Arvostelu: Thunderbolts* (2025)

THUNDERBOLTS*

Ohjaus: Jake Schreier

Pääosissa: Florence Pugh, Sebastian Stan, Wyatt Russell, David Harbour, Hannah John-Kamen, Lewis Pullman, Julia Louis-Dreyfus, Geraldine Viswanathan, Wendell Pierce ja Olga Kurylenko

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Thunderbolts* on Marvelin elokuvauniversumin 36. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Tehdessään Guardians of the Galaxy -elokuvaa (2014), James Gunn ilmaisi halukkuuttaan ohjata elokuvan Thunderbolts-tiimistä, mutta tehtyään The Suicide Squad: Suicide Mission -elokuvan (The Suicide Squad - 2021) DC:lle, Gunn luopui suunnitelmastaan. Marvelilla kuitenkin innostuttiin ideasta ja studio käynnisti pohjustuksen tiimileffaan vuoden 2021 minisarjassa The Falcon and the Winter Soldier ja elokuvassa Black Widow. Vuonna 2022 Eric Pearson esitteli käsikirjoituksen Marvel-pomo Kevin Feigelle, joka tarttui tekstiin ja pestasi Jack Schreierin ohjaajaksi. Kuvausten oli tarkoitus alkaa keväällä 2023, mutta Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakko viivästytti tuotantoa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt Thunderbolts* on saapunut elokuvateattereihin. Itse odotin leffaa ihan positiivisin mielin, sillä se vaikutti hieman erilaiselta tapaukselta Marvelilta. Kävinkin katsomassa Thunderbolts*-leffan heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Kuusi hylkiötä lyöttäytyvät yhteen pysäyttääkseen uuden pahan voiman, joka meinaa syöstä koko maailman pimeyden valtaan.

Thunderbolts* lyöttää yhteen useista aiemmista Marvel-elokuvista ja -sarjoista tuttuja sivuhahmoja. On Black Widow -elokuvassa esitelty ja Hawkeye-sarjassakin (2021) nähty Yelena Belova (Florence Pugh), samassa leffassa esitellyt Yelenan isä Alexei Shostakov, eli Red Guardian (David Harbour) ja Antonia Dreykov, eli Taskmaster (Olga Kurylenko), The Falcon and the Winter Soldier -sarjassa tavattu John Walker (Wyatt Russell), Ant-Man and the Waspissa (2018) pahiksen virkaa toimittanut Ava Starr, eli Ghost (Hannah John-Kamen), sekä vanha kunnon Bucky Barnes, eli Winter Soldier (Sebastian Stan). Vaikka Bucky on nähty taistelemassa Avengerien riveissä, ei yksikään hahmoista ole mikään puhdasverinen sankarityyppi ja niinpä heidän yhteentörmäyksensä onkin sitä antoisampaa... jos nyt ei lasketa Taskmasteria, jonka käyttö leffassa saa monet fanit taatusti jälleen vihaisiksi. Yelena, Alexei, Walker, Ghost ja Bucky toimivat kuitenkin mainiosti ja osaan hahmoista syvennytään onnistuneesti lisää. Pugh, Harbour, Russell, John-Kamen ja Stan ovat oivallisia rooleissaan, etenkin Pugh ja Harbour, joiden kemiat vaikean isä-tytär-suhteen keskellä rypevinä tappajina on väkevää.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Julia Louis-Dreyfusin näyttelemä Valentina Allegra de Fontaine, joka on nähty pikaisesti aiemmin esimerkiksi Black Widow'ssa, The Falcon and the Winter Soldierissa ja Black Panther: Wakanda Foreverissa (2022), mutta joka pääsee nyt paremmin vauhtiin manipuloinnin mestarina, sekä Lewis Pullmanin esittämä Bob. Louis-Dreyfus herkuttelee mukavasti lipevänä de Fontainena, mutta parhaiten vakuuttaa Pullman, jonka hahmosta on moneksi ja mies hoitaa joka osa-alueen roolistaan kunnialla kotiin.

Muutaman ailahtelevamman produktion jälkeen vastikään Disney+ -palvelussa väliaikaisesti päättynyt Daredevil: Born Again -sarja (2025-) ja nyt elokuvien puolella Thunderbolts* ovat mukavat paluut ruotuun Marvelilta. Vaikka leffa sisältää tuttuja Marvel-juttuja, missä erilaisiin asuihin pukeutuvat ja supervoimaiset tyypit liittoutuvat pysäyttääkseen pahan voiman, joka uhkaa tuhota maailman, elokuvalla tuntuu olevan raikkaan omanlainen lähestymistapansa aiheeseen. Tai no, raikkaan ja raikkaan. Pikemminkin pitäisi puhua masentavasta. Sillä siitä elokuvassa on perimmiltään kyse: masennuksesta. Jopa tämä paha voima, mikä hahmojen pitäisi yrittää päihittää, on periaatteessa masennuksen ruumiillistuma. Pimeys ja tyhjyys, joka voi niin pahoin, että se haluaa vangita kaikki muutkin ympärillään siihen samaan loppumattomalta tuntuvaan kipuun ja yksinäisyyteen. Nämä sankarintapaiset ovat jo valmiiksi aika rikkinäisiä tyyppejä, jotka kamppailevat jo valmiiksi erilaisten menneisyyden traumojen kanssa (Yelenaa kummittelevat teot Black Widow'na ja Walkeria epäonnistuminen Captain Americana), joten tällainen vastus on kuin luotu heille.

