Arvostelu: Pieni suklaapuoti (Chocolat - 2000)

PIENI SUKLAAPUOTI

CHOCOLAT

Ohjaus: Lasse Hallström
Pääosissa: Juliette Binoche, Victoire Thivisol, Judi Dench, Alfred Molina, Lena Olin, Johnny Depp, Hugh O'Conor, Carrie-Anne Moss, Peter Stormare, Aurélien Parent-Koenig, John Wood ja Leslie Caron
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

Chocolat, eli suomalaisittain Pieni suklaapuoti perustuu Joanne Harrisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1999. Kirjaan ihastunut Robert Nelson Jacobs työsti käsikirjoituksen ja sai Miramaxin kiinnostumaan filmistä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2000 ja lopulta Pieni suklaapuoti sai maailmanensi-iltansa 15. joulukuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, mikä sai myös paljon kehuja kriitikoilta. Leffa sai viisi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus ja musiikki), neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, naispääosa, naissivuosa ja musiikki), sekä kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (paras naispääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus ja maskeeraus), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse olin ollut pitkään tietoinen Pienestä suklaapuodista ja pohtinut useaan kertaan sen katselua, mutta jostain syystä olen vain päätynyt lykkäämään sen näkemistä. Kuitenkin kun huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa leffan - tietysti suklaalevyn kera!

Vuonna 1959 pienen, tapoihinsa ja uskomuksiinsa kangistuneen ranskalaiskylän rauha järkkyy, kun sinne muuttaa Vianne tyttärensä kanssa ja perustaa suklaapuodin. Jotkut ihastuvat Viannen herkkuihin, kun taas toiset yrittävät keksiä keinon häätää hänet pois kylästä.

Pääroolissa suklaapuodin perustajana, Vianne Rocherina nähdään Juliette Binoche, joka hurmaa välittömästi. Binoche onnistuu upeasti välittämään Viannen intohimon kaikenlaista suklaata kohtaan ja katsojana alkaa välittömästi toivomaan, että pääsisi vierailemaan Viannen suklaapuodissa. Onkin ärsyttävää, kun niin monet kylässä ovat automaattisesti suklaapuotia vastaan ja katsojana on heti Viannen puolella. Binoche oli täysin ansaitusti ehdolla niin Oscarista, BAFTA:sta kuin Golden Globesta. Viannen tyttärenä, mielikuvituskengurun kanssa leikkivänä Anoukina nähdään Victoire Thivisol, mutta hänen äänenään kuullaan Sally Taylor-Isherwood, sillä ranskalainen Thivisol ei ollut lopulta tekijöiden mielestä tarpeeksi hyvä puhumaan englantia.

Muutkin näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan, vaikka paikoitellen heidän tapansa puhua englantia "ranskalaisittain" lähinnä huvittaa. Alfred Molina vakuuttaa arvokkaana pormestari Reynaudina, joka johtaa Viannea vastustavaa joukkoa. Judi Dench on tuttuun tyylinsä fantastinen, esittäessään tällä kertaa Viannen kannattajiin kuuluvaa rouva Voizinia. Vuosi ennen tätä leffaa ilmestyneen The Matrix -elokuvan (1999) tähti Carrie-Anne Moss on mainio rouva Voizin tyttärenä, jolla on huonot välit äitiinsä ja joka yrittää pitää taiteilijasielupoikansa (Aurélien Parent-Koenig) erossa tästä. Ohjaaja Lasse Hallströmin vaimo Lena Olin esittää vaikuttavasti herkkää Josephinea, jota tämän mies Serge (Peter Stormare) pahoinpitelee humalassa. Hugh O'Conor sopii passelisti rooliinsa kylän uutena pappina, joka yrittää olla rakastetun edeltäjänsä arvoinen jatkaja. Johnny Depp taas näyttelee matkailija Rouxia, joka saapuu myös kylään ja Viannen tavoin saa heti epäilijöiden vihat niskoilleen. On huvittavaa, kuinka isosti Depp on esillä leffan mainoksissa ja DVD:n kannessa, vaikka hän saapuu mukaan vasta puolessa välissä filmiä. Depp on kuitenkin todella hyvä roolissaan, muistuttaen näin 20 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen, kuinka hyvä hän joskus olikaan, ennen kuin hän lähti hölmöilyn tielle Pirates of the Caribbean -seikkailuelokuvien (2003-) myötä.

