Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tom McGrath. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tom McGrath. Näytä kaikki tekstit

maanantai 21. heinäkuuta 2025

Arvostelu: Madagascar 3 (Madagascar 3: Europe's Most Wanted - 2012)

MADAGASCAR 3

MADAGASCAR 3: EUROPE'S MOST WANTED



Ohjaus: Eric Darnell, Conrad Vernon ja Tom McGrath
Pääosissa: Ben Stiller, Chris Rock, Jada Pinkett Smith, David Schwimmer, Sacha Baron Cohen, Chris Miller, Christopher Knights, John DiMaggio, Frances McDormand, Jessica Chastain, Bryan Cranston, Martin Short, Cedric the Entertainer, Conrad Vernon, Andy Richter ja Frank Welker
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Madagascar (2005) oli kriitikoiden nuivasta palautteesta huolimatta taloudellinen jättihitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Madagascar 2 (Madagascar: Escape 2 Africa - 2008) oli vielä isompi menestys, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan repliikkejään, animointiprosessi pyörähti käyntiin ja lopulta Madagascar 3 sai ensi-iltansa kesäkuussa 2012. Elokuva menestyi vielä paremmin kuin edeltäjänsä ja se sai vihdoin positiivista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin Madagascar 3:n vasta pari vuotta myöhemmin ja pidin leffaa ihan menevänä. Kun huomasin alkuperäisen Madagascarin täyttävän tänä keväänä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko leffasarjan läpi. Muutamaa kuukautta kakkososan jälkeen katsoin Madagascar 3:n.

Alex, Marty, Gloria ja Melman päätyvät Eurooppaa kiertävän sirkusryhmän mukaan, yrittäessään päästä takaisin New Yorkin eläintarhaan ja paetessaan eläinvalvonnan verenhimoista johtajaa.




Madagascar-elokuvien tuttu eläinnelikko Alex-leijona (Ben Stiller), Marty-seepra (Chris Rock), Gloria-virtahepo (Jada Pinkett Smith) ja Melman-kirahvi (David Schwimmer) tekevät jälleen paluun ja ainakin toistaiseksi viimeistä kertaa, DreamWorksin peruttua suunnittelemansa "Madagascar 4:n". Päädyttyään ensin Madagaskarille ja sitten manner-Afrikkaan, nelikko lähtee nyt viimeiselle yritykselleen palata takaisin lähtöpaikkaansa New Yorkin keskuspuiston eläintarhaan. Hahmot ovat edelleen mainiot ja heidän seikkailulleen palaa yhä mielellään mukaan. Matka on hiljalleen muuttanut heistä jokaista ja loppuvaiheilla onkin aika pohtia, missä sitä tosissaan haluaisi viettää loppuelämänsä.
     Myös muut vanhat tutut, kuten kuningas Julien (Sacha Baron Cohen), Maurice (Cedric the Entertainer) ja Mort (Andy Richter), pingviinit Kippari (Tom McGrath), Alokas (Christopher Knights), Kowalski (Chris Miller) ja Rico (John DiMaggio), sekä apinat Mason (Conrad Vernon) ja Phil tekevät paluun, pysyessään mukana seikkailun tiimellyksessä. He kuitenkin saavat väistyä uusien hahmojen tieltä, kun elokuvassa esitellään Eurooppaa kiertävän Zaragoza-sirkuksen jäsenet, kuten Vitali-tiikeri (Bryan Cranston), Gia-jaguaari (Jessica Chastain), Stefano-merileijona (Martin Short) ja Sonia-karhu (Frank Welker). Sirkuseläimet ovat oiva lisäys elokuvasarjaan ja jokaisella on omat vekkulit ja kiinnostavat puolensa.




Vastaansa eläimet saavat tällä kertaa eläinvalvontaa johtavan kapteeni Duboisin (Frances McDormand), joka on kirkkaasti trilogian paras antagonisti. Ensimmäisessä Madagascarissa itse villiintyvän Alexin lisäksi vaaraa tuottivat aika tylsiksi jääneet fossat, kun taas Madagascar 2:ssa hahmot kohtasivat niin ykkösestä tutun tomeran mummon kuin valtaa himoitsevan, aika tylsältä Leijonakuninkaan (The Lion King - 1994) Scar-kopiolta tuntuneen Makungan. Kapteeni Dubois on sinnikkyydessään, periksiantamattomuudessaan ja metsästyksenhimossaan todellinen uhka hahmoille, mutta samalla vainukoiramaisuudessaan varsin koominenkin tapaus.

Vaikka pidän kahdesta ensimmäisestä Madagascarista, tuntui niistä kummastakin puuttuvan hieman jotain. Ensimmäinen elokuva kaipaisi huomattavasti vakuuttavampaa pahista, kun taas kakkosen kuviot tuovat ajoittain mieleen köyhän miehen Leijonakuninkaan. Mukaansatempaavan tarinan ja hyvän pahiksen kera Madagascar 3 on ehkä jopa sarjansa paras osa. Tästäkin löytyy vikansa, lähinnä jos sen joitain lennokkaimpia hetkiä ryhtyy miettimään liikaa. Erityisesti se hämmentää, että uivatko Alex, Marty, Gloria ja Melman oikeasti Afrikasta koko matkan Eurooppaan? Ja mistä pelkkien eläinten pyörittämä sirkus saa myöhemmin käyttöönsä ties mitä huipputeknologisia hilavitkuttimia?




Siitä huolimatta, että katsojana saattaa silloin tällöin kohotella kulmiaan elokuvan logiikalle, leffa vie lopulta niin hyvin mukanaan, etteivät nämä puolet juuri häiritse menoa. Kyseessä on todella viihdyttävä puolitoistatuntinen, johon mahtuu runsaasti hauskoja hetkiä, kuten myös tietty vauhtia ja vaaratilanteita. Perheen pienimmille katsojille takaa-ajokohtaukset Duboisin kanssa voivat olla erittäin jännittäviäkin. Vaikka leffassa riittää menoa ja meininkiä, välttää se pääasiassa hyvin tyhjänpäiväiseksi koheltamiseksi muuttumisen. Hahmoista kaivetaan tasaisin väliajoin onnistuneesti lisää syvyyttä ja paras hetki onkin, kun päänelikko alkaa pohtia, haluavatko he palata takaisin häkkeihinsä eläintarhassa, vai olisiko elämällä muuta annettavanaan heille? Elokuva vie Madagascar-trilogian tarinan mainiosti päätökseensä, enkä ainakaan itse jää kaipaamaan neljättä osaa uuden seikkailun kera.

