Näytetään tekstit, joissa on tunniste John Gavin. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste John Gavin. Näytä kaikki tekstit

tiistai 6. lokakuuta 2020

Arvostelu: Spartacus (1960)

SPARTACUS



Ohjaus: Stanley Kubrick
Pääosissa: Kirk Douglas, Jean Simmons, Laurence Olivier, Charles Laughton, Peter Ustinov, Tony Curtis, John Gavin, Herbert Lom ja Charles McGraw
Genre: seikkailu, draama, toiminta
Kesto: 3 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 16

"I'm Spartacus!"

Spartacus perustuu Howard Fastin samannimiseen kirjaan vuodelta 1951, mikä taas kertoo tositarinan Spartacus-nimisen miehen johtamasta orjakapinasta Antiikin Roomassa. Elokuvan teko lähti osittain liikkeelle siitä, ettei sen päätähti Kirk Douglas ollut saanut haluamaansa pääroolia yksitoista Oscar-palkintoa voittaneessa megahitissä Ben-Hur (1959). Douglas oli ärsyyntynyt, kunnes hänelle esiteltiin Fastin Spartacus-kirja, mistä Douglas lumoutui. Hän hankkikin kirjan elokuvaoikeudet ja koska hän sai nimekkäitä näyttelijöitä, kuten Laurence Olivierin mukaan projektiin, hän sai Universal Picturesin innostumaan elokuvan teosta. Alunperin Fastin oli tarkoitus kirjoittaa myös leffan käsikirjoitus, mutta koska hänellä oli vaikeuksia työstää sellaista tekstiä, kirjoittajaksi pyydettiin Dalton Trumboa. Trumbo oli siihen aikaan Hollywoodin mustalla listalla, epäiltynä yhteyksistään kommunisteihin ja hän oli jopa joutunut vankilaan vuonna 1950. Universal Pictures oli aluksi epäileväinen ja sanoi, että Trumbo ei voi saada kunniaa kirjoituksesta, mutta Douglas sai yhtiön ylipuhuttua ja tämän elokuvan myötä Trumbo pääsi pois listalta. Aluksi ohjaajaksi valittiin Anthony Mann, mutta tämä sai potkut jo viikon kuvausten jälkeen, sillä Douglas koki, ettei tämä ollut valmis näin isoon projektiin. Tilalle tuotiin Stanley Kubrick, jonka kanssa Douglas oli työskennellyt Kunnian poluissa (Paths of Glory - 1957). Kuvaukset jatkuivat, mutta Kubrick oli vähän väliä riidoissa mm. kuvaajan ja Trumbon kanssa. Lopulta Spartacus saatiin kuitenkin valmiiksi ja se sai maailmanensi-iltansa 6. lokakuuta 1960 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se voitti mm. neljä Oscar-palkintoa (paras miessivuosa, kuvaus, lavastus ja puvustus), mutta aluksi kriitikoiden reaktio oli ailahteleva. Elokuvan arvostus on kuitenkin kasvanut vuosien varrella ja nykyään sitä pidetään yhtenä lajityyppinsä klassikoista. Itse en ollut aiemmin nähnyt Spartacusta, mutta Ben-Hurin katsominen eräänä pääsiäisenä herätti kiinnostukseni näihin vanhoihin, kolmituntisiin miekka-ja-sandaali -elokuviin. Kun huomasin, että Spartacus täyttää 60 vuotta, päätin vihdoin sivistää sillä itseäni.

Ensimmäisellä vuosisadalla eKr. Rooman valtakunnassa orja nimeltä Spartacus murtautuu vapaaksi ja ottaa tehtäväkseen vapauttaa muut orjat ja johtaa heidät kapinaan hallitsijoita vastaan.

