Arvostelu: Wicked: For Good (2025)

WICKED: FOR GOOD

Ohjaus: Jon M. Chu

Pääosissa: Cynthia Erivo, Ariana Grande, Jonathan Bailey, Michelle Yeoh, Jeff Goldblum, Marissa Bode, Ethan Slater, Bowen Yang, Bronwyn James, Colman Domingo, Sharon D. Clarke, Dee Bradley Baker ja Bethany Weaver

Genre: fantasia, musikaali

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 12

Kun Gregory Maguiren kirjan Noita: Lännen ilkeän noidan elämä ja teot (Wicked: The Life and Times of the Wicked Witch of the West - 1995) pohjalta tehty Broadway-musikaali päätettiin kääntää elokuvan muotoon, kävi lopulta selväksi, että tarina oli niin iso, että se pitäisi jakaa kahteen leffaan. Molempien elokuvien kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2022 ja ensimmäinen osa Wicked sai ensi-iltansa marraskuussa 2024. Elokuva oli jättihitti, joka keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin musikaalin faneilta ja sai useita palkintoehdokkuuksia, jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Nyt vuotta myöhemmin Wicked: For Good on saapunut elokuvateattereihin. Minulle Wickedin tarina ei ollut entuudestaan tuttu - en ollut lukenut Maguiren kirjaa tai nähnyt siitä tehtyä näytelmää. Ensimmäinen Wicked-elokuva oli itselleni ristiriitainen kokemus, enkä ole juuri odottanut tarinan toista puoliskoa. Kävin silti katsomassa Wicked: For Goodin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Lännen ilkeäksi noidaksi tituleerattu Elphaba yrittää saada lopetettua valehtelevan Velhon hallinnon ja palauttaa eläimet takaisin Oziin. Kaikki muuttuu, kun pyörremyrsky tuo Oziin tytön nimeltä Dorothy.

Cynthia Erivo ja Ariana Grande tekevät paluun rooleihinsa Elphabaksi ja Glindaksi, ystäviksi, joiden välit hajosivat, kun Ozin Velho (Jeff Goldblum) paljastuikin tyrannimaiseksi hallitsijaksi ja patoutuneeksi valehtelijaksi, joka ohjailee Ozin kansaa propagandakoneiston kautta. Elphaba ei hyväksynyt Velhon aikomuksia poistaa eläimiltä älykkyys ja puhekyky, minkä seurauksena Velho loi Elphaballe imagon Lännen ilkeänä noitana, jota ozilaiset nyt pelkäävät. Glinda sen sijaan sai maineen Pohjoisen hyvänä noitana, mutta häntä hiertää se, ettei hän ollut ystävänsä tukena. Erivo ja Grande jatkavat oivaa suorittamistaan. Leffan selvä vahvuus on Elphaban ja Glindan välinen vaikea suhde tämän poliittisen myrskyn keskellä. Goldblum vetää tutun goldblum-maisesti osansa, mutta palataan hänen hahmoonsa kohta tarkemmin.

     Myös Jonathan Baileyn näyttelemä Fiyero, Marissa Boden esittämä Elphaban sisko Nessarose, Ethan Slaterin esittämä Boq ja Michelle Yeoh'n näyttelemä Madame Morrible tekevät paluun. Siinä, missä Morrible ottaa vielä tarkemmin haltuun roolinsa osana Velhon propagandaa, Fiyero, Nessarose ja Boq kokevat vaikeuksia päättää, asettuvatko Velhon puolelle, vai hyppäisivätkö rohkeasti Elphaban matkaan. Nämä neljä hahmoa pohjustettiin ensimmäisessä Wickedissä hyvin, mutta tässä heidän hahmokaarensa viedään todella hätäisesti loppuunsa, mikä turhauttaa, sillä hahmoille tapahtuu varsin radikaaleja asioita leffan varrella. Näyttelijät kuitenkin tekevät parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa.

Nyt Wicked: For Goodin nähtyäni olen jopa iloinen, etten vuosi sitten innostunut ensimmäisestä Wicked-leffasta, kuten niin monet muut. Olisin nimittäin luultavasti ollut aivan valtavan pettynyt tähän jatko-osaa... anteeksi, siis toiseen näytökseen. Näyttelijät hoitavat tonttinsa tosiaan hyvin ja Elphaban ja Glindan välinen suhde on loppuun asti hyvin kuvattu, mutta ne eivät pelastaneet mielestäni kokonaisuutta. Wicked: For Good on todella kömpelösti kasaan pistetty elokuva, jolla on erittäin ikäviä rytmitysongelmia. Siinä, missä mielestäni ensimmäinen Wicked oli hieman liian pitkä, lähes puoli tuntia lyhyempi For Good nimenomaan tarvitsisi sen lisäkeston.

Ensimmäisessä elokuvassa minua hiersi ikävästi se, että Wickedin tarina haluaa väkisin kääntää koko Ihmemaa Ozin kertomuksen päälaelleen, maalaillen pahiksista väärinymmärrettyjä hyviksiä ja harmaammalla alueella liikkuneista niitä todellisia pahiksia. Olihan Velho jo alkuperäistarinassa huijari, mutta Wicked maalaili hänestä tyrannin, samalla kun se teki kenties historian karmivimmasta ja ikonisimmasta noitahahmosta mustamaalatun ja sympaattisen henkilön. Se on vähän kuin joku kirjoittaisi Harry Potterille esiosatarinan, missä lordi Voldemort olikin itse asiassa se todellinen hyvä ja Dumbledore levitti tästä kamalia valheita.

Tässä kuluneen vuoden aikana olen alkanut olla jokseenkin sinut tämän päälaelleen käännetyn kuvauksen kanssa, mutta harmikseni Wicked: For Goodissa vastassani olivatkin täysin uudet ongelmat, jotka turhauttivat minua ihan eri tavalla. Tosin samalla ne myös auttoivat näkemään ensimmäisen Wickedin vahvuudet tarinankerronnassa. Vaikken ihan lämmennyt sen tarinalle, vietiin sitä kuitenkin onnistuneesti eteenpäin, käännekohta Velhon kanssa oli rauhassa työstetty ja finaali tuntui pohjustuksen arvoiselta.

Wicked: For Good on kuitenkin käsittämättömän epätasainen leffa. Alkupäässä se rakentelee asioita rauhassa, mutta kun Dorothy-tyttö sitten yhtäkkiä tupsahtaa Oziin, leffa painaa kaasun pohjaan ja tarina viedään pöyristyttävän hutiloiden päätökseensä. Alkuperäistarinasta tutut Tinamies ja Variksenpelätti saadaan mukaan vaivaannuttavan tönkösti ja elokuva luottaa liikaa siihen, että Ihmemaa Oz on tuttu vähintään leffana, jotta se voi tiivistää sen tapahtumat noin viiteen minuuttiin. Isoiksi tarkoitetut käänteet, muutokset ja paljastukset tuntuvat hätiköidyiltä, jopa lähes juosten kustuilta. Ja tämän kaiken jälkeen mielestäni elokuvan huipennus oli Elphaban ja Glindan herkästä For Good -tunnuslaulusta huolimatta varsinainen antikliimaksi. Kuulemani perusteella monet näistä ongelmista vaivasivat jo teatteriversiota, mutta kun tarina päätettiin elokuvissa jakaa kahtia ja vieläpä kahden lisätunnin kera, en ymmärrä, miten tätä lisäaikaa ei käytetty eheämmän kerronnan ja palkitsevamman finaalin varmistamiseksi. Minä en lähtökohtaisestikaan juuri innostunut Wickedistä, mutta mielestäni tarinan, Broadway-musikaalin ja ensimmäisen elokuvan fanit olisivat ansainneet parempaa.

