Running Point, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

RUNNING POINT - KAUSI 2

Luojat: Elaine Ko, Mindy Kaling, Ike Barinholtz ja David Stassen

Näyttelijät: Kate Hudson, Scott MacArthur, Drew Tarver, Brenda Song, Fabrizio Guido, Justin Theroux, Max Greenfield, Chet Hanks, Ray Romano, Toby Sandeman, Uche Agada, Jay Ellis, Jon Glaser, Marissa Reyes, Scott Evans, Ken Marino, Aliyah Turner, Jake Picking, Ike Barinholtz, Octavia Spencer ja Scott Speedman

Genre: komedia, urheilu

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 25 minuuttia - 35 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 45 minuuttia

Ikäraja: 13

Elaine Kon, Mindy Kalingin, Ike Barinholtzin ja David Stassenin luoma urheilukomediasarja Running Point nousi pienimuotoiseen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä helmikuussa 2025, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2025 ja nyt Running Pointin toinen tuotantokausi on saapunut Netflixin valikoimaan. Itse pidin sarjan avauskautta yllättävänkin hyvänä ja olen positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Katsoinkin Running Pointin toisen kauden läpi pian sen julkaisun jälkeen.

Isla Gordon yrittää saada koripallojoukkue Los Angeles Wavesin uuteen nousuun, kun ongelmia saapuu luomaan vieroituksesta päässyt isoveli Cam.

Kate Hudson palaa rooliinsa Isla Gordoniksi, joka ylennettiin Running Pointin avauskaudella Los Angeles Waves -koripallojoukkueen johtajaksi ja joka voitti lopulta arvostuksen pelaajien keskuudessa. Kaikki ei kuitenkaan suju hyvin, koska kun koripallo vie naisen kaiken ajan, parisuhde Levin (Max Greenfield) kanssa kärsii. Lisäksi Waves on valmentajaa vailla, Jayn (Jay Ellis) muutettua Bostoniin ja isoin ongelma on vieroituksesta paluun tehnyt Cam-veli (Justin Theroux), joka yrittää omia Wavesin takaisin itselleen. Hudson jatkaa oivaa suorittamistaan ja tulkitsee hyvin hahmonsa stressin kasvua, erilaisten ongelmien nostellessa päätään sieltä ja täältä. Greenfield toimii turhautuneena poikaystävänä ja Theroux tekee Camista sopivan ärsyttävän.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Islan ja Camin veljet Ness (Scott MacArthur) ja Sandy (Drew Tarver), sekä salasuhteesta syntynyt velipuoli Jackie (Fabrizio Guido), Islan assistentti Ali (Brenda Song) ja pelaajat Travis (Chet Hanks), Marcus (Toby Sandeman) ja Dyson (Uche Agada), kun taas uusina hahmoina kausi esittelee muun muassa valmentaja Norm Stinsonin (Ray Romano), varakkaan Al Fleischmanin (Ken Marino) ja Gordonien serkun Bennyn (Ike Barinholtz). Osa tutuista hahmoista saa tilaa kehittyä ja Wavesin pelaajat pääsevät paremmin esille kuin viimeksi. Romano hyppää toimivasti menoon mukaan uutena valmentajana, kun taas yksi sarjan luojista Barinholtz on kirjoittanut itselleen kiusallisen epähauskan hahmon.

Running Pointin toinen tuotantokausi oli mielestäni pienoinen pettymys yllättävän mainion ykköskauden jälkeen. On tosiaan kiinnostavaa seurata, kuinka Isla yrittää setviä tiensä läpi uusien vaikeuksien ja paineiden, mutta meno ei ole yhtä mukaansatempaavaa ja hauskaa kuin viimeksi. Islan ja Camin välinen konflikti on kelvollisesti rakennettu, mutta se voisi päästä vieläkin isommin vauhtiin, sotkien oikein tosissaan Wavesin järjestystä ja samalla mahdollisuuksia pärjätä isoissa kilpailuissa. Sille saadaan kuitenkin tällä kaudella oiva huipennus, mikä myös jättää uteliaana odottamaan, kuinka homma etenee mahdollisella kolmannella tuotantokaudella.

