Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jamie Lee Curtis. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jamie Lee Curtis. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 1. heinäkuuta 2026

The Bear, kausi 5 (2026) - sarja-arvostelu

THE BEAR - KAUSI 5



Luoja: Christopher Storer
Näyttelijät: Jeremy Allen White, Ayo Edebiri, Ebon Moss-Bachrach, Abby Elliott, Lionel Boyce, Liza Colón-Zayas, Edwin Lee Gibson, Matty Matheson, Ricky Staffieri, Will Poulter, Oliver Platt, Jose Cervantes, Richard Esteras, Jamie Lee Curtis, Brian Koppelman, Sarah Ramos, Elsie Fisher ja David Zayas
Genre: draama, komedia
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 23 minuuttia - 1 tunti 3 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Christopher Storerin luoma ravintolamaailmaan sijoittuva draamakomediasarja The Bear nousi suosituksi, kun sen palkintoja kahminut ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä kesäkuussa 2022. Toinen, kolmas ja neljäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää, joskin tekijät ilmoittivat, että viides kausi veisi sarjan päätökseensä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2026 ja nyt The Bearin viides ja samalla viimeinen tuotantokausi on julkaistu Disney+ -palvelussa. Itse pidin valtavasti sarjan kahdesta ensimmäisestä tuotantokaudesta, mutta olin pienesti pettynyt kolmanteen ja neljänteen kauteen. Pidin kuitenkin toukokuussa julkaistusta erityisjakso Garysta ja pysyin optimistisena sarjan finaalikauden suhteen. Katsoinkin koko vitoskauden heti sen julkaisupäivänä.

Bear-ravintolassa valmistaudutaan rankkasateiden haastamaan päivään, mitä ei auta yhtään Carmyn päätös lopettaa uransa ja koko ravintolan mahdollinen sulkeminen.




The Bearin tutut hahmot tekevät paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, viidennen kauden toimiessa sarjan päätöksenä. Viime kauden päätteeksi Jeremy Allen Whiten näyttelemä Carmy ilmoitti lopettavansa työnsä ja jättävänsä Bearin Sydneylle (Ayo Edebiri), Richielle (Ebon Moss-Bachrach) ja Natalielle (Abby Elliott). Tiedosta ei ole sitäkään vähää iloa, kun Jimmy-setä (Oliver Platt) uhkaa pistää koko ravintolan kiinni, hankkeen osoittauduttua taloudelliseksi fiaskoksi. White, Edebiri, Moss-Bachrach, Elliott ja Platt pistelevät jälleen parastaan rooleissaan. On hienoa nähdä, miten heidän hahmonsa ovat kehittyneet sarjan varrella, erityisesti Sydney, joka pääsi ykköskaudella osaksi pitkään yhdessä työskennellyttä tiimiä ja on nyt onnistunut nousemaan johtoasemaan.
     Eikä pidä tietenkään unohtaa Tinaa (Liza Colón-Zayas), Marcusta (Lionel Boyce), Ebraheimia (Edwin Lee Gibson), Lucaa (Will Poulter) ja Fakin veljeksiä Neiliä (Matty Matheson) ja Tediä (Ricky Staffieri), jotka pistetään tähän mennessä heidän uriensa kenties vaikeimman haasteen eteen. Ja käypä Jamie Lee Curtiskin riemastuttamassa Carmyn ja Natalien vaivaannuttavana äitinä Donnana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat loppuun asti vakuuttavasti ja kaikki saavat vielä kerran tilansa loistaa.




Parin hieman epätasaisemman tuotantokauden jälkeen The Bear palaa komeasti ruotuun viimeisen tuotantokautensa - vai pitäisikö sanoa "viimeisen kattauksensa" - myötä. Lukuun ottamatta ihan viimeistä jaksoa, viides kausi tapahtuu yhden ainoan päivän aikana, jatkaen tarinaa päivä sen jälkeen, mihin viimeksi jäätiin. Carmy on ilmoittanut lopettavansa ja koko Bear-ravintolaa uhkaa sulkeminen. Tuttu poppoo päättää yrittää vielä kerran kaikkensa, kääntääkseen tilanteen takaisin nousuun. Hommahan on helpommin sanottu kuin tehty, koska juuri tuona päivänä nousee hirmumyrsky, mikä aiheuttaa jos jonkinmoista ongelmaa sähköjen katkeilusta siihen, että monet asiakkaat eivät pääse saapumaan paikalle, kun kadut likimain tulvivat.

Kolmannen ja neljännen kauden haahuiltua hieman, viides kausi muistaa sen, mikä sarjassa alun perinkin viehätti, eli tämän mahtavan hahmogallerian kaoottinen meno keittiössä. On erinomainen päätös, että lähes koko kausi tapahtuu yhden päivän aikana. Joka jakso tuo mukaan uusia vaikeuksia, kasvattaen stressitasoja niin ravintolassa kuin kotisohvalla. Kaiken tämän keskelle on kuitenkin ujutettu loistavia hahmojen välisiä intiimejä hetkiä ja keskusteluja, jotka onnistuvat jälleen iskemään tunteisiin. Kun suuri osa jaksoista vieläpä kestävät vain puoli tuntia, kauden tuijottaa lähes huomaamatta yhdeltä istumalta. Kun lopulta on aika jättää hyvästit näille hahmoille, on tunne erittäin haikea. Kiitos viidestä viime kesästä, The Bear. Tätä sarjaa jää kyllä ikävä.




Lukuun ottamatta viidettä jaksoa, sarjan luoja Christopher Storer toimii myös kauden ohjaajana, pitäen tunnelmaa erinomaisesti yllä. Hänen johtamansa käsikirjoitustiimi pistää myös parastaan etenkin dialogin suhteen, sekä tasapainotellessaan vahvan draaman ja komedian välillä. Teknisesti The Bear tekee aikamoisia muutoksia finaalikaudellaan. Viides kausi esitetään aiempia kausia kinemaattisemmassa laajakuvaformaatissa, minkä lisäksi kausi on sarjan ensimmäinen jossa kuullaan taustamusiikkia pitkin jaksoja. Christian Lundbergin ja Hans Zimmerin sävellykset ovat omiaan lisäämään stressaavaa fiilistä. Lavasteet ovat kuitenkin vanhat tutut ja puvustustiimi hoitaa hommansa mainiosti. Selvine muutoksineenkin The Bear pitää tyylitajunsa loppuun saakka.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.6.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
The Bear, Yhdysvallat, 2022-2026, FX Productions, Super Frog


lauantai 18. huhtikuuta 2026

Scarpetta, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

SCARPETTA - KAUSI 1



Luoja: Liz Sarnoff
Näyttelijät: Nicole Kidman, Bobby Cannavale, Jamie Lee Curtis, Simon Baker, Ariana DeBose, Rosy McEwen, Jacob Lumet Cannavale, Amanda Righetti, Hunter Parrish, Savannah Lumar, Tiya Sircar, Janet Montgomery, Sosie Bacon, Stephanie Faracy, Mike Vogel, Anson Mount ja Anna Diop
Genre: trilleri
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 49 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia
Ikäraja: 16

Scarpetta perustuu Patricia Cornwellin Kay Scarpetta -kirjasarjaan, joka käynnistyi vuonna 1990 kirjalla Postmortem ja joka jatkuu yhä tänä päivänä. Jo 1990-luvulla suunniteltiin elokuva-adaptaatiota kirjojen pohjalta ja nimikkohahmoa oli tarkoitus näytellä Demi Moore. Vuonna 2009 taas Angelina Jolie oli hetkellisesti kiinnitetty elokuvasovitukseen, mutta kumpikaan projekti ei edennyt. Vuonna 2021 Jamie Lee Curtisin Comet Pictures -yhtiö ja Blumhouse-studio hankkivat kirjojen filmatisointioikeudet ja ilmoittivat työstävänsä televisiosarjasovituksen kirjojen pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2024 ja nyt Scarpettan ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazon Prime Videossa. Itselleni Cornwellin kirjat eivät olleet ollenkaan tuttuja, mutta kiinnostuin sarjasta, kun näin siitä mainoksia. Ryhdyinkin katsomaan Scarpettaa pian sen ilmestymisen jälkeen.

Rikostekninen patologi Kay Scarpetta on juuri nimitetty Virginian johtavaksi oikeuslääkäriksi, kun hän päätyy tutkimaan murhaa, joka muistuttaa pelottavan paljon aiempaa tapausta hänen nuoruudestaan.




Kun Demi Mooren ja Angelina Jolien elokuva-adaptaatioyritykset eivät johtaneetkaan mihinkään, ensimmäiseksi oikeaksi Kay Scarpettan näyttelijäksi valikoitui Nicole Kidman. Kay Scarpetta on arvostettu rikostekninen patologi, joka sarjan alussa saa juuri ylennyksen Virginian johtavaksi oikeuslääkäriksi, kun vanha tapaus nostelee päätään Scarpettaa kauhistuttavalla tavalla. Kidman on oiva valinta rooliinsa ja hänestä löytyy oikeanlaista karismaa, mitä osa vaatii. Mainio on myös takaumissa nuorempaa Scarpettaa esittävä Rosy McEwen, joka tulkitsee hyvin vielä hieman kokemattomampaa versiota hahmosta.
     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Scarpettan aviomies, FBI-profiloija Benton Wesley (Simon Baker, nuorempana Hunter Parrish), Scarpettan sisko, lastenkirjailija Dorothy Scarpetta (Jamie Lee Curtis, nuorempana Amanda Righetti), hänen tyttärensä Lucy (Ariana DeBose, lapsena Savannah Lumar), sekä Dorothyn nykyinen aviomies ja Scarpettan entinen työpari Pete Marino (Bobby Cannavale, nuorempana Cannavalen poika Jacob Lumet Cannavale). Tarkkaavaisimmat katsojat voivat myös bongata kirjailija Patricia Cornwellin cameon sarjan avausjaksosta. Sivunäyttelijät ovat huomattavasti ailahtelevampia rooleissaan. Cannavale on pätevä, Baker ja DeBose ajavat asiansa, mutta yleensä hyvä Curtis on vaivaannuttavan huono osassaan. Hänen hahmonsa Dorothy on varsin eksentrinen tapaus, mutta Curtisin villi heittäytyminen tuntuu vain siltä kuin hän luulisi olevan ihan eri sarjassa kuin hänen kollegansa.