Jos jokin ansaitsee kuitenkin kehut, niin elokuvan (pääasiassa) vaikuttava audiovisuaalinen toteutus. Osa tietokoneella luoduista eläimistä ja eräs diginuorennus eivät näytä kovin hyvältä, mutta muuten leffa on aikamoista silmäkarkkia. Se on näyttävästi kuvattu ja miellyttävän värikäs. Lavasteet ovat kertakaikkisen upeat ja puvustus on erinomaista - en yhtään ylläty, jos Oscar-patsaat menevät näihin osoitteisiin toista vuotta peräkkäin. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja John Powellin ja Broadway-esityksestä vastanneen Stephen Schwartzin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti. Laulut eivät ole tällä kertaa läpikotaisin yhtä vakuuttavia, mutta mukaan mahtuu pari helmeä, kuten jo aiemmin mainittu nimikkobiisi For Good, sekä Elphaban jylhä No Good Deed.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wicked: For Good, 2025, Universal Pictures, Marc Platt Productions

Arvostelu: Wicked (2024)

WICKED

Ohjaus: Jon M. Chu

Pääosissa: Cynthia Erivo, Ariana Grande, Michelle Yeoh, Jonathan Bailey, Ethan Slater, Marissa Bode, Bowen Yang, Bronwyn James, Peter Dinklage ja Jeff Goldblum

Genre: fantasia, musikaali

Kesto: 2 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Wicked perustuu samannimiseen Broadway-musikaalin, joka puolestaan perustuu Gregory Maguiren kirjaan Noita: Lännen ilkeän noidan elämä ja teot (Wicked: The Life and Times of the Wicked Witch of the West - 1995), joka taas pohjautuu L. Frank Baumin kirjaan Ihmemaa Oz (The Wonderful Wizard of Oz - 1900). Aluksi ABC-kanava hankki esityksen filmatisointioikeudet, tehdäkseen sen pohjalta televisiosarjan, mutta projekti ei edennyt. Universal Pictures hankki oikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia. Stephen Daldry valittiin ohjaajaksi ja alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista joulukuussa 2019. Tuotantovaikeudet kuitenkin kasaantuivat, jolloin kuvauksia ja samalla ensi-iltaa piti siirtää. Käsikirjoituksen paisuessa elokuva päätettiin jakaa kahtia ja kuvata molemmat osat yhteen putkeen. Vuonna 2021 Jon M. Chu korvasi Daldryn ohjaajana ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022. Nyt Wicked saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa uteliaana. En ole nähnyt alkuperäistä musikaaliesitystä, mutta Ozin maailma on tullut tutuksi klassikkoleffa Ihmemaa Ozin (The Wizard of Oz - 1939) ja modernimman Mahtavan Ozin (Oz the Great and Powerful - 2013) myötä. Kävin katsomassa Wickedin Finnkinon järjestämässä gaalaensi-illassa pari päivää ennen varsinaista ensi-iltaa.

Vihreäihoisen Elphaban on todistettava kykynsä muille, aloittaessaan opinnot Shizin taikakoulussa ja tavatakseen itse Ozin suuren ja mahtavan velhon.

Ennen kuin hän oli Lännen ilkeä noita, hän oli Cynthia Erivon näyttelemä Elphaba, ujo, mutta voimakas nuori noita, jota muut vieraksuvat hänen epätavallisen vihreän ihonsa takia. Ja ennen kuin hän oli hyvä noita Glinda, hän oli Ariana Granden näyttelemä... Galinda. Koulun suosituin tyttö, joka on kliseisesti pinnallinen ja turhamainen, eikä todellakaan järin fiksu. Maguiren kirjan ja Broadway-musikaalin tapaan elokuva rekontekstualisoi klassiset hahmot, näyttäen alkuperäisen Ihmemaa Ozin pahisnoidan väärinymmärrettynä ja todellisuudessa hyvänä. Alkuperäisklassikon faneja ratkaisu voi kummastuttaa, jos ei ole vaikkapa nähnyt hittimusikaaliesitystä ja jo tottunut käänteiseen tulkintaan hahmoista. Itseäni ratkaisu kummastutti, sillä olin odottanut näkeväni, kuinka Elphabasta muovautuu monien rakastama häijy hahmo ja että Erivo olisi päässyt kunnolla irrottelemaan ilkikurisena noitana, hyytävän räkättävää naurua myöten. Tästä huolimatta Erivo on osassaan mainio, tulkiten hyvin hahmonsa vaikeita tuntemuksia, jotka kasvavat pitkin leffaa. Yllättäen myös Grandekin suoriutuu osastaan passelisti, esitellen erityisesti komediallisen ajoituksen taitojaan, joskin en tiedä, oliko hänen kovinkaan vaikeaa hypätä tämän itserakkaan hienohelman rooliin, kun on seurannut Granden puuhia yksityiselämässään...

     Elokuvassa nähdään myös Marissa Bode Elphaban siskona Nessarosena, Michelle Yeoh taikakoulu Shizin arvostettuna dekaanina Madame Morriblena, Jonathan Bailey prinssi Fiyerona ja Jeff Goldblum mahtavana Ozin velhona, sekä kuullaan Peter Dinklage Shizissä opettavana vuohiprofessori Dillamondina. Sivunäyttelijätkin ovat vähintään kelvollisia rooleissaan, joskin Goldblum ei ainakaan tässä ensimmäisessä elokuvassa pääse vielä pahemmin esille.

Musikaaliesityksen faneille Wicked-elokuva on taattu riemuvoitto, mutta minut elokuva jätti hieman ristiriitaisiin tunnelmiin. Koska en ollut nähnyt musikaaliesitystä tai lukenut Maguiren kirjaa, odotin tosiaan näkeväni alkuperäiselle Ihmemaa Ozille uskollisemman esiosan, joka seuraisi Elphaban vajoamista synkkyyksiin ja kertoisi, miten tästä tuli se katala ja paha noita, jona hänet parhaiten muistamme. Läpi leffan minun pitikin yrittää erottaa nämä kaksi teosta toisistaan ja silloin kun pystyin siihen, Elphaban tarina vei toimivasti mukanaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka tämä vihreä noita taistelee läpi epäluulojen ja rasististen koulutovereidensa saavuttaakseen tavoitteitaan, vain hoksatakseen, ettei Oz olekaan ihan sellainen ihmemaa kuin hän on aina luullut. Tarinan kantava voima on kuitenkin Elphaban ja Galindan välinen suhde, joka käynnistyy vihasta ja muuttuu hiljalleen ylimmäksi ystävyydeksi.

