Näyttelijät: Adam Scott, Michelle Monaghan, Robert De Niro, Acston Luca Porto, Michael Keaton, Hamish Linklater, Owen Teague, Will Brill, Exavier Montanez ja Robert Clohessy
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16
The Whisper Man, eli suomalaisittain Kuiskaaja perustuu Alex Northin kirjaan vuodelta 2019. Russon veljekset Anthony ja Joe saivat kirjan luonnoksen käsiinsä jo vuonna 2018 ja innostuttuaan siitä, he ostivat saman tien kirjan filmatisointioikeudet. Vuonna 2022 he tekivät diilin Netflixin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin huhtikuussa 2025. Nyt Kuiskaaja on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse kiinnostuin leffasta heti sen mysteerisen julisteen, nimen ja hyvän näyttelijäkaartin takia. Katsoinkin Kuiskaajan sen julkaisupäivänä.
Leskeksi jääneen kirjailijaisän arki muuttuu painajaiseksi, kun hänen poikansa siepataan. Vaikuttaa siltä, että vuosia aiemmin kaupunkia piinannut lastenmurhaaja Kuiskaaja on palannut.
Severance - Erotus -sarjasta (Severance - 2022-) tuttu Adam Scott näyttelee tänä vuonna jo toista kertaa kirjailijaa, kauhuleffa Hokumin(2026) jälkeen. Tällä kertaa Scott on dekkareita kirjoittava Tom Kennedy, joka on vastikään jäänyt leskeksi vaimonsa kuoltua ja joka muuttaa pienen poikansa Jaken (Acston Luca Porto) kanssa vaimonsa entiseen lapsuudentaloon. Uusi elämä ei kuitenkaan lähde toivotulla tavalla liikkeelle, kun eräänä yönä Jake siepataan. Vuosia aiemmin kaupunkia piinasi Kuiskaajaksi kutsuttu lastenmurhaaja, jonka uskottiin joutuneen jo vankilaan, mutta joka näyttäisi nyt palanneen. Scott on jälleen kerran mainio, tulkiten hyvin epätoivoista miestä, joka on valmis tekemään kaikkensa löytääkseen poikansa. Portokin toimii kivasti osassaan siepattuna lapsena.
Elokuvassa nähdään myös Robert De Niro Tomin isänä, entisenä rikosetsivä Petenä, joka ainakin uskoi saaneensa vuosia sitten Kuiskaajan nalkkiin, Michelle Monaghan etsivä Beckinä, joka tutkii uutta kadonneiden lasten tapausta, sekä Michael Keaton Frank Carterina, jonka Pete pidätti Kuiskaajaksi epäiltynä ja joka on siitä asti virunut vankilassa. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan. De Niro on totta kai uskottava eläkkeelle jääneenä etsivänä, kun taas Monaghan istuu pätevästi uuden katoamisaallon tutkijaksi. Keaton onnistuu olemaan sopivan kiero parissa vankilaan sijoittuvassa kohtauksessaan.
Kuiskaajassa olisi aineksia onnistuneen tiivistunnelmaiseksi trilleriksi, mutta lopputulos jää harmillisesti hieman puolitiehen. Rakennuspalikat ovat tutut aina entistä sarjamurhaajaa kopioivasta tulokkaasta poikaansa vimmaisesti etsivään isään, joskin esimerkiksi Vangitut-elokuvan (Prisoners - 2013) intensiteettiin ei Kuiskaajassa ylletä sitten millään. Osaavilla käsillä tuttua tutummistakin palikoista voisi silti rakentaa päteviä teoksia. Kuiskaaja pääsee plussan puolelle, mutta lähinnä hyvien näyttelijöidensä ja muutamien mainion tiivistunnelmaisten kohtaustensa ansiosta, eikä niinkään kokonaisuutena.
Aluksi elokuva sai minut muutamaankin otteeseen pyörittelemään silmiäni, lähinnä todella tönkösti asioita katsojille selittelevän dialogin takia. Leffa on taas malliesimerkki siitä, miten hahmojen välisiä suhteita ei pitäisi esittää katsojille, kun esimerkiksi isä ja poika pistetään käymään läpi täysin luonnottomalta kuulostavaa keskustelua katsojia varten tai kun etsivä Beckin auktoriteetti pitää kömpelösti havainnollistaa pistämällä hänet pitämään tiedotusta kadonneen lapsen etsinnästä... kesken etsintöjen. Eivätkö kaikki nämä etsijät jo tiedä, mitä he ovat tekemässä? Turhauttavinta näissä parissa kohtauksessa on se, että kaikki tarvittava taustatieto selviää katsojille myöhemmin huomattavasti luontevammalla tavalla. Ongelma onkin Netflixissä, jossa toivotaan käsikirjoitukset työstettävän niin, että myös puhelinta räpläävät ja ne jatkuvia "Kuka tuo on?" -kysymyksiä esittävät katsojat pysyisivät kärryillä.
Kun tästä pääsee yli, itse Kuiskaajaan liittyvä mysteeri alkaa onneksi hissuksiin koukuttamaan mukaansa. Tekijä aloittaa prosessinsa kuiskuttelemalla lapsille ikkunan takaa ja luoden salaisen ystävyyden, ennen kuin hän nappaa uhrinsa. Tästä saadaan aikaiseksi parit sopivan karmivat kohtaukset. Vaikka tarinan käänteet ovatkin lopulta arvattavissa, tietty jännite saadaan pidettyä tarpeeksi hyvin yllä. Loppua kohti tunnelma tiivistyy kivasti, vaikka osa hahmojen tekemistä hölmöistä ratkaisuista saattaakin turhauttaa. Tietyin viilauksin Kuiskaajasta olisi voitu saada aidosti vangitseva ja ahdistava trilleri. Tällaisenaan leffa jää lähinnä kertakäyttöjännäriksi.
Elokuvan on ohjannut itselleni tuntematon James Ashcroft, joka rakentaa ilmapiiriä menevästi, mutta jonka ongelmaksi koituu Ben Jacobyn ja Chase Palmerin ajoittain takelteleva ja kehnoa dialogia sisältävä käsikirjoitus. Teknisesti Kuiskaaja on kuitenkin oivallinen. Elokuva on hyvin kuvattu ja valaistu. Postiluukusta sisään työntyvä sininen kumihanskainen käsi on ehdottomasti leffan karmivin näky. Lavasteet ovat mainiot, puvustus on pätevää ja maskeeraukset sopivan häijyjä. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu, joskin Colin Stetsonin säveltämät musiikit jäävät aika unohdettavaksi taustapimputteluksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Whisper Man, Yhdysvallat, 2026, AGBO, British Film Commission
Näyttelijät: John Cena, Eric André, Michelle Monaghan, Christopher Meloni, Sherry Cola, Ego Nwodim, Caleb Hearon, Bryce Gheisar, Pilot Bunch, Ben Ahlers, Brandon Trost, Christina Catechis ja Paris Hilton
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16
Little Brother, eli suomalaisittain Pikkuveli on John Cenan ja Eric Andrén tähdittämä komediaelokuva. Elokuva kuvattiin heinäkuussa 2025 työnimellä "Untitled Roommates Project" ja nyt Pikkuveli on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta, nähdessäni Netflixin mainoksia siitä. Katsoinkin Pikkuveljen muutama päivä sen ilmestymisen jälkeen.
Kiinteistönvälittäjä Rudd Landyn elämä mullistuu, kun hänen nuoruutensa ystävä ja Ruddia isoveljenään pitävä Marcus palaa kuvioihin.
John Cena näyttelee Rudd Landya, kiinteistönvälittäjää, joka on ollut erittäin menestyksekäs urallaan, pyrkiessään nousemaan julkkis-isoveljensä Joshin (Christopher Meloni) varjosta. Rudd saakin elämänsä tilaisuuden, kun hänet halutaan mukaan tositelevisio-ohjelmaan, mutta kaikki meinaa mennä pieleen, kun hänen taakseen jättämänsä menneisyys palaa yhtäkkiä ryminällä takaisin hänen elämäänsä. Kyse on nimittäin Marcuksesta (Eric André), maailman koettelemasta miehestä, joka sai lapsena Ruddista parhaan ystävän Yhdysvaltojen isoveli-ohjelman kautta. Marcuksen mielessä Rudd on aina ollut hänen isoveljensä ja hän onkin päättänyt palauttaa vuosiksi katkenneen yhteyden. Rudd ja Marcus ovat periaatteessa passelin erilaiset persoonat, mutta hahmot lähinnä turhauttavat eri tavoin. Cena ajaa asiansa epävarmana Ruddina, mutta André pääasiassa vain ärsyttää Marcuksena, jonka omituisuutta kukaan muu kuin Rudd ei tietenkään huomaa.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Michelle Monaghan Ruddin vaimona Deirdrenä ja Bryce Gheisar ja Pilot Bunch heidän lapsinaan Coryna ja Shanena, Sherry Cola Ruddin assistenttina Miana, sekä Ego Nwodim ja Caleb Hearson Ruddin ohjelmaansa vetävinä Leonorena ja Ollyna. Eipä sivunäyttelijöidenkään työssä ole juuri hurraamista. Monaghan joutuu tyytymään aika tylsän vaimohahmon rooliin.
Pikkuveli on malliesimerkki Netflixin alkuperäistuotannon elokuvista ja muistutus siitä, miksi niillä on niin huono maine. Parista tunnetusta näyttelijästä huolimatta leffa on sellaista entisaikojen Anttilan alelaarien kuonaa, jota on vaikea kutsua edes kertakäyttöviihteeksi, sillä niin vaivaannuttavan epähauska koettelemus se on. Pikkuveljen tarina on varsin tuttu. Miehellä menee näennäisesti hyvin, kunnes joku eksentrinen heppu saapuu sekoittamaan pakkaa. Kaikki muut pitävät tästä hepusta, kun taas päähenkilölle hän aiheuttaa harmaita hiuksia oikuillaan. Tämä on nähty monta kertaa aiemmin ja vieläpä paljon paremmin ja hauskemmin toteutettuna.
