Näyttelijät: Kevin Hart, Mason Gooding, Marcello Hernández, Kam Patterson, Ben Marshall, Zach Cherry, Teyana Taylor, Michael Mando, Kevin Dunn, Anna Garcia, Elysée Sanvillé, Geena Quintos, Megan Suri ja Andy Garcia
Genre: komedia, rikos
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 16
72 Hours on Kevin Hartin tähdittämä uusi komediaelokuva. John Hurwitz ja Hayden Schlossberg keksivät leffan idean ja työstivät ideansa pohjalta käsikirjoituksen. Kaksikko esitteli tekstiään Sonylle, joka tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025. Nyt 72 Hours on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse kiinnostuin leffasta sen hölmön premissin takia. Katsoinkin 72 Hoursin heti elokuvan julkaisupäivänä.
Kun vodkafirman mainoskampanjasta vastaava nelikymppinen Joe liitetään vahingossa osaksi polttariporukan ryhmäkeskustelua, Joe päättää osallistua juhlintaan tuntemattomien nuorten kanssa.
Kevin Hart näyttelee Joeta, joka työskentelee vodkafirma Unlimitedin mainosten parissa ja toivoo saavansa ylennyksen firman luovaksi johtajaksi. Nelikymppistä Joeta pidetään kuitenkin turhan vanhana hommaan ja kun hänen ideansa jättävät nuoret yleisöt kerta toisensa perään kylmäksi, Joeta uhataan potkuilla, jos hän ei keksi tapaa innostaa z-sukupolvea. Inspiraatio syntyy omituisesta paikasta, kun Joe eräänä päivänä lisätään vahingossa nuoren polttariporukan ryhmäkeskusteluun ja mies tajuaa, että hän voisi hyödyntää porukkaa Unlimitedin salamainoksena. Yleensä varsin hauska Hart jää hieman vaisuksi keski-iän kriisiä potevana Joena ja huomattavasti paremmassa vedossa on nuorta polttariporukkaa esittävät Mason Gooding, Marcello Hernández, Ben Marshall ja Kam Patterson. Goodingin näyttelemä tuleva sulhanen Mason on nelikon tylsin tyyppi, mutta etenkin Marshallin esittämä exänsä perään haikaileva Hunter ja Pattersonin näyttelemä idiootti Freshman tarjoavat leffan harvoja nauruja.
Elokuvassa nähdään myös Teyana Taylor Joen tyttöystävänä Jeninä, Kevin Dunn Joen pomona Terrynä, Zach Cherry Joen työkaverina Barryna, sekä Michael Mando rikollispomo Jazena. Lisäksi Andy Garcia käy nappaamassa kenties uransa helpoimmat rahat Jazen isänä. Sivunäyttelijät ajavat asiansa, joskin Better Call Saul -sarjassa (2015-2022) vakuuttanut Mando ei onnistu sovittamaan geneeristä meksikolaisroistohahmoaan humoristisempaan asetelmaan. On myös sääli, että viimevuotisesta One Battle After Anotherista (2025) Oscar-ehdokkuuden saanut ja Golden Globe -palkinnon voittanut Taylor jätetään täysin tyhjän päälle sinä "nalkuttavana naisena", joka uhkaa häipyä, jos päähenkilömies ei saa elämäänsä kuntoon.
72 Hoursin premissi keski-ikäisestä miehestä, joka päättää osallistua tuntemattoman nuorisoporukan polttareihin, on dorka, mutta siitä löytyisi ainekset hauskaan komediaan... jos liikenteessä olisi ollut vahvempi tekijätiimi. Nyt koko homma jää harmillisen vaisuksi. Elokuva ei joko yritä hauskuuttaa tai sitten yhtäkkiä se yrittää aivan liiankin paljon olla mukamas todella hersyvän hulvaton. Elokuva rakentuu muutaman sketsimäisen kohtauksen varaan, joista parasta antia on aidosti hupaisa väärinkäsitys parin poliisin kanssa. Mutta sitten taas tarinallisena käännekohtana toimiva sekoilu luksusveneellä äityy lähinnä vaivaannuttavaksi koheltamiseksi. Kohtaukset myös rakennetaan yksittäisen vitsin varaan ja jos et esimerkiksi miellä valaiden jättipeniksiä hauskaksi heti, voi olla erittäin kiusallista kuunnella sitä samaa penisläppää useamman minuutin putkeen.