Pieni suklaapuoti on jälleen niitä elokuvia, joiden ei tarvinnut pyöriä edes varttia, kun minua jo ärsytti, etten ollut aiemmin katsonut sitä. Kuin suklaan tavoin itse elokuvakin on suloinen, makea ja monin tavoin ihana. Heti ensimaistiaisella leffa onnistui lumoamaan minut ja piti minut koukussa lopputeksteihin asti. Elokuvan tunnelma on kertakaikkiaan erinomainen ja vaikka seasta löytyy surullisiakin hetkiä, on kyseessä pääasiassa kunnon hyvän mielen teos. Sen idylliseen pikkukylään uppotuu täysin ja sinne lähtisi itsekin mielellään matkalle - jos siis vastaanotto kyläläisiltä olisi suopeampi. Katsoja toivookin läpi elokuvan, että Vianne otettaisiin lämpimämmin vastaan, sillä hänkin yrittää olla lämmin kaikille muille.

Valloittavan tunnelman lisäksi elokuva onnistuu myös tasapainottelemaan useita juonikuvioita samanaikaisesti. Osa juonikuvioista on pieniä, kuten ajat sitten leskeksi jääneeseen madame Audeliin (Leslie Caron) ihastunut Guillaume (John Wood) ja toiset taas isompia, kuten Josephinen ja Sergen vaikea parisuhde. On kiehtovaa seurata katolilaiskylän asukkien muutosta monesta eri vinkkelistä, kun Vianne saapuu paikalle "syntisen" suklaansa kanssa. Vaikka sivuhahmot eivät ihan hirveästi saa lihaa (tai suklaata) luidensa ympärille, palvelevat he tarinaa silti erittäin hyvin. Lopulta hieman heikommaksi juonikuvioksi jääkin Viannen ja Rouxin välille kehkeytyvä romanssi, mutta senkin ymmärtää täysin - ovathan molemmat jatkuvasti matkalla, kokien, etteivät kuulu minnekään.

Elokuvan on ohjannut naapurimaastamme Ruotsista kotoisin oleva Lasse Hallström, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. Johnny Deppin tähdittämä Gilbert Grape (What's Eating Gilbert Grape - 1993). Pientä suklaapuotia Hallström työstää kuin valmistaisi kotitekoista suklaata. Hän käyttää siihen aikaa ja täyttää sen sydämellä ja riemulla. Oivaa työtä tekee myös käsikirjoittaja Robert Nelson Jacobs, joka pyörittelee useita juonikuvioita mainiosti, pitäen paketin silti kasassa. Leffa on myös hyvin kuvattu, alkupään paria kömpelöä ilmakuvaa lukuunottamatta. 1950-luvun lopun ajankuva on toteutettu upeilla lavasteilla ja asuilla. Flavigny-sur-Ozerainin keskiaikaiskaupunki sopii täydellisesti tarinan fiktiiviseksi ranskalaiskyläksi. Myös äänipuoli toimii ja Rachel Portman tuo hienoja sävyjä ja makuja säveltämillään musiikeilla.

Yhteenveto: Pieni suklaapuoti on suloinen, lämmin ja makea, aivan kuten suklaa. Elokuva valloittaa heti mukaansa viehättävän tunnelmansa ja lumoavan pikkukylänsä ansiosta. On ärsyttävää, kuinka tympeästi monet kyläläiset ottavat tulokas-Viannen suklaapuoteineen vastaan ja onkin siksi niin hienoa nähdä, kuinka hän alkaa vähitellen voittamaan kyläläisten sydämet puolelleen. Mielenkiintoisen päätarinan lisäksi leffa osaa myös hyvin ujuttaa mukaan useita sivujuonia kyläläisistä, mikä vain rikastuttaa filmiä. Näyttelijät tekevät kaikin puolin hyvää työtä. Juliette Binoche hurmaa pääroolissa ja myös Alfred Molina, Judi Dench ja Johnny Depp suoriutuvat erinomaisesti. Ohjaaja Lasse Hallströmin rakentama henki on suorastaan ihana ja kyseessä onkin varsinainen hyvän mielen elokuva. Pientä suklaapuotia katsookin enemmän kuin mielellään lämpimän peiton alla, makoisa suklaalevy ja kenties kuppi kuumaa kaakaota vierellä herkkuna. Jos ette ole elokuvaa vielä nähneet, suosittelen sitä kyllä etenkin nyt filmin 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Se tuo lämpöä ja hymyä näihin pitkiin, kylmiin ja synkkiin talvi-iltoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Chocolat, 2000, Miramax, David Brown Productions, Fat Free

