat The Matrix Reloadedin (2003) ja The Matrix Revolutionsin (2003) Blu-rayna. Ajattelin vuoden 2017 alussa arvostella trilogian ja pidinkin äänestyksen, jossa lukijat saivat päättää yhden leffasarjan arviot kesälle 2017 ja The Matrix -trilogia oli yksi vaihtoehdoista. Sitä ei kuitenkaan valittu, mutta tiesin kuitenkin joskus arvostelevani sen. Kun syyskuun alussa huomasin, että Finnkino aloittaa uuden "Kuukauden klassikko" -sarjan ja näyttää The Matrixin elokuvateattereissa, päätin heti mennä katsomaan sen. Samalla päätin vihdoin arvostella trilogian osat vuodelle 2019, kun tämä ensimmäinen osa täyttää 20 vuotta!
Hakkeri Neo on vuosia miettinyt, että maailmassa on jotain outoa. Kun hän kohtaa Morpheuksen, Neo saa tietää, että hän on viettänyt koko elämänsä vankina tietokoneohjelma Matrixissa. Todellinen, koneiden hallitsema maailma on paljon hirveämpi kuin hän olisi voinut koskaan kuvitella.
Neon roolissa nähdään Keanu Reeves, joka ei mielestäni ole erityisen hyvä näyttelijä. Reeves on yleensä jotenkin eloton ja yksi-ilmeinen, mutta Neon rooliin hän sopii silti juuri sopivasti. Hänen tarvitsee nimittäin vain joko näyttää tyylikkäältä tai ihmetellä kaikkea. Sitä Neo nimittäin tekee, kun hänet vapautetaan todelliseen maailmaan: ihmettelee. Eikä mikään ihme, sillä olisihan se suuri järkytys, jos saisi tietää viettäneensä juuri muutaman vuosikymmenen vankina piuhoissa ja letkuissa. Ja että koneet ovat vallassa, eikä ihmisiä ole enää paljoa jäljellä. Hahmona Neo on todella perinteinen sankari, joka tulee tavallisista oloista, mutta jonka kohtalona on tehdä jotain suurta. Se ei kuitenkaan haittaa, vaan Neon sankaritarinaa on erittäin kiehtovaa seurata. Laurence Fishburnen esittämä Morpheus on yhden ihmisjoukon johtaja ja Nebukadnessar-nimisen aluksen kapteeni todellisessa maailmassa. Fishburnesta löytyykin juuri oikeaa johtajahenkeä. Suurimmaksi osaksi Morpheus on rauhallinen ja hänet nähdään usein kertomassa Matrixista ja oikeasta maailmasta. Tiukan paikan tullen hän on myös kova taistelija, joka käy taistoon lujan uskonsa vuoksi. Neon ja Morpheuksen lisäksi yksi tärkeimmistä hahmoista on Trinity, jota näyttelee Carrie-Anne Moss. Trinity on erinomainen naissankari, josta huomaa heti alussa, ettei hänelle kannata ryttyillä. Hän seuraa uskollisesti Morpheusta, muttei anna kenenkään muun käskyttää häntä. Hahmo vaikuttaa kylmältä ja tarkalta, mutta hänestä löytyy myös pehmeämpääkin puolta. Carrie-Anne Moss suoriutuu roolistaan huikeasti, eikä hänestä ole onneksi väännetty liioitellun maskuliinista naishahmoa.
Morpheuksen tiimiin, eli Nebukadnessar-aluksen miehistöön kuuluvat Trinityn lisäksi tympeä Cypher (Wachowskien edellisessä elokuvassa, Boundissa näytellyt Joe Pantoliano), operaattori Tank (Marcus Chong), hänen veljensä Dozer (Anthony Ray Parker), moottoriturpa Mouse (Matt Doran), sekä todella unohdettavat Switch (Belinda McClory) ja Apoc (Julian Arahanga), jotka eivät oikeastaan tee mitään merkittävää tai muistettavaa leffan aikana. Miehistöstä vain parille on luotu kunnon persoonallisuus, jolloin he tuntuvat kunnon hahmoilta, eivätkä vain potentiaalisilta uhreilta toimintakohtauksissa. Filmin pahiksia ovat Matrixissa toimivat agentit; hienoihin pukuihin ja tummiin aurinkolaseihin pukeutunut mieskolmikko, jotka ovat läpi leffan kylmän viileitä ja vaikuttavat tunteettomilta. Agentit ovat äärimmäisen vaarallisia vastuksia, minkä voi huomata jo ensimmäisen kohtauksen aikana. Hahmot pystyvät ikävästi monistumaan, jolloin heitä on mahdotonta tappaa. Kolmikkoon kuuluvat johtaja-agentti Smith (Hugo Weaving), agentti Brown (Paul Goddard) ja agentti Jones (Robert Taylor). Varsinkin Weaving tekee upeaa työtä uhkaavana pahiksena. Elokuvassa nähdään myös Gloria Foster pienessä roolissa ennustavana Oraakkelina.
