Pääosissa: Cate Blanchett, Kevin Hart, Ariana Greenblatt, Jack Black, Florian Munteanu, Jamie Lee Curtis, Edgar Ramírez, Janina Gavankar ja Haley Bennett
Genre: scifi, toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12
Borderlands perustuu samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 2009. Pian ensimmäisen pelin ilmestyttyä tuottaja Avi Arad tapasi Gearbox Software -yhtiön pomon Randy Pitchfordin ja esitteli tälle idean elokuva-adaptaatiosta, mistä Pitchford innostui. Leigh Whannell palkattiin ohjaajaksi ja Aaron Berg ryhtyi kynäilemään käsikirjoitusta. Oren Uziel, Craig Mazin, Juel Taylor ja Tony Rettenmaier työstivät kukin vuorollaan tekstiä uudestaan ja lopullisen käsikirjoituksen rustasi Eli Roth, joista jälkimmäinen korvasi Whannellin ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja kaksi vuotta myöhemmin tyytymätön studio palkkasi Tim Millerin ohjaamaan uudelleenkuvauksia Zak Olkewiczin uusien käsikirjoitussivujen pohjalta. Nyt Borderlands on saapunut elokuvateattereihin, yllättävän vähin äänin, ottaen huomioon, kuinka suosittuja lähdemateriaalina toimivat pelit ovat ja kuinka pinnalla videopeliadaptaatiot tällä hetkellä ovat. Itse olin tiennyt pelisarjasta jo pitkään, mutta vasta viikkoa ennen elokuvan ilmestymistä pelasin Borderlands 2:a (2012), huomattuani sen löytyvän tyttöystäväni pelikirjastosta. Kävin uteliain mielin katsomassa Borderlands-elokuvan sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.
Palkkionmetsästäjä Lilith matkustaa vihaamalleen lapsuutensa kotiplaneetalle Pandoralle etsimään rikkaan bisnesmiehen tyttären, jonka uskotaan olevan ainoa, joka voi avata Pandoraan piilotetun mysteerisen holvin.
Borderlands sisältää peleistä tuttujen hahmojen ryhmän, jotka päätyvät seikkailulle Pandoralla. Ei siis Avatar-leffoista (2009-) tutulla sinisten avaruusolentojen täyttämällä Pandoralla, vaan Mad Max -leffoista (1979-2024) lainailevalla aavikoituneella ja rämäpäisten rikollisten täyttämällä postapokalyptisellä joutomaaplaneetalla. On Cate Blanchettin näyttelemä Lilith, tiukka ja liipaisinherkkä palkkionmetsästäjä, Kevin Hartin näyttelemä Roland, päämääräinen soturi, jolla on sydän paikallaan, Jamie Lee Curtisin esittämä Patricia Tannis, tekniikkavelho, Florian Munteanun esittämä Krieg, vähäsanainen ja -älyinen hullu lihaskimppu, Jack Blackin ääninäyttelemä robotti CL4P-TP, eli tuttavallisesti Claptrap, sekä Ariana Greenblattin näyttelemä Tiny Tina, nuori ja rasavilli räjähdeintoilija sekä rikkaan Atlasin (Edgar Ramírez) tytär, jonka uskotaan olevan ainoa, joka voi avata Pandoran mahtavia voimia sisällään pitävän holvin. Näyttelijäkaarti sai monet nostelemaan kulmiaan heti, kun heidän mukanaolonsa ilmoitettiin. Blanchett ja Curtis ajavat mukiinmenevästi asiansa ja Blackin ääni istuu hyvin ärsyttävälle robotille. Komediallisista ja kovaäänisistä rooleista tuttu Hart tuntuu kuitenkin hassulta valinnalta tarkan ja päättäväisen sotilaan osaan, Greenblattin irrottelu on enemmän vaivaannuttavaa kuin hupaisaa, eikä Ramírez pahemmin vakuuta tylsässä antagonistiroolissa.
En tiedä, johtuiko se siitä, että odotukseni Borderlands-elokuvaa kohtaan olivat todella alhaiset jo pelkän markkinoinnin (ja sen vähyyden) takia, vai siitä, etten ollut paria kertaa enempää pelannut lähdemateriaalina toimivia pelejä, vai siitä, että olin juuri edellisiltana saanut loppuun myötähäpeällisen surkean videopeliadaptaatio Knuckles-televisiosarjan (2024), mutta minun täytyy tunnustaa, että osittain jopa viihdyin Borderlands-leffan parissa ihan menevästi. Kyseessä ei ole järin hyvä elokuva ja näkemänsä unohtaa luultavasti pian leffan päättymisen jälkeen, mutta silti näkemäni oli kaikessa keskinkertaisuudessaan tarpeeksi passelia hömppää.
Elokuva käyttää heti alussa vajaan minuutin kertoakseen taustaa tälle intergalaktiselle maailmalle ja mistä Pandorassa ja sen holvissa on oikein kyse, ennen kuin se pistää haisemaan, eikä jarrua juuri painella koko loppuleffan ajan. Tekijöillä on sentään ollut älliä pitää elokuva vain hieman päälle puolentoista tunnin mitassa, jolloin turbovauhdilla eteenpäin kiitävän toimintaseikkailun kanssa ei juuri aika käy pitkäksi. Ruutuun pusketaan koko ajan menoa ja meininkiä, ja hahmoja heitellään vaaratilanteesta toiseen. Jännitettä ei juuri ole ja tarinan etenemisen on helppoa arvata ennalta, jopa juonenkäänteisiin asti, mutta homma toimii tarpeeksi kivasti. Oikeastaan vasta turhan hölmöksi ja överiksi ampuvassa lopputaistelussa aloin kokea ähkyä, mutta muuten sekopäisyys tyydytti. Pelisarjan vannoutuneimmille faneille Borderlands voi kuitenkin olla iso pettymys, jo sen takia, että toisin kuin räävitöntä kielenkäyttöä ja veristä toimintaa sisältävät pelit, elokuvasovitus on siistitty lapsiystävällisemmäksi.
Elokuvan ohjauksesta vastasivat lopulta Eli Roth ja tuottaja Tim Miller, jälkimmäisen hoidettua viimevuotiset lisäkuvaukset, Rothin oltua kiireinen Thanksgiving-kauhuelokuvan (2023) parissa. Kumpikaan ei saa sekoboltsista konseptista niin paljoa irti kuin voisi toivoa. Usean käsikirjoittajan läpi käynyt teksti on aika lattea, mutta sentään meno on leikattu niin napakaksi, että hahmoja pusketaan yhä vain uusiin tilanteisiin. Jos jotain täytyy kehua, niin sitä, kuinka tämä pelien hullunkurinen maailma on tuotu valkokankaille lavastuksen, puvustuksen ja tietokonetehosteiden avulla. Kaikki efektit eivät todellakaan näytä hyviltä ja esimerkiksi selvät digi-ihmiset ja Pandoran olennot näyttävät viimeistelemättömiltä, mutta digitaalisesti toteutetut maisemat näyttävät mainioilta. Leffa on myös kivan värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Steve Jablonskyn säveltämät musiikit jumputtavat ihan menevästi taustalla. Mieltäni toki lämmitti, että mukaan oli ujutettu suosikkiyhtyeeni Musen Supermassive Black Hole -kappale.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Borderlands, 2024, Lionsgate Films, Media Capital Technologies, Arad Productions, Picturestart, Gearbox Studios, 2K Games
Pääosissa: Nell Verlaque, Jalen Thomas Brooks, Addison Rae, Milo Manheim, Tomaso Sanelli, Gabriel Davenport, Jenna Warren, Patrick Dempsey, Rick Hoffman, Karen Cliche, Gina Gershon, Jeff Teräväinen, Ty Olsson, Amanda Barker, Tim Dillon, Mika Amonsen, Shailyn Griffin ja Adam MacDonald
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16
Thanksgiving on Eli Rothin ohjaama kauhuelokuva, joka perustuu hänen omaan feikkitraileriinsa, jonka hän teki Grindhouse-projektia varten, eli esitettäväksi Quentin Tarantinon Death Proofin (2007) ja Robert Rodriguezin Planet Terrorin (2007) yhteydessä. Kun samaan tarkoitukseen tehdyistä muista feikkitrailereista tehtiin elokuvat Machete (2010) ja Hobo with a Shotgun (2011), Roth alkoi työstämään oman trailerinsa pohjalta oikeaa elokuvaa. Projekti eteni kuitenkin hitaasti ja Roth päätyi jatkuvasti tekemään muita elokuvia. Lopulta kuvaukset käynnistyivät tämän vuoden maaliskuussa ja nyt Thanksgiving on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Rothin työstävän elokuvaa trailerin pohjalta ja kiinnostukseni kasvoi, kun elokuva alkoi jopa keräämään kehuja niin kauhufaneilta kuin kriitikoiltakin. Kävin katsomassa Thanksgivingin positiivisin mielin sen ensi-iltapäivänä.