Leffasta löytyy pari ääneen naurattavaa hetkeä, mutta pääasiassa laiskaan koheltamiseen ja lapsellisiin pissa-kakka-juttuihin pohjautuva komediaosasto aiheutti minussa tuhahtelua ja silmien pyörittelyä. Pahinta on, kuinka kertakaikkisen pitkästyttävä elokuva Pikkuveli onkaan. Komediat voivat olla typeriä ja lapsellisia, mutta jos ne ovat tylsiä, on epäonnistuttu ja pahasti. Tarinakaan ei jaksa yllättää millään tavalla. Heti on arvattavissa, että eivätköhän Rudd ja Marcus ennemmin tai myöhemmin löydä yhteisen sävelen.
Elokuvan on ohjannut Matt Spicer, joka on tehnyt aiemmin lähinnä yksittäisiä jaksoja televisiosarjoille, kuten American Horror Storiesille (2021-). Spicerin työ on väsynyttä, mitä ei toki auta Jarrad Paulin ja Andrew Mogelin onneton käsikirjoitus. Sen lisäksi, että kaksikon kehittelemä tarina on tylsä kierrätys ja heidän vitsinsä jättävät kylmäksi, on mukana myös vaivaannuttavan huonoa dialogia, etenkin leffan alkupäässä, kun katsojalle pitää kömpelösti tehdä selväksi hahmojen asemat, tavoitteet ja suhteet toisiinsa. Sentään Pikkuveli on kelvollisesti kuvattu ja mukana on hyvää lavastusta ja puvustusta. Dan Deaconin säveltämistä musiikeista ei kuitenkaan jää mitään käteen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.7.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Little Brother, Yhdysvallat, 2026, Middle Child Pictures, Netflix Studios, The District
Pääosissa: Adam Sandler, Michelle Monaghan, Kevin James, Josh Gad, Peter Dinklage, Brian Cox, Sean Bean, Matt Lintz, Jane Krakowski, Affion Crockett, Ashley Benson, Dan Aykroyd, Nick Swardson, Fiona Shaw ja Serena Williams
Genre: scifi, komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 7
Pixels perustuu Patrick Jeanin samannimiseen ranskalaiseen lyhytelokuvaan vuodelta 2010. Adam Sandler innostui lyhäristä ja hankki sen oikeudet, tehdäkseen siitä täyspitkän elokuvan. Tim Herlihy kirjoitti ensimmäisen käsikirjoitusversion elokuvasta, mutta se torjuttiin täysin, jolloin Timothy Dowling palkattiin muokkaamaan tekstiä. Sandlerin hankittua oikeudet lukuisiin videopelihahmoihin, kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2014 ja lopulta Pixels sai maailmanensi-iltansa 16. heinäkuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka sai huonoimman elokuvan, miespääosan, miessivuosan, naissivuosan ja käsikirjoituksen Razzie-ehdokkuudet. Itse katsoin Pixelsin vasta myöhemmin vuokralta ja mielsin sen ihan katsottavaksi hömpäksi. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Pixelsin juhlan kunniaksi.
Kun avaruusolennot hyökkäävät Maahan vanhojen videopelien muodossa, vain ryhmä nörttejä voi pelastaa planeetan.
Adam Sandler näyttelee Sam Brenneriä, joka asentaa työkseen teknologisia laitteita ihmisten koteihin ja joka oli lapsena lähes mestari vanhojen videopelien kanssa, huomatessaan pelien liikekuviot ja kääntäessään ne pelejä vastaan. Ottaen huomioon, että Sandler itse hankki oikeudet Pixelsiin ja sai siitä vielä uransa kalleimman elokuvan, hän hoitaa hommansa kameran edessä yllättävänkin laiskasti. Hänestä löytyy energiaa aina silloin tällöin, mutta monessa kohtaa tuntuu siltä kuin hän olisi vain paikalla hakemassa helppoja rahoja.
Elokuvassa nähdään myös Kevin James Samin lapsuudenystävänä ja nykyisenä Yhdysvaltain presidenttinä Will Cooperina, Josh Gad videopeleistä edelleen intoilevana ja salaliittoteorioihin hurahtaneena Ludlow "Ihmepoika" Lamonsoffina, Peter Dinklage videopelimestari Eddie "Tulittaja" Plantina, Michelle Monaghan Samin asiakkaana Violet van Pattenina, Brian Cox amerikkalaiskenraali Porterina ja Sean Bean brittieversti Hillinä. Myös muun muassa Sandlerin kamu Nick Swardson, sekä Ghostbusters-tähti Dan Aykroyd käyvät kääntymässä. Sivunäyttelijöidenkään suorituksissa ei ole pahemmin hurraamista, eivätkä hahmot ole kaksiset. Gad on todella ärsyttävä eksentrisenä Ludlow'na, yrittäessään aivan liian kovasti olla hauska. James ei vakuuta presidenttinä, mihin vaikuttaa se, että koko kansa näyttäisi inhoavan Cooperia. Miten ihmeessä hänet edes valittiin työhön? Game of Thronesista (2011-2019) tutulla Dinklagella sentään näyttäisi olevan hauskaa ketkun Eddien osassa.
Valitettavasti kulunut vuosikymmen ei ole juuri tehnyt hyvää Pixelsille, vaan olin pitkälti samaa mieltä elokuvasta kuin sen ilmestymisen aikoihin. En inhoa elokuvaa kuten monet, sillä pidän sen vekkulista konseptista. Onhan se aivan totaalisen pöljää, että Maahan hyökkäävät avaruusoliot tekeytyisivät kasarin hittivideopeleiksi, kuten Pac-Maniksi, Space Invadersiksi, Galagaksi tai Donkey Kongiksi, mutta onhan se pakko myöntää, että idea on veikeä ja ennen kaikkea uniikki. Ideasta olisi tosin taatusti saanut paremman elokuvan kuin tämä, jo ihan vain pistämällä lähes koko näyttelijäkaartin vaihtoon.
Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on sen epähauskuus. Seasta löytyy parit hassut hetkensä tai vitsinsä, mutta suurimmaksi osaksi ajasta komediapuoli on lähinnä vaivaannuttavaa - erityisesti jos Josh Gad on äänessä, enkä edes halua miettiä hänen kiusallista laulunumeroaan. Monet vitsit ovat vain väsyneitä ja suuri osa Sandlerin popkulttuuriviittauksista jää täysin latteiksi. Leffasta löytyykin pätkiä, jotka olisi mielellään voinut leikata pois, jolloin lopputuloksesta olisi saanut ytimekkäämmän. Sekaan mahtuu silti myös joitain helmentapaisia. Pidän elokuvan sympaattisesta alusta, jossa vuonna 1982 nuoret Sam ja Cooper käyvät ensimmäistä kertaa elämässään pelihallissa ja osallistuvat videopeliturnaukseen, minkä lisäksi leffan puolivälin tietämiltä löytyvä Pac-Man -kohtaus on varsin viihdyttävä. Tekijät ovat keksineet hauskan tavan siirtää pelistä tutut haamut ja sokkelomaisen pelikentän sääntöineen oikeaan maailmaan.
On vaikea kuvitella, että Pixelsin on ohjannut sama heppu kuin kaksi ensimmäistä Yksin kotona -leffaa (Home Alone - 1990-1992) ja kaksi ensimmäistä Harry Potteria (2001-2002). Chris Columbus tarttui projektiin innoissaan, sillä mielsi käsikirjoituksen niin omaperäiseksi. Columbuksen ote ei kuitenkaan juuri näy lopputuloksesta, vaan leffa tuntuu täysin tavanomaiselta Sandler-rainalta - tosin efektipainotteisempana. Pixels on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus menettelevää. Erikoistehosteet ajavat toimivasti asiansa ja tutut videopelihahmot on siirretty onnistuneesti esiintymään oikein ihmisten rinnalla. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu musiikkeja myöten, joskin Henry Jackman olisi voinut hyödyntää enemmän videopeleistä tuttuja sävelmiä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pixels, 2015, Columbia Pictures, LStar Capital, China Film Group Corporation, Happy Madison Productions, 1492 Pictures, Film Croppers Entertainment, Prime Focus
Pääosissa: Robert Downey Jr., Val Kilmer, Michelle Monaghan, Corbin Brensen, Dash Mihok, Larry Miller, Rockmond Dunbar, Shannyn Sossamon, Angela Lindvall, Daniel Browning Smith ja Laurence Fishburne
Genre: rikos, komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16
Kiss Kiss Bang Bang perustuu löyhästi Brett Hallidayn kirjaan Bodies Are Where You Find Them vuodelta 1941. Kun The Long Kiss Goodnight (1996) ei ollut toivottu menestys ja jouduttuaan torjutuksi Oscar-akatemialta, käsikirjoittaja Shane Black päätti uudistaa uransa ja ohjata ensimmäisen elokuvansa. Hän ryhtyi kynäilemään romanttista komediaa, johon alkoi rakentua monenlaisia piirteitä metavitseistä murhamysteeriin. Black kaupitteli käsikirjoitustaan nimeltä "You'll Never Die in This Town Again" useille studioille, mutta hänet torjuttiin kerta toisensa perään. Lopulta Blackin käsikirjoittamat Tappavan aseen (Lethal Weapon - 1987) ja Viimeisen partiopojan (The Last Boy Scout - 1991) tuottanut Joel Silver päätti auttaa Blackia leffan kanssa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2004 ja lopulta Kiss Kiss Bang Bang sai maailmanensi-iltansa 14. toukokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva keräsi kehuja kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen pettymys. Itse näin Kiss Kiss Bang Bangin kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä paljon. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.
Varas saa yllättävän työpaikan elokuvasta yksityisetsivän näyttelijänä ja valmistautuakseen rooliin, hänen täytyy seurata oikeaa yksityisetsivää työssään. Heti ensimmäisenä iltanaan miehet päätyvät selvittämään kuuluisan naisen murhaa.