Tuotantokauden kymmenen jakson varrelle on keksitty monenlaista uuden valmentajan mukaan tuomisesta bondaamiseen pelaajien kanssa, sekä Islan rakkauselämän suhdesotkuja, kun tunteet Leviin ovat viilentyneet, mutta samalla tunteet Bostoniin lähtenyttä Jayta kohtaan ovat kuumentuneet. Tämä kaikki viihdyttää mukiinmenevästi ja puolen tunnin jaksoja katsoo sujuvasti muutamankin putkeen. Kausi ei kuitenkaan naurata yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, eikä siinä nähdä samanlaisia huippuhetkiä kuin vaikkapa korni ja kiusallinen, mutta silti sydäntä lämmittävä rakkaudentunnustus kesken pelin viime kaudella. Omasta mielestäni kauden parempaa antia on taukojen aikana esiintyvän tanssitiimin lakko paremman palkan perässä, mikä pistää tosissaan Islan pasmat sekaisin. Haluaako hän olla asemassaan isänsä ja isoveljensä kaltainen bisneshahmo, vai pystyykö hän yhä pitämään kiinni feministisyydestään?

Teknisesti Running Pointin toinen kausi on pääasiassa oivallinen, mutta itseäni nauratti paljon, kuinka kauden muutamat Kanadaan sijoittuvat kohtaukset on värimääritelty yliampuvan sinertäviksi. Usein yhdysvaltalaisissa tuotannoissa Meksiko esitetään kellertävällä värimaailmalla, mutta enpä ole aiemmin nähnyt, että Kanadan "hyisevä kylmyys" tulkittaisiin sinisellä kuvalla. Kameratyöskentely on kuitenkin pätevää, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu Joseph Stephensin, Siddhartha Khoslan ja Alan DeMossin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Running Point, Yhdysvallat, 2025-, 23/34 Productions, 3 Arts Entertainment, Kaling International, The Fusion Media, Warner Bros. Television

Running Point, kausi 1 (2025) - sarja-arvostelu

RUNNING POINT - KAUSI 1

Luojat: Mindy Kaling, Elaine Ko, Ike Barinholtz ja David Stassen

Näyttelijät: Kate Hudson, Scott MacArthur, Drew Tarver, Brenda Song, Fabrizio Guido, Max Greenfield, Jay Ellis, Chet Hanks, Toby Sanderman, Justin Theroux, Uche Agada, Dane DiLiegro, Jon Glaser, Marissa Reyes, Roberto Sanchez, Scott Evans, Jessalyn Wanlim ja Macaulay Culkin

Genre: komedia, urheilu

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 26 minuuttia - 33 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 59 minuuttia

Ikäraja: 13

Running Point on Kate Hudsonin tähdittämä urheilukomediasarja. Projekti käynnistyi 2020-luvun alussa, kun Mindy Kaling keksi idean Los Angeles Lakers -koripallojoukkueesta kertovasta sarjasta ja sai niin Lakersin omistajan Jeanie Bussin että myös Netflixin tarttumaan projektiin. Kalingin kanssa projektia alkoi työstämään Elaine Ko, mutta hän jätti sarjan alkuvuodesta 2024, jolloin tilalle hyppäsivät Ike Barinholtz ja David Stassen. Lisäksi sarjan päätettiin sittenkin kertovan fiktiivisestä koripallojoukkueesta, joka on kuitenkin saanut inspiraationsa Lakersista. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2024 ja lopulta Running Pointin ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa helmikuussa 2025. Sarja sai positiivista palautetta kriitikoilta ja sai hyvät katsojaluvut. Minun oli tarkoitus katsoa Running Point, kun sarja alkoi, mutta muiden kiireideni takia en ehtinyt. Kuitenkin nyt kun sarja on saamassa toisen tuotantokauden, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen ja katsoinkin Running Pointin avauskauden läpi muutamassa päivässä.

Kun Los Angeles Waves -koripallojoukkueen johtaja Cam Gordon joutuu luopumaan pestistään huumeongelman takia, hänet korvaa pikkusisko Isla, joka päättää nostaa joukkueen uuteen kukoistukseen kaikista epäilijöistä huolimatta.

