Arvostelu: The Christmas Chronicles 2 (2020)

THE CHRISTMAS CHRONICLES 2

Ohjaus: Chris Columbus

Pääosissa: Kurt Russell, Darby Camp, Jazhir Bruno, Goldie Hawn, Julian Dennison, Judah Lewis, Kimberly Williams-Paisley, Tyrese Gibson, Sunny Suljic ja Malcolm McDowell

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 7

Netflixin jouluelokuva The Christmas Chronicles oli iso hitti suoratoistopalvelussa, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Alunperin Clay Kaytisin oli tarkoitus ohjata myös jatko-osa, mutta hän jättäytyi projektista, jolloin ohjaajaksi valittiin ensimmäisen osan tuottanut Chris Columbus. Kuvaukset alkoivat ja nyt The Christmas Chronicles 2 on julkaistu Netflixissä. Itse en pitänyt ensimmäisestä osasta, joten en ollut lainkaan innoissani, kun jatko-osan teosta ilmoitettiin. Pitkän pohdiskelun jälkeen päätin lopulta katsoa The Christmas Chronicles 2:n, jos se vaikka onnistuisikin yllättämään minut positiivisesti. Ja jo nyt täytyy todeta, että minä kyllä pidin tästä jatko-osasta enemmän kuin ensimmäisestä elokuvasta.

Kun entinen tonttu Belsnickel janoaa kostoa Joulupukille ja päättää varastaa Betlehemin tähden, Joulupukki tarvitsee jälleen Kate Piercen, sekä tämän uuden velipuolen Jackin apua joulun pelastamiseksi.

Kurt Russell palaa Joulupukin rooliin ja on yhä parasta näissä elokuvissa. Russell muovautuu toistamiseen täydellisesti ikoniseksi punanutuksi ja uhkuu karismaa, vaikka olisikin kuinka hupsu tai lämminhenkinen. Tällä kertaa myös Russellin vaimo Goldie Hawn pääsee kunnolla vauhtiin Joulumuorina. Vaikka Russellin ja Hawnin väliltä löytyy aitoa kemiaa, ei Hawn yksinään vakuuta, eikä ole ihme, ettei Hawnia ole leffoissa oikeastaan nähty viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.

Paluun tekevät myös Piercen sisarukset Kate (Darby Camp) ja Teddy (Judah Lewis), joista jälkimmäinen tosin jätetään tällä kertaa seikkailun ulkopuolelle, sekä heidän äitinsä (Kimberly Williams-Paisley). Äiti on nyt parisuhteessa uuden miehen (Tyrese Gibson) kanssa, jota Kate ei täysin hyväksy, sillä suree yhä menehtynyttä isäänsä. Miehen kautta perheessä on nyt kolmaskin lapsi, Jazhir Brunon esittämä Jack-poika, joka päätyy Katen mukana Korvatunturille... tai siis Pohjoisnavalle, missä hupsut amerikkalaiset luulevat Joulupukin majailevan. Camp on yhä mainio, mutta Lewis näyttää vähäisessä ruutuajassaan siltä, että on tyytyväinen, ettei hänen tarvitse olla enempää mukana. Bruno on kelpo löytö nuoren ja innokkaan Jackin osaan. Hassua muuten on, että tulokasnäyttelijä Bruno on vasta näytellyt kahdessa elokuvassa, tässä ja pian Suomeen ilmestyvässä Kuka pelkää noitia -filmissä (The Witches - 2020) ja minä näin molemmat hänen elokuvansa samalla viikolla täysin sattumalta. Gibson on täysillä mukana ne muutamat minuutit, mitä häntä leffassa näkee, mutta Williams-Paisley vain lähinnä on.

     Elokuvassa nähdään myös Deadpool 2:sta (2018) tuttu Julian Dennison entisenä tonttuna, Belsnickelinä, joka aikoinaan joutui häädetyksi Joulupukin kylästä ja nyt vannoo saavansa kostonsa. Dennisonista tulee lähinnä mieleen uhmaikäinen muksu, joka kiukuttelee vanhemmilleen, eikä hän siten ole kovin vakuuttava antagonisti.

Tietyistä vioistaan (kuten kehnosta pahiksesta ja aivan liian pitkästä kestosta) huolimatta The Christmas Chronicles 2 osoittautui edellistä osaa paremmaksi filmiksi. Ei tämäkään kummoinen tekele ole, mutta erittäin heikkoon ykkösosaan verrattuna elokuva tarjosi tarpeeksi positiivisen kokemuksen. Iso syy tähän johtuu luultavasti kokeneemmasta ohjauksesta. Vaikkei The Christmas Chronicles 2 todellakaan nouse Chris Columbuksen aiempien perheleffojen, kuten Yksin kotona (Home Alone - 1990), Mrs. Doubtfire - isä sisäkkönä (Mrs. Doubtfire - 1993) ja Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001) tasolle, tarjoaa se miellyttävää jouluhenkeä ja toimiikin oikein passelisti tämän elokuvavuoden joulun aloittajana. Itse söinkin vuoden ensimmäisen riisipuuron ja ensimmäiset piparkakut leffan aikana. Elokuvaa katsoessa teki myös mieli käydä kaivamassa joulukuusikin kellarista ja koristella asunto juhlaa varten.

