Arvostelu: Talo jossa kello tikittää (The House with a Clock in Its Walls - 2018)

TALO JOSSA KELLO TIKITTÄÄ

THE HOUSE WITH A CLOCK IN ITS WALLS

Ohjaus: Eli Roth
Pääosissa: Owen Vaccaro, Jack Black, Cate Blanchett, Kyle MacLauchlan, Sunny Suljic, Colleen Camp, Renée Elise Goldsberry, Vanessa Anne Williams, Lorenza Izzo ja Eli Roth
Genre: fantasia, jännitys, komedia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

The House with a Clock in Its Walls, eli suomalaisittain Talo jossa kello tikittää perustuu John Bellairsin samannimiseen kirjasarjan aloitusosaan vuodelta 1973. Universal Pictures hommasi kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään siitä filmatisointia. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017 ja nyt vuotta myöhemmin Talo jossa kello tikittää sai vihdoin ensi-iltansa. Elokuva herätti kiinnostukseni heti, kun kuulin siitä. Jack Blackin ja Cate Blanchettin tähdittämä fantasiaseikkailu kuulosti mielenkiintoiselta, mitä lisäsi se, että pääasiassa kauhua tekevä Eli Roth toimisi elokuvan ohjaajana. Kiinnostukseni vain kasvoikin, kun luin, että Yhdysvalloissa monet vanhemmat ovat valittaneet leffan olevan liian pelottava lapsille ja meninkin positiivisin mielin katsomaan Talon jossa kello tikittää sen ensi-iltaviikonloppuna.

Vuonna 1955 orpopoika Lewis muuttaa Jonathan-enonsa luokse asumaan. Pian Lewisille selviää, että Jonathan on velho ja että hänen talonsa seinien sisällä tikittää kello, mikä varoittaa tulevasta tuhosta...

Pääroolissa orpopoika Lewisina nähdään Daddy's Home -komedioista (2015-2017) tuttu Owen Vaccaro, joka sopii rooliinsa oikein mainiosti. Vaccarolta löytyy pari heikompaa hetkeä (yhdessä kohtaa häntä on selvästi ohjattu irrottelemaan oikein kunnolla, mikä johtaa aika myötähäpeälliseen hetkeen), mutta suurimmaksi osaksi hän hoitaa hommansa hyvin. Lewisista alkaa välittämään heti elokuvan alusta alkaen, mikä johtuu suurimmaksi osaksi Vaccaron sympaattisuudesta. Hahmo innostuu enonsa taikalahjoista ja ymmärrettävästi haluaa itsekin kouluttautua velhoksi. Lewis kokee leffan aikana hyvin perinteisen mutta toimivan hahmokaaren, missä hänen täytyy kerätä rohkeutensa ja lähteä jossain kohtaa sankarihommiin.
     Velhoeno Jonathan Barnaveltina nähdään Jack Black, joka vetää roolinsa yllättävän maltillisesti. Välillä Black päästää tutun ylienergisen itsensä valloilleen, mutta suurimmaksi osaksi hän oikeasti keskittyy tekemiseensä ja yrittää luoda vaikutelmaa viisaasta velhosta. Jonathan on kiehtova hahmo ja hänen taustojaan avataan hyvin läpi leffan.
     Cate Blanchett taas näyttelee Jonathanin naapuria Florence Zimmermannia, joka on noita. Florenceltakin löytyy kiinnostava tausta, mikä vaikuttaa hänen taikakykyihinsä ja on hienoa, kuinka hänellekin on luotu selkeä kaari elokuvan aikana. Hienointa on kuitenkin Florencen ja Jonathanin välinen hauska "suhde". He ovat selvästi todella tärkeitä toisilleen, mutta naljailevat toisilleen minkä kerkeävät ja kutsuvat toisiaan muka-ilkeillä nimillä. Blanchett sopii osaansa hyvin, muttei kuitenkaan tarjoa mitään erityisen säväyttävää roolityötä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Lewisin luokkatoverit Tarby (Sunny Suljic) ja Rose Rita (Vanessa Anne Williams) ja Jonathanin täysin tavallinen naapuri rouva Hanchett (osaansa täydellisesti sopiva Colleen Camp). Leffassa nähdään myös Kyle MacLauchlan velho Isaacina, Renée Elise Goldsberry tämän rakkaana Selenana, sekä ohjaaja Eli Roth pienessä, mutta jollain tapaa merkittävässä sivuroolissa.