Kate Hudson näyttelee Isla Gordonia, koripallojoukkue Los Angeles Wavesin omistaneen Jack Gordonin tytärtä, joka on joutunut koko ikänsä tyytymään sivurooliin, kun hänen veljensä ovat nauttineet menestyksestä. Islan elämä kuitenkin mullistuu, kun joukkueen perinyt isoveli Cam (Justin Theroux) kärähtää huumeista ja joutuu jättämään työkuvansa joukkueenjohtajana, jolloin Cam nimeää Islan seuraajakseen. Isla on lapsesta asti seurannut koripalloa ja onkin valmis ottamaan homman haltuunsa, siitäkin huolimatta, että kaikki hänen muista veljistään lähtien epäilevät hänen kykyjään. Hudson on hyvä valinta päärooliin, kanavoiden onnistuneesti hahmonsa päättäväisyyttä osoittaa epäilijänsä vääriksi. Erityisen hauska hän ei kuitenkaan ole, vaan huvittavat puolet on kirjoitettu hänen ympärillään häärääville miehille.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Islan ja Camin kaksi muuta veljeä, Wavesin toimitusjohtaja Ness (Scott MacArthur) ja talousjohtaja Sandy (Drew Tarver), Islan kihlattu Lev (Max Greenfield), Wavesin henkilöstöpäällikkö Ali (Brenda Song), valmentaja Jay (Jay Ellis), Wavesin huippupelaajat Travis (Tom Hanksin poika Chet Hanks) ja Marcus (Toby Sandeman), koripalloareenan ruokakojulla työskentelevä Jackie (Fabrizio Guido), sekä pelien puoliajalla esiintyvien tanssijoiden johtaja Sofia (Marissa Reyes). Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä rooleissaan, erityisesti MacArthurin ja Tarverin välisen dynamiikan toimiessa lystikkäästi. Näihin hahmoihin tykästyy jaksojen edetessä ja jo sen vuoksi jaksoja on helppo tuijottaa useampi putkeen.

Running Pointia on verrattu Apple TV:n erinomaiseen Ted Lasso -sarjaan (2020-), enkä ihmettele miksi. Päähenkilö ei toki ole joukkueen uusi valmentaja, vaan uusi johtaja ja lajikin on eri, Ted Lasson kertoessa jalkapallosta ja Running Pointin keskiössä ollessa koripallo. Samankaltaisuudet syntyvät kuitenkin päähenkilöstä, jonka on osoitettava kykynsä lukuisten epäilijöidensä edessä, joihin kuuluvat joukkueen pelaajatkin, tietystä hyväntuulisesta ilmapiiristä, sekä totta kai urheilutarinoiden pakkopullasta, eli tähtiä tavoittelevasta heikommin pärjäävästä joukkueesta.

Running Point onnistui voittamaan minua puolelleen jakso jaksolta enemmän ja lopulta mielsin sarjan avauskauden erittäin viihdyttäväksi ja hupaisaksi tapaukseksi. Puolituntisten jaksojen aikana pääsee hekottelemaan usein ja hymykin vääntyy huulille tasaisin väliajoin. Hahmoihin tosiaan tykästyy yhä enemmän, mitä kauemmin heidän kanssa viettää aikaa ja niinpä kun kauden loppupäässä he kohtaavat dramaattisempia takaiskuja esimerkiksi erilaisten parisuhdesotkujen muodossa, katsojan sympatiat ovat voimakkaammin heidän puolellaan. Syvyyttä tähän kaikkeen tuo toki hyvä kommentaari naisesta urheilun maailmassa ja kuinka Islaa ei oteta aluksi tosissaan juuri missään tai kenenkään toimesta. Oikeastaan ainoa juttu, mitä jäin kaipaamaan, oli enemmän sisältöä itse Waves-joukkueen pelaajiin. Tämän toivon korjaantuvan pian ilmestyvällä kakkoskaudella, jota jäänkin nyt odottelemaan positiivisin fiiliksin.

Tuotantokauden ohjaajat pitävät lupsakkaa ilmapiiriä hyvin yllä, osaten kuitenkin vakavoitua tarpeen vaatiessa. Itse koripallomatseista on myös saatu sopivan jännittäviä, etenkin kauden päätösjaksossa. Mindy Kalingin, Ike Barinholtzin ja David Stassenin johdolla käsikirjoitustiimi keksii monenmoista päänvaivaa hahmoille ja he pyörittelevät useampia juonikuvioita sulavasti lomittain. Running Pointin avauskausi on myös osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja äänimaisemakin onnistuneesti rakennettu. Joseph Stephensin säveltämät musiikit tuovat kelpo lisänsä fiilikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Running Point, Yhdysvallat, 2025-, 23/34 Productions, 3 Arts Entertainment, Kaling International, The Fusion Media, Warner Bros. Television