Spartacuksen roolissa nähdään Kirk Douglas, jonka karisma, jyhkeä luonne ja koko sopivat täydellisesti tällaiselle historialliselle sankarihahmolle. Douglasista uskoo helposti, että tämä saisi todellisuudessakin kerättyä itselleen tuhatpäisen joukon. Ohjaaja Kubrick ja kirjoittaja Trumbo kinastelivat siitä, että Kubrickin mielestä Spartacus oli liian täydellinen kaikessa, eikä hänellä ole tarpeeksi heikkouksia. Vaikka tämä onkin osittain totta, ymmärrän myös Trumbon puolen siinä, että tällainen myyttinen henkilö kuuluukin esittää tällaisena idolina. Spartacus saa katsojan innostumaan matkastaan orjien vapauttajana ja häntä seuraa mielellään taistoon.




Elokuvassa nähdään myös mm. Jean Simmons Varinia-neitona, johon Spartacus tietty rakastuu, Laurence Olivier valtaa himoitsevana senaattori Crassuksena, Charles Laughton iäkkäänä senaattori Gracchuksena, Peter Ustinov gladiaattoreita kouluttavana Lentulus Batiatuksena, Tony Curtis yhtenä kaikkien aikojen tylsimpänä laulajana Antoninuksena, sekä John Gavin eräänä Julius Caesarina, joka saattaa ehkä olla joillekin tuttu historiasta... Caesar ei kuitenkaan vielä tässä kohtaa ole suuri keisari, vaan senaattori muiden joukossa ja hän jopa jää Crassuksen ja Gracchuksen varjoon. Olivier ja Laughton ovat erinomaiset arvokkaina hallitsijoina. Ustinov taas tarjoaa oivaa keveyttä Batiatuksena ja Simmonsista löytyy tiettyä herkkyyttä, minkä Varinia-hahmo vaatii. Kaikin puolin näyttelijät ovat mainioita rooleissaan.

Näissä vanhoissa, parintuhannen vuoden päähän menneisyyteen sijoittuvissa klassikkoelokuvissa kaiken kokoluokka on täysin käsittämätön. Ben-Hurin tavoin Spartacus on massiivinen teos, eikä pelkästään yli kolmen tunnin kestonsa puolesta, vaan kaikilla tavoilla. Laajat kuvat todella ovat laajoja ja niissä ihmiset ovat muurahaisten kokoisia, vaeltamassa mitä huikeimmissa maisemissa ja valtavimmissa lavasteissa. Suuria vuoristoja ja palatseja sun muita esitellään oikein toden teolla. Ja kun niitä ihmisiä vaeltaa, ei kyse todellakaan ole vain muutamasta henkilöstä - ehei. Ruudun saattaa täyttää sata- tai tuhatpäinen joukko, jotka on kaikki puettu ajanmukaisiin asusteisiin. Suurimmatkaan televisioruudut eivät lopulta tee kunniaa näiden teosten massiivisuuksille, vaan nämä pitäisi nähdä valtavilta valkokankailta. Sanaa "eeppinen" levitellään välillä turhankin helposti, mutta Spartacus on niitä teoksia, joita on vaikea kuvailla muulla sanalla. Tämä todella on eeppinen elokuva. Ja ei vain eeppinen, vaan EEPPINEN.




Ben-Hurin tavoin Spartacus lumosi minut mukaansa heti ensiminuttien aikana. Vaikka aluksi ei muuta nähdäkään pariin minuuttiin kuin mustaa ruutua, taustalla soiva musiikki asettaa fantastisen tunnelman niin esimerkillisesti, että pystyin heti kuvittelemaan mielessäni, mitä kaikkea voisikaan olla luvassa. Voi, miksei elokuvia enää tehdä näin? Säveltäjä Alex North jatkaa samalla linjalla läpi elokuvan ja tuo mukaan hienoja melodioita säestämään upeita kohtauksia. Kun on tottunut nykypäivän menoon elokuvapuolella, ovat tällaiset eepokset paikoitellen hämmentäviä. Kokemattomille tämä voi olla puuduttava kokemus ja vaikka itsekin huomasin jossain kohtaa, että kolmen tunnin kesto alkoi tuntua, pidin elokuvaa silti jotenkin maagisena. Ei tällaisia upeita historillisia eeposleffoja enää pääse näkemään. Tai no, onhan 2000-luvulla ilmestynyt mm. Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005) ja Exodus: Gods and Kings (2014), mutta ainoa näiden klassikoiden tasolle pääsevä on Gladiaattori (Gladiator - 2000). Hassua muuten, että kaikki kolme esimerkkiä ovat samalta ohjaajalta...