Kun kiitospäivän yhteydessä alkanut Black Friday -alennuskampanja johtaa kaaokseen ja kuolemiin paikallisessa supermarketissa, vuotta myöhemmin kiitospäivänä pyhiinvaeltajaksi pukeutunut henkilö alkaa murhaamaan syypäitä.
Sanotaan se nyt heti suoraan, että Thanksgivingin isoin kompastuskivi on sen laimea hahmogalleria. Elokuvasta löytyy hyvin tyypillinen sakki slasher-leffojen kliseehahmoja jalkapallopelaajista seksuaalisiin tyttöihin, jotka toimivat joko uhreina tai murhaajaepäiltyinä. Keskiössä on kaveriporukka, johon kuuluu paikallisen supermarketin omistajan (Rick Hoffman) tytär Jess (Nell Verlaque), hänen poikaystävänsä Bobby (Jalen Thomas Brooks), Jessistä myös kiinnostunut Ryan (Milo Manheim), sekä futispelaajat Evan (Tomaso Sanelli) ja Scuba (Gabriel Davenport) ja heidän tyttöystävänsä Gabby (Addison Rae) ja Yulia (Jenna Warren). Hahmot eivät ole kiinnostavia tai edes järin pidettäviä, jolloin heidän kohtaloistaan ei pahemmin jaksa piitata. Elokuva ei myöskään keksi tehdä näillä kliseetyypeillä mitään uutta ja yllättävää, jolloin aika lailla jokaisen kohtalon voi arvata ensimmäisen vartin sisällä, kun kaikki tärkeimmät tyypit on esitelty.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Karen Cliche Jessin äitipuolena Kathleenina, Patrick Dempsey seriffi Ericinä, Jeff Teräväinen apulaisseriffi Labellena, Gina Gershon Amandana, Amanda Barker tarjoilija Lizzienä, Tim Dillon ja Chris Sandiford vartijoina Mannyna ja Dougina, Shailyn Griffin cheerleader Amyna ja Mika Amonsen tämän salarakkaana Lonniena. Sivuhahmotkaan eivät juuri hetkauta, mutta näyttelijäkaarti tekee ihan kelpo työtä, vaikka jotkut syyllistyvätkin ajoittain ylinäyttelyyn.
Jos Thanksgivingin hahmot olisivat kiinnostavampia ja tykättävämpiä, elokuva nousisi paremmin potentiaaliinsa. Jo tällaisenaankin kyseessä on hyvä kauhuraina, jota tehostaa ohjaaja Eli Rothin anteeksipyytelemättömyys. Jos pelkäsit, että itse elokuvasta tehtäisiin kesympi kuin alkuperäisestä trailerista, ei hätää, sillä Roth on tehnyt leffastaan todella roisin ja verisen. Kun hahmoja tapetaan, se tehdään mahdollisimman mielikuvituksellisesti ja raa'asti. Suolenpätkät pursuilevat lattialle, päitä katkotaan irti ja päätyypä yksi hahmoista kiitospäiväpöytään paistiksi. Muut valtavirtaslasherit jäävät täysin nuolemaan näppejään tällä saralla ja oikeastaan vain viimevuotisessa Terrifier 2:ssa (2022) nähtiin vielä kuvottavampaa settiä kuin tässä.
Verimässäilyä kuitenkin keventää (ja paikoin ehkä jopa tehostaa) elokuvan tietty kieli poskessa -meno. Roth ei ole lähtenyt tekemään leffaa synkkyyksissä murjottaen, vaan hän on halunnut pitää hauskaa roisin ja pöhkön ideansa kanssa. Ei lopputulos ole mikään puhdas kauhukomedia, mutta siitä löytyy hauskat juttunsa ja jotkut tapot ovat niin älyttömän paisuteltuja, että katsojan kasvoille on vaikea olla muodostumatta virnettä. Thanksgiving ei kuitenkaan ole pelkkää aivotonta tappoviihdettä, vaan etenkin sen ensimmäisestä vartista löytyy hyvää satiiria amerikkalaista kapitalismia vastaan. Kiitospäivä on monille amerikkalaisille vuoden merkittävin juhla, mutta se on myös saanut kritiikkiä alkuperäiskansalaisten joukosta. Nykyään kiitollisuuden osoituksen sijaan ihmiset kuitenkin odottavat kiitospäivää seuraavaa alennusmyyntien vyyhtiä. Black Fridayt ovat Yhdysvalloissa muuttuneet niin hurjiksi kulutusjuhliksi, että ihmisiä on joutunut sairaalaan asti, jouduttuaan kaupoissa kirjaimellisesti muiden jalkoihin tai ajauduttuaan tappeluun hyllyn viimeisestä tuotteesta. Leffan alun kaaosta katsoessa on erittäin helppoa asettautua tappajan puolelle - kuka ikinä maskin alta löytyykään.
Eli Roth tasapainottelee menevästi kauhun ja kepeyden välimaastossa, antaen palaa kauhuosastolla silloin, kun kohtaukset sitä vaativat. Jännitettä kasvatellaan menevästi, joskin kunnon painostavuus jää uupumaan, kun katsojalle ei ole väliä, jäävätkö hahmot henkiin vai eivät. Jeff Rendellin käsikirjoituksesta löytyy oivaltavat juttunsa, mutta hahmojen osalta teksti jää ponnettomaksi. Rothin ja Rendellin työtä seuratessa on myös mahdotonta olla huomaamatta yhtäläisyyksiä vanhempiin kauhuleffoihin, kuten Screamiin(1996) ja erityisesti Tiedän mitä teit viime kesänä -leffaan(I Know What You Did Last Summer - 1997). Thanksgivingin nimi voisikin jopa olla "Tiedän mitä teit viime kiitospäivänä".Teknisiltä ansioiltaan elokuva on hyvin tehty. Se on menevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet, asut ja veriset maskeeraukset ovat mainiot ja käytännön tehostein toteutetut brutaaliudet lämmittävät takuulla kauhufanien sydämiä. Äänimaailmakin on ihan hyvin rakennettu, vaikka osa kauhukohtauksista luottaa liikaa kovaäänisiin böö-pelotteluihin.
