Arvostelu: Linnut (The Birds - 1963)

LINNUT

THE BIRDS

Ohjaus: Alfred Hitchcock

Pääosissa: Tippi Hedren, Rod Taylor, Jessica Tandy, Veronica Cartwright, Suzanne Pleshette, Ethel Griffies, Charles McGraw, Lonny Chapman, Karl Swenson, Malcolm Atterbury ja Ruth McDevitt 

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 16

The Birds, eli suomalaisittain Linnut on Alfred Hitchcockin ohjaama kauhuelokuva, joka perustuu löyhästi Daphne du Maurierin samannimiseen tarinaan vuodelta 1952, sekä tositapahtumiin lintujen hyökkäämisestä ihmisten kimppuun Capitolan kaupungissa Kaliforniassa elokuussa 1961. Kuukautta myöhemmin Alfred Hitchcock ja käsikirjoittaja Evan Hunter ryhtyivät suunnittelemaan filmiä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Linnut sai maailmanensi-iltansa 28. maaliskuuta 1963 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys ja se sai Oscar-ehdokkuuden parhaista erikoistehosteista ja Golden Globe -ehdokkuuden parhaasta uudesta naisnäyttelijästä, mutta kriitikot suhtautuivat filmiin ristiriitaisesti. Jotkut kehuivat elokuvaa jännittäväksi taidonnäytteeksi, toiset taas kokivat Hitchcockin menettäneen otteensa. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin kasvanut ja se on vaikuttanut syvästi kauhugenreen. Nykyään Lintuja pidetään klassikkoelokuvana. Itse näin Linnut muutama vuosi sitten, kun innostuin Hitchcockin töistä ja katsoin herran tunnetuimpia töitä, kuten Takaikkunan (Rear Window - 1954), Vaarallisen romanssin (North by Northwest - 1959) ja Psykon (Psycho - 1960). Pidin filmistä, mutta muiden rinnalla se ei vakuuttanut yhtä vahvasti. Kun huomasin Lintujen täyttävän nyt 60 vuotta, päätin katsoa ja arvostella elokuvan juhlan kunniaksi.

Melanie Daniels matkustaa pieneen Bodega Bayn rannikkokaupunkiin, yllättääkseen vastikään tapaamansa lakimiehen Mitch Brennerin kaijasilla. Reissu muuttuu pian painajaiseksi, kun linnut alkavat hyökkäillä kaupunkilaisten kimppuun.

Tippi Hedren näyttelee Melanie Danielsia, keppostelevaa seurapiirineitoa, joka tapaa lintukaupassa lakimies Mitch Brennerin (Rod Taylor). Melanien ja Mitchin välillä on niinkin vahvaa säpinää, että Melanie päättää ostaa Mitchin etsimät kaijaset ja yllättää Mitchin viemällä ne tälle tämän kotiseudulle Bodega Bayhyn. Hedrenin ja Taylorin väliltä löytyy onnistuneesti kemiaa ja tätä hassusti alkanutta romanssia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Homma muuttuu vielä kiinnostavammaksi, kun Bodega Bayn reissu muuttuu selviytymistaisteluksi lintujen hyökätessä. Silloin etenkin Hedren vakuuttaa pelokkailla ilmeillään. Hedrenin myöhempien kertomien mukaan Lintujen kuvaukset eivät harmillisesti kuitenkaan olleet hänelle mieluisaa puuhaa, sillä hänen mukaansa ohjaaja Hitchcock ahdisteli häntä toistuvasti.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Tandy Mitchin äitinä Lydiana ja Veronica Cartwright Mitchin pikkusiskona Cathyna, Suzanne Pleshette opettaja Annie Hayworthina, sekä Ruth McDevitt lintukaupan omistajana, rouva MacGruderina. Tarkkaavaiset katsojat voivat bongata Alfred Hitchcockin poistumassa koirien kanssa kaupasta heti elokuvan alussa. Tandy, Pleshette ja nuori Cartwright suoriutuvat myös mallikkaasti rooleistaan.