En tosiaan ole lukenut Cornwellin Kay Scarpetta -kirjoja, joten en osaa sanoa juuta tai jaata siitä, kuinka hyvä adaptaatio tämä Amazonin sarja on. Voin vain kertoa, onko Scarpetta mielestäni hyvä rikostutkimussarja ja valitettavasti joudun pettyneenä toteamaan, että eipä se ole kovin kaksinen. Lähtökohdat ovat vielä lupaavat. Kidman on tosiaan hyvä osassaan ja on kiinnostava (joskaan ei mikään täysin omaperäinen) idea, että hahmo alkaa tutkia murhaa, joka tuo voimakkaasti mieleen tapauksen vuosien takaa. Varsinainen kahdella aikajanalla kulkeva murhatutkimus on vielä pääasiassa mielenkiintoista seurattavaa, joskin harmillisesti tietyt käänteet ja lopun paljastukset olivat mielestäni pienoisia lässähdyksiä.

Scarpettan varsinainen kompastuskivi on kuitenkin sarjan onneton perhedraama, joka alkaa jakso jaksolta käydä pahemmin hermoille. Erilaiset riidat Scarpettan ja aviomies Bentonin välillä, Scarpettan ja Dorothy-siskon välillä, Dorothyn ja aviomies Peten välillä ja Dorothyn ja Lucy-tyttären välillä ovat lähinnä rasittavaa kuunneltavaa, katkaisten niin tutkimuksen jouhevuuden kuin jännitteen. Asiaa ei auta Curtisin roolityö, joka tuntuu siltä kuin nainen luulisi olevansa komediasarjassa. Kun tähän lyödään vielä päälle Lucyn outo ja scifimäinen rakkaustarina hänen kuolleen tyttöystävänsä pohjalta tehdyn tekoälyn kanssa, Scarpetta on lopulta kummallisesti sinne ja tänne rönsyilevä tapaus. Amazonin luotto ohjelmaan on kuitenkin ollut korkea, sillä toisen kauden teko käynnistyi jo ennen ensimmäisen julkaisua. Toivon, että jatkokausi olisi koherentimpi ja muutenkin parempi paketti.




Sentään teknisesti Scarpetta on mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja tyylikkäästi valaistu öisten kohtausten aikana. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit pääsevät leikittelemään kahdella eri aikakaudella ja hoitavat tonttinsa pätevästi. Tehosteet ajavat passelisti asiansa ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Jeff Russon ja Perrine Virgilen kivasti tunnelmoivia musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Scarpetta season 1 www.press.amazonmgmstudios.com
Copyright material used under fair use for review and educational purposes.
Scarpetta, Yhdysvallat, 2026-, Amazon Studios, Blossom Films, Blumhouse Television, Comet Pictures, P&S Projects


maanantai 9. helmikuuta 2026

Ella McCay (2025) - elokuva-arvostelu

ELLA MCCAY



Ohjaus: James L. Brooks
Näyttelijät: Emma Mackey, Jamie Lee Curtis, Jack Lowden, Julie Kavner, Kumail Nanjiani, Spike Fearn, Albert Brooks, Woody Harrelson, Rebecca Hall ja Ayo Edebiri
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 

Ella McCay on James L. Brooksin ohjaama ja käsikirjoittama draamakomedia. Marraskuussa 2023 Brooks ilmoitti työstävänsä ensimmäistä elokuvaansa sitten vuoden 2010 How Do You Know'n. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja lopulta Ella McCay sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa joulukuussa 2025. Elokuvan oli tarkoitus saapua Suomenkin teattereihin tammikuussa, mutta kun leffa sai murskavastaanoton niin kriitikoilta kuin lippuluukuilla, se päätettiin julkaista suoraan Disney+ -palvelussa. Nyt leffa onkin saapunut kotikatsottavaksi ja itse olen odottanut elokuvan näkemistä kiinnostuneena - alun perin lupaavan työryhmän ja näyttelijäkaartin takia ja viime aikoina nähdäkseni, onko leffa niin kehno esitys kuin maailmalta kantautuneet puheet sanovat. Katsoinkin Ella McCayn heti sen julkaisupäivänä.

Kun kuvernööri Moore on siirtymässä ministeriksi, hänen paikkansa siirtyy hänen lähimmälle avustajalleen, Ella McCaylle. Ellan aloittaessa virkakautensa, hän joutuu samalla tasapainoilemaan siviilielämänsä vaikeuksien kanssa.




Pääroolissa Ella McCayna nähdään Emma Mackey, minkä on vaikea kuvitella olevan sattumaa, sillä niin samanlaiset roolihahmon ja tämän näyttelijän nimet ovat. Ella on kolmikymppinen nainen, joka työskentelee kuvernööristä seuraavana, eli Ellalle aukeaakin unelmapaikka, kun kuvernööri Moore (Albert Brooks) siirtyy uusiin tehtäviin ministeriksi. Homma on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo, mitä ei auta yhtään siviilielämän vaikeudet. Ella on oiva hahmo, mutta Mackey kompuroi hieman roolissaan. Mackeyn ongelmaksi muodostuu erityisesti leffan kömpelöllä dialogilla täytetty käsikirjoitus.
     Elokuvassa nähdään myös Rebecca Hall ja Woody Harrelson Ellan vanhempina Clairena ja Eddienä, Spike Fearn Ellan pikkuveljenä Caseyna ja Jamie Lee Curtis Ellan tätinä Heleninä, Jack Lowden Ellan aviomiehenä Ryanina, Kumail Nanjiani Ellan kuskina ja henkivartijana Nashina, sekä Simpsonit-animaatiosarjasta (The Simpsons - 1989-) Marge-äidin äänenä tunnettu Julie Kavner Ellan sihteerinä Estellenä. Kyseessä on ensimmäinen rooli lähes kahteen vuosikymmeneen, kun Kavner näyttelee kameran edessä eikä pelkkänä äänenä, joskin hän toimii samalla myös tarinan kertojana. Sivunäyttelijöiden työ on vaivaannuttavan ailahtelevaa, aivan kuin näyttelijäkaarti ei olisi samalla aaltopituudella sen suhteen, kuinka dramaattiseksi tai komedialliseksi elokuva on tarkoitettu. Erityisesti yleensä mainio Harrelson ja Slow Horses -sarjasta (2022-) tuttu Lowden ovat kiusallisen kehnoja Ellan elämän ruikuttavina miehinä.




En enää ihmettele, minkä takia Ella McCay sai niin torjuvan vastaanoton, että sen maailmanlaajuinen teatterikierros peruttiin viime tipassa ja lopulta leffa dumpattiin aika vähin äänin Disney+:n valikoimiin. Paperilla kaikki vaikuttaa hyvältä. Näyttelijät ovat nimekkäitä ja lahjakkaiksi itsensä osoittaneita, ja ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Hellyyden ehdoilla -elokuvasta (Terms of Endearment - 1983) kolme Oscar-palkintoa voittanut James L. Brooks, jolla on katalogissa myös roppakaupalla hauskoja Simpsonit-jaksoja. Tämän kaiken huomioon ottaen Ella McCay on jotenkin... nolo. Ei se mikään totaali pohjanoteeraus ole, mutta heikko esitys lähes kaikin tavoin.

Elokuva on kömpelö niin komediana, draamana kuin kantaaottavana kertomuksena naiseudesta poliittisessa ympäristössä. Tunnelma on levällään. Dramaattiset kohtaukset ovat joko siirappisia tai väkinäistä nyyhkyilyä. Komediaosasto taas aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Eikä siis siksi, että hahmot olisivat myötähäpeällisen hauskoja, vaan siksi, että tämänkö on muka tarkoitus olla hauskaa? Ja kun tarina yrittää kertoa nuoren naisen vaikeuksista patriarkaattisessa poliittisessa ympäristössä, on kiusallisenkin selvää, että leffa on yli 80-vuotiaan miehen tekemä.




Myös tarina ontuu ja pahasti. Pohjana oleva kertomus Ellan urahaasteiden ja siviilielämän ongelmien setvimisestä on lupaava, mutta se esitetään töksähdellen ja omituisesti ajassa hyppien. Hahmojen väliset konfliktit tuodaan esille kehnon dialogin kautta - sellaisen, kun katsojalle tarvitsee selittää, mikä hahmojen välejä hiertää, jolloin hahmot pohjustavat tuntemuksiaan tavalla, jota ei tosielämässä tapahtuisi. Dialogi on muutenkin paikoitellen pöyristyttävän kehnoa ja jäykkää. Tämän katsojaltaan pitkää pinnaa vaativan elokuvan läpikahlausta ei auta totaalisen turha sivujuoni Ellan pikkuveljestä, joka ei suostu poistumaan kotoaan ja joka haikailee rakastamansa naisen perään.