Yhteenveto:Thanksgiving on kelpo kauhuelokuva, joka toimisi vielä paremmin, jos sen hahmot olisivat kiinnostavia tai tykättäviä ja jos murhaajan identiteetin paljastuminen tarjoaisi edes jonkinlaista yllätyksen tunnetta. Katsojaa ei juuri kiinnosta tuon taivaallista yhdenkään hahmon kohtalo ja suuren osan ajasta sitä luultavasti huomaakin olevansa murhaajan puolella. Elokuva kuitenkin hyötyy valtavasti Eli Rothin ilahduttavasta ohjauksesta. Roth ei lähde tekemään menosta lapsiystävällistä, vaan tapot ovat toinen toistaan raaempia, häijympiä ja mielikuvituksellisempia. Roth myös ymmärtää pitää kielen poskessa ja pilkkeen silmäkulmassa, tehden leffasta varsin hupaisan kaikissa ällöttävyyksissäänkin. Elokuvasta löytyy myös oivaa satiiria amerikkalaisesta kapitalismista ja kiitospäivään liittyvästä älyttömästä suurkulutuksesta. Teknisiltä ansioiltaan leffa on menevä ja näyttelijät hoitavat tonttinsa tarpeeksi hyvin. Parempien hahmojen kanssa Thanksgiving olisi huomattavasti tehokkaampi paketti, mutta jo tällaisenaan kyseessä on tarpeeksi hyvä kauhuraina, jota suosittelen genren ystäville, jotka tykkäävät slashereista, jotka eivät ota itseään liian vakavasti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Thanksgiving, 2023, TriStar Pictures, Spyglass Media Group, Ethereal Visage Productions, Cream Productions, Dragonfly Entertainment, Electromagnetic Productions, TSG Entertainment
Ohjaus: Quentin Tarantino Pääosissa: Brad Pitt, Mélanie Laurent, Christoph Waltz, Eli Roth, Daniel Brühl, Diane Kruger, Til Schweiger, B. J. Novak, Michael Fassbender, August Diehl, Sylvester Groth, Martin Wuttke, Mike Myers, Jacky Ido, Omar Doom, Denis Ménochet, Harvey Keitel ja Samuel L. Jackson Genre: draama, sota Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia Ikäraja: 16
Kunniattomat paskiaiset on ohjaaja Quentin Tarantinon seitsemäs elokuva - kuudes, jos Kill Bill: Volume 1 (2003) ja Kill Bill: Volume 2 (2004) lasketaankin vain yhdeksi elokuvaksi ja kahdeksas, jos otetaan huomioon Tarantinon ensimmäinen teos, viimeistelemätön ja osittain tuhoutunut "My Best Friend's Birthday". Tarantino keksi idean Kunniattomiin paskiaisiin jo 1998, mutta kun tarina alkoi vain laajentua entisestään käsikirjoitusvaiheessa, ei hän keksinyt hyvää lopetusta elokuvalle ja jätti projektin rauhaan keskittyäkseen muihin elokuviin. Tarantino kuitenkin vähän väliä palasi tekstin pariin, sillä hän oli niin innoissaan leffasta ja piti sitä jopa parhaana kirjoituksenaan. Tarinan paisuessa hän pohti jopa muokkaavansa siitä minisarjan. Kun hän oli saanut viimeisteltyä Death Proof -elokuvan (2007), hän päätti uppoutua vanhaan ideaansa oikein kunnolla ja saada sen viimeisteltyä. Lopulta Tarantino sai tekstinsä valmiiksi ja alkoi työstämään sen pohjalta elokuvaa. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2008 ja lopulta Kunniattomat paskiaiset sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2009, tasan kymmenen vuotta sitten, missä se sai lähes 10 minuuttia kestävät suosionosoitukset. Suomeen leffa saapui vasta syyskuussa. Elokuva oli siihen mennessä Tarantinon uran isoin hitti ja se voitti suurimmaksi osaksi kriitikot puolelleen. Leffa voitti ja oli ehdolla useista palkinnoista, mm. kahdeksasta Oscar-palkinnosta (esim. paras elokuva, paras ohjaus, paras alkuperäiskäsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosapystin. Itse näin Kunniattomat paskiaiset kesällä 2013 tätini kanssa, joka halusi näyttää minulle hieman erilaisen elokuvan. Ihastuin filmiin ensiminuuteista lähtien ja pidin sitä aivan huikeana teoksena. Olen kuitenkin katsonut sen vain kerran uudestaan, mistä on kulunut jo nelisen vuotta. Olen pitkään pohtinut elokuvan uudelleenkatselua, ja kun huomasin filmin täyttävän 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan jälleen ja arvostelemalla sen.
Vuonna 1944 joukko "Paskiaisiksi" kutsuttuja juutalaisamerikkalaisia sotilaita matkaa Ranskaan tappamaan natseja. Samalla elokuvateatteria pyörittävä neiti Mimieux keksii keinon kostaa kuolleen perheensä puolesta.
Natseja metsästävien "Paskiaisten" johtajana, luutnantti Aldo Rainena nähdään Brad Pitt, joka tekee tässä elokuvassa yhden uransa parhaista rooleista. Pitt on aivan huikea rentona, mutta määrätietoisena johtohahmona ja pääsee pitämään hauskaa Aldon vahvan aksentin kanssa. Hahmon tapa puhua tarjoaa useat naurut ja tätä vain vahvistaa Pittin tyyli näytellä hahmoaan. Aldon taustoja ei erityisemmin lähdetä avaamaan, mutta silti katsoja saa hyvän käsityksen siitä, millainen tyyppi hän on. Muita "Paskiaisia" Aldon lisäksi ovat pesäpallomailalla natseja hakkaava Donny "Karhujuutalainen" Donowitz (kauhuohjaaja Eli Roth), Hugo Stiglitz (Til Schweiger), Smithson Utivich (B. J. Novak), sekä pienikokoinen Ulmer (Omar Doom). Jokainen hahmoista saa jossain kohtaa leffaa hetkensä loistaa jollain tapaa. Joukkona "Paskiaisista" on tehty aikamoinen tiimi, jonka tehtävän suorittamista katsoja haluaa innokkaasti seurata. Mélanie Laurent näyttelee juutalaisneiti Mimieuxia, jonka perheen natsit ovat tappaneet ja joka nyt odottaa tilaisuuttaan kostaa. Katsoja huomaa välittömästi olevansa Mimieuxin puolella ja on jännittävää nähdä, millaisia juonia hän kehittelee. Laurent on nappivalinta rooliinsa ja hän tuo upeasti esille hahmon kokeman tuskan ja vihan.
Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Christoph Waltz, joka nappasi roolisuorituksestaan näyttelijäpalkinnon mm. Oscareissa, Golden Globesissa, Cannesin elokuvajuhlilla ja BAFTA-gaalassa. Waltz näyttelee julmaa natsieverstiä Hans Landaa, joka on hahmona aivan hirveä. Landasta onnistutaan luomaan epämiellyttävä ja ahdistava tapaus heti ensikohtauksessaan, ja leffan aikana hän jatkaa inhottavuuden osoittamista. Ja Waltz on aivan mielettömän hyvä osassaan; todellakin palkintojen arvoinen suoritus! Hän onnistuu luomaan hahmostaan niin vastenmielisen lieron että hieman hupaisankin tapauksen, kun tämä yrittää tehdä vaikeista tilanteista hieman rennompia. Waltzin tapa puhua, sekä hänen ilmeensä ja eleensä ovat hiottu täydellisiksi ja hänen fantastinen suorituksensa jääkin lähes päällimmäisenä mieleen elokuvan päätyttyä. Leffassa nähdään myös iso joukko muita hahmoja. Nykyään iso Hollywood-stara, mutta vielä 2009 aika tuntematon heppu Michael Fassbender näyttelee natsiksi soluttautunutta brittivakoojaa, joka saa käskynsä Mike Myersin esittämältä komentajalta. Kotimaassaan Saksassa iso tähti Daniel Brühl pääsee näyttelemään hieman meta-tasolla, sillä hänen hahmonsakin, Fredrick Zoller, on Saksassa juhlittu sotasankari, joka on päässyt näyttelemään elokuvassa. Myös Diane Kruger esittää saksalaisnäyttelijää, hienostunutta Bridget von Hammersmarkia, kun taas Sylvester Groth näyttelee tosielämän Joseph Goebbelsia, joka teki sotapropagandafilmejä natseille. Jacky Ido nähdään neiti Mimieuxin assistenttina elokuvateatterilla ja August Diehl taas esittää epämiellyttävää natsimajuria. Natsien johtajana, Adolf Hitlerinä nähdään Martin Wuttke, joka pääsee oikein kunnolla eläytymään huutavan ja katalan diktaattorin rooliin. Kaikki näyttelijät ovat todella mainioita osissaan, etenkin Brühl, joka sopii osaansa kuin valettu. Shrek- (2001-2010) ja Austin Powers -leffoista (1997-2002) tuttua Myersia on hauska nähdä todella erilaisessa roolissa kuin yleensä, ja Fassbenderin kohtauksissa on huvittavaa miettiä, että eipä hän tainnut tietää, millainen kuuluisuus hänestä muutaman vuoden päästä tulisi. Quentin Tarantinon tuttuun tyyliin ohjaaja tekee cameon jos toisenkin leffassa, minkä lisäksi hän on kutsunut mukaan pari ystäväänsä, jotka ovat esiintyneet hänen muissa elokuvissaan.