En toisaalta ihmettele, että ilmestyessään Linnut sai aika ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Siihen aikaan hyökkäävistä eläimistä kertovat kauhuelokuvat olivat enemmän jotain b-luokan osastoa, jota ei oltu tarkoitus ottaa tosissaan. Niissä eläimet olivat myös erilaisista syistä yleensä valtavan kokoisia monstereita, mutta Hitchcock oli päättänyt ottaa täysin toisenlaisen lähestymistavan filmiinsä. Linnuissa hyökkäävät eläimet ovat tuiki tavallisia lintuja, eikä elokuvaa ole tehty mitenkään kieli poskessa. Aivan varmasti elokuva aiheutti hämmennystä monissa, että "eihän tätä näin pitäisi tehdä". Mutta niin vain Hitchcock teki niin kuin vain Hitchcock siihen aikaan osasi tehdä ja loi jotain lajityypille täysin mullistavaa, enkä todellakaan ihmettele, että elokuvaa on vuosien varrella alettu arvostamaan huomattavasti enemmän.

Pidin Linnuista ensimmäisellä katselulla, mutta se ei säväyttänyt minua samalla lailla kuin vaikkapa Hitchcockin tunnetuin kauhuteos Psyko. Nyt kun katsoin Linnut uudestaan, se teki minuun suuren vaikutuksen. Jo elokuvahistoriaa tutkien filmin saavutukset on helppo huomata. Elokuva uudisti kauhugenreä ja erityisesti monsterielokuvia ottamalla jotain täysin arkista ja jokapäiväistä kuten taivaalla lentelevät linnut ja tarjoamalla ne katsojille kauhistuttavassa valossa. Eikä Hitchcockin tarvinnut muokata linnuista mitään jättiläishirviöitä tehdäkseen niistä pelottavia. Hän hyödynsi lintujen tavanomaisuutta ja aivan varmasti moni linnuista vähät välittävä ihminen poistui teatterista tähyillen taivasta huomattavasti jännittyneemmin kuin koskaan ennen.

Hienoa on myös, ettei Hitchcock lähtenyt tekemään elokuvaa huumorimielessä, vaan hän halusi pitää imagonsa trillereiden mestarina ja tarjota katsojalle jälleen yhden järisyttävän jännitysnäytelmän. Luultavasti kaikki muut ohjaajat olisivat tehneet elokuvasta b-luokan pelleilyn ja vaadittiinkin Hitchcockin kaltainen visionääri näyttämään uutta suuntaa. Tämän suunnan vaikutukset olivat näkyvissä monissa myöhemmin ilmestyneissä kauhuelokuvissa - eritoten Steven Spielbergin Tappajahaissa (Jaws - 1975), joka on ottanut paljon vaikutteita Linnuista. Ja miksipä ei olisi ottanut? Hitchcockin työ on esimerkillisen vangitsevaa ja hiottua. Hänen rakentama tunnelmansa on erinomainen, varsinkin kohtauksessa, jossa Melanie odottelee koulun pihalla, eikä edes huomaa, kuinka hänen takana oleva kiipeilyteline alkaa täyttyä variksista. Kohtaus on yhä 60 vuotta myöhemminkin piinaava.

Yksi elokuvan monista neronleimauksista on, että jos ei tiedä, mitä on alkamassa katsomaan, Lintujen kauhupuoli voi tulla täytenä yllätyksenä. Pitkään leffa vaikuttaa nimittäin puhtaalta rakkaustarinalta, jossa toisilleen naljailevat nainen ja mies kohtaavat ja heidän välille syttyy saman tien jotain. Elokuvan nimen voi pitkään tulkita merkitsevän kaijasia, jotka Melanie hankkii Mitchille. Kaijanen kun on vieläpä englanniksi "lovebird". Vasta noin puolessa välissä filmiä Linnut paljastaa todellisen luonteensa. Koulun pihalla tapahtuvan kohtauksen lisäksi elokuvasta löytyy monia muita tiivistunnelmaisia kauhun hetkiä, joissa katsoja tuijottaa hievahtamatta tapahtumia. Ensimmäisellä katselulla minua häiritsi lähes totaalinen musiikin puute, mutta tällä kertaa pidin pitkää hiljaisuutta ja sitä seuraavaa lintujen meteliä ja ihmisten kiljumista vaikuttavana tehokeinona.