Päärooliin Kiss Kiss Bang Bangiin oli ehdolla muun muassa Benicio del Toro, Hugh Grant ja jopa Jackass-tähti Johnny Knoxville, kunnes tuohon aikaan huumekohujen keskellä ryvennyt Robert Downey Jr. sai pestin. Tuohon aikaan osasyy oli se, että kehnossa maineessa olleen Downey Jr:n sai halvalla mukaan vain viidentoista miljoonan dollarin budjetilla tehtyyn leffaan. Nykyään Downey Jr. on niin iso nimi Iron Man -roolinsa ja Oscar-voittonsa myötä, että häntä tuskin saa enää mihinkään leffaan viidellätoista miljoonalla. Downey Jr. näyttelee Harry Lockhartia, varasta, joka poliisia paetessaan piiloutuu vahingossa yksityisetsivästä kertovan elokuvan koekuvauksiin ja onnistuu vakuuttamaan elokuvantekijät niin hyvin, että hän saa pestin. Downey Jr. on nappivalinta rooliin ja hänelle ominainen heittäytymisensä ja sanavalmiutensa istuvat täydellisesti hahmolle. On kiinnostavaa seurata, kuinka rikollinen päätyy täysin yllättäen Hollywoodiin ja millaisille poluille hän heti ajautuu.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Larry Miller tuottaja Dabney Shaw'na, Michelle Monaghan näyttelijä Harmony Faith Lanena, Corbin Bernsen entisenä näyttelijänä Harlan Dexterinä, sekä Val Kilmer todellisena yksityisetsivänä, Perry van Shrikena, eli nykypäivänä ei-niin-korrektilta-kuulostavasti Homo-Perrynä, jonka työtä Harryn täytyy seurata, valmistautuakseen rooliinsa ja pian Harry ja Perry hoksaavat selvittävänsä yhdessä ehtaa murhaa. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa, etenkin Monaghan ja Kilmer, jotka sanailevat taidokkaasti Downey Jr:n kanssa.
Kiss Kiss Bang Bang on edelleen erittäin lystikäs rikoskomedia, joka käynnistyy perin vekkulista skenaariosta. On hupaisaa seurata, kuinka Harryn elämä mullistuu, kun yhdessä yössä hän siirtyy rosvosta näyttelijäksi, hänet heitetään Hollywood-tähtien juhliin ja hän päätyy selvittämään todellista murhaa aidon yksityisetsivän kanssa. Vähemmästäkin menisi pää pyörälle ja on hauska nähdä Harryn yrittävän navigoida tietään tämän kaiken läpi, yrittäen peitellä taustaansa niin uusilta työnantajiltaan kuin ihmisten salaisuuksia nuuskivalta Perryltä.
Tarina vie tehokkaasti mukanaan ja jaksaa kantaa läpi tunnin ja kolmen vartin keston. Murhatutkimukseen mahtuu monenlaista kommellusta ja käännettä, jotka niin yllättävät kuin hauskuuttavat onnistuneesti. Shane Blackin käsikirjoitus on miehelle tutusti nokkela, eikä Black halua päästää hahmojaan tai katsojaansakaan helpoimman kautta, vaan kääntää kliseitä päälaelleen. Oli kyse sitten Blackin keksimistä skenaarioista tai hänen loihtimastaan hilpeästä dialogista, jota energiset näyttelijät tykittävät hyvällä tahdilla, hänen tekstinsä tarjoaa useat makeat naurut viime minuuteille asti. Harryn ja Perryn väliset näsäviisaat keskustelut ovat mahtavia ja Harryn ja Harmonyn välille rakentuva romanssintynkä on onnistunut. Veikeän lisänsä tuo Harryn naseva kertojaääni, joka saattaa välillä jopa pysäyttää leffan ja palata ajassa taaksepäin, koska Harry unohti kertoa jonkin tärkeän seikan. Mukaan ripotellut toimintakohtaukset ovat sähäköitä ja ihmisiä pistetään loppua kohti hengiltä yllättävänkin tiuhaan tahtiin.
Vaikka Kiss Kiss Bang Bang oli Shane Blackin esikoisohjaus, ei ensikertalaisuus näy lopputuloksesta ollenkaan. Black on selvästi uransa edetessä seurannut muiden ohjaajien työtä ja hallitseekin kuvaukset lopulta tyylikkäästi. Sen lisäksi, että ohjaus ja käsikirjoitus ovat hyvällä tolalla, on myös leffa teknisiltä ansioiltaan oivallinen. Se on taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on osaavasti rakennettu. John Ottmanin musiikit säestävät ilmapiiriä leikittelevästi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Kiss Kiss Bang Bang, 2005, Warner Bros., Silver Pictures
Pääosissa: Mia Goth, Giancarlo Esposito, Kevin Bacon, Elizabeth Debicki, Moses Sumney, Michelle Monaghan, Bobby Cannavale, Halsey, Lily Collins, Sophie Thatcher ja Simon Prast
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16
Ti Westin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva X(2022) oli minimaaliseen budjettiinsa nähden iso hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jo X:n kuvauksissa West ja päätähti Mia Goth kehittelivät idean esiosaelokuvasta, jonka he päättivät kuvata heti perään samoissa lavasteissa. Tämä Pearl-elokuvakin (2022) menestyi hyvin, joten kolmannen osan kehittely käynnistyi heti. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2023 ja nyt MaXXXine saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin todella paljon X:stä ja Pearlista, joten odotin innolla kolmososankin ilmestymistä. Olin yllättynyt, kun ilmoitettiin, että toisin kuin vain Night Visions -festivaaleilla esitetty Pearl, MaXXXine saisi ihan teatterikierroksen Suomessa. Kävin positiivisin mielin katsomassa MaXXXinen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.
Vuonna 1985 Maxine Minx yrittää saada roolin kunnon Hollywood-elokuvasta, kun häntä alkaa vainota joku, joka tietää raaoista tapahtumista Pearlin maatilalla.
Mia Goth nähdään toistamiseen Maxine Minxinä, pornonäyttelijänä, joka pyrkii saamaan jalkaansa oven väliin leffabisneksessä ja päästä tähdittämään ihan kunnon elokuvia. Pearlin maatilalla tapahtuneen verilöylyn jälkeen Maxine onkin elänyt viimeiset kuusi vuotta Los Angelesissa, osallistuen koekuvauksiin harva se päivä. Goth jatkaa tutun hyvällä linjallaan. Hän tulkitsee mainiosti Maxinen valtavaa kunnianhimoa ja päämääräisyyttä ja kun uudet esteet asetetaan naisen tielle, katsoja haluaa nähdä Maxinen voittavan ne ja saavuttavan tavoitteensa.
MaXXXine on selvästi tehty isommalla budjetilla kuin leffasarjan kaksi edellistä osaa, minkä voi huomata jo siitä, että näyttelijäkaartista löytyy huomattavasti isompia nimiä. Giancarlo Esposito esittää Maxinen agenttia Teddy Nightiä, Elizabeth Debicki "Puritaani"-kauhuelokuvien ohjaajaa Elizabeth Benderiä, Lily Collins "Puritaani"-elokuvien tähteä Molly Bennettiä, laulaja Halsey Maxinen pornotähtikaveria Tabbya ja laulaja Moses Sumney Maxinen videovuokraamossa töitä tekevää kaveria Leonia, Michelle Monaghan ja Bobby Cannavale rikostutkijakaksikko Williamsia ja Torresia, sekä Kevin Bacon yksityisetsivä John Labatia. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan - etenkin Bacon on veikeässä vedossa eksentrisen niljakkaana yksityisetsivänä.
Ti West onnistuu pitämään hyvän tason yllä elokuvasarjansa kolmososaan asti, siitäkin huolimatta, että X:n jälkeiset elokuvat liki main kiirehdittiin tuotantoon. Siinä, missä esiosaelokuva Pearl mukaili enemmän Hollywoodin kulta-ajan elokuvia 1920-luvulta, MaXXXine palaa takaisin X:n kasarislashereita imitoivaan tyyliin. Kauhufaneja luultavasti miellyttääkin jo se, kuinka tarkkaan West onnistuu matkimaan eri aikakausien elokuvia ja MaXXXine näyttää ja tuntuu usein siltä kuin se olisi oikeasti tehty 1980-luvulla. Raaoissa kohtauksissa ei tekoverta säästellä ja vanhoja kunnon käytännön efektejä ja maskeerauksia hyödyntäen toteutetut tapot saavat taatusti genren ystävät hykertelemään tyytyväisinä.
Onnistuneen ajankuvan lisäksi MaXXXine on muutenkin mainio tapaus. Kun Pearl kertoi alkuperätarinan X:n murhaajasta, on kiinnostavaa palata takaisin itse Maxinen pariin ja selvittää, mitä tälle kuuluu sen jälkeen, kun hän selvisi maatilalta. Menneisyys palaa tosiaan kummittelemaan ja mukana onkin mysteeriä siitä, kuka on Maxinen perässä? Tämä synnyttää vainoharhaisuuden tunnetta niin päähenkilössä kuin kivaa jännitettä katsojassa. Pelottavaksi MaXXXine ei koskaan kuitenkaan yllä, mutta eipä tuo juuri haittaa. Sekaan on heitetty kelpo ajankuvaa tuolloin Los Angelesia piinanneen Night Stalker -sarjamurhaajan kautta, sekä Hollywoodin studioilla parveilevasta konservatiivien mielenosoittajien joukosta, jotka paheksuvat satanistikauhuleffojen tehtailua. Paljonpa ei ole toisaalta muuttunut, kun miettii, että vastikään Yhdysvalloissa kristityt konservatiivit yrittivät luoda boikottia Deadpool & Wolverine -elokuvalle (2024), sillä Deadpool kutsuu itseään "Marvel-Jeesukseksi".