Kuten moni varmasti jo tietää, tämä Wicked-elokuva on vasta ensimmäinen osa kahdesta leffasta, päättyen nyt toistaiseksi siihen, missä kohtaa Broadway-esityksessäkin alkaa väliaika. Vartin vessatauon ja happihyppelyn sijaan joudumme tosin odottamaan vuoden tarinan toista puolikasta. Vaikken lämmennytkään kaikille tarinan ja erityisesti hahmojen kanssa tehdyille ratkaisuille, olen silti kiinnostunut näkemään, kuinka kertomus viedään päätökseensä, sillä jäähän homma ikävästi kesken. Jos tästä jaosta ei ole entuudestaan tietoinen, voi tulla aikamoisena yllätyksenä, että liki kolmen tunnin mittaisen elokuvan lopuksi ruutuun ilmestyy vain teksti: "Jatkuu..."

Varttia vaille kolmen tunnin kesto onkin ajoittain varsin tuntuva ja omasta mielestäni leffa olisi kaivannut pientä trimmaamista sieltä ja täältä. Iso osa kestosta syntyy toki musikaalinumeroista. Osa lauluista olivat mielestäni varsin unohdettavia, mutta mukaan mahtuu muutama todella vaikuttavasti tehty esitys. Prinssi Fiyeron laulama Dancing Through Life puhkeaa riemastuttavaan ja tyylikkäällä koreografialla kruunattuun tanssinumeroon, kun taas Galindan laulama Popular on varsinainen korvamato ja syystäkin monien suosikki jo Broadway-ajoilta. Elokuva on kuitenkin jättänyt parhaan palan viimeiseksi ja vajaan kolmituntisen huipentava Defying Gravity nostaa väkisinkin ihon kananlihalle mahtipontisuudellaan, lähtien Erivon huikeasta äänestä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jon M. Chu, joka on oikea mies hommaan - todistihan hän kykynsä musikaalien saralla muutaman vuoden takaisessa huikeassa In the Heightsissa (2021). Chu saa rakennettua Ozista taianomaisen paikan ja hän luo väkevän tunnesiteen Elphaban ja Galindan välille. Ajoittain Chu ei kuitenkaan onnistu tasapainottelussa, kun leffa hyppii kepeän ilmapiirin ja varsin vakavien aiheiden kanssa, kuten puhuviin eläimiin kohdistuva syrjintä. Teknisiltä ansioiltaan Wicked on pääasiassa vakuuttava. Se on taitavasti kuvattu, etenkin isojen musikaalinumeroiden aikana. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet kertakaikkisen upeaa työtä, enkä ihmettelisi, jos näille osastoille ropisisi ainakin ehdokkuuksia ensi vuoden Oscar-gaalassa. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä, etenkin puhuva vuohi Dillamond on onnistunut digiolento. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja alkuperäisestä musikaalista tutut Stephen Schwartzin melodiat yhdistettyinä John Powellin varta varten leffaan sävelletyihin musiikkeihin toimivat oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wicked, 2024, Universal Pictures, Marc Platt Productions

Arvostelu: Pinocchio (2022)

PINOCCHIO

Ohjaus: Robert Zemeckis

Pääosissa: Benjamin Evan Ainsworth, Tom Hanks, Joseph Gordon-Levitt, Cynthia Erivo, Keegan-Michael Key, Giuseppe Battiston, Lorraine Bracco, Luke Evans, Lorraine Bracco, Lewin Lloyd ja Angus Wright

Genre: seikkailu, komedia, jännitys, musikaali

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 7

Pinocchio on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1940 ja se perustuu Carlo Collodin satukirjaan Pinokkion seikkailut (Le avventure di Pinocchio) vuodelta 1883. Vuonna 2015 Disney-yhtiö ilmoitti työstävänsä näyteltyä versiota animaationsa pohjalta. Alun perin ohjaajaksi pestattiin Sam Mendes, mutta hänen lähdettyään projektia työsti hetken Paul King, kunnes lopulta hommaan tarttui Robert Zemeckis. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021 ja nyt Pinocchio on ilmestynyt suoraan Disney+ -palvelun valikoimaan. Itse pidän Disneyn vanhasta piirrosleffasta, enkä nähnyt (tälläkään kertaa) mitään syytä uudelle versiolle klassikosta. Päätin silti toki antaa uudelle Pinocchiolle mahdollisuuden, etenkin kun sain sen Disneyltä katseltavaksi ennakkoon.

Italialainen puuseppä Geppetto rakentaa nukkepojan ja toivoo sen olevan elävä, oikea poika. Yöllä sininen haltiatar saapuu toteuttamaan sepän toiveen ja Pinocchioksi nimetty nukke herää eloon.

Ohjaaja Zemeckisin luottonäyttelijä Tom Hanks nähdään Geppettona, italialaisena puuseppänä ja leluntekijänä, joka työstää itselleen puisen nukkepojan ja nimeää sen Pinocchioksi. Elokuvan vihjatessa Geppetton olleen aikoinaan isä, jonka lapsi menehtyi, Geppetto esittää toivomustähdelle toiveen, että Pinocchio voisi olla elävä, ihka oikea poika - ja niin myös tapahtuu. The Haunting of Bly Manor -kauhusarjasta (2020) tutun Benjamin Evan Ainsworthin ääninäyttelemä Pinocchio herää eloon, mutta pysyy yhä puisena nukkena, jolla on hurjasti opittavaa maailmasta. Hanks on tietty oikein sympaattinen iäkkäänä puuseppänä. Ainsworthin ääni sopii hyvin naiiville nukelle, jonka visuaalinen toteutus näyttää kuitenkin viimeistelemättömältä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. kertojaäänenäkin toimiva Samu Sirkka (Joseph Gordon-Levitt), Pinocchion eloon herättävä sininen haltiatar (Cynthia Erivo), lokki Sofia (Lorraine Bracco), huijarikettu Rehti Repo (Keegan-Michael Key) ja tämän mykkä toveri Kimi Keppostin, showmies Stromboli (Giuseppe Battiston) ja Huvitusten saarelle lapsia vievä ajuri (Luke Evans). Ainoana uutena hahmona mukaan on lisätty rampa tyttö Fabiana (Kyanne Lamaya), joka haaveilee tanssimisesta. Näyttelijät suoriutuvat ihan kelvollisesti osistaan, mutta Hanksia lukuun ottamatta yksikään ei pahemmin erotu - jos ei siis puhuta siitä, kuinka häiritsevästi digianimoidut Samu Sirkka ja muut eläinhahmot pistävät silmään, Pinocchion tavoin hieman viimeistelemättömiltä näyttävien efektiensä kera.