Tunnepuolella Spartacus tarjoaa hyvin jännitystä kapinan onnistumisesta sekä taisteluiden aikana, kuten myös muutamia huvittavia ja jopa hieman koskettavia hetkiä. Rakkaustarina jää lopulta aika ontoksi ja se onkin elokuvassa heikompaa osastoa. Päällimmäinen tunne on kuitenkin jatkuva hämmästys siitä, miten tällainen elokuva on saatu tehtyä. Jos nykypäivänä elokuvantekijöiden pitäisi tehdä jotain tällaista ja vieläpä ilman vihreää kangasta ja digitehosteita, lähes kaikilla menisi varmasti sormi suuhun. Niin vain Stanley Kubrick pitää tätä hurjan massiivista järkälettä hienosti kasassa, osoittaen upeat lahjansa jo ennen kuin hän teki muut klassikkonsa, kuten mestarillisen scifiteoksen 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey - 1968), yhteiskuntakriittiset Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb - 1964) ja Kellopeliappelsiinin (A Clockwork Orange - 1971), kauhuelokuvan Hohto (The Shining - 1980) ja sotaleffan Full Metal Jacket (1987). Onkin vain harmi, että Kubrick koki tehneensä Spartacuksen vain studion määräysten mukaan, eikä itse pidä sitä omanaan tai erityisemmin piittaa elokuvasta.




Yhteenveto: Spartacus on mahtava ja ennen kaikkea mahtipontinen elokuvajärkäle, mikä ällistyttää yhä 60 vuotta ilmestymisen jälkeen. Kaiken valtavuus lavasteista monisataiseen näyttelijäjoukkoon loksauttaa kerta toisensa jälkeen suun auki. Isoissa laajoissa kuvissa oikein korostetaan, kuinka massiivinen filmi onkaan kyseessä. Pisteenä i:n päällä toimii filmin mahtipontinen, yli kolmen tunnin kesto. Vaikka parissa kohtaa kesto muuttuu raskaaksi, on elokuva silti pääasiassa niin lumoava, vangitsevan eeppinen ja innostava, että sitä seuraa erittäin mielellään loppuun saakka. Kirk Douglas on nappivalinta sankarimaisen Spartacuksen osaan. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Stanley Kubrickin ohjaus on ihailtavaa ja hän hallitsee valtavaa pakettia kuin se olisi mitä helpoin homma. Tekninen puoli peittoaa kevyesti monet nykypäivän tekeleetkin. Lavastajat ja puvustajat ansaitsevat pelkkiä kehuja. Jos historialliset eepokset kiehtovat ja Spartacus on vielä näkemättä, suosittelen erittäin lämpimästi sen näkemistä - etenkin jos saatte mahdollisuuden nähdä sen valkokankaalta! Monikymmentä tuumaiset televisiotkaan eivät lopulta tee oikeutta tämän filmin massiivisuudelle.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Spartacus, 1960, Bryna Productions


keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Arvostelu: Psyko (Psycho - 1960)