Kuten jo sanoin alussa, Talo jossa kello tikittää on saanut kritiikkiä siitä, että se on liian pelottava koko perheen elokuvaksi ja omalla tavallaan tämä on kyllä ymmärrettävää. Mukana nimittäin on yllättävänkin karmivia kohtauksia, joissa ohjaaja Eli Roth osoittaa kauhutaustansa. Jännittävä ilmapiiri vallitsee suurimman osan ajasta ja muutamassa kohtaa aikuiskatsojakin huomaa pulssin kohoavan. Itse en kuitenkaan lähtisi kritisoimaan tätä, vaan mielestäni on aivan mielettömän mahtavaa, että lapsillekin tehdään "kauhua". Monet lapset alkavat jo hyvin varhain kiinnostumaan kauhusta ja kun vanhempi miettii, mitä muksulle voisi näyttää, on Talo jossa kello tikittää erittäin oivallinen vaihtoehto. Jos elokuva tuntuu liian hurjalta, ei kannata siirtyä Sen (It - 2017) tai Hohdon (The Shining - 1980) kaltaisiin kunnon kauhufilmeihin. Lapsille hyvänä kevennyksenä leffassa on kuitenkin myös paljon huumoria, mistä suuri osa onnistuu naurattamaan myös aikuisia. Jotkut kakkavitsit menevät täysin päin mäntyä ainakin omalla kohdallani, mutta joillekin lapsille ne voivat olla tärkeä osa sitä, etteivät he näe painajaisia elokuvan jälkeen.

Hyvin luodun (vaikkakin välillä turhan paljon heittelevän) ilmapiirin lisäksi elokuvasta löytyy myös kiehtovan mysteerinen tarina. Talon seinien sisällä tikittävän kellon merkityksen selvittäminen naulaa katsojan paikoilleen, minkä lisäksi on hauska seurata, kun Lewis yrittää oppia velhoksi. Paikoitellen elokuva kärsii hieman kompastelevasta rytmityksestä - jotkut hetket ovat ohi liian nopeasti, kun taas toiset voisivat loppua aiemmin - mutta leffa pitää silti hyvin mukanaan. Mukaan on myös ujutettu lapsille tärkeää viestiä siitä, ettei erilaisuus ole pahasta, vaan siitä pitäisi pitää kiinni, eikä vain mennä massan mukana hyväksymisen toivossa.

Täysin loppuun asti filmi ei kuitenkaan kestä. Loppupäässä elokuva hieman unohtelee sivujuoniaan ja kun se muistaa ne, on ne kirjoitettu loppuun aika hutiloiden. Loppuhuipennus ei myöskään ole ihan niin hyvä kuin voisi toivoa. Elokuva on täynnä taikuutta, mutta lopussa sitä ei hyödynnetä läheskään niin paljon kuin olisi mahdollista. Erilaiset kekseliäät taikaniksit tekisivät lopusta paljon mielenkiintoisemman. Loppua parantaisi myös paljon se, jos siitä poistaisi yhden täysin typerän, liian kauan kestävän vitsin. Kenties tekijät ajattelivat, että ilman sitä lapset lähtisivät kirkuen ulos teatterista, mutta omasta mielestäni se vain latistaa hyvin rakennettua ilmapiiriä. Pienin muutoksin Talo jossa kello tikittää voisi siis olla jopa erittäin hyvä fantasiaseikkailu, mutta tiettyjen vikojensa takia elokuva ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Tästä huolimatta kyseessä on oivallinen elokuva, mikä sopii todella hyvin koko perheen kanssa vietettävään halloween-leffailtaan.

