Arvostelu: Psyko (Psycho - 1960)

PSYKO

PSYCHO

Ohjaus: Alfred Hitchcock
Pääosissa: Janet Leigh, Anthony Perkins, Vera Miles, John Gavin, Martin Balsam, John McIntire, Frank Albertson, Vaughn Taylor ja Mort Mills
Genre: kauhu, jännitys
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Robert Blochin "Psycho"-kirjaan (1959) perustuva Alfred Hitchcockin elokuva Psycho, eli suomalaisittain Psyko on yksi maailman tunnetuimmista ja arvostetuimmista kauhuelokuvista. Näin ei ollut kuitenkaan vielä vuonna 1960, kun teos ilmestyi. Silloin useita filmin käsittelemiä teemoja ja aiheita katsottiin pahasti, ja elokuva sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Elokuva oli kyllä ehdolla neljästä Oscar-palkinnosta (paras ohjaus, paras naissivuosa, paras kuvaus ja paras lavastus), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja kasvanut, kun se on innostanut useita elokuvantekijöitä työstämään samanlaisia projekteja. Nykypäivänä teosta pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana. Itse joudun kuitenkin valitettavasti sanomaan, etten ole koskaan ennen nähnyt Psykoa. Olen halunnut nähdä sen jo usean vuoden ajan, kun olen ymmärtänyt sen merkityksen, mutten ole saanut sitä käsiini mistään. Eräänä iltana luulin sen tulevan televisiosta, mutta tajusin nopeasti, että kyseessä olikin vuoden 1998 uudelleenfilmatisointi. Vuoden 2017 lopussa ajattelin, että miksen ole koskaan vain tilannut leffaa internetin kautta ja niinpä ostinkin Psykon Blu-rayna. Olen odottanut täydellistä ajankohtaa katsoa elokuvan ja kun pidin tyttöystäväni kanssa 24 tunnin elokuvamaraton -haasteen, yksi haasteen kategorioista oli "klassikko jota ei ole ennen nähnyt", jolloin tiesin Psykon sopivan tilanteeseen täydellisesti. Katsoimme elokuvan ja muutama päivä myöhemmin katsoin sen uudestaan, sillä halusin niin kovasti tutkia sitä lisää ennen arvion kirjoittamista.

Marion Crane varastaa töistään 40 tuhatta dollaria ja lähtee karkumatkalle. Paetessaan hän pysähtyy Batesin motellille, mitä ei olisi kannattanut tehdä...

Janet Leigh näyttelee Marion Cranea, joka tasapainottelee säädyllisyyden ja epäsäädyllisyyden välillä. Taidokkaan avauskohtauksen ansiosta katsoja pääsee helposti Marionin pään sisään ja ymmärtää, miksi hän päättää tehdä varkauden, vaikka hänellä vaikuttaisi olevan mukava perhe ja kunnollinen työpaikka. Hahmo on kirjoitettu erinomaisesti läpi leffan, jolloin katsojana kannustaa häntä onnistumaan, vaikka kyseessä onkin hävytön varkaus. Leigh on erittäin oivallinen osassaan ja tuo hienosti esille hahmonsa tunteet ja ajatukset jo pelkillä ilmeillään.
     Batesin motellia johtaa nuori mies nimeltä Norman Bates, jona nähdään Anthony Perkins. Vaikka kyseessä onkin lähes 50 vuotta vanha klassikkoteos, jonka varmasti kaikki tietävät, en silti halua paljastaa liikaa, joten voin sanoa Normanista lähinnä vain sen, että hänet on luotu upeasti. Tapa, jolla hahmo kirjoitetaan mukaan tarinaan ja kuinka hänestä avataan jatkuvasti uusia puolia, on erinomaista. Tähän vielä päälle Perkinsin loistosuoritus, niin ei ihme, että Norman Bates on jäänyt historiaan erittäin tunnettuna.
     Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Vera Miles Marionin Lila-siskona, John Gavin Marionin Sam-poikaystävänä, Martin Balsam Marionin tapausta tutkivana yksitysetsivänä, John McIntire sheriffi Chambersina, Vaughn Taylor Marionin pomona, sekä Frank Albertson rikkaana herra Cassidyna. Itse maestro, eli ohjaaja Alfred Hitchcock tekee pienen cameoroolin Marionin työpaikan ulkopuolella ja hänen tyttärensä Pat Hitchcock esiintyy lyhyesti Marionin työkaverina.