Disneyn uusi näytelty Pinocchio on juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa: turha, laiska ja sieluton rahastuskierrätys taianomaisesta piirrosklassikosta. Vaikka nämä näytellyt uudelleenfilmatisoinnit ovatkin olleet enemmän tai vähemmän taloudellisia menestyksiä, ovat ne olleet toinen toistaan mitäänsanomattomampia tuotoksia. Sekaan mahtuu parit yllättäjät, kuten pätevä Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) ja ilahduttavan kiero Cruella (2021), mutta digianimoitu Leijonakuningas (The Lion King - 2019) oli suorastaan pyhäinhäväistys ja olinkin jopa unohtanut kokonaan Kaunottaren ja Kulkurin (Lady and the Tramp - 2019) ja Mulanin (2020) olemassaolot. Ei Pinocchiossa mistään pyhäinhäväistyksestä ole kyse, mutta se vaipuu monen edeltäjänsä kanssa samaan "tulipahan mulkaistua" -kastiin, joiden pariin ei palaa enää toistamiseen.

Lukuun ottamatta Fabianaa, uusi Pinocchio kulkee tismalleen samaa kaavaa pitkin kuin piirrosklassikkokin. Yllätyksiä on turha odottaa ja jos vanha animaatio on hyvässä muistissa, katsoja tietää aina, mitä seuraavaksi tapahtuu. Zemeckisin ja Chris Weitzin käsikirjoitus tuntuukin siltä, että he ovat vain kaivaneet animaation käsikirjoituksen jostain Disneyn arkistosta ja pölyjen pyyhkimisen jälkeen kirjoittaneet muutamia erilaisia repliikkejä mukaan. Leffa seuraa tuttuja, jopa ikonisia tapahtumia orjallisesti, muttei uskalla muovata niitä, eikä edes yritä päihittää niitä. Kohtauksia käydään läpi kuin rastien listaa ja innottomuus paistaa elokuvasta yhä enemmän, mitä pidemmälle siinä päästään. Loppuhuipennuksena tässäkin toimiva Monstro hoidetaan turhankin helposti pois alta, jottei lapsia vain pääsisi jännittämään hurja valas.

On sääli, että klassikkoelokuvia, kuten Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985) ja Oscar-voittajan Forrest Gump (1994) ohjannut Zemeckis on vajonnut tekemään näin mitäänsanomattomia rainoja. Elokuvasta ei näy koskaan, että Zemeckisillä olisi suurta intohimoa projektia kohtaan, Pinocchio tuntuu vain helpolta tienestiltä ohjaajalle. Kun elokuvaan ei ole saatu mitään intoa, on katsojankin todella vaikea innostua näkemästään. Mitä ihmettä Disneylle on tapahtunut? Miten ja miksi aiemmin niin ihastuttavia ja taianomaisia elokuvia tarjonnut firma on muuttunut tällaiseksi liukuhihnatehtaaksi? Eikä loppua näy, sillä studiolla on työn alla näytellyt versiot Pienestä merenneidosta (The Little Mermaid - 1989), Peter Panista (1953), Lumikki ja seitsemästä kääpiöstä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), Herkuleksesta (Hercules - 1997), Notre Damen kellonsoittajasta (The Hunchback of Notre Dame - 1996), Robin Hoodista (1973), Bambista (1942), Aristokateista (The Aristocats - 1970) ja Lilosta ja Stitchistä (Lilo & Stitch - 2002)!

Elokuva on ihan kelvollisesti kuvattu, joskin mukana on hieman liikaa isoiksi pullistettuja otoksia, joissa yritetään saada mahdollisimman paljon samaan kuvaan, mutta jotka eivät näytä erityisen elokuvallisilta. Leikkaus on tarpeeksi sujuvaa, mutta samalla korostaa sitä, kuinka leffassa vain kiidetään tapahtumasta toiseen, ilman, että millekään ehditään antaa erityistä painoarvoa. Kierrättämisen keskellä tarinan syvät merkitykset ja hyvät opetukset jäävät lähinnä sivulauseiksi. Asut, maskeeraukset ja lavastukset ovat sentään mainiot ja Geppetton mökistä voi bongata viittauksia Disneyn muihin tuotoksiin, kuten Prinsessa Ruususeen (Sleeping Beauty - 1950) ja Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit - 1988), sekä Aku Ankkaan. Erikoistehosteet näyttävät tosiaan siltä, että elokuva tehtiin kiireessä. Digianimoidut hahmot ovat toinen toistaan heikommin toteutettuja, eivätkä monet taustatkaan vakuuta. Äänimaailma on ihan pätevästi rakennettu tehosteista Alan Silvestrin säveltämiin musiikkeihin. Elokuvan musikaalinumerot eivät kuitenkaan vakuuta ja lauluista mieleen jää vain ihana When You Wish Upon a Star, jota Disney käyttää yhä elokuvissaan logonsa kera.

Yhteenveto: Vuoden 2022 näytelty Pinocchio on jälleen uusi tylsän sieluton rahastuskierrätys Disneyltä. Elokuvasta uupuu kaikki riemukkuus, sydämellisyys ja seikkailullisuus, jotka tekivät vuoden 1940 animaatiosta klassikon. Lukuun ottamatta mukaan kirjoitettua Fabiana-tyttöä, elokuva kulkee täysin tuttuja latuja, aivan kuin rastien ruutuja listalta kohtauksista, mitkä pitää olla mukana. Mihinkään kohtaukseen ei ole pistetty minkäänlaista intoa mukaan ja meno tuntuu oudon tekopirteältä ja väkinäiseltä. Loppua kohti meno vain laiskistuu ja Monstro-valaan osio on todella hutiloiden hoidettu. Musikaalinumerot ovat latteita ja erikoistehosteet näyttävät läpikotaisin viimeistelemättömiltä. On sääli, että aiemmin hienoja filmejä tehnyt Robert Zemeckis ei saa tämän enempää aikaiseksi. Tom Hanks on elokuvan parasta antia sympaattisena Geppettona, mutta siihen ne kehut jäävätkin. Ei ole mikään ihme, että Pinocchio on päätetty heivata suoraan Disney+ -palveluun ilman teatterikierrosta - isolta kankaalta heikot efektitkin korostuisivat vielä monikymmentuumaista televisiota pahemmin. Näin loppuun haluaisin vielä huomauttaa, ettei turhautumisessani ole kyse pelkästä automaattisesta vihasta uudelleenfilmatisointeja ja saman aiheen uusia tulkintoja kohtaan. Odotan nimittäin innolla näkeväni, millaista jälkeä Guillermo del Toro on saanut aikaan tarinan kanssa jouluna Netflixiin ilmestyvässä Pinocchio-animaatiossa (2022).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pinocchio, 2022, Walt Disney Pictures, Depth of Field, ImageMovers

Arvostelu: Chaos Walking (2021)

CHAOS WALKING

Ohjaus: Doug Liman

Pääosissa: Tom Holland, Daisy Ridley, Mads Mikkelsen, Demián Bichir, Nick Jonas, David Oyelowo, Kurt Sutter, Cynthia Erivo ja Ray McKinnon