PSYKO

PSYCHO



Ohjaus: Alfred Hitchcock
Pääosissa: Janet Leigh, Anthony Perkins, Vera Miles, John Gavin, Martin Balsam, John McIntire, Frank Albertson, Vaughn Taylor ja Mort Mills
Genre: kauhu, jännitys
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Robert Blochin "Psycho"-kirjaan (1959) perustuva Alfred Hitchcockin elokuva Psycho, eli suomalaisittain Psyko on yksi maailman tunnetuimmista ja arvostetuimmista kauhuelokuvista. Näin ei ollut kuitenkaan vielä vuonna 1960, kun teos ilmestyi. Silloin useita filmin käsittelemiä teemoja ja aiheita katsottiin pahasti, ja elokuva sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Elokuva oli kyllä ehdolla neljästä Oscar-palkinnosta (paras ohjaus, paras naissivuosa, paras kuvaus ja paras lavastus), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja kasvanut, kun se on innostanut useita elokuvantekijöitä työstämään samanlaisia projekteja. Nykypäivänä teosta pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana. Itse joudun kuitenkin valitettavasti sanomaan, etten ole koskaan ennen nähnyt Psykoa. Olen halunnut nähdä sen jo usean vuoden ajan, kun olen ymmärtänyt sen merkityksen, mutten ole saanut sitä käsiini mistään. Eräänä iltana luulin sen tulevan televisiosta, mutta tajusin nopeasti, että kyseessä olikin vuoden 1998 uudelleenfilmatisointi. Vuoden 2017 lopussa ajattelin, että miksen ole koskaan vain tilannut leffaa internetin kautta ja niinpä ostinkin Psykon Blu-rayna. Olen odottanut täydellistä ajankohtaa katsoa elokuvan ja kun pidin tyttöystäväni kanssa 24 tunnin elokuvamaraton -haasteen, yksi haasteen kategorioista oli "klassikko jota ei ole ennen nähnyt", jolloin tiesin Psykon sopivan tilanteeseen täydellisesti. Katsoimme elokuvan ja muutama päivä myöhemmin katsoin sen uudestaan, sillä halusin niin kovasti tutkia sitä lisää ennen arvion kirjoittamista.

Marion Crane varastaa töistään 40 tuhatta dollaria ja lähtee karkumatkalle. Paetessaan hän pysähtyy Batesin motellille, mitä ei olisi kannattanut tehdä...

Janet Leigh näyttelee Marion Cranea, joka tasapainottelee säädyllisyyden ja epäsäädyllisyyden välillä. Taidokkaan avauskohtauksen ansiosta katsoja pääsee helposti Marionin pään sisään ja ymmärtää, miksi hän päättää tehdä varkauden, vaikka hänellä vaikuttaisi olevan mukava perhe ja kunnollinen työpaikka. Hahmo on kirjoitettu erinomaisesti läpi leffan, jolloin katsojana kannustaa häntä onnistumaan, vaikka kyseessä onkin hävytön varkaus. Leigh on erittäin oivallinen osassaan ja tuo hienosti esille hahmonsa tunteet ja ajatukset jo pelkillä ilmeillään.
     Batesin motellia johtaa nuori mies nimeltä Norman Bates, jona nähdään Anthony Perkins. Vaikka kyseessä onkin lähes 50 vuotta vanha klassikkoteos, jonka varmasti kaikki tietävät, en silti halua paljastaa liikaa, joten voin sanoa Normanista lähinnä vain sen, että hänet on luotu upeasti. Tapa, jolla hahmo kirjoitetaan mukaan tarinaan ja kuinka hänestä avataan jatkuvasti uusia puolia, on erinomaista. Tähän vielä päälle Perkinsin loistosuoritus, niin ei ihme, että Norman Bates on jäänyt historiaan erittäin tunnettuna.
     Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Vera Miles Marionin Lila-siskona, John Gavin Marionin Sam-poikaystävänä, Martin Balsam Marionin tapausta tutkivana yksitysetsivänä, John McIntire sheriffi Chambersina, Vaughn Taylor Marionin pomona, sekä Frank Albertson rikkaana herra Cassidyna. Itse maestro, eli ohjaaja Alfred Hitchcock tekee pienen cameoroolin Marionin työpaikan ulkopuolella ja hänen tyttärensä Pat Hitchcock esiintyy lyhyesti Marionin työkaverina.