Arvostelu: High Life (2018)

HIGH LIFE

Ohjaus: Claire Denis
Pääosissa: Robert Pattinson, Juliette Binoche, Mia Goth, André Benjamin, Scarlette Lindsey, Jessie Ross, Lard Eidinger, Agata Buzek, Ewan Mitchell ja Gloria Obianyo
Genre: scifi, draama
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16

High Life on ranskalaisohjaaja Claire Denisin ensimmäinen englanninkielinen elokuva. Denis sai idean filmiin jo lähes 15 vuotta sitten ja on mielessään pyöritellyt sitä useaan otteeseen. Hyvin nopeasti Denis päätti tekevänsä filmin englanniksi, sillä hän koki, ettei ranskan kieli sopinut elokuvan avaruusmaisemaan. Denis kirjoitti käsikirjoitusta yhdessä pitkäaikaisen ystävänsä ja yhteistyökumppaninsa Jean-Pol Fargeaun kanssa. Kirjailija Nick Laird, tämän vaimo Zadie Smith ja Geoff Cox liittyivät myös kirjoitustiimiin, mutta mielipide-erojen vuoksi kolmikko poistui tiimistä. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2017 ja lopulta High Life sai maailmanensi-iltansa vuotta myöhemmin Toronton elokuvajuhlilla. Filmi sai siellä paljon kehuja, mikä herättikin kiinnostukseni. Leffan Suomen julkaisusta ei kuitenkaan kuulunut mitään ja ehdin lähes unohtaa elokuvan, kunnes huomasin, että se näytettäisiin Helsingin kansainvälisillä Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaaleilla. Kävinkin katsomassa High Lifen siellä.

Avaruuden tyhjiössä leijuu alus, mitä Monte-niminen mies yrittää korjata. Aluksessa rääkyy vauva, joka on jäänyt Monten vastuulle, kun muut aluksen miehistöstä ovat menehtyneet.

Robert Pattinson on selvästi muuttunut lahjakkaammaksi näyttelijänä Twilightien (2008-2012) jälkeen. Silti olen vielä tämänkin filmin jälkeen skeptinen siitä, että hän olisi hyvä valinta Batmaniksi... High Lifessa Pattinson esittää Montea, miestä, joka on jäänyt avaruusalukseen ainoana selviytyjänä miehistöstä ja joutuu huolehtimaan pienestä lapsesta, Willow'sta, joka kasvaa karussa ympäristössä, tietämättä paremmasta. Monten ja Willow'n yhteiset kohtaukset ovatkin sympaattisia ja on suloista nähdä, kuinka Monte yrittää parhaansa mukaan toimia isänä, samalla kun yrittää korjata alusta - yhdistäen näin helposti lähestyttävän asian ja jonkin, mitä kovin moni ihminen ei koskaan tule kokemaan. Pattinsonista on kadonnut Edward Cullenin puinen olemus ja hän onnistuu tuomaan tunteita esille luontevammin.
     Takaumien kautta leffassa nähdään muutkin aluksen miehistöstä, joista tärkeimpiä ovat tohtori Dibs (Juliette Binoche), erikoinen Boyse (Mia Goth), aluksen kasvihuonetta hoitava Tcherny (André Benjamin) ja naisista liikaakin kiinnostunut Ettore (Ewan Mitchell). Näyttelijät tekevät kelpo työtä, mutta yksikään ei tarjoa kovin ihmeellistä roolisuoritusta. Binoche tosin eläytyy oikein tosissaan eräässä hämmentävässä kohtauksessa. Ongelmana on lähinnä se, ettei yksikään sivuhahmoista ole kiinnostava. Montekaan ei ole hahmona erityisen mielenkiintoinen, vaikka onkin jokseenkin kiinnostavaa seurata hänen yritystään toimia isänä.