Pahiksen lisäksi myös animaatiojäljeltään Madagascar 3 on trilogiansa vahvinta antia. Kun Afrikan savannit vaihtuvat Monacoon, Roomaan ja Lontooseen, animaattorit pääsevät tarjoamaan paljon visuaalisesti rikkaampia ja yksityiskohtaisempia taustoja, oli kyse sitten suurkaupungeista nähtävyyksineen tai niiden ulkopuolisista luontoalueista. Elokuva on myös ilahduttavan värikäs ja parasta tarjottavaa taitaakin olla toisen puoliskon suuri sirkuselämys neonväreineen. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin eipä yleensä mainion Hans Zimmerin säveltämistä musiikeista jää muuta mieleen kuin jo ykkösleffassa esitelty tunnusmelodia. Elokuva on puskettu täyteen eri artistien menestyskappaleita ja kuullaanpa leffassa otteita niin Spice Girlsiltä, Katy Perryltä kuin myös Edith Piafilta ilahduttavasti Frances McDormandin tulkitsemana. Pahin korvamato on kuitenkin vanhan tutun I Like to Move Itin lisäksi Martyn Afro Circus -rallatus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Madagascar 3: Europe's Most Wanted, 2012, DreamWorks Animation, Pacific Data Images


lauantai 28. kesäkuuta 2025

Arvostelu: Madagascar 2 (Madagascar: Escape 2 Africa - 2008)

MADAGASCAR 2

MADAGASCAR: ESCAPE 2 AFRICA



Ohjaus: Eric Darnell ja Tom McGrath
Pääosissa: Ben Stiller, Chris Rock, Jada Pinkett Smith, David Schwimmer, Sacha Baron Cohen, Tom McGrath, Chris Miller, Christopher Knight, John DiMaggio, Cedric the Entertainer, Bernie Mac, Sherri Shepherd, Alec Baldwin, Elisa Gabrielli, Andy Richter, Conrad Vernon, will.i.am ja Eric Darnell
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Madagascar (2005) oli taloudellinen jättihitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. "The Crate Escape" -työnimellä käynnistyneen jatko-osan animointiprosessi alkoi ja ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan uudet repliikkinsä. Lopulta Madagascar: Escape 2 Africa, eli suomalaisittain yksinkertaisesti Madagascar 2 sai ensi-iltansa marraskuussa 2008. Elokuva sai aavistuksen paremman vastaanoton kriitikoilta, minkä lisäksi se oli vielä isompi menestys lippuluukuilla kuin ensimmäinen osa. Itse kävin katsomassa Madagascar 2:n leffateatterissa isäni kanssa, mutta omasta mielestäni elokuva on aina ollut edeltäjäänsä heikompi. Olen katsonut elokuvan muutaman kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt jo useampia vuosia. Nyt kun ensimmäinen Madagascar-elokuva viettää 20-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi pitkästä aikaa katsoa koko leffasarjan läpi ja samalla myös arvostella elokuvat. Pari kuukautta ensimmäisen elokuvan jälkeen katsoin Madagascar 2:n.

Alex, Marty, Gloria ja Melman pyrkivät palaamaan takaisin New Yorkiin, mutta pingviinien pilotoima lentokone tekeekin pakkolaskun Afrikan mantereelle. Luonnonsuojelualueella eläinkaverukset kohtaavat niin uusia kuin vanhojakin tuttavuuksia.




Madagascarin tutut hahmot tekevät paluun. Paettuaan New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta, Alex-leijona (Ben Stiller), Marty-seepra (Chris Rock), Gloria-virtahepo (Jada Pinkett Smith) ja Melman-kirahvi (David Schwimmer) päätyivät parin mutkan kautta Madagaskarille ja nyt eläinkaverit pyrkivät palaamaan takaisin sinne, mistä tulivatkin. Nelikko toimii edelleen hyvin, joskin jotkut heidän välisistä riidoistaan leffan aikana tuntuvat lähinnä väkinäiseltä draamalta. Elokuva syventyy nelikkoon enemmän yksilöinä ja etenkin Alexin kohdalla perehdytään enemmän leijonan menneisyyteen.
     Tutuista hahmoista menossa mukana ovat myös pingviininelikko Kippari (Tom McGrath), Alokas (Christopher Knights), Kowalski (Chris Miller) ja Rico (John DiMaggio), simpanssit Mason (Conrad Vernon) ja Phil, sekä fanisuosikiksi muodostunut makien kuningas Julien (Sacha Baron Cohen), tämän uskollinen seuraaja Maurice (Cedric the Entertainer) ja tyhmä Mort (Andy Richter). Jopa ykkösleffassa hauskuuttaneelle mummohahmolle (Elisa Gabrielli) on keksitty rooli jatko-osaan. Myös sivuhahmot, etenkin ovelat ja paikoin aika häijyt pingviinit tarjoavat hupia.
     Uusina hahmoina Madagascar 2:ssa esitellään Alexin vanhemmat, leijonalaumaa johtava Zuba-isä (Bernie Mac, joka menehtyi muutamaa kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa) ja Florrie-äiti (Sherri Shepherd), alfauroksen titteliä himoitseva Makunga-leijona (Alec Baldwin), virtahepoäijä Moto Moto (will.i.am), kirahvi Joe (Eric Darnell), sekä seepralauma (kaikkien äänenä Chris Rock). Uudet hahmot ajavat hyvin asiansa, joskin tämänkertaiseksi pahikseksi tarkoitettu Makunga tuntuu vain laimealta kopiolta Leijonakuninkaan (The Lion King - 1994) häijystä Scarista.




Madagascar 2 ei vielä tälläkään katselukerralla ollut mielestäni parempi kuin ensimmäinen Madagascar, mutta kyseessä on silti oikein kelpo jatko-osa sille. Leffa syventää hahmojaan ja vie heidät uuteen vauhdikkaaseen seikkailuun, joka pitää mukavasti otteessaan läpi puolentoista tunnin keston. Meno viihdyttää taatusti koko perhettä lapsista aikuisiin ja siitä löytyy kosolti huumoria kaikenikäisille. Lapsia luultavasti huvittaa enemmän fyysisempi kohellus, kun taas aikuinen pääsee yllättymään joistakin hieman julmemmista vitseistä, etenkin pingviinien kohdatessa savannilla ykkösleffasta tutun mummon. Naureskelin myös makeasti, kun lentokoneen korjaajiksi pestatut apinat perustavat ammattiliiton ja neuvottelevat paremmista työoloista pingviinien kanssa. Joitain hieman kehnommin vanhentuneita vitsejä mahtuu sekaan ja jotkut Afrikka-stereotypiat aiheuttavat lähinnä kiusaantuneisuutta.

Tarina nappaa kivasti mukaansa, joskin manner-Afrikkaan päädyttyään eläimiä kiinnostaa enemmän omiin lajitovereihinsa tutustuminen ja näiden elämäntapojen oppiminen. Kun jokainen hahmoista saa oman juonikuvionsa, voi puolitoistatuntinen leffa tuntua ajoittain turhankin täyteen ahdetulta. Vauhdikas meno ja meininki onkin lähes koko ajan päällä ja vain parissa lyhyessä kohtaa leffa malttaa hidastaa tahtia hieman, esimerkiksi Alexin ja Martyn jälleen kerran selvitellessä välejään. Loppuhuipennuksessa nämä monet kuviot saadaan niputettua tarpeeksi toimivasti yhteen ja päätökseensä.