Ti West toimii MaXXXinessa niin ohjaajana ja käsikirjoittajana kuin myös tuottajana ja jopa leikkaajana, hoitaen kaikki tontit mallikkaasti. Hänen työstämänsä teksti on oiva, hänen ohjauksensa on tasokasta ja leikkaus napakkaa, jolloin tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee pääasiassa sulavasti. Westin työstä tosiaan huokuu palava rakkaus kauhuhistoriaa kohtaan ja hän on pitänyt huolen siitä, että elokuvan fiilis ja ulkonäkö on viimeisen päälle ajankuvalle sopiva. Kameratyöskentely on tyylikästä ja kuvan pieni kohina jo yksinään herättää tunteen vanhemmasta elokuvasta. Valaisu on oivallista, lavastus on likaisuudessaan erinomaista ja puvustuskin näyttää hyvältä. Erikoistehosteet luottavat ihastuttavasti vanhoihin kikkoihin ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ilman mitään typeriä kovaäänisiä böö-säikäytyksiä. Tyler Batesin säveltämä musiikki koostuu tietty lähinnä syntikkatunnelmoinnista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
MaXXXine, 2024, A24, Motel Mojave, Access Entertainment, New Zealand Film Commission, IPR.VC
Pääosissa: Brad Pitt, Angelina Jolie, Vince Vaughn, Kerry Washington, Adam Brody, Chris Weitz, Michelle Monaghan, Keith David, Rachael Huntley, Stephanie March, Jennifer Morrison, Perrey Reeves, William Fichtner ja Angela Bassett
Genre: toiminta, komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16
Mr. & Mrs. Smith on Brad Pittin ja Angelina Jolien tähdittämä toimintakomedia. Elokuva lähti liikkeelle tuohon aikaan vielä yliopistossa opiskelleen Simon Kinbergin työstämästä käsikirjoituksesta, johon Kinberg oli saanut idean kuunneltuaan kavereidensa puheita pariterapiassa käymisestä. Summit Entertainment sai Kinbergin tekstin käsiinsä ja innostui siitä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Mr. & Mrs. Smith sai ensi-iltansa kesäkuussa 2005. Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai ailahtelevaa palautetta niin kriitikoilta kuin kolumbialaisilta, jotka suuttuivat elokuvan tavasta kuvata maan pääkaupunkia, Bogotáa. Kritisoijien listalta löytyi myös kirjailija Gavin Bishop, jonka mukaan tekijät olivat varastaneet idean hänen kirjastaan The Secret Lives of Mr and Mrs Smith (1997). Itse katsoin Mr. & Mrs. Smithin vasta myöhemmin vuokralta ja pidin näkemästäni. Olen katsonut elokuvan muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut ainakin vuosikymmen. Nyt kun Amazon on tehnyt Mr. & Mrs. Smith -televisiosarjan (2024-), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.
John ja Jane Smith ovat olleet naimisissa viiden tai kuuden vuoden ajan, mutta kummallakaan ei ole aavistustakaan, mitä he molemmat tekevät työkseen: he ovat molemmat palkkamurhaajia, parhaita alallaan. Smithien avioliitto joutuu todelliselle koetukselle, kun he saavat tappokohteikseen toisensa.
Päärooleissa herra ja rouva Smithinä, eli Johnina ja Janena oli alun perin tarkoitus nähdä Brad Pitt ja Nicole Kidman, mutta kun Kidman jättäytyi elokuvasta pois aikataulusyistä, myös Pitt poistui hetkeksi projektista. Tilalle kaavailtiin Will Smithiä ja Catherine Zeta-Jonesia ja Johnny Deppiä ja Cate Blanchettia, mutta kun Janeksi valittiin Angelina Jolie, Pitt palasikin elokuvaan. Tuohon aikaan Pitt oli parisuhteessa Frendit-komediasarjan (Friends - 1994-2004) tähti Jennifer Anistonin kanssa, mutta Mr. & Mrs. Smithin kuvauksissa Pitt rakastui Jolieen, mikä johti eroon Anistonista ja yli vuosikymmenen suhteeseen Jolien kanssa. Tämä oikean elämän lemmen leiskuminen näkyy myös elokuvassa ja Pittin ja Jolien väliltä löytyy todella vahvaa kemiaa - siitäkin huolimatta, että kaksikko pyrkii näyttelemään avioparia, jolla ei ole hetkeen mennyt kummoisesti. John ja Jane työskentelevät molemmat palkkamurhaajina kilpaileville firmoille, mutta kumpikaan ei tiedä toisen ammatista. Arkisen elämän esittäminen käy molemmille tylsäksi ja suhde löytääkin uutta kipinää vasta, kun John ja Jane määrätään tappamaan toisensa. Pitt tekee hahmostaan todella lystikkään, mutta silti tehokkaan tappajan, kun taas Jolie tulkitsee hahmoaan huomattavasti päämääräisemmin ja totisemmin. On oletettavaa, että tekijät pelkäsivät, etteivät katsojat ottaisi naista tappajana tosissaan, jos hänkin olisi samanlainen vitsiniekka kuin Pitt.
Elokuvassa nähdään myös Vince Vaughn Johnin kaverina Eddienä, Kerry Washington Janen työkaverina Jasminena, Adam Brody parin yhteisenä kohteena "Tankkina", sekä Chris Weitz ja Rachael Huntley Smithien naapureina. Keith David kuullaan Janen työnantajana Fatherina, Angela Bassett Johnin työnantajana Atlantana ja William Fichtner pariskunnan terapeuttina.
En tiedä, johtuiko se jonkin sortin nostalgiasta, vai siitä, että myöhemmin ilmestyneet hieman vastaavanlaiset vakoojakomediat ovat olleet aika heikkoja (katson nyt muun muassa sinua, viime vuoden Ghosted), mutta olin yllättynyt, kuinka hyvin viihdyinkään Mr. & Mrs. Smithin parissa monen vuoden (yli viiden tai kuuden) tauon jälkeen. Elokuvan premissi on aivan mahtava, oli se sitten täysin Simon Kinbergin omaa mielikuvitusta tai salaa Gavin Bishopin kirjasta lainattua. John ja Jane Smithin haastavan avioliiton pyörteiseen hyppää mielellään, erityisesti Pittin ja Jolien erinomaisen kemian ansiosta. Näyttelijöitä on todellinen ilo seurata, oli kohtauksessa kyse heidän tylsästä arjen esittämisestään, erittäin lystikkäästä naljailusta tai heidän yrityksistään tappaa toisensa, kun totuus paljastuu. Vaikka Mr. & Mrs. Smith vasta käynnisti Pittin ja Jolien suhteen, he tuntuvat todelliselta, useamman vuoden ajan suhteessa olleelta pariskunnalta.
Elokuvan ensimmäinen tunti on todella mainio, sen rakennellessa pääparia ja heidän suhdettaan, sekä ajaessa hahmoja kohti vääjäämätöntä konfliktia. Kun kissa nostetaan niin sanotusti pöydälle ja aviopari pistetään toisiaan vastaan, ovat kohtaukset aivan mahtavia. Johnin ja Janen väliselle dialogille on onnistuttu löytämään hyvät kaksoismerkityksensä, jolloin ne tuntuvat samaan aikaan tavanomaisilta pariskunnan keskusteluilta kuin tappajien heitoilta. Toinen tunti ei ole ihan yhtä napakka kuin ensimmäinen. Sen käänteet ovat hyvin ennalta-arvattavia ja loppuhuipennus on kaiken kasvattelun jälkeen aika jännityksetön ammuskelu. Kokonaisuus on silti kauneusvirheineenkin oikein toimiva.
Simon Kinbergin vekkulin käsikirjoituksen pohjalta ohjaaja Doug Liman on tehnyt kepeän ja todella viihdyttävän paketin.Mr. & Mrs. Smith on myös taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäät ja käytännön tehosteet komeaa katseltavaa. Muutamat digiefektit sen sijaan ovat nähneet parhaat päivänsä jo vuosia sitten. Äänimaailma on hyvin rakennettu rymistelevistä toimintakohtauksista John Powellin erittäin mainioihin musiikkeihin, jotka ovat yksi elokuvan parhaista puolista, vain vahvistaen Limanin rakentamaa ilmapiiriä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mr. & Mrs. Smith, 2005, New Regency Productions, Summit Entertainment, Weed Road Pictures, Epsilon Motion Pictures
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Michelle Monaghan, Vera Farmiga, Jeffrey Wright, Michael Arden ja Russell Peters
Genre: trilleri, scifi
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12
Source Code on Jake Gyllenhaalin tähdittämä scifitrilleri. Käsikirjoittaja Ben Ripley kehitteli elokuvan idean ja sai sen myytyä The Mark Gordon Companylle ja Vendôme Picturesille. Gyllenhaal valittiin pääosaan ja nähtyään Duncan Jonesin ohjaaman Kuun (Moon - 2009), hän ehdotti tuottajille tätä elokuvan ohjaajaksi. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja lopulta Source Code sai maailmanensi-iltansa South by Southwest -elokuvafestivaaleilla 11. maaliskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu, minkä lisäksi siitä muodostui hitti teatterikierroksensa aikana. Itse näin Source Coden vasta muutamaa vuotta myöhemmin, kun se esitettiin televisiossa ja pidin siitä. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan, ennen kuin huomasin, että se täyttää nyt kymmenen vuotta, jolloin päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella elokuvan.
Kapteeni Colter Stevens herää junassa matkalla Chicagoon, mutta eri miehen, Sean Fentressin kehossa. Juna räjähtää pommi-iskussa ja Colter saa tietää olevansa salaisessa armeijan projektissa, missä sotilaan mieli voidaan siirtää hetkeen ennen terroristi-iskun tapahtumista. Colterin täytyy palata Seanin mieleen yhä uudestaan, saadakseen selville junan pommittajan, jotta tämä voidaan pysäyttää ennen uutta iskua.