Olen aina pitänyt The Matrixia todella hyvänä elokuvana - varsinkin ensimmäisellä katselukerralla, kun en ollut nähnyt vastaavaa, leffa oli todella huippu - mutten ole kuitenkaan vuosien varrella pitänyt sitä sen ihmeellisempänä tai maailmaani mullistavana. Nyt olen kuitenkin häkeltynyt, enkä ole varma, johtuiko se vain loistavasta elokuvateatterikokemuksesta vai mistä, mutta mielestäni The Matrix on paljon parempi elokuva kuin muistin. Sehän on suorastaan täydellinen! Jo alun kohtaus, jossa Trinity mätkii poliiseja turpaan ja joutuu pakenemaan henkensä edestä agenteilta, on aivan loistava. Filmi nappaa samantien mukaansa, eikä suostu päästämään irti. Neon välityksellä katsoja saa tietää leffan asioista, jotka ovat äärimmäisen mielenkiintoisia. Tarinassa tehdään kaiken aikaa hienoa pohjustusta, eikä se käy koskaan tylsäksi. Kiinnostus elokuvaa kohtaan herää vielä suuremmin, kun päästään todelliseen maailmaan, joka on äärimmäisen synkkä ja karu paikka. Vaikka olen nähnyt leffan useasti ja tiesin, mitä odottaa, olin silti ihmeissäni, sillä en ollut koskaan aiemmin todella miettinyt, miten kauhea leffan todellisuus on. Se miten elokuva näyttää koneiden hallitsevan ihmiskuntaa on erittäin pelottavaa, inhottavaa ja jopa surullista, jolloin todella haluaa nähdä Neon ja kumppaneiden vapauttavan muutamasta miljardista koostuvan ihmisjoukon.
The Matrix on todella tunnettu toimintakohtauksistaan, eikä mikään ihme. Kaikkein tunnetuin juttu leffan toiminnasta on tietysti "Bullet Time", jossa Neo pystyy liikkumaan niin nopeasti, että hän voi väistellä luoteja. Se kohta on tietty aina yhtä erinomainen, mutta mukana on myös muita hienoja taisteluhetkiä. Koko loppuhuipennus on mielettömän mukaansatempaava ja siinä nähtävät taistelut ovat mainiosti erilaisia, jolloin pitkä huipennus ei käy puuduttavaksi. Ja ihan sama, koostuuko taistelu ampumisesta vai nyrkkitappelusta, ovat ne kaikin puolin hienosti koreografioituja. Taisteluihin on yhdistetty itämaisia kamppailulajeja, mikä voisi pahimmassa tapauksessa tuntua liian oudolta länsimaisessa leffassa, kuten esimerkiksi M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:ssa (Mission: Impossible 2 - 2000), mutta tässä yhdistely on onnistunut. Sen lisäksi, että turpaanvedot näyttävät tyylikkäiltä, näyttävät ne myös siltä, että hahmoja sattuu, kuten kuuluukin, sillä se tuo oikean tunnelman mukaan. Useaan otteeseen taistelut ovat yliluonnollisia kuin supersankarielokuvissa, mutta sille on elokuvassa löydetty erittäin hyvä selitys. Itse todellisessa maailmassa ei oikeastaan taistella lainkaan, vaan tappelut käydään Matrixissa, mikä on oiva ratkaisu, sillä pitäähän jatko-osiinkin jotain jättää...
Kun ihmiset keskustelevat The Matrixista, he yleensä puhuvat juurikin leffan siisteistä toimintakohtauksista. Harva kuitenkaan oikeasti miettii, että kyseessä on yllättävänkin syvällinen elokuva. Olen nimittäin täysin varma, että jokainen leffan nähnyt on jossain kohtaa miettinyt, entä jos meitä ympäröivä maailma ei ihan oikeasti olekaan totta? Tällaista ovat monet tietty pohtineet jo kauan ennen kuin filmi ilmestyi, mutta ihailen, kuinka upeasti nämä ajatukset on otettu mukaan. Pinnallisesti The Matrix saa ajatuksen vain tuntumaan helpolta viihteeltä, jossa futuristiset koneet pitävätkin ihmisiä vankeina, mutta kun miettii syvemmin, voi elokuva oikeasti saada katsojan kyseenalaistamaan todellisuuden. Morpheukselle on kirjoitettu erinomaisia repliikkejä, kuten filosofinen "mikä on totta?" ja nokkela "luuletko, että tämä on ilmaa, jota hengität?". Leffasta löytyy myös karmiva, mutta ymmärrettävä (mikä lisää karmivuutta) ajatus siitä, että ihmiskunta on kuin virus, joka pilaa maailman, minkä takia ihmiset täytyy tuhota. Sen lisäksi, että The Matrix yhdistelee taiturimaisesti perinteikästä toimintaa ja itämaista kamppailuhenkeä pelottavaan scifimaailmaan, se on myös jännittävä ja pohdiskeleva elokuva, joka sisältää uskonnollisia teemoja. Ei vaadi paljoa, että huomaa uskonnollisuutta Neosta ja hänen kohtalostaan olla mieltensä sisälle vangittujen ihmisparkojen vapahtaja. Ja kun kyseessä on vielä todella mukaansatempaava leffa, niin kyllä The Matrix ansaitsee mestariteoksen arvonimen.
