Arvostelu: Halloween H20 (Halloween H20: 20 Years Later - 1998)

HALLOWEEN H20

HALLOWEEN H20: 20 YEARS LATER

Ohjaus: Steve Miner

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Josh Hartnett, Adam Arkin, Michelle Williams, LL Cool J, Adam Hann-Byrd, Jodi Lyn O'Keefe, Janet Leigh, Nancy Stephens, Joseph Gordon-Levitt, Branden Williams ja Chris Durand

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 16

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli valtava menestys, jota pidetään nykyään yhtenä lajityyppinsä suurklassikoista, joten elokuvalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Halloween II - tappajan paluussa (Halloween II - 1981) tekijät päättivät viedä murhaaja Michael Myersin tarinan päätökseen ja aloittaa kolmososassa Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982) puhtaalta pöydältä täysin uuden idean kanssa. Elokuvan saaman murskapalautteen jälkeen studio päätti herättää Michael Myersin takaisin henkiin Halloween 4:ssä (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988). Sitä seuranneet Halloween 5 (Halloween 5: The Revenge of Michael Myers - 1989) ja Halloween: The Curse of Michael Myers (1995) saivat murskapalautetta, eivätkä menestyneet toivotusti. Seitsemännen osan teko lähti silti pian liikkeelle Daniel Farrandsin kirjoittamana ja työnimellä "Michael Myers: Lord of the Dead". Hän kuitenkin jätti ideansa kesken ja hänen sijaan Robert Zappia ryhtyi työstämään tekstiä nimeltä "Halloween 7: Two Faces of Evil", mutta sekään projekti ei edennyt. Screamin (1996) kirjoittanut Kevin Williamson työsti uudenlaisen idean, joka toimisi jatko-osana kahdelle ensimmäiselle leffalle, unohtaen muut jatko-osat kokonaan. Hänen "Halloween: The Revenge of Laurie Strode" -ideaansa tartuttiin ja leffaan kosiskeltiin aluksi itse Carpenteria, mutta tämän vaatiman korkean palkkion vuoksi studio palkkasikin Steve Minerin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1998 ja Halloween H20 -nimen saanut elokuva sai ensi-iltansa jo saman vuoden heinäkuussa. Elokuva sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta, mutta se oli siihen asti parhaiten menestynyt osa leffasarjasta. Itse tutustuin elokuvasarjaan kymmenisen vuotta sitten, kun katsoin Rob Zombien ohjaaman Halloween-uudelleenfilmatisoinnin vuodelta 2007. Alkuperäisleffan katsoin vasta vuonna 2017, jolloin myös arvostelin sen halloweenin kunniaksi. Päätin samalla ottaa perinteeksi katsoa ja arvostella joka halloweeniksi yhden osan elokuvasarjasta. Nyt on päästy sarjan seitsemänteen elokuvaan, Halloween H20:een.

On kulunut 20 vuotta siitä, kun Laurie Strode kohtasi veljensä Michael Myersin kauhistuttavana halloweenyönä. Oman kuoleman lavastamisesta ja nimensä vaihtamisesta huolimatta Laurie joutuu jälleen taistelemaan hengestään, kun Michael löytää hänet jälleen halloweenina.

Halloween H20 on tosiaan jatkoa vain kahdelle ensimmäiselle Halloween-elokuvalle, unohtaen niin sanotun Thorn-trilogian, eli neljännen, viidennen ja kuudennen leffan kokonaan. Eli toisin kuin Halloween 4:ssä esiteltiin, Laurie Strode ei ole kuollut, eikä hänellä ole tytärtä. Halloween H20:ssä Jamie Lee Curtis tekee lähes kahden vuosikymmenen jälkeen paluun tunnetuimpaan rooliinsa Lauriena, joka on vain lavastanut oman kuolemansa ja vaihtanut sitten nimensä. Nyt hän työskentelee Hillcrest-akatemian rehtorina, valenimellä Keri Tate ja hänellä on aikuisuuden kynnyksellä oleva poika John (Josh Hartnett debyyttiroolissaan). Curtis palaa rooliinsa innokkaasti ja karismaattisemmin kuin ennen. On mielenkiintoista nähdä, kuinka hirvittävän yön jälkeen Laurie on kovasti yrittänyt elää vapaasti, eikä antaudu pelolle, vaikka näkeekin jatkuvasti painajaisia tapahtuneesta. Hartnett on oiva valinta Laurien pojaksi, vaikka hahmona uhmakas John onkin hieman rasittava.