Jake Gyllenhaal sopii erittäin hyvin kapteeni Colter Stevensin rooliin, joka päätyy ensimmäisenä mukaan erikoiseen Lähdekoodi-projektiin. Projekti mahdollistaa sotilaan mielen siirtämistä jonkun toisen kehoon kahdeksaksi minuutiksi ennen pommi-iskun tapahtumista. Colterin täytyykin elää nämä kahdeksan minuuttia yhä uudestaan ja uudestaan, ja kuolla räjähdyksessä kerta toisensa perään, kunnes saa selville tekijän. Gyllenhaal tuo oivallisesti esille Colterin päämääräisyyden ja vimman selvittää tapauksen. Hahmon matkaa onkin mielenkiintoista seurata, sillä vaikka hän kokee samat kahdeksan minuuttia yhä uudestaan, hän kuitenkin kehittyy jatkuvasti.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Vera Farmiga ja Jeffrey Wright Lähdekoodi-projektin johtajina, sekä Michelle Monaghan Christinana, joka on junamatkalla Chicagoon Seanin kanssa, jonka mieleen Colter tunkeutuu. Kun muut näyttelijät pääsevät kaiken aikaa viemään hahmojaan eteenpäin, Monaghanin täytyy aina aloittaa hahmonsa kanssa uudestaan samasta kohtaa. Monaghanin tehtäväksi Christinana jääkin lähinnä ihmetellä erilaisin tavoin, kun hänen Seaniksi luulemansa mies alkaa yhtäkkiä käyttäytymään omituisilla tavoilla. Monaghan ja Farmiga ovat mainiot rooleissaan, mutta Wright ampuu hieman yli tiedemiehenä.
Source Codea on useasti verrattu Bill Murrayn tähdittämään komediaan Päiväni murmelina (Groundhog Day - 1993), missä Murrayn hahmo joutuu elämään samaa päivää yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka leffoista löytyykin samankaltaisuuksia, Source Code on lopulta hyvin erilainen elokuva. Colter ei elä koko päivää uudestaan, vaan ainoastaan tiettyä kahdeksan minuutin pätkää, jonka jälkeen hän aina raportoi uudet havaintonsa Lähdekoodin johtajille. Lisäksi Colter tietää, miksi on kierteessä mukana ja tietää, mitä hänen täytyy tehdä, päästäkseen siitä eroon. Isoin ero on kuitenkin lajityyppi. Komediallisen Päiväni murmelina -filmin sijaan Source Code on scifipainotteinen jännäri. Trillerihenki onkin oivallisesti luotu ja katsojaa jännittää yhä vain enemmän, mitä pidemmälle leffa etenee. Vaikka Colter voikin elää samaa hetkeä yhä uudestaan selvittääkseen totuuden, ei se kuitenkaan tarkoita, että hänellä olisi loputtomasti aikaa, sillä uusi isku voi tapahtua koska tahansa.
Heti alussa katsoja saadaan tiukasti mukaan kiehtovan mysteerin kautta, kun vähitellen käy selväksi, mistä onkaan kyse. Vaikka elokuvassa nähdään periaatteessa sama kahdeksanminuuttinen kerta toisensa perään, elokuva välttää tylsistyttämisen, sillä Colter hyödyntää tämän ajanjakson aina eri tavoin. Joskus hän jopa poistuu junasta, mutta jos hän ei löydä tekijää, hän palautuu aina takaisin samaan hetkeen yrittämään uudestaan. Tylsyyden välttämisen elokuva tekee myös sillä, että se kestää vain puolitoista tuntia. Tahti onkin ripeä ja tehtävän kiireellisyyden tuntee kaiken aikaa. Vaikka Source Code onkin tällaisenaan erittäin mainio ja napakka scifitrilleri, jotain merkittävää siitä jää uupumaan, jotta se olisi teoksena yhtä mahtava kuin sen konsepti. Ainakin Colterin ja Christinan välille kehittyvä romanssintynkä on kömpelö ja vaatisi syventämistä. Samaa kaipaisi myös itse syyllinen ja hänen motiivinsa.
Ei ole ihme, että Duncan Jones sai pestin ohjata Source Coden, sillä hänen ensimmäinenkin elokuvansa, Kuu oli ollut erikoisempi scifiteos. Onkin vain harmi, että tämän jälkeen Jonesin taso on romahtanut pahasti. Tässä Jones tekee kuitenkin taitavaa työtä, rakentaessaan jännittävää ja kiehtovaa henkeä. Ben Ripleyn idea on erinomainen ja hänen sen pohjalta työstämänsä käsikirjoitus usein samaa tasoa. Jos Ripley olisi panostanut tiettyihin juttuihin vielä enemmän, olisi leffa kokonaisuutena erinomainen. Tekniseltä toteutukseltaan Source Code on myös onnistunut, vaikka parit digitehosteet ovatkin nähneet parhaat päivänsä. Kuvaus on sulavaa pitkin näyttävästi lavastettua junaa ja leikkaus tukee jännästi kulkevaa kertomusta. Äänimaailma on hyvin rakennettu efektejä ja Chris Baconin tunnelmoivia musiikkeja myöten.
Yhteenveto:Source Code on erittäin mainio scifitrilleri, joka hyödyntää veikeää aikakertomustaan taidokkaasti. Vaikka elokuva kiertääkin saman kahdeksanminuuttisen tapahtumia yhä uudestaan, ei aika käy pitkäksi päähenkilön jatkuvasti erilaisen lähestymistavan ja filmin ripeän kerronnan ansiosta. Kestoa leffalla on vain hieman päälle puolitoista tuntia ja pääasiassa se toimii todella hyvin. Lähinnä Colterin ja Christinan välille muodostuva romanssi jää latteaksi, eikä katsoja pääse täysin kärryille antagonistin motiiveista. Tiettyjen viilauksien kanssa lopputulos vastaisi täysillä idean mahtavuutta. Jake Gyllenhaal on mitä oivallisin valinta pääosaan ja hänen valitsemansa Duncan Jones toimii todella hyvin ohjaajana, rakentaen tiivistunnelmaista henkeä. Jos scifipainotteiset jännärit kiehtovat, suosittelen erittäin lämpimästi tutustumaan Source Codeen. Elokuvan kymmenvuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa leffa uudestaan, vaikka sen olisikin nähnyt jo useammin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Source Code, 2011, Summit Entertainment, Vendome Pictures, The Mark Gordon Company
Ohjaus: Christopher McQuarrie Pääosissa: Tom Cruise, Ving Rhames, Simon Pegg, Henry Cavill, Rebecca Ferguson, Sean Harris, Angela Bassett, Alec Baldwin, Vanessa Kirby, Wes Bentley ja Michelle Monaghan Genre: toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia Ikäraja: 12
Vuonna 1966 alkanut "Mission: Impossible" -televisiosarja (1966-1973) oli hyvin suosittu, joten oli vain ajan kysymys, milloin sarjan pohjalta tehtäisiin elokuva. 1996 ensi-iltansa saikin jännitysleffa Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible), mikä oli iso hitti ja teki päätähti Tom Cruisesta isomman staran. Jatko-osa M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) oli toiminnallisempi ja menestyi edeltäjäänsä paremmin, mutta on vuosien varrella saanut yhä vain negatiivisempaa palautetta. M:i:III - Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006) oli myös toiminnantäyteinen, mutta sitä pidettiin uskollisempana sarjan todelliselle hengelle. Elokuva aloitti samalla tietyn tyylin leffasarjalle, mitä Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011) ja Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ovat uskollisesti seuranneet. Jo ennen Rogue Nationin ilmestymistä heräsi keskustelu mahdollisesta kuudennesta elokuvasta ja hyvin nopeasti leffan ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että sarja saisi vielä jatkoa. Kuvaukset alkoivatkin keväällä 2017, mutta saivat pahan takaiskun, kun Cruise mursi nilkkansa hurjan stuntin aikana. Tuotantoa jouduttiin viivästämään kuukaudella, kunnes Cruise oli parantunut tarpeeksi jatkaakseen elokuvan tekoa. Lopulta leffa saatiin purkkiin ja vihdoin Mission: Impossible - Fallout on saanut ensi-iltansa... enkä minä malttanut odottaa elokuvan näkemistä! Sen lisäksi, että Cruisen onnettomuus herätti paljon huomiota, on myös itse elokuva noussut lähes koko kesän puhutuimmaksi filmiksi. Sitä on nimittäin hehkutettu maasta taivaisiin ja monet ylistävät sitä 2000-luvun parhaimmaksi toimintaelokuvaksi. Minua ärsyttikin suunnattomasti, että leffa saapui Suomeen pari viikkoa myöhemmin kuin Yhdysvalloissa, mutta olin silti vain ja ainoastaan innoissani mennessäni katsomaan leffaa ensi-iltaan yhdessä isäni ja tyttöystäväni kanssa.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Vaarallinen tehtävä, M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2, M:i:III - Vaarallinen tehtävä III, Mission: Impossible - Ghost Protocol ja Mission: Impossible - Rogue Nation!
Tehtävän mennessä pahasti pieleen, Ethan Huntin ja hänen tiiminsä täytyy pysäyttää vaarallinen rikollisjärjestö, ennen kuin tämä saa käsiinsä ydintuhoaseita.