Myös visuaalisesti Madagascar 2 jää edeltäjänsä jalkoihin. Afrikan paljas savanni näyttää hyvältä, mutta se ei tarjoa samalla lailla mukavaa monipuolisuutta ja värikkyyttä kuin ykkösleffassa New Yorkin betoniviidakosta Madagaskarin oikeisiin viidakkoihin siirtyminen. Leffa on oivan yksityiskohtainen, muttei kuitenkaan niin tarkkaa työtä kuin vaikkapa DreamWorksilta samana vuonna ilmestynyt toinen animaatioelokuva, Kung Fu Panda (2008). Eläinhahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti, mutta sähäkkää mummoa lukuun ottamatta ihmishahmot ovat suorastaan tylsännäköisiä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja musiikit säestävät menoa hyvin Hans Zimmerin instrumentaalimelodioista Moto Motoa ääninäyttelevän rap-artisti will.i.amin esittämiin kappaleisiin. Elokuvassa toki kuullaan ykkösleffan myötä suureksi hitiksi noussut I Like to Move It -kappale.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Madagascar: Escape 2 Africe, 2008, DreamWorks Animation, Pacific Data Images


torstai 15. toukokuuta 2025

Arvostelu: Madagascar (2005)

MADAGASCAR



Ohjaus: Eric Darnell ja Tom McGrath
Pääosissa: Ben Stiller, Chris Rock, Jada Pinkett Smith, David Schwimmer, Sacha Baron Cohen, Cedric the Entertainer, Andy Richter, Tom McGrath, Chris Miller, Jeffrey Katzenberger, Conrad Vernon ja Eric Darnell
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 7

Madagascar on DreamWorksin animaatioelokuva. Kun Eric Darnell oli saanut valmiiksi animaatioleffan Antz - Muurahaizet (Antz - 1998), hän ryhtyi suunnittelemaan DreamWorksille elokuvaa pingviini-rockyhtyeestä. Leffa kuopattiin vuonna 2001, mutta Darnell halusi hyödyntää pingviini-ideaansa vielä jossain kohtaa. Kun DreamWorks ryhtyi työstämään elokuvaa karanneista eläintarhan eläimistä, Darnell näki tilaisuutensa koittaneen ja hyppäsi mukaan ohjaajana. Näyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Madagascar sai maailmanensi-iltansa 15. toukokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta, mutta se oli silti jättimenestys, joka sai parhaan animaatioelokuvan Annie-ehdokkuuden. En muista, näinkö elokuvan jo teatterissa, vai vasta vuokralta, mutta katsoin Madagascarin useasti lapsena ja pidin siitä valtavasti. Viime katselusta on vierähtänyt jo ainakin vuosikymmen ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Neljä eläintä karkaavat New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta ja päätyvät monen mutkan kautta Afrikan lähellä sijaitsevalle Madagaskarin saarelle. Villissä luonnossa luksuskohteluun tottunut eläinnelikko yrittää selviytyä erilaisten vaarojen ympäröimänä.




Madagascarin keskiössä on eläinkaverusten nelikko, johon kuuluvat Alex-leijona (äänenä Ben Stiller), Marty-seepra (Chris Rock), Gloria-virtahepo (Jada Pinkett Smith) ja Melman-kirahvi (David Schwimmer). Alex nauttii täysin rinnoin suursuosiostaan Central Park Zoon keulakuvana, kun taas Marty haaveilee pääsevänsä kokemaan todellisen avaran luonnon. Melman uskoo täysillä sairastavansa ties mitä, kun taas Gloria toimii usein poppoon järjen äänenä. Hahmot ovat oivallisen erilaiset toisistaan, niin lajeina kuin persoonina ja tämän nelikon seikkailuun hyppää ilomielin mukaan. On viihdyttävää seurata, kuinka eri tavoin hahmot suhtautuvat tilanteeseen, löytäessään itsensä Madagaskarilta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat pingviininelikko Kippari (Tom McGrath), Kowalski (Chris Miller), Rico (Jeffrey Katzenberger) ja Alokas (Christopher Knights), jotka muovautuivat alkuperäisestä rockyhtye-ideasta eläintarhapaon järjestäjiksi, simpanssit Mason (Conrad Vernon) ja Phil, sekä Madagaskarilla kohdatut makit, joita johtaa ylimielinen mutta pöljä kuningas Julien (Sacha Baron Cohen). Sivuhahmotkin toimivat mainiosti ja yleisesti koko ääninäyttelijäryhmä suoriutuu hommistaan mainiosti. Show'n varastaa Cohen energisenä kuningas Julienina. Alun perin Julien oli vain yksi maki muiden joukossa, jolla oli alkuperäisessä käsikirjoituksessa vain pari repliikkiä, mutta kun Cohen koe-esiintyi rooliin, hän sai työryhmän nauramaan niin vatsa kippurassa, että he ryhtyivät heti suurentamaan hahmon osuutta.




Madagascar onneksi toimii yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen vallan mainiosti. Ei se pääse samalle tasolle DreamWorksin huippuleffojen, kuten Shrekin (2001), Kung Fu Pandan (2008) ja Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) kanssa, mutta se on silti erittäin viihdyttävä animaatioseikkailu, joka tarjoaa kosolti hupia niin lapsille kuin aikuisille ja joka on tainnut jo tarpeeksi hyvin varmistaa asemansa popkulttuurin historiassa, jotta siitä voidaan puhua jo jonkin tason modernina animaatioklassikkona. Vajaan puolentoista tunnin mittainen leffa nappaa heti mukaansa veikeiden hahmojensa ansiosta ja tiukentaa otettaan varsinaisen seikkailun alkaessa. Mitään ylimääräistä ei mukaan mahdu, vaan leffa on tehokkaan tiivis ja napakka paketti. Ajoittain kenties turhankin napakka ja eläinnelikon seikkailua olisi mielellään katsellut hieman pidempäänkin.

Elokuvasta löytyy paljon hauskoja hetkiä ja vitsejä koko perheelle. Osa jutuista naurattavat enemmän perheen pienempiä, kun taas jotkut toiset jutut hivelevät enemmän vanhempien nauruhermoja. Leffasta löytyy toki vekkuleita viittauksia autiosaarielokuviin, kuten muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen Cast Away - tuuliajolla (Cast Away - 2000). Hymy muovautuu jatkuvasti katsojan huulille. Seasta löytyy myös joitain varsin jännittäviäkin kohtauksia, etenkin Alex-leijonan puolesta, eläinkaverusten viettäessä aikaa Madagaskarilla. Kaiken mainion kasvattelun jälkeen loppuhuipennus kaipaisi hieman lisäpotkua. Vaikka toisaalta Madagaskarille ominaiset petoeläimet fossat ajavat asiansa tarinan niin sanottuina "pahiksina", jotain enemmän jää toivomaan.