Vielä elokuvan alku ei oikein vakuuta ja hetken jo pelkäsin, että luvassa olisi ihan yhtä tökerö jouluraina kuin viimeksi. Kuitenkin kun päästään Joulupukin kylään, elokuvan taso lähtee nousuun. Aito jouluhenki ympäröi katsojan ja tietyt siirappisuudetkin katsoo sormien läpi. Digitontut ovat yhä aika kammottavia ilmestyksiä, mutta muuten tonttujen maailma on valloittava. Itse kylä näyttää siltä kuin se olisi jättimäinen lumisadepallo ja tietty lämmin tunnelma huokuu kylän esittelyn aikana. Elokuvafani voi kokea riemua hassuista viittauksista muihin teoksiin, kuten se, että kylän elokuvateatteri taitaa pyörittää Will Ferrellin Elfiä (2003) tauotta ja televisiossa taas näkyy Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life - 1946) tontuksi dubattuna.

Vaikka elokuva tarjoaakin tarpeeksi joulumieltä, veikeää seikkailuhenkeä, muutaman aidosti hauskan jutun, sekä Russellin mahtavuutta, jotta sen parissa viihtyy juuri ja juuri läpi lähes kahden tunnin keston, säännöllisin väliajoin elokuvan ongelmat nostelevat päätään. Jotkut sekoiluhetket saattavat riemastuttaa perheen pienimpiä, mutta saavat monet muut pyörittelemään silmiään. Pakollinen musikaalinumero on harvoja asioita, mitkä ovat heikompia tässä kuin ensimmäisessä osassa. Heikkous on myös se, että elokuvasta puuttuu tietty kiireellisyyden tunne. Siinä, missä ensimmäisessä The Christmas Chroniclesissa hahmoilla oli yksi yö aikaa pelastaa joulu, tässä ei ole samaa tunnetta. Monet pulmat myös ratkeavat turhankin helposti ja etenkin loppuratkaisu on aika tylsä kaiken koetun jälkeen.

Matt Liebermann palaa käsikirjoittajaksi ja saa avukseen Columbuksen. Jatkotarinan luonti on paikoitellen väkinäisen tuntuista, mutta silti lopputulos yllättää ihan positiivisesti. Kaksikko on keksinyt joitain kivoja ideoita, mutta eivät jaksa viedä kaikkia kunnolla loppuun. Lisäksi dialogissa ärsyttää, kuinka hahmojen täytyy välillä tarpeettomasti todeta ääneen päivänselviä asioita. The Christmas Chronicles 2 on kuvattu ihan sujuvasti, mutta leikkauksessa kuvattua materiaalia olisi voinut tiivistää reippaasti. Lavasteet ja asut ovat mainiot, mutta erikoistehosteet näyttävät siltä kuin ne olisi tehty yli kymmenen vuotta sitten. Monet efektit hurjemmissa kohdissa näyttävät jopa viimeistelemättömiltä, aivan kuin animaattorit olisivat uskoneet, että jos jokin asia näkyy vain noin sekuntin ajan, ei siihen tarvitse panostaa. Vauhdikkaammista kohtauksista löytyykin siis aikamoista digimössöä. Äänimaailma on kuitenkin kelvollisesti rakennettu ja Christophe Beckin säveltämistä musiikeista löytyy oivaa joulutunnelmaa.

Yhteenveto: The Christmas Chronicles 2 on parannus kehnon ykkösosan jälkeen ja ihan passeli jouluelokuva. Lähes kahden tunnin kesto on aivan liikaa, digitontut näyttävät yhä kamalilta, musikaalinumero aiheuttaa myötähäpeää ja kiukuttelevalta uhmaikäiseltä tuntuva pääpahis on aika laimea tapaus. Paikoitellen nämä viat onnistuu kuitenkin unohtamaan. Lämmin jouluhenki valtaa katsojan, kun päästään Joulupukin kylään ja oivaa seikkailun tunnelmaakin löytyy. Joitain hauskoja vitsejäkin löytyy, mutta tarpeellinen jännite jää minimaaliseksi. Kurt Russell on jälleen mahtava itse Joulupukkina, mutta Goldie Hawn ei oikein vakuuta Muorina. Lapsinäyttelijät Darby Camp ja Jazhir Bruno tekevät oivaa työtä. Lopputuloksena on tarpeeksi toimiva 2020-joulun aloittajaleffa ja positiivinen yllätys heikon ensimmäisen The Christmas Chroniclesin jälkeen. Toisaalta ensimmäinen osa oli hitti ja monet siitä pitivät, joten voi olla, että monet taas näkevät jatko-osan juuri toisin silmin kuin minä. Noh, niin tai näin, tämäkin on takuuvarma menestys, joten eiköhän Netflix pian ilmoita työstävänsä kolmatta osaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.11.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Christmas Chronicles 2, 2020, 1492 Pictures, Wonder Worldwide

 

Arvostelu: Mid90s (2018)