Ensimmäisenä Kunniattomista paskiaisista pitää tietää, että vaikka sen tapahtumat sijoittuvatkin toiseen maailmansotaan, ei elokuva kerro historiallista tositarinaa, vaan omaa fantasiaansa siitä, miten sodan kulku olisi voinut mennä. Toiseksi on hyvä tietää, että vaikka toinen maailmansota onkin isosti esillä, ei kyseessä ole sotaelokuva. Ammuskelua leffasta kyllä löytyy - Tarantinon tyyliin erittäin brutaalia ja veristä ammuskelua - mutta kunnon sotakohtauksia ei mukana ole. Elokuvaa on itse asiassa hyvin vaikea sulloa mihinkään tiettyyn genreen. Siinä on toimintaa, mutta lopulta liian vähän, että se olisi toimintaelokuva. Mukana on myös romantiikkaa ja mustaa huumoria, mutta leffaa on vaikea kutsua romanttiseksi filmiksi tai komediaksi. Elokuva kallistuu vahvasti draaman puolelle useiden hitaiden keskustelukohtaustensa myötä, mutta samalla filmissä on niin paljon muutakin, ettei draamakaan lopulta ole oikea lajityyppi. Oikea termi onkin varmaan "Tarantino-elokuva". Kunniattomat paskiaiset on todella tarantinomainen teos monin tavoin ja minun täytyy sanoa, että olen aika samaa mieltä kuin Tarantino oli tätä elokuvaa kirjoittaessaan: kyseessä on mielestäni ohjaajan uran paras teos. Tiedän kyllä, että hän on ohjannut klassikkoasemaan jo nousseen elokuvan Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994), mutta itseäni Kunniattomat paskiaiset puhuttelee huomattavasti enemmän.
Kun sanon elokuvan olevan hyvin tarantinomainen teos, tarkoitan tietty kaikenlaisia tyylejä, mitä Tarantino usein käyttää filmeissään. Ensinnäkin mukana tosiaan on todella väkivaltaisia hetkiä, mutta elokuva ei kuitenkaan mässäile verellä, vaan kauheat kuolemat on ripoteltu juuri oikeisiin kohtiin filmin aikana. Lisäksi mukana on paljon nokkelaa ja absurdia huumoria. Kyseessä ei ole mikään hulvaton teos, mutta elokuvan aikana saa kyllä nauraa ja hymähdellä tyytyväisenä useampaankin otteeseen. Absurdius syntyy myös siitä, että Tarantino saattaa kesken kohtauksen päättää näyttää jotain hieman kummallista, mikä saattaa pysäyttää tarinan kulun kokonaan hetkeksi. Oivana esimerkkinä parissakin kohtaa kohtaus keskeytyy lyhyeksi aikaa selventääkseen jonkun hahmon menneisyyttä. Tarvitseeko leffa näitä hetkiä? Ei välttämättä, mutta olen täysin tyytyväinen, että Tarantino otti ne mukaan, sillä se vain lisäävät elokuvan kekseliäisyyttä.
Lisäksi tarantinomaisuutta löytyy paljon myös tarinasta ja tarinankerronnasta. Kosto on teemana hyvin tuttu Tarantinolle ja sitä hyödynnetään vahvasti myös tässä. Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa, sanoisinko jopa mestarillisen täydellisessä avauksessa Tarantino pääsee katsojan ihon alle ja luo upeasti jännitystä, minkä vuoksi katsoja seuraa tapahtumia hievahtumatta ensiminuuteista alkaen. Tämä avaus myös luo syyn kostolle ja katsoja on välittömästi kostajan puolella, jolloin hahmoa kannustaa koko elokuvan ajan. Itse tarina on tietty jaettu osiin, tässä tapauksessa lukuihin, aivan kuin teatteriesityksen näytöksiin. Filmissä onkin jotain hyvin teatterimaista, mikä kiehtoo itseäni valtavasti, sillä olen harrastanut teatteria neljän vuoden ajan. Jokainen luvuista sijoittuu pääasiassa yhteen tapahtumapaikkaan, jolloin luvut voisi siirtää helposti näyttämölle. Tämä myös luo luvuille jonkinlaista tarkoitusta, eivätkä ne ole mukana vain kivana lisäkikkailuna. Jokainen luvuista myös keskittyy hieman eri asiaan ja eri hahmoihin, mutta ne kuitenkin liikuttavat isompaa tarinaa eteenpäin, mikä johtaa mielestäni äärimmäisen onnistuneeseen tarinankerrontaan.
Kunniattomien paskiaisten vahvuus todella syntyy Quentin Tarantinosta ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hän hoitaa molemmat hommat niin taiturimaisella otteella, etten voi olla ihailematta lopputulosta todella paljon. Elokuva on täynnä erinomaisesti rakennettuja ja huippuunsa hiottuja kohtauksia, mitkä vain lisäävät ja lisäävät filmin koukuttavuutta. Aloituksen lisäksi mahtava esimerkki on baarikohtaus, missä natseiksi naamioituneet "Paskiaiset" joutuvat pahaan paikkaan. Jännitystä nostatetaan vähitellen ja tilanteen epämiellyttävyys ja ahdistavuus välittyy hitaasti katsojaankin. Kaikki muu ympärillä unohtuu, kun leffa lumoaa kuin hypnoosi. Kohtauksen lopussa jännitys vedetään tappiinsa ja vasta kun ruutu menee mustaksi merkiksi luvun vaihtumisesta, katsoja voi jälleen hengähtää. Tarantino ei tee tätä vain yksittäisten kohtausten aikana, vaan koko elokuvansa kanssa. Leffa koostuu useista hitaista kohtauksista, joissa lähinnä vain keskustellaan. Mutta kun keskustelut ovat niin tarkasti luotuja ja näyteltyjä, aika menee todella nopeasti. Elokuvan kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Loppuhuipennuksessa filmi painelee menemään oikein kunnolla ja leffan lopetus meinaa saada minut taputtamaan. Vain pari kohtausta tuntuvat hieman venytetyiltä, muuten Kunniattomat paskiaiset on mestariteos.
Kyseessä on myös teknisesti mestarillinen elokuva. Filmi on todella hienosti kuvattu; elokuva on täynnä tyylikkäitä otoksia ja hauskaa kamerakikkailua. Leikkaus on läpikotaisin taidokasta ja kohtausten erikoiset katkaisut ovat nerokkaasti rytmitetyt. Valaisu on myös oivallista, minkä lisäksi näyttävät lavasteet ja tyylikkäät asut luovat hyvin toisen maailmansodan ajankuvaa. Tekoverta ei erityisemmin säästellä. Visuaalisuuksistakin löytyy paljon viittauksia vanhoihin aikoihin, esimerkiksi alku- ja lopputekstien tyyleillä. Äänimaailmakin on erittäin mainiosti rakennettu, mitä vain vahvistavat leffassa käytetyt oudon osuvat kappalevalinnat, sekä legendaarisen Ennio Morriconen sävelmät.
Yhteenveto:Kunniattomat paskiaiset on mestariteos ja omasta mielestäni Quentin Tarantinon paras elokuva! Tarantinon käsikirjoitus on nerokas - tavat, joilla hän kuljettaa tarinaa eteenpäin saavat minut innostumaan suuresti, enkä voi muuta kuin ihailla, mitä hän on tämän filmin kanssa saanut aikaiseksi. Tässä tarinan jakaminen lukuihin ei ole pelkkää tyylikikkailua, vaan jokainen luku tuntuu kertovan hieman omaa tarinaansa, yhdistyen kuitenkin samalla isompaan kokonaisuuteen. Se, että jokainen luku sijoittuu lähinnä yhteen tapahtumapaikkaan, on mielestäni äärimmäisen kiehtovaa, sillä se luo elokuvaan uniikin teatterinäytelmän kaltaisen hengen. Tarantino luokin huikealla tavalla tunnelmaa ja yhdistelee eri lajityyppejä ja ideoita luodakseen täysin omannäköisensä taideteoksen. Elokuva pistää jännittämään, minkä lisäksi siinä saa nauraa. Ammuskelukohtaukset ovat raakoja, mutta mukana on myös romantiikkaa. Toisen maailmansodan ajankuva on erinomaisesti luotu lavasteiden, pukujen ja musiikkien voimin. Näyttelijät tekevät kaikki hienoa työtä - Pitt tekee kenties koko uransa parhaan roolisuorituksen ja Christoph Waltz todella ansaitsi kaikki palkintonsa Hans Landan roolista. Mélanie Laurent ja Daniel Brühlkin ovat fantastiset osissaan. Vain pari kohtausta tuntuvat kestävän hieman liian kauan, mutta muuten Kunniattomat paskiaiset on aika lailla täydellinen teos, mitä ei voi olla ihastelematta. Suosittelenkin elokuvan katselua kaikille Tarantinon faneille, erikoisesti rakennettujen tarinoiden ystäville, sekä historiasta kiinnostuneille, vaikka leffa luokin ihan oman versionsa toisen maailmansodan kulusta.