Arvostelu: The Last Showgirl (2024)

THE LAST SHOWGIRL

Ohjaus: Gia Coppola

Pääosissa: Pamela Anderson, Billie Lourd, Brenda Song, Kiernan Shipka, Jamie Lee Curtis, Dave Bautista ja Jason Schwartzman

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: S

The Last Showgirl perustuu Kate Gerstenin näytelmään Body of Work, johon hän sai inspiraation Las Vegasin Jubilee!-esityksistä, mitkä lakkautettiin vuonna 2016. Gersten ei kuitenkaan vuosien yrittämisenkään jälkeen saanut kirjoittamaansa tekstiä teatterin lavoille, mutta kun kirjoitus päätyi Gia Coppolan käsiin, tämä innostui ja pyysi Gersteniä muovaamaan sen elokuvan käsikirjoitukseksi. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2024 ja The Last Showgirl sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla saman vuoden syyskuussa. Nyt parhaan naispääosan ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet saanut elokuva saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun kuulin Pamela Andersonin tekevän hyvin poikkeuksellisen roolin ja halusin nähdä, kuinka hän pärjää. Ilokseni Rakkautta & Anarkiaa -festivaali järjesti elokuvasta näytöksen viikkoa ennen ensi-iltaa ja kävin positiivisin mielin katsomassa The Last Showgirlin.

Shelly Gardnerin täytyy pohtia elämänsä tärkeitä asioita uudestaan, kun hänen jo kolmen vuosikymmenen ajan tähdittämä Razzle Dazzle -esitys lopetetaan.

Baywatch-sarjasta (1989-2003) tuttu Pamela Anderson oli jo melkein luovuttanut näyttelijäuransa suhteen, sillä hän ei päässyt eroon imagostaan ysärin seksisymbolina ja koki sen rajoittavan hänen mahdollisuuksiaan. Kun Andersonille lähetettiin The Last Showgirlin käsikirjoitus, hänen agenttinsa nakkasi sen suoraan roskakoriin. Onneksi Andersonin Brandon-pojan kautta käsikirjoitus löysi tiensä naisen käsiin ja Anderson ihastui lukemaansa totaalisesti ja koki, että hänen kuului näytellä juuri tässä elokuvassa. Anderson onkin kenties koko uransa parhaassa vedossa Shelly Gardnerina, joka nappasi 1980-luvulla roolin Las Vegasin nakushow Razzle Dazzlesta ja on rakentanut koko elämänsä show'n ympärille, suostumatta näkemään, että niin Razzle Dazzlen kuin hänen suosionsa ovat tulleet tiensä päähän jo aikoja sitten. Rooli on kuin luotu Andersonille ja hän on varmasti pystynyt tutkimaan omaa uraansa roolihahmonsa kautta, vähän samaan tapaan kuin Michael Keaton teki Birdmanissa (Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) - 2014) vuosikymmen sitten. Shelly on oiva hahmo, jonka kehitystä myötäilevästä hissukasta on mielenkiintoista seurata. Andersonin työ vain vahvistuu elokuvan edetessä ja hänen hahmonsa muovautuessa.

     Elokuvassa nähdään myös Dave Bautista Razzle Dazzlea pyörittäneenä Eddienä, Jamie Lee Curtis show'sta jo joitain vuosia sitten lähteneenä Annettena, Brenda Song ja Kiernan Shipka show'ssa esiintyvinä Mary-Annena ja Jodiena, sekä Billie Lourd Shellyn Hannah-tyttärenä, joka on katkera äidilleen, tämä keskityttyä Razzle Dazzleen Hannahin koko lapsuuden ajan. Myös sivunäyttelijät ovat mainioita, etenkin Bautista rauhallisemmassa roolissa ja Curtis varsin räikeänä persoonana.