     Elokuvassa nähdään myös Michelle Williams Johnin tyttöystävänä Mollynä, Adam Hann-Byrd Johnin kaverina Charliena ja Jodi Lyn O'Keefe tämän tyttöystävänä Sarahina, Adam Arkin akatemian opettajana ja Laurien salarakkaana Willinä, LL Cool J koulun portinvartijana Ronnynä, sekä Chris Durand Laurien veljenä, murhaaja Michael Myersinä. Curtisin äiti Janet Leigh tekee nopean roolin opettajana ja elokuvassa kuullaankin ovelana silmäniskuna lyhyt pätkä Leighin tähdittämän Psyko-kauhuklassikon (Psycho - 1960) tunnusmusiikista. Nuoret näyttelijät eivät ole erityisen vakuuttavia rooleissaan, mutta Arkin ja etenkin huumoria mukaan tuova LL Cool J toimivat osissaan. Durandin toiminta Michael Myersinä on onnistuneen tarkkaa ja hillittyä, mutta rooliin kaipaisi jotakuta hieman isokokoisempaa ja uhkaavampaa järkälettä. Silti hahmo toimii, vaikka valoisemmissa otoksissa Michaelin maski ei oikein vakuuta. Näkyvät silmät vähentävät uhkaavuutta ja kaikista pahinta on yhdessä kuvassa nähtävä selvä diginaamio. Miksi ihmeessä tekijät eivät käyttäneet siinä oikeaa maskia?

Halloween-elokuvien tason laskettua keskinkertaiseen heti alkuperäisen klassikon jälkeen ja kuudennen leffan, Halloween: The Curse of Michael Myersin räpiköidessä jo ihan pohjamudissa, Halloween H20 on piristävän onnistunut jatko-osa - sanoisinpa jopa, että paras Halloween-elokuva sitten alkuperäisen! Ihan menevästi käynnistynyt, mutta surkeaksi valahtanut Thorn-trilogia saa kyytiä ja tekijät ovat päättäneet jatkaa tarinaa 20 vuotta siitä, mihin Halloween II - tappajan paluussa jäätiin. Ratkaisu on oivallinen ja filmi tuntuu luontevammalta jatkumolta. Vaikkei elokuva millään ylläkään alkuperäisen elokuvan hienouteen, Steve Miner on sujuvasti ottanut siitä paljon mallia tätä filmiä tehdessään. Aiempien jatko-osien raakuuksilla mässäily on vaihdettu takaisin tiiviin tunnelman rakentamiseen ja sen sijaan, että katsoja vain haluaisi nähdä Michaelin tappavan kaikki, jotka vastaan kävelevät, voi jopa huomata jännittävänsä hahmojen selviytymisen puolesta.

Michael Myersin paluuta rakennetaan oivallisesti ja katsojaa pidetään onnistuneesti varpaillaan. Uhka tuntuu vaanivan kaiken aikaa ja katsojaa johdatetaan ovelasti harhaan. Silloin tällöin katsoja on varma, että nyt lähtee henki, kun joku hahmoista päätyy yksin vaeltelemaan jonnekin pimeään, mutta mitään ei välttämättä tapahdukaan. Alkupuoliskon jännityksen nostatusta kuitenkin rikkovat todella typerät äkkisäikyttelyt, jotka koostuvat kaikki siitä, kun joku hahmoista törmää vahingossa toiseen kovan pamauksen saattelemana. Kun Michael pääsee vihdoin valloilleen Hillcrestissä, muuttuu meno entistä jännittävämmäksi. Vanhemman ja kokeneemman Laurien yhteenotto veljensä kanssa huipennuksessa on mainio, huipentaen filmin varsin yllättävällä ja tehokkaalla tavalla.