Sen lisäksi, että Norman Bates on jäänyt hyvin ihmisten mieleen, ei todellakaan ole ihme, miksi Psykoa pidetään niin suuressa arvossa. Se todella on hieno teos. Ensimmäisellä katselukerralla pidin siitä erittäin paljon ja toisella kerralla vieläkin enemmän. Alfred Hitchcockin ohjaus on mestarillista ja filmin käsikirjoitus on suurimmaksi osaksi upea. Vaikken kiellä, että filmi on erinomainen, löysin siitä silti kaksi asiaa, jotka harmillisesti heikensivät sitä mielessäni ja ne täytyy sanoa tässä kohtaa, jotta voin loput arviosta käyttää elokuvan kehumiseen. Isoin ongelma Psykossa on sen viimeinen kohtaus, jossa hahmoille (lue "katsojille") selitetään periaatteessa koko leffa alusta loppuun. Ottaen huomioon, kuinka huikeasti elokuva käyttää tärkeää käsikirjoitussääntöä "näytä, älä kerro", tuntuu lopetus jokseenkin tyhmentävältä. Aivan kuin filmi yrittäisi sanoa katsojille: "Ette varmaan tajunneet mistään mitään, joten meidän täytyy nyt selittää kaikki." Jos elokuvaa on seurannut kunnolla, ei loppuhöpötys tarjoa mitään uutta tietoa. Se on täysin turha kohtaus, jota ilman leffa pärjäisi täydellisesti. Toinen ongelmani leffan kanssa - joka on paljon edellistä pienempi - on se, että vaikka on kiehtovaa, millainen ratkaisu puolessa välissä elokuvaa tehdään, ei toinen puolikas ole ihan yhtä tiivistunnelmainen. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että elokuvan toinen puolikas seuraa eri hahmoja, jotka yrittävät tutkia, minne Marion katosi rahojen kanssa, eivätkä ne hahmot ole lainkaan yhtä kiinnostavia kuin Marion. Siinä olivat asiat, mistä en pidä Psykossa. Nyt siirrytään niihin hyviin puoliin...

Elokuvan ensimmäinen puolikas on aika lailla täydellinen, etenkin tarinankerronnallisessa mielessä. Vaikka Marion varastaa rahat ensimmäisen vartin aikana, ehditään hahmo pohjustamaan tarpeeksi hyvin, jotta katsoja tukee hahmoa tämän päätöksessä. Ja kuten jo sanoin, hahmo on kirjoitettu niin taidokkaasti, että katsoja pääsee hänen päänsä sisään. On niin jännittävää, kun kamera lähestyy autoa ajavan Marionin kasvoja, kun tämä käy päässään kuvittelemiaan keskusteluja pomonsa ja poliisin välillä. Hyvin pitkään leffan alussa elokuvan nimi saa täysin eri merkityksen, Marionin tullessa yhä vainoharhaisemmaksi matkallaan. Katsojan moraali pistetään testiin, kun alkaa pohtia, miksi edes jännittää Marionin puolesta ja kannustaa häntä, vaikka hän teki rikoksen; hän varasti rahaa henkilöltä, joka ei ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Yleensä tällaiset varkaudet oikeutetaan koston kautta, mutta Psyko saa katsojan ryöstäjän puolelle ilman tällaisia syitä. Todella pitkään leffa vaikuttaa vain piinaavalta psykologiselta trilleriltä, mutta Batesin motellilla leffa vaihtaa yllättäen genreään.

Tai no, yllättäen ja yllättäen... Vaikkei Psykoa olisi nähnyt, kaikki varmasti tietävät kyseessä olevan kauhuelokuva. Kaikki tietävät sen suihkukohtauksen, joka on jäänyt elämään ihan omaa elämäänsä ja jota on yritetty kopioida ja parodioida kaikki nämä vuodet. Siinä kohtaa filmi muuttuu kunnon mysteeriksi, ja vaikka seurattava hahmo vaihtuukin, jolloin leffan taso heikkenee hieman, pysyy jännitys yhä oivallisena. Katsoja janoaa tietoa siitä, mitä kummaa Batesin motellilla tapahtuu? Miksi Normanin äiti on lukkiutunut karmivaan taloonsa? Kysymyksiin vastaava huipennus on erinomainen, miksi onkin sääli, että koko homma yritetään pilata kohtauksella, jossa kerrataan, mitä viimeisen vähän yli puolentoista tunnin aikana tuli juuri katseltua. Pelkän yhden elokuvan perusteella ohjaaja Alfred Hitchcock vaikuttaa olevan sellaisen pälätyksen yläpuolella. Kenties hän vain pelkäsi, etteivät katsojat oikeasti ymmärtäisi elokuvaa ilman lopetusta. Tai joku studiopomo pelkäsi tätä ja päätti asian Hitchcockin puolesta. Suuri, suuri sääli, sillä muuten Hitchcock on tehnyt huikeaa työtä mysteerisyyden, jännityksen ja vainoharhaisuuden kanssa. Joseph Stefanon käsikirjoitus on erittäin mainio ja se sisältää loistavia keskustelukohtauksia. Suosikkini on ehdottomasti Marionin ja Normanin välinen dialogi jokaisen ihmisen vankilasta ja kuinka niistä ei voi koskaan päästä vapaaksi, ainakaan täysin.