Elokuvan animaatiojälki on oivallista, vaikkei se enää tänä päivänä häikäisekään samalla lailla, nykypäivän huippuyksityiskohtaisten ja visuaalisesti tajunnanräjäyttävien animaatioiden jälkeen katseltuna. Hahmot ovat vekkulin näköisiä ja liikkuvat sulavasti. Niin New York kuin Madagaskarin viidakko ovat taitavasti toteutettuja. Leffa on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailma on myös sujuvasti rakennettu ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit säestävät seikkailua hyvin. Parhaiten elokuvan musiikeista mieleen jää kuitenkin Reel 2 Realin I Like to Move It kuningas Julienin ja makien esittämänä, joka jää pitkäksi aikaa päähän soimaan todellisena korvamatona.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Madagascar, 2005, DreamWorks Animation, Pacific Data Images


tiistai 19. lokakuuta 2021

Arvostelu: The Boss Baby: Perhebisnes (The Boss Baby: Family Business - 2021)

THE BOSS BABY: PERHEBISNES

THE BOSS BABY: FAMILY BUSINESS



Ohjaus: Tom McGrath
Pääosissa: James Marsden, Alec Baldwin, Amy Sedaris, Ariana Greenblatt, Jeff Goldblum, Eva Longoria, Jimmy Kimmel, Lisa Kudrow ja James McGrath
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva The Boss Baby (2017) oli iso taloudellinen hitti, joka sai jopa Oscar-ehdokkuuden parhaana animaationa, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Tuotanto kuitenkin jämähti paikoilleen vuonna 2020 alkaneen koronaviruspandemian takia, mutta lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja nyt The Boss Baby: Perhebisnes on saapunut elokuvateattereihin. Itse koin ensimmäisen leffan todella keskinkertaisena lastenelokuvana, enkä kaivannut sille jatkoa. En olekaan ollut lainkaan kiinnostunut jatko-osasta, mutta päätin silti käydä kurkkaamassa sen ensi-iltaviikonloppuna, jos vaikka ennakkoepäilykseni osoittautuisivatkin turhiksi.

Tim Templeton on kasvanut aikuiseksi ja hänellä on nyt oma perhe. Kun paljastuu, että hänen vauvansa Tina työskentelee BabyCorpille, Tim ja pikkuveli Ted päätyvät uuteen seikkailuun, jossa heidän pitää soluttautua tohtori Armstrongin kouluun, jossa lapset opetetaan syrjäyttämään vanhempansa.




Tutut hahmot ensimmäisestä The Boss Baby -elokuvasta tekevät paluun, mutta leffojen välillä on kulunut rutkasti aikaa ja aiemmin pienenä poikana nähty Tim (James Marsden) on nyt kasvanut aikuiseksi. Hänellä on vaimo Carol (Eva Longoria), jonka kanssa hänellä on kaksi lasta, kouluikäinen Tabitha (Ariana Greenblatt) ja vauva Tina (Amy Sedaris). Silti tietty leikkimielisyys ja suuri mielikuvituksellisuus ovat pysyneet läsnä Timin elämässä. Tim toimii kelpo hahmona ja vielä paremmin toimii hänen isäsuhteensa tyttäriinsä Tabithaan, joka on alkanut osoittaa itsenäistymisen merkkejä ja Tinaan, joka paljastuu BabyCorpin työntekijäksi. Carol-vaimo sen sijaan jää aika tylsäksi.
     Timin pikkuveli, eli itse boss baby Ted (Alec Baldwin) on menossa myös mukana, mutta eipä hänkään ole enää lapsi. Ted jää tällä kertaa selvästi tylsemmäksi tapaukseksi veljeksistä, aivan kuin tekijät eivät olisi keksineet hahmoille mitään iskua enää. Koin elokuvan selvästi kiinnostavammaksi, kun se keskittyi Timiin ja hänen tyttäriinsä, eikä veljeksiin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat veljesten vanhemmat Ted Sr. ja Janice (Jimmy Kimmel ja Lisa Kudrow), Timin velhokello (James McGrath), sekä salamyhkäistä koulua pyörittävä tohtori Erwin Armstrong (Jeff Goldblum). Velhokello tuntuu tälläkin kertaa varsin kummalliselta ja turhan satumaiselta lisäykseltä tarinaan. Vaikkei tohtori Armstrong ole hahmona kaksinen, tavanomaisen hupsu Goldblum on kuitenkin varsin ilahduttava valinta rooliin.




Vaikka koinkin aluksi, että tekijöiltä oli yllättävä ja jopa hieman rohkea veto kertoa jatko-osan tarina parisenkymmentä vuotta ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen, koin The Boss Baby: Perhebisneksen lopulta aika heikkona ja väkinäisenä leffana. Uusi tarina ei saa napattua mukaansa ja elokuva äityy turhankin usein vain villiksi koheltamiseksi, jotta perheen pienimmät saataisiin helposti viihdytettyä. Enpä tosin tiedä, kuinka hyvin tässä onnistuttiin. Kävin katsomassa elokuvan täysin tavallisessa yleisönäytöksessä lehdistönäytöksen sijaan ja paikalla oli tietty useita lapsiperheitä. Katsomosta kuului hädin tuskin naurua, eli kenties ongelma ei ole vain siinä, että olen liian vanha tälle filmille. Itse olin tylsistynyt pitkin leffaa ja koin yhä vain vauhdikkaammaksi mekastukseksi äityvän tapahtumaketjun ärsyttävämmäksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee.

Ilman kelvollista isä-tytär-draamaa elokuva olisi jopa aika kehno lastenraina. Tällaisenaan se vain vajoaa samanlaiseen tyhjänpäiväisyyden kastiin, mitä DreamWorksin viimeisimmät animaatiot, Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020), Croodit: Uusi aika (The Croods: A New Age - 2020) ja Spirit - Kesyttämätön (Spirit Untamed - 2021) ovat edustaneet. Samalla nämä kaikki ovat olleet jatko-osia yhtiön elokuville, jotka eivät olisi jatkoa kaivanneet. Studion toimintatapa tuntuu leffa leffalta laiskemmalta ja The Boss Baby: Perhebisnes on selvästi pelkkä yritys kaapia helpot rahat. Todellinen yritys tehdä laadukkaita animaatioelokuvia koko perheelle kuitenkin uupuu ja toivon kovasti studion muuttavan pian asennettaan.




Sentään elokuva on animoitu menevästi. Animaattorit ovat panostaneet tarpeeksi yksityiskohtiin ja tehneet filmistä visuaalisesti ihan miellyttävää seurattavaa, vaikka välillä ruudulla tapahtuukin turhan hektisesti kaikenlaista. Elokuva on värikäs ja hahmot veikeän näköisiä. Myös äänimaailma on sujuvasti rakennettu - joskin yllätyin, kun lopputeksteissä luki itse Hans Zimmerin nimi musiikkien säveltäjänä, sillä melodiat eivät ole mitenkään ihmeellisiä. Silti ongelmat syntyvät enemmän Tom McGrathin laiskasta ohjauksesta ja hänen ja Michael McCullersin tylsästä käsikirjoituksesta.