"You know something, Utivich? I think this just might be my masterpiece."
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Inglourious Basterds, 2009, Universal Pictures, The Weinstein Company, A Band Apart, Studio Babelsberg, Visiona Romantica
Ohjaus: Eli Roth Pääosissa: Owen Vaccaro, Jack Black, Cate Blanchett, Kyle MacLauchlan, Sunny Suljic, Colleen Camp, Renée Elise Goldsberry, Vanessa Anne Williams, Lorenza Izzo ja Eli Roth Genre: fantasia, jännitys, komedia Kesto: 1 tunti 45 minuuttia Ikäraja: 12
The House with a Clock in Its Walls, eli suomalaisittain Talo jossa kello tikittääperustuu John Bellairsin samannimiseen kirjasarjan aloitusosaan vuodelta 1973. Universal Pictures hommasi kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään siitä filmatisointia. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017 ja nyt vuotta myöhemmin Talo jossa kello tikittää sai vihdoin ensi-iltansa. Elokuva herätti kiinnostukseni heti, kun kuulin siitä. Jack Blackin ja Cate Blanchettin tähdittämä fantasiaseikkailu kuulosti mielenkiintoiselta, mitä lisäsi se, että pääasiassa kauhua tekevä Eli Roth toimisi elokuvan ohjaajana. Kiinnostukseni vain kasvoikin, kun luin, että Yhdysvalloissa monet vanhemmat ovat valittaneet leffan olevan liian pelottava lapsille ja meninkin positiivisin mielin katsomaan Talon jossa kello tikittää sen ensi-iltaviikonloppuna.
Vuonna 1955 orpopoika Lewis muuttaa Jonathan-enonsa luokse asumaan. Pian Lewisille selviää, että Jonathan on velho ja että hänen talonsa seinien sisällä tikittää kello, mikä varoittaa tulevasta tuhosta...
Pääroolissa orpopoika Lewisina nähdään Daddy's Home -komedioista (2015-2017) tuttu Owen Vaccaro, joka sopii rooliinsa oikein mainiosti. Vaccarolta löytyy pari heikompaa hetkeä (yhdessä kohtaa häntä on selvästi ohjattu irrottelemaan oikein kunnolla, mikä johtaa aika myötähäpeälliseen hetkeen), mutta suurimmaksi osaksi hän hoitaa hommansa hyvin. Lewisista alkaa välittämään heti elokuvan alusta alkaen, mikä johtuu suurimmaksi osaksi Vaccaron sympaattisuudesta. Hahmo innostuu enonsa taikalahjoista ja ymmärrettävästi haluaa itsekin kouluttautua velhoksi. Lewis kokee leffan aikana hyvin perinteisen mutta toimivan hahmokaaren, missä hänen täytyy kerätä rohkeutensa ja lähteä jossain kohtaa sankarihommiin. Velhoeno Jonathan Barnaveltina nähdään Jack Black, joka vetää roolinsa yllättävän maltillisesti. Välillä Black päästää tutun ylienergisen itsensä valloilleen, mutta suurimmaksi osaksi hän oikeasti keskittyy tekemiseensä ja yrittää luoda vaikutelmaa viisaasta velhosta. Jonathan on kiehtova hahmo ja hänen taustojaan avataan hyvin läpi leffan. Cate Blanchett taas näyttelee Jonathanin naapuria Florence Zimmermannia, joka on noita. Florenceltakin löytyy kiinnostava tausta, mikä vaikuttaa hänen taikakykyihinsä ja on hienoa, kuinka hänellekin on luotu selkeä kaari elokuvan aikana. Hienointa on kuitenkin Florencen ja Jonathanin välinen hauska "suhde". He ovat selvästi todella tärkeitä toisilleen, mutta naljailevat toisilleen minkä kerkeävät ja kutsuvat toisiaan muka-ilkeillä nimillä. Blanchett sopii osaansa hyvin, muttei kuitenkaan tarjoa mitään erityisen säväyttävää roolityötä. Muita hahmoja elokuvassa ovat Lewisin luokkatoverit Tarby (Sunny Suljic) ja Rose Rita (Vanessa Anne Williams) ja Jonathanin täysin tavallinen naapuri rouva Hanchett (osaansa täydellisesti sopiva Colleen Camp). Leffassa nähdään myös Kyle MacLauchlan velho Isaacina, Renée Elise Goldsberry tämän rakkaana Selenana, sekä ohjaaja Eli Roth pienessä, mutta jollain tapaa merkittävässä sivuroolissa.
Kuten jo sanoin alussa, Talo jossa kello tikittää on saanut kritiikkiä siitä, että se on liian pelottava koko perheen elokuvaksi ja omalla tavallaan tämä on kyllä ymmärrettävää. Mukana nimittäin on yllättävänkin karmivia kohtauksia, joissa ohjaaja Eli Roth osoittaa kauhutaustansa. Jännittävä ilmapiiri vallitsee suurimman osan ajasta ja muutamassa kohtaa aikuiskatsojakin huomaa pulssin kohoavan. Itse en kuitenkaan lähtisi kritisoimaan tätä, vaan mielestäni on aivan mielettömän mahtavaa, että lapsillekin tehdään "kauhua". Monet lapset alkavat jo hyvin varhain kiinnostumaan kauhusta ja kun vanhempi miettii, mitä muksulle voisi näyttää, on Talo jossa kello tikittää erittäin oivallinen vaihtoehto. Jos elokuva tuntuu liian hurjalta, ei kannata siirtyä Sen(It - 2017) tai Hohdon (The Shining - 1980) kaltaisiin kunnon kauhufilmeihin. Lapsille hyvänä kevennyksenä leffassa on kuitenkin myös paljon huumoria, mistä suuri osa onnistuu naurattamaan myös aikuisia. Jotkut kakkavitsit menevät täysin päin mäntyä ainakin omalla kohdallani, mutta joillekin lapsille ne voivat olla tärkeä osa sitä, etteivät he näe painajaisia elokuvan jälkeen.
Hyvin luodun (vaikkakin välillä turhan paljon heittelevän) ilmapiirin lisäksi elokuvasta löytyy myös kiehtovan mysteerinen tarina. Talon seinien sisällä tikittävän kellon merkityksen selvittäminen naulaa katsojan paikoilleen, minkä lisäksi on hauska seurata, kun Lewis yrittää oppia velhoksi. Paikoitellen elokuva kärsii hieman kompastelevasta rytmityksestä - jotkut hetket ovat ohi liian nopeasti, kun taas toiset voisivat loppua aiemmin - mutta leffa pitää silti hyvin mukanaan. Mukaan on myös ujutettu lapsille tärkeää viestiä siitä, ettei erilaisuus ole pahasta, vaan siitä pitäisi pitää kiinni, eikä vain mennä massan mukana hyväksymisen toivossa.