En ole kaikkia Rothin elokuvia vielä nähnyt, mutta tähän mennessä nähdyistä Talo jossa kello tikittää on selvästi paras. Roth osoittaa oikeasti osaavansa ohjata, eikä vain halua shokeerata verimässäilyllä ja kiduttamisella. Käsikirjoittaja Eric Kripke on tehnyt muuten mainiota työtä, mutta tietyt tyhmät vitsit hän olisi voinut poistaa. Tämän lisäksi elokuvan alkupään pienesti kiirehtivää rytmitystä olisi pitänyt korjailla joko jo käsikirjoitusvaiheessa tai leikkauksessa. Muuten filmi on kelvollisesti leikattu. Kuvaus on oivallista ja mukana on useita karmivia otoksia. Lavasteet ovat todella tyylikkäät; Jonathanin talo on upeasti luotu, minkä lisäksi 1950-luvun ajankuva on tuotu oivasti esille. Visuaalisesti leffa leikkii värien kanssa taidokkaasti. Elokuvassa on hienosti käytetty nukkeja ja maskeerauksia luomaan karmivia hetkiä, mutta digiefektit eivät ole parhaasta päästä. Parissa kohtaa digitaalisuudet ovat jopa kamalan silmäänpistäviä. Äänimaailma on kuitenkin mainiosti rakennettu aina ääniefekteistä Nathan Barrin säveltämiin, tunnelmaa hyvin lisääviin musiikkeihin.

Yhteenveto: Talo jossa kello tikittää on mainio fantasiaseikkailu, joka tarjoaa mukavasti karmivia hetkiä koko perheelle. Herkimmille elokuvan "kauhu"-kohtaukset saattavat olla liikaa, mutta monet nuoremmat katsojat tulevat varmasti nauttimaan leffan aiheuttamasta jännityksestä. Karmivuutta on tietty pehmentämässä oiva määrä huumoria, mistä suuri osa saa kaikenikäiset nauramaan. Mukaan on kuitenkin lipsahtanut muutama kakkapissavitsi, mitkä naurattavat lähinnä niitä, joilla ei ole vielä ikää katsoa leffaa. Elokuvan tarina on kiehtova ja siihen on saatu maagisen mysteeristä tuntua. Ihan loppuun asti homma ei kuitenkaan kestä, vaan finaali menettää hieman otettaan katsojasta. Tästä huolimatta kyseessä on oikein hyvä leffa. Eli Roth osoittaa taitonsa yhdistellessään kauhua koko perheen seikkailuun, minkä lisäksi pääkolmikko Vaccaro, Black ja Blanchett sopivat hyvin rooleihinsa. Digiefektit eivät ole parhaasta päästä, mutta nukkeolennot ja lavasteet tarjoavat hienoja visuaalisuuksia. Suosittelenkin Taloa jossa kello tikittää erittäin lämpimästi koko perheen kanssa vietettävään jännitysiltaan. Elokuva sopii mitä parhaiten halloweenina katsottavaksi, jos ei ole vielä ikää lähteä katsomaan pian ilmestyvää Halloweenia (2018).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The House with a Clock in Its Walls, 2018, DreamWorks, Amblin Entertainment, Mythology Entertainment

Arvostelu: The Green Inferno (2013)

THE GREEN INFERNO (2013)

Ohjaus: Eli Roth
Pääosissa: Lorenza Izzo, Ariel Levy, Daryl Sabara, Aaron Burns, Kirby Bliss Blanton, Magda Apanowicz, Nicolás Martínez ja Sky Ferreira
Genre: kauhu, jännitys
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia / Director's Cut: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 18

Kiinnostuin The Green Infernosta saman tien, kun kuulin siitä. Olin alkanut kiinnostua kauhuelokuvista ja jostain kumman syystä kannibaaleista kertova elokuva houkutteli. Vaikka elokuva onkin vuodelta 2013, kuulin siitä vasta vuoden 2015 lopussa, kun näin uutisia, että elokuva saapuisi vihdoin Suomeen. Vielä vuosi sitten minulla ei ollut ikää mennä katsomaan elokuvaa ja sitä näytettiin vain myöhään iltaisin, eikä siinä olisi ollut tekstitystä. Ajattelin siis odottaa, että elokuva tulisi vuokralle. Niin ei kuitenkaan tapahtunut ja ainoa tapa katsoa elokuva laillisesti, olisi tilata tuontiversio internetistä ja ne olivat liian kalliita katsottavaksi vain kerran. Olin puhunut elokuvan katsomisesta jo muutaman kuukauden ajan tyttöystäväni kanssa, joten meille tuli positiivisena yllätyksenä, kun huomasimme, että The Green Inferno oli lisätty Netflixin tarjontaan. Katsoimmekin elokuvan samaisena iltana ja toivoimme, että se olisi hyvä... ja että siinä syötäisiin ihmisiä... koska jos katsoo kannibaalileffaa, niin yleensä sitä toivoo, että ihmisiä popsitaan välipalaksi... Tuota on vaikea saada kuulostamaan joltain muulta kuin väärältä.