Yhteenveto: The Boss Baby: Perhebisnes on heikko jatko-osa keskinkertaiselle lastenrainalle, jatkaen DreamWorksin tylsää uutta putkea. Elokuvasta löytyy kelpo yritystä rakentaa isä-tytär-draamaa, minkä lisäksi leffa on oivallisesti animoitu, mutta muuten kokemus jää hyvin latteaksi. Huumoripuoli on aika kehnoa, eikä se kanssayleisöstäni päätellen tehoa kummoisesti edes lapsille. Tarina ei saa napattua mukaansa ja sitä yritetään korvata yhä vain isommaksi äityvällä sekoilulla, joka alkaa turhauttaa suunnilleen puolen välin tienoilla. Tim on hahmona toimiva, mutta pikkuveli Ted jää tällä kertaa hieman tylsäksi. Jeff Goldblum pitää lystiä tohtori Armstrongina, mutta hänen hahmonsa jää vaisuksi. Kaiken kaikkiaan The Boss Baby: Perhebisnes on laiska rahastustyö. DreamWorksin suunta alkaa tosissaan näyttää huonolta ja todella toivon studion tekevän pian muutoksia, ennen kuin se ryhtyy hakkaamaan nauloja omaan arkkuunsa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Boss Baby: Family Business, 2021, DreamWorks Animation


keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Arvostelu: Megamind (2010)

MEGAMIND



Ohjaus: Tom McGrath
Pääosissa: Will Ferrell, Tina Fey, Jonah Hill, David Cross, J. K. Simmons, Ben Stiller ja Brad Pitt
Genre: animaatio, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Supersankarifanit Alan J. Schoolcraft ja Brent Simons saivat idean tarinasta, missä vihollinen voittaakin sankarin. Kaksikko alkoi kirjoittamaan kunnon kertomusta ja ehdottivat sitä eteenpäin, ajatuksenaan tehdä näytelty elokuva. DreamWorks kiinnostui ideasta ja sai kaksikon työstämään tarinaa heille animaatioleffan muodossa. Aluksi filmiä kutsuttiin "Master Mindiksi", mutta koska nimi oli jo varattu, se vaihdettiin aluksi "Oobermindiin" ja sitten Megamindiin. Näyttelijät valittiin ja animointi alkoi. Viimeisten viikkojen aikana produktioon tuotiin mukaan ohjaaja Guillermo del Toro valvomaan elokuvan leikkausta, sillä studio oli sitä mieltä, että elokuvan rytmissä oli jotain vikaa. Lopulta Megamind saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 28. lokakuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai positiivisia arvioita kriitikoilta ja se menestyi hyvin lippuluukuilla. Itse kävin katsomassa Megamindin isäni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin pari kuukautta myöhemmin ja pidin leffasta silloin paljon. Olen vuosien varrella nähnyt elokuvan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo ainakin viisi vuotta. Nyt kun filmi täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla Megamindin pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.

Vieraalta planeetalta lapsina Maahan saapuneet supersankari Metromies ja superpahis Megamind ovat taistelleet toisiaan vastaan vuosikausia. Erään taiston aikana Megamind onnistuu yllättäen tappamaan Metromiehen ja valloittamaan Metro Cityn itselleen. Mutta mitä superpahis enää tekee elämällään, kun on saavuttanut unelmansa?

Megamindin supersankari Metromies (äänenä Brad Pitt) on selvä kopio DC:n Supermanista, kun taas nimikkohahmo, eli superpahis Megamind (Will Ferrell) on yhdistelmä kahdesta Supermanin vastustajasta, Lex Luthorista ja Brainiacista. Hahmoista löytyy paljon samankaltaisuuksia ja supersankarifaneja hahmot ilahduttavatkin heti esittelyllään lapsuudestaan. Metromies on ylväs, urhoollinen ja komea sankari, joka osaa lentää, ampua lasersäteitä silmistään ja joka on supervahva. Megamind taas on äärimmäisen älykäs ja osaa rakentaa ties minkälaisia tuhoaseita Metromiehen pään vaivaksi. Aluksi hahmot saattavat vaikuttaa vain karikatyyreilta esikuvistaan, mutta varsinkin Megamindista onnistutaan luomaan täysin oma henkilönsä elokuvan aikana. Hahmosta löytyy oivallista syvyyttä ja hänen matkansa pitkin tarinaa rakennetaan mainiosti. Ferrellin ääni sopii hyvin ylidramaattisen roiston osaan, kun taas Pitt huokuu karismaa supersankarina.




Muita hahmoja elokuvassa ovat Megamindin outo avaruuskalakätyri Minion (David Cross), uutistoimittaja Lois Lane... tarkoitan siis Roxanne Ritchie (Tina Fey) ja tämän kuvaaja Hal (Jonah Hill), Metro Cityn vankilanjohtaja (J. K. Simmons), sekä Metromiehen museon virkailija Bernard (Ben Stiller). Roxannekin osoittaa onneksi, ettei ole pelkkä Supermanin mielitietyn Lois Lanen kopio. Muutkin sivuhahmot toimivat hyvin ja on veikeä huomata, kuinka paljon isoja nimiä lukeutuu elokuvan ääninäyttelijäkaartiin.

Mielestäni on usein hauskaa, jos joku pohtii jotain asiaa jossain elokuvassa, kirjassa, sarjakuvassa tai pelissä ja päättää kääntää sen päälaelleen ja kokeilee, mitä siitä tulee. Monille on täysin tuttua, että supersankari ja pahis mätkivät toisiaan turpaan, mutta etenkin sarjakuvien maailmassa kumpikaan ei koskaan kuole (ainakaan lopullisesti), vaan he palaavat aina taistelemaan uudestaan. Ja jos toinen menettää henkensä, on se tarinan pahis. Onkin siis kiehtova idea, että mitä jos pahis onnistuukin tappamaan sankarin? Megamindissa pohdiskellaan tätä ja kyseinen pohdinta kiehtoo minua joka katselukerralla. Sarjakuvissa, leffoissa jne. vihollinen haaveilee ja suunnittelee aina voittavansa ja valloittavansa jotain, oli kyse sitten kaupungista tai koko maailmasta. Mutta mitä jos hän onnistuisikin siinä? Mitä saavutettavaa hänellä on enää elämässään? Mistä jännityksen keskellä kasvanut henkilö saa enää adrenaliinia, kun ei ole mitään, mitä päihittää? Megamind leikittelee näillä kysymyksillä ja tekee sen pääasiassa taidokkaasti. Tarina on erittäin mainio, mutta moni asia leffassa tarvitsisi viilausta, jotta se olisi kokonaisuudessaan yhtä mainio kuin loistava ideansa.