Genre: scifi, toiminta, seikkailu

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Chaos Walking perustuu Patrick Nessin kirjoittaman samannimisen kirjasarjan ensimmäiseen osaan The Knife of Never Letting Go vuodelta 2008. Syksyllä 2011 Lionsgate hankki kirjasarjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Charlie Kaufman palkattiin elokuvan käsikirjoittajaksi, mutta mutta hän jätti projektin ja tekstiä on kirjoittanut uusiksi useampi henkilö Jamie Lindenistä Gary Spinelliin ja John Lee Hancockista itse kirjailija Patrick Nessiin. Vihdoin kesällä 2017 teksti saatiin valmiiksi, työryhmä ja näyttelijät kasaan ja kuvaukset käyntiin. Studion tyytymättömyyden takia elokuvaa jouduttiin kuitenkin kirjoittamaan uudestaan ja sille vaadittiin lisäkuvauksia, jotka pystyttiin suorittamaan vasta keväällä 2019 päätähtien Tom Hollandin ja Daisy Ridleyn ollessa kiinni muissa projekteissa. Vasta tänä keväänä Chaos Walking sai vihdoin ja viimein ensi-iltansa ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse en ole lukenut Nessin kirjaa, mutta kiinnostuin, kun kuulin Hollandin ja Ridleyn tähdittävän uutta scifiseikkailua. Tuotanto-ongelmat ja maailmalla saatu kehno palaute ovat kuitenkin latistaneet odotuksiani ja meninkin ristiriitaisin tuntein katsomaan Chaos Walkingia sen lehdistönäytökseen.

Vuonna 2257 ryhmä miehiä asuu Uudeksi maailmaksi nimetyllä planeetalla. Siellä kaikkien ajatukset ovat esillä muiden kuultavana ja nähtävänä, mitä kutsutaan "meluksi". Kun planeetalle pakkolaskeutuu nuori nainen, paikallisen Todd-nuorukaisen täytyy yrittää suojella häntä planeettansa vaaroilta.

Spider-Man -tähti Tom Holland nähdään Todd Hewittina, Uuden maailman nuorimpana poikana, sillä planeetalla asuvat olennot ovat tappaneet ihmisyhteisön kaikki naiset, eikä uusia voi siis syntyä. Nuoruutensa vuoksi Todd ei vielä hallitse "meluaan", eli hänen ajatuksensa ovat kaiken aikaa esillä muiden kuultavaksi, halusi Todd sitä tai ei. Holland osoittaa jälleen omaavansa ainesta nuoreksi päänäyttelijäksi, mutta ei vakuuta niin hyvin kuin häneltä voisi odottaa. Kenties koska elokuvaa kuvatessa hänellä oli useampi Spider-Maniin liittyvä projekti meneillään tai kenties häneltä hiipui mielenkiinto myöhäisten uusintakuvausten aikana.

     Uusista Star Wars -elokuvista tuttu Daisy Ridley taas näyttelee nuorta naista, joka tekee aluksellaan pakkolaskun Uuteen maailmaan ja joutuu heti paikallisten jahdin kohteeksi. Hollandin tavoin Ridleykin tekee kelvollista työtä, mutta myös hänestä olisi parempaan. Parasta tietty on, että Hollandin ja Ridleyn kemiat kohtaavat ja he toimivat parivaljakkona. Siinä, missä Toddin ajatukset ovat kaiken aikaa esillä, naisten ajatukset eivät muodostu "meluksi", jolloin Ridleyn täytyy enemmän hyödyntää näyttelemistään tuodakseen hahmonsa tunteet ja mietteet esiin.

Lisäksi elokuvassa nähdään Mads Mikkelsen paikallisen yhteisön pormestarina, Nick Jonas hänen poikanaan, Demián Bichir ja Kurt Sutter Toddin kasvattavina adoptio-isinä, sekä David Oyelowo syvästi uskovana saarnaajana. Harmillisesti sivunäyttelijät eivät vakuuta lainkaan. Mikkelsenin kyvyt haaskataan tylsässä antagonistihahmossa, jota katsoessa itseäni huvitti ja hämmensi kaiken aikaa, että hänet oli puettu kuin parittaja. Jonas jää yllättävänkin pieneen rooliin - johtuuko se sitten lisäkuvauksista, sitä en tiedä. Oyelowo yrittää parhaansa raamatullista sanomaansa mahtipontisesti julistavana saarnaajana, mutta totaalisen yksiulotteinen hahmo käy lopulta tylsäksi.

Vaikka en olekaan kirjaa lukenut, uskoisin, että Chaos Walkingin idea siitä, että miesten ajatukset nousevat esille kaikkien muiden kuultaviksi, toimii paremmin tekstinä kuin visuaalisena kikkana elokuvassa. Tämä on mielenkiintoinen ja veikeä konsepti, jota onnistutaan välillä hyödyntämään hyvin leffassa, mutta samalla se todella jää lähinnä vain mielenkiintoiseksi konseptiksi. Parhaimmillaan se toimii silloin, kun Toddin pitäisi salata jotain, mutta hän ei pysty hallitsemaan "meluaan", minkä takia hän joutuu helposti vaikeuksiin. Lisäksi sillä tuodaan hieman toimivaa huumoria mukaan, kun Toddin on vaikea pitää ajatuksiaan kurissa tavatessaan nuoren naisen. Muuten elokuva on täynnä hetkiä, joiden aikana en voinut olla miettimättä, että ajatukset eivät ihan toimi noin ja että välillä kikkailu oli turhan häiritsevä. Ajatuksia yritetään visualisoida värikkäällä pilvellä, joka leijuu ajattelijan pään ympärillä, mikä ei ole erityisen vaikuttava tai kiinnostava efekti.

Elokuvan ongelma ei kuitenkaan ole sen takeltelu mielenkiintoisen "melu"-idean kanssa, vaan sen käsikirjoitus ja ohjaus. Koska kirjoittajia ehti loppupeleissä ole mukana aikamoinen määrä, eivätkä yhden käden sormetkaan riitä heidän laskemiseksi, on vaikea sanoa, missä kohtaa mentiin vikaan. Tähän kun vielä lisätään päälle lisäkuvaukset, joissa vieläpä toimi eri ohjaaja, on lopputuloksena aika heikko scifiraina. Tarinankerronta ei tunnu sulavalta, eikä ohjaaja Doug Liman (tai lisäkuvauksista vastannut Fede Álvarez) saa mukaan mitään potkua. Tavallaan elokuvassa tapahtuu vähän väliä jotain, mutta elokuva ei onnistunut koskaan nappaamaan minua mukaansa, jolloin toimintakohtaustenkin aikana tuntui siltä, ettei ruudulla ole meneillään mitään kiinnostavaa. Jännitettä ei löydy, kun parittajaksi pukeutunut pormestari-Mikkelsen ei tarjoa tarpeeksi uhkaa. Käsikirjoituksessa myös esitellään asioita, jotka yhtäkkiä vain unohdetaan. Paikallisista olennoista ei irtoa lopulta mitään. Kenties niitä säästeltiin mahdollista jatko-osaa varten. Näillä lipputuloilla jatkosta on kuitenkin turha haaveilla.