MID90S

Ohjaus: Jonah Hill
Pääosissa: Sunny Suljic, Ne-Kel Smith, Olan Prenatt, Lucas Hedges, Katherine Waterston, Gio Galicia ja Ryder McLaughlin
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 16

Mid90s on komedianäyttelijä Jonah Hillin esikoiselokuva ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hill oli jo pidempään suunnitellut siirtyvänsä näyttelemisestä kameran taakse ja olikin kirjoitellut tarinaa. Pitkän suunnittelun ja rahan etsimisen jälkeen Hill sai projektinsa eteenpäin ja kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Elokuva sai maailmanensi-iltansa jo yli vuosi sitten Toronton elokuvajuhlilla, missä sitä kehuttiin kovasti. Itse kiinnitin huomiota leffaan jo viime vuoden lopulla, kun se oli joidenkin listoilla vuoden parhaiden elokuvien joukossa. Aloin odottamaan elokuvan näkemistä, mutta kun sen Suomen julkaisusta ei kuulunut mitään, ehdin jo unohtaa koko teoksen. Ilahduin kuitenkin huomatessani, että Mid90s näytettäisiin Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla ja päätinkin käydä ensimmäistä kertaa elämässäni näillä leffafestivaaleilla katsomassa juurikin tämän filmin.

Kolmetoistavuotias Stevie etsii paikkaansa 1990-luvun Los Angelesissa. Kun kotona ei ole asiat hyvin, Stevie löytää itselleen toisenlaisen perheen skeittaajaporukasta.

Nuori Sunny Suljic suorastaan loistaa 13-vuotiaan Stevien roolissa! Suljic tarjoaa huikean roolisuorituksen, täynnä elämää, tunnetta ja intohimoa näyttelemistä kohtaan. Hän hyppää oikein tosissaan hahmonsa vietäväksi ja riemuitsee ajastaan kameran edessä. Useaan otteeseen katsojalle leviää väkisinkin hymy, kun seuraa Suljicin eläytymistä. Roolihahmona Stevie voi olla todella vaikea tapaus näin nuorelle näyttelijälle, sillä hänen äitinsä (Katherine Waterston) on keskittynyt enemmän erilaisiin miehiin ja ummistaa silmänsä selvältä tosiasialta, että isoveli Ian (Lucas Hedges) hakkaa Stevietä usein. Suljic on kuitenkin erittäin vakuuttava ja hän viestii hienosti Stevien kokemat tunteet. Yksi parhaista lapsen roolitöistä, minkä olen pitkään aikaan nähnyt! Myös Waterston ja Hedges suoriutuvat hyvin, mutta heidän hahmojaan ei käsitellä yhtä kiehtovasti.
     Skeittaajapojat, joihin Stevie tutustuu, ovat häntä joitain vuosia vanhemmat Ruben (Gio Galicia), Ray (rap-artisti Na-Kel Smith), Fuckshit (Olan Prenatt) ja Fourth Grade (Ryder McLaughlin). Jokainen nelikosta on omalaisensa persoona ja jokaiseen syvennytään jossain kohtaa hieman. Riippuen katsojasta, aluksi hahmoihin suhtautuu joko ihaillen tai epäillen, mutta elokuvan kulkiessa eteenpäin hahmoja alkaa ymmärtämään ja heistä saattaa jopa alkaa välittämään. Galicia, Smith, Prenatt ja McLaughlin ovat kaikki todella hyviä ja etenkin uskottavia vanhana kaveriporukkana.

On suuri ilo huomata, ettei Jonah Hill ole pelkkä kelpo komedianäyttelijä, vaan hänestä on lahjoja muuhunkin. On myös mielenkiintoista, että toisin kuin voisi odottaa, Hill ei esikoisohjauksenaan tehnyt komediaa, vaan draamaleffan. Toki Mid90sista löytyy huumoripainotteisemmat hetkensä ja sen aikana saa naurahdella, mutta pohjimmillaan kyseessä on vakava tarina väkivaltaisessa kodissa asuvasta pojasta, joka etsii elämälleen tarkoitusta. Isoveljen väkivaltaisesta käytöksestä ei vain vihjailla, vaan mukana on muutamakin kohtaus, jossa tämä lyö pikkuveljeään useaan otteeseen niin, että katsojaakin sattuu. 13-vuotias Stevie ei tietenkään osaa itse hakea apua tällaiseen, mutta on kiinnostavaa seurata, kuinka hän yrittää löytää uudet isoveljet skeittaajakaveruksista. Tämän erikoisen perheen muodostuminen onkin leffan sydän, mikä sykkii yllättävänkin lämpimästi. Aluksi katsoja nostelee kulmiaan syyttävästi, kun kaverukset tuntuvat painostavan Stevietä tekemään asioita, mutta vaikka kuinka tekisi mieli soittaa lastensuojeluun, tässä porukassa on jotain niin toimivaa, että sitä seuraa jopa lumoutuneena.