Jos komediaosasto toimisi paremmin, elokuva saisi helpommin anteeksi muuten aika lattean käsikirjoituksen. Polttariviikonloppu on toki täynnä jos jonkinmoista kommellusta, eikä aikaakaan, kun mukana on niin virkavaltaa kuin rikollisiakin. Katsojan on jo varhaisessa vaiheessa helppo arvata, mitä leffassa tulee tapahtumaan ja valitettavasti niitä kaikista selvimpiä latuja kulkeva elokuva ei edes yritä heittää sekaan mitään yllättävää tai kaavasta poikkeavaa. Kelvolliset päähenkilöt auttavat pitkään ja heidän erilaiset pohdintansa ikääntymisestä tuovat hieman syvyyttä kaiken sekoilun keskelle. Elokuvan loppuhuipennus on kuitenkin totaali antikliimaksi ja kun leffa vielä ryhtyy viimeisellä minuutillaan vihjailemaan jatko-osasta, naurujen sijaan kotisohvalta kuuluu todennäköisemmin turhautuneita ähkäisyjä.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Tim Story, joka on aiemmin tehnyt Hartin kanssa toimintakomedian Ride Along (2014). 72 Hoursissa Storyn työ jää kuitenkin hieman puolitiehen, mihin vaikuttaa lopulta aika monenkin kirjoittajan työstämä teksti täynnä väsyneitä vitsejä. Sentään 72 Hours on kelvollisesti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustuskin on oivallista. Tietokonetehosteista paistaa läpi digitaalisuus ja äänimaailma toisinaan vain lisää koheltamisen tuntua. Christopher Lennertzin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen, kun suuren osan ajasta leffassa soi jokin yökerhojen tanssijumputushitti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
72 Hours, Yhdysvallat, 2026, Counterbalance Entertainment, Davis Entertainment, Hartbeat Productions, The Story Company
Näyttelijät: Anna Faris, Craig Bierko, Regina Hall, Conchita Campbell, Beau Mirchoff, Leslie Nielsen, Bill Pullman, Anthony Anderson, Kevin Hart, Molly Shannon, Michael Madsen, Carmen Electra, Cloris Leachman, Garrett Masuda, Edward Moss, Shaquille O'Neal, Dr. Phil McGraw, Simon Rex, Charlie Sheen, Debra Wilson ja James Earl Jones
Genre: komedia, kauhu, scifi
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 16
Kauhuparodia Scary Movie (2000) oli iso menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Scary Movie 2 (2001) ja Scary Movie 3 (2003) olivat myös taloudellisia hittejä, joten neljännen ja alun perin viimeiseksi tarkoitetun elokuvan työstäminen lähti pian käyntiin. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2005 ja lopulta Scary Movie 4 saapui elokuvateattereihin huhtikuussa 2006. Elokuva menestyi hyvin, mutta se sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta, sekä huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnon. Itse katsoin nämä neljä ensimmäistä Scary Movieta enoni kanssa lapsena ja pidin niitä todella lystikkäinä, vaikken ollut nähnyt lähes yhtäkään niistä elokuvista, joita ne parodioivat. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa leffalla Scary Movie (2026), päätin pitkästä aikaa katsoa edelliset osat uudestaan ja samalla arvostella ne. Mielsin kolme ensimmäistä elokuvaa yhä varsin hupaisiksi tapauksiksi ja aloitinkin ihan positiivisin mielin Scary Movie 4:n katselun.
Leskeksi jäänyt Cindy Campbell tapaa uuden miehen, Tom Ryanin, auttaessaan kirotussa talossa asuvaa naista. Romanssi jää lyhyeen, kun maan alta kuoriutuvat avaruusolennot käynnistävät hyökkäyksensä.
Anna Faris nähdään jo neljättä kertaa Cindy Campbellina, joka on selvinnyt jo sarjamurhaajan näpeistä, kummituskartanosta, sekä kirotusta videokasetista, mutta joka päätyy nyt keskelle avaruusolentojen invaasiota. Cindy on jäänyt kolmannen ja neljännen elokuvan välissä leskeksi, hänen miehensä Georgen (Simon Rex) kuoltua traagisessa onnettomuudessa. Hän saa uuden työpaikan kirotussa talossa asuvan sairaan rouvan (Cloris Leachman) avustajana ja tapaa tämän naapurin, huonosti isänä pärjäävän Tom Cruise... ei kun siis Ryanin (Craig Bierko), ja piankos kaksikon välillä säpinöi. Faris on tuttuun tapaansa lystikkäässä vedossa, heittäytyen jälleen täysillä kauhuparodioiden vietäväksi. Uutena mukaan hyppäävä Bierkokin on ihan hyvässä vedossa isänä, joka yrittää suojella lapsiaan (Beau Mirchoff ja Conchita Campbell), kun avaruusolennot aloittavat hyökkäyksensä ihmiskuntaa vastaan.
Vanhoista tutuista mukana ovat yhä Regina Hall Cindyn kaverina Brendana, Charlie Sheen Georgen Tom-veljenä, Anthony Anderson ja Kevin Hart Georgen ystävinä Mahalikina ja CJ:nä, sekä Leslie Nielsen Yhdysvaltain presidenttinä, kun taas uusina tuttavuuksina Ryanin perheen lisäksi tavataan syrjäistä, teknologian hylännyttä kylää johtava Henry Hale (Bill Pullman), sekä siellä asuvat sokea Holly (huonoimman naissivuosan Razzie-pystin "voittanut" Carmen Electra) ja jälkeenjäänyt Ezekiel (Chris Elliott). Näyttelijäkaarti hupsuttelee menemään hyvissä fiiliksissä ja hauskin on vähemmän yllättäen kuivan huumorin mestari Nielsen Yhdysvaltojen presidenttinä, jota ei avaruusolioiden saapuminen jaksa juuri kiinnostaa.