Kyseessä on myös taidokkaasti kuvattu filmi. Yhtä selkeää taustakangasta lukuunottamatta Psyko on visuaalisesti kestänyt aikaa todella hyvin. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa, mutta muutama kohtaus tuntuu loppuvan liian lyhyeen. Jopa parin sekunnin lisääminen olisi rytmittänyt siirtymää paremmin. Valaisu on erinomaista, etenkin Marionin karkumatkalla, kun hänen naamansa kätkeytyy varjoihin yhä vain enemmän, vertauksena sille kuinka hahmo on yhä vain syvemmällä rikoksessaan. Lavasteet ovat hienot, varsinkin Batesin pelottavassa kodissa, minkä lisäksi elokuvan äänimaailma on oivallisesti toteutettu. Ja tietty minun täytyy hehkuttaa Bernard Herrmannin säveltämiä musiikkeja! Ne tuovat oman upean lisäyksensä filmin tunnelmaan. Hänen säveltämänsä tunnusmusiikki Psykoon on aivan täydellinen ja olenkin kuunnellut sitä useaan otteeseen sen jälkeen, kun katsoin elokuvan.

Yhteenveto: Psyko on erinomainen jännitysnäytelmä, joka pitää tiukasti otteessaan loppuun asti - tai ainakin melkein. Liian selittelevä loppu ja toisen puolikkaan tylsät hahmot pudottavat filmin tasoa hieman, mikä on sääli, sillä pääasiassa ohjaaja Alfred Hitchcock on tehnyt mestarillista työtä. On upeaa, kuinka ensimmäisen puolikkaan ajan katsoja todella pääsee Marionin pään sisälle ja kuinka jännitystä luodaan hiljalleen, kunnes filmi alkaa muuttua jopa piinaavaksi. Toisen puolikkaan mysteerisyys on hyvin kiehtovaa ja katsoja vaatii saada tietoa. Ja tiedolla en siis tarkoita sitä, kun koko elokuvan tapahtumat täytyy kerrata katsojille lopussa... Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa erittäin mainiosti rooleistaan, etenkin Norman Batesia näyttelevä Anthony Perkins, joka on aivan mahtava. Leffan käsikirjoitus on loistokkaasti rakennettu ja sen tekninen toteutus on muutamia pieniä poikkeuksia lukuunottamatta säilyttänyt tasonsa vuosien varrella häikäisevän hyvin. Suosittelen Psykoa ihan kaikille, sillä se todella on jättänyt voimakkaan jälkensä elokuvahistoriaan. Etenkin kauhufanien täytyy nähdä tämä leffa, jotta ymmärtää, mistä monet nykypäivän kliseet on kopioitu. Elokuva sai minut innostumaan Hitchcockin muusta tuotannosta, enkä malta odottaa näkeväni lisää hänen töitään! Hitchcockin kuoltua vuonna 1980, studio päätti rahastaa oikein kunnolla ja teki elokuvalle kolme jatko-osaa, sekä uudelleenfilmatisoinnin, minkä jo mainitsinkin. Kunnioitan tätä leffaa niin paljon, etten välttämättä halua koskaan nähdä sen jatko-osia. 1998-version saatan joskus katsoa, jos se vaikka saisi minut arvostamaan tätä alkuperäistä elokuvaa entistäkin enemmän...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.johneaves.wordpress.com
Psycho, 1960, Shamley Productions

Arvostelu: Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers - 1977)