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan oman aikansa taidonnäyte. Sen lisäksi, että Linnut on hyvin kuvattu, valaistu, leikattu, lavastettu, puvustettu ja äänitetty elokuva, lintuhyökkäysten toteutukset ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja karmivampia. Toki nykypäivänä katsottuna muutamissa kuvissa on selvää, että näyttelijät tappelevat sulkapeitteisen nuken kanssa, mutta pääasiassa oikeita lintuja, mekaanisia lintuja ja nukkeja hyödyntävät kohtaukset ovat vakuuttavia. 1960-luvun teknologialla vauhdikkaasti liitelevien lintujen irrottaminen kuvasta ja liittäminen toiseen kuvaan on ollut kova pala purtavaksi, mutta efektitiimi on hoitanut hommansa tyylikkäästi.

Yhteenveto: Linnut on mahtava kauhuelokuva, jolla Alfred Hitchcock tuttuun tapaansa mullisti kauhu- ja jännitysgenreä pysyvästi. Leffa alkaa vekkulimaisena romanttisena komediana ja paljastaa todelliset siipensä vasta vähitellen. Jännitystä kasvatellaan tehokkaasti, kunnes lintujen aiheuttama kauhu päästetään tosissaan valloilleen. Musiikittomuus voi häiritä, mutta samalla se toimii myös erinomaisena tehokeinona. Juurikin pitkät hiljaisuudet ennen äänekkäitä hyökkäyksiä ovat niitä elokuvan piinaavimpia hetkiä. Itse hyökkäyksetkin ovat toinen toistaan jännittävämpiä. Aitoja lintuja, mekaanisia lintuja ja nukkelintuja sekoitetaan sulavasti ja leffan efektit näyttävät pääasiassa yhä hyviltä. Vaikka elokuva kulkeekin rauhassa eteenpäin, Linnut pitää tiukasti kiinni katsojastaan. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan ja Hitchcock osoittaa jälleen, miksi häntä kutsutaan jännityksen mestariksi. Linnut mullisti kauhugenreä ja sen jäljet ovat näkyvissä yhä tänäkin päivänä. Jos siis olet kauhufani, etkä jostain syystä ole vielä katsonut tätä klassikkoa, katso se ensitilassa - etenkin näin 60-vuotisjuhlan kunniaksi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Birds, 1963, Alfred J. Hitchcock Productions

Arvostelu: Spartacus (1960)

SPARTACUS

Ohjaus: Stanley Kubrick
Pääosissa: Kirk Douglas, Jean Simmons, Laurence Olivier, Charles Laughton, Peter Ustinov, Tony Curtis, John Gavin, Herbert Lom ja Charles McGraw
Genre: seikkailu, draama, toiminta
Kesto: 3 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 16

"I'm Spartacus!"

Spartacus perustuu Howard Fastin samannimiseen kirjaan vuodelta 1951, mikä taas kertoo tositarinan Spartacus-nimisen miehen johtamasta orjakapinasta Antiikin Roomassa. Elokuvan teko lähti osittain liikkeelle siitä, ettei sen päätähti Kirk Douglas ollut saanut haluamaansa pääroolia yksitoista Oscar-palkintoa voittaneessa megahitissä Ben-Hur (1959). Douglas oli ärsyyntynyt, kunnes hänelle esiteltiin Fastin Spartacus-kirja, mistä Douglas lumoutui. Hän hankkikin kirjan elokuvaoikeudet ja koska hän sai nimekkäitä näyttelijöitä, kuten Laurence Olivierin mukaan projektiin, hän sai Universal Picturesin innostumaan elokuvan teosta. Alunperin Fastin oli tarkoitus kirjoittaa myös leffan käsikirjoitus, mutta koska hänellä oli vaikeuksia työstää sellaista tekstiä, kirjoittajaksi pyydettiin Dalton Trumboa. Trumbo oli siihen aikaan Hollywoodin mustalla listalla, epäiltynä yhteyksistään kommunisteihin ja hän oli jopa joutunut vankilaan vuonna 1950. Universal Pictures oli aluksi epäileväinen ja sanoi, että Trumbo ei voi saada kunniaa kirjoituksesta, mutta Douglas sai yhtiön ylipuhuttua ja tämän elokuvan myötä Trumbo pääsi pois listalta. Aluksi ohjaajaksi valittiin Anthony Mann, mutta tämä sai potkut jo viikon kuvausten jälkeen, sillä Douglas koki, ettei tämä ollut valmis näin isoon projektiin. Tilalle tuotiin Stanley Kubrick, jonka kanssa Douglas oli työskennellyt Kunnian poluissa (Paths of Glory - 1957). Kuvaukset jatkuivat, mutta Kubrick oli vähän väliä riidoissa mm. kuvaajan ja Trumbon kanssa. Lopulta Spartacus saatiin kuitenkin valmiiksi ja se sai maailmanensi-iltansa 6. lokakuuta 1960 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se voitti mm. neljä Oscar-palkintoa (paras miessivuosa, kuvaus, lavastus ja puvustus), mutta aluksi kriitikoiden reaktio oli ailahteleva. Elokuvan arvostus on kuitenkin kasvanut vuosien varrella ja nykyään sitä pidetään yhtenä lajityyppinsä klassikoista. Itse en ollut aiemmin nähnyt Spartacusta, mutta Ben-Hurin katsominen eräänä pääsiäisenä herätti kiinnostukseni näihin vanhoihin, kolmituntisiin miekka-ja-sandaali -elokuviin. Kun huomasin, että Spartacus täyttää 60 vuotta, päätin vihdoin sivistää sillä itseäni.