Aktivistiryhmä lähtee Peruun suojelemaan alkuasukasheimoa sademetsien tuhoajilta. Heimo ei erityisemmin osaa osoittaa kiitollisuutta ja yhtäkkiä ryhmän jäsenet huomaavat olevansa vankeina ja että heimo koostuu kannibaaleista.

Päähahmona elokuvassa on Lorenza Izzon näyttelemä Justine, joka innostuu aktivistien toiminnasta ja päättää lähteä ryhmän mukaan suojelemaan heimoa. Izzo suoriutuu mainiosti roolistaan, vaikka aluksi ei olekaan erityisemmin vakuuttava. Pääasiassa hän (kuten muutkin) joutuu näyttelemään kauhistunutta suurimman osan ajastaan ruudulla.
     Ariel Levy esittää ryhmän johtaja Alejandroa, joka vaikuttaa aluksi rennolta, mutta hyvältä johtohahmolta, kunnes heimon luona hahmo muuttuu väliinpitämättömäksi kusipääksi, jolle on ihan sama, pääseekö kukaan pois elävänä. Muutos tulee täysin yllättäen ja tuntuu todella oudolta. Levy on aluksi toimiva roolissaan, mutta muutoksen myötä hänen roolisuorituksensakin heikkenee.
     Spy Kids (2001-2011) -tähti Daryl "Juni Cortez" Sabara nähdään hieman hömelönä Larsina, jolle heimon kylään joutuminen tuntuu iskevän yliraskaasti. Sabara on hyvä, mutten tunnistanut häntä, vaikka olenkin katsonut kolme ensimmäistä Spy Kidsia useasti lapsena. Ne kuitenkin ilmestyivät kymmenen vuotta ennen tätä, joten Sabara on muuttunut vuosien varrella paljon, eli ei mikään ihme, että tunnistaminen oli vaikeaa.
     Aaron Burnsin näyttelemä Jonah saa Justinen liittymään ryhmään. Jonah vaikuttaa mukavalta ja pidettävältä kaverilta. Elokuvassa nähdään myös Kirby Bliss Blanton ja Magda Apanowicz Amyna ja Samanthana, jotka menevät paniikkiin heimolaisten ympärillä, Nicolás Martínez Danielina, joka yrittää keksiä tapaa paeta ja Sky Ferreira Justinen Kaycee-ystävänä. Heimon viisaana vanhana naisena nähdään Antonieta Pari ja yllä näkyvässä julisteessa esiintyvää kannibaalijohtajaa esittää Ramón Llao.

Jostain syystä oletin, että elokuva olisi täynnä kannibalismia, eikä siinä olisi välttämättä muuten oikein tarinaa ollenkaan, joten tuli aikamoisena pettymyksenä, että heimo tuli mukaan vasta elokuvan puolessa välissä. Onhan se tietysti hienoa, että tarinaa löytyy ja että hahmoilla on jonkinlaista sisältöä, mutta kun sitä ei välttämättä kaipaa tällaisissa elokuvissa. Yksittäiset kauhuleffat vaipuvat helposti unholaan, mutta nopeammin unholaan pääsevät niiden hahmot. Kovin monessa kauhuelokuvassa ei ole henkilöitä, jotka jäisivät nimeltä mieleen (Jason Voorheesin, Freddy Kruegerin ja Michael Myersin kaltaisia murhaajia ei lasketa) ja tämänkin elokuvan hahmot muistaa juuri ja juuri tyyliin: "Siinä oli se brunette nainen ja sitten... se joku kusipää ja... Spy Kids -muksu aikuisena... niin ja ne kannibaalit!" Elokuva siis tavallaan käyttää turhaan aikaa esitelläkseen hahmot (eli periaatteessa uhrit), joilla ei ole katsojalle oikeastaan mitään väliä. Hahmoja olisi voinut syventää vasta kohtauksissa, joissa he istuskelevat häkissä, odottaen, kuka on seuraava Happy Meal. Esittelyjen lisäksi alkupuolella näytetään täysin turhaan useita kulkuvälineiden vaihtoja.