Scary Movie 4 jatkaa kivasti parin aiemman osan jalanjäljissä, tarjoten hilpeää parodiaa tuon ajan isoiten pinnalla olleista kauhuelokuvista. Päätarina rakentuu Kauna-jenkkiversion (The Grudge - 2004) ja Tom Cruisen tähdittämän Maailmojen sodan(War of the Worlds - 2005) ympärille, mutta sekaan on saatu myös viittauksia ja kohtauksia veret seisauttaneesta Sawista(2004), M. Night Shyamalanin mielipiteitä jakaneesta Kylästä(The Village - 2004), sekä jopa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneesta nyrkkeilydraamasta Million Dollar Babysta (2004) ja homorakkaustarina Brokeback Mountainista (2005). Näistä jälkimmäinen on aika irrallinen osio, mutta muuten en edes muistanut, kuinka sulavasti elokuva onnistuukaan sulauttamaan Kaunan, Maailmojen sodan, Sawin, Kylän ja Million Dollar Babyn toisiinsa ja muotoilemaan niistä jopa koherentin kertomuksen.
Tämäkään Scary Movie -elokuva ei ole mitään suurtaidetta, vaan se tiedostaa täysin oman hölmöytensä ja painelee menemään tuttuun tapaan. Jos siis kolme ensimmäistä leffaa toimivat, niin eiköhän myös tämä nelonen osu hyvin nauruhermoon. Kieli on visusti poskessa ja elokuva hyppii tosiaan parodioivasta leffasta toiseen varsin sulavasti, jolloin vitsiä irtoaa useammastakin aiheesta. Jotkut läpät voi laskea kehnosti vanhentuneiksi, eivätkä kaikki pissa-kakka-jutut saaneet enää aikaiseksi edes hymähdystä, mutta muuten hekottelin tasaisin väliajoin. Alle puolentoista tunnin kestossaan elokuva on vieläpä osattu pitää passelin lyhyenä.
Scary Movie 4:n ohjauksesta vastaa kolmosleffankin ohjannut David Zucker. Vaikkei elokuva ylläkään Zuckerin uran alkupään töiden, kuten Hei, me lennetään!(Airplane! - 1980) ja Miehen ja alastoman aseen(The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) tasolle, näyttää Zucker yhä omaavansa hyvää huumorintajua ja komediallista ajoitusta. Teknisiltä ansioiltaan Scary Movie 4 on menettelevä. Se on kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset - Saw-parodiakohtauksen lavaste oli jopa niin autenttinen, että Saw III -elokuvaa (2006) kuvattiin samoissa lavasteissa, sillä alkuperäistä lavastetta ei enää ollut ja olisi tullut liian kalliiksi rakennuttaa se uusiksi. Puvustus onnistuu matkimaan hyvin parodioitavien leffojen asuja ja maskeeraukset ovat varsin hauskat. Tietokonetehosteet ovat aika kököt, mutta ne toisaalta lisäävät huvittavuutta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James L. Venable tunnelmoi menevästi musiikeillaan, sisällyttäen hieman tutun kuuloisia melodioita.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Näyttelijät: Anna Faris, Charlie Sheen, Simon Rex, Regina Hall, Drew Mikuska, Anthony Anderson, Leslie Nielsen, Kevin Hart, Jianna Ballard, Queen Latifah, Eddie Griffin, Camryn Manheim, George Carlin, Pamela Anderson, Jenny McCarthy, Denise Richards, Edward Moss ja Simon Cowell
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 16
Parodiaelokuva Scary Movie (2000) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Scary Movie 2 (2001) ei menestynyt yhtä hyvin, mutta se keräsi silti tarpeeksi katsojia, että Dimension Films -yhtiö halusi tehdä kolmannenkin elokuvan, joka kulki aluksi työnimellä "Scary Movie 3: Episode I - Lord of the Brooms". Kaksi ensimmäistä leffaa ohjannut Keenen Ivory Wayans, sekä ne käsikirjoittaneet ja niitä tähdittäneet Shawn ja Marlon Wayans olivat kuitenkin ärtyneet rahanhimoissaan kiirehtineen Dimension Filmsin toimintaan jatko-osan aikana niin paljon, että he ilmoittivat, etteivät suostuisi jatkamaan sarjan parissa. David Zucker palkattiin uudeksi ohjaajaksi ja aluksi Kevin Smith työsti käsikirjoitusta, mutta jätti lopulta projektin. Jason Friedberg ja Aaron Seltzer kirjoittivat uuden käsikirjoituksen, joka oli tarkoitus kuvata, mutta Zucker piti lopulta Craig Mazinin ja Pat Proftin käsikirjoituksesta ja elokuva muuttui reippaasti juuri ennen kuvausten alkamista maaliskuussa 2003. Lopulta Scary Movie 3 sai ensi-iltansa saman vuoden lokakuussa. Elokuva menestyi paremmin kuin kakkososa ja se sai kriitikoiltakin hieman positiivisemman vastaanoton. Itse näin Scary Movie 3:n jo lapsena kahden ensimmäisen osan tapaan, ilman että olin nähnyt juuri yhtäkään niistä elokuvista, joita leffat parodioivat. Tämä ei kuitenkaan tuolloin haitannut minun viihtymistäni niiden parissa. Nyt kun elokuvasarja saa yli vuosikymmenen jälkeen jatkoa elokuvalla Scary Movie (2026), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat osat uudestaan ja samalla arvostella ne.