Sentään Ella McCayn tekniseltä osastolta löytyy positiivista sanottavaa. Jos jotain, niin elokuva on osaavasti kuvattu. Lavastukset ovat mainiot ja asut tyylikkäät. Efekteistä huomioni herätti Ellan poliittisia aikomuksia kuunneltuaan tylsistyneenä nukahtaneen henkilön digikuola. Kaikkea ne tehostevelhot pääsevät tekemään. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat täysin yhdentekevät. Tämä tuntuu vain helppojen rahojen perässä tehdyltä välityöltä Zimmerille.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ella McCay, Yhdysvallat, 2025, 20th Century Studios, Gracie Films, TSG Entertainment


sunnuntai 10. elokuuta 2025

Arvostelu: Perjantai on pahin 2 (Freakier Friday - 2025)

PERJANTAI ON PAHIN 2

FREAKIER FRIDAY



Ohjaus: Nisha Ganatra
Pääosissa: Lindsay Lohan, Jamie Lee Curtis, Julia Butters, Sophia Hammons, Manny Jacinto, Maitreyi Ramakrishnan, Mark Harmon, Chad Michael Murray, Rosalind Chao, Vanessa Bayer, Stephen Tobolowsky ja Ryan Malgarini
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 7

Freakier Friday, eli suomalaisittain Perjantai on pahin 2 on jatko-osa vuoden 2003 Perjantai on pahin -elokuvalle (Freaky Friday), joka puolestaan perustuu samannimiseen kirjaan vuodelta 1972. 2020-luvulla Disney-yhtiö on tehnyt jatko-osia useille vanhoille hittileffoilleen ja vuonna 2023 Perjantai on pahin -elokuvan 20-vuotisjuhlan kunniaksi yhtiö ilmoitti tekevänsä myös sille jatkoa ja että elokuvan tähdet Lindsay Lohan ja Jamie Lee Curtis palaisivat rooleihinsa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt laiskasti suomennettu Perjantai on pahin 2 on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän paljon ensimmäisestä elokuvasta, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Kävinkin hieman skeptisin ennakkofiiliksin katsomassa Perjantai on pahin 2:n sen ensi-iltapäivänä.

Anna Coleman on menossa naimisiin tapaamansa miehen Ericin kanssa, mutta hänen tyttärensä Harper ja Ericin tytär Lily vihaavat toisiaan. Eräänä aamuna Anna ja Harper heräävät toistensa kehoissa ja kauhukseen myös Lily ja Annan äiti Tess heräävät toistensa kehoissa.




Lindsay Lohan ja Jamie Lee Curtis palaavat kahden vuosikymmenen jälkeen rooleihinsa Anna Colemaniksi ja tämän äidiksi Tessiksi, jotka vuosia sitten joutuivat erikoisen tapahtuman keskelle, kun he eräänä aamuna heräsivät toistensa kehoista. Tämä kehonvaihdos sai heidät ymmärtämään toisiaan paremmin, mikä rikkoi kiroukselta tuntuneen homman ja he palasivat omiin kehoihinsa. Nyt Anna on kasvanut aikuiseksi ja hänellä on oma lapsi, Harper-tytär (Julia Butters). Harper inhoaa luokkansa tyttöä Lilyä (Sophia Hammons) ja tunne on molemminpuoleinen. Harperin ja Lilyn pahin painajainen käy toteen, kun Anna tapaa Lilyn isän Ericin (Manny Jacinto) ja he rakastuvat välittömästi. Häiden lähestyessä tunnelmat ovat kireät huushollissa, eikä meno helpotu, kun tuttu kehonvaihdos toistuu, mutta kaksinkertaisena. Anna ja Harper heräävät toisinaan ja Tess ja Lily toisinaan. Lohan ja Curtis palaavat ilahduttavalla antaumuksella rooleihinsa ja pääsevät revittelemään taas kerran, joskin kummankin näytellessä tällä kertaa nuorempiaan. Tulokkaat Butters ja Hammons ovat muuten passelit rooleihinsa, joskin täytyy sanoa, ettei Hammons onnistu myymään sitä, että hän esittäisi Curtisin hahmoa Tessiä puolet leffasta. Vastavuoroisesti on sääli, ettei Curtis ole opetellut paksua brittiaksenttia, jolla Hammons puhuu Lilynä.
     Elokuvassa nähdään myös vanhoja tuttuja, kuten Mark Harmon Tessin miehenä Ryanina ja Chad Michael Murray Annan nuoruudenihastuksena Jakena, kun taas uusina mukaan hyppäävät muun muassa Vanessa Bayer meedio Madame Jeninä ja Maitreyi Ramakrishnan laulajatähti Ellana, jonka managerina Anna työskentelee.




Perjantai on pahin 2 ei saanut minua vielä päätyttyäänkään ajattelemaan, että kyseessä olisi mitään muuta kuin Disneyn jälleen yksi yritys rahastaa uudestaan tutulla nimellä. Silti minun täytyy myöntää, että elokuva on yllättävänkin viihdyttävä jatko-osa, johon on saatu pestattua juuri oikeat tyypit, jotta homma tuntuu rakkaudesta lajiin tehdyltä. Jos jossain elokuva onnistuu, niin 2000-luvun alun Disney-komedian fiiliksen toistamisessa, lähtien tietystä räikeästä menosta ja yliampuvuudesta. Lisäksi elokuvan lopputeksteissä nähdään mokaotoksia! Milloin olette viimeksi nähneet mokaotoksia komedialeffan lopussa? 

Kaikki tämähän on toisaalta myös tarkkaan laskelmoitu tapa osua katsojien nostalgiasuoneen. Vuoden 2003 leffaa kerta toisensa perään nuorena katsoneet voivat palata mielessään niihin vanhoihin hyviin ja helpompiin aikoihin. Hymy leviää väkisinkin huulille, joskin samalla takaraivossa kolkuttaa ajatus siitä, että on nyt itse aikuinen ja jälkikasvuakin saattaa jo löytyä. Sitä huomaa yllättäen samaistuvansa stressaantuneisiin aikuisiin, eikä kapinoiviin nuoriin. Tästä huolimatta leffan överiin menoon hyppää sujuvasti mukaansa. Vaikka elokuva onkin hitusen ylipitkäksi venytetty ja menettää energiaa puolenvälin tietämillä, minkä lisäksi toisinaan on pakko hetkeksi pysähtyä muistelemaan että "hetkinen, kuka onkaan kenenkin kehossa?", Perjantai on pahin 2 viihdyttää passelisti. Tarinallisesti käsikirjoitus kulkee turhankin tuttuja latuja vailla sen suurempaa mielikuvitusta, eikä lopputulemaa ole vaikea arvata. Päivänselvistä vioistaankin huolimatta pidin elokuvasta enemmän kuin etukäteen uskoin ja jos sitä vertaa vaikkapa Hokkus Pokkus 2:een (Hocus Pocus 2 - 2022), on Perjantai on pahin 2 selvästi niitä Disneyn parempia nostalgiarahojen perässä tehtyjä jatko-osia.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Nisha Ganatra, joka on aiemmin tehnyt muun muassa mainion Late Night -komedian (2019). Ganatra selvästi intoilee ensimmäisen Perjantai on pahin -leffan, sekä 2000-luvun alun Disney-komedioiden perään, sillä niin toimivasti hän onnistuu matkimaan sitä aikakautta. Jordan Weissin käsikirjoitus menee paljon sieltä, mistä aita on matalin, joten onkin onni, että Ganatra saa tuotua elokuvaan aitoa sydäntä. Teknisesti Perjantai on pahin 2 on pätevä. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus paikoin todella eksentristä ja äänityöskentelykin on oivaa. Amie Dohertyn säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Freakier Friday, 2025, Walt Disney Pictures, Burr! Productions, Gunn Films


perjantai 18. heinäkuuta 2025

Arvostelu: Perjantai on pahin (Freaky Friday - 2003)

PERJANTAI ON PAHIN

FREAKY FRIDAY



Ohjaus: Mark Waters
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Lindsay Lohan, Mark Harmon, Ryan Malgarini, Harold Gould, Chad Michael Murray, Stephen Tobolowsky, Christina Vidal, Haley Hudson, Rosalind Chao, Lucille Soong, Willie Garson ja Dina Waters
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Freaky Friday, eli suomalaisittain Perjantai on pahin perustuu Mary Rodgersin samannimiseen kirjaan vuodelta 1972. Kirjan oikeudet ostanut Walt Disney -yhtiö oli tehnyt kirjan pohjalta jo kaksi elokuvasovitusta, vuoden 1976 Perjantai on pahin (Freaky Friday) ja vuoden 1995 suoraan televisiossa esitetty Freaky Friday. Disneyn omistaman Buena Vista Motion Pictures Groupin johtaja Nina Jacobson halusi pestata tuottaja Andrew Gunnin firmaan, mutta tällä oli kuitenkin ehtona, että hän saisi tehdä joko uuden Perjantai on pahin -elokuvan tai uuden elokuvan Alexander Keyn Pako taikavuorelle -kirjan (Escape to Witch Mountain - 1968) pohjalta. Jacobson epäröi, sillä Disney oli juuri tehnyt vuoden 1995 elokuvan, mutta päätti lopulta antaa Gunnin tehdä uuden Perjantai on pahin -filmatisoinnin. Alun perin uuden elokuvan oli tarkoitus kertoa psykiatriäidistä ja koulun lehteä kirjoittavasta tyttärestä, mutta ohjaaja Mark Waters halusi tarinaan enemmän särmää ja teksti kirjoitettiin uusiksi. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Perjantai on pahin sai ensi-iltansa elokuussa 2003. Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen jättihitti, joka sai parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Vaikka olen ollut tietoinen elokuvasta lapsesta saakka, en jostain syystä ole koskaan katsonut Perjantai on pahin -leffaa. Kuitenkin nyt kun elokuva on saamassa jatkoa elokuvalla Perjantai on pahin 2 (Freakier Friday - 2025), päätin vihdoin ja viimein katsoa, mistä on oikein kyse?