Sen lisäksi, että Norman Bates on jäänyt hyvin ihmisten mieleen, ei todellakaan ole ihme, miksi Psykoa pidetään niin suuressa arvossa. Se todella on hieno teos. Ensimmäisellä katselukerralla pidin siitä erittäin paljon ja toisella kerralla vieläkin enemmän. Alfred Hitchcockin ohjaus on mestarillista ja filmin käsikirjoitus on suurimmaksi osaksi upea. Vaikken kiellä, että filmi on erinomainen, löysin siitä silti kaksi asiaa, jotka harmillisesti heikensivät sitä mielessäni ja ne täytyy sanoa tässä kohtaa, jotta voin loput arviosta käyttää elokuvan kehumiseen. Isoin ongelma Psykossa on sen viimeinen kohtaus, jossa hahmoille (lue "katsojille") selitetään periaatteessa koko leffa alusta loppuun. Ottaen huomioon, kuinka huikeasti elokuva käyttää tärkeää käsikirjoitussääntöä "näytä, älä kerro", tuntuu lopetus jokseenkin tyhmentävältä. Aivan kuin filmi yrittäisi sanoa katsojille: "Ette varmaan tajunneet mistään mitään, joten meidän täytyy nyt selittää kaikki." Jos elokuvaa on seurannut kunnolla, ei loppuhöpötys tarjoa mitään uutta tietoa. Se on täysin turha kohtaus, jota ilman leffa pärjäisi täydellisesti. Toinen ongelmani leffan kanssa - joka on paljon edellistä pienempi - on se, että vaikka on kiehtovaa, millainen ratkaisu puolessa välissä elokuvaa tehdään, ei toinen puolikas ole ihan yhtä tiivistunnelmainen. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että elokuvan toinen puolikas seuraa eri hahmoja, jotka yrittävät tutkia, minne Marion katosi rahojen kanssa, eivätkä ne hahmot ole lainkaan yhtä kiinnostavia kuin Marion. Siinä olivat asiat, mistä en pidä Psykossa. Nyt siirrytään niihin hyviin puoliin...

Elokuvan ensimmäinen puolikas on aika lailla täydellinen, etenkin tarinankerronnallisessa mielessä. Vaikka Marion varastaa rahat ensimmäisen vartin aikana, ehditään hahmo pohjustamaan tarpeeksi hyvin, jotta katsoja tukee hahmoa tämän päätöksessä. Ja kuten jo sanoin, hahmo on kirjoitettu niin taidokkaasti, että katsoja pääsee hänen päänsä sisään. On niin jännittävää, kun kamera lähestyy autoa ajavan Marionin kasvoja, kun tämä käy päässään kuvittelemiaan keskusteluja pomonsa ja poliisin välillä. Hyvin pitkään leffan alussa elokuvan nimi saa täysin eri merkityksen, Marionin tullessa yhä vainoharhaisemmaksi matkallaan. Katsojan moraali pistetään testiin, kun alkaa pohtia, miksi edes jännittää Marionin puolesta ja kannustaa häntä, vaikka hän teki rikoksen; hän varasti rahaa henkilöltä, joka ei ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Yleensä tällaiset varkaudet oikeutetaan koston kautta, mutta Psyko saa katsojan ryöstäjän puolelle ilman tällaisia syitä. Todella pitkään leffa vaikuttaa vain piinaavalta psykologiselta trilleriltä, mutta Batesin motellilla leffa vaihtaa yllättäen genreään.




Tai no, yllättäen ja yllättäen... Vaikkei Psykoa olisi nähnyt, kaikki varmasti tietävät kyseessä olevan kauhuelokuva. Kaikki tietävät sen suihkukohtauksen, joka on jäänyt elämään ihan omaa elämäänsä ja jota on yritetty kopioida ja parodioida kaikki nämä vuodet. Siinä kohtaa filmi muuttuu kunnon mysteeriksi, ja vaikka seurattava hahmo vaihtuukin, jolloin leffan taso heikkenee hieman, pysyy jännitys yhä oivallisena. Katsoja janoaa tietoa siitä, mitä kummaa Batesin motellilla tapahtuu? Miksi Normanin äiti on lukkiutunut karmivaan taloonsa? Kysymyksiin vastaava huipennus on erinomainen, miksi onkin sääli, että koko homma yritetään pilata kohtauksella, jossa kerrataan, mitä viimeisen vähän yli puolentoista tunnin aikana tuli juuri katseltua. Pelkän yhden elokuvan perusteella ohjaaja Alfred Hitchcock vaikuttaa olevan sellaisen pälätyksen yläpuolella. Kenties hän vain pelkäsi, etteivät katsojat oikeasti ymmärtäisi elokuvaa ilman lopetusta. Tai joku studiopomo pelkäsi tätä ja päätti asian Hitchcockin puolesta. Suuri, suuri sääli, sillä muuten Hitchcock on tehnyt huikeaa työtä mysteerisyyden, jännityksen ja vainoharhaisuuden kanssa. Joseph Stefanon käsikirjoitus on erittäin mainio ja se sisältää loistavia keskustelukohtauksia. Suosikkini on ehdottomasti Marionin ja Normanin välinen dialogi jokaisen ihmisen vankilasta ja kuinka niistä ei voi koskaan päästä vapaaksi, ainakaan täysin.