Thunderbolts*-elokuvasta löytyy tuttuun tapaan toimintaa, oli kyse sitten käsirysyistä, ammuskeluista tai takaa-ajoista, sekä kosolti huumoria, mikä on tasoltaan ailahtelevaa, mutta tulee kyllä tarpeeseen, kun elokuva painii ajoittain niin synkkien aiheiden puolesta. Joillekin katsojille leffan loppuratkaisu voi olla aikamoinen antikliimaksi, mutta itse tykkäsin erilaisesta ja osittain kypsemmästä ratkaisusta. Lisäksi loppu sai kerrankin innolla odottamaan Marvelin tulevaisuutta. Okei, Disney+:n puolella tulevat sarjat eivät etukäteen aiheuta riemunkiljahduksia, mutta kesällä ilmestyvää The Fantastic Four: First Stepsiä (2025), sekä ensi vuoden Spider-Man: Brand New Dayta (2026) odotan malttamattomana - puhumattakaan toki Avengers: Doomsdaysta (2026) ja Avengers: Secret Warsista (2027). Näitä odottavien kannattaakin jäädä katsomaan lopputekstit Thunderbolts*-leffasta. Samalla käy myös selväksi, miksi elokuvan nimessä on asteriski...

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jake Schreier, joka työskenteli aiemmin Netflixin mahtavan Beef-sarjan (2023-) parissa, kun taas käsikirjoituksen laativat Eric Pearson ja Joanna Calo. Kolmikon työ tuntuu selvältä ja päämäärälliseltä, eikä miltään kompromissiratkaisulta ja useiden uudelleentyöstöjen summalta, kuten esimerkiksi parin kuukauden takainen Captain America: Brave New World (2025). Juoni kulkee sujuvasti eteenpäin ja hahmojen aluksi vastahakoinen yhteistyö rakentuu luontevasti. Teknisiltä ansioiltaan Thunderbolts* on pääasiassa mainio, joskin sekaan mahtuu joitain heikompia digiefektejä. Elokuva on pätevästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivat, ja äänimaailma väkevästi rakennettu Son Lux -yhtyeen säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Thunderbolts*, 2025, Marvel Studios

Arvostelu: Salem's Lot (2024)

SALEM'S LOT

Ohjaus: Gary Dauberman

Pääosissa: Lewis Pullman, Jordan Preston Carter, Makenzie Leigh, Alfre Woodard, Bill Camp, John Benjamin Hickey, Nicholas Crovetti, Spencer Treat Clark, William Sadler, Pilou Asbæk ja Alexander Ward

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Salem's Lot perustuu Stephen Kingin kirjaan Painajainen ('Salem's Lot) vuodelta 1975. Kirjan pohjalta oli jo tehty kaksiosainen minisarja Salem's Lot - kauhujen kaupunki (Salem's Lot - 1979), elokuva Paluu kauhujen kaupunkiin (A Return to Salem's Lot - 1987), sekä toinen kaksiosainen minisarja Salem's Lot (2004). New Line Cinema ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa kirjan pohjalta vuonna 2019 ja kuvaukset käynnistyivät vuonna 2021. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista teattereissa syyskuussa 2022, mutta julkaisua siirrettiin kerta toisensa perään, kunnes lopulta leffa päätettiin pistää suoraan Max-palveluun. Nyt uusi Salem's Lot on ilmestynyt ja itse odotin elokuvan näkemistä uteliaana, mutta silti skeptisenä. En ole lukenut Kingin kirjaa tai nähnyt aiempia adaptaatioita. Kiinnostuin uudesta elokuvasta, mutta odotukseni hiipuivat, kun studiot eivät vaikuttaneet tietävän, mitä tehdä leffalla, mikä ei yleensä lupaile hyvää. Halloween-henkeen valmistautuessani päätin kuitenkin antaa mahdollisuuden Salem's Lotille ja katsoin sen eräänä lokakuun iltana Maxista.

Kirjailija Ben Mears palaa lapsuutensa kaupunkiinsa Jerusalem's Lotiin inspiraatiota varten, vain huomatakseen että kaupunki on ajautumassa katalan vampyyrin valtaan.

Top Gun: Maverickista (2022) tuttu Lewis Pullman nähdään elokuvan pääroolissa Ben Mearsina, kirjailijana, joka päättää palata lapsuutensa kaupunkiin, Jerusalem's Lotiin, saadakseen inspiraatiota uutta kirjaa varten. Eipä Ben tiedäkään, että jos hän selviää Lotin öistä hengissä, olisi hänellä käsissään aikamoiset materiaalit todelliseen kauhuhittiin. Pullman on suoriutunut sivurooleista ihan kunnialla, mutta Salem's Lot harmillisesti näyttää, ettei häneltä löydy karismaa tähdittämään leffaa. Hän on aika tylsä puupökkelö osassaan, eikä Ben ole hahmonakaan järin mielenkiintoinen, minkä takia katsojana saattaakin pohtia, että miksi kaupungin veriset tapahtumat pitää edes näyttää tämän kirjailijan näkökulmasta?