Häihinsä valmistautuva psykiatri Tess ja hänen kapinoiva tyttärensä Anna huomaavat eräänä perjantaina kauhukseen vaihtaneensa kehoja. Tessin ja Annan täytyy keksiä keino palauttaa asiat normaaliksi, ennen kuin heidän elämänsä murenevat ympäriltä.




Vuoden 1976 Perjantai on pahin -elokuvassa Annaa esittänyttä Jodie Fosteria yritettiin kalastella uudelleenfilmatisointiin esittämään Tess-äidin roolia, mutta Foster piti roolitusta hölmönä kikkana ja kieltäytyi, jolloin roolin sai ensin Annette Bening. Bening kuitenkin jätti elokuvan neljä päivää ennen kuvausten alkua, joten hänet piti kiireen vilkkaa vaihtaa ja roolin nappasi lopulta Halloween-elokuvien (1978-2022) Jamie Lee Curtis. Anna-tyttäreksi taas palkattiin aluksi Michelle Trachtenberg, mutta tämä joutui jättämään leffan, koska häntä tarvittiin Buffy, vampyyrintappaja -sarjan (Buffy the Vampire Slayer - 1997-2003) kuvauksissa, jolloin roolin sai Lindsay Lohan, tekijöiden pidettyä hänen suorituksestaan Ansa vanhemmille -elokuvassa (The Parent Trap - 1998). Curtis ja Lohan ovat kummatkin loistovedossa rooleissaan, eikä ole ihme että Lohania pidettiin 2000-luvun alussa niin lupaavana näyttelijätulokkaana. Curtisin ja Lohanin työ ei ole helppo, sillä heidän täytyy aluksi näytellä äitiä ja tytärtä, sitten näytellä toistensa roolihahmoja, kun Tess ja Anna eräänä perjantaina heräävät toistensa kehoista ja sitten vielä näytellä toistensa roolihahmoja yrittämässä esittää omaa hahmoaan, jotta kukaan ei ala luulla heidän seonneen. Curtisin ja Lohanin kemiat iskevät täysillä yhteen. Lohan pärjää hämmästyttävän hyvin, kun hän esittää tiukkaa Tess-äitiä ja Curtis taas revittelee hulvattomasti, kun hän tulkitsee kapinahenkistä Anna-tytärtä.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ryan Malgarini Annan Harry-veljenä, Harold Gould lasten isoisänä, Mark Harmon Tessin uutena miesystävänä Ryanina, Chad Michael Murray Annan ihastuksenkohteena Jakena, Stephen Tobolowsky opettaja Batesina, Willie Garson Tessin potilaana Evanina, Rosalind Chao kiinalaista ravintolaa pyörittävänä Pei-Peinä ja Lucille Soong tämän äitinä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, etenkin Chao ja Soong ovat huvittavia parissa kohtauksessaan.




Miksi en ollut älynnyt katsoa Perjantai on pahin -elokuvaa jo vuosia sitten?! Pidin elokuvasta jo nyt paljon ja voin vain kuvitella kuinka innokkaasti olisin palannut sen pariin, jos olisin nähnyt elokuvan jo lapsena. Kyseessä on todella vekkuli ja kekseliäs elokuva, sekä hämmentävän toimiva tapaus ollakseen jo kolmas filmatisointi saman kirjan pohjalta ja vieläpä samalta leffastudiolta. Jo Curtisin ja Lohanin roolisuoritusten vuoksi tätä hupaisaa kehonvaihtotarinaa jämähtää seuraamaan kiinnostuneena ja hymyssä suin, mitä auttaa se, millaisia hauskoja ja vaivaannuttavia tilanteita käsikirjoittajat ovat keksineet äidin ja tyttären pään menoksi. Koska heti hoksattuaan tilanteensa laidan, Tess ja Anna tulevat samaan tulokseen, että heidät lukittaisiin mielisairaalaan, jos he yrittäisivät saada muita vakuuttuneiksi siitä, että Tess elää nyt tyttärensä kehossa ja Anna äitinsä, joten he päättävät yrittää elää toistensa elämiä.

On erittäin hilpeää nähdä, kun Tess, joka on varma siitä, että hänen tyttärensä vain valittaa tyhjästä ja että tämän elämä olisi oikeasti helppoa kuin heinänteko, joutuu palaamaan koulun penkille 2000-luvulla, pärjätä opettajien, kiusaajien ja ihastuksenkohteen kanssa, samalla kun Annan, joka on varma siitä, että hänen äitinsä elämä on ruusuilla tanssimista, pitää käydä äitinsä töissä ja valmistella tämän tulevia häitä. Kehonvaihtoskenaariosta revitään kaikki ilo irti ja muutamaa minuuttia päälle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Loppupäässä niin päähahmojen kuin katsojankin tunteet ovat herkät, kun äiti ja tytär alkavat vihdoin ymmärtämään toisiaan. Tarina on tavallaan hyvin ajaton, eikä siis ihme, että sitä on haluttu vuosien varrella kertoa uudestaan ja uudestaan. Ei tämä Perjantai on pahin silti jatkoa tarvitsisi.




Elokuvan ohjauksesta vastasi Mark Waters, joka teki vuotta myöhemmin Lohanin kanssa supersuositun Mean Girlsin (2004). Watersin rakentama ilmapiiri on veikeä ja mukaansatempaava, ja leffa pursuaa energiaa. Heather Hachin ja Leslie Dixonin käsikirjoitus on mainio, etenkin kun heidän on pitänyt jatkuvasti muistaa, millaisina kirjoittaa hahmojen käytöksen ja puhetavan, vaikka he ovat eri kehoissa. Perjantai on pahin on myös kelvollisesti kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu. Lavastukset ovat oivat ja puvustus- ja maskeeraustiimit ovat päässeet hieman leikittelemään Tessin ja Annan kanssa, kun nämä vaihtavat kehoja ja tuovat omat piirteensä esiin myös ulkonäöllisesti. Äänimaailma on hyvin rakennettu Rolfe Kentin säveltämiä musiikkeja ja muita leffassa käytettyjä kappaleita myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Freaky Friday, 2003, Walt Disney Pictures, Casual Friday Productions, Gunn Films


tiistai 25. helmikuuta 2025

Arvostelu: The Last Showgirl (2024)

THE LAST SHOWGIRL



Ohjaus: Gia Coppola
Pääosissa: Pamela Anderson, Billie Lourd, Brenda Song, Kiernan Shipka, Jamie Lee Curtis, Dave Bautista ja Jason Schwartzman
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: S

The Last Showgirl perustuu Kate Gerstenin näytelmään Body of Work, johon hän sai inspiraation Las Vegasin Jubilee!-esityksistä, mitkä lakkautettiin vuonna 2016. Gersten ei kuitenkaan vuosien yrittämisenkään jälkeen saanut kirjoittamaansa tekstiä teatterin lavoille, mutta kun kirjoitus päätyi Gia Coppolan käsiin, tämä innostui ja pyysi Gersteniä muovaamaan sen elokuvan käsikirjoitukseksi. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2024 ja The Last Showgirl sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla saman vuoden syyskuussa. Nyt parhaan naispääosan ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet saanut elokuva saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun kuulin Pamela Andersonin tekevän hyvin poikkeuksellisen roolin ja halusin nähdä, kuinka hän pärjää. Ilokseni Rakkautta & Anarkiaa -festivaali järjesti elokuvasta näytöksen viikkoa ennen ensi-iltaa ja kävin positiivisin mielin katsomassa The Last Showgirlin.

Shelly Gardnerin täytyy pohtia elämänsä tärkeitä asioita uudestaan, kun hänen jo kolmen vuosikymmenen ajan tähdittämä Razzle Dazzle -esitys lopetetaan.




Baywatch-sarjasta (1989-2003) tuttu Pamela Anderson oli jo melkein luovuttanut näyttelijäuransa suhteen, sillä hän ei päässyt eroon imagostaan ysärin seksisymbolina ja koki sen rajoittavan hänen mahdollisuuksiaan. Kun Andersonille lähetettiin The Last Showgirlin käsikirjoitus, hänen agenttinsa nakkasi sen suoraan roskakoriin. Onneksi Andersonin Brandon-pojan kautta käsikirjoitus löysi tiensä naisen käsiin ja Anderson ihastui lukemaansa totaalisesti ja koki, että hänen kuului näytellä juuri tässä elokuvassa. Anderson onkin kenties koko uransa parhaassa vedossa Shelly Gardnerina, joka nappasi 1980-luvulla roolin Las Vegasin nakushow Razzle Dazzlesta ja on rakentanut koko elämänsä show'n ympärille, suostumatta näkemään, että niin Razzle Dazzlen kuin hänen suosionsa ovat tulleet tiensä päähän jo aikoja sitten. Rooli on kuin luotu Andersonille ja hän on varmasti pystynyt tutkimaan omaa uraansa roolihahmonsa kautta, vähän samaan tapaan kuin Michael Keaton teki Birdmanissa (Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) - 2014) vuosikymmen sitten. Shelly on oiva hahmo, jonka kehitystä myötäilevästä hissukasta on mielenkiintoista seurata. Andersonin työ vain vahvistuu elokuvan edetessä ja hänen hahmonsa muovautuessa.
     Elokuvassa nähdään myös Dave Bautista Razzle Dazzlea pyörittäneenä Eddienä, Jamie Lee Curtis show'sta jo joitain vuosia sitten lähteneenä Annettena, Brenda Song ja Kiernan Shipka show'ssa esiintyvinä Mary-Annena ja Jodiena, sekä Billie Lourd Shellyn Hannah-tyttärenä, joka on katkera äidilleen, tämä keskityttyä Razzle Dazzleen Hannahin koko lapsuuden ajan. Myös sivunäyttelijät ovat mainioita, etenkin Bautista rauhallisemmassa roolissa ja Curtis varsin räikeänä persoonana.