Täysin loppuun asti filmi ei kuitenkaan kestä. Loppupäässä elokuva hieman unohtelee sivujuoniaan ja kun se muistaa ne, on ne kirjoitettu loppuun aika hutiloiden. Loppuhuipennus ei myöskään ole ihan niin hyvä kuin voisi toivoa. Elokuva on täynnä taikuutta, mutta lopussa sitä ei hyödynnetä läheskään niin paljon kuin olisi mahdollista. Erilaiset kekseliäät taikaniksit tekisivät lopusta paljon mielenkiintoisemman. Loppua parantaisi myös paljon se, jos siitä poistaisi yhden täysin typerän, liian kauan kestävän vitsin. Kenties tekijät ajattelivat, että ilman sitä lapset lähtisivät kirkuen ulos teatterista, mutta omasta mielestäni se vain latistaa hyvin rakennettua ilmapiiriä. Pienin muutoksin Talo jossa kello tikittää voisi siis olla jopa erittäin hyvä fantasiaseikkailu, mutta tiettyjen vikojensa takia elokuva ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Tästä huolimatta kyseessä on oivallinen elokuva, mikä sopii todella hyvin koko perheen kanssa vietettävään halloween-leffailtaan.
En ole kaikkia Rothin elokuvia vielä nähnyt, mutta tähän mennessä nähdyistä Talo jossa kello tikittää on selvästi paras. Roth osoittaa oikeasti osaavansa ohjata, eikä vain halua shokeerata verimässäilyllä ja kiduttamisella. Käsikirjoittaja Eric Kripke on tehnyt muuten mainiota työtä, mutta tietyt tyhmät vitsit hän olisi voinut poistaa. Tämän lisäksi elokuvan alkupään pienesti kiirehtivää rytmitystä olisi pitänyt korjailla joko jo käsikirjoitusvaiheessa tai leikkauksessa. Muuten filmi on kelvollisesti leikattu. Kuvaus on oivallista ja mukana on useita karmivia otoksia. Lavasteet ovat todella tyylikkäät; Jonathanin talo on upeasti luotu, minkä lisäksi 1950-luvun ajankuva on tuotu oivasti esille. Visuaalisesti leffa leikkii värien kanssa taidokkaasti. Elokuvassa on hienosti käytetty nukkeja ja maskeerauksia luomaan karmivia hetkiä, mutta digiefektit eivät ole parhaasta päästä. Parissa kohtaa digitaalisuudet ovat jopa kamalan silmäänpistäviä. Äänimaailma on kuitenkin mainiosti rakennettu aina ääniefekteistä Nathan Barrin säveltämiin, tunnelmaa hyvin lisääviin musiikkeihin.
Yhteenveto:Talo jossa kello tikittää on mainio fantasiaseikkailu, joka tarjoaa mukavasti karmivia hetkiä koko perheelle. Herkimmille elokuvan "kauhu"-kohtaukset saattavat olla liikaa, mutta monet nuoremmat katsojat tulevat varmasti nauttimaan leffan aiheuttamasta jännityksestä. Karmivuutta on tietty pehmentämässä oiva määrä huumoria, mistä suuri osa saa kaikenikäiset nauramaan. Mukaan on kuitenkin lipsahtanut muutama kakkapissavitsi, mitkä naurattavat lähinnä niitä, joilla ei ole vielä ikää katsoa leffaa. Elokuvan tarina on kiehtova ja siihen on saatu maagisen mysteeristä tuntua. Ihan loppuun asti homma ei kuitenkaan kestä, vaan finaali menettää hieman otettaan katsojasta. Tästä huolimatta kyseessä on oikein hyvä leffa. Eli Roth osoittaa taitonsa yhdistellessään kauhua koko perheen seikkailuun, minkä lisäksi pääkolmikko Vaccaro, Black ja Blanchett sopivat hyvin rooleihinsa. Digiefektit eivät ole parhaasta päästä, mutta nukkeolennot ja lavasteet tarjoavat hienoja visuaalisuuksia. Suosittelenkin Taloa jossa kello tikittää erittäin lämpimästi koko perheen kanssa vietettävään jännitysiltaan. Elokuva sopii mitä parhaiten halloweenina katsottavaksi, jos ei ole vielä ikää lähteä katsomaan pian ilmestyvää Halloweenia (2018).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The House with a Clock in Its Walls, 2018, DreamWorks, Amblin Entertainment, Mythology Entertainment
Ohjaus: Eli Roth Pääosissa: Bruce Willis, Vincent D'Onofrio, Dean Norris, Kimberly Elise, Camila Morrone, Elisabeth Shue, Jack Kesy, Ronnie Gene Blevins ja Beau Knapp Genre: toiminta Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 16
Death Wish on uudelleenfilmatisointi Charles Bronsonin tähdittämästä toimintaleffasta Väkivallan vihollinen (Death Wish - 1974), joka taas perustuu Brian Garfieldin samannimiseen romaaniin vuodelta 1972. Jo vuonna 2006 heräsivät puheet uudelleenfilmatisoinnista, kun toimintastara Sylvester Stallone halusi tehdä oman versionsa tarinasta. Hänen työstämänään filmiä ei koskaan toteutettu, mutta vuonna 2012 ilmoitettiin, että uusi versio olisi silti tekeillä. Alunperin pääosaan kaavailtiin Liam Neesonia, mutta erimielisyyksien takia tekijöitä poistui projektista ja heidän tilalleen otettiin uusia, jolloin päärooliin valittiin Bruce Willis. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2016 ja filmin oli tarkoitus ilmestyä jo marraskuussa 2017, mutta se päätettiinkin siirtää tälle vuodelle. Itse en ollut kovin innostunut, kun kuulin elokuvasta. En ole Bronsonin versiota nähnyt, mutten silti ymmärrä, miksi se on pitänyt tehdä nykypäivänä uudestaan. Sen lisäksi Bruce Willis on mielestäni vain huonontunut vuosien varrella ja nykyään häntä on paikoitellen jopa todella ärsyttävää katsoa leffassa. En siis oikein odottanut mitään kummoista, kun menin katsomaan Death Wishin.
Tohtori Paul Kerseyn kotiin murtaudutaan, ja hänen vaimoa ja tytärtä ammutaan. Kun poliisit eivät vaikuta tekevän tarpeeksi ratkaistakseen tapauksen, Paul päättää itse löytää ampujat.
2000-luvulla, etenkin viime vuosien aikana, on tullut hyvin selväksi, että Bruce Willis tekee useat roolinsa vain rahan takia. Roolitöistä ei näy minkäänlaista innostusta tai kiinnostusta projektia kohtaan, vaan Willis lähinnä pyörii puolivillaisesti kameran edessä siihen asti, että saa tarpeekseen, ottaa rahat ja lähtee. Olikin siis mukavaa vaihtelua, että Willis vaikuttaa kerrankin viihtyneen leffan kuvauksissa. Hänen roolisuorituksensa tohtori Paul Kerseynä, kovan luokan kirurgina, on hänen paras sitten Looperin (2012). Minua ei tympinyt nähdä häntä valkokankaalla ja vaikkei Willis kovin kummoinen näyttelijä olekaan, hän sopi osaansa täysin. Tietty Willis on uskottavampi rikollisia ammuskelevana äijänä kuin perhettään rakastavana tohtorina, mutta hän toimii siinäkin hommassa tarpeeksi hyvin. Paulin Lucy-vaimona nähdään Elisabeth Shue, kun taas pariskunnan Jordan-tytärtä esittää Camila Morrone. Jordan on urheilullinen nuori naisenalku, joka on muuttamassa New Yorkiin opiskelemaan - mikä on tietty vaikea unelma saavuttaa, jos joku murtautuu yöllä kotiisi ja ampuu sinua. Tytöstä oppii välittämään tarpeeksi filmin alussa, jotta katsojana jännittää, mitä hänelle käy, mutta hänen äidistään ei voi sanoa samaa. Lucy on todella persoonaton ja tylsä tapaus, jolle ei ole vaivauduttu keksimään mitään erityistä. Shue tekee parhaansa sillä vähällä, mitä hänelle on annettu, mutta paremman roolityön tekee näyttelijänuraa vasta aloitteleva Morrone. Elokuvassa nähdään myös mainio Vincent D'Onofrio Paulin Frank-veljenä, joka viettää paljon aikaa Paulin perheen kanssa, Dean Norris kaupungin murtoaaltoa tutkivana etsivä Rainsina, Kimberly Elise tämän työkaverina etsivä Jacksonina, sekä Beau Knapp, Jack Kesy ja Ronnie Gene Blevins murtautujina.