Siinä onkin High Lifen isoin ongelma: siitä ei paljoa mielenkiintoisia puolia löydy - ei ainakaan itselleni. Jotkut katsojat saattavat lumoutua filmistä täysin ja jäävät pohtimaan sitä vielä pitkäksi aikaa. Voi kunpa voisin sanoa näin käyneen itselleni. Elokuvassa tapahtuu harvoin mitään itseäni kiinnostavaa ja kun se päättyi, suuri osa tapahtumista unohtui samantien. Leffassa luultavasti riittää analysoitavaa, mutta kun näkemäni ei herättänyt mielenkiintoa ryhtyä sellaiseen, en pidä filmiä omalla kohdallani kovin onnistuneena teoksena. Sen teemat ihmisyydestä avaruuden massiivisen tyhjiön keskellä eivät tällä toteutuksella räjäyttäneet mieltäni, vaan sen laahaava tarina lähinnä pitkästytti minua. Vielä leffan alkupää onnistui kiehtomaan, kun pohdin, mitä Monte oikein tekee avaruudessa ja miksi hänen miehistönsä on menehtynyt, mutta hyvin nopeasti, kun siirrytään takaumiin, elokuva muuttui lähinnä tylsäksi.

Kyseessä ei todellakaan ole mikään Hollywoodin suuri scifiteos, vaan selvä auteur-taiteilijan kertomus. Denis on ottanut vaikutteita esimerkiksi Stanley Kubrickin mestarillisesta scifiklassikosta 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey - 1968), muttei onnistu tuomaan mukaan samaa mystisyyttä ja lumoavaa hypnoottisuutta, mikä tekisi pitkistä kohtauksista vangitsevaa seurattavaa - ei vaikka Denis kuinka yrittää. Kuten helposti arvata saattaa, ranskalaistaiteilijan vuoksi filmissä on paljon erotiikkaa ja pitkiä seksiviritteisiä kohtauksia. Näihin ei ole kuitenkaan saatu tuotua kunnon intohimon tuntua, vaan itse lähinnä pohdin, milloin kohtaukset päättyvät. Mukana on erilaisia raiskauskohtauksia, mutta niissä raiskaaja on lähinnä nainen, mikä saa katsojan kohottelemaan kulmiaan siitä, millaista viestiä elokuva yrittää esittää. Elokuvan lopetus pyrkii olemaan mahdollisimman tulkinnanvarainen ja kunnianhimoinen, mutta itselleni äkillinen päätös ei herättänyt minkäänlaista "hei vau" -tunnetta. Kun poistuin teatterista, mietin lähinnä, että "tulipahan katsottua".

Itselleni iso ongelma leffassa on myös se, ettei se koskaan onnistunut huijaamaan minua siitä, että se tapahtuisi avaruudessa. High Life ei onnistu luomaan tällaista illuusiota. Kun Monte nähdään korjaamassa alusta sen ulkopuolella, ei tausta vakuuta, että alus leijailisi avaruuden tyhjiössä. Tausta näyttää vain mustalta kankaalta. Lisäksi elokuvassa ei hyödynnetä kaikkein tavallisinta niksiä avaruuden tunteen välittämiseen, eli painottomuuden visualisointia. Kun Monte alussa työntää miehistön jäsenet avaruuteen, ne putoavat vauhdilla alaspäin, mikä jo itsessään rikkoo illuusion. Seuraavassa kuvassa ruumiit kyllä leijuvat, mutta siinä kohtaa katsojan usko on jo katkaistu. Ulkoapäin alus näyttää hyvältä, mutta sisällä sen lavasteet ovat paikoitellen todella halvan näköiset. Aluksen keittiö näyttää siltä kuin kohtaus olisi kuvattu jonkun kotona. Onneksi filmi on kuitenkin kuvattu todella taidokkaasti. Mukana on useita hienoja otoksia ja vaikuttava kuvaus oli itselleni parasta koko leffassa. Lisäksi värien käyttö on tarkkaan suunniteltua ja tyylikästä. Valitettavasti se ei vielä riitä, kun muuten elokuva jättää näin kylmäksi. Tunnepuoli vasta kylmä onkin, eikä elokuva saanut minua investoitumaan siihen emotionaalisesti lainkaan. Paikoitellen säveltäjä Stuart A. Staples saa luotua mystistä henkeä musiikeillaan, mutta siihen se sitten jää.