The Last Showgirl osoittautui oikein mainioksi draamaelokuvaksi, joka toimii niin Pamela Andersonin yllättävänkin vaikuttavana paluuna kuin mielenkiintoisena katsauksena jonkin sortin keski-iän kriisiin. Shelly on tosiaan rakentanut koko elämänsä Razzle Dazzlen ympärille, mistä on kärsinyt erityisesti hänen suhteensa omaan tyttäreensä. Kun Razzle Dazzle siis lakkautetaan, Shelly huomaa jäävänsä tyhjän päälle ja että aika on mennyt hänestä jo kauan sitten ohi, uusien, vastaavien esitysten palkatessa vain huomattavasti nuorempia esiintyjiä. Äidin yritys korjata välinsä tyttäreensä on kirjoitettu väkevästi ja on muutenkin kiinnostavaa seurata, kuinka Shelly alkaa pohtia elämälleen uutta merkitystä nyt, kun hänen niin kovasti rakastamansa valokeila viedään häneltä pois. Shelly on tosiaan hyvin ja moniulotteisesti kirjoitettu hahmo, jonka ongelmat ovat usein itse aiheutettuja ja joka ei usein näe, mitä hän tekee ympärillään oleville ihmisille.

Elokuva tasapainottelee pätevästi draaman ja komedian välimaastossa ja kertomusta rakennellaan ja kypsytellään hyvin. Ainoa ongelmani onkin oikeastaan se, kuinka kömpelösti The Last Showgirl viedään päätökseensä. Leffalla on kestoa noin puolitoista tuntia ja elokuva kaipaisi hieman lisää aikaa loppua kohti, sillä erilaisten juonikuvioiden loppuun vieminen tuntuu joko hutiloidulta tai jäävän keskeneräiseksi. Lopun tietty unenomaisuus jättää asioita katsojan tulkinnan varaan, mutta juuri sitä ennen elokuva vaikuttaa unohtaneen tehdä sen työn, että tämä tulkinnanvaraisuus tuntuisi ansaitulta. Etenkin Jodien vaikea suhde omaan äitiinsä ja kuinka se peilaantuu Shellyyn ja Hannahiin, tuntuu unohtuneen kesken kaiken.




Gia Coppolan ohjaus on pätevää, niin tunnelmanluojana kuin näyttelijöiden parissa. Kate Gerstenin käsikirjoitus hänen oman näytelmänsä pohjalta on loppua lukuun ottamatta mainio, sisältäen runsaasti oivaa ja paikoin todella hauskaa dialogia. The Last Showgirlin tekninen puoli jätti mielestäni pienesti toivomisen varaa, etenkin usein suttuiset ympärykset sisältävän ja turhan paljon heiluvan kameratyöskentelyn kohdalla. Lavasteet ovat kuitenkin hienot, puvustus mainiota ja värimaailma miellyttävä pastellisävyjen kera. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Andrew Wyattin musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Last Showgirl, 2024, Utopia, Digital Ignition Entertainment, High Frequency Entertainment, Pinky Promise


torstai 31. lokakuuta 2024

Arvostelu: Halloween: Resurrection (2002)

HALLOWEEN: RESURRECTION



Ohjaus: Rick Rosenthal
Pääosissa: Bianca Kajlich, Busta Rhymes, Katee Sackhoff, Ryan Merriman, Daisy McCrackin, Sean Patrick Thomas, Luke Kirby, Thomas Ian Nicholas, Tyra Banks, Brad Loree ja Jamie Lee Curtis
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 18

John Carpenterin ohjaama kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli kriitikoiden kehuma kassamagneetti, josta on vuosien varrella muodostunut klassikko, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Halloween II - tappajan paluu (Halloween II - 1981), Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982), Halloween 4 (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988), Halloween 5 (Halloween: The Revenge of Michael Myers - 1989) ja Halloween: The Curse of Michael Myers (1995) saivat yhä vain heikompaa palautetta niin kriitikoilta kuin katsojiltakin, joten elokuvasarjassa päätettiin ottaa takapakkia. Vuonna 1998 julkaistu Halloween H20 oli jatko-osa kahdelle ensimmäiselle elokuvalle, unohtaen muut jatko-osat kokonaan. Elokuva sai kriitikoilta vaihtelevaa palautetta, mutta taloudellisesti se oli sarjan menestynein osa, joten jatkoa päätettiin tehdä vielä lisää - siitäkin huolimatta, että päätähti Jamie Lee Curtis halusi Halloween H20:n jäävän sarjan päätösosaksi. Aluksi Daniel Farrands kirjoitti käsikirjoituksen "Halloween 8: Lord of the Dead", jossa Curtisin hahmo olisi ollut murhaaja Michael Myersin sijaan, mutta idea ei toteutunut. Larry Brand kirjoitti uuden, "Halloween: MichaelMyers.com" -nimellä kulkeneen tekstin, josta tuottajat innostuivat, joskin vaatien nimen vaihtamista. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2001 työnimellä "Halloween: Homecoming" ja lopulta Halloween: Resurrection sai ensi-iltansa heinäkuussa 2002. Elokuva ei ollut kuitenkaan toivottu hitti, jääden lipputuloissa vain puoleen siitä, mitä Halloween H20 oli tuottanut. Sen lisäksi niin kriitikot kuin sarjan fanit antoivat lähes täydessä yhteisymmärryksessä murskavastaanoton leffalle. Jopa alkuperäisen elokuvan ohjannut Carpenter on julkisesti haukkunut leffan. Itse tutustuin Halloween-elokuviin Rob Zombien vuonna 2007 ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin myötä ja vasta vuonna 2017 katsoin alkuperäisen elokuvan. Pidin siitä valtavasti ja arvostelin sen halloweenin kunniaksi. Päätin ottaa perinteeksi arvostella joka vuonna yhden Halloween-elokuvista ja nyt olen päässyt sarjan kahdeksanteen osaan, Halloween: Resurrectioniin.

Kuusi collegeopiskelijaa osallistuvat uudenlaiseen internetohjelmaan, jossa heidän täytyy yöpyä Myersien hylätyssä talossa ja selvittää, mikä teki perheen pojasta Michaelista murhaajan. Pian opiskelijat kuitenkin huomaavat, että kuolleeksi luultu Michael Myers majailee talon uumenissa edelleen.




Vaikka Halloween: Resurrectionia mainostettiin Jamie Lee Curtisin ja hänen hahmonsa Laurie Stroden kautta, Curtisillä on lopulta vain muutama minuutti ruutuaikaa leffan alussa. Hänen sijaan leffa keskittyy uusiin hahmoihin, collegeopiskelijoihin Saraan (Bianca Kajlich), Jeniin (Katee Sackhoff), Jimiin (Luke Kirby), Donnaan (Daisy McCrackin), Rudyyn (Sean Patrick Thomas) ja Billiin (Thomas Ian Nicholas), jotka houkutellaan uudenlaiseen, internetissä esitettävään reality-ohjelmaan, "Vaaraviihteeseen", jossa heidän on tarkoitus yöpyä ränsistyneessä ja pahamaineisessa Myersin perheen talossa. Lukuun ottamatta tylsän geneeristä päähenkilöä Saraa, muut hahmokuusikosta ovat toinen toistaan ärsyttävämpiä ja himokkaampia nulikoita, joiden hormonit hyrräävät siihen tahtiin, etteivät he malta pitää näppejään erossa toisistaan, huolimatta kameroista tai toisen osapuolen kielloista.
     Elokuvassa nähdään myös rap-artisti Busta Rhymes ja Tyra Banks Vaaraviihdettä pyörittävinä Freddienä ja Norana, Ryan Merriman ohjelmaa seuraavana Mylesinä, sekä Brad Loree ikonisena sarjamurhaaja Michael Myersina, jonka ulkonäössä on jokin mennyt niin pieleen, että Michael näyttää enemmän huvittavalta kuin uhkaavalta. Näyttelijäkaartissa ei ole pahemmin kehumista. Nuoret näyttelijät ovat pääasiassa kiusallisen kehnoja rooleissaan. Poppoon kirkkain tähti on Rhymes, joka on myös poppoon huonoin näyttelijä. Rhymes ampuu roolissaan kuitenkin niin yli, että hän on huonoudessaan koominen, mitä muista ei voi sanoa.




Ei ole mikään ihme, että jälkikäteen niin Jamie Lee Curtis kuin koko Halloween-sarjan käynnistänyt John Carpenter ovat haukkuneet Halloween: Resurrectionin lyttyyn. Kyseessä on aikamoinen pökäle, jonka ainoaksi kehuksi voisi mieltää sen, että oikeassa mielentilassa ja seurassa katsottuna elokuva on varsin hupaisa kaikessa kökköydessään. Elokuva on täynnä ratkaisuja, jotka pistävät kerta toisensa perään kummastelemaan, että mitäköhän käsikirjoitushuoneessa on polteltu tekstiä työstäessä? Larry Brandin idea keskelle reality-ohjelman kuvauksia putkahtaneesta sarjamurhaajasta voisi olla vekkuli omana juttunaan, mutta Halloweeniin idea ei oikein istu. Kun kauhujen yö Myersien talossa alkaa, katsojan päähän juolahtaa jatkuvasti kysymyksiä, kuten että miten Michael onnistuu kaiken aikaa välttelemään kameroita ja erityisesti että miksi ihmeessä hahmot eivät vain pakene talosta? Leffa näyttää useaankin otteeseen, että ränsistynyt talo on aika heiveröisessä kunnossa, joten eiköhän sitä tarpeeksi isossa pelkotilassa ja adrenaliiniryöpyssä saisi puskettua itsensä talosta pihalle. Viimeistään lopputeksteihin päästessä ei voi kuin pohtia, että miten ihmeessä elokuva edes pääsi julkaisuun asti?