PELASTUSPARTIO BERNARD JA BIANCA

THE RESCUERS

Ohjaus: John Lounsbery, Wolfgang Reitherman ja Art Stevens
Pääosissa: Bob Newhart, Eva Gabor, Michelle Stacy, Geraldine Page, Jim Jordan, Joe Flynn, John McIntire, Pat Buttram, Jeanette Nolan ja Bernard Fox
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: 7

The Rescuers, eli suomalaisittain Pelastuspartio Bernard ja Bianca on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 23. osa. Elokuva perustuu Margery Sharpin kirjoihin "The Rescuers" (1959) ja "Miss Bianca" (1962). Leffan suunnittelu alkoi jo 1960-luvun alussa, mutta se ei lähtenyt käyntiin, sillä Walt Disney ei ollut siihen tyytyväinen. Kuitenkin 1970-luvun alussa projektia alettiin jälleen työstämään ja tuotanto lähti kunnolla käyntiin. Pelastuspartio Bernard ja Bianca sai ensi-iltansa kesällä 1977 ja oli menestys, mikä oli huojentavaa Disneylle, sillä he joutuivat kilpailemaan lipputuloista megahitti Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) kanssa! Elokuva oli myös kriitikoiden suosiossa, jotka ylistivät elokuvaa. Kuitenkin leffa sai myös negatiivista huomiota vuonna 1999, sillä jostain syystä yhteen kohtaukseen oli livahtanut nopeasti vilahtava puolialastoman naisen kuva taustalle. Myöhemmin tämä kuva on poistettu, eikä sitä ole enää nähtävissä, mutta silloin oli Disneylla selittelemistä, miksi lastenanimaatiossa näkyi paljaat rinnat. Vaikka teos olikin suosittu aikoinaan, ei se ole jäänyt elämään samalla lailla kuin monet muut Disneyn animaatiot. Itse näin Pelastuspartio Bernard ja Biancan vasta loppuvuodesta 2015, kun katsoin sen ystäväni kanssa. Mielestäni kyseessä oli ihan hyvä pätkä ja ostin sen monen muun Disney-elokuvan kanssa Blu-ray -muodossa seuraavana kesänä. En kuitenkaan katsonut leffaa uudestaan, kunnes vuoden 2017 alussa päätin kirjoittaa arvostelut puolelle Disneyn animaatioklassikoista alkuvuodelle 2018.

Kansainvälisen pelastusjärjestön hiirineiti Bianca lähtee yhdessä talonmies Bernardin kanssa pelastamaan avun tarpeessa olevaa Penny-tyttöä, jonka inhottava Meduusa-akka on kidnapannut itselleen.