Vaikka ohjaaja Steve Miner syyllistyykin aika ajoin laiskoihin äkkisäikäyttelyihin, hän ei muuten kulje aidan matalimmista kohdista. Hänen rakentama tunnelmansa on oivallinen ja hän pitää katsojasta hyvin kiinni läpi vajaan puolentoista tunnin keston. Kevin Williamsonin ideoiden pohjalta Robert Zappia ja Matt Greenberg ovat laatineet käsikirjoituksen, joka on tehokas kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kulttikuviot on onneksi heitetty roskakoriin ja Michael palautettu juurilleen. Halloween H20 on teknisiltä ansioiltaan ihan sujuvasti tehty. Kuvaus toimii kelvollisesti ja valaisua hyödynnetään mainiosti. Lavasteet ja maskeeraukset ovat pätevät, mutta Michaelin maskia tekijät olisivat voineet pohtia uudelleen. Tukkansa puolesta naamari näyttää siltä kuin murhaaja olisi juuri herännyt ja silmänrei'istä näkyvät silmät ovat joissakin kuvissa lähinnä koomiset. Mikä siinä onkin, että alkuperäisleffan jälkeen tekijät ovat elokuvasta toiseen kokeneet suuria vaikeuksia saada aikaiseksi onnistunutta Michael Myers -naamaria? Turhanpäiväisiä böö-säikäytysääniä lukuun ottamatta äänimaailma on hyvin rakennettu ja John Carpenterin säveltämää ikonista tunnusmelodiaa hyödynnetään ihan passelisti läpi leffan.

Yhteenveto: Halloween H20 on usean kehnonpuoleisen jatko-osan jälkeen yllättävänkin toimiva elokuva, nousten omissa kirjoissani Halloween-sarjan toiseksi parhaaksi osaksi. Alkuperäisestä klassikosta jäädään pahasti jälkeen, mutta Halloween H20 on silti oikein kelpo kauhuleffa. Jamie Lee Curtis palaa pätevästi Laurien rooliin, näyttäen hyvin, miten traumaattinen yö on vaikuttanut hahmoon viimeisten 20 vuoden aikana. Muu hahmokattaus ei ole järin erityinen, mutta hahmojen puolesta silti jopa jännittää hieman, eikä katsoja vain toivo heidän joutuvan Michaelin uhreiksi. Itse Michael Myers aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, etenkin kökön naamarinsa puolesta. Ohjaaja Steve Miner luottaa ajoittain turhan paljon kovaäänisiin hyppysäikyttelyihin, mutta muuten rakentaa karmivaa ilmapiiriä toimivasti. Elokuva kasvattelee hyvin menoaan, johtaen kohti tehokasta loppuhuipennusta. Ei Halloween H20 mikään erityisen ihmeellinen elokuva ole, mutta se voittaa kevyesti suuren osan elokuvasarjan muista osista ja suosittelenkin sitä lämpimästi Michael Myersin faneille. Aikajanasotkun takia leffaa ennen tarvitsee nähdä vain kaksi ensimmäistä osaa sarjasta. Halloween-sarja sisältää useita erilaisia aikajatkumoita, oli kyse sitten Thorn-kulttihommista, Rob Zombien uudelleenfilmatisoinneista tai vastikään huipentuneesta uudesta trilogiasta. Omasta mielestäni parhaan kokemuksen saa, kun katsoo alkuperäisen Halloween - naamioiden yön, Halloween II - tappajan paluun ja Halloween H20:n trilogiana, unohtaen muut osat tyystin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween H20: 20 Years Later, 1998, Dimension Films, Nightfall Productions, Trancas International Films

Arvostelu: Psyko (Psycho - 1960)