Kyseessä on myös taidokkaasti kuvattu filmi. Yhtä selkeää taustakangasta lukuunottamatta Psyko on visuaalisesti kestänyt aikaa todella hyvin. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa, mutta muutama kohtaus tuntuu loppuvan liian lyhyeen. Jopa parin sekunnin lisääminen olisi rytmittänyt siirtymää paremmin. Valaisu on erinomaista, etenkin Marionin karkumatkalla, kun hänen naamansa kätkeytyy varjoihin yhä vain enemmän, vertauksena sille kuinka hahmo on yhä vain syvemmällä rikoksessaan. Lavasteet ovat hienot, varsinkin Batesin pelottavassa kodissa, minkä lisäksi elokuvan äänimaailma on oivallisesti toteutettu. Ja tietty minun täytyy hehkuttaa Bernard Herrmannin säveltämiä musiikkeja! Ne tuovat oman upean lisäyksensä filmin tunnelmaan. Hänen säveltämänsä tunnusmusiikki Psykoon on aivan täydellinen ja olenkin kuunnellut sitä useaan otteeseen sen jälkeen, kun katsoin elokuvan.




Yhteenveto: Psyko on erinomainen jännitysnäytelmä, joka pitää tiukasti otteessaan loppuun asti - tai ainakin melkein. Liian selittelevä loppu ja toisen puolikkaan tylsät hahmot pudottavat filmin tasoa hieman, mikä on sääli, sillä pääasiassa ohjaaja Alfred Hitchcock on tehnyt mestarillista työtä. On upeaa, kuinka ensimmäisen puolikkaan ajan katsoja todella pääsee Marionin pään sisälle ja kuinka jännitystä luodaan hiljalleen, kunnes filmi alkaa muuttua jopa piinaavaksi. Toisen puolikkaan mysteerisyys on hyvin kiehtovaa ja katsoja vaatii saada tietoa. Ja tiedolla en siis tarkoita sitä, kun koko elokuvan tapahtumat täytyy kerrata katsojille lopussa... Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa erittäin mainiosti rooleistaan, etenkin Norman Batesia näyttelevä Anthony Perkins, joka on aivan mahtava. Leffan käsikirjoitus on loistokkaasti rakennettu ja sen tekninen toteutus on muutamia pieniä poikkeuksia lukuunottamatta säilyttänyt tasonsa vuosien varrella häikäisevän hyvin. Suosittelen Psykoa ihan kaikille, sillä se todella on jättänyt voimakkaan jälkensä elokuvahistoriaan. Etenkin kauhufanien täytyy nähdä tämä leffa, jotta ymmärtää, mistä monet nykypäivän kliseet on kopioitu. Elokuva sai minut innostumaan Hitchcockin muusta tuotannosta, enkä malta odottaa näkeväni lisää hänen töitään! Hitchcockin kuoltua vuonna 1980, studio päätti rahastaa oikein kunnolla ja teki elokuvalle kolme jatko-osaa, sekä uudelleenfilmatisoinnin, minkä jo mainitsinkin. Kunnioitan tätä leffaa niin paljon, etten välttämättä halua koskaan nähdä sen jatko-osia. 1998-version saatan joskus katsoa, jos se vaikka saisi minut arvostamaan tätä alkuperäistä elokuvaa entistäkin enemmän...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.johneaves.wordpress.com
Psycho, 1960, Shamley Productions