Vaikka kyseessä on kauhuelokuva, The Green Inferno ei ole pelottava. Joitain äkkisäikäytyksiä on mukana, mutta pääasiassa kauhu tulee ällöttävistä kohtauksista, joissa hahmoille käy huonosti. Jännitystä on ilmassa loppupuolella, mutta muuten elokuvaa katsoo ilman, että sydän takoo rinnassa. Kun ensimmäinen ihmissyöntikohtaus vihdoin tapahtuu, veren ja irtoraajojen määrä ei petä, mutta samanlaisia ei ole kovin montaa. Muitakin heimorituaaleja on mukana ja onkin hienoa, että kun kannibaalit eivät puhu, ei katsoja koskaan täysin tiedä, mitä he haluavat. Heimon kylässä olevat kohtaukset ovat selkeästi parasta elokuvassa - niiden takiahan elokuvan haluaa katsoa - mutta muuten leffa on aika heikko yritys tuoda kannibalismiteema takaisin kauhuelokuviin. Alkupuoli on aika tylsää katsottavaa, eikä ihan loppu erityisemmin vakuuta. Onneksi aina voi kelata ja katsoa uudestaan hyvät osiot elokuvasta. Raakuuksia on sen verran, että kovin nuorille tätä ei kannata näyttää ja perheen pienimmille tämä ei sovi ollenkaan.

The Green Infernon on ohjannut Eli Roth, joka toimi myös käsikirjoittajana ja tuottajana. Tätä ennen hän on ohjannut mm. elokuvat Hostel (2005) ja Hostel: Part II (2007), joten kauhugenre on hänelle tuttu. Rothilla on ollut hyvä idea, mutta se on heikentynyt tuotantovaiheessa. Kuvaus ei ole parhaimmasta päästä ja kuva heiluu välillä ihan liikaa, jolloin elokuvassa on paikoitellen "found footage" -tunnelmaa ("found footage" -tyylissä hahmot itse kuvaavat elokuvan). Leikkaus on paikoitellen liian kiirehtivää, mutta alun olisi voinut pilkkoa tiiviimmäksi. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaimmasta päästä, mutta äänitehosteet toimivat. Musiikista vastaa Manuel Riveiro, joka on luonut toimivaa musisointia elokuvaan. Sävellyksissä on hieman vaikutteita heimomusiikeista.

Elokuvasta on olemassa kaksi eri versiota: alkuperäinen teatteriversio ja verisempi Director's Cut, joka sisältää pidennettyjä kohtauksia heimon luona, joissa näkyy enemmän verta sun muita ihmissisälmyksiä. Esimerkiksi Netflixista, josta itse katsoin elokuvan, löytyy juurikin Director's Cut.

Yhteenveto: The Green Inferno on ihan viihdyttävä pätkä, mutta siitä löytyy vain harvoin sitä, miksi se luultavasti alkaa pyörimään katselijoiden televisioissa: kannibalismia. Sillä jos tietää alkavansa katsomaan elokuvaa, joka kertoo kannibalismista, niin se on mitä luultavimmin syy siihen, miksi elokuvaa katsotaan. Kun ensimmäinen ihminen pilkotaan palasiksi ja valmistetaan illalliseksi, tuntuu leffa vihdoin lähtevän liikkeelle. Valitettavasti siinä kohtaa elokuva on mennyt jo yli puolen välin kestostaan, eikä loppuosiokaan ole kovin erikoinen. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan ja hahmot tarpeeksi toimivia, vaikka Ariel Levyn esittämä Alejandro muuttui inhottavaksi ja väliinpitämättömäksi täysin yllättäen ilman selityksiä. Kovin pelottava leffa ei ole kyseessä, vaan enemmänkin ällöttävä ihmissyöntikohtauksien takia. Vaikea sanoa, miten aiheesta olisi kovin paljon ihmeellisemmän pätkän voinut saada aikaiseksi. Jos The Green Inferno kiinnostaa, niin Netflixista löytyy. Niille, jotka kestävät enemmän, elokuva sisältää liian vähän kannibalismia ja niille, jotka kestävät vain vähän, elokuva on tällaisenaan jo liian kuvottava. Lopputekstien jälkeen on tiedossa jotain jatko-osaa lupailevaa, mutta toivon, ettei sellaista tulisi. Toisaalta jos The Green Inferno saisi jatkoa, siinä voisi oikeasti olla niitä kannibaaleja kaiken aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan, 10.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
The Green Inferno, 2013, Worldview Entertainment, Dragonfly Entertainment, Sobras International Pictures