Sentään Chaos Walking on pätevästi kuvattu. Itse Uusi maailma ei kuitenkaan ole erityisen erikoinen paikka mitä kuvata, sillä metsämaisemat ovat turhankin tuttuja näin suomalaiselle. Lavasteet ovat hyvin rakennetut, puvustajat tehneet Mikkelsenin asua lukuunottamatta hyvää työtä ja maskeeraajat peittävät päätähdet kaikenlaisiin likoihin ja naarmuihin läpi leffan. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma toimii mainiosti. Marco Beltramin ja Brandon Robertsin yhdessä säveltämät musiikit taitavat olla jopa parasta elokuvassa. Oivallisesti jumputtaen ne yrittävät tuoda energiaa muuten aika tylsähköön scifiseikkailuun, josta puuttuu seikkailuhenki täysin.

Yhteenveto: Chaos Walking on heikko scifielokuva, jonka mielenkiintoisessa ideassa olisi potentiaalia parempaan. Harmillisesti filmin ajautuminen tuotantohelvettiin, useat käsikirjoittajat ja eri ohjaajan työstämät lisäkuvaukset paistavat pahasti läpi, tehden lopputuloksesta todella epätasaisen. Siitä löytyy muutamia hyviä puolia (päätähdet Tom Holland ja Daisy Ridley toimivat hyvin yhdessä ja välillä ajatusmelua hyödynnetään oivallisesti), mutta ne eivät ole tarpeeksi pelastamaan kokonaisuutta. Jonkin sortin sutenööriksi puettu Mads Mikkelsen ei saa mitään aikaiseksi pahishahmollaan. Nick Jonas tuntuu jopa ihmettelevän kameran edessä täysin tyhjänpäiväistä rooliaan. Uusi maailma -planeetan paikalliset avaruusolennot unohdetaan hämmentävän nopeasti. Vaikka leffassa toisaalta tapahtuu kaiken aikaa jotain, ei meininki koskaan nappaa mukaansa. Takaa-ajoista puuttuu jännite ja planeetan tutkimisesta kiehtovuus ja seikkailun henki. Kaiken kaikkiaan Chaos Walking on epäonnistunut yritys herättää suosittua kirjasarjaa henkiin elokuvamuodossa, enkä usko, että elokuva tulee saamaan jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chaos Walking, 2021, 3 Arts Entertainment, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Quadrant Pictures

Arvostelu: Widows (2018)

WIDOWS

Ohjaus: Steve McQueen
Pääosissa: Viola Davis, Michelle Rodriguez, Elizabeth Debicki, Colin Farrell, Daniel Kaluuya, Cynthia Erivo, Brian Tyree Henry, Robert Duvall, Jacki Weaver, Lukas Haas, Garret Dillahunt, Liam Neeson ja Jon Bernthal
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Widows perustuu samannimiseen brittiläiseen televisiosarjaan, jota esitettiin vuodesta 1983 vuoteen 1985. Vuonna 2015 20th Century Fox -yhtiö ilmoitti tekevänsä elokuvan televisiosarjan pohjalta ja projekti lähti etenemään. Näyttelijät roolitettiin ja kuvaukset alkoivat toukokuussa 2017. Widows sai ensi-iltansa syyskuussa Toronton elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen julisteen ja kaikki näyttelijät, joita leffa pitäisi sisällään. Kiinnostustani lisäsi mielenkiintoiselta vaikuttava traileri, sekä kehuvat arvostelut ja meninkin positiivisin mielin katsomaan leffan yhdessä tätini kanssa.

Kuolleen rikollisjoukon leskeksi jääneet vaimot joutuvat pahaan paikkaan, kun heitä kiristetään palauttamaan miestensä varastamat rahat takaisin. Lesket joutuvat keksimään suunnitelman varastaakseen itse ison summan rahaa tai muuten hekin päätyvät hautaan.

Elokuvan nimen mukaisia leskiä ovat Viola Davisin näyttelemä Veronica, Michelle Rodriguezin esittämä Linda ja Elizabeth Debickin näyttelemä Alice. Kaikki kolme hahmoa ovat hyvällä tavalla erilaisia toisistaan, Veronican varustaessa itsensä kylmällä ja kovalla ulkokuorella, Lindan ollessa kiireinen yksinhuoltajaäiti ja Alicen yrittäessä selvitä rahahuolistaan kamalan äitinsä (rooliinsa täydellisesti sopiva Jacki Weaver) kanssa. Kolmikkoa kuitenkin yhdistää, kuinka rikkinäisiä jokainen heistä on, mikä tekee jokaisesta kiinnostavan. Mielenkiintoisuutta lisää todella vahvat näyttelijänsuoritukset. Viola Davisin huikeus ei tule minään yllätyksenä, mutta olin hieman hämilläni, kuinka hyvin Fast & Furious -leffoista (2001-) tuttu Rodriguez pärjää hänen rinnallaan. Debicki on nappivalinta omaan osaansa, sillä hänestä löytyy tiettyä lujuutta, mutta myös tarpeellista herkkyyttä.
     Leskien lisäksi elokuvassa on aikamoinen määrä muita hahmoja, jotka jollain tavalla liittyvät filmin monikerroksiseen tarinaan. Colin Farrell näyttelee poliitikko Jack Mulligania, joka on ehdolla valtuustoon ja yrittää selvitä kunnianhimoisen isänsä (häijyn roolityön tekevä Robert Duvall) aiheuttamista paineista. Brian Tyree Henry taas esittää Jackin vastaehdokasta, Jamal Manningia ja viime vuonna Get Outin (2017) kautta kuuluisuuteen noussut Daniel Kaluuya näyttelee tämän veljeä, jota ei kannata suututtaa. Kuukausi sitten Bad Times at the El Royalessa (2018) vakuuttaneen Cynthia Erivon esittämä lapsenvahti Belle joutuu myös tapahtumiin mukaan. Jokainen näyttelijöistä tekee erittäin hyvää työtä läpi leffan. Etenkin Kaluuya vakuuttaa uhkaavana Jatemme Manningina, joka hoitaa veljensä likaiset työt. Farrellilta taas löytyy oikeaa arvokkuutta ja uskottavuutta poliitikon rooliin.
     Elokuvassa nähdään myös Liam Neeson ja Jon Bernthal Veronican ja Alicen rikollisina miehinä, Lukas Haas naisseuraa etsivänä kiinteistönvälittäjänä ja Garret Dillahunt Veronican uskollisena kuskina. Neesonin rooli on hyvin pieni, mutta hän ehtii sinä aikana tekemään ison vaikutuksen.