Elokuvan kauhuosasto rakentuu täysin toinen toistaan naurettavampien ja huonompien hyppysäikyttelyjen varaan. Mitään jännitettä ei pääse muodostumaan, etenkään kun elokuva ei saa katsojaa välittämään ainoastakaan hahmosta. Tarina myös asettaa katsojan herkästi Michaelin puolelle. Tämähän on hänen kotinsa, ei ihme, että hän haluaa päästä epätoivotuista tunkeilijoista eroon! Pelottavaksi elokuvaa ei voi kutsua, vaan Halloween: Resurrection menee lähinnä tahattomasta komediasta.




Leffan ohjauksesta vastaa Rick Rosenthal, joka oli aiemmin ohjannut elokuvasarjan toisen osan, Halloween II - tappajan paluun. Vaikkei Rosenthalin työ ollut siinäkään kovin hääviä, on pöyristyttävää, kuinka paljon surkeammin hän hoitaa tonttinsa Halloween: Resurrectionissa. Asiaa ei tietenkään auta Brandin ja Sean Hoodin käsikirjoitus heikon juonen, ärsyttävien hahmojen, puisevan dialogin ja typerien käänteiden kera. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kummoinen. Tekijät ovat selvästi halunneet toistaa muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneen The Blair Witch Projectin (1999) suosiota, pistämällä hahmot itse toimimaan kuvaajina osan ajasta. Hahmojen kuvaamat materiaalit ovat lähinnä ärsyttävää katseltavaa rumasti venytetyn ja pahasti rakeisen kuvan heiluessa kaiken aikaa. Sentään Myersin talon lavasteet ovat oivalliset. Tehosteet eivät pahemmin vakuuta, eikä äänimaailma ole kummoisesti työstetty. Carpenterin säveltämä ikoninen tunnusmelodia soi tietty pari kertaa leffan aikana, mutta jokin Danny Luxin sovituksessa tuntuu laiskalta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2023
Lähteet: elokuvan juliste www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Halloween: Resurrection, 2002, Dimension Films, Nightfall Productions, Aon/Ruben-Winkler Entertainment Insurance, Trancas International Films


lauantai 10. elokuuta 2024

Arvostelu: Borderlands (2024)

BORDERLANDS



Ohjaus: Eli Roth
Pääosissa: Cate Blanchett, Kevin Hart, Ariana Greenblatt, Jack Black, Florian Munteanu, Jamie Lee Curtis, Edgar Ramírez, Janina Gavankar ja Haley Bennett
Genre: scifi, toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

Borderlands perustuu samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 2009. Pian ensimmäisen pelin ilmestyttyä tuottaja Avi Arad tapasi Gearbox Software -yhtiön pomon Randy Pitchfordin ja esitteli tälle idean elokuva-adaptaatiosta, mistä Pitchford innostui. Leigh Whannell palkattiin ohjaajaksi ja Aaron Berg ryhtyi kynäilemään käsikirjoitusta. Oren Uziel, Craig Mazin, Juel Taylor ja Tony Rettenmaier työstivät kukin vuorollaan tekstiä uudestaan ja lopullisen käsikirjoituksen rustasi Eli Roth, joista jälkimmäinen korvasi Whannellin ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja kaksi vuotta myöhemmin tyytymätön studio palkkasi Tim Millerin ohjaamaan uudelleenkuvauksia Zak Olkewiczin uusien käsikirjoitussivujen pohjalta. Nyt Borderlands on saapunut elokuvateattereihin, yllättävän vähin äänin, ottaen huomioon, kuinka suosittuja lähdemateriaalina toimivat pelit ovat ja kuinka pinnalla videopeliadaptaatiot tällä hetkellä ovat. Itse olin tiennyt pelisarjasta jo pitkään, mutta vasta viikkoa ennen elokuvan ilmestymistä pelasin Borderlands 2:a (2012), huomattuani sen löytyvän tyttöystäväni pelikirjastosta. Kävin uteliain mielin katsomassa Borderlands-elokuvan sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Palkkionmetsästäjä Lilith matkustaa vihaamalleen lapsuutensa kotiplaneetalle Pandoralle etsimään rikkaan bisnesmiehen tyttären, jonka uskotaan olevan ainoa, joka voi avata Pandoraan piilotetun mysteerisen holvin.




Borderlands sisältää peleistä tuttujen hahmojen ryhmän, jotka päätyvät seikkailulle Pandoralla. Ei siis Avatar-leffoista (2009-) tutulla sinisten avaruusolentojen täyttämällä Pandoralla, vaan Mad Max -leffoista (1979-2024) lainailevalla aavikoituneella ja rämäpäisten rikollisten täyttämällä postapokalyptisellä joutomaaplaneetalla. On Cate Blanchettin näyttelemä Lilith, tiukka ja liipaisinherkkä palkkionmetsästäjä, Kevin Hartin näyttelemä Roland, päämääräinen soturi, jolla on sydän paikallaan, Jamie Lee Curtisin esittämä Patricia Tannis, tekniikkavelho, Florian Munteanun esittämä Krieg, vähäsanainen ja -älyinen hullu lihaskimppu, Jack Blackin ääninäyttelemä robotti CL4P-TP, eli tuttavallisesti Claptrap, sekä Ariana Greenblattin näyttelemä Tiny Tina, nuori ja rasavilli räjähdeintoilija sekä rikkaan Atlasin (Edgar Ramírez) tytär, jonka uskotaan olevan ainoa, joka voi avata Pandoran mahtavia voimia sisällään pitävän holvin. Näyttelijäkaarti sai monet nostelemaan kulmiaan heti, kun heidän mukanaolonsa ilmoitettiin. Blanchett ja Curtis ajavat mukiinmenevästi asiansa ja Blackin ääni istuu hyvin ärsyttävälle robotille. Komediallisista ja kovaäänisistä rooleista tuttu Hart tuntuu kuitenkin hassulta valinnalta tarkan ja päättäväisen sotilaan osaan, Greenblattin irrottelu on enemmän vaivaannuttavaa kuin hupaisaa, eikä Ramírez pahemmin vakuuta tylsässä antagonistiroolissa.




En tiedä, johtuiko se siitä, että odotukseni Borderlands-elokuvaa kohtaan olivat todella alhaiset jo pelkän markkinoinnin (ja sen vähyyden) takia, vai siitä, etten ollut paria kertaa enempää pelannut lähdemateriaalina toimivia pelejä, vai siitä, että olin juuri edellisiltana saanut loppuun myötähäpeällisen surkean videopeliadaptaatio Knuckles-televisiosarjan (2024), mutta minun täytyy tunnustaa, että osittain jopa viihdyin Borderlands-leffan parissa ihan menevästi. Kyseessä ei ole järin hyvä elokuva ja näkemänsä unohtaa luultavasti pian leffan päättymisen jälkeen, mutta silti näkemäni oli kaikessa keskinkertaisuudessaan tarpeeksi passelia hömppää.

Elokuva käyttää heti alussa vajaan minuutin kertoakseen taustaa tälle intergalaktiselle maailmalle ja mistä Pandorassa ja sen holvissa on oikein kyse, ennen kuin se pistää haisemaan, eikä jarrua juuri painella koko loppuleffan ajan. Tekijöillä on sentään ollut älliä pitää elokuva vain hieman päälle puolentoista tunnin mitassa, jolloin turbovauhdilla eteenpäin kiitävän toimintaseikkailun kanssa ei juuri aika käy pitkäksi. Ruutuun pusketaan koko ajan menoa ja meininkiä, ja hahmoja heitellään vaaratilanteesta toiseen. Jännitettä ei juuri ole ja tarinan etenemisen on helppoa arvata ennalta, jopa juonenkäänteisiin asti, mutta homma toimii tarpeeksi kivasti. Oikeastaan vasta turhan hölmöksi ja överiksi ampuvassa lopputaistelussa aloin kokea ähkyä, mutta muuten sekopäisyys tyydytti. Pelisarjan vannoutuneimmille faneille Borderlands voi kuitenkin olla iso pettymys, jo sen takia, että toisin kuin räävitöntä kielenkäyttöä ja veristä toimintaa sisältävät pelit, elokuvasovitus on siistitty lapsiystävällisemmäksi.