     Jerusalem's Lotista löytyykin huomattavasti kiinnostavampia ihmisiä, sekä parempia näyttelijöitä, joskin Benin pakollista ihastuksenkohdetta, Susania esittävä Makenzie Leigh ei myöskään vakuuta, eikä Pullmanilla ja Leighllä ole pahemmin kemiaa. Bill Camp, Alfre Woodard ja John Benjamin Hickey sen sijaan ovat erityisen mainiot paikallisina opettajana, tohtorina ja pappina, jotka ensimmäisten joukossa hoksaavat, mistä onkaan oikein kyse ja Pilou Asbæk on varsin vekkuli vampyyriä (Alexander Ward) avustavana Strakerina. Leffan todellinen yllättäjä on kuitenkin nuori Jordan Preston Carter, joka näyttelee sinnikästä Mark-poikaa, jota kiehtovat kauhutarinat ja joka onkin valmis pistämään vampyyrejä hengiltä. Tällaisen hahmon kanssa voitaisiin helposti mennä mönkään, mutta Carter on nappivalinta rooliin ja hän tekee Markista välittömästi tykättävän tyypin ja onkin hieman sääli, ettei leffaa kerrota alusta asti pojan vinkkelistä.

En tosiaan ole lukenut Stephen Kingin alkuperäistä Painajainen-kirjaa tai katsonut vuoden 1979 Salem's Lot - kauhujen kaupunki -minisarjaa, mutta uuden elokuvan jälkeen minun tekisi kyllä kovasti mieli tutustua molempiin teoksiin. Odotukseni uutta Salem's Lotia kohtaan eivät olleet korkeat, mutta elokuva pääsikin osittain yllättämään mukavasti. Sitten taas toisaalta se jäi myös hitusen harmittamaan, sillä tekijöiden hyppysissä olisi selvästi ollut ainekset parempaan lopputulokseen. Kyseessä on valitettavan ailahteleva paketti, joka toimii enemmän osasina kuin niiden summana. Mukana on paljon hyvää, kuten pari hahmoa ja muutamat näyttelijäsuoritukset, sekä hämmästyttävän tyylitelty tekninen toteutus (palataan siihen kohta), pääasiassa taidokas ohjaus ja useita hyvin rakennettuja kohtauksia. Nämä palaset eivät kuitenkaan loksahda paikoilleen niin luontevasti kuin voisi toivoa.

Ensinnäkin leffan rytmitys on kömpelö. Alkupää esittelyineen tuntuu hieman laahaavalta, mutta kun ensimmäistä uhria puraistaan, leffalle tulee kiire ja vajaan parin tunnin kesto on loppupeleissä jopa liian lyhyt mitta. Ehkä tästäkin adaptaatiosta olisi pitänyt tehdä minisarja, sillä tällaisenaan tarina hyppii hassusti, eikä hahmoja ehdi juurikaan syventää. Lotin synkkyyksiin vajoamisen olisi voinut tehdä rauhallisemmin, sillä nyt homma eskaloituu turhankin vauhdilla. Mutta silti luvassa on useita yksinään mainioita ja toimivia kohtauksia, joista osa on jopa oivallisen jännittäviä. Sitten taas mukana on muutamia tahattoman koomisia juttuja. Loppuhuipennus on myös harmillinen antikliimaksi.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Gary Dauberman, joka on aiemmin ohjannut vain yhden elokuvan, Annabelle Comes Homen (2019) ja joka on tunnettu lähinnä kirjoituspuolelta. Daubermanin työ Se-elokuvien (It - 2017-2019) parissa taatusti johti hänen pestaamiseensa Salem's Lotiin. Dauberman vakuuttaa yllättäen ohjaajana ja hänellä on ollut selvä visio elokuvan ulkonäöstä. Luvassa onkin odottamattoman tyylikästä kikkailua valojen, varjojen ja värien kanssa, mikä näkyy etenkin yllä olevasta kuvasta, jossa lapset kävelevät metsässä ja koko kohtaus on toteutettu pelkin siluetein. Kameratyöskentely on oivallista ja lavasteet ovat mainiot. Erikoistehosteissa on haluttu matkia kasaria ja kiilusilmäisistä leijuvista vampyyreistä voi melkeinpä nähdä vaijerit, mutta se on nimenomaan osa viehätystä. Äänimaailmakin on ihan hyvin rakennettu Nathan Barrin ja Lisbeth Scottin musiikkeja myöten. Keskittyessään vahvasti tähän audiovisuaaliseen kikkailuun, Daubermanin käsikirjoitus jää kuitenkin ohueksi, mitä ei auta töksähtelevä leikkaus, joiden takia uusi Salem's Lot ei yllä potentiaaliinsa. Silti se on ihan menevää katsottavaa näin halloweenin lähestyessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Salem's Lot, 2024, New Line Cinema, Atomic Monster, Vertigo Entertainment, The Wolper Organization

Arvostelu: The Strangers: Prey at Night (2018)

THE STRANGERS: PREY AT NIGHT

Ohjaus: Johannes Roberts

Pääosissa: Bailee Madison, Lewis Pullman, Martin Henderson, Christina Hendricks, Damian Maffei, Emma Bellomy, Lea Enslin, Mary Louise Casanta, Ken Strunk ja Preston Sadleir