Yhteenveto: High Life on harmillisen laimea elokuva. Siitä löytyy filosofista pohdiskelua ihmisyydestä, mutta kun elokuvan tapahtumat tai hahmot eivät ole mielenkiintoisia, ei pohdiskelukaan jaksa kiinnostaa. Leffa myös laahaa todella pahasti ja se tuntuu suunnilleen tunnin pidemmältä kuin se oikeasti on. Eroottisten hetkien lisääminen saa lähinnä pyörittelemään silmiään ja takaumien toteutus on kömpelöä. Todella kömpelöä on myös filmin yritys vakuuttaa katsoja siitä, että hahmot olisivat avaruudessa. Lavasteet ovat paikoitellen erittäin kehnot. Kuvaus ja värien käyttö on kuitenkin tyylikästä. Robert Pattinson on kelpo pääroolissa, ja hänen ja vauva-Willow'n kohtaukset ovat ihan sympaattisia. Elokuvan muutamat hyvät puolet eivät kuitenkaan vakuuttaneet itseäni tarpeeksi, vaan lopputulos jäi omalla kohdallani todella tylsäksi ja unohdettavaksi. Jollekin toiselle High Life voi toimia huomattavasti paremmin ja ohjaaja Denisin tyylistä intoilevat löytävät luultavasti tästä riemua. Itse olisin halunnut pitää elokuvasta paljon enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
High Life, 2018, Alcatraz Films, Andrew Lauren Productions, Arte France Cinéma, BFI Film Fund, Canal+, Ciné+, Madants, Pandora Filmproduktion, Polski Instytut Sztuki Filmowej, The Apocalypse Films Company, Zweites Deutsches Fernsehen

Arvostelu: Ghost in the Shell (2017)

GHOST IN THE SHELL (2017)

Ohjaus: Rupert Sanders
Pääosissa: Scarlett Johansson, Pilou Asbæk, Takeshi Kitano, Juliette Binoche, Michael Pitt, Chris Han, Danusia Samal ja Peter Ferdinando
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Ghost in the Shell perustuu japanilaiseen mangasarjaan nimeltä "Kōkaku Kidōtai", eli suoraan englanniksi käännettynä "Mobile Armored Riot Police", joka alkoi vuonna 1989. Mangasarjasta on tehty aiemmin animesarjoja (japanilainen animaatio), sekä neljä anime-elokuvaa: Kōkaku Kidōtai Gōsuto In Za Sheru (Ghost in the Shell - 1995), Kōkaku Kidōtai Inosensu (Ghost in the Shell 2: Innocence - 2004), Kōkaku Kidōtai STAND ALONE COMPLEX Solid State Society (Ghost in the Shell: Stand Alone Complex - Solid State Society - 2006) ja Kōkaku Kidōtai: Shin Gekijōban (Ghost in the Shell: The New Movie - 2015). Itse en ole mitään näistä nähnyt ja kuulin koko jutusta vasta, kun näin ensimmäiset mainokset tästä uudesta, Scarlett Johanssonin tähdittämästä elokuvasta. Lähinnä elokuva herätti huomioni, kun Johanssonin valinnasta nousi suuri kohu sosiaalisessa mediassa, sillä monien mielestä länsimaalainen ei saisi esittää japanilaista hahmoa. Minulle sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, sillä koko juttu ei ollut minulle millään lailla tuttu. Minun on pakko tunnustaa, etten ole suuri mangan tai animen ystävä. En itse asiassa pidä ollenkaan animen animointityylistä, sillä se on mielestäni erittäin kömpelöä ja tylsää - ainakin siitä päätellen, mitä olen nähnyt. Kuitenkin elokuva kiinnosti minua hieman, sillä fiktiiviseen tulevaisuuteen sijoittuvat toimintaelokuvat ovat jo ideana minusta mainioita. En kuitenkaan katsonut ainuttakaan traileria elokuvasta ennen sen näkemistä, sillä halusin tietää koko jutusta mahdollisimman vähän etukäteen.