Elokuvan ohjauksesta vastasivat lopulta Eli Roth ja tuottaja Tim Miller, jälkimmäisen hoidettua viimevuotiset lisäkuvaukset, Rothin oltua kiireinen Thanksgiving-kauhuelokuvan (2023) parissa. Kumpikaan ei saa sekoboltsista konseptista niin paljoa irti kuin voisi toivoa. Usean käsikirjoittajan läpi käynyt teksti on aika lattea, mutta sentään meno on leikattu niin napakaksi, että hahmoja pusketaan yhä vain uusiin tilanteisiin. Jos jotain täytyy kehua, niin sitä, kuinka tämä pelien hullunkurinen maailma on tuotu valkokankaille lavastuksen, puvustuksen ja tietokonetehosteiden avulla. Kaikki efektit eivät todellakaan näytä hyviltä ja esimerkiksi selvät digi-ihmiset ja Pandoran olennot näyttävät viimeistelemättömiltä, mutta digitaalisesti toteutetut maisemat näyttävät mainioilta. Leffa on myös kivan värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Steve Jablonskyn säveltämät musiikit jumputtavat ihan menevästi taustalla. Mieltäni toki lämmitti, että mukaan oli ujutettu suosikkiyhtyeeni Musen Supermassive Black Hole -kappale.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Borderlands, 2024, Lionsgate Films, Media Capital Technologies, Arad Productions, Picturestart, Gearbox Studios, 2K Games


perjantai 12. heinäkuuta 2024

Arvostelu: Tosi valheita (True Lies - 1994)

TOSI VALHEITA

TRUE LIES



Ohjaus: James Cameron
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Jamie Lee Curtis, Tom Arnold, Art Malik, Bill Paxton, Tia Carrere, Eliza Dushku, Grant Heslov, Marshall Manesh ja Charlton Heston
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 16

True Lies, eli suomalaisittain Tosi valheita on amerikkalainen uudelleenfilmatisointi ranskalaisesta toimintakomediasta La Totale! vuodelta 1991. James Cameron kiinnostui tekemään oman elokuvasovituksensa leffan pohjalta ja tarjosi Arnold Schwarzeneggerille pääosaa, joka suostui. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1993, joiden aikana elokuvan budjetti paisui ennätyksellisen suureksi - kyseessä oli ensimmäinen elokuva, joka maksoi yli sata miljoonaa dollaria. Lopulta Tosi valheita sai maailmanensi-iltansa 12. heinäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista menestyksistä, joka keräsi positiivista palautetta myös kriitikoilta, sai parhaiden erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuuden ja voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan naispääosan Golden Globe -palkinnon. Itse näin Tosi valheita ensimmäistä kertaa joskus lapsena, kun isäni esitteli minulle Arnold Schwarzeneggerin tuotantoa. Pidin elokuvasta, mutten ole nähnyt sitä uudestaan. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen noin kymmenen vuoden jälkeen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Perheensä silmissä Harry Tasker on tavallinen tietokonekauppias, mutta todellisuudessa Harry on salainen agentti. Harry on parhaillaan tutkimassa ydinaseita Yhdysvaltoihin salakuljettavaa terroristiorganisaatiota, kun hän saa vihiä, että hänen vaimollaan olisi salasuhde.




Ohjaaja James Cameronin scifitoimintaelokuvia Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) ja Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) tähdittänyt ja niiden myötä Hollywoodin kovimmaksi toimintastaraksi noussut Arnold Schwarzenegger nähdään elokuvan pääroolissa Harry Taskerina, salaisena agenttina, joka valehtelee vaimolleen Helenille (Jamie Lee Curtis) ja tyttärelleen Danalle (Eliza Dushku) olevansa tietokoneiden kaupittelija, joka myyntireissujensa takia joutuu vähän väliä poistumaan maasta. Schwarzenegger sopii tietty täydellisesti vakoojaksi, joka pistää pahiksia kumoon toimintakohtauksissa ja murjoo samalla pöljiä vitsejä. Hän ei onneksi vedä rooliaan tosikkona, vaan hän tarjoaa paljon aidosti hauskoja hetkiä olemuksellaan ja ilmeillään. Mainio on myös Curtis tietämättömänä vaimona, jolla on kanssa oma salaisuutensa. Dushku suoriutuu mallikkaasti osastaan perheen tyttärenä.
     Elokuvassa nähdään myös Tom Arnold Harryn työparina Gibinä, Art Malik terroristiorganisaatio Verenpunaisen jihadin johtajana Salim Abu Azizina, Tia Carrere taiteesta kiinnostuneena Juno Skinnerinä, sekä Cameronin luottonäyttelijä Bill Paxton kenties uransa parhaassa roolissa Simonina, jonka kanssa Harry epäilee vaimonsa vehtailevan. Arnold on oivan vekkuli pari pääsankarille, Malikin istuessa passelisti varsin stereotyyppisen terroristipomon osaan. Hahmon ja hänen johtaman liikkeensä motiiveja tuodaan esille yhdessä kohtauksessa, missä olisi mahdollista ottaa kantaa Yhdysvaltojen kyseenalaisiin toimiin Lähi-Idässä, mutta lopulta Salimista maalaillaan aika yksiulotteinen roisto.




Ai että, enpä muistanutkaan Tosi valheita olevan näin hyvä elokuva! Muistin kyllä pitäneeni filmistä, mutta uusintakatselulla elokuvahan osoittautui aivan mahtavaksi. Leffa koukuttaa heti alussa mukaansa James Bond -agenttiklassikoista (1962-) paljon lainaavalla vakoojatehtävällä, jossa smokkiin pukeutunut Harry käy ensin liehittelemässä neitokaista juhlissa ja pakenee sitten paikalta hiihtävät sotilaat perässään. Elokuvassa käy nopeasti selväksi, että mistään ryppyotsaisesta patsastelusta ei ole kyse, vaan filmiä on tehty pilke silmäkulmassa. Leffa on täynnä hulvattomia vitsejä ja hetkiä, ilman että elokuva muuttuu koskaan miksikään puhtaaksi komediaksi tai koheltamiseksi. Erityisesti osio, jossa Harry alkaa arvella Helenin pettävän häntä, on hykerryttävän hauska, Harryn etsiessä eksentrisen miehen käsiinsä.

Elokuvan tarina vie tehokkaasti mennessään ja on erittäin mielenkiintoista seurata niin salasuhdekuvion avautumista kuin Harryn päätehtävää pysäyttää Verenpunainen jihad, ennen kuin tämä toteuttaa uhkauksensa ydinaseillaan. Meno toki sen kuin paranee, kun nämä kaksi juonikuviota risteytyvät ja Harrylla on varsinainen soppa selvitettävänään. Elokuva tarjoaa tasaväkisesti niin hyvää huumoria kuin toinen toistaan sähäkämpiä toimintakohtauksia. Cameron oli muutamaa vuotta aiemmin tehnyt ehkä kaikkien aikojen parhaan toimintaelokuvan, Terminator 2:n ja vaikkei hän sitä tässä ylitäkään, hän esittelee jälleen huikeita lahjojaan genren saralla. Tosi valheita on täynnä mitä luovempia taisteluita ja takaa-ajoja, joissa hyödynnetään kekseliäästi niin moottoripyöriä kuin hevosia, autoja ja hävittäjälentokoneitakin. Elokuvan liki kahden ja puolen tunnin kesto alkaa hieman tuntua yhä vain isommaksi paisuvassa loppuhuipennuksessa, mutta pääasiassa leffa pitää kutinsa loppuun asti ja kasvattelee jännitystä tehokkaasti.




Cameron tasapainottelee vakuuttavasti toiminnan ja huumorin välillä niin ohjauksessaan kuin käsikirjoituksessaan. Tekstin komedia ei synny pääasiassa mistään hihhahhoo-hölmöilystä, vaan ovelasti keksityistä skenaarioista ja hahmojen reaktioista niihin. Teknisiltä ansioiltaan Tosi valheita on erittäin vakuuttava teos, eikä ajan julma hammas ole purrut siihen oikeastaan ollenkaan. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää pienesti, mutta pääasiassa elokuvan kerronta soljuu vahvasti eteenpäin. Leffa on tyylikkäästi kuvattu ja taidokkaasti valaistu. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja erikoistehosteet ovat toinen toistaan näyttävämpiä. Äänimaailma tykittelee hyvin niin efektiensä kuin Brad Fiedelin musiikkien puolesta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
True Lies, 1994, Twentieth Century Fox, Lightstorm Entertainment


tiistai 31. lokakuuta 2023

Arvostelu: Halloween H20 (Halloween H20: 20 Years Later - 1998)

HALLOWEEN H20

HALLOWEEN H20: 20 YEARS LATER



Ohjaus: Steve Miner
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Josh Hartnett, Adam Arkin, Michelle Williams, LL Cool J, Adam Hann-Byrd, Jodi Lyn O'Keefe, Janet Leigh, Nancy Stephens, Joseph Gordon-Levitt, Branden Williams ja Chris Durand
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 16

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli valtava menestys, jota pidetään nykyään yhtenä lajityyppinsä suurklassikoista, joten elokuvalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Halloween II - tappajan paluussa (Halloween II - 1981) tekijät päättivät viedä murhaaja Michael Myersin tarinan päätökseen ja aloittaa kolmososassa Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982) puhtaalta pöydältä täysin uuden idean kanssa. Elokuvan saaman murskapalautteen jälkeen studio päätti herättää Michael Myersin takaisin henkiin Halloween 4:ssä (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988). Sitä seuranneet Halloween 5 (Halloween 5: The Revenge of Michael Myers - 1989) ja Halloween: The Curse of Michael Myers (1995) saivat murskapalautetta, eivätkä menestyneet toivotusti. Seitsemännen osan teko lähti silti pian liikkeelle Daniel Farrandsin kirjoittamana ja työnimellä "Michael Myers: Lord of the Dead". Hän kuitenkin jätti ideansa kesken ja hänen sijaan Robert Zappia ryhtyi työstämään tekstiä nimeltä "Halloween 7: Two Faces of Evil", mutta sekään projekti ei edennyt. Screamin (1996) kirjoittanut Kevin Williamson työsti uudenlaisen idean, joka toimisi jatko-osana kahdelle ensimmäiselle leffalle, unohtaen muut jatko-osat kokonaan. Hänen "Halloween: The Revenge of Laurie Strode" -ideaansa tartuttiin ja leffaan kosiskeltiin aluksi itse Carpenteria, mutta tämän vaatiman korkean palkkion vuoksi studio palkkasikin Steve Minerin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1998 ja Halloween H20 -nimen saanut elokuva sai ensi-iltansa jo saman vuoden heinäkuussa. Elokuva sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta, mutta se oli siihen asti parhaiten menestynyt osa leffasarjasta. Itse tutustuin elokuvasarjaan kymmenisen vuotta sitten, kun katsoin Rob Zombien ohjaaman Halloween-uudelleenfilmatisoinnin vuodelta 2007. Alkuperäisleffan katsoin vasta vuonna 2017, jolloin myös arvostelin sen halloweenin kunniaksi. Päätin samalla ottaa perinteeksi katsoa ja arvostella joka halloweeniksi yhden osan elokuvasarjasta. Nyt on päästy sarjan seitsemänteen elokuvaan, Halloween H20:een.