Ensimmäisellä vuosisadalla eKr. Rooman valtakunnassa orja nimeltä Spartacus murtautuu vapaaksi ja ottaa tehtäväkseen vapauttaa muut orjat ja johtaa heidät kapinaan hallitsijoita vastaan.

Spartacuksen roolissa nähdään Kirk Douglas, jonka karisma, jyhkeä luonne ja koko sopivat täydellisesti tällaiselle historialliselle sankarihahmolle. Douglasista uskoo helposti, että tämä saisi todellisuudessakin kerättyä itselleen tuhatpäisen joukon. Ohjaaja Kubrick ja kirjoittaja Trumbo kinastelivat siitä, että Kubrickin mielestä Spartacus oli liian täydellinen kaikessa, eikä hänellä ole tarpeeksi heikkouksia. Vaikka tämä onkin osittain totta, ymmärrän myös Trumbon puolen siinä, että tällainen myyttinen henkilö kuuluukin esittää tällaisena idolina. Spartacus saa katsojan innostumaan matkastaan orjien vapauttajana ja häntä seuraa mielellään taistoon.

Elokuvassa nähdään myös mm. Jean Simmons Varinia-neitona, johon Spartacus tietty rakastuu, Laurence Olivier valtaa himoitsevana senaattori Crassuksena, Charles Laughton iäkkäänä senaattori Gracchuksena, Peter Ustinov gladiaattoreita kouluttavana Lentulus Batiatuksena, Tony Curtis yhtenä kaikkien aikojen tylsimpänä laulajana Antoninuksena, sekä John Gavin eräänä Julius Caesarina, joka saattaa ehkä olla joillekin tuttu historiasta... Caesar ei kuitenkaan vielä tässä kohtaa ole suuri keisari, vaan senaattori muiden joukossa ja hän jopa jää Crassuksen ja Gracchuksen varjoon. Olivier ja Laughton ovat erinomaiset arvokkaina hallitsijoina. Ustinov taas tarjoaa oivaa keveyttä Batiatuksena ja Simmonsista löytyy tiettyä herkkyyttä, minkä Varinia-hahmo vaatii. Kaikin puolin näyttelijät ovat mainioita rooleissaan.

Näissä vanhoissa, parintuhannen vuoden päähän menneisyyteen sijoittuvissa klassikkoelokuvissa kaiken kokoluokka on täysin käsittämätön. Ben-Hurin tavoin Spartacus on massiivinen teos, eikä pelkästään yli kolmen tunnin kestonsa puolesta, vaan kaikilla tavoilla. Laajat kuvat todella ovat laajoja ja niissä ihmiset ovat muurahaisten kokoisia, vaeltamassa mitä huikeimmissa maisemissa ja valtavimmissa lavasteissa. Suuria vuoristoja ja palatseja sun muita esitellään oikein toden teolla. Ja kun niitä ihmisiä vaeltaa, ei kyse todellakaan ole vain muutamasta henkilöstä - ehei. Ruudun saattaa täyttää sata- tai tuhatpäinen joukko, jotka on kaikki puettu ajanmukaisiin asusteisiin. Suurimmatkaan televisioruudut eivät lopulta tee kunniaa näiden teosten massiivisuuksille, vaan nämä pitäisi nähdä valtavilta valkokankailta. Sanaa "eeppinen" levitellään välillä turhankin helposti, mutta Spartacus on niitä teoksia, joita on vaikea kuvailla muulla sanalla. Tämä todella on eeppinen elokuva. Ja ei vain eeppinen, vaan EEPPINEN.