Mid90s tuntuu erittäin aidolta teokselta ja siitä huokuu, kuinka itselleen tärkeää tarinaa Hill kertoo. Hill onkin halunnut panostaa filmin ysärihenkeen täysillä, jotta se tuntuisi todelliselta nostalgiatripiltä muillekin 90-luvun nuorille. Elokuva on kuvattu aikaan sopivasti lähes neliömäiselle 16 millimetrin rakeilevalle filmille, aivan kuin se olisi kotivideo, mikä olisi oikeasti kuvattu vuonna 1996. Todella vahva visuaalinen visio, sekä tarkka ajankuvaa luova työ lavastajilta ja puvustajilta takaavat katsojalle aikamatkan. Erilaisilla kikoilla Hill saa elokuvan tuntumaan siltä kuin katsoisi aitoja tapahtumia, joita ei ole suunniteltu tai näytelty. Illuusio on erinomaisesti rakennettu läpi elokuvan. Vajaan puolentoista tunnin kesto hujahtaakin nopeasti ohi, mutta sille ajalle ehtii kertyä monenlaisia tunteita. Vaikka Mid90s käsitteleekin todella hyvin rankkoja aiheita, jää siitä lopulta hyvä mieli.

Kyseessä on myös erinomaisesti leikattu leffa. Yllätin itseni useastikin intoilemasta todella rytmitajuisen leikkauksen vuoksi. Rytmityksellä en tarkoita vain yleisesti koko elokuvan rytmiä, vaan kohtauksen sisällä olevien leikkausten rytmikkyyttä. Leikkaukset ovat erittäin tarkkoja ja huolella tehtyjä. Ne ovat usein napakoita ja voinkin helposti kuvitella, kuinka Hill on katsonut leikkaushuoneessa kuvattua materiaalia ja napsautellut sormiaan aina, kun haluaa leikkauksen kuvaan. Etenkin yhdessä bilekohtauksessa on suorastaan maagista editointia. Äänipuolikin on toimiva ja musiikit ovat aikaan ja teemaan kuuluvia. Isoveljen lyöntien äänitehosteet ovat kuitenkin hieman yliampuvat ja niissä olisi voinut laskea äänen tasoja maltillisemmiksi, jotta niiden kohtaukset olisivat entistäkin tehokkaampia. Toisaalta voi olla, että tämä on tietoinen päätös juuri sen takia, että katsojan tunnetta keventäisi yliampuvat ääniefektit.

Yhteenveto: Mid90s on loistava debyyttiohjaus Jonah Hilliltä ja kunnon aikamatka ysärille. Elokuvan visuaalinen tyyli neliömäisine ja hieman rakeilevine kuvineen kaikkineen on todella taidokkaasti luotu, minkä lisäksi filmi on upeasti leikattu. Tarina on selvästi tärkeä Hillille, sillä niin huolellisesti hän teostaan käsittelee. On hienoa nähdä, ettei Hill ole vain komediaheppu, vaan hän taitaa myös vakavan draaman. Kaikki leffassa tuntuu hämmentävän aidolta, aivan kuin ei edes katsoisi elokuvaa, vaan todellisia tapahtumia. Skeittaajaystävien kaveruus on erittäin todentuntuinen. Parasta leffassa on kuitenkin sen päätähti, nuori Sunny Suljic, joka tarjoaa aivan mielettömän hyvän roolisuorituksen itseään etsivänä Stevienä. Todella toivon, että Suljicille avautuu lisää ovia ja että hän pääsee osoittamaan upeat kykynsä vielä monesti tulevaisuudessakin. Jos pidät vahvoista indiedraamoista, haikailet takaisin 1990-luvulle tai lämpenet skeittikulttuurille, suosittelen todella paljon Mid90sin katsomista. Vaikka Rakkautta & Anarkiaa -näytökset ovat jo menneet, on leffa saapunut Suomeen vaivihkaa myös vuokrattavaksi ja myyntiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Mid90s, 2018, A24, IAC Films, Waypoint Entertainment

Arvostelu: Talo jossa kello tikittää (The House with a Clock in Its Walls - 2018)

TALO JOSSA KELLO TIKITTÄÄ

THE HOUSE WITH A CLOCK IN ITS WALLS

Ohjaus: Eli Roth
Pääosissa: Owen Vaccaro, Jack Black, Cate Blanchett, Kyle MacLauchlan, Sunny Suljic, Colleen Camp, Renée Elise Goldsberry, Vanessa Anne Williams, Lorenza Izzo ja Eli Roth
Genre: fantasia, jännitys, komedia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

The House with a Clock in Its Walls, eli suomalaisittain Talo jossa kello tikittää perustuu John Bellairsin samannimiseen kirjasarjan aloitusosaan vuodelta 1973. Universal Pictures hommasi kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään siitä filmatisointia. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017 ja nyt vuotta myöhemmin Talo jossa kello tikittää sai vihdoin ensi-iltansa. Elokuva herätti kiinnostukseni heti, kun kuulin siitä. Jack Blackin ja Cate Blanchettin tähdittämä fantasiaseikkailu kuulosti mielenkiintoiselta, mitä lisäsi se, että pääasiassa kauhua tekevä Eli Roth toimisi elokuvan ohjaajana. Kiinnostukseni vain kasvoikin, kun luin, että Yhdysvalloissa monet vanhemmat ovat valittaneet leffan olevan liian pelottava lapsille ja meninkin positiivisin mielin katsomaan Talon jossa kello tikittää sen ensi-iltaviikonloppuna.