Vaikka Megamindista löytyy kypsempää pohdiskelua elämän merkityksestä, kun kaikki on jo saavutettu, on se lähinnä lapsille tehty elokuva. Ei se tietenkään automaattisesti tee leffasta huonoa. Itse vain pidän enemmän aivan kaikenikäisille tehdyistä animaatioista, kuten Pixarin samana vuonna tekemästä Toy Story 3:sta (2010), joka oli niin vakuuttava, että se oli ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Lapsellisuuden Megamindissa huomaa lähinnä huumorin tasosta. Sekoilu voi tarjota riemua lapsille, mutta aikuisille ne taas latistavat muuten hyvää filmiä. Osa vitseistä tuntuu irtosketseiltä ja on liiankin selvää, kuinka paljon itsestään liikoja luuleva Will Ferrell on päässyt keksimään omista vitseistään. Välillä katsoja voi huomata pyörittelevänsä silmiään (etenkin lopun hirveässä tanssinumerossa), minkä lisäksi välillä elokuva muuttuu niin ylivauhdikkaaksi, että studio on selvästi pelännyt, ettei elokuva viihdyttäisi katsojiaan. Toimintakohtauksissa pistetään kaupunkia yllättävänkin isosti maan tasalle ja saattaa olla, että jopa Man of Steel (2013) jää tuhoissa Megamindin varjoon. Toimintakohtausten tavoin leffa kyllä viihdyttää, mutta siinä olisi potentiaalia olla enemmänkin ja paikoitellen aikuiskatsojaa saattaa turhauttaa, ettei elokuva tavoittele todellista potentiaaliaan, vaan päättää vain jäädä helpoksi viihteeksi.

Megamindin animaatiojälki on paikoitellen nähnyt parhaat päivänsä, vaikka mukana on yhä todella hienosti toteutettuja kuvia. Kuvista löytyy paljon yksityiskohtia, mutta myös todella pelkistettyjäkin juttuja. Muutamassa kohtauksessa näyttää siltä, että taustat olisivat hätäisesti toteutetut, eivätkä täysin viimeistellyt. Tähän kuitenkin tottuu leffan kulkiessa eteenpäin. Käsikirjoittajakaksikko Schoolcraft ja Simons leikittelevät veikeästi ja kiehtovasti ideallaan, mutta olisivat voineet jättää tiettyjä nolompia puolia pois. Ohjauksesta vastaa Tom McGrath, joka oli aiemmin tehnyt DreamWorksille menestyksekkään animaatioseikkailu Madagascarin (2005), sekä myöhemmin sen jatko-osat. McGrathkin selvästi tietää, kuinka pitää hauskaa supersankarigenren kustannuksella, mutta olisi voinut panostaa enemmän siihen, että vanhemmatkin nauttisivat elokuvasta kunnolla lastensa seurassa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Hans Zimmerin ja Lorne Balfen säveltämät musiikit ovat erittäin mainiot. Niistä löytyy tunnistettavaa sankarillisuutta ja pahuutta, ja ne istuvat tapahtumiin todella passelisti. Sen sijaan leffan käyttämät jo olemassa olevat kappaleet, kuten AC/DC:n Back in Black tai Guns N' Rosesin Welcome to the Jungle ovat hieman oudosti asemoituja. Kai niillä yritetään kalastella aikuiskatsojaa puolelleen.




Yhteenveto: Megamind on oiva supersankari... tai siis superpahiselokuva, mikä leikittelee veikeästi sillä ajatuksella, mitä rikolliset tekisivät sitten, kun ovat saavuttaneet tavoitteensa, eikä sankariakaan enää ole pelastamassa päivää? Elokuvan oikeasti syvä pohdiskelu on kuitenkin jämähtänyt aika lapselliseen filmiin. Lapsikatsojille tämä varmasti toimii erittäin hyvin, mutta vanhemmat katsojat jäävät luultavasti toivomaan enemmän potentiaalisesti alkavalta elokuvalta. Huumori on selvästi kirjoitettu lapsikatsojat mielessä, eikä Will Ferrellinkään sooloiluvitsit erityisemmin toimi. Muuten Ferrell kuitenkin tekee mainiota työtä pääroolissa Megamindina, josta on onnistuttu kirjoittamaan enemmän kuin pelkkä parodia esikuvistaan. Animaatiojälki ei näytä enää tänä päivänä yhtä hulppealta kuin kymmenen vuotta sitten, mutta ajaa silti asiansa oikein hyvin. Megamindissa on erinomainen idea, mutta toteutus on vain osittain onnistunut. Elokuva jää kuitenkin kevyesti plussan puolelle ja vaikkei se olekaan täysin kaikenikäisten leffa, voi siitä nauttia niin lapsi kuin aikuinenkin supersankarifilmien fani.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Megamind, 2010, DreamWorks Animation, Pacific Data Images, Red Hour Films


tiistai 11. huhtikuuta 2017

Arvostelu: The Boss Baby (2017)

THE BOSS BABY (2017)



Ohjaus: Tom McGrath
Pääosissa: Miles Christopher Bakshi, Alec Baldwin, Jimmy Kimmel, Lisa Kudrow, Steve Buscemi, Vivi AnnYee, Eric Bell Jr., David Soren, Conrad Vernon ja Tobey Maguire
Genre: animaatio, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Kun kuulin ensimmäisen kerran The Boss Babysta, niin mietin, että mikä ihmeen "Pomo vauva"? Näin julisteen, joka näkyy tuossa ylempänä ja ajattelin, että voikohan tuo edes olla hyvä leffa? Kuitenkin huomasin, että elokuvan oli tehnyt DreamWorks-animaatioyhtiö, jolta on aiemmin tullut mainioita leffoja, kuten Shrek (2001), Madagascar (2005), Kung Fu Panda (2008) ja How to Train Your Dragon (Näin koulutat lohikäärmeesi - 2010), joten ehkä tämäkin voisi olla ihan kelpo pätkä. Muistelin, kuinka aikoinaan mietin, että Mr. Peabody & Sherman (2014) olisi varmaan kehno, mutta se osoittautuikin viihdyttäväksi seikkailuksi, joten päätin antaa The Boss Babylle mahdollisuuden. Ennen The LEGO Batman Movieta (2017) näin elokuvan trailerin, mikä ei vakuuttanut paria hassua juttua lukuunottamatta, mutta yritin yhä pysyä positiivisena, jos trailerin kohalla kyse olisikin vain huonosta suomidubbauksesta. Toiveitani ei parantanut se, etteivät elokuvan ensimmäiset arviot olleet kovin kummoisia, joten aloin hieman jännittää, mitä tuleman pitää. Kävin kuitenkin katsomassa elokuvan ja toivoin, että se tarjoaisi edes viihdyttäviä kohtia ja toimivia vitsejä koko kestonsa ajan, jos ei muuta. Lähinnä ennen leffan alkua yritin keksiä hyviä vaihtoehtoja suomenkieliselle nimelle, sillä jostain syystä The Boss Babyn nimi on jätetty suomentamatta. Yksikään noin kymmenestä vaihtoehdostani ei ollut hyvä, joten päädyin tulokseen, että siihen on syy, miksi teos kulkee täälläkin englanninkielisellä nimellä.