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 16

Bryan Bertinon ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva The Strangers (2008) oli kriitikoiden ristiriitaisesta vastaanotosta huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli luvassa. Alun perin Bertinon oli tarkoitus kirjoittaa ja Laurent Brietin oli tarkoitus ohjata "The Strangers: Part II" -työnimellä kulkenut jatko-osa, mutta vuonna 2010 Relativity Media keskeytti tuotannon. Vuotta myöhemmin elokuvan teko jatkui, tällä kertaa Marcel Langeneggerin ohjauksessa, mutta tuolloinkaan projekti ei edennyt ja lopulta Langenegger korvattiin Johannes Robertsilla vuonna 2017. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden kesäkuussa ja lopulta usean siirron jälkeen The Strangers: Prey at Night sai ensi-iltansa keväällä 2018. Elokuva ei menestynyt läheskään yhtä hyvin kuin ensimmäinen osa ja se sai vielä ykkösosaa negatiivisemmat arviot kriitikoilta. Itse pohdin The Strangers -leffojen katsomista ja arvostelemista, kun Prey at Night julkaistiin, mutta tuolloin se jäi pelkän idean tasolle. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa suomalaisen Renny Harlinin ohjaaman trilogian voimin, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Ensimmäinen The Strangers -elokuva oli mielestäni erittäin mainio, mutta aloitin silti Prey at Nightin katselun varautuneena, kuultuani siitä pelkkää pahaa.

Nelihenkinen perhe matkaa yöpymään sukulaistensa omistamalla asuntovaunualueella Gatlin Lakella, kun yöllä heitä alkaa piinaamaan naamioitunut kolmikko.

The Strangers: Prey at Night ei enää kerro Liv Tylerin ja Scott Speedmanin esittämästä pariskunnasta, vaan nostaa keskiöön uuden perheen, johon kuuluvat Christina Hendricksin näyttelemä Cindy-äiti ja Martin Hendersonin esittämä Mike-isä, sekä heidän lapsensa, Bailee Madisonin näyttelemä Kinsey ja Lewis Pullmanin esittämä Luke. Perhe on matkalla viemään Kinseytä sisäoppilaitokseen ja he päättävät yöpyä matkan varrella Cindyn veljen Marvin (Ken Strunk) ja tämän vaimon Sherylin (Mary Louise Casanta) omistamalla asuntovaunualueella. Ykkösleffan hahmot Kristen ja James eivät olleet mitään erityisen moniulotteisia tapauksia, mutta heidän vaikeaan paikkaan ajautunut parisuhteensa oli hyvin rakennettu ja siitä saatiin oivaa konfliktia samalla, kun naamiohyypiöt hyökkäsivät heidän kimppuunsa. Uuteen perheeseen yritetään rakentaa konfliktia, Kinseyn epämääräisiksi jääneiden tekojen kautta, mutta todella kömpelösti. Tämänkertainen hahmokattaus ei muutenkaan toimi. Cindy, Mike, Kinsey ja Luke ovat toinen toistaan tylsempiä tai ärsyttävämpiä tyyppejä, joiden kohtaloista ei jaksa piitata juuri tuon taivaallista. Hahmot ovat myös raivostuttavan tyhmiä, tehdessään toinen toistaan pöljempiä päätöksiä, kun yö muuttuu painajaiseksi.

     Perheen piinaajat ovat kuitenkin samat kolme naamiotappajaa, joina nähdään tällä kertaa Damian Maffei, Emma Bellomy ja Lea Enslin. Naamiohyypistä ei saada kuitenkaan läheskään yhtä karmivia ja uhkaavia tapauksia tällä kertaa. Kun ykkösleffassa kolmikko tuntui täysin omalta jutultaan, Prey at Nightissa he muuttuvat halpisversioiksi salsher-ikoneista, kuten Michael Myersista ja Leatherfacesta. Elokuvassa on jopa kohtaus, joka on suoraan kopioitu Texasin moottorisahamurhista (The Texas Chain Saw Massacre - 1974).

Ensimmäinen The Strangers oli tehokkaan tiivistunnelmainen, ajoittain jopa piinaava kauhuelokuva, joka sai katsojan vainoharhaiseksi ja vilkuilemaan verhojen raosta, näkyykö omalla pihalla mitään hämärätyyppejä. The Strangers: Prey at Night on turhauttavan huono, eikä edes järin jännittävä toisinto siitä. Käsikirjoittajat Bryan Bertino ja Ben Ketai ovat sentään muuttaneet tapahtumapaikan eristyksissä olevasta talosta eristyksissä olevaan asuntovaunualueeseen ja vaihtaneet pariskunnan varsin geneeriseen perheeseen, mutta muuten tekstiä on työstetty siitä, mistä aita on matalin. Ykkösleffasta vastannut Bertino toistaa paljon samoja juttuja, oli kyse sitten hahmojen välisestä konfliktista, jota käsitellään suuntaa antavasti keskustelujen kautta, naamiotyyppien ensimmäisistä tavoista säikytellä hahmoja ("Onko Tamara kotona?") tai kohtauksesta, jossa joku kysyy, miksi naamiotyypit piinaavat heitä, mihin he saavat motiivittoman vastauksen. Tosin siinä, missä ykkösleffan "koska te satuitte olemaan kotona" tuntui aidosti hyytävältä, tämänkertainen vastaus on kaikin tavoin lattea.