Vuonna 1955 orpopoika Lewis muuttaa Jonathan-enonsa luokse asumaan. Pian Lewisille selviää, että Jonathan on velho ja että hänen talonsa seinien sisällä tikittää kello, mikä varoittaa tulevasta tuhosta...

Pääroolissa orpopoika Lewisina nähdään Daddy's Home -komedioista (2015-2017) tuttu Owen Vaccaro, joka sopii rooliinsa oikein mainiosti. Vaccarolta löytyy pari heikompaa hetkeä (yhdessä kohtaa häntä on selvästi ohjattu irrottelemaan oikein kunnolla, mikä johtaa aika myötähäpeälliseen hetkeen), mutta suurimmaksi osaksi hän hoitaa hommansa hyvin. Lewisista alkaa välittämään heti elokuvan alusta alkaen, mikä johtuu suurimmaksi osaksi Vaccaron sympaattisuudesta. Hahmo innostuu enonsa taikalahjoista ja ymmärrettävästi haluaa itsekin kouluttautua velhoksi. Lewis kokee leffan aikana hyvin perinteisen mutta toimivan hahmokaaren, missä hänen täytyy kerätä rohkeutensa ja lähteä jossain kohtaa sankarihommiin.
     Velhoeno Jonathan Barnaveltina nähdään Jack Black, joka vetää roolinsa yllättävän maltillisesti. Välillä Black päästää tutun ylienergisen itsensä valloilleen, mutta suurimmaksi osaksi hän oikeasti keskittyy tekemiseensä ja yrittää luoda vaikutelmaa viisaasta velhosta. Jonathan on kiehtova hahmo ja hänen taustojaan avataan hyvin läpi leffan.
     Cate Blanchett taas näyttelee Jonathanin naapuria Florence Zimmermannia, joka on noita. Florenceltakin löytyy kiinnostava tausta, mikä vaikuttaa hänen taikakykyihinsä ja on hienoa, kuinka hänellekin on luotu selkeä kaari elokuvan aikana. Hienointa on kuitenkin Florencen ja Jonathanin välinen hauska "suhde". He ovat selvästi todella tärkeitä toisilleen, mutta naljailevat toisilleen minkä kerkeävät ja kutsuvat toisiaan muka-ilkeillä nimillä. Blanchett sopii osaansa hyvin, muttei kuitenkaan tarjoa mitään erityisen säväyttävää roolityötä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Lewisin luokkatoverit Tarby (Sunny Suljic) ja Rose Rita (Vanessa Anne Williams) ja Jonathanin täysin tavallinen naapuri rouva Hanchett (osaansa täydellisesti sopiva Colleen Camp). Leffassa nähdään myös Kyle MacLauchlan velho Isaacina, Renée Elise Goldsberry tämän rakkaana Selenana, sekä ohjaaja Eli Roth pienessä, mutta jollain tapaa merkittävässä sivuroolissa.

Kuten jo sanoin alussa, Talo jossa kello tikittää on saanut kritiikkiä siitä, että se on liian pelottava koko perheen elokuvaksi ja omalla tavallaan tämä on kyllä ymmärrettävää. Mukana nimittäin on yllättävänkin karmivia kohtauksia, joissa ohjaaja Eli Roth osoittaa kauhutaustansa. Jännittävä ilmapiiri vallitsee suurimman osan ajasta ja muutamassa kohtaa aikuiskatsojakin huomaa pulssin kohoavan. Itse en kuitenkaan lähtisi kritisoimaan tätä, vaan mielestäni on aivan mielettömän mahtavaa, että lapsillekin tehdään "kauhua". Monet lapset alkavat jo hyvin varhain kiinnostumaan kauhusta ja kun vanhempi miettii, mitä muksulle voisi näyttää, on Talo jossa kello tikittää erittäin oivallinen vaihtoehto. Jos elokuva tuntuu liian hurjalta, ei kannata siirtyä Sen (It - 2017) tai Hohdon (The Shining - 1980) kaltaisiin kunnon kauhufilmeihin. Lapsille hyvänä kevennyksenä leffassa on kuitenkin myös paljon huumoria, mistä suuri osa onnistuu naurattamaan myös aikuisia. Jotkut kakkavitsit menevät täysin päin mäntyä ainakin omalla kohdallani, mutta joillekin lapsille ne voivat olla tärkeä osa sitä, etteivät he näe painajaisia elokuvan jälkeen.

Hyvin luodun (vaikkakin välillä turhan paljon heittelevän) ilmapiirin lisäksi elokuvasta löytyy myös kiehtovan mysteerinen tarina. Talon seinien sisällä tikittävän kellon merkityksen selvittäminen naulaa katsojan paikoilleen, minkä lisäksi on hauska seurata, kun Lewis yrittää oppia velhoksi. Paikoitellen elokuva kärsii hieman kompastelevasta rytmityksestä - jotkut hetket ovat ohi liian nopeasti, kun taas toiset voisivat loppua aiemmin - mutta leffa pitää silti hyvin mukanaan. Mukaan on myös ujutettu lapsille tärkeää viestiä siitä, ettei erilaisuus ole pahasta, vaan siitä pitäisi pitää kiinni, eikä vain mennä massan mukana hyväksymisen toivossa.