Neiti Biancaa (Eva Gabor) ei nopeasti vilkaistuna voisi kuvitella seikkailijaksi. Turkiksiin pukeutunut Bianca näyttää lähinnä rikkaalta neidolta, jonka ainoa yhteys pelastusjärjestöön luulisi olevan sen rahoittaminen. Bianca kuitenkin osoittaa olevansa valmis sankaritekoihin, vaikkei välttämättä uskaltaisikaan kohdata kaikkia vaaroja silmästä silmään. Hahmo ottaa monet asiat paljon rennommin kuin hermoileva pelastajakumppaninsa Bernard.
     Talonmies Bernard (Bob Newhart) ei nimittäin ole mikään seikkailija ja lähteekin Biancan mukaan lähinnä sen takia, että on ihastunut tähän, eikä suostu antamaan hennon neidon lähteä yksin vaarantamaan itsensä. Bernard hermoilee matkalla vähän väliä ja hän on todella taikauskoinen tyyppi. Lähes kaikkialla tuntuu esiintyvän numero kolmetoista, minkä hän uskoo merkitsevän huonoa onnea operaation onnistumiselle. Hiirihahmot ovat erinomaisesti todella erilaiset, jolloin heidän luonteenpirteensä nousevat hienosti esille. Vaikka kumpikaan ei olekaan mitä urhoollisin sankari, ei kumpikaan anna periksi, vaikka lähes kaikki vaarat ovat monta kertaa heitä isompia.
     Pelastettavaa Penny-tyttöä (Michelle Stacy) käy välittömästi sääliksi. Penny on orpo, joka on pitkään haaveillut siitä, että jonain päivänä pariskunta astuisi sisään Morningsiden orpokotiin ja ottaisi hänet tyttärekseen. Hänen ainoa ystävänsä on hänen pehmonallensa, jota hän kantaa koko ajan mukanaan. Penny ei ole mitä rohkein, jolloin hän ei uskalla uhmata pahaa Meduusaa, mutta tarpeeksi urhea kokeillakseen karkaamista moneen otteeseen ja kirjoittaakseen avunpyynnön pullopostilla.
     Elokuvan pahis, eli julma Meduusa (Geraldine Page) muistuttaa erittäin paljon 101 dalmatialaista -leffan (One Hundred and One Dalmatians - 1961) pahista, Cruella De Viliä, eikä mikään ihme, sillä kun elokuvaa suunniteltiin, De Vil aiottiin valita pahikseksi ja yhdistää näin kaksi leffaa samaan maailmaan. Meduusa on siis De Vilin tapaan yliampuvasti meikkejä käyttävä nainen, joka käyttää hienoja vaatteita ja kuvittelee olevansa muita tärkeämpi. Turkiksia hän ei sentään aio tehdä kidnappaamastaan Pennysta, mikä olisi jo todella hurjaa, vaikka kyseessä olisi aikuisten elokuva! Meduusa esittää kilttiä, mutta usein hän myös raivostuu kunnolla, jolloin kukaan ei halua olla hänen tiellään. Pahiksena hahmo on ihan toimiva, mutta muistuttaessaan liikkeissään ja puheessaan Cruella De Viliä, toivoisi hahmon olevan hän, eikä mikään kopio. Meduusalla on lemmikkinä kaksi krokotiilia, Nero ja Brutus, jotka eivät jostain syystä puhu mitään, vaikka muut leffan eläinhahmot tekevät niin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Meduusan hömelö apuri Nuppi (Joe Flynn), orpokoti Morningsidessa asuva vanha kissa Rufus (John McIntire), lentokoneen työtä pienille eläimille tekevä albatrossi Orville (Jim Jordan), Kansainvälisen pelastusjärjestön puhemies (Bernard Fox), sekä Pirunpoukamassa - jonne Meduusa on Pennyn napannut - asuva piisamipariskunta (Jeanette Nolan ja Pat Buttram), jotka valmistavat jonkinlaista pontikkaa, millä pistävät päänsä sekaisin.

Pelastuspartio Bernard ja Bianca on synkempi teos kuin monet muut Disneyn animaatiot. Mukana on toki tuttua kevyempää tunnelmaa, mutta jo ensimmäisistä minuuteista voi päätellä, että tällä kertaa tiedossa on vakavampi ja ilottomampi elokuva, jossa on kuitenkin ripaus toivoa. Penny on kirjoittanut paperille avunpyynnön ja laittanut sen pulloon, jonka hän on heittänyt mereen, toivoen jonkun löytävän sen ja pelastavan hänet. Alkutekstien aikana tämä pullo kulkee myrskyjen halki epätoivoisen "The Journey" -kappaleen säestämänä, jonka puolenvälin jälkeen kuultava musiikkiosio aiheutti ihoni menemään kananlihalle. Tästä onneksi päästään jo niihin kevyempiin kohtiin, kun Kansainvälinen pelastusjärjestö päättää, ketkä lähtevät etsimään Pennyä. Seikkailu lähtee nopeasti käyntiin ja sen henki on toimivasti luotu, jolloin katsojana lähtee mielellään hiirten mukana suorittamaan pelastusoperaatiota. Mukaan on saatu myös mysteeristä tunnelmaa ja kestää kauan, kunnes paljastetaan, mitä varten Meduusa on siepannut Pennyn.

Valitettavasti elokuvasta puuttuu hauskuus. Vaikka mukana onkin kevyempää henkeä, sekä albatrossi Orvillen tuottamaa hupsuilua, ei leffassa saa koskaan kunnolla nauraa. Tarinaan on pistetty kohtauksia mukaan, joiden olisi tarkoitus kai hieman hauskuuttaa, mutta näin ei tapahdu, jolloin katsojana voi hieman tylsistyä elokuvan aikana, vaikka se kestääkin vain vähän päälle tunnin ja vartin. Pelastuspartio Bernard ja Biancassa ei ole myöskään tiettyä nokkeluutta, mitä Disney-pätkistä usein löytyy, mikä on sääli. Vaikka synkempi teos voi lähtökohtaisesti kuulostaa toimivalta, ei kokonaisuus sitä täysin ole ja siitä jää selkeästi uupumaan jotain. Paikoitellen elokuva on myös hieman liian surullinen, jolloin se muuttuu jopa hieman masentavaksi. Leffan loppuhuipennukseen on sentään saatu oivallisesti mukaan jännitystä ja toimintaa, jolloin viihdettäkin on luvassa. Parasta kuitenkin koko leffassa taitaa olla kohtaus, johon liittyvät pelokkaat Bernard ja Bianca, uhkaavat krokotiilit ja urut. Kokonaisuutena kyseessä on ihan kelpo seikkailuleffa, joka tarjoaa jännitystä, mutta joka ei tällaisenaan täysin tee vaikutusta.