PSYKO

PSYCHO

Ohjaus: Alfred Hitchcock
Pääosissa: Janet Leigh, Anthony Perkins, Vera Miles, John Gavin, Martin Balsam, John McIntire, Frank Albertson, Vaughn Taylor ja Mort Mills
Genre: kauhu, jännitys
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Robert Blochin "Psycho"-kirjaan (1959) perustuva Alfred Hitchcockin elokuva Psycho, eli suomalaisittain Psyko on yksi maailman tunnetuimmista ja arvostetuimmista kauhuelokuvista. Näin ei ollut kuitenkaan vielä vuonna 1960, kun teos ilmestyi. Silloin useita filmin käsittelemiä teemoja ja aiheita katsottiin pahasti, ja elokuva sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Elokuva oli kyllä ehdolla neljästä Oscar-palkinnosta (paras ohjaus, paras naissivuosa, paras kuvaus ja paras lavastus), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja kasvanut, kun se on innostanut useita elokuvantekijöitä työstämään samanlaisia projekteja. Nykypäivänä teosta pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana. Itse joudun kuitenkin valitettavasti sanomaan, etten ole koskaan ennen nähnyt Psykoa. Olen halunnut nähdä sen jo usean vuoden ajan, kun olen ymmärtänyt sen merkityksen, mutten ole saanut sitä käsiini mistään. Eräänä iltana luulin sen tulevan televisiosta, mutta tajusin nopeasti, että kyseessä olikin vuoden 1998 uudelleenfilmatisointi. Vuoden 2017 lopussa ajattelin, että miksen ole koskaan vain tilannut leffaa internetin kautta ja niinpä ostinkin Psykon Blu-rayna. Olen odottanut täydellistä ajankohtaa katsoa elokuvan ja kun pidin tyttöystäväni kanssa 24 tunnin elokuvamaraton -haasteen, yksi haasteen kategorioista oli "klassikko jota ei ole ennen nähnyt", jolloin tiesin Psykon sopivan tilanteeseen täydellisesti. Katsoimme elokuvan ja muutama päivä myöhemmin katsoin sen uudestaan, sillä halusin niin kovasti tutkia sitä lisää ennen arvion kirjoittamista.

Marion Crane varastaa töistään 40 tuhatta dollaria ja lähtee karkumatkalle. Paetessaan hän pysähtyy Batesin motellille, mitä ei olisi kannattanut tehdä...

Janet Leigh näyttelee Marion Cranea, joka tasapainottelee säädyllisyyden ja epäsäädyllisyyden välillä. Taidokkaan avauskohtauksen ansiosta katsoja pääsee helposti Marionin pään sisään ja ymmärtää, miksi hän päättää tehdä varkauden, vaikka hänellä vaikuttaisi olevan mukava perhe ja kunnollinen työpaikka. Hahmo on kirjoitettu erinomaisesti läpi leffan, jolloin katsojana kannustaa häntä onnistumaan, vaikka kyseessä onkin hävytön varkaus. Leigh on erittäin oivallinen osassaan ja tuo hienosti esille hahmonsa tunteet ja ajatukset jo pelkillä ilmeillään.
     Batesin motellia johtaa nuori mies nimeltä Norman Bates, jona nähdään Anthony Perkins. Vaikka kyseessä onkin lähes 50 vuotta vanha klassikkoteos, jonka varmasti kaikki tietävät, en silti halua paljastaa liikaa, joten voin sanoa Normanista lähinnä vain sen, että hänet on luotu upeasti. Tapa, jolla hahmo kirjoitetaan mukaan tarinaan ja kuinka hänestä avataan jatkuvasti uusia puolia, on erinomaista. Tähän vielä päälle Perkinsin loistosuoritus, niin ei ihme, että Norman Bates on jäänyt historiaan erittäin tunnettuna.
     Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Vera Miles Marionin Lila-siskona, John Gavin Marionin Sam-poikaystävänä, Martin Balsam Marionin tapausta tutkivana yksitysetsivänä, John McIntire sheriffi Chambersina, Vaughn Taylor Marionin pomona, sekä Frank Albertson rikkaana herra Cassidyna. Itse maestro, eli ohjaaja Alfred Hitchcock tekee pienen cameoroolin Marionin työpaikan ulkopuolella ja hänen tyttärensä Pat Hitchcock esiintyy lyhyesti Marionin työkaverina.