Täysin loppuun asti filmi ei kuitenkaan kestä. Loppupäässä elokuva hieman unohtelee sivujuoniaan ja kun se muistaa ne, on ne kirjoitettu loppuun aika hutiloiden. Loppuhuipennus ei myöskään ole ihan niin hyvä kuin voisi toivoa. Elokuva on täynnä taikuutta, mutta lopussa sitä ei hyödynnetä läheskään niin paljon kuin olisi mahdollista. Erilaiset kekseliäät taikaniksit tekisivät lopusta paljon mielenkiintoisemman. Loppua parantaisi myös paljon se, jos siitä poistaisi yhden täysin typerän, liian kauan kestävän vitsin. Kenties tekijät ajattelivat, että ilman sitä lapset lähtisivät kirkuen ulos teatterista, mutta omasta mielestäni se vain latistaa hyvin rakennettua ilmapiiriä. Pienin muutoksin Talo jossa kello tikittää voisi siis olla jopa erittäin hyvä fantasiaseikkailu, mutta tiettyjen vikojensa takia elokuva ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Tästä huolimatta kyseessä on oivallinen elokuva, mikä sopii todella hyvin koko perheen kanssa vietettävään halloween-leffailtaan.

En ole kaikkia Rothin elokuvia vielä nähnyt, mutta tähän mennessä nähdyistä Talo jossa kello tikittää on selvästi paras. Roth osoittaa oikeasti osaavansa ohjata, eikä vain halua shokeerata verimässäilyllä ja kiduttamisella. Käsikirjoittaja Eric Kripke on tehnyt muuten mainiota työtä, mutta tietyt tyhmät vitsit hän olisi voinut poistaa. Tämän lisäksi elokuvan alkupään pienesti kiirehtivää rytmitystä olisi pitänyt korjailla joko jo käsikirjoitusvaiheessa tai leikkauksessa. Muuten filmi on kelvollisesti leikattu. Kuvaus on oivallista ja mukana on useita karmivia otoksia. Lavasteet ovat todella tyylikkäät; Jonathanin talo on upeasti luotu, minkä lisäksi 1950-luvun ajankuva on tuotu oivasti esille. Visuaalisesti leffa leikkii värien kanssa taidokkaasti. Elokuvassa on hienosti käytetty nukkeja ja maskeerauksia luomaan karmivia hetkiä, mutta digiefektit eivät ole parhaasta päästä. Parissa kohtaa digitaalisuudet ovat jopa kamalan silmäänpistäviä. Äänimaailma on kuitenkin mainiosti rakennettu aina ääniefekteistä Nathan Barrin säveltämiin, tunnelmaa hyvin lisääviin musiikkeihin.

Yhteenveto: Talo jossa kello tikittää on mainio fantasiaseikkailu, joka tarjoaa mukavasti karmivia hetkiä koko perheelle. Herkimmille elokuvan "kauhu"-kohtaukset saattavat olla liikaa, mutta monet nuoremmat katsojat tulevat varmasti nauttimaan leffan aiheuttamasta jännityksestä. Karmivuutta on tietty pehmentämässä oiva määrä huumoria, mistä suuri osa saa kaikenikäiset nauramaan. Mukaan on kuitenkin lipsahtanut muutama kakkapissavitsi, mitkä naurattavat lähinnä niitä, joilla ei ole vielä ikää katsoa leffaa. Elokuvan tarina on kiehtova ja siihen on saatu maagisen mysteeristä tuntua. Ihan loppuun asti homma ei kuitenkaan kestä, vaan finaali menettää hieman otettaan katsojasta. Tästä huolimatta kyseessä on oikein hyvä leffa. Eli Roth osoittaa taitonsa yhdistellessään kauhua koko perheen seikkailuun, minkä lisäksi pääkolmikko Vaccaro, Black ja Blanchett sopivat hyvin rooleihinsa. Digiefektit eivät ole parhaasta päästä, mutta nukkeolennot ja lavasteet tarjoavat hienoja visuaalisuuksia. Suosittelenkin Taloa jossa kello tikittää erittäin lämpimästi koko perheen kanssa vietettävään jännitysiltaan. Elokuva sopii mitä parhaiten halloweenina katsottavaksi, jos ei ole vielä ikää lähteä katsomaan pian ilmestyvää Halloweenia (2018).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The House with a Clock in Its Walls, 2018, DreamWorks, Amblin Entertainment, Mythology Entertainment

Arvostelu: The Killing of a Sacred Deer (2017)

THE KILLING OF A SACRED DEER (2017)

Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Pääosissa: Colin Farrell, Barry Keoghan, Nicole Kidman, Raffey Cassidy, Sunny Suljic, Bill Camp ja Alicia Silverstone
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

The Killing of a Sacred Deer on niitä elokuvia, jotka löysin selatessani tulevia ensi-iltoja. Se herätti välittömästi huomioni näyttelijöidensä ansiosta ja kun huomasin, että sen oli ohjannut Yorgos Lanthimos, eli The Lobsterin (2015) ohjaaja, ajattelin, että kyseessä voisi olla jotain todella erikoista. Halusin siis tietysti mennä katsomaan sen. Kiinnostustani kasvatti voimakkaasti se, kun luin, että filmiä tähdittävä Colin Farrell oli sanonut haastattelussa, että käsikirjoituksen lukeminen sai hänet voimaan pahoin. Suurella mielenkiinnolla lähdinkin katsomaan The Killing of a Sacred Deeriä sen lehdistönäytökseen (tosin vasta viimeiseen niistä), jotta tietäisin, millainen elokuva on kyseessä. Ja jösses, millaisesta elokuvasta onkaan kyse!