Tom Cruise palaa kuudetta kertaa IMF-agentti Ethan Huntin rooliin ja hän näyttää jälleen kerran olevansa 2000-luvun kovin toimintastara. Olipa sitten mitä tahansa mieltä Cruisesta näyttelijänä, mielestäni kaikkien pitäisi kuitenkin nostaa hattua hänelle siitä, kuinka hän todella pistää kaikkensa peliin näitä elokuvia tehdessään. Siinä, missä muut näyttelijät esiintyvät taustakangasta vasten studiossa, Cruise haluaa tehdä mahdollisimman paljon oikeasti. Niinpä Mission: Impossible -filmisarjan varrella ollaankin nähty Cruise kiipeilemässä maailman korkeimman rakennuksen sivua pitkin ja roikkumassa lentokoneesta. Tällä kertaa Cruise suorittaa mm. HALO-laskuvarjohypyn, jossa hän ihan oikeasti hyppää lentokoneesta ja vetää hurjia stuntteja syöksyessään maata kohti. Hän myös opetteli lentämään helikopteria ja treenasi silloinkin vaarallisia stuntteja. Kuten jo sanoin, Cruise mursi nilkkansa erään tempun aikana, missä hän hyppää katolta toiselle. Cruisen hyppy ei riittänyt tarpeeksi pitkälle, vaan hän törmäsi rakennuksen seinään. Tästä huolimatta hän kiipesi ylös ja jatkoi juoksemista! Stunttia ei kuvattu uudestaan, vaan elokuvassa näkyy kuva, jossa Cruisen nilkka murtuu ja hänen ilmeestään välittyy inhottava kipu! Tom Cruise on kunnon tosielämän supersankari, eikä sitä kunniaa voi kukaan viedä häneltä. Ja itse pidän häntä hyvinkin lahjakkaana tapauksena, vaikka hänen uraansa kuuluu joitain hutejakin. Ethanin roolin Cruise vetää tutulla varmuudella ja on hienoa, kuinka leffa syventää Ethania ja katsoja pääsee kunnolla hänen päänsä sisään. Parissa edellisessä osassa esiintynyttä Jeremy Renneriä ei tässä leffassa valitettavasti nähdä, mutta vanhat tutut tiimiläiset Luther (Ving Rhames) ja Benji (Simon Pegg) tekevät paluun. Molempia hahmoja hyödynnetään hienosti läpi elokuvan ja he kilpailevat jälleen siitä, kumpi saa hauskemmat repliikit itselleen. Pegg ja Rhames ovat taas kerran loistavia osissaan. Rhames on ollut mukana leffasarjassa alusta alkaen ja viimeistään tässä Pegg muuttuu korvaamattomaksi osaksi ryhmää. Hahmojen kanssa Mission: Impossible - Fallout tekee sillä lailla yllättävän muutoksen, että kyseessä on ensimmäinen sarjan elokuva, jossa nähdään edellisen osan naispääosa, roisto ja IMF:n johtaja. Kaikissa aiemmissa filmeissä nämä kolme tapausta ovat vaihtuneet seuraavan leffan myötä, mutta on mahtavaa, että Rebecca Ferguson pääsee toistamiseen näyttämään kykynsä toimintahahmona ja hänen Ilsa-hahmoaan syvennetään lisää. Rogue Nationissa päänvaivaa tiimille aiheuttanut pahis Solomon Lane (häijyn rikollisen rooliin yhä täydellisesti sopiva Sean Harris) on mukana tarinassa ja kyseisen filmin lopussa IMF:n johtajaksi nimetty herra Hunley (Alec Baldwin) antaa nyt käskyjä tiimille. Baldwin käy uskottavasti isänmaallisesta johtajasta. Uutena hahmona elokuvassa esitellään Supermanin... anteeksi siis Henry Cavillin näyttelemä CIA-agentti Walker, joka lähtee tehtävään mukaan vahtimaan Ethanin toimintatapoja. Cavill pääsee useasti toimintaan mukaan ja näyttää, ettei Walkerille ryttyillä, sillä tämä agentti katkaisee niskan ja sitten vasta kyselee. Vaikka Cavill on erittäin mainio agentin roolissa, jää hän "cooliudessa" niin armottomasti Cruisen varjoon, ettei hän ole ainakaan oma suosikkiehdokas seuraavaksi James Bondiksi. Se on kyllä pakko todeta, että Cavillille sopii yllättävän hyvin muhkeat viikset, joiden digitaalisesta poistamisestaJustice Leagueta(2017) varten nousi naurettavan iso kohu. Agentti Walkerin lisäksi leffassa nähdään myös muita uusia hahmoja, kuten CIA-pomo Sloane (Angela Bassett) ja aseita rikollisille välittävä Valkoinen leski (Vanessa Kirby).
No onko Mission: Impossible - Fallout lopulta kaiken ennakkohehkutuksen arvoinen? Onko tässä 2000-luvun paras toimintaelokuva? Ei elokuva loppujen lopuksi ole mielestäni edes 2000-luvun paras agenttileffa - se kunnia kuuluu yhä täydelliselle Casino Royalelle (2006)... mutta on pakko tunnustaa, että Fallout pääsee hyvin, hyvin lähelle. Tämä on yksi parhaista toimintaelokuvista, minkä olen nähnyt. Enkä tarkoita vain 2000-lukua. Kyseessä on aivan mielettömän mahtava toimintaspektaakkeli, millaista ei olla lähivuosina nähty. Yhtä todella perinteistä ammuskelukohtausta lukuunottamatta joka ikinen toimintakohtaus on parasta, mitä vain voi toivoa. Mukana on mestarillisesti toteutettuja takaa-ajoja ja tapahtuivat ne sitten autoilla, moottoripyörillä, helikoptereilla tai ihan vain juosten, on meno niin huikeaa ja lumoavaa, että kohtauksia voisi katsoa paljon kauemminkin. Ja nämä eivät edes ole lyhyitä kohtauksia, vaan hyvinkin pitkiä, mutta ne ovat niin upeita, ettei toiminta käy koskaan tylsäksi. Jos Rogue Nationin moottoripyörätakaa-ajo teki vaikutuksen, niin odotapa vain, kun näet, mitä Falloutilla on tarjottavanaan! Rogue Nationin ohjannut Christopher McQuarrie on vastuussa myös tämän osan ohjauksesta ja hän on selvästi ajatellut, että "aiempi moottoripyöräkohtaus oli täydellinen, tehdään tästä vielä parempi". Ja uskomatonta, mutta totta, hän onnistui siinä!
Tom Cruisen tavoin myös McQuarrie tuntuu pistävän kaikkensa peliin. Hän haluaa tehdä parhaimman mahdollisen elokuvan ja suurimmaksi osaksi hän on myös tehnyt sen. Tämän jälkeen Rogue Nation näyttää enemmänkin harjoitustyöltä ja Fallout taas on huikea päättötyö. McQuarrie osoittaa, että häneltä todella löytyy silmää vaikuttaviin toimintakohtauksiin. Eikä toiminta rajoitu vain huikeisiin stuntteihin ja takaa-ajoihin. Mukana on myös esimerkiksi hyvin brutaali ja erinomaisesti toteutettu nyrkkitappelu vessassa, missä väkivalta tuntuu katsomossa asti. Nykypäivän toimintaleffoissa taitamattomat tekijät yrittävät piilottaa osaamattomuutensa nopealla leikkauksella ja lähikuvilla, jottei katsoja tajua, ettei mukana oikeasti ole minkäänlaista koreografiaa. Falloutin turpaanvedot ovat upeasti suunniteltuja ja ne näyttävät siltä kuin hahmoja oikeasti sattuisi. Nyrkkitappelu tapahtuu pääasiassa laajoissa kuvissa ja leikkauksia käytetään lähinnä tarpeen vaatiessa. Fantastista! Elokuva on muutenkin upeasti kuvattu ja toimintakohtauksissa leikkaus on täydellisesti rytmitettyä. Laajat kuvat takaa-ajojen aikana, sekä kauan kestävät otokset Ethanista juoksemassa lisäävät jännitettä ja imaisevat katsojaa aina vain paremmin tapahtumiin mukaan. On täydellinen päätös, että Cruisen suorittama HALO-hyppy esitetään yhdellä pitkällä kuvalla, sillä leikkausten kautta se ei tuntuisi uskottavalta. Nyt kun koko kohtaus on yksi pitkä kuva aina lentokoneesta (mahdolliseen) laskeutumiseen asti, elokuva pitää katsojaa mestarillisen tiukasti otteessaan. Nerokasta!
Entäpä leffan tarina? Täydelliset toimintakohtaukset eivät vielä saa aikaiseksi upeaa elokuvaa, jos tarina ei toimi. Esimerkiksi Mad Max: Fury Road (2015) on toimintakohtaustensa puolesta sensaatiomainen, mutta sen juoni on hyvinkin heppoinen. Täytyyhän se myöntää, ettei Falloutin juoni ole mikään maailmaa mullistava. Periaatteessa jokaisen Mission: Impossible -filmin juonikuvaus alkaa sanoilla "tehtävän mennessä pieleen" ja tämänkin tarina seuraa tiettyjä pakollisia kaavoja, mitä monet muutkin toiminta- ja agenttiseikkailut. Tärkeää onkin siis se, miten elokuvan tarina kerrotaan ja Fallout on onneksi loistavasti kerrottu jännitysnäytelmä. McQuarrie luo upeaa jännitettä tarinaan. Mukana on jopa todellista epätoivon tunnetta, jolloin tehtävä tuntuu nimensä veroisesti mahdottomalta. En muista, milloin olisin viimeksi jännittänyt tällä lailla toimintaleffaa katsoessani. Olin useassa kohtaa täysin lamaantunut paikoilleni ja sydämeni jyskytti, kun olin niin sisällä tarinassa. Elokuvan loppuhuipennus on välillä jopa piinaava ja se kasvattaa tunnelmaansa täydellisesti, jolloin filmin päätyttyä minulla kesti hetki saada sydämeni ja hengitykseni rauhoittumaan. Mukana on jopa kohtia, jotka saivat suuni loksahtamaan auki puhtaasta vaikutuksesta. Jännityksen vastapainoksi on hienosti lisäilty huumoria - muttei kuitenkaan liikaa, jolloin katsoja ei unohda vakavaa uhkatilannetta - sekä yllättäen aitoa koskettavuutta. Melkein pääsi itku yhdessä kohtaa!