Seitsemänvuotiaan Tim Templetonin pahin pelko käy toteen, kun hänen vanhempansa saavat perheenlisäyksen. Tämä yksilö ei kuitenkaan ole mikään tavallinen vauveli, vaan kovan luokan bisnesmies, joka alkaa pyörittämään Templetonin perhettä mielensä mukaan. Tim aikoo ottaa selville, mitä uusi vauva suunnittelee...

Timin äänenä kuullaan Miles Christopher Bakshi, joka on aiemmin tehnyt vain muutamia pieniä äänirooleja DreamWorksin animaatioissa, mutta nyt on noussut toiseksi pääosaksi ja hoitaa homman hienosti. Tim on leikkisä poika, joka näkee melkein minkä tahansa tilanteen mahdollisuutena seikkailuun, jossa hän voi kuvitella itsensä suureksi soturiksi, urheaksi astronautiksi tai vaaroja uhmaavaksi piraatiksi. Pomovauvan saapuessa taloon, Timin elämä menee ihan sekaisin ja hän yrittää keksiä eri tapoja, jotta vauvan saisi pois pilaamasta asioita. Timistä alkaa pitämään jo elokuvan alussa ja katsojana kannustaa häntä onnistumaan tehtävässään. Kohdat, joissa Tim kuvittelee olevansa mahtavissa seikkailuissa, ovat mainioita ja kekseliäitä.
     Itse elokuvan nimikkohahmona, eli ns. pomovauvana (muuta nimeä ei anneta) kuullaan Liam Neesonia muistuttava Alec Baldwin, jonka karhea ääni sopii hahmolle yllättävän hyvin. Vain muutamassa kohtauksessa vauvan puhumistapa ei toimi, mutta pääasiassa on hauskaa, että pieni taapero puhuu kuin aikuinen. Leffan alkupäässä ei pomovauvasta voi kovin paljoa pitää, sillä hänet näkee tarinan pahiksena ja katsojana on Timin puolella, mutta onneksi pomovauvan suunnitelman selvitessä katsoja voi alkaa tykätä myös hänestä. Pomovauva on ihan hupaisa tapaus, näyttäessään liikemieheltä puku päällään ja salkku kädessään. Välillä hän kaivaa tuttipullon esiin, jolloin vauvatunnelma on yhä hahmossa mukana. Pomovauvan "kätyreitä" ovat viisi muuta vauvaa: muka-fiksu Staci (ViviAnn Yee), eläinasuihin puetut kolmoset (Eric Bell Jr.) ja hieman hömelö Jimbo (David Soren). Valitettavasti hahmot eivät ole kovin kummoisia, eivätkä edes hauskoja, mihin on selkeästi pyritty. Onneksi he eivät esiinny kovin paljoa leffassa.
     Timin vanhempien ääninä kuullaan Friends-sarjasta (Frendit - 1994-2004) tuttu Lisa Kudrow (Janice-äiti) ja jostain syystä Jimmy Kimmel (Ted-isä), joka on tunnettu omasta talk show'staan Jimmy Kimmel Live! (2003-) ja viime Oscar-gaalan juontajana. Vaikea sanoa, miksi Kimmel on otettu elokuvaan ääneksi, sillä hän ei ole näyttelijä, mutta eipä häntä tunnistaisi, jos hänen mukanaoloaan ei tietäisi. Yllättävää kyllä, Timin vanhemmat ovat oikeasti sellaisia, jotka leikkivät Timin kanssa, eivätkä vain käske häntä pois jaloista... siis siihen asti, että pomovauva saapuu, joka saa tietty kaiken huomion. Vanhemmat eivät ole kovin suuressa roolissa, mutta toimivat silti tärkeässä osassa tarinaa. He eivät tietenkään huomaa, että pomovauva on jotain muuta kuin tavallinen vauva.
     Muita hahmoja ovat ärsyttävän Steve Buscemin ääninäyttelemä Francis Francis, joka johtaa Pentu Oy -firmaa, jossa Timin vanhemmat työskentelevät, sekä Franciksen apuri Eugene (Conrad Vernon), joka ei ole mikään järjen jättiläinen. Elokuvassa kuullaan myös entinen Spider-Man -tähti (2002-2007) Tobey Maguire kertojaäänenä, eli aikuisena Timinä.

Pidän todella paljon siitä, kuinka nykyajan animaatiot todella ovat koko perheen elokuvia. Niissä on tasaisesti asioita, joita sekä perheen pienimmät että vanhemmat voivat rakastaa, jolloin katselukokemus on kaikille mieluinen. Hyvällä tuurilla nykyajan animaatiot voivat olla upeita teoksia, kuten Inside Out (2015) ja Zootopia (2016), jotka ovat täynnä hienoutta. Valitettavasti The Boss Baby ei kuulu tähän sarjaan. Se on pääasiassa lapsille tehty elokuva, joka lähinnä vain vaivaannuttaa aikuiskatsojaa. Ja siis lapsilla tarkoitan oikeasti lapsia - en usko, että ala-asteenkaan puolen välin ylittäneet tästä suurta riemua kokevat. Tarinassa voisi olla mahdollisuus lopputulokseen, joka miellyttää koko perhettä, sillä idea jutulle on mainio, mutta tekijät ovat päättäneet miellyttää lähinnä vain lapsia. Vitsit syntyvät pääasiassa pelkästä kohelluksesta ja repliikeistä syntyvät läpät eivät erityisemmin naurata. Monet juonen kohdat ovat myös niin lapselliset, että niistä on vaikea pitää aikuisena. Lapsillehan tämä varmasti toimii ja heitä tämä viihdyttää läpi kestonsa, eli siinä mielessä The Boss Babyhan on oikein onnistunut teos. Mielestäni sen kuitenkin kuuluisi myös toimia aikuisille, jotka menevät lapsiensa kanssa katsomaan tämän leffan. Vielä elokuvan alku on ihan lupaava, mutta sen jälkeen homma alkaa mennä vähän minne sattuu.