Death Wish on onneksi parempi elokuva kuin etukäteen ajattelin. Ei se mikään maailmaa mullistava ole, eikä siitä löydy klassikkoainesta, mutta viikonlopun aloittavana toimintaviihteenä se toimi erittäin oivallisesti. Itse tarina ei todellakaan ole mitään mullistavaa. Tällaisia "perheelle käy jotain, kostetaan tappamalla pahikset" -juonia on tullut nähtyä toimintaleffoissa usein. Joskus se saadaan toimimaan (Taken, 2008), joskus taas ei (Taken 3, 2014). Väärissä käsissä Death Wish olisi sitä heikompaa päätä samaa tarinaa jauhavista leffoista, joten onkin tavallaan onni, että ohjaksissa pyörii Eli Roth. Kyseessä ei onneksi ole mikään haudanvakava elokuva, josta katoaa viihteellisyys, kun se yrittää vakuuttaa katsojansa jatkuvasti siitä, ettei tämä ole leikin asia. Roth on ymmärtänyt, että samanlaisia elokuvia nähdään suunnilleen joka vuosi, joten hän on päättänyt tehdä oman versionsa hieman itseironisesti. Paikoitellen Death Wish selvästi tietää, kuinka hölmöltä kuulostaa, että mukava kirurgi muuttuisi noin vain kylmäksi tappajaksi. Leffa pistää siis parissa kohtaa kunnolla haisemaan, jolloin ei voi olla viihtymättä.
Rothin tuttuun tapaan raakuuksissa ei ole säästelty, joten kostoreissu on paikoitellen hyvinkin brutaali. Herkimmille siis varoitus, että parissa kohtaa väkivalta muuttuu todella roisiksi. Ohjaaja kuitenkin esittelee raakuudet kevyin mielin, jolloin suurin osa yleisöstä lähinnä naurahtaa, kun Paul esimerkiksi tönäisee pahiksen yläkerran kaiteesta läpi ja pahis putoaa pää edellä lattialle, jolloin niska katkeaa voimakkaasti rusahtaen ja hahmon naamalle jää hölmö ilme. Onhan se sairasta, mutta kierolla tavalla todella koomista. Death Wishin itseironisuus tekee siitä astetta paremman kostopätkän, joka viihdyttää alusta loppuun ja jonka voisi helposti katsoa uudelleenkin. Syvyyttä on hieman yritetty lisätä mukaan, kun joku saa kuvattua Paulin ampumassa rikollisia ja lataa videonsa internetiin, jolloin radiossa keskustellaan siitä, onko oikein siviililtä ottaa laki omiin käsiinsä, jos poliisi ei tee tarpeeksi. Samalla leffa näyttää, että ehkä se olisi joissain tapauksissa hyväksyttävää, mutta joissain todella typerää. Radiokohtaukset ovat kuitenkin liian alleviivaavia, jolloin suurimman osan niistä olisi voinut poistaa kokonaan.
Joe Carnahanin käsikirjoitus itsessään ei ole kovin kummoinen. Se sisältää hölmöjä repliikkejä - etenkin Paulin ja Lucyn isän (Len Cariou) välisessä kohtauksessa - minkä lisäksi se on vain liiankin perinteinen. On siis hyvä, että Eli Roth on tuonut mukaan omaa tyyliään, jolla nähtyyn juttuun syntyy jotain raikkautta. Death Wish on myös hyvin kuvattu; varsinkin sen laaja aloituskuva Chicagosta, mikä siirtyy kaahailevaan poliisiautoon, on näyttävä. Leikkaus on tarpeeksi sujuvaa, vaikkakin paikoitellen turhan nopeatempoista toimintakohtauksissa. Tekoveressä ei ole säästelty, mutta parit roiskahdukset näyttivät hieman digitaalisilta. Äänimaailma on todella oivallinen etenkin toiminnan aikana, mutta Ludwig Göranssonin musiikit eivät jää millään lailla mieleen.
Yhteenveto:Death Wish on astetta parempi kostotarinan sisältävä toimintaleffa ohjaaja Eli Rothin tuoman itseironian ansiosta. Elokuva onnistuu nauramaan sille, kuinka hölmöltä sen juoni kuulostaa, mikä lisää koko homman viihdearvoa. Kierosta huumorista pitävät tulevat varmasti naureskelemaan hassun brutaaleille hetkille. Mukaan on yritetty tuoda hieman syvällisyyttä radio-ohjelman kautta, mutta sitä on mukana hieman liiankin paljon, jolloin sen sanoma ei jää millään lailla hienovaraiseksi. Bruce Willis onneksi toimii pääroolissa ja on mukava nähdä, että herra jälleen viihtyy elokuvan teon parissa. Muutkin näyttelijät sopivat osiinsa, vaikkeivät teekään mitä ihmeellisimpiä roolisuorituksia. Roth on saanut aikaiseksi erittäin viihdyttävän paketin, jonka katsoisi mielellään uudestaankin. Suosittelenkin toimintafaneja katsomaan leffan, sillä se tuo hieman jotain uutta hyvin perinteiseen tarinaansa. Saa nähdä, toimiiko Death Wish paremmin eurooppalaisyleisölle kuin amerikkalaisille. Ymmärrän tosin hyvin, miksei tämä ole mennyt kovin hyvin läpi Yhdysvalloissa. Mukana on esimerkiksi kohtaus, jossa Paul käy asekaupassa ja saa ostettua itselleen pistoolin yhtä helposti kuin karkkia kaupasta. Usean Yhdysvalloissa viime aikoina tapahtuneen ampumavälikohtauksen takia tällaista kohtausta katsotaan varmasti pahasti. Death Wishin ensi-ilta siirrettiinkin tälle vuodelle, koska se olisi alunperin ilmestynyt juuri Las Vegasissa tapahtuneen ammuskelun jälkeen. Siirrosta huolimatta se on ilmestynyt huonoon aikaan ja toivon, että vielä jonain päivänä tämä elokuva nähtäisiin paremmassa valossa Yhdysvalloissa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Death Wish, 2018, Cave 76, Metro-Goldwyn-Mayer, Paramount Pictures, Spy Kids 4 SPV
Ohjaus: Eli Roth Pääosissa: Lorenza Izzo, Ariel Levy, Daryl Sabara, Aaron Burns, Kirby Bliss Blanton, Magda Apanowicz, Nicolás Martínez ja Sky Ferreira Genre: kauhu, jännitys Kesto: 1 tunti 37 minuuttia / Director's Cut: 1 tunti 40 minuuttia Ikäraja: 18
Kiinnostuin The Green Infernosta saman tien, kun kuulin siitä. Olin alkanut kiinnostua kauhuelokuvista ja jostain kumman syystä kannibaaleista kertova elokuva houkutteli. Vaikka elokuva onkin vuodelta 2013, kuulin siitä vasta vuoden 2015 lopussa, kun näin uutisia, että elokuva saapuisi vihdoin Suomeen. Vielä vuosi sitten minulla ei ollut ikää mennä katsomaan elokuvaa ja sitä näytettiin vain myöhään iltaisin, eikä siinä olisi ollut tekstitystä. Ajattelin siis odottaa, että elokuva tulisi vuokralle. Niin ei kuitenkaan tapahtunut ja ainoa tapa katsoa elokuva laillisesti, olisi tilata tuontiversio internetistä ja ne olivat liian kalliita katsottavaksi vain kerran. Olin puhunut elokuvan katsomisesta jo muutaman kuukauden ajan tyttöystäväni kanssa, joten meille tuli positiivisena yllätyksenä, kun huomasimme, että The Green Inferno oli lisätty Netflixin tarjontaan. Katsoimmekin elokuvan samaisena iltana ja toivoimme, että se olisi hyvä... ja että siinä syötäisiin ihmisiä... koska jos katsoo kannibaalileffaa, niin yleensä sitä toivoo, että ihmisiä popsitaan välipalaksi... Tuota on vaikea saada kuulostamaan joltain muulta kuin väärältä.
Aktivistiryhmä lähtee Peruun suojelemaan alkuasukasheimoa sademetsien tuhoajilta. Heimo ei erityisemmin osaa osoittaa kiitollisuutta ja yhtäkkiä ryhmän jäsenet huomaavat olevansa vankeina ja että heimo koostuu kannibaaleista.