Widows on tavallaan hyvin perinteinen ryöstöleffa. Jokin saa päähenkilöt vaikeaan paikkaan, minkä takia heidän täytyy kääntyä rikolliselle polulle ja suunnitella ryöstö, minkä toteuttamista katsoja pääsee jännittämään. Tämä on kuitenkin kerrottu hyvin erilaisella tavalla, minkä takia elokuva ei olekaan kovin perinteinen. Kuten jo totesin, leffan tarina on monikerroksinen ja eri hahmojen merkitys tarinassa avautuu pikkuhiljaa. Elokuva on todella hidastempoinen ja se vaatii katsojalta keskittymistä, jotta tarinassa pysyy kärryillä. Leffa ei selittele turhia, vaan luottaa siihen, että katsoja pysyy mukana tapahtumissa. Joillekin tämä hidastempoisuus tuntuu vain pitkästyttävältä, mutta itse olin jollain tavalla jopa lumoutunut elokuvan toteutuksesta. Jotkut katsojat voivat myös olla pettyneitä siihen, ettei kyseessä ole kovin toiminnallinen teos, mutta itseäni tämä ei haitannut, sillä mukana on niin hyvin luotua draamaa. Widowsin on ohjannut Steve McQueen, joka on aiemmin tehnyt mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneen 12 Years a Slaven (2013) ja tässä McQueen osoittaa jälleen lahjakkuutensa. 12 Years a Slaven tavoin McQueen hyödyntää eri aikatasoilla käymistä kerronnassaan, jolloin katsoja saattaa joidenkin kohtauksien alussa ihmetellä, milloin tämä nyt tapahtuu? McQueenin ohjaus on vahvaa ja hän saa näyttelijöistä kaiken irti, mikä teki katselukokemuksesta itselleni hyvinkin koukuttavan. On todella kiehtovaa seurata, kuinka nämä toisilleen tuntemattomat naiset lyöttäytyvät yhteen, yrittävät tehdä itsestään roistoja ja korjata miestensä tekemät virheet.

Elokuvasta löytyy kuitenkin ongelmansa, mitkä estävät sitä nousemasta upean rikosleffan tasolle. Vaikka itse pidinkin kovasti, kuinka rauhallisesti tarina kerrotaan, täytyy silti myöntää, että pari kohtausta olisivat voineet olla selvästi lyhyempiä. Niistä löytyi hieman venyttämisen makua. Toiseksi, vaikka näyttelijät tekevätkin huikeaa työtä, heidän hahmonsa eivät pureudu katsojaan niin hyvin kuin tekijät ovat varmasti toivoneet. Hahmot ovat kiinnostavia, mutta samalla he jäävät hieman etäisiksi, jolloin tietyt koskettaviksi tarkoitetut kohtaukset eivät erityisemmin liikuta katsojaa. Suurin ongelma Widowsissa kuitenkin on, että rikosleffojen tapaan kuuluen mukaan on tietty ujutettu iso juonenkäänne, mikä ei valitettavasti ole lainkaan niin yllättävä kuin tekijät ovat tainneet luulla. Toisaalta siinä näytöksessä, missä itse olin, katsojien reaktioista pystyi päätellä, että joillekin tämä tuli yllätyksenä, joten käänne saattaa olla yllättävämpi sinulle kuin minulle, eikä se ole siten ongelma kaikille katsojille. Itselleni tämä käänne oli kuitenkin täysin selvää jo alusta alkaen.

Tekniseltä puoleltaan Widows on tyylikäs taidonnäyte. Elokuva on erinomaisesti kuvattu ja valaistu. Filmi hyödyntää hienosti lähikuvia, mikä luo tiettyä taiteellisuutta mukaan. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa ja hidastempoinen paketti pysyy kasassa. Lavastus ja puvustus ovat hyvin toteutetut, minkä lisäksi äänimaailma on huikean hyvin rakennettu. Alun kovaääninen toimintakohtaus nappaa katsojan hienosti mukaansa ja musiikit säveltänyt Hans Zimmer on tuttuun tapaansa tehnyt mahtavaa työtä melodioiden kanssa. Itse ryöstön aikana pauhaava musiikki luo mukaan kunnon jännitettä.

Yhteenveto: Widows on erittäin hyvä rikosdraama, mikä kerrotaan kiinnostavalla tavalla. Ohjaaja Steve McQueen ei turhia selittele, vaan luottaa katsojan ymmärrykseen ja vaatii katsojalta keskittymistä. Joillekin katsojista filmi voi tuntua pitkästyttävältä, mutta itse olin paikoitellen jopa lumoutunut kerronnan vuoksi. On kiehtovaa seurata, kuinka päähenkilöt lyöttäytyvät yhteen ja joutuvat ajattelemaan rikollisen tavoin selvitäkseen kiperästä tilanteesta. Myös lahjakkaat näyttelijät pitävät mielenkiintoa yllä. Viola Davis on tietty aivan mahtava pääroolissa, minkä lisäksi Colin Farrell, Daniel Kaluuya, Elizabeth Debicki, Robert Duvall ja jopa Michelle Rodriguez tekevät vakuuttavaa työtä. Teknisesti kyseessä on upea elokuva aina taiturimaisesta kuvauksestaan Hans Zimmerin mahtipontisiin musiikkeihin. Miinusta leffalle tuo todella ennalta-arvattava juonenkäänne, mutta muuten pidin Widowsista todella paljon. Suosittelenkin elokuvaa hitaanpuoleisten rikosdraamojen ystäville. Toimintaa ja mäiskettä kaipaaville leffa ei paljoa tarjoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Widows, 2018, Regency Enterprises, See-Saw Films, Film4, New Regency Pictures

Arvostelu: Bad Times at the El Royale (2018)

BAD TIMES AT THE EL ROYALE

Ohjaus: Drew Goddard
Pääosissa: Jeff Bridges, Cynthia Erivo, Dakota Johnson, Jon Hamm, Lewis Pullman, Cailee Spaeny, Chris Hemsworth ja Nick Offerman
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 16

Bad Times at the El Royale on Drew Goddardin käsikirjoittama ja ohjaama trilleri. Goddard sai itse idean tarinaan ja piti käsikirjoitustaan visusti salassa, antaen vain tuotantoyhtiöiden pomojen lukea sen, jotta saisi myytyä idean ja tehdä elokuvan. Lopulta 20th Century Fox -yhtiö innostui siitä ja Goddard alkoi tosissaan työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2018 ja nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin Bad Times at the El Royale sai ensi-iltansa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Yritin vältellä trailereita, jotten tietäisi paljoa elokuvasta ennen sen näkemistä ja meninkin erittäin toiveikkain mielin katsomaan leffan sen ensi-iltaviikonloppuna.

Seitsemän muukalaista kohtaavat Kalifornian ja Nevadan rajalla sijaitsevassa El Royale -hotellissa. Jokaisella heistä on synkkä menneisyys, eikä heidän tulevaisuutensakaan vaikuta yhtään sen kirkkaammalta.

Tarinan seitsemän muukalaista ovat Jeff Bridgesin näyttelemä pappi Flynn, Cynthia Erivon esittämä laulaja Darlene Sweet, Jon Hammin esittämä imurimyyjä Seymour Sullivan, Dakota Johnsonin näyttelemä hippi Emily, Cailee Spaenyn esittämä Rose, Chris Hemsworthin näyttelemä kulttijohtaja Billy Lee, sekä Lewis Pullmanin esittämä hotellivirkailija Miles Miller. Yhdestäkään hahmosta on hyvin vaikea puhua paljastamatta mitään, sillä lähes kukaan ei ole sitä, miltä aluksi vaikuttaa. Sen kuitenkin sanon, että jokainen seitsemästä hahmosta on äärimmäisen kiehtova ja erinomaisesti kirjoitettu, minkä lisäksi heidän näyttelijänsä tekevät upeaa työtä. Fifty Shades -pehmopornoleffoista (2015-2018) tuttu Dakota Johnsonkin suoriutuu osastaan hyvin, mistä olin äärimmäisen yllättynyt. Kun hän saapui mukaan tarinaan, pelkäsin homman lässähtävän, mutta huojennuin huomatessani, että hänellä onkin lahjoja, joita hän ei vain jostain syystä halunnut näyttää Fifty Shades -trilogiassa. Bridges, Hamm ja Hemsworth ovat lähestulkoon aina mainioita, minkä lisäksi itselleni täysin tuntematon Erivo teki vaikutuksen. Nuoret näyttelijänalut Pullman ja Spaeny sopivat rooleihinsa täydellisesti.