Erikoinen nuorimies Martin alkaa voimakkaasti häiritsemään sydäntautilääkäri Stevenin perhettä.

Elokuvan pääroolissa Steveninä nähdään tosiaan Colin Farrell, joka näytteli The Lobsterinkin pääosassa. Tässä hän osoittaa, että Farrell-Lanthimos -yhdistelmä todella toimii ja saa katsojan haluamaan lisää teoksia kaksikolta. The Lobsterin tavoin myös The Killing of a Sacred Deerissä näytteleminen on hieman tönkköä, mutta se on tarkoituksellisesti tehty niin, jolloin outo elottomuus muuttuu hienoksi tyyliksi. Farrell hoitaa tällaisen esiintymisen parhaiten elokuvassa ja hän tuo taidokkaasti esille, kuinka äärimmäisen vaikea tilanne vaikuttaa Steveniin. Parissa kohtaa Farrell on jopa aivan mahtava, kun hän pääsee todella heittäytymään.
     Stevenin perheeseen kuuluvat hänen vaimonsa Anna (Nicole Kidman), sekä heidän tyttärensä Kim (Raffey Cassidy) ja poikansa Bob (Sunny Suljic). Kidman ei ole mielestäni kovin ihmeellinen näyttelijä, mutta tänä vuonna hän on onnistunut yllättävän hyvin; The Beguiledissa (2017) hän oli oikein mainio ja niin hän on myös tässä. Kidman ja Farrell näyttelivät yhdessä myös siinä filmissä, joten ehkä he tarvitsevat toisiaan, jotta Kidman pääsee näyttämään taitonsa. Cassidylta ja Suljicilta "tönkkö" näytteleminen ei paikoitellen ihan täysin luonnistu, etenkään Suljicilta, joka on todella nuori. Cassidylla on kuitenkin selkeitä hyviä hetkiä ja hänen Kim-hahmolleen on annettu paljon enemmän tekemistä kuin Bobille.
     Kummallisen Martinin roolissa nähdään Dunkirkistä (2017) tuttu Barry Keoghan. On hassua, että ennen tätä vuotta en ollut kuullutkaan Keoghanista ja yhtäkkiä näen hänet samana vuonna kahdessa elokuvassa, jotka nousevat vuoden parhaimmistoon. Tässä Keoghan on kuitenkin parempi kuin Dunkirkissä, sillä siinä hän jäi monen muun asian varjoon, kun taas tässä hän pääsee todella selkeästi esille. Keoghan on erinomainen valinta oudoksi Martiniksi kaikin puolin. Hänen puheensa on hieman erikoista ja välillä oudon lapsellista. Eleidensä puolesta Martin vaikuttaa vähän väliä siltä, että hänellä olisi epämukava olla, jolloin hänen täytyy liikkua paljon löytääkseen mukavan asennon. Yhteisissä kohtauksissaan Farrellin kanssa Keoghan ei todellakaan jää varjoon, vaan he ovat kummatkin erittäin mainioita.
     Elokuvassa nähdään myös Bill Camp Stevenin työkaveri Matthew'na ja Batman & Robinista (1997) tuttu Alicia Silverstone todella pienessä roolissa Martinin äitinä.

The Killing of a Sacred Deer muistuttaa hyvin paljon The Lobsteria. Sen lisäksi, että näytteleminen on hieman elotonta, eivätkä ihmisten liikkeet ole paikoitellen lainkaan luontevia, ovat repliikit todella kummallisia. Elokuvassa puhutaan todella erikoisia asioita täysin pokkana kuin sellaiset keskustelut olisivat täysin normaaleja. Yhdessä kohtaa Bob esimerkiksi kysyy Martinilta, voisiko tämä näyttää hänelle kainalokarvansa, joka ei lainkaan kyseenalaista pyyntöä, vaan nostaa vain paitaansa ja esittelee kainaloaan pojalle. Tai eräässä kohtauksessa Martinilta ja Annalta kysytään, mitä heidän lapsilleen kuuluu ja he vastaavat, että Bob haluaisi soittaa pianoa ja Kimin kuukautiset ovat vihdoin alkaneet. Molemmat ovat tietty täysin normaaleja asioita, mutta se miten asiat sanotaan, on todella erikoista ja hieman vaivaannuttavaa. Toisen lapsen tieto on paljon yksityisempi asia, mutta se kerrotaan täysin samalla tavalla. Elokuvan tarina itsessään ei ole ihan yhtä erikoinen ja outo kuin The Lobsterissa, mutta mukaan mahtuu silti paljon kummallisuuksia, jotka saavat katsojan ihmettelemään, mitä he alkoivat juuri katsomaan? Ihan oikeasti, ensimmäinen asia, mitä sanoin elokuvan päätyttyä oli: "Mitä helvettiä minä juuri katsoin?"