Päähahmona elokuvassa on Lorenza Izzon näyttelemä Justine, joka innostuu aktivistien toiminnasta ja päättää lähteä ryhmän mukaan suojelemaan heimoa. Izzo suoriutuu mainiosti roolistaan, vaikka aluksi ei olekaan erityisemmin vakuuttava. Pääasiassa hän (kuten muutkin) joutuu näyttelemään kauhistunutta suurimman osan ajastaan ruudulla. Ariel Levy esittää ryhmän johtaja Alejandroa, joka vaikuttaa aluksi rennolta, mutta hyvältä johtohahmolta, kunnes heimon luona hahmo muuttuu väliinpitämättömäksi kusipääksi, jolle on ihan sama, pääseekö kukaan pois elävänä. Muutos tulee täysin yllättäen ja tuntuu todella oudolta. Levy on aluksi toimiva roolissaan, mutta muutoksen myötä hänen roolisuorituksensakin heikkenee. Spy Kids (2001-2011) -tähti Daryl "Juni Cortez" Sabara nähdään hieman hömelönä Larsina, jolle heimon kylään joutuminen tuntuu iskevän yliraskaasti. Sabara on hyvä, mutten tunnistanut häntä, vaikka olenkin katsonut kolme ensimmäistä Spy Kidsia useasti lapsena. Ne kuitenkin ilmestyivät kymmenen vuotta ennen tätä, joten Sabara on muuttunut vuosien varrella paljon, eli ei mikään ihme, että tunnistaminen oli vaikeaa. Aaron Burnsin näyttelemä Jonah saa Justinen liittymään ryhmään. Jonah vaikuttaa mukavalta ja pidettävältä kaverilta. Elokuvassa nähdään myös Kirby Bliss Blanton ja Magda Apanowicz Amyna ja Samanthana, jotka menevät paniikkiin heimolaisten ympärillä, Nicolás Martínez Danielina, joka yrittää keksiä tapaa paeta ja Sky Ferreira Justinen Kaycee-ystävänä. Heimon viisaana vanhana naisena nähdään Antonieta Pari ja yllä näkyvässä julisteessa esiintyvää kannibaalijohtajaa esittää Ramón Llao.
Jostain syystä oletin, että elokuva olisi täynnä kannibalismia, eikä siinä olisi välttämättä muuten oikein tarinaa ollenkaan, joten tuli aikamoisena pettymyksenä, että heimo tuli mukaan vasta elokuvan puolessa välissä. Onhan se tietysti hienoa, että tarinaa löytyy ja että hahmoilla on jonkinlaista sisältöä, mutta kun sitä ei välttämättä kaipaa tällaisissa elokuvissa. Yksittäiset kauhuleffat vaipuvat helposti unholaan, mutta nopeammin unholaan pääsevät niiden hahmot. Kovin monessa kauhuelokuvassa ei ole henkilöitä, jotka jäisivät nimeltä mieleen (Jason Voorheesin, Freddy Kruegerin ja Michael Myersin kaltaisia murhaajia ei lasketa) ja tämänkin elokuvan hahmot muistaa juuri ja juuri tyyliin: "Siinä oli se brunette nainen ja sitten... se joku kusipää ja... Spy Kids -muksu aikuisena... niin ja ne kannibaalit!" Elokuva siis tavallaan käyttää turhaan aikaa esitelläkseen hahmot (eli periaatteessa uhrit), joilla ei ole katsojalle oikeastaan mitään väliä. Hahmoja olisi voinut syventää vasta kohtauksissa, joissa he istuskelevat häkissä, odottaen, kuka on seuraava Happy Meal. Esittelyjen lisäksi alkupuolella näytetään täysin turhaan useita kulkuvälineiden vaihtoja.
Vaikka kyseessä on kauhuelokuva, The Green Inferno ei ole pelottava. Joitain äkkisäikäytyksiä on mukana, mutta pääasiassa kauhu tulee ällöttävistä kohtauksista, joissa hahmoille käy huonosti. Jännitystä on ilmassa loppupuolella, mutta muuten elokuvaa katsoo ilman, että sydän takoo rinnassa. Kun ensimmäinen ihmissyöntikohtaus vihdoin tapahtuu, veren ja irtoraajojen määrä ei petä, mutta samanlaisia ei ole kovin montaa. Muitakin heimorituaaleja on mukana ja onkin hienoa, että kun kannibaalit eivät puhu, ei katsoja koskaan täysin tiedä, mitä he haluavat. Heimon kylässä olevat kohtaukset ovat selkeästi parasta elokuvassa - niiden takiahan elokuvan haluaa katsoa - mutta muuten leffa on aika heikko yritys tuoda kannibalismiteema takaisin kauhuelokuviin. Alkupuoli on aika tylsää katsottavaa, eikä ihan loppu erityisemmin vakuuta. Onneksi aina voi kelata ja katsoa uudestaan hyvät osiot elokuvasta. Raakuuksia on sen verran, että kovin nuorille tätä ei kannata näyttää ja perheen pienimmille tämä ei sovi ollenkaan.
The Green Infernon on ohjannut Eli Roth, joka toimi myös käsikirjoittajana ja tuottajana. Tätä ennen hän on ohjannut mm. elokuvat Hostel (2005) ja Hostel: Part II (2007), joten kauhugenre on hänelle tuttu. Rothilla on ollut hyvä idea, mutta se on heikentynyt tuotantovaiheessa. Kuvaus ei ole parhaimmasta päästä ja kuva heiluu välillä ihan liikaa, jolloin elokuvassa on paikoitellen "found footage" -tunnelmaa ("found footage" -tyylissä hahmot itse kuvaavat elokuvan). Leikkaus on paikoitellen liian kiirehtivää, mutta alun olisi voinut pilkkoa tiiviimmäksi. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaimmasta päästä, mutta äänitehosteet toimivat. Musiikista vastaa Manuel Riveiro, joka on luonut toimivaa musisointia elokuvaan. Sävellyksissä on hieman vaikutteita heimomusiikeista.
Elokuvasta on olemassa kaksi eri versiota: alkuperäinen teatteriversio ja verisempi Director's Cut, joka sisältää pidennettyjä kohtauksia heimon luona, joissa näkyy enemmän verta sun muita ihmissisälmyksiä. Esimerkiksi Netflixista, josta itse katsoin elokuvan, löytyy juurikin Director's Cut.
Yhteenveto:The Green Inferno on ihan viihdyttävä pätkä, mutta siitä löytyy vain harvoin sitä, miksi se luultavasti alkaa pyörimään katselijoiden televisioissa: kannibalismia. Sillä jos tietää alkavansa katsomaan elokuvaa, joka kertoo kannibalismista, niin se on mitä luultavimmin syy siihen, miksi elokuvaa katsotaan. Kun ensimmäinen ihminen pilkotaan palasiksi ja valmistetaan illalliseksi, tuntuu leffa vihdoin lähtevän liikkeelle. Valitettavasti siinä kohtaa elokuva on mennyt jo yli puolen välin kestostaan, eikä loppuosiokaan ole kovin erikoinen. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan ja hahmot tarpeeksi toimivia, vaikka Ariel Levyn esittämä Alejandro muuttui inhottavaksi ja väliinpitämättömäksi täysin yllättäen ilman selityksiä. Kovin pelottava leffa ei ole kyseessä, vaan enemmänkin ällöttävä ihmissyöntikohtauksien takia. Vaikea sanoa, miten aiheesta olisi kovin paljon ihmeellisemmän pätkän voinut saada aikaiseksi. Jos The Green Inferno kiinnostaa, niin Netflixista löytyy. Niille, jotka kestävät enemmän, elokuva sisältää liian vähän kannibalismia ja niille, jotka kestävät vain vähän, elokuva on tällaisenaan jo liian kuvottava. Lopputekstien jälkeen on tiedossa jotain jatko-osaa lupailevaa, mutta toivon, ettei sellaista tulisi. Toisaalta jos The Green Inferno saisi jatkoa, siinä voisi oikeasti olla niitä kannibaaleja kaiken aikaa.
Kirjoittanut: Joonatan, 10.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
The Green Inferno, 2013, Worldview Entertainment, Dragonfly Entertainment, Sobras International Pictures