On kulunut 20 vuotta siitä, kun Laurie Strode kohtasi veljensä Michael Myersin kauhistuttavana halloweenyönä. Oman kuoleman lavastamisesta ja nimensä vaihtamisesta huolimatta Laurie joutuu jälleen taistelemaan hengestään, kun Michael löytää hänet jälleen halloweenina.




Halloween H20 on tosiaan jatkoa vain kahdelle ensimmäiselle Halloween-elokuvalle, unohtaen niin sanotun Thorn-trilogian, eli neljännen, viidennen ja kuudennen leffan kokonaan. Eli toisin kuin Halloween 4:ssä esiteltiin, Laurie Strode ei ole kuollut, eikä hänellä ole tytärtä. Halloween H20:ssä Jamie Lee Curtis tekee lähes kahden vuosikymmenen jälkeen paluun tunnetuimpaan rooliinsa Lauriena, joka on vain lavastanut oman kuolemansa ja vaihtanut sitten nimensä. Nyt hän työskentelee Hillcrest-akatemian rehtorina, valenimellä Keri Tate ja hänellä on aikuisuuden kynnyksellä oleva poika John (Josh Hartnett debyyttiroolissaan). Curtis palaa rooliinsa innokkaasti ja karismaattisemmin kuin ennen. On mielenkiintoista nähdä, kuinka hirvittävän yön jälkeen Laurie on kovasti yrittänyt elää vapaasti, eikä antaudu pelolle, vaikka näkeekin jatkuvasti painajaisia tapahtuneesta. Hartnett on oiva valinta Laurien pojaksi, vaikka hahmona uhmakas John onkin hieman rasittava.
     Elokuvassa nähdään myös Michelle Williams Johnin tyttöystävänä Mollynä, Adam Hann-Byrd Johnin kaverina Charliena ja Jodi Lyn O'Keefe tämän tyttöystävänä Sarahina, Adam Arkin akatemian opettajana ja Laurien salarakkaana Willinä, LL Cool J koulun portinvartijana Ronnynä, sekä Chris Durand Laurien veljenä, murhaaja Michael Myersinä. Curtisin äiti Janet Leigh tekee nopean roolin opettajana ja elokuvassa kuullaankin ovelana silmäniskuna lyhyt pätkä Leighin tähdittämän Psyko-kauhuklassikon (Psycho - 1960) tunnusmusiikista. Nuoret näyttelijät eivät ole erityisen vakuuttavia rooleissaan, mutta Arkin ja etenkin huumoria mukaan tuova LL Cool J toimivat osissaan. Durandin toiminta Michael Myersinä on onnistuneen tarkkaa ja hillittyä, mutta rooliin kaipaisi jotakuta hieman isokokoisempaa ja uhkaavampaa järkälettä. Silti hahmo toimii, vaikka valoisemmissa otoksissa Michaelin maski ei oikein vakuuta. Näkyvät silmät vähentävät uhkaavuutta ja kaikista pahinta on yhdessä kuvassa nähtävä selvä diginaamio. Miksi ihmeessä tekijät eivät käyttäneet siinä oikeaa maskia?




Halloween-elokuvien tason laskettua keskinkertaiseen heti alkuperäisen klassikon jälkeen ja kuudennen leffan, Halloween: The Curse of Michael Myersin räpiköidessä jo ihan pohjamudissa, Halloween H20 on piristävän onnistunut jatko-osa - sanoisinpa jopa, että paras Halloween-elokuva sitten alkuperäisen! Ihan menevästi käynnistynyt, mutta surkeaksi valahtanut Thorn-trilogia saa kyytiä ja tekijät ovat päättäneet jatkaa tarinaa 20 vuotta siitä, mihin Halloween II - tappajan paluussa jäätiin. Ratkaisu on oivallinen ja filmi tuntuu luontevammalta jatkumolta. Vaikkei elokuva millään ylläkään alkuperäisen elokuvan hienouteen, Steve Miner on sujuvasti ottanut siitä paljon mallia tätä filmiä tehdessään. Aiempien jatko-osien raakuuksilla mässäily on vaihdettu takaisin tiiviin tunnelman rakentamiseen ja sen sijaan, että katsoja vain haluaisi nähdä Michaelin tappavan kaikki, jotka vastaan kävelevät, voi jopa huomata jännittävänsä hahmojen selviytymisen puolesta.

Michael Myersin paluuta rakennetaan oivallisesti ja katsojaa pidetään onnistuneesti varpaillaan. Uhka tuntuu vaanivan kaiken aikaa ja katsojaa johdatetaan ovelasti harhaan. Silloin tällöin katsoja on varma, että nyt lähtee henki, kun joku hahmoista päätyy yksin vaeltelemaan jonnekin pimeään, mutta mitään ei välttämättä tapahdukaan. Alkupuoliskon jännityksen nostatusta kuitenkin rikkovat todella typerät äkkisäikyttelyt, jotka koostuvat kaikki siitä, kun joku hahmoista törmää vahingossa toiseen kovan pamauksen saattelemana. Kun Michael pääsee vihdoin valloilleen Hillcrestissä, muuttuu meno entistä jännittävämmäksi. Vanhemman ja kokeneemman Laurien yhteenotto veljensä kanssa huipennuksessa on mainio, huipentaen filmin varsin yllättävällä ja tehokkaalla tavalla.




Vaikka ohjaaja Steve Miner syyllistyykin aika ajoin laiskoihin äkkisäikäyttelyihin, hän ei muuten kulje aidan matalimmista kohdista. Hänen rakentama tunnelmansa on oivallinen ja hän pitää katsojasta hyvin kiinni läpi vajaan puolentoista tunnin keston. Kevin Williamsonin ideoiden pohjalta Robert Zappia ja Matt Greenberg ovat laatineet käsikirjoituksen, joka on tehokas kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kulttikuviot on onneksi heitetty roskakoriin ja Michael palautettu juurilleen. Halloween H20 on teknisiltä ansioiltaan ihan sujuvasti tehty. Kuvaus toimii kelvollisesti ja valaisua hyödynnetään mainiosti. Lavasteet ja maskeeraukset ovat pätevät, mutta Michaelin maskia tekijät olisivat voineet pohtia uudelleen. Tukkansa puolesta naamari näyttää siltä kuin murhaaja olisi juuri herännyt ja silmänrei'istä näkyvät silmät ovat joissakin kuvissa lähinnä koomiset. Mikä siinä onkin, että alkuperäisleffan jälkeen tekijät ovat elokuvasta toiseen kokeneet suuria vaikeuksia saada aikaiseksi onnistunutta Michael Myers -naamaria? Turhanpäiväisiä böö-säikäytysääniä lukuun ottamatta äänimaailma on hyvin rakennettu ja John Carpenterin säveltämää ikonista tunnusmelodiaa hyödynnetään ihan passelisti läpi leffan.

Yhteenveto: Halloween H20 on usean kehnonpuoleisen jatko-osan jälkeen yllättävänkin toimiva elokuva, nousten omissa kirjoissani Halloween-sarjan toiseksi parhaaksi osaksi. Alkuperäisestä klassikosta jäädään pahasti jälkeen, mutta Halloween H20 on silti oikein kelpo kauhuleffa. Jamie Lee Curtis palaa pätevästi Laurien rooliin, näyttäen hyvin, miten traumaattinen yö on vaikuttanut hahmoon viimeisten 20 vuoden aikana. Muu hahmokattaus ei ole järin erityinen, mutta hahmojen puolesta silti jopa jännittää hieman, eikä katsoja vain toivo heidän joutuvan Michaelin uhreiksi. Itse Michael Myers aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, etenkin kökön naamarinsa puolesta. Ohjaaja Steve Miner luottaa ajoittain turhan paljon kovaäänisiin hyppysäikyttelyihin, mutta muuten rakentaa karmivaa ilmapiiriä toimivasti. Elokuva kasvattelee hyvin menoaan, johtaen kohti tehokasta loppuhuipennusta. Ei Halloween H20 mikään erityisen ihmeellinen elokuva ole, mutta se voittaa kevyesti suuren osan elokuvasarjan muista osista ja suosittelenkin sitä lämpimästi Michael Myersin faneille. Aikajanasotkun takia leffaa ennen tarvitsee nähdä vain kaksi ensimmäistä osaa sarjasta. Halloween-sarja sisältää useita erilaisia aikajatkumoita, oli kyse sitten Thorn-kulttihommista, Rob Zombien uudelleenfilmatisoinneista tai vastikään huipentuneesta uudesta trilogiasta. Omasta mielestäni parhaan kokemuksen saa, kun katsoo alkuperäisen Halloween - naamioiden yön, Halloween II - tappajan paluun ja Halloween H20:n trilogiana, unohtaen muut osat tyystin.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Halloween H20: 20 Years Later, 1998, Dimension Films, Nightfall Productions, Trancas International Films