Cindy ryhtyy tutkimaan mysteeristä videokasettia, jonka katsojat kuolevat seitsemän päivää myöhemmin. Samaan aikaan erään maatilan maissipellolle ilmestyy omituisia kuvioita.
Anna Faris palaa rooliinsa Cindy Campbelliksi, joka selvisi niin Ghostfacen hyökkäyksiltä kuin yöstä kummituskartanossa ja joka päätyy jälleen uuden kauhukertomuksen pyörteisiin. Tällä kertaa toimittajana työskentelevä Cindy saa tietää videokasetista, jonka katsoja saa videon päätyttyä puhelun, jossa sanotaan, että katsoja kuolee seitsemän päivää myöhemmin. Myös aiemmista kohtaloistaan huolimatta Regina Hallin esittämä Brenda on mukana ja kun hän katsoo tämän kohtalokkaan videon, Cindy muuttuu pakkomielteiseksi mysteerin selvittämisestä. Faris ei vieläkään huimaa näyttelijäntaidoillaan, mutta on silti jälleen varsin hupaisa pääroolissa. Hall sen sijaan on todella hauska turhan lyhyeksi jäävässä ruutuajassaan.
Wayansin veljesten poistuttua kuvioista on näyttelijäkaarti mennyt muutenkin lähes täysin uusiksi. Miehen puolikkaista (Two and a Half Men - 2003-2015) tuttu Charlie Sheen ja Simon Rex näyttelevät Loganin veljeksiä Tomia ja Georgea, jotka asuvat maatilalla, jonka maissipellolle ilmestyy kummallisia kuvioita. Drew Mikuska nähdään Cindyn veljenpoikana Codynä, josta Cindy huolehtii, kun taas Anthony Anderson ja Kevin Hart esittävät Georgen räppärikavereita Mahalikia ja CJ Iziä. Queen Latifah ja Eddie Griffin näyttelevät Oraakkelia ja tämän miestä Orpheusta ja itse parodiaelokuvien kuningas Leslie Nielsen esittää Yhdysvaltojen presidenttiä. Nähdäänpä elokuvassa myös lyhyesti Pamela Anderson ja useiden musiikkiohjelmien kasvoina tunnettu Simon Cowell, minäpä muunaan kuin laulukilpailun tuomarina. Uudet näyttelijät hyppäävät menoon pääasiassa lystikkäästi mukaan, joskin Rex on lähinnä vain kehno rap-artistin urasta haaveilevana Georgena. Vähemmän yllättäen hauskinta antia tarjoaa kuivan huumorin legenda Nielsen, joka on täydellinen valinta presidentiksi.
Kuten jo varmaan pelkästä juonikuvauksesta pystyi päättelemään, Scary Movie -elokuvasarjan kolmas osa ottaa tällä kertaa parodiansa kohteeksi edellisvuonna ilmestyneet japanilaisen kauhuelokuva Ringun (リング - 1998) pohjalta tehdyn amerikkalaisen uudelleenfilmatisoinnin The Ringin (2002) ja M. Night Shyamalanin avaruusoliojännäri Signsin (2002). Scary Movie 3 yhdistää nämä kaksi leffaa varsin vekkulisti toisiinsa ja tarjoaa kummankin leffan tunnetuimpia kohtauksia omalla hupaisalla twistillään. Etenkin kohtaus, jossa Brenda kohtaa televisiosta ryömivän kaivotytön on aivan hulvaton. Sekaan on ripoteltu parodiaa myös muistakin leffoista, jotka eivät kaikki edes ole kauhua, kuten 8 Milesta (2002) jaThe Matrixista (1999). Onpa mukana silmäniskuja Taru sormusten herrasta-trilogiaan (The Lord of the Rings - 2001-2003), Air Force Oneen (1997) ja Pamela Andersonin, öh, kotivideoihin.
Siinä, missä Scary Movie 2:sta näkyi, että se tehtiin ykkösen suosion vanavedessä kauhealla kiireellä, Scary Movie 3:een on saatu käyttää hitusen enemmän aikaa ja ajatusta, ja mielestäni kolmososa onkin hieman kakkososaa parempi. Periaatteessa aika kökköhän tämäkin leffa on, mutta mukana on silti joitain todella hauskoja kohtauksia ja vitsejä. Jutut eivät ole ihan niin roiseja kuin kahdessa edellisosassa, vaan mukana on enemmän aika lapsellista pissa-kakka-kamaa, sekä yliampuvaa slapstick-komediaa. Tunnin ja parinkymmenen minuutin kesto on erittäin passeli mitta ja siinä, missä kakkososassa puhti hiipui leffan edetessä, Scary Movie 3 pitää kivan tasonsa loppuun saakka.