Sen lisäksi, että Norman Bates on jäänyt hyvin ihmisten mieleen, ei todellakaan ole ihme, miksi Psykoa pidetään niin suuressa arvossa. Se todella on hieno teos. Ensimmäisellä katselukerralla pidin siitä erittäin paljon ja toisella kerralla vieläkin enemmän. Alfred Hitchcockin ohjaus on mestarillista ja filmin käsikirjoitus on suurimmaksi osaksi upea. Vaikken kiellä, että filmi on erinomainen, löysin siitä silti kaksi asiaa, jotka harmillisesti heikensivät sitä mielessäni ja ne täytyy sanoa tässä kohtaa, jotta voin loput arviosta käyttää elokuvan kehumiseen. Isoin ongelma Psykossa on sen viimeinen kohtaus, jossa hahmoille (lue "katsojille") selitetään periaatteessa koko leffa alusta loppuun. Ottaen huomioon, kuinka huikeasti elokuva käyttää tärkeää käsikirjoitussääntöä "näytä, älä kerro", tuntuu lopetus jokseenkin tyhmentävältä. Aivan kuin filmi yrittäisi sanoa katsojille: "Ette varmaan tajunneet mistään mitään, joten meidän täytyy nyt selittää kaikki." Jos elokuvaa on seurannut kunnolla, ei loppuhöpötys tarjoa mitään uutta tietoa. Se on täysin turha kohtaus, jota ilman leffa pärjäisi täydellisesti. Toinen ongelmani leffan kanssa - joka on paljon edellistä pienempi - on se, että vaikka on kiehtovaa, millainen ratkaisu puolessa välissä elokuvaa tehdään, ei toinen puolikas ole ihan yhtä tiivistunnelmainen. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että elokuvan toinen puolikas seuraa eri hahmoja, jotka yrittävät tutkia, minne Marion katosi rahojen kanssa, eivätkä ne hahmot ole lainkaan yhtä kiinnostavia kuin Marion. Siinä olivat asiat, mistä en pidä Psykossa. Nyt siirrytään niihin hyviin puoliin...

Elokuvan ensimmäinen puolikas on aika lailla täydellinen, etenkin tarinankerronnallisessa mielessä. Vaikka Marion varastaa rahat ensimmäisen vartin aikana, ehditään hahmo pohjustamaan tarpeeksi hyvin, jotta katsoja tukee hahmoa tämän päätöksessä. Ja kuten jo sanoin, hahmo on kirjoitettu niin taidokkaasti, että katsoja pääsee hänen päänsä sisään. On niin jännittävää, kun kamera lähestyy autoa ajavan Marionin kasvoja, kun tämä käy päässään kuvittelemiaan keskusteluja pomonsa ja poliisin välillä. Hyvin pitkään leffan alussa elokuvan nimi saa täysin eri merkityksen, Marionin tullessa yhä vainoharhaisemmaksi matkallaan. Katsojan moraali pistetään testiin, kun alkaa pohtia, miksi edes jännittää Marionin puolesta ja kannustaa häntä, vaikka hän teki rikoksen; hän varasti rahaa henkilöltä, joka ei ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Yleensä tällaiset varkaudet oikeutetaan koston kautta, mutta Psyko saa katsojan ryöstäjän puolelle ilman tällaisia syitä. Todella pitkään leffa vaikuttaa vain piinaavalta psykologiselta trilleriltä, mutta Batesin motellilla leffa vaihtaa yllättäen genreään.

Tai no, yllättäen ja yllättäen... Vaikkei Psykoa olisi nähnyt, kaikki varmasti tietävät kyseessä olevan kauhuelokuva. Kaikki tietävät sen suihkukohtauksen, joka on jäänyt elämään ihan omaa elämäänsä ja jota on yritetty kopioida ja parodioida kaikki nämä vuodet. Siinä kohtaa filmi muuttuu kunnon mysteeriksi, ja vaikka seurattava hahmo vaihtuukin, jolloin leffan taso heikkenee hieman, pysyy jännitys yhä oivallisena. Katsoja janoaa tietoa siitä, mitä kummaa Batesin motellilla tapahtuu? Miksi Normanin äiti on lukkiutunut karmivaan taloonsa? Kysymyksiin vastaava huipennus on erinomainen, miksi onkin sääli, että koko homma yritetään pilata kohtauksella, jossa kerrataan, mitä viimeisen vähän yli puolentoista tunnin aikana tuli juuri katseltua. Pelkän yhden elokuvan perusteella ohjaaja Alfred Hitchcock vaikuttaa olevan sellaisen pälätyksen yläpuolella. Kenties hän vain pelkäsi, etteivät katsojat oikeasti ymmärtäisi elokuvaa ilman lopetusta. Tai joku studiopomo pelkäsi tätä ja päätti asian Hitchcockin puolesta. Suuri, suuri sääli, sillä muuten Hitchcock on tehnyt huikeaa työtä mysteerisyyden, jännityksen ja vainoharhaisuuden kanssa. Joseph Stefanon käsikirjoitus on erittäin mainio ja se sisältää loistavia keskustelukohtauksia. Suosikkini on ehdottomasti Marionin ja Normanin välinen dialogi jokaisen ihmisen vankilasta ja kuinka niistä ei voi koskaan päästä vapaaksi, ainakaan täysin.