Tämä latteus on leffan piinaavin puoli ja se tekee jopa alle puolitoistatuntisen Prey at Nightin tuijottamisesta pitkäveteistä puuhaa. Erityinen ongelma on se, ettei katsoja jaksa piitata tämän perheen selviytymisestä, etenkin kun he tekevät toinen toistaan tyhmempiä ratkaisuja, kuten jokaisen jättäessä puhelimensa tyhjään asuntovaunuun, kun he lähtevät ulos omille teilleen. Suorastaan raivostuttavaa on se, kun hahmoilla olisi toistuvasti mahdollisuus satuttaa hyökkääjiä ja he päättävät olla tekemättä mitään. Jossain kohtaa huomasin jo toivovani, että kaikki leffan hahmoista kuolisivat.

Monen mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi päätyi lopulta Johannes Roberts, jonka muihin töihin kuuluvat hairaina 47 Meters Down (2017) ja pelileffa Resident Evil: Welcome to Raccoon City (2021). Kovinkaan kaksisesta elokuvantekijästä ei siis ole kyse ja sen huomaa myös Prey at Nightista. Roberts luottaa lähinnä tylsiin hyppysäikäyttelyihin, jotka käyvät jossain kohtaa jopa koomisiksi. Koomisia ovat myös kuvauksen toistuvat ylidramaattiset zoomaukset. Sentään valaisu, lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat. Adrian Johnston yrittää epätoivoisesti luoda elokuvaan kasarihenkeä kopioimalla John Carpenterin sävellyksiä, mutta lopputuloksena on musiikkiraita, joka ei oikein istu leffaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Strangers: Prey at Night, 2018, Aviron Pictures, thefyzz, White Comet Films, Bloom, Rogue Pictures, SoundNode

Arvostelu: Top Gun: Maverick (2022)

TOP GUN: MAVERICK

Ohjaus: Joseph Kosinski

Pääosissa: Tom Cruise, Miles Teller, Jennifer Connelly, Jon Hamm, Glen Powell, Monica Barbaro, Lewis Pullman, Charles Parnell, Jay Ellis, Danny Ramirez, Greg Tarzan Davis, Jack Schumacher, Bob Stephenson, Lyliana Wray, Ed Harris ja Val Kilmer

Genre: toiminta, draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 12

Tom Cruisen tähdittämä Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986) oli suuri taloudellinen menestys saamastaan kritiikistä huolimatta. Vuosien varrella filmin arvostus on kuitenkin kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana kasariklassikkona. Vuonna 2010 Paramount Pictures otti yhteyttä ohjaaja Tony Scottiin ja tuottaja Jerry Bruckheimeriin, kysellen heiltä jatko-osaa Top Gunille. Vaikka kaksikko ryhtyi suunnittelemaan jatkoa yhdessä, projekti jäi tauolle Scottin tehtyä itsemurhan vuonna 2012. Bruckheimer jatkoi elokuvan työstöä ja uudeksi ohjaajaksi ilmoitettiin Joseph Kosinski. Päätähti Cruisen pidettyä muille näyttelijöille kolmen kuukauden lentäjäkurssin, kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2018. Alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo heinäkuussa 2019, mutta tuotannon monimutkikkuuden vuoksi julkaisua piti siirtää vuodella eteenpäin. Koronaviruspandemian takia filmiä on siirrelty sen jälkeen useasti, mutta nyt, vihdoin ja viimein Top Gun: Maverick -nimen saanut jatko-osa saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Top Gunista, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Olin jopa peloissani, että niin voimakkaasti kasaria huokuvalle elokuvalle ei edes voisi tehdä jatkoa tänä päivänä. Yllätyinkin, kun elokuva alkoi kerätä suuria ylistyksiä maailmalta ja menin uteliain mielin katsomaan Top Gun: Maverickin lehdistönäytökseen IMAX-salissa pari päivää ennen ensi-iltaa.

Kommodori Pete "Maverick" Mitchell saa komennon palata takaisin Top Guniin, kouluttamaan uusia hävittäjälentäjiä suorittamaan vaarallisen tehtävän.

Tom Cruise palaa rooliinsa kommodori Pete Mitchellinä, eli Maverickina. Vaikka iän myötä hahmosta on kadonnut ensimmäisen filmin jatkuvasti virnuileva hurmuripuoli, on Maverick samanlainen säännöistä vähät välittävä hurjapää kuin millaisena hänet vuosikymmeniä sitten esiteltiin. Cruisesta huokuu into ja palo tätä elokuvaa kohtaan ja hän palaakin roolinsa tyylikkään karismaattisesti. Sen lisäksi, että hän hoitaa taidokkaasti draamapuolet, hän häikäisee lentokohtauksissa. Cruise ei tunnetusti sijaisnäyttelijöistä piittaa ja hänet nähdäänkin ihan oikeasti lentämässä hävittäjiä läpi leffan. Hän pitikin itse muiden lentäjien näyttelijöille muutaman kuukauden lentokurssin.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Miles Teller, Glen Powell, Monica Barbaro, Lewis Pullman, Jay Ellis, Charlie Parnell, Danny Ramirez ja Greg Tarzan Davis Maverickin kouluttamina pilotteina, Ed Harris amiraali Cainina, Jon Hamm vara-amiraali Cyclonena ja Jennifer Connelly Maverickin uutena heilana, baaria pyörittävänä sinkkuäiti Pennynä. Alkuperäisestä Top Gunista tuttu, kurkkusyöpää sairastava Val Kilmer tekee pikaisen paluun Icemaniksi. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mainiosti. Harrisista ja Hammista löytyy väkevyyttä korkea-arvoisten laivaston komentajien osiin. Teller on nappivalinta Roosteriksi, alkuperäisestä elokuvasta tutun Goosen pojaksi, joka kantaa kaunaa Maverickille isänsä kuolemasta.