Wayansien häivyttyä kuvioista, ohjaajaksi valittiin parodiaelokuvien mestari David Zucker, jonka filmografiaan kuuluvat genren parhaimmistoa edustavat Hei, me lennetään!(Airplane! - 1980) ja Mies ja alaston ase(The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988). Vähemmän yllättäen Scary Movie 3 ei tosiaankaan kuulu samalle tasolle niiden kanssa, mutta on se silti varsin hupaisa tapaus ja Zucker pitää lystiä ilmapiiriä hyvin yllä. Lopullisesta käsikirjoituksesta vastanneet Pat Proft ja Craig Mazin yhdistelevät toimivasti eri leffoja toisiinsa. Ja jos Mazinin nimi kuulostaa tutulta, niin hän on myöhemmin tullut tunnetuksi arvostettujen HBO-sarjojen Chernobylin(2019) ja The Last of Usin (2023-) päätekijänä. Teknisiltä ansioiltaan Scary Movie 3 on ihan kiva. Se on kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivat, avaruusolentojen puvut tarkoituksellisesti naurettavan huonot ja maskeeraus enemmän koomista kuin pelottavaa. Efektit eivät huimaa päätä, mutta äänityöskentely on toimivaa, vaikkei James L. Venablen musiikeista jääkään mitään mieleen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scary Movie 3, 2003, Dimension Films, Brad Grey Pictures, Thomas FX Group
Pääosissa: Cate Blanchett, Kevin Hart, Ariana Greenblatt, Jack Black, Florian Munteanu, Jamie Lee Curtis, Edgar Ramírez, Janina Gavankar ja Haley Bennett
Genre: scifi, toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12
Borderlands perustuu samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 2009. Pian ensimmäisen pelin ilmestyttyä tuottaja Avi Arad tapasi Gearbox Software -yhtiön pomon Randy Pitchfordin ja esitteli tälle idean elokuva-adaptaatiosta, mistä Pitchford innostui. Leigh Whannell palkattiin ohjaajaksi ja Aaron Berg ryhtyi kynäilemään käsikirjoitusta. Oren Uziel, Craig Mazin, Juel Taylor ja Tony Rettenmaier työstivät kukin vuorollaan tekstiä uudestaan ja lopullisen käsikirjoituksen rustasi Eli Roth, joista jälkimmäinen korvasi Whannellin ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja kaksi vuotta myöhemmin tyytymätön studio palkkasi Tim Millerin ohjaamaan uudelleenkuvauksia Zak Olkewiczin uusien käsikirjoitussivujen pohjalta. Nyt Borderlands on saapunut elokuvateattereihin, yllättävän vähin äänin, ottaen huomioon, kuinka suosittuja lähdemateriaalina toimivat pelit ovat ja kuinka pinnalla videopeliadaptaatiot tällä hetkellä ovat. Itse olin tiennyt pelisarjasta jo pitkään, mutta vasta viikkoa ennen elokuvan ilmestymistä pelasin Borderlands 2:a (2012), huomattuani sen löytyvän tyttöystäväni pelikirjastosta. Kävin uteliain mielin katsomassa Borderlands-elokuvan sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.
Palkkionmetsästäjä Lilith matkustaa vihaamalleen lapsuutensa kotiplaneetalle Pandoralle etsimään rikkaan bisnesmiehen tyttären, jonka uskotaan olevan ainoa, joka voi avata Pandoraan piilotetun mysteerisen holvin.
Borderlands sisältää peleistä tuttujen hahmojen ryhmän, jotka päätyvät seikkailulle Pandoralla. Ei siis Avatar-leffoista (2009-) tutulla sinisten avaruusolentojen täyttämällä Pandoralla, vaan Mad Max -leffoista (1979-2024) lainailevalla aavikoituneella ja rämäpäisten rikollisten täyttämällä postapokalyptisellä joutomaaplaneetalla. On Cate Blanchettin näyttelemä Lilith, tiukka ja liipaisinherkkä palkkionmetsästäjä, Kevin Hartin näyttelemä Roland, päämääräinen soturi, jolla on sydän paikallaan, Jamie Lee Curtisin esittämä Patricia Tannis, tekniikkavelho, Florian Munteanun esittämä Krieg, vähäsanainen ja -älyinen hullu lihaskimppu, Jack Blackin ääninäyttelemä robotti CL4P-TP, eli tuttavallisesti Claptrap, sekä Ariana Greenblattin näyttelemä Tiny Tina, nuori ja rasavilli räjähdeintoilija sekä rikkaan Atlasin (Edgar Ramírez) tytär, jonka uskotaan olevan ainoa, joka voi avata Pandoran mahtavia voimia sisällään pitävän holvin. Näyttelijäkaarti sai monet nostelemaan kulmiaan heti, kun heidän mukanaolonsa ilmoitettiin. Blanchett ja Curtis ajavat mukiinmenevästi asiansa ja Blackin ääni istuu hyvin ärsyttävälle robotille. Komediallisista ja kovaäänisistä rooleista tuttu Hart tuntuu kuitenkin hassulta valinnalta tarkan ja päättäväisen sotilaan osaan, Greenblattin irrottelu on enemmän vaivaannuttavaa kuin hupaisaa, eikä Ramírez pahemmin vakuuta tylsässä antagonistiroolissa.