Ben-Hurin tavoin Spartacus lumosi minut mukaansa heti ensiminuttien aikana. Vaikka aluksi ei muuta nähdäkään pariin minuuttiin kuin mustaa ruutua, taustalla soiva musiikki asettaa fantastisen tunnelman niin esimerkillisesti, että pystyin heti kuvittelemaan mielessäni, mitä kaikkea voisikaan olla luvassa. Voi, miksei elokuvia enää tehdä näin? Säveltäjä Alex North jatkaa samalla linjalla läpi elokuvan ja tuo mukaan hienoja melodioita säestämään upeita kohtauksia. Kun on tottunut nykypäivän menoon elokuvapuolella, ovat tällaiset eepokset paikoitellen hämmentäviä. Kokemattomille tämä voi olla puuduttava kokemus ja vaikka itsekin huomasin jossain kohtaa, että kolmen tunnin kesto alkoi tuntua, pidin elokuvaa silti jotenkin maagisena. Ei tällaisia upeita historillisia eeposleffoja enää pääse näkemään. Tai no, onhan 2000-luvulla ilmestynyt mm. Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005) ja Exodus: Gods and Kings (2014), mutta ainoa näiden klassikoiden tasolle pääsevä on Gladiaattori (Gladiator - 2000). Hassua muuten, että kaikki kolme esimerkkiä ovat samalta ohjaajalta...

Tunnepuolella Spartacus tarjoaa hyvin jännitystä kapinan onnistumisesta sekä taisteluiden aikana, kuten myös muutamia huvittavia ja jopa hieman koskettavia hetkiä. Rakkaustarina jää lopulta aika ontoksi ja se onkin elokuvassa heikompaa osastoa. Päällimmäinen tunne on kuitenkin jatkuva hämmästys siitä, miten tällainen elokuva on saatu tehtyä. Jos nykypäivänä elokuvantekijöiden pitäisi tehdä jotain tällaista ja vieläpä ilman vihreää kangasta ja digitehosteita, lähes kaikilla menisi varmasti sormi suuhun. Niin vain Stanley Kubrick pitää tätä hurjan massiivista järkälettä hienosti kasassa, osoittaen upeat lahjansa jo ennen kuin hän teki muut klassikkonsa, kuten mestarillisen scifiteoksen 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey - 1968), yhteiskuntakriittiset Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb - 1964) ja Kellopeliappelsiinin (A Clockwork Orange - 1971), kauhuelokuvan Hohto (The Shining - 1980) ja sotaleffan Full Metal Jacket (1987). Onkin vain harmi, että Kubrick koki tehneensä Spartacuksen vain studion määräysten mukaan, eikä itse pidä sitä omanaan tai erityisemmin piittaa elokuvasta.

Yhteenveto: Spartacus on mahtava ja ennen kaikkea mahtipontinen elokuvajärkäle, mikä ällistyttää yhä 60 vuotta ilmestymisen jälkeen. Kaiken valtavuus lavasteista monisataiseen näyttelijäjoukkoon loksauttaa kerta toisensa jälkeen suun auki. Isoissa laajoissa kuvissa oikein korostetaan, kuinka massiivinen filmi onkaan kyseessä. Pisteenä i:n päällä toimii filmin mahtipontinen, yli kolmen tunnin kesto. Vaikka parissa kohtaa kesto muuttuu raskaaksi, on elokuva silti pääasiassa niin lumoava, vangitsevan eeppinen ja innostava, että sitä seuraa erittäin mielellään loppuun saakka. Kirk Douglas on nappivalinta sankarimaisen Spartacuksen osaan. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Stanley Kubrickin ohjaus on ihailtavaa ja hän hallitsee valtavaa pakettia kuin se olisi mitä helpoin homma. Tekninen puoli peittoaa kevyesti monet nykypäivän tekeleetkin. Lavastajat ja puvustajat ansaitsevat pelkkiä kehuja. Jos historialliset eepokset kiehtovat ja Spartacus on vielä näkemättä, suosittelen erittäin lämpimästi sen näkemistä - etenkin jos saatte mahdollisuuden nähdä sen valkokankaalta! Monikymmentä tuumaiset televisiotkaan eivät lopulta tee oikeutta tämän filmin massiivisuudelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Spartacus, 1960, Bryna Productions