Top Gun: Maverick on hieman paradoksaalinen elokuva siinä mielessä, että se on todellinen yllätys, mutta samalla myös täysin yllätyksetön teos. Itse kertomus kulkee juuri niitä teitä, mitkä katsoja mielessään luo heti filmin alkupäässä. Kaikenlaiset tarinalliset kikat osaa arvata jo kauan ennen kuin ne tapahtuvat. Se ei sinänsä kuitenkaan haittaa, sillä muuten Top Gun: Maverick on loistokas viihdepläjäys, joka loksauttaa yhä uudelleen ja uudelleen katsojan suun auki ällistyttävillä lentokohtauksillaan. Sen lisäksi, ettei Cruise piittaa sijaisnäyttelijöistä, ei hän myöskään pahemmin välitä taustakankaiden ja tietokone-efektien käytöstä. Hurjat ja vaativat lentokohtaukset on toteutettu oikeasti ja ne ovat läpikotaisin uskomattoman komeaa katseltavaa. Niinpä on myös hyvä, ettei Cruise piittaa suoratoistopalveluistakaan ja taisteli studiota vastaan parinkin vuoden ajan, jotta elokuva pääsisi teattereihin asti, eikä sitä dumpattaisi suoraan Paramount+ -palveluun. Tuntuisi suorastaan rikolliselta katsoa tämä leffa ensi kertaa vaikkapa läppärin ruudulta.

Vaikka tarinallisesti teos onkin varsin yllätyksetön, onnistuu elokuva silti olemaan todellinen jännityskyyti, joka vain tiukentaa otettaan katsojansa ympäriltä. Filmi voisi ihan hyvin olla osa Cruisen toista huippusuosittua leffasarjaa, Mission: Impossiblea (1996-), sillä hahmoille osoitettu tehtävä tuntuu heti paperilla tyystin mahdottomalta. Jo siihen valmistautuminen tarjoaa monta tiivistunnelmaista hetkeä. Niillä nostatetaan panoksia taidokkaasti kohti vangitsevaa finaalia, joka saa katsojan tuijottamaan valkokangasta koko keho jännittyneenä ja hikipisarat otsalla. Upeiden lentokohtausten väliin mahtuu hieman komiikkaa, kelvollista ihmisdraamaa ja romantiikkaa, sekä yllättävänkin haikeita hetkiä. Nostalgiannälkäiset katsojat saattavat herkistyä jo siitä, kun Kenny Logginsin mahtava Danger Zone pärähtää soimaan elokuvan alussa.

Alkuperäisen Top Gunin ohjaajan Tony Scottin tehtyä traagisesti itsemurhan kymmenen vuotta sitten, hänet jouduttiin korvaamaan Joseph Kosinskilla, joka on aiemminkin tehnyt toisen modernin jatko-osan kasarihitille - Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010). Kosinski hoitaa hommansa lahjakkaasti, nostaen tunnelman korkealle ja tarjoten useita voimakkaasti ohjattuja hetkiä. Ehren Krugerin, Eric Warren Singerin ja Christopher McQuarrien työstämä käsikirjoitus on oivallinen, vaikka se kulkeekin arvattavia latuja. Teknisiltä ansioiltaan Top Gun: Maverick on ensiluokkainen. Lentokohtaukset ovat huikeasti kuvattuja. Laajat otokset hävittäjistä ilmassa ovat jo näyttäviä, mutta omia suosikkejani ovat kuvat ohjaamojen sisältä, joissa näkee niin näyttelijän kuin taustalla maan ja ilman pyörivän välillä varsinkin villisti. Leffa on myös leikattu taidokkaasti, siitä löytyy hyviä lavasteita ja valaisua ja äänimaailma on läpikotaisin taidokkaasti rakennettu efektejä ja Harold Faltermeyerin, Lady Gagan, Hans Zimmerin ja Lorne Balfen musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Top Gun: Maverick on yllättävänkin onnistunut jatko-osa kasariklassikolle. Vaikka elokuvasta löytyykin paljon nostalgialla kosiskelua, pystyy filmi kertomaan oman uuden koukuttavan tarinansa, jonka parissa vähän päälle parin tunnin kesto kulkee vauhdilla. Lentäjille osoitettu tehtävä tuntuu suorastaan mahdottomalta ja sen seuraaminen on erittäin jännittävää ja vangitsevaa katseltavaa. Lentokohtaukset ovat läpikotaisin uskomattoman hienosti tehtyjä ja niitä tuijottaessa suu loksahtaa auki useaan kertaan. Tarina itsessään ei tarjoa erityisiä yllätyksiä, vaan juonenkäänteet ja tapahtumien kulun arvaa helposti jo leffan alkupäässä. Eipä tämä pahemmin haittaa, kun muuten elokuva toimii näin hyvin. Joseph Kosinskin ohjauksessa tunnelma on vähän väliä huipussaan ja Tom Cruise pistää parastaan kameran edessä ja hävittäjän ohjaamossa. Teknisiltä ansioiltaan filmi on erittäin vakuuttava. Ennakkopelkoni osoittautuivat täysin turhiksi ja Top Gun: Maverick pääsi yllättämään minut toden teolla. Vaikka siitä uupuukin kasarijuustoisuus ja metaforat seksuaalisen suuntautumisen kanssa kamppailusta, jotka rikastivat alkuperäistä Top Gunia, uskaltaisin silti sanoa, että kerrankin yli 35 vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa on onnistunut päihittämään edeltäjänsä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Top Gun: Maverick, 2022, Paramount Pictures, Skydance Media, Jerry Bruckheimer Films, New Republic Pictures, Tencent Pictures, TC Productions