En tiedä, johtuiko se siitä, että odotukseni Borderlands-elokuvaa kohtaan olivat todella alhaiset jo pelkän markkinoinnin (ja sen vähyyden) takia, vai siitä, etten ollut paria kertaa enempää pelannut lähdemateriaalina toimivia pelejä, vai siitä, että olin juuri edellisiltana saanut loppuun myötähäpeällisen surkean videopeliadaptaatio Knuckles-televisiosarjan (2024), mutta minun täytyy tunnustaa, että osittain jopa viihdyin Borderlands-leffan parissa ihan menevästi. Kyseessä ei ole järin hyvä elokuva ja näkemänsä unohtaa luultavasti pian leffan päättymisen jälkeen, mutta silti näkemäni oli kaikessa keskinkertaisuudessaan tarpeeksi passelia hömppää.
Elokuva käyttää heti alussa vajaan minuutin kertoakseen taustaa tälle intergalaktiselle maailmalle ja mistä Pandorassa ja sen holvissa on oikein kyse, ennen kuin se pistää haisemaan, eikä jarrua juuri painella koko loppuleffan ajan. Tekijöillä on sentään ollut älliä pitää elokuva vain hieman päälle puolentoista tunnin mitassa, jolloin turbovauhdilla eteenpäin kiitävän toimintaseikkailun kanssa ei juuri aika käy pitkäksi. Ruutuun pusketaan koko ajan menoa ja meininkiä, ja hahmoja heitellään vaaratilanteesta toiseen. Jännitettä ei juuri ole ja tarinan etenemisen on helppoa arvata ennalta, jopa juonenkäänteisiin asti, mutta homma toimii tarpeeksi kivasti. Oikeastaan vasta turhan hölmöksi ja överiksi ampuvassa lopputaistelussa aloin kokea ähkyä, mutta muuten sekopäisyys tyydytti. Pelisarjan vannoutuneimmille faneille Borderlands voi kuitenkin olla iso pettymys, jo sen takia, että toisin kuin räävitöntä kielenkäyttöä ja veristä toimintaa sisältävät pelit, elokuvasovitus on siistitty lapsiystävällisemmäksi.
Elokuvan ohjauksesta vastasivat lopulta Eli Roth ja tuottaja Tim Miller, jälkimmäisen hoidettua viimevuotiset lisäkuvaukset, Rothin oltua kiireinen Thanksgiving-kauhuelokuvan (2023) parissa. Kumpikaan ei saa sekoboltsista konseptista niin paljoa irti kuin voisi toivoa. Usean käsikirjoittajan läpi käynyt teksti on aika lattea, mutta sentään meno on leikattu niin napakaksi, että hahmoja pusketaan yhä vain uusiin tilanteisiin. Jos jotain täytyy kehua, niin sitä, kuinka tämä pelien hullunkurinen maailma on tuotu valkokankaille lavastuksen, puvustuksen ja tietokonetehosteiden avulla. Kaikki efektit eivät todellakaan näytä hyviltä ja esimerkiksi selvät digi-ihmiset ja Pandoran olennot näyttävät viimeistelemättömiltä, mutta digitaalisesti toteutetut maisemat näyttävät mainioilta. Leffa on myös kivan värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Steve Jablonskyn säveltämät musiikit jumputtavat ihan menevästi taustalla. Mieltäni toki lämmitti, että mukaan oli ujutettu suosikkiyhtyeeni Musen Supermassive Black Hole -kappale.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Borderlands, 2024, Lionsgate Films, Media Capital Technologies, Arad Productions, Picturestart, Gearbox Studios, 2K Games
Pääosissa: Seth Rogen, Jay Baruchel, James Franco, Jonah Hill, Craig Robinson, Danny McBride, Michael Cera, Emma Watson, Rihanna, Mindy Kaling, Christopher Mintz-Plasse, Martin Starr, David Krumholtz, Jason Segel, Kevin Hart, Aziz Ansari, Paul Rudd ja Channing Tatum
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16
This Is the End perustuu Jay Baruchelin ja Seth Rogenin tähdittämään lyhytelokuvaan Jay and Seth Versus the Apocalypse vuodelta 2007. Näyttelijäkaksikko ja ohjaaja Evan Goldberg halusivat laajentaa lyhytleffaa täyspitkän elokuvan muotoon. Rogen sai kaikki koomikkokaverinsa yhteen elokuvaa varten ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2012 työnimellä "The Apocalypse". Nimi oli myös hetkellisesti "The End of the World", ennen kuin Simon Pegg pyysi Rogenia vaihtamaan nimen, tehdessään samanaikaisesti omaa komediaansa The World's End (2013). Rogen suostui ja lopulta This Is the End -nimen saanut elokuva sai maailmanensi-iltansa 3. kesäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, mille kriitikotkin antoivat positiivista palautetta. Itse katsoin This Is the Endin vuokralta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Olen kerran katsonut elokuvan uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen taas kerran ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Hollywoodin tunnetut koomikot ovat juhlimassa James Francon uudessa luksusasunnossa, kun yllättäen alkaa maailmanloppu. Näyttelijäkaverusten täytyy yrittää selvitä hengissä tuhon keskellä.