The Last Showgirl osoittautui oikein mainioksi draamaelokuvaksi, joka toimii niin Pamela Andersonin yllättävänkin vaikuttavana paluuna kuin mielenkiintoisena katsauksena jonkin sortin keski-iän kriisiin. Shelly on tosiaan rakentanut koko elämänsä Razzle Dazzlen ympärille, mistä on kärsinyt erityisesti hänen suhteensa omaan tyttäreensä. Kun Razzle Dazzle siis lakkautetaan, Shelly huomaa jäävänsä tyhjän päälle ja että aika on mennyt hänestä jo kauan sitten ohi, uusien, vastaavien esitysten palkatessa vain huomattavasti nuorempia esiintyjiä. Äidin yritys korjata välinsä tyttäreensä on kirjoitettu väkevästi ja on muutenkin kiinnostavaa seurata, kuinka Shelly alkaa pohtia elämälleen uutta merkitystä nyt, kun hänen niin kovasti rakastamansa valokeila viedään häneltä pois. Shelly on tosiaan hyvin ja moniulotteisesti kirjoitettu hahmo, jonka ongelmat ovat usein itse aiheutettuja ja joka ei usein näe, mitä hän tekee ympärillään oleville ihmisille.

Elokuva tasapainottelee pätevästi draaman ja komedian välimaastossa ja kertomusta rakennellaan ja kypsytellään hyvin. Ainoa ongelmani onkin oikeastaan se, kuinka kömpelösti The Last Showgirl viedään päätökseensä. Leffalla on kestoa noin puolitoista tuntia ja elokuva kaipaisi hieman lisää aikaa loppua kohti, sillä erilaisten juonikuvioiden loppuun vieminen tuntuu joko hutiloidulta tai jäävän keskeneräiseksi. Lopun tietty unenomaisuus jättää asioita katsojan tulkinnan varaan, mutta juuri sitä ennen elokuva vaikuttaa unohtaneen tehdä sen työn, että tämä tulkinnanvaraisuus tuntuisi ansaitulta. Etenkin Jodien vaikea suhde omaan äitiinsä ja kuinka se peilaantuu Shellyyn ja Hannahiin, tuntuu unohtuneen kesken kaiken.

Gia Coppolan ohjaus on pätevää, niin tunnelmanluojana kuin näyttelijöiden parissa. Kate Gerstenin käsikirjoitus hänen oman näytelmänsä pohjalta on loppua lukuun ottamatta mainio, sisältäen runsaasti oivaa ja paikoin todella hauskaa dialogia. The Last Showgirlin tekninen puoli jätti mielestäni pienesti toivomisen varaa, etenkin usein suttuiset ympärykset sisältävän ja turhan paljon heiluvan kameratyöskentelyn kohdalla. Lavasteet ovat kuitenkin hienot, puvustus mainiota ja värimaailma miellyttävä pastellisävyjen kera. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Andrew Wyattin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last Showgirl, 2024, Utopia, Digital Ignition Entertainment, High Frequency Entertainment, Pinky Promise

Arvostelu: The Social Network (2010)

THE SOCIAL NETWORK

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Jesse Eisenberg, Andrew Garfield, Armie Hammer, Justin Timberlake, Max Minghella, Brenda Song, Rashida Jones, Rooney Mara ja Dakota Johnson
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

The Social Network perustuu Ben Mezrichin kirjaan The Accidental Billionaires: The Founding of Facebook, a Tale of Sex, Money, Genius, and Betrayal (2009), mikä taas pohjautuu tositarinaan Facebookin perustamisesta. Käsikirjoittaja Aaron Sorkin oli saanut 14-sivuisen esittelynäytteen kirjasta käsiinsä, kun Mezrich yritti saada sitä julkaistua, ja kiinnostui tarinasta todella paljon. Sorkin sai Sony-yhtiön kiinnostumaan projektista myös ja niin elokuvan teko lähti liikkeelle. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2009 ja lopulta The Social Network sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 24. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli yllättävänkin suuri menestys, tuottaen jopa yli 200 miljoonaa dollaria, minkä lisäksi se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa oli ehdolla myös useista palkinnoista, kuten kuudesta Golden Globesta, joista se voitti neljä (paras draamaelokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja musiikki), seitsemästä BAFTA-palkinnosta, joista se voitti kolme (paras ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus), sekä kahdeksasta Oscarista (mm. paras elokuva), joista se voitti kolme (paras käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki). Itse näin The Social Networkin muistaakseni vuonna 2011, kun itse liityin Facebookiin ja vuokrasimme elokuvan äitini kanssa. Silloin leffa ei ollut mielestäni kovinkaan ihmeellinen, mutta ostin sen kuitenkin Blu-rayna viime vuonna. Nyt kun The Social Network täyttää 10 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 2003 Harvardin yliopiston nuori opiskelija Mark Zuckerberg alkaa kehittelemään ideaa internetin sosiaalisesta verkostosta, jonka hän nimeää Facebookiksi.