Bad Times at the El Royalesta huomaa päivänselvästi, että ohjaajakäsikirjoittaja Drew Goddard on Tarantinonsa katsellut. Elokuva on nimittäin täynnä samankaltaisuuksia Quentin Tarantinon filmien kanssa: Tarinan kertominen hieman sokkeloisessa järjestyksessä ja tarinan jakaminen erilaisiin lukuihin. Häiriintyneet hahmot, jotka käyvät pitkiä keskusteluja ja joiden taustat avautuvat vähitellen. Väkivaltaisia kohtauksia, joissa tulee yllättävänkin veristä jälkeä. Elokuva tuntuu vahvasti Tarantinon tekemältä, mutten todellakaan sano, että kyseessä olisi huono asia tai että ohjaaja vain kopioisi muita. Goddard hoitaa hommansa erittäin lahjakkaasti ja saa filmistä loppujen lopuksi tarpeeksi oman näköisensä. Kopiointi myös tapahtuu paljon tyylikkäämmin kuin esimerkiksi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä trillerissä Terminal (2018). Lisäksi on huvittavaa, että Goddardin työ tuntuu enemmän aidolta Tarantinolta kuin Tarantinon viimeisin työ The Hateful Eight (2015), mikä tuntui lähinnä Tarantinon kömpelöltä yritykseltä kopioida itseään.

Bad Times at the El Royale vangitsee katsojan mestarillisesti alusta alkaen. Ensimmäinen, yhdellä pitkällä kuvalla toteutettu kohtaus luo tunnelman täydellisesti ja saa katsojan haluamaan lisää. Itse El Royale -hotelli rakennetaan hienosti ja sen mystisyyttä on jännittävää tutkia yhdessä hahmojen kanssa. Tarina on äärimmäisen koukuttava, ja mikä parasta, elokuva yllätti minut jatkuvasti käänteidensä kanssa. Vaikka loppupäässä alkoi olla selvää, kuka tai ketkä selviävät hotelliyöstä hengissä, ensimmäiset kaksi tuntia tarjoavat mysteerisyyttä ja yllätyksiä tarpeeksi pitääkseen katsojaa jännityksessä tulevasta. Tiiviin tunnelman ja kiehtovan tarinan ansiosta lähes kahden ja puolen tunnin kesto hujahtaa nopeasti ja vain loppuhuipennus kaipaisi pientä tiivistämistä. Erilaiset paljastukset ja hahmojen taustojen avaaminen takaumien kautta on todella mielenkiintoista, ja joitain kohtauksia voisi mielellään katsoa kauemminkin. On loistoratkaisu näyttää jotkut tilanteet eri näkökulmista ja on hauska huomata, kuinka toisilleen tuntemattomat hahmot sotkeutuvat vääriin bisneksiin. Parissa kohtaa elokuva jopa hipoo täydellisyyttä (esimerkiksi kohtaus, missä yksi hahmoista alkaa selvittämään El Royalen hämäriä hommia on mielettömän mahtava), mutta sitten taas yhden hahmon saapuessa tarinaan elokuvan loppupäässä, yleinen taso laskee pienesti. Goddard on kuitenkin onnistunut rakentamaan niin napakan trillerin, että pienten puutteidensakin kanssa Bad Times at the El Royale tarjoaa erittäin hyvän ajan leffateatterissa (ehheh, kuinka huono vitsi).

Goddardin kirjoittama dialogi ei ole ihan yhtä nokkelaa kuin Tarantinolla tämän parhaina päivinään, mutta ovat hänen keskustelunsa silti hienosti työstettyjä. Hän ei onneksi lähde liian selittelevälle linjalle keskusteluissa, minkä lisäksi on hienoa, että hän jättää tiettyjä asioita katsojan tulkinnan varaan. Goddardilta löytyy myös silmää vahvalle visuaaliselle puolelle. Bad Times at the El Royale näyttää nimittäin paikoitellen käsittämättömänkin hyvältä. Elokuva on upeasti kuvattu ja pitkät otokset suorastaan lumoavat katsojan. Leikkaus on suurimmaksi osaksi erinomaista, mutta loppua voisi tosiaan tiivistää ja joissain dialogikohtauksissa voisi pysyä kauemmin samassa hahmossa ennen leikkausta toiseen henkilöön. Valopuoli on toteutettu erinomaisesti ja El Royale -hotellin neon-valoja käytetään hienosti hyödyksi sateisessa yössä. Hotellin lavasteet ovat muutenkin näyttävät. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu aina ääniefekteistä Michael Giacchinon säveltämiin musiikkeihin asti.

Yhteenveto: Bad Times at the El Royale on erinomainen ja äärimmäisen koukuttava trilleri. Ohjaaja Drew Goddard lainailee paljon Quentin Tarantinolta, mutta tekee sen tarpeeksi tyylikkäästi ja omalla hengellään, jotta elokuva tuntuu tarpeeksi raikkaalta. Filmin mysteerinen tarina ja vielä mysteerisemmät henkilöt vangitsevat katsojan, ja erilaisia salaisuuksia on mahtavaa päästä selvittämään. Jokainen hahmoista on loistavasti luotu ja heidän näyttelijänsä (jopa Dakota Johnson) tekevät huikeaa työtä. Tarina koukuttaa niinkin onnistuneesti, ettei lähes kahden ja puolen tunnin kesto ala tuntumaan pitkäveteiseltä, vaan joitain kohtauksia voisi sujuvasti katsoa vieläkin kauemmin. Pitkät dialogit ja yhtä lailla pitkät hiljaiset pätkät ovat mestarillista kerrontaa, ja vain loppuhuipennus kaipaisi pientä tiivistämistä. Visuaalisesti kyseessä on häikäisevän hyvin tehty elokuva ja kaiken kaikkiaan Bad Times at the El Royale on upea taidonnäyte ohjaaja Goddardilta. Pitkästä kestosta huolimatta sen haluaa nähdä pian uudestaan, sillä päällekäin kulkevista juonikuvioista löytyy varmasti kiinnostavia asioita, mitä ei huomannut vielä ensimmäisellä katselulla. Suosittelenkin elokuvaa kaikille, jotka kaipaavat kieron koukuttavaa jännäriä elämäänsä. Tarantino-faneille tämä tarjoaa varmasti riemua, etenkin kun kyseessä on "kopionakin" parempi Tarantino-leffa kuin Tarantinon edellinen oma elokuva The Hateful Eight.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bad Times at the El Royale, 2018, Twentieth Century Fox