This Is the End pitää sisällään aikamoisen kattauksen 2000-luvun komedialeffojen isoimpia nimiä, jotka kaikki esittävät itseään! Menossa ovat mukana muutamat elokuvat, kuten Pineapple Express - ohutta yläpilveä (Pineapple Express - 2008) yhdessä tehneet Seth Rogen ja James Franco, Craig Robinson, Jay Baruchel, Danny McBride, Jonah Hill, Michael Cera, Christopher Mintz-Plasse, Martin Starr, Kevin Hart, Mindy Kaling, Jason Segel, Aziz Ansari, sekä pikkuroolissa myös Paul Rudd. Francon juhliin ovat päätyneet myös Harry Potter -elokuvien (2001-2011) Hermionena tunnettu Emma Watson ja laulajatähti Rihanna. Pidän suuresta osasta leffan näyttelijäkaartista, joten joka katselukerralla innostun nähdessäni heidät kaikki yhdessä. Varsinkin lyhyt kohtaus Superbad-komedian (2007) pääkolmikon Hillin, Ceran ja Mintz-Plassen välillä on leffasta tykkääville riemastuttavaa seurata. Parasta on, että kaikki esittävät yliampuvia versioita itsestään, näyttäen jokainen kykynsä itseironiseen huumoriin. Näyttelijöiden väliset kemiat osuvat täysillä yhteen ja on hienoa, että kaikki puhaltavat yhteen hiileen, eikä kukaan yritä selvästi sooloilla ja astella muiden varpaille. Parhaiten esillä koomikoista ovat Rogen, Franco, Robinson, Hill, McBride ja Baruchel, joista jälkimmäinen on selvästi vähiten hauska koko poppoosta. Baruchel ei taida sanoa yhtäkään hauskaa juttua koko leffan aikana, mikä on hieman tarkoituksenakin, hahmojen jatkuvasti todetessa hänelle, että Baruchel vain valittaa kaikesta ja näyttää nuivalta koko ajan. Siinä mielessä näyttelijä suoriutuu hommastaan siis hyvin, mutta jää täysin kollegoidensa jalkoihin komediaosastolla.
Yhä kolmannella katselukerralla This Is the End jaksaa naurattaa makeasti. Sen konsepti on erittäin mainio ja vekkulimainen, itseään näyttelevien koomikoiden yrittäessä selviytyä maailmanlopusta. Voin vain kuvitella, että Rogen on saanut kaverinsa helposti ja innokkaasti mukaan projektiin ja se into välittyy myös kotisohvalle. Olisi myös mielenkiintoista tietää, kuinka paljon leffan kohtauksista on käsikirjoitettua ja kuinka paljon on improvisaatiota. Nämä koomikot oikein ruokkivat toisiaan jutuillaan ja vitsaillessa nupit väännetään koko ajan isommin kohti kaakkoa. Näyttelijöiden keskinäistä naljailua on lystikästä kuunnella. Vaikka jokainen puhuukin jostakusta leffan aikana törkyä, on selvää, että päivän päätteeksi kaikki ovat silti kavereita, joilla on runsaasti hauskaa yhdessä. Paitsi ehkä ahdistelusyytösten keskellä oleva Franco, joka ei välttämättä tosielämässä enää saisi kutsua koomikoiden juhliin.
Maailmanloppukertomus ja Francon luksustalossa perseily jaksavat ilahduttaa lähes koko keston ajan, mutta muutamissa kohdissa tuntuu siltä, että ohjaajanakin toimiva Rogen ja Evan Goldberg olisivat voineet tiivistää leffaa hieman ja karsia joitain kehnompia juttuja. Välillä vitsit saavat purskahtamaan räjähtävään nauruun (tietyt Jonah Hilliin liittyvät jutut ovat hysteerisen hauskoja), toisinaan taas ne aiheuttavat kiusallista päänpudistelua. Koska huumori on näin seksi- ja huumepainotteista, sisältäen paljon törkyturpaisuutta, on selvää, ettei This Is the End todellakaan sovellu kaikille. Sen lisäksi, että rakenne ontuu paikoitellen ja kaipaisi leikkausta, myös loppuhuipennus jättää toivomisen varaa, vaikka siitäkin löytyy ihan hyvät puolensa.