Majuri-niminen kyborgi selvittää tiiminsä kanssa, kuka on hakkeroinut tietoja muutamista kyborgeista. Samalla Majurille alkaa selviämään, ettei hän olekaan sitä, millaiseksi hän on itsensä kuvitellut.

Majurin roolissa nähdään tosiaan Scarlett Johansson, mikä ei mielestäni ole paras ratkaisu. Ei sen takia, että Johansson ei ole japanilainen - kuten jo sanoin, asia ei minua erityisemmin kiinnostanut ja sille itse asiassa löytyy selitys elokuvasta - vaan koska hän ei ole erityisen kummoinen näyttelijä. Johansson on näyttänyt olevansa ihan kelpo toimintasankaritar taustarooleissa, kuten hänen Black Widow -roolinsa Marvel Cinematic Universen elokuvissa (2008-), mutta päärooliin hän ei tunnu sopivan. Hirveän kammottava Lucy (2014) on tästä hyvä esimerkki. Ajattelin kuitenkin ennen elokuvaa, että Lucyssa oli lähes kaikki pielessä, joten ehkä Johansson toimisi paremmin hyvässä tarinassa. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Johanssonilla on toimivia hetkiä ja hän on parhaimmillaan mätkiessään turpaan, mutta kohtauksissa, joissa hänen kuuluisi näyttää tunteita, ei hän vain vakuuta. Lisäksi hänen peruukkinsa ei oikein tunnu istuvan hänelle koskaan. Kuitenkin hahmona Majuri, eli Mira Killian, on mielenkiintoinen. Aikoinaan Mira oli vakavassa onnettomuudessa, jolloin kaikki muu hänestä tuhoutui lähes täysin paitsi hänen aivonsa. Ne otettiin ruumiista irti ja asennettiin kyberneettiseen vartaloon, jolloin elokuvan nimen mukaan Miran sielu/haamu on robottikuoren sisällä.
     Majurin työparina nähdään Pilou Asbækin esittämä valkohiuksinen Batou, joka on kooltaan suuri, jolloin tietää heti, ettei hänelle kannata ryttyillä. Hän on erittäin taidokas soturi, joka tappaa käskystä ja päihittää minkä tahansa vastuksen. Batousta on tehty myös hieman herkkä tapaus, sillä hän käy päivittäin ruokkimassa kulkukoiria, joilla ei ole ketään muuta, mikä oli toimiva lisäys. Asbæk sopii rooliin mainiosti.
     Majurin ja Batoun pomo on japanilaismies herra Aramaki (Takeshi Kitano), joka pääasiassa vain istuu toimistossaan ja antaa ohjeita. Onneksi hän myös osoittaa olevansa hyvä taistelija itsekin, jolloin hän ei ole vain tylsä johtaja. Aramaki uskoo Majurin taitoihin, muttei pidä siitä, kuinka tottelematon hän usein on. Aramaki puhuu kaiken aikaa japania, vaikka muut puhuisivatkin hänelle englantia. Muita Majurin ja Batoun kaltaisia sotureita ovat Han (Chin Han) ja Ladriya (Danusia Samal), jotka nähdään aina välillä, mutta joita ei syvennetä millään lailla.
     Elokuvassa nähdään myös Juliette Binoche tohtori Oueletina, joka oli tekemässä Majuria ja jonka luona Majuri käy aina välillä korjauttamassa itseään, Michael Pitt hakkeri Kuzena, jota Aramakin soturit jahtaavat, sekä Peter Ferdinando herra Cutterina, joka toimii kyborgeja valmistavassa Hanka Robotics -yhtiössä. Hahmot eivät ole kovin erityisiä, eivätkä oikein jää mieleen.