Elokuvassa on todella voimakas tunnelma, jolloin on ihme, jos joku katsojista ei kokisi oloaan epämiellyttäväksi kertaakaan sen aikana. Filmi on paikoitellen erittäin kieroutunut ja jopa niin sairas, etten yhtään ihmettele, jos Colin Farrell oikeasti voi pahoin käsikirjoitusta lukiessaan. Elokuvalla on munaa luoda hetkiä, jotka ovat todella kipeitä ja se vain heittää ne katsojille, joille voi tuottaa vaikeuksia käsitellä näkemäänsä. Aivan varmasti tulee olemaan niitä, jotka inhoavat leffaa sen takia, miten kuvottavia juttuja se sisältää, mutta uskon, että monet minun lisäkseni arvostavat teoksen rohkeutta ja voimakkuutta. Elokuva sisältääkin todella voimakkaan upeita hetkiä, jotka saivat minut herkistymään. Jo sen ENSIMMÄINEN kuva oli niin voimakkaasti toteutettu, että aloin melkein itkemään. Ja minä en lähes koskaan itke elokuvien aikana, enkä muutenkaan. Niin tajuttoman voimakas aloitus filmillä oli! Muutamassa kohtaa kerronta hieman laahaa, mutta se ei loppujen lopuksi jää mieleen, sillä elokuva herättää niin paljon muita ajatuksia. Leffa voisi helposti olla sellaista väkisin väännettyä tekotaidetta, jota inhoan, mutta siitä on onnistuttu luomaan oikeasti hieno, erinomainen, loistava, kiero, hämmästyttävä ja sairas taideteos. The Killing of a Sacred Deer on niin väärällä tavalla oikein ja niin oikealla tavalla väärin, että se nousee selvästi vuoden parhaimmistoon ja todellakin suosittelen katsomaan sen!

Jos se ei tullut jo The Lobsterin aikana selväksi, niin nyt se on varmaa: ohjaaja Yorgos Lanthimoksen päässä on jotain todella isosti vialla. En millään usko, että täysin tervejärkinen henkilö pystyisi luomaan jotain tällaista. Lanthimos siinä kuitenkin onnistuu ja osoittaa, ettei hänen elokuviaan kannata jättää väliin tulevaisuudessa. The Lobsterin tavoin hän on kirjoittanut tämänkin leffan yhdessä Efthymis Filippoun kanssa. Kaksikko onnistuu todella hyvin ja etenkin heidän kirjoittamansa repliikit ovat aivan mahtavia. Elokuva on kuvattu erittäin tyylitellysti, eikä siinä ole normaaleja kuvia montaa. Useat kuvat on otettu erikoisista kulmista ja niiden sommittelu on hieman kummallista, mutta se vain vahvistaa leffan aiheuttamaa tunnelmaa siitä, että nyt jokin on (hyvällä tavalla) pahasti vialla. Leikkaus on taidokasta, vaikka ihan pientä tiivistämistä olisi voinut tehdä. Äänimaailma on kelvosti toteutettu. Elokuvassa ei kuulla paljoa musiikkia, mutta silloin kun niin tapahtuu, on musiikki todella pahaenteistä ja osuvan ahdistavaa.

Yhteenveto: The Killing of a Sacred Deer on erittäin häiriintynyt, mutta silti erinomainen elokuva, joka nousee yllättäen vuoden parhaimmistoon! Ohjaaja Yorgos Lanthimos on saanut aikaan jotain todella erityistä ja aika sairasta, jonka voimakkuutta on vaikea olla ihailematta. Jo aloituskuva on aivan mielettömän upea! Kokonaisuudesta löytyy kyllä pienesti laahavat hetkensä, mutta pääasiassa elokuva on loistavan onnistunut ja uskaltaa näyttää erikoisia asioita noin vain. "Tönkkö" näytteleminen ja oudot repliikit muuttuvat täysin luonteviksi erittäin hyvien näyttelijöiden ansiosta. Colin Farrell sopii täydellisesti Lanthimoksen filmeihin, eikä Nicole Kidmankaan ole kehno. Barry Keoghan osoittaa, että hänestä voisi vielä tulla jotain isompaa. Filmin tunnelma on mahtavasti luotu jo pelkästään kuvauksella ja musiikilla. Elokuva herättää paljon ajatuksia ja hämmennystä siitä, mitä tuli juuri nähtyä. Suosittelen katsomaan The Killing of a Sacred Deerin, sillä se yllätti minut täysin upeudellaan. Jos piditte The Lobsterin kummallisesta tyylistä, niin tämä toimii myös. En usko, että kovin moni näkee tätä filmiä, sillä en usko monen edes tietävän tästä, mutta toivon todella, että edes joku kiinnostuisi arvosteluni takia The Killing of a Sacred Deeristä ja kävisi katsomassa sen!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The Killing of a Sacred Deer, 2017, Element Pictures, A24, Film4