Pääosassa Facebookin perustajana Mark Zuckerberginä nähdään Jesse Eisenberg, joka teki vielä vuonna 2010 nousuaan elokuvatähdeksi. Nopeasta ja näsäviisaalta kuulostavasta puhetavastaan tunnetulle Eisenbergille Zuckerbergin rooli sopii täydellisesti. Eisenberg on uskottava nerona, joka pitää itseään muiden yläpuolella ja naljailee muille älykkyydestään. Elokuvahahmona Mark Zuckerberg on tavallaan ylimielinen mulkvisti, jollaista ei tosielämässä sietäisi, mutta silti leffaa katsoessa hänestä pitää jollain oudolla tavalla. Vaikka hän puhuu töykeästi, osa hänen heittämistä kommenteista saa katsojan ajattelemaan, että ei hän väärässä ole. Eisenberg osaa olla samassa roolissa sekä todella kylmä että jopa koskettava, kun katsoja hoksaa, kuinka yksinäinen Mark lopulta onkaan.

Eisenberg ei todellakaan ole elokuvan ainoa näyttelijä, joka oli vielä vuonna 2010 vasta matkalla tähteyteen. Zuckerbergin parasta ystävää ja Facebookin toista luojaa, Eduardo Saverinia näyttelevä Andrew Garfield tunnetaan nykyään parhaiten Hämähäkkimiehen roolista The Amazing Spider-Maneissa (2012-2014). The Lone Rangerista (2013) ja Call Me by Your Namesta (2017) tuttua Armie Hammeria ei tiennyt vielä lähes kukaan vuonna 2010 ja elokuva onnistuikin huijaamaan monia luulemaan, että hänellä on identtinen kaksonen, sillä Hammer tekee leffassa tuplaroolin Zuckerbergin oikeuteen haastavina Winklevossin veljeksinä. The Social Networkin ohjaajan David Fincherin seuraavassa elokuvassa, Stieg Larssonin jännäriin perustuvassa The Girl with the Dragon Tattoossa (2011) pääosaa näytellyt Rooney Mara nähdään tässä pienessä sivuroolissa Zuckerbergin ihastuksen kohteena. Nykyään Fifty Shades -trilogiasta (2015-2018) parhaiten tunnettu Dakota Johnsonkin nähdään hyvin pienessä roolissa. Zuckerbergin avuksi saapuvaa rikasta Sean Parkeria näyttelevä Justin Timberlake oli sen sijaan jo hyvinkin tunnettu, mutta lähinnä laulajana. Kaikki näyttelijät tekevät todella hyvää työtä läpi leffan ja täytyy kyllä kehua, kuinka hienosti Winklevossin veljekset on toteutettu. Jos en tietäisi, että Hammer näyttelee molemmat roolit, en luultavasti edes tänä päivänä hoksaisi, että hahmojen toteutukseen on käytetty paljon tietokone-efektejä!

Vielä vajaa kymmenen vuotta sitten elokuva jättiyhtiön perustamisesta ja siihen kuuluvista oikeudenkäynneistä ei vakuuttanut minua, mutta nyt katsottuna The Social Network iski minuun lujaa. Elokuvien kuten Seitsemän (Se7en - 1995) ja Zodiac (2007) ohjaaja Fincher on vuosien varrella osoittanut mestarillisuutensa jännityksen luomisessa ja tässä hän todella näyttää taitonsa. Kuinka hän osaakaan tehdä tästä tarinasta näin vangitsevan ja jännittävän? Fincher käsittelee elokuvaa kuin jännitysnäytelmää, kasvattaen panoksia ja nostattaen tunnelmaa loppua kohti. Hänen lahjansa pitävät katsojan koukussa alusta alkaen, mihin vaikuttaa myös äärimmäisen vahvasti Aaron Sorkinin mahtava käsikirjoitus. Sorkin kertoo tarinaa useammalla aikajanalla, mutta ne eivät koskaan käy sekaviksi, vaan hyppiminen ajassa tapahtuu harkitusti, tarkkaan suunnitellusti ja upeasti. Sorkin tietää, milloin viedä tarinaa eteenpäin "tavallisesti" ja milloin hyödyntää takaumia täsmentääkseen jotain asiaa. Kun tähän vielä lisätään päälle Sorkinin fantastinen dialogi, ei ole ihme, että elokuva nappasi usean palkinnon käsikirjoituksestaan ja leikkauksesta, mikä tukee Sorkinin tekstiä.