Kaikesta ylistyksestäni huolimatta minulta löytyy kuitenkin pari negatiivista sanottavaa elokuvasta. Ensinnäkin se on hieman liian pitkä. Fallout kestää lähes kaksi ja puoli tuntia, tehden siitä sarjan selvästi pisimmän osan. Vaikka toimintakohtaukset saisivatkin kestää kauemmin, niiden välissä nähtävät pakolliset (ja toki tarpeelliset) hengähdystauot ovat parissa kohtaa hieman pitkäveteiset ja tarina voisi liikkua nopeampaan tahtiin eteenpäin. Toiseksi, vaikkei minua erityisemmin haittaa, että juoni on hyvin samanlainen kuin joissain muissa agenttitarinoissa, johtaa tämä muutaman kerran siihen, että tietyt käänteet ovat hyvinkin ennalta-arvattavia. Pääroiston todellinen identiteetti oli itselleni päivänselvä alusta saakka. Nämä ovat kuitenkin pikkuvikoja, kun niiden ympärillä on muuten niin käsittämättömän toimiva paketti. Vaikka olin kuullut pelkkää ylistystä, Mission: Impossible - Fallout onnistui silti ylittämään odotukseni. Ja vaikken lopulta pidä tätä 2000-luvun parhaimpana toimintaelokuvana, saattaa kyseessä todella olla Mission: Impossible -sarjan paras elokuva!
Christopher McQuarrie tosiaan osaa asiansa edellistä filmiä paremmin ohjaajana, mutta niin myös käsikirjoittajana. Fallout on tarinaltaan Rogue Nationia tiivistunnelmaisempi paketti ja arvattavista käänteistä huolimatta käsikirjoitus on erinomainen. Hienoa on, ettei leffa aliarvioi katsojaansa, vaan sitä täytyy oikeasti seurata, eikä homma muutu pelkäksi kevyeksi kesäviihdehömpäksi. Jotkut pettyvät tämän takia, mutta mielestäni on vain ja ainoastaan upeaa, että näitä elokuvia osataan myös tehdä tosissaan. Jos toimintaleffat olisivat pelkästään aivotonta viihdettä, ei meillä olisi sellaisia mestariteoksia kuinYön ritari (The Dark Knight - 2008). Fallout on tosiaan huikeasti kuvattu, vaikka jotkut lähikuvat ovatkin hieman epätarkkoja. Joitain kohtauksia lukuunottamatta leikkaus on onnistunutta, minkä lisäksi muukin työryhmä on panostanut kunnolla. Elokuva näyttää ja kuulostaa todella oivalliselta aina lavastuksesta efekteihin ja äänitehosteista säveltäjä Lorne Balfen pauhaaviin musiikkeihin asti. Vaikka Balfen sävellykset ovatkin eeppiset, on suorastaan ihanaa, että jotkut toimintakohtauksista luottavat täysillä muuhun äänimaailmaan, eivätkä sisällä lainkaan musiikkia. Mission: Impossiblen ikoninen tunnusmusiikki jää tietty soimaan päässä pitkäksi aikaa leffan päätyttyä.
Yhteenveto:Mission: Impossible - Fallout on aivan uskomattoman hieno toimintaseikkailu ja nousee helposti vuoden parhaimmistoon! Ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher McQuarrie ja päätähti Tom Cruise antavat kaikkensa läpi elokuvan, jolloin jokainen toimintakohtauksista on hiottu täydellisyyteen asti. Takaa-ajokohtaukset ovat häikäisevän upeasti toteutettuja ja vangitsevia, minkä lisäksi vessatappelu on yksi parhaista nyrkkitappeluista, minkä olen aikoihin nähnyt. Cruisen suorittamat stuntit saavat katsojan sydämen takomaan ja mukana on useita henkeäsalpaavia hetkiä. Tekniseltä toteutukseltaan Fallout on mestarillinen teos kaikin puolin, minkä lisäksi näyttelijät tekevät erinomaista työtä. Tunnelma on saatu hienosti epätoivoiseksi, jolloin tehtävä jopa tuntuu mahdottomalta, mutta onneksi kevyempää seikkailuhenkeä ei ole täysin unohdettu. Ihan pienen pientä miinusta elokuva saa kestostaan, sekä tietyistä ennalta-arvattavista hetkistä. Näistä huolimatta olin aivan innoissani alusta loppuun ja etenkin filmin huipennus oli jopa piinaavan jännittävä! Menkää katsomaan Mission: Impossible - Fallout ja tehkää se vielä mahdollisimman isolta valkokankaalta! Vaikkei filmi ollut mielestäni 2000-luvun paras toimintaelokuva, on se ehdottomasti yksi parhaista. Sanoisin jopa, että kyseessä on Mission: Impossible -sarjan paras teos, eikä minua toisaalta haittaisi, jos sarja jäisi tähän, sillä parempaa lopetusta on vaikea kuvitella!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mission: Impossible - Fallout, 2018, Paramount Pictures, Bad Robot, Skydance Media, TC Productions
Ohjaus: Brad Bird Pääosissa: Tom Cruise, Simon Pegg, Jeremy Renner, Paula Patton, Michael Nyqvist, Samuli Edelmann, Vladimir Mashkov, Léa Seydoux ja Tom Wilkinson Genre: toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia Ikäraja: 12
Huippusuositun televisiosarjan (1966-1973) pohjalta tehtiin vuonna 1996 elokuva Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible). Menestyksestään huolimatta leffa ei ollut kovin pidetty sarjan fanien keskuudessa. Jatkoa sille kuitenkin tehtiin. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) sai edeltäjäänsä heikomman vastaanoton kriitikoilta, mutta se oli ilmestymisvuotensa isoin hitti. M:i:III - Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006) oli vihdoin pidetty elokuva, mutta se ei kuitenkaan menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Jatkoa oli silti luvassa. Vuonna 2009 alkoi neljännen osan työstäminen. Edellisen osan ohjannut J. J. Abrams ilmoitti, ettei ehdi ohjata seuraavaa leffaa, joten hänet korvasi Brad Bird. Kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 2010 ja lopulta Mission: Impossible - Ghost Protocol sai ensi-iltansa joulukuussa 2011. Elokuva oli suuri hitti, minkä lisäksi kriitikot pitivät siitä todella paljon. Monet olivat jopa äärimmäisen hämmästyneitä, että sarjan neljäs osa oli parempi kuin edeltäjänsä, sillä sellaista ei kovin usein tapahdu. Suomeen leffa saapui vasta helmikuussa 2012, mikä harmitti minua suuresti, mutta olin silti innoissani, sillä se oli sarjan ensimmäinen elokuva, jonka näin leffateatterissa. Kävin katsomassa sen tätini kanssa ja pidin sitä mahtavana. Olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan, viimeksi ennen viidennen osan, Mission: Impossible - Rogue Nationin (2015) ilmestymistä. Nyt kun sarja on saamassa kuudennen osan, Mission: Impossible - Fallout (2018) oli aika valmistautua ja katsoa Mission: Impossiblet uudestaan. Katsoinkin Ghost Protocolin päivää kolmannen osan jälkeen. HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Vaarallinen tehtävä, M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 ja M:i:III - Vaarallinen tehtävä III!
Operaatio Kremlissä menee pahasti pieleen ja siellä tapahtuvan räjähdyksen seurauksena IMF lopetetaan. Agentti Ethan Huntin täytyy tiiminsä kanssa selvittää, kuka oli pommi-iskun takana.
Ethan Huntin roolissa nähdään tietysti yhä Tom Cruise, joka osoittaa taas kerran olevansa oikea mies rooliin. Hahmon yhdistelmä kekseliäisyyttä ja toiminnallisuutta on saatu mukaan edellisestä osasta, jolloin on kiehtovaa seurata Ethanin tekoja. Hahmoa on kuitenkin synkennetty hieman, eikä hän ole enää onnellisesti parisuhteessa Michelle Monaghanin näyttelemän Julian kanssa. Huumoriakin kyllä löytyy, sekä Cruisen tuttu virne. Vaikkei Tom Cruise olisi mielestänne kovin hyvä näyttelijä, niin on teidän pakko kuitenkin nostaa hattua hänelle, sillä tässä elokuvassa hän suorittaa yhden hulluimmista stunteista koskaan, jota ei kovin moni uskaltaisi tehdä: hän kiipeilee maailman korkeimman rakennuksen, Burj Khalifan seinää pitkin noin kahdensadan metrin korkeudella! Kuvauksissa Cruisella oli kyllä turvavaljaat, mutta se ei silti poista sitä asiaa, että hän ihan oikeasti kiipeili talon seinää pitkin, juoksi talon kylkeä alaspäin ja ties mitä muuta hullua! Kohtauksen olisi voinut toteuttaa studiossa vihreää kangasta vasten, mutta Cruise vaati, että se tehdään aidosti Dubaissa. Tällä kertaa Ethanin tiimiin kuuluvat edellisestä elokuvasta tuttu teknikko Benji (Simon Pegg), IMF:n pääanalyytikko Brandt (Jeremy Renner) ja agentti Jane Carter (Paula Patton). Vaikka tiimiin ei kuulukaan edeltäjien tapaan Ving Rhamesin esittämää Lutheria, on tiimi silti kokonaisuutena elokuvasarjan paras, sillä jokaisella hahmolla on ihan oikeasti tarkoitus. Jokaiselle on myös luotu taustatarinaa, jolloin he tuntuvat kunnon henkilöiltä, eivätkä vain tyypeiltä, jotka auttavat Ethania taidoillaan. Benji on tietty leffan huumorihahmo, mikä sujuu Peggiltä vaivatta. Jane on sarjan ensimmäinen kunnon naissankari, vaikka joutuukin hyödyntämään myös ulkonäköään taistelutaitojensa ohessa. Brandt ei tunnu olevan tottunut tehtävien suorittamiseen, eikä siksi uskalla lähteä samalla lailla mukaan hommiin. Näyttelijäkolmikko suoriutuu mainiosti rooleistaan ja tiimissä on oivallinen kemia läpi filmin. Elokuvan pahis on edesmenneen ruotsalaisnäyttelijä Michael Nyqvistin esittämä Kurt Hendricks. Vaikka Nyqvist on hyvä näyttelijä ja Hendricksin aikeet ydinaseiden kanssa tuntuvat vaarallisilta, on hahmo jokseenkin tylsä, sillä häntä ei näytetä kovin usein, eikä hänen motiivejaan kunnolla selitetä leffan aikana. Elokuvan jälkeen harmittaakin, miten vähän Nyqvist pääsee esille. Suomalaisille yksi leffan hienoimmista asioista on, että siinä on mukana Samuli Edelmann! Hän esittää Hendricksin Wistrom-kätyriä ja vaikkei tämäkään roistohahmo ole kovin kummoinen, on silti hienoa nähdä suomalainen näyttelijä isossa Hollywood-tuotannossa. Tavallaan se on myös äärimmäisen kummallista katsoa, kun Edelmann juoksee Cruisea pakoon tai kun hän tappelee Rennerin kanssa, mutta on se silti siistiä! Edelmann suoriutuu roolistaan hyvin, eikä hänen suomienglantinsa ole edes kovin tönkköä.