Ghost in the Shellin maailma on kiehtova. Sen mukaan tulevaisuudessa lähes jokainen ihminen käyttää kybertekniikkaa kehossaan, eikä kovin moni koostu enää vain luonnollisesta kudoksesta. Kun tapahtuu joku vakava onnettomuus, on asiat mahdollista korjata kyberneettisillä osilla. Tämä on kuitenkin mennyt vielä tästä pidemmälle ja monet ovat korvanneet useita ruumiinosiaan ihan vain huvin vuoksi. Eräskin hahmo on korvannut maksansa, jotta voisi bailata rajummin. Leffassa tuodaan siis hyvin esille, kuinka ihmisten riippuvuus teknisistä laitteista alkaa oikeasti mennä liian pitkälle. Myös ulkoisestikin elokuvan maailma on kiinnostava. Kaupunki, johon tarina sijoittuu, tuntuu olevan pelkkiä korkeita rakennuksia täynnä, joiden väleissä ja seinillä on erilaisia, jättimäisiä hologrammimainoksia, jotka näkyvät erittäin kauas. Vaikka näillä hologrammeilla tuodaan paljon väriä kaupunkiin, tuntuu se silti jotenkin elottomalta. Aivan kuin kaikki tekninen hömpötys olisi vienyt ihmisiltä oikean eläväisyyden pois. Rakennusten ulkonäöistä näkee selvästi, missä asuvat rikkaat ja missä köyhät, millä tuodaan lisäsisältöä maailmaan. Paikoitellen elokuvasta tulee ulkonäöllisesti mieleen scifiklassikko Blade Runner (1982).

Harmi vain, ettei elokuvan tarina ole yhtä kiehtova kuin sen maailma. Ghost in the Shell alkaa ihan kivasti, kun katsojille selitetään, mistä on kyse. Pian päästään jo toimintaan ja leffa vaikuttaa viihdyttävältä scifiseikkailulta. Kuitenkin kun tarina alkaa kulkea eteenpäin, katsojana alkaa huomata, ettei elokuva vaikutakaan kovin kummoiselta. Leffasta löytyy jonkinlainen mysteeri liittyen Majurin menneisyyteen, joka lähtee viemään elokuvaa eri suuntaan alkaneesta tarinasta. Hakkerijutut vajoavat unholaan ja leffan tunnelma alkaa kärsiä. Aluksi Ghost in the Shell tuntuu scifipoliisiteokselta, mutta yhtäkkiä se muuttuukin hahmovetoiseksi draamaelokuvaksi, jonka aikana ei kuitenkaan erityisemmin välitä sen hahmoista, mikä olisi tärkeintä draamaleffalle. Toimintakohtaukset eivät enää oikein vakuuta, sillä katsojana yrittää niin kovasti miettiä, mitä elokuva yrittää olevansa. Joissain kohdissa elokuvaa yritetään hieman saada katsojia pohtimaan, missä menee ihmisen ja robotin raja? Missä kohtaa ihminen muuttuu robotiksi ja voiko kyborgia kutsua enää ihmiseksi? Muuten tämä voisi olla mielenkiintoista, mutta kun pohdiskelu ratkaistaan joka kerta Batman Beginsista (2005) lainatulla repliikillä "tekomme määrittävät meidät", alkaa katsojana haaveilla katsovansa Batman Beginsia Ghost in the Shellin sijaan.

Välillä tuntuu siltä, että alle kahden tunnin teokseen on yritetty tunkea paljon pidempää juonikuviota, jolloin monia asioita olisi jätetty pois. Monet asiat eivät myöskään tunnu toimivan ja jossain kohtaa alkaa miettiä, että eihän kenellekään voi käydä yhtään mitään, kun pahemmankin luokan räjähdyksen jälkeen hahmot voidaan korjata. Viimeinen kolmannes ei enää toimi, eikä erityisemmin myöskään kiinnosta. Mukana on heppoinen lopputaistelu, mutta se ei vakuuta ollenkaan ja viimeinen kohtaus tuntuu tahattoman hölmöltä. Elokuva on myös paikoitellen hieman tylsä ja muutamaan otteeseen tulikin katsottua kelloa, että kauanko tämä vielä kestää? Ghost in the Shellista huomaa, että se perustuu japanilaiseen tuotantoon, sillä tarinan kuljetustapa on välillä animelle tyypillistä ja kehnoa. Veikkaisinkin, että tämä teos toimisi paljon paremmin idässä kuin länsimaissa. Jotkut täälläkin luultavasti tästä tulevat pitämään, mutta uskoisin, että elokuva ei tule yleisesti saamaan erityisen lämmintä vastaanottoa. Omasta mielestäni kyseessä on loppujen lopuksi aika mitäänsanomaton ja heikko teos.