Mukana on kyllä aikuisille suunnattuja vitsejä, mutta toisin kuin koko perheen elokuvissa, tässä niitä ei ole saatu mukaan kovin hienovaraisesti. Kun elokuva ei muuten tunnu miellyttävän aikuisia, on juttuun lisätty aika tökerösti viittauksia, joita painotetaan katsojille, jotta hekin voisivat löytää tästä jotain riemua. Esimerkiksi Timin herätyskellona on mekaaninen velho, joka huutaa hänelle, kun pitää herätä. Jos velhon vaatetuksesta ja sauvasta ei voi vielä tehdä johtopäätöksiä, niin yhdessä kohtaa velho huudahtaa useamman kerran "you shall not pass", jotta katsoja varmasti yhdistää hänet The Lord of the Rings -trilogian (2001-2003) Gandalfiin. Hahmo sanoo yhdessä kohtaa myös Gandalfin repliikin "fly you fools". Tämän lisäksi yhdessä kohtauksessa nähdään ensimmäisen Indiana Jones -seikkailun, Raiders of the Lost Arkin (1981) alkua muistuttava kohtaus. Jotkut voivat näille nauraa, mutta monet voivat kokea ne liian pakotetuilta. Välillä The Boss Baby yrittää olla muka jollain tapaa nerokas, muttei kuitenkaan löydä oikeaa tapaa siihen, jolloin katsojana lähinnä miettii, että mitä tässä on nyt yritetty? Onneksi mukana on aivan loistava kohtaus Elvis-imitaattoreiden kanssa, joka todella nauratti koko lehdistöyleisöä. Aikuiset naurahtavat myös sille, kun pomovauva selittää, mistä vauvat tulevat, mihin Tim reagoi kuiskaamalla, että luuli vauvojen tulevan, kun supisupisupi... mikä saa pomovauvan järkyttymään. Näiden lisäksi nauroin muutamalle muullekin jutulle, kuten sille että perheen isä on ihan selvästi tossun alla, mikä on yleistä perheissä. Isä yrittää tylysti antaa rangaistuksen Timille, mutta hänen kova kuorensa murenee, joka kerta kun hän joutuu varmistamaan vaimoltaan, millainen olisi hyvä rangaistus. Vaikka aikuisille suunnatut vitsit ovat jokseenkin väkinäisiä, niin on pakko myöntää, että kun ne onnistuvat naurattamaan, niin silloin kyllä nauraa.

Onneksi elokuvan viimeinen kolmannes parantaa tasoa ja leffa muuttuu ihan viihdyttäväksi, vaikka edelleen jotkut juonen kohdat tuntuvat liian lapsellisilta. Jotkut jutut myös ratkeavat liian helposti, mutta sen voi katsoa sormien läpi, kun leffa on muutenkin lähinnä lapsille tehty. Ihan viimeiset kohtaukset ovat odotettavissa, mutta on hienoa, että elokuva onnistuu aiemmin yllättämään hieman, eikä viekään tarinaa täysin sinne, mihin on arvellut. Heti The Boss Babyn näkemisen jälkeen tiesin, etten ollut todellakaan nähnyt hyvää elokuvaa, mutten osannut päättää, oliko se mielestäni ihan kiva vai heikko. Loistavien juttujen takia se on parempi kuin huono, minkä lisäksi se oli tarpeeksi viihdyttävä, jotta sen voisi katsoa joskus uudestaankin! Loppujen lopuksi tulinkin siihen tulokseen, että hyvä voittaa pahan, eli elokuva pääsee tasolle ihan kiva. Yksi suurimmista syistä tähän on, että vaikka monet elokuvan yritykset olla nerokas eivät toimineet, löytyy leffasta silti syvällisempi puoli, joka jättää katsojan pohtimaan: Heti alussa tiedetään, että Timillä on vilkas mielikuvitus ja että hän näkee kaikessa jotain suurempaa kuin mikä onkaan totuus. Tästä voi tehdä oman mielipiteen, ovatko The Boss Babyn tapahtumat totta, vai pelkkää Timin mielikuvitusta? Tällainen hieno ajatus, joka voi mullistaa koko elokuvan tarinan, saa leffan ansaitsemaan korkeamman arvosanan kuin "heikko".

Hienoa on myös elokuvan animointi. Hahmot eivät tietenkään ole kovin realistisia, eivätkä myöskään taustat, mikä on DreamWorksin teoksille tyypillistä. Tyyli on kuitenkin hieno ja rakastan sitä, kuinka väririkas ja kirkas The Boss Baby on. Vaikkei animaatio olekaan mullistavaa, jos sitä vertaa yksityiskohtaisiin Walt Disneyn ja Pixarin tuotoksiin, on se kuitenkin sellaista silmäkarkkia, että ei voi muuta kuin ihailla. Timin leikkikohtiin on tuotu erilaisia animaatiotyylejä, jotka poikkeavat mainiosti elokuvan yleisestä tyylistä ja ovat omalla tavallaan hienosti toteutettuja. Ohjauksesta vastaa Tom McGrath, joka ohjasi aiemmin DreamWorksin Megamindin (2010), sekä toimi toisena ohjaajana Madagascar-trilogiassa (2005-2012), joten hänellä on kokemusta animaatioiden teosta. Hän on myös toiminut useissa DreamWorks-elokuvissa pienissä äänirooleissa. McGrath tuntuukin hoitavansa homman hyvin, mutta käsikirjoittaja Michael McCullersilla on mennyt jossain kohtaa vikaan, jolloin McGrathin on täynyt työskennellä hieman kehnomman tekeleen parissa. Elokuva perustuu löyhästi Marla Frazeen kirjoittamaan kuvakirjaan "The Boss Baby" (2010), eikä siinä ole selkeästi ollut tarpeeksi tarinaa, jolloin McCullersin on täytynyt keksiä paljon lisäyksiä, jotka eivät oikein toimi. Kuten olen jo sanonut: leffan idea on mainio, lopputulos ei.

Yhteenveto: The Boss Baby on keskinkertainen teos, joka ei tiedä, mistä koko perheen elokuvat löytävät hienoutensa - jos muutamia kohtauksia ei oteta huomioon. Lapset kokevat elokuvasta varmasti riemua ja he nauravat hassuille jutuille ja hahmojen kohellukselle, mutta vanhemmat eivät tästä paljoa saa irti. Mukana on väkisin mukaan tungettuja viittauksia leffoihin, joiden näkemiseen muksuilla ei ole vielä ikää, mutta se ei riitä aikuisille. Onneksi silloin kun elokuva onnistuu naurattamaan, niin se myös naurattaa, mutta valitettavasti sitä tapahtuu aivan liian harvoin, ottaen huomioon, kuinka paljon leffassa on mukana vitsejä. Viimeinen kolmannes toimii, mutta se ei riitä pelastamaan lopputulosta, kun aiemmin nähty tunti on ollut enemmän tai vähemmän heikkoa. Hienointa koko elokuvassa on, että siitä voi tehdä jälkikäteen oman päätelmän, oliko kaikki totta, vai keksikö Tim koko jutun, jolloin siitä löytyy jotain syvällistä. Animaatiojälki on upeaa ja leffa on ihanan värikäs. The Boss Baby ei todellakaan ole hyvä, mutta ei se huonokaan ole ja on siinä tarpeeksi hyviä juttuja, jotta sen voisi katsoa toisenkin kerran. DreamWorksin parhaimmistoon en sitä luokittelisi. Lapsille tämä mitä luultavimmin toimii ja kannattaa viedä heidät katsomaan tätä - sillä varoituksella, että ette itse välttämättä viihdy erityisen hyvin. Parhaiten elokuva sopii siihen, että kun muksuja ei jaksa vahtia, laittaa The Boss Babyn televisiosta pyörimään (kun sellainen on muutamien kuukausien päästä mahdollista), jolloin lapset keskittyvät johonkin ja voi parhaimmassa tapauksessa ottaa itse rennosti jopa puolentoista tunnin ajan.




Kirjoittanut: Joonatan, 30.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.subscene.com
The Boss Baby, 2017, DreamWorks Animation