Muita hahmoja elokuvassa ovat tyly salamurhaaja Moreau (Léa Seydoux), nimetön IMF-johtaja (Tom Wilkinson) ja venäläispoliisi Sidorov (Vladimir Mashkov), joka jahtaa Ethanin tiimiä. Seydoux nähtiin muutama vuosi myöhemmin agenttifilmi Spectressä (2015) Bond-tyttönä, mutta tähän leffaan hän sopii paremmin, sillä Seydoux vaikuttaa aina olevan etäisen kylmä, mikä toimii salamurhaajahahmolla. Leffassa nähdään myös pari tuttua naamaa edellisistä osista...
M:i:III - Vaarallinen tehtävä III:n tavoin myös Ghost Protocol nappaa katsojansa välittömästi mukaansa siirtymällä suoraan vauhdikkaaseen toimintaan. Toinen kohtaus lisää mielenkiintoa entisestään, sillä jostain syystä Ethan Hunt on päätynyt vankilaan ja hänet täytyy pelastaa sieltä. Ei aikaakaan, kun itse tehtävä alkaa ja tiimi lähtee Kremliin. Jo tähän kohtaukseen on saatu luotua upeaa jännitettä, varsinkin kun yhdessä kohtaa hyödynnetään mestarillisesti hiljaisuutta, jolloin katsojakin huomaa seuraavansa tapahtumia hiirenhiljaa paikoillaan, jottei mikään menisi ohi. Kohtaus tarjoaa elokuvan ensimmäiset nokkelat keksinnöt, jolloin ei voi olla ihailematta tekijöiden mielikuvitusta. Kun tiimin jäsenet (ja katsojat) saavat tietää, että leffan pahiksella on mahdollisuus aloittaa suuri ydinsota eri valtioiden välillä, elokuvaan syntyy välittömästi uhkaava jännite, mikä pidetään yllä koko leffan keston. Edellisen leffan ongelmana oli, ettei sen "vaarallista" Jäniksenkäpälää selitetty kunnolla, jolloin sen päätyminen rikollisten käsiin ei tuntunut kovin kummoiselta. Tässä filmissä on kuitenkin päivänselvää, mitä ydinsodalla voi saada aikaiseksi ja se saa kannustamaan Ethania ja tämän tiimiä onnistumaan.
Läpi elokuvan kulkee tunnelma siitä, että tehtävä on pakko suorittaa kiireellä, eikä laiskottelulle ole aikaa, sillä muuten sadat miljoonat ihmiset kuolevat. Filmi ei kuitenkaan kiirehdi, vaan se on rytmitetty erittäin taitavasti. Elokuva on täynnä toimintaa ja vieläpä erinomaisesti toteutettua, joten mukana ei ole tylsiä kohtia. Tarpeelliset hengähdystauot hyödynnetään hahmojen taustojen tarkentamiseen, jolloin hitaammatkin kohdat ovat kiehtovia. Toiminnallisemmat kohtaukset vasta kiehtovia ovatkin. Edellisten osien tapaan myös Ghost Protocolin paras osio nähdään noin puolessa välissä elokuvaa, kun tiimi matkaa Dubaihin. Siellä sijaitsevassa Burj Khalifassa Ethan Hunt tosiaan joutuu kiipeilemään seinää pitkin ja vaikka olen nähnyt leffan muutaman kerran, kohtaus saa minut aina jännittämään Ethanin puolesta, sillä niin voimakkaasti kohtauksen tunnelma on rakennettu. Kyseessä on yksi hienoimmista stunttikohtauksista, mitä olen koskaan nähnyt. Dubai-osuuden hienoukset eivät kuitenkaan lopu siihen, sillä mukana on pari muutakin todella jännittävää hetkeä, joista yksi on vauhdikas takaa-ajo ja toinen on rauhallinen keskustelukohtaus.
Mission: Impossible - Ghost Protocol on selvästi tähän mennessä sarjan jännittävin elokuva, sillä ensimmäistä kertaa sarjan aikana tehtävä on todella saatu tuntumaan mahdottomalta ja se saa aiemmat operaatiot vaikuttamaan vain hankalilta. Onnistumista vaikeuttaa etenkin se, että kaiken maailman huikeat agenttivempaimet eivät toimi tuttuun tyyliinsä, jolloin läpi leffan tiimin täytyy keksiä lennosta uusia suunnitelmia. He eivät myöskään voi saada mistään uusia laitteita tai muuta tukea, IMF:n ollessa suljettu. Valitettavasti filmin taso laskee hieman Dubai-osuuden jälkeen ja vaikka mukana on yhä jännite tehtävän onnistumisesta ja loppuhuipennuksessa nähdään muutama todella hyvä hetki, ei teos löydä Dubai-osion hienoutta. Se ei ole mikään ihme, sillä Burj Khalifa -kohtausta on äärimmäisen vaikea päihittää. Kokonaisuus voisikin toimia paremmin, jos Dubai-osion saisi muutettua loppuhuipennukseksi ja oikean huipennuksen siirtäisi muutettuna puoleen väliin. Voi myös olla, että siten elokuva olisikin heikompi, joten on ehkä ihan hyvä, että tarina kulkee näin. Joka tapauksessa kyseessä on tähän mennessä paras Mission: Impossible -elokuva.
Sarjan ohjaajana toimii tällä kertaa Brad Bird, joka on aiemmin ohjannut vain animaatioita, kuten Ihmeperhe (The Incredibles - 2004) ja Rottatouille (Ratatouille - 2007). Leffasta ei kuitenkaan huomaa lainkaan, että kyseessä on hänen ensimmäinen ohjaustyönsä näyttelijöiden kanssa eri kuvauslokaatioissa, vaan hän tekee erinomaista työtä ja on luonut upean tunnelman. Josh Appelcaumin ja André Nemecin työstämä käsikirjoitus on myös loistava, vaikka he olisivat voineet kirjoittaa pahiksesta kiinnostavamman. Vitsit eivät myöskään ole mitä parhaimmat, mutta tuovat kelpoa kevennystä. Ghost Protocol on kuvattu todella tyylikkäästi ja se on muutenkin visuaalisesti näyttävä. Leikkaus on erittäin sujuvaa. Valaisu, lavasteet, maskeeraukset ja efektit ovat taidokkaasti toteutetut. Edellisen osan musiikit säveltänyt Michael Giacchino on säveltänyt myös tämän elokuvan musiikit ja hän on onnistunut fantastisesti. Musiikki tuo huikeasti lisäyksensä tunnelmaan. Lalo Schifrinin mahtava tunnusmusiikki on tietysti mukana ja se jää varmasti loppupäiväksi soimaan päässä.
Yhteenveto:Mission: Impossible - Ghost Protocol on erinomainen agenttiseikkailu, joka kohoaa jopa edellisen osan yläpuolelle. Harmillisesti sen pahis ei ole kovin kiinnostava, vaikka Nyqvist onkin mainio näyttelijä, minkä lisäksi loppuhuipennus tuntuu laimeahkolta täydellisyyttä hipovan Dubai-osion jälkeen. Muuten filmi nappaa mukaansa heti alussa ja tuntuu vihdoin siltä kuin Ethan Huntin ja tämän tiimin tehtävä todella olisi mahdoton. Erilaisia jännityshetkiä luodaan jatkuvasti mukaan, jolloin leffa ei päästä irti katsojasta ja tunnelmaan on upeasti saatu mukaan kiireellisyyttä, vaikkei elokuva itse kiirehdi. Kun tiimi ei voi saada mistään tukea tai uusia vempaimia rikkinäisten tilalle, täytyy heidän jatkuvasti keksiä lennosta uusia suunnitelmia, mikä tekee leffasta entistäkin jännittävämmän. Myös huumoria on ihan toimivasti mukana. Ohjaaja Brad Bird on siirtynyt animaatioiden parista näyteltyihin elokuviin niin sujuvasti, että tuntuu kuin hän olisi vanha konkari. Tekninen toteutus on loistokasta ja näyttelijät ovat todella oivallisia rooleissaan. Ethanin tiimi on vihdoin saatu juuri oikeaksi ja jokaisesta tiimiläisestä on tehty mielenkiintoinen. Jos pidit edellisistä osista tai yleisesti toimintaelokuvista, jotka ovat äärimmäisen viihdyttäviä, mukaansatempaavan jännittäviä ja täynnä nokkeluutta, niin todellakin kannattaa katsoa Mission: Impossible - Ghost Protocol. Se on selvästi sarjan paras osa ja ihmettelen, jos joskus vielä tulee sitä parempi Mission: Impossible -filmi!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2017 - Muokattu 30.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wearemoviegeeks.com
Mission: Impossible - Ghost Protocol, 2011, Paramount Pictures, Skydance Media, TC Productions, Bad Robot