Ongelmien syistä yksi selviää helposti katsomalla, kuka Ghost in the Shellin on ohjannut: nimittäin Rupert Sanders, jonka ainoa aiempi kokopitkä ohjaustyö on kammottava Snow White and the Huntsman (2012). Ei siis mikään ihme, ettei tämäkään leffa toimi, vaikka onkin huima parannus tuohon kuvotukseen verrattuna. Sandersilla on selvästi visioita yksittäisiin kohtauksiin, mutta ei kokonaisiin teoksiin. Ghost in the Shellin ovat käsikirjoittaneet Jamie Moss ja William Wheeler, joista kumpikaan ei ole kovin montaa elokuvakäsikirjoitusta aiemmin tehnyt. Onneksi muuten tekopuoli elokuvassa on suurimmaksi osaksi kunnossa. Leffa on kuvattu hyvin ja leikkaus toimii usein, vaikka kokonaisuus on hieman sekava. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttävät, vaikka muutamia heikompiakin efektejä löytyy. Esimerkiksi lopputaistelun kohta, jossa digitaalisesti toteutettu Majuri hyppii putoavia kiviä pitkin ylöspäin - josta tulee heti mieleen Legolaksen samanlainen stuntti leffasta The Hobbit: The Battle of the Five Armies (2014) - on kehnosti toteutettu. Onneksi monet muut asiat ovat upean näköisiä. Äänitehosteet tuovat oman lisäyksensä mukaan. Musiikista vastaavat Lorne Balfe ja Clint Mansell, mutta heidän työnsä ei jää mieleen.

Yhteenveto: Ghost in the Shell on heikko scifihömpötys, josta löytyy mielenkiintoiset lähtökohdat, mutta kehno toteutus. Sen visuaaliset efektit ovat pääasiassa näyttävät, mutta kun muuten leffa ei ole erityisen ihmeellinen, ei sitä luultavasti muista muutaman kuukauden päästä, etenkin kun muita tehosteleffoja, kuten Power Rangers (2017), Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017) ja Alien: Covenant (2017), saapuu teattereihin. Scarlett Johansson ei oikein vakuuta pääosassa Majurina, vaikka onkin ihan toimiva taistelukohtauksissa. Muut hahmot eivät ole kovin erityisiä, vaikka Batou onkin aika äijä. Leffan tarina tuntuu muuttavan suuntaa ihan yllättäen ja unohtaa lähes kokonaan, mistä siinä oli aiemmin kyse. Elokuva muuttuu kehnommaksi, mitä pidemmälle sen tarina kulkee ja välillä se on jokseenkin tylsä. Filosofista pohdiskelua on yritetty saada mukaan, mutta siinä ei ole täysin onnistuttu. Leffasta huomaa, että se perustuu mangaan ja animeen, sillä tarinan kuljetustapa on paikoitellen erikoinen ja kömpelö. Viimeinen kolmannes ei enää tunnu toimivan ja loppuhuipennus on jokseenkin säälittävää katseltavaa. Lopussa hieman vihjaillaan jatko-osaa, mutta tavallaan toivon, ettei sellaista tehtäisi. Jos olet Ghost in the Shell -fani, niin pitäähän tämä katsoa, mutta muuten tämän takia ei tarvitse leffateatteriin raahautua.

Kirjoittanut: Joonatan, 28.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Ghost in the Shell, 2017, Paramount Pictures, DreamWorks, Arad Productions, Grosvenor Park Productions, Reliance Entertainment, Seaside Entertainment, Steven Paul Production