Jännityksen lisäksi mukana on hauskojakin hetkiä. Vaikka Zuckerberg onkin aika rasittava persoona, katsoja silti myhäilee hänen kanssaan, kun hän onnistuu sivaltamaan jotakuta nokkeluudellaan. Kuluneet vuodet ovat myös tuoneet mukaan oman hauskan puolensa, mitä leffasta ei vielä löytynyt ilmestyessään. Kun yksi hahmoista toteaa, että Facebook on äärimmäisen addiktoiva ja että hän käy siellä jopa viidesti päivässä, naurahdin ääneen ja yritin miettiä, milloin olisin viimeksi käynyt Facebookissa vain viisi kertaa päivän aikana. Lisäksi kun alkuvaiheissa Facebookin suunnittelusta puhutaan, että se voisi olla miljoonienkin arvoinen idea, joku tuhahtaa, että tuskinpa. Nykyään Facebook on miljardien arvoinen yritys. Tällaiseen megabisnekseen ei kuitenkaan päädytä ilman korruptiota, valehtelua, sortamista ja elämien pilaamista. The Social Network näyttää Facebookin perustamisen ikävämpiäkin puolia ja ne ovat iso syy, miksi leffaa on niin vangitsevaa seurata. On äärimmäisen kiehtovaa nähdä, mitä kaikkea on pyörinyt taustalla sivustossa, mitä itse käyttää päivittäin (eikä vain viittä kertaa). Tosin jos Zuckerbergiä on uskominen, monet asiat leffassa eivät pidä paikkansa.

Sen sijaan Zuckerberg on ylistänyt elokuvan puvustajia ja sanonut, että hän käytti aika pitkälti kaikkia vaatteita, mitä leffankin Zuckerberg käyttää. Kyseessä ei siis ole kaikkein muotitietoisin miljardööri, mutta kukin tyylillään. Puvustajien lisäksi myös lavastajat ja tekninen tiimi tekevät oivaa työtä. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja etenkin eräs soutukisa on todella näyttävä. Valaisu on myös onnistuneen tyyliteltyä. Ääniefektit ovat hyvin rakennetut. Vaikka Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla, olen hämmentynyt, että heidät palkittiin useilla palkinnoilla samana vuonna, kun Hans Zimmer tarjosi eeppisyyttä koko rahan edestä huikeilla musiikeillaan Inceptionissa (2010).

Yhteenveto: The Social Network on loistava ja yllättävänkin koukuttava ja jännittävä elokuva Facebookin perustamisesta. Ohjaaja David Fincher onnistuu rakentamaan todella tiukkaa tunnelmaa tällaisestakin tositarinasta. Vangitsevuutta lisää Aaron Sorkinin erinomainen käsikirjoitus taidokkaan kerronnan ja mahtavan replikoinnin kera. Erilaiset petokset, valheet ja selkäänpuukotukset tekevät kertomuksesta kaiken aikaa herkullisemman. Hienoutta vain lisäävät erittäin hyvät näyttelijäsuoritukset. Jesse Eisenberg on nappivalinta päärooliin Mark Zuckerbergiksi. Andrew Garfield ja Justin Timberlake ovat mainiot Zuckerbergiä eri tavoin auttavina Eduardona ja Seanina, kun taas Armie Hammer loistaa tuplaroolissa Winklevossin veljeksinä. Myös tekninen toteutus on taiturimaista tyylikkäästä kuvauksesta napakkaan leikkaukseen. Kun pohtii Facebookin merkitystä jokapäiväisessä elämässä, suosittelen The Social Networkin katsomista kaikille palvelun käyttäjille. Sinänsä erittäin mielenkiintoista on, että elokuvalle voisi ihan hyvin tehdä jatkoa nyt kymmenen vuotta myöhemmin, kun Facebook on kasvanut mammuttimaiseksi, saanut haltuunsa Instagramin ja WhatsAppin, sekä jouduttuaan huonoon valoon mm. tietoturvariskien takia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Social Network, 2010, Columbia Pictures Corporation, Relativity Media, Scott Rudin Productions, Michael De Luca Productions, Trigger Street Productions