Animointi leffassa on kuitenkin erittäin mainiota. Hahmot ovat selvästi Disney-tyylisiä eläimistä ihmisiin. Vanha luonnostyyli on lähestulkoon kadonnut ja piirretyt viivat ovat tarkkoja, mitä on miellyttävää katsoa, vaikka luonnosmaisuuskin toimi. Monet taustat ovat hyvin maalaukselliset, mikä näyttää hyvältä. Myös elokuvan alkutekstikohtaus, joka näyttää diashow'na esitettävältä maalaustyöltä, on näyttävä. Leffan ohjauksesta vastaavat kuusi aiempaa Disney-klassikkoa ohjannut Wolfgang Reitherman (jolle tämä jäi viimeiseksi Disney-ohjaukseksi), sekä John Lounsbery ja Art Stevens, jotka ovat aiemmin toimineet lähinnä animaattoreina. Pelastuspartio Bernard ja Biancaa ei oikein voi kutsua musikaaliksi, sillä lauluja on vain muutama ja vain yksi niistä on hahmojen laulama. Kyseessä on Kansainvälisen pelastusjärjestön mainio tunnuslaulu "Rescue Aid Society", joka jää loppupäiväksi päähän soimaan. Elokuvassa on hyvät musiikit, ja "The Journeyn" ja "Rescue Aid Societyn" lisäksi kuultavat biisit "Tomorrow is Another Day" ja "Someone's Waiting for You" ovat mainiot, vaikkakin aika surulliset.

Elokuva ei erityisemmin sisällä "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. mutta "Someone's Waiting for You" -kappaleen aikana voi nähdä Bambin syömässä äitinsä kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Blu-rayn lisämateriaat eivät niinkään, sillä mukana on vain poistettu laulu "Peoplitis", vesilintudokumentti, lyhytelokuva "Three Blind Mouseketeers", laula-mukana -versio kappaleesta "Someone's Waiting for You" ja Blu-ray 3D:n esittelyvideo Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa. Elokuvan teosta ei ole yhtä ainoaa pätkää.

Yhteenveto: Pelastuspartio Bernard ja Bianca on ihan kelpo seikkailuelokuva. Teos on synkempi kuin Disney-animaatiot yleensä, mikä lähtökohtaisesti toimii, mutta tiettyä riemua ja iloa elokuva kuitenkin jää kaipaamaan. Penny-tyttöä käy heti sääliksi ja toivoo, että mainiosti erilaiset hiiripelastajahahmot pystyvät auttamaan häntä. Valitettavasti leffan pahis Meduusa tuntuu liikaa kopiolta Cruella De Vilistä, jolloin alkaa toivomaan, että kyseessä olisi oikea De Vil, eikä outo kopio. Hieman huumoria on mukana, mutta koskaan ei saa nauraa. Seikkailuhenki on läsnä läpi elokuvan ja siihen on saatu oivaa mystisyyttä mukaan. Elokuva on animoitu erinomaisesti ja sen musiikit ovat todella hyvät, etenkin alkutekstien aikana soiva "The Journey" ja rallatus "Rescue Aid Society", joka alkaa soimaan päässäni heti, kun kirjoitan sen nimen. Lapsille Pelastuspartio Bernard ja Bianca kannattaa näyttää, vaikka ihan perheen pienimmille tämä ei synkkyyden takia sovi. Vanhemmat katsovat tämän oikein sujuvasti vierestä, etenkin jos tämä kuului heidän omiin suosikkeihinsa, kun he olivat muksuja. Vuonna 1990 elokuvalle ilmestyi jatko-osa Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under), joka on yksi ainoista Disney-klassikkojen jatko-osista, joka on myös Disney-klassikkoja. Sen arvostelu tulee olemaan viimeinen näistä keskiviikon Disney-hetkistä. Onneksi välissä on kuitenkin vielä viisi klassikkoa, joista kertoa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Rescuers, 1977, Walt Disney Productions