Arvostelu: Bad Times at the El Royale (2018)

BAD TIMES AT THE EL ROYALE

Ohjaus: Drew Goddard
Pääosissa: Jeff Bridges, Cynthia Erivo, Dakota Johnson, Jon Hamm, Lewis Pullman, Cailee Spaeny, Chris Hemsworth ja Nick Offerman
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 16

Bad Times at the El Royale on Drew Goddardin käsikirjoittama ja ohjaama trilleri. Goddard sai itse idean tarinaan ja piti käsikirjoitustaan visusti salassa, antaen vain tuotantoyhtiöiden pomojen lukea sen, jotta saisi myytyä idean ja tehdä elokuvan. Lopulta 20th Century Fox -yhtiö innostui siitä ja Goddard alkoi tosissaan työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2018 ja nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin Bad Times at the El Royale sai ensi-iltansa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Yritin vältellä trailereita, jotten tietäisi paljoa elokuvasta ennen sen näkemistä ja meninkin erittäin toiveikkain mielin katsomaan leffan sen ensi-iltaviikonloppuna.

Seitsemän muukalaista kohtaavat Kalifornian ja Nevadan rajalla sijaitsevassa El Royale -hotellissa. Jokaisella heistä on synkkä menneisyys, eikä heidän tulevaisuutensakaan vaikuta yhtään sen kirkkaammalta.

Tarinan seitsemän muukalaista ovat Jeff Bridgesin näyttelemä pappi Flynn, Cynthia Erivon esittämä laulaja Darlene Sweet, Jon Hammin esittämä imurimyyjä Seymour Sullivan, Dakota Johnsonin näyttelemä hippi Emily, Cailee Spaenyn esittämä Rose, Chris Hemsworthin näyttelemä kulttijohtaja Billy Lee, sekä Lewis Pullmanin esittämä hotellivirkailija Miles Miller. Yhdestäkään hahmosta on hyvin vaikea puhua paljastamatta mitään, sillä lähes kukaan ei ole sitä, miltä aluksi vaikuttaa. Sen kuitenkin sanon, että jokainen seitsemästä hahmosta on äärimmäisen kiehtova ja erinomaisesti kirjoitettu, minkä lisäksi heidän näyttelijänsä tekevät upeaa työtä. Fifty Shades -pehmopornoleffoista (2015-2018) tuttu Dakota Johnsonkin suoriutuu osastaan hyvin, mistä olin äärimmäisen yllättynyt. Kun hän saapui mukaan tarinaan, pelkäsin homman lässähtävän, mutta huojennuin huomatessani, että hänellä onkin lahjoja, joita hän ei vain jostain syystä halunnut näyttää Fifty Shades -trilogiassa. Bridges, Hamm ja Hemsworth ovat lähestulkoon aina mainioita, minkä lisäksi itselleni täysin tuntematon Erivo teki vaikutuksen. Nuoret näyttelijänalut Pullman ja Spaeny sopivat rooleihinsa täydellisesti.

Bad Times at the El Royalesta huomaa päivänselvästi, että ohjaajakäsikirjoittaja Drew Goddard on Tarantinonsa katsellut. Elokuva on nimittäin täynnä samankaltaisuuksia Quentin Tarantinon filmien kanssa: Tarinan kertominen hieman sokkeloisessa järjestyksessä ja tarinan jakaminen erilaisiin lukuihin. Häiriintyneet hahmot, jotka käyvät pitkiä keskusteluja ja joiden taustat avautuvat vähitellen. Väkivaltaisia kohtauksia, joissa tulee yllättävänkin veristä jälkeä. Elokuva tuntuu vahvasti Tarantinon tekemältä, mutten todellakaan sano, että kyseessä olisi huono asia tai että ohjaaja vain kopioisi muita. Goddard hoitaa hommansa erittäin lahjakkaasti ja saa filmistä loppujen lopuksi tarpeeksi oman näköisensä. Kopiointi myös tapahtuu paljon tyylikkäämmin kuin esimerkiksi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä trillerissä Terminal (2018). Lisäksi on huvittavaa, että Goddardin työ tuntuu enemmän aidolta Tarantinolta kuin Tarantinon viimeisin työ The Hateful Eight (2015), mikä tuntui lähinnä Tarantinon kömpelöltä yritykseltä kopioida itseään.