Kyseessä on myös taidokkaasti kuvattu filmi. Yhtä selkeää taustakangasta lukuunottamatta Psyko on visuaalisesti kestänyt aikaa todella hyvin. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa, mutta muutama kohtaus tuntuu loppuvan liian lyhyeen. Jopa parin sekunnin lisääminen olisi rytmittänyt siirtymää paremmin. Valaisu on erinomaista, etenkin Marionin karkumatkalla, kun hänen naamansa kätkeytyy varjoihin yhä vain enemmän, vertauksena sille kuinka hahmo on yhä vain syvemmällä rikoksessaan. Lavasteet ovat hienot, varsinkin Batesin pelottavassa kodissa, minkä lisäksi elokuvan äänimaailma on oivallisesti toteutettu. Ja tietty minun täytyy hehkuttaa Bernard Herrmannin säveltämiä musiikkeja! Ne tuovat oman upean lisäyksensä filmin tunnelmaan. Hänen säveltämänsä tunnusmusiikki Psykoon on aivan täydellinen ja olenkin kuunnellut sitä useaan otteeseen sen jälkeen, kun katsoin elokuvan.

Yhteenveto: Psyko on erinomainen jännitysnäytelmä, joka pitää tiukasti otteessaan loppuun asti - tai ainakin melkein. Liian selittelevä loppu ja toisen puolikkaan tylsät hahmot pudottavat filmin tasoa hieman, mikä on sääli, sillä pääasiassa ohjaaja Alfred Hitchcock on tehnyt mestarillista työtä. On upeaa, kuinka ensimmäisen puolikkaan ajan katsoja todella pääsee Marionin pään sisälle ja kuinka jännitystä luodaan hiljalleen, kunnes filmi alkaa muuttua jopa piinaavaksi. Toisen puolikkaan mysteerisyys on hyvin kiehtovaa ja katsoja vaatii saada tietoa. Ja tiedolla en siis tarkoita sitä, kun koko elokuvan tapahtumat täytyy kerrata katsojille lopussa... Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa erittäin mainiosti rooleistaan, etenkin Norman Batesia näyttelevä Anthony Perkins, joka on aivan mahtava. Leffan käsikirjoitus on loistokkaasti rakennettu ja sen tekninen toteutus on muutamia pieniä poikkeuksia lukuunottamatta säilyttänyt tasonsa vuosien varrella häikäisevän hyvin. Suosittelen Psykoa ihan kaikille, sillä se todella on jättänyt voimakkaan jälkensä elokuvahistoriaan. Etenkin kauhufanien täytyy nähdä tämä leffa, jotta ymmärtää, mistä monet nykypäivän kliseet on kopioitu. Elokuva sai minut innostumaan Hitchcockin muusta tuotannosta, enkä malta odottaa näkeväni lisää hänen töitään! Hitchcockin kuoltua vuonna 1980, studio päätti rahastaa oikein kunnolla ja teki elokuvalle kolme jatko-osaa, sekä uudelleenfilmatisoinnin, minkä jo mainitsinkin. Kunnioitan tätä leffaa niin paljon, etten välttämättä halua koskaan nähdä sen jatko-osia. 1998-version saatan joskus katsoa, jos se vaikka saisi minut arvostamaan tätä alkuperäistä elokuvaa entistäkin enemmän...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.johneaves.wordpress.com
Psycho, 1960, Shamley Productions