Leffan ohjaaja-käsikirjoittajat, eli Lana ja Lilly Wachowski onnistuivat huikeasti elokuvan kanssa. Kaksikolla on selvästi silmää toiminnalle ja futuristiselle maailmalle, minkä lisäksi he ovat tehneet hienoa työtä käsikirjoituksen parissa. Monet repliikit ovat erinomaisia ja tarina itsessään on mahtava. Siistit taistelut eivät yksinään riitä muodostamaan mestariteosta, vaan siihen todella tarvitaan hieno tarina. The Matrix on hienosti kuvattu ja taidokkaasti leikattu. Varsinkin toimintakohtauksissa on hienoa, ettei kamera heilu hulluna, eikä leikkaus ole nopeatempoista silppua, jolloin voi nähdäkin, mitä kohtauksissa tapahtuu. "Bullet Time" -kuvien toteutus on upea. Värimäärittelyllä on hauskasti kikkailtu erottamaan todellinen maailma ja Matrix toisistaan. Lavasteet ovat näyttävät ja puvustuksessa on tyyliä. Visuaaliset efektit ovat paikoitellen nähneet parhaat päivänsä. Varsinkin lentävät mustekalamaiset vartijarobotit ovat hieman tietokonepelivastusten näköisiä, mutta ne toimivat kuitenkin tarpeeksi hyvin. Äänimaailma on upea ja säveltäjä Don Davis on tehnyt oivallista työtä musiikkien parissa. Joissain toimintakohtauksissa musiikit olisi tosin voinut miettiä kuitenkin hieman uusiksi, sillä niihin on laitettu jumputtamaan taustalle kovaääninen kappale, joka lähinnä ärsyttää. Nämä muutamat hölmöt biisivalinnat ovat elokuvan heikkous. Yhteenveto: The Matrix on ihan mielettömän hieno toimintaelokuva, jossa on myös paljon scifiä ja pohdiskelua. Itse juoni on aika perinteinen tarina täysin tavallisesta hepusta, jonka on tarkoitus tehdä suuria, mutta mukana on paljon kaikkea yllättävää ja erikoista, jolloin tuttu juonikuvio ei tunnu tylsältä. Filmi on erittäin mukaansatempaava ja kiehtova, jolloin sitä seuraa enemmän kuin mielellään. Läpi leffan kulkee hieno jännite ja mukaan on saatu jopa hieman karmivia hetkiä, sekä todella pelottavia ajatuksia. Toimintakohtaukset ovat äärimmäisen tyylikkäitä, vaikka niissä soivat musiikit olisi voinut miettiä hieman uudestaan. Visuaaliset efektit ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta ne toimivat silti tarpeeksi hyvin edelleen. Keanu Reeves ei ole erityisen hyvä näyttelijä, mutta sopii silti päärooliin Neoksi. Carrie-Anne Moss ja Laurence Fishburne ovat erinomaiset valinnat Trinityksi ja Morpheukseksi, ja Hugo Weaving on loistava pahiksena. Ohjaajasisarukset Lana ja Lilly Wachowski ovat todella tienneet, mitä tekevät ja he ovat saaneet aikaan upean filmin, joka ehdottomasti ansaitsee mestariteoksen arvonimen. Jokaisen toiminta- tai scifielokuvien ystävän täytyy nähdä The Matrix, minkä lisäksi se on sopiva myös niille, jotka kaipaavat jotain syvällistä ja pohdiskelevaa, sillä leffa ei ole puhdasta viihdettä. Jos joku teistä ei ole tämän filmin takia (tai jostain muusta syystä) kertaakaan kyseenalaistanut todellisuutta, kertokaa se alla kommenteissa!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Matrix, 1999, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Groucho II Film Partnership, Silver Pictures