Bad Times at the El Royale vangitsee katsojan mestarillisesti alusta alkaen. Ensimmäinen, yhdellä pitkällä kuvalla toteutettu kohtaus luo tunnelman täydellisesti ja saa katsojan haluamaan lisää. Itse El Royale -hotelli rakennetaan hienosti ja sen mystisyyttä on jännittävää tutkia yhdessä hahmojen kanssa. Tarina on äärimmäisen koukuttava, ja mikä parasta, elokuva yllätti minut jatkuvasti käänteidensä kanssa. Vaikka loppupäässä alkoi olla selvää, kuka tai ketkä selviävät hotelliyöstä hengissä, ensimmäiset kaksi tuntia tarjoavat mysteerisyyttä ja yllätyksiä tarpeeksi pitääkseen katsojaa jännityksessä tulevasta. Tiiviin tunnelman ja kiehtovan tarinan ansiosta lähes kahden ja puolen tunnin kesto hujahtaa nopeasti ja vain loppuhuipennus kaipaisi pientä tiivistämistä. Erilaiset paljastukset ja hahmojen taustojen avaaminen takaumien kautta on todella mielenkiintoista, ja joitain kohtauksia voisi mielellään katsoa kauemminkin. On loistoratkaisu näyttää jotkut tilanteet eri näkökulmista ja on hauska huomata, kuinka toisilleen tuntemattomat hahmot sotkeutuvat vääriin bisneksiin. Parissa kohtaa elokuva jopa hipoo täydellisyyttä (esimerkiksi kohtaus, missä yksi hahmoista alkaa selvittämään El Royalen hämäriä hommia on mielettömän mahtava), mutta sitten taas yhden hahmon saapuessa tarinaan elokuvan loppupäässä, yleinen taso laskee pienesti. Goddard on kuitenkin onnistunut rakentamaan niin napakan trillerin, että pienten puutteidensakin kanssa Bad Times at the El Royale tarjoaa erittäin hyvän ajan leffateatterissa (ehheh, kuinka huono vitsi).

Goddardin kirjoittama dialogi ei ole ihan yhtä nokkelaa kuin Tarantinolla tämän parhaina päivinään, mutta ovat hänen keskustelunsa silti hienosti työstettyjä. Hän ei onneksi lähde liian selittelevälle linjalle keskusteluissa, minkä lisäksi on hienoa, että hän jättää tiettyjä asioita katsojan tulkinnan varaan. Goddardilta löytyy myös silmää vahvalle visuaaliselle puolelle. Bad Times at the El Royale näyttää nimittäin paikoitellen käsittämättömänkin hyvältä. Elokuva on upeasti kuvattu ja pitkät otokset suorastaan lumoavat katsojan. Leikkaus on suurimmaksi osaksi erinomaista, mutta loppua voisi tosiaan tiivistää ja joissain dialogikohtauksissa voisi pysyä kauemmin samassa hahmossa ennen leikkausta toiseen henkilöön. Valopuoli on toteutettu erinomaisesti ja El Royale -hotellin neon-valoja käytetään hienosti hyödyksi sateisessa yössä. Hotellin lavasteet ovat muutenkin näyttävät. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu aina ääniefekteistä Michael Giacchinon säveltämiin musiikkeihin asti.

Yhteenveto: Bad Times at the El Royale on erinomainen ja äärimmäisen koukuttava trilleri. Ohjaaja Drew Goddard lainailee paljon Quentin Tarantinolta, mutta tekee sen tarpeeksi tyylikkäästi ja omalla hengellään, jotta elokuva tuntuu tarpeeksi raikkaalta. Filmin mysteerinen tarina ja vielä mysteerisemmät henkilöt vangitsevat katsojan, ja erilaisia salaisuuksia on mahtavaa päästä selvittämään. Jokainen hahmoista on loistavasti luotu ja heidän näyttelijänsä (jopa Dakota Johnson) tekevät huikeaa työtä. Tarina koukuttaa niinkin onnistuneesti, ettei lähes kahden ja puolen tunnin kesto ala tuntumaan pitkäveteiseltä, vaan joitain kohtauksia voisi sujuvasti katsoa vieläkin kauemmin. Pitkät dialogit ja yhtä lailla pitkät hiljaiset pätkät ovat mestarillista kerrontaa, ja vain loppuhuipennus kaipaisi pientä tiivistämistä. Visuaalisesti kyseessä on häikäisevän hyvin tehty elokuva ja kaiken kaikkiaan Bad Times at the El Royale on upea taidonnäyte ohjaaja Goddardilta. Pitkästä kestosta huolimatta sen haluaa nähdä pian uudestaan, sillä päällekäin kulkevista juonikuvioista löytyy varmasti kiinnostavia asioita, mitä ei huomannut vielä ensimmäisellä katselulla. Suosittelenkin elokuvaa kaikille, jotka kaipaavat kieron koukuttavaa jännäriä elämäänsä. Tarantino-faneille tämä tarjoaa varmasti riemua, etenkin kun kyseessä on "kopionakin" parempi Tarantino-leffa kuin Tarantinon edellinen oma elokuva The Hateful Eight.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bad Times at the El Royale, 2018, Twentieth Century Fox