Seth Rogen ja Evan Goldberg hoitavat tonttinsa niin ohjaajina kuin käsikirjoittajinakin pääasiassa hyvin, pitäen hilpeää henkeä yllä. Kaksikon ideat ovat vekkulimaisia, joskin loppupäässä homma alkaa ampua yli. This Is the End on kuvattukin hyvin ja siinä on oivallisia lavasteita, puvustusta ja maskeerauksia. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää hieman. Elokuvan erikoistehosteet eivät valitettavasti ole kovin kummoiset. Monet ulkokohtaukset ovat selvästi kuvattuja vihreän taustakankaan edessä ja taustat näyttävät kiusallisen epäaidoilta. Tavallaan komediaan sopii, että kaikenlainen tuho näyttää hieman käppäiseltä, mutta kun leffan loppupäässä meno alkaa näyttämään enemään videopeliltä, on sitä vaikea ottaa tosissaan enää komediankaan tasolla. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Henry Jackmanin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Leffan päätyttyä katsojan päähän jämähtää kuitenkin soimaan Backstreet Boysin Everybody (Backstreet's Back) -kappale.
Yhteenveto:This Is the End on erittäin mainio komedia vekkulilla konseptilla. On hauskaa seurata, kun nämä koomikot yrittävät selvitä maailmanlopun keskellä. Näyttelijät puhaltavat yhteen hiileen ja ovat kaikki itseironisessa menossa hyvin mukana. Heidän välisiä naljailuja, niin käsikirjoitettuja kuin improvisoituja, on hilpeää kuunnella ja leffan aikana pääseekin naureskelemaan vähän väliä. Joitain huonompiakin juttuja mahtuu sekaan ja elokuva kaipaisi pientä tiivistämistä. Lisäksi yhä vain yliampuvammaksi paisuva loppuhuipennus videopelimäisten tietokonetehosteidensa kera jättää hieman kylmäksi. Suurimmaksi osaksi ajasta This Is the End kuitenkin toimii todella lystikkäästi. Jos pidät näistä 2000-luvun Hollywoodin isoimmista komediastaroista, heidän yhteinen aikaansaannoksensa tuottaa varmasti iloa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
This Is the End, 2013, Columbia Pictures, Point Grey Pictures, Mandate Pictures
Pääosissa: Dwayne Johnson, Kevin Hart, Kate McKinnon, John Krasinski, Vanessa Bayer, Natasha Lyonne, Diego Luna, Marc Maron, Thomas Middleditch, Ben Schwartz, Keanu Reeves, Olivia Wilde, Jameela Jamil, Jemaine Clement, John Early, Daveed Diggs, Dascha Polanco, Winona Bradshaw, Keith David, Dan Fogler, Alfred Molina ja Lena Headey
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7
DC League of Super-Pets, eli suomalaisittain DC Superlemmikkien liiga perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1962. Vuonna 2018 Warner Bros. alkoi kehitellä elokuvaa sarjakuvien pohjalta. Näyttelijät äänittivät repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä toukokuussa 2021, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua päätettiin siirtää. Nyt DC Superlemmikkien liiga on saapunut elokuvateattereihin ja itse en ollut kovinkaan kiinnostunut leffasta. Päätin kuitenkin toki käydä vilkaisemassa, mistä on oikein kyse. Pääsin tosin katsomaan elokuvan vasta ensi-iltaviikonlopun jälkeen, sillä siitä oli niin heikosti näytöksiä alkuperäisellä englanninkielellä.
Superman ja hänen koiransa Krypto ovat olleet parhaat ystävät siitä asti, kun heidät lähetettiin vauvana ja pentuna Maahan tuhoutuvalta Krypton-planeetalta. Kun ilkikurinen marsu Lulu onnistuu sieppaamaan Supermanin, Krypton ja hänen uusien eläinkaveriensa täytyy pelastaa sankari pulasta.
Myöhemmin syksyllä ilmestyvää Black Adam -elokuvaa (2022) tähdittävä Dwayne Johnson tekee DC-debyyttinsä DC Superlemmikkien liigassa Kryptona, Supermanin (äänenä John Krasinski) koirana. Krypto seuraa ikonista sankaria uskollisesti kaikkialle ja ollessaan itsekin kotoisin Krypton-planeetalta, myös hauva omaa supervoimat lentämisestä vahvuuteen, laserkatseeseen ja hyytävään henkäykseen. Krypto on omaksunut monia omistajansa maneereista, yrittäen siviilissä naamioitua itsekin silmälasien taakse Bark Kentinä. Koira on hupaisa tapaus ja Johnson tekee hyvää työtä hännänheiluttajan äänenä. Superman itse jää taka-alalle, vaikka hänellä on oma juonikuvionsa, hahmon aikoessa kosia rakastaan, toimittaja Lois Lanea (Olivia Wilde).
Elokuvan pahisosastoa edustavat Supermanin arkkivihollinen Lex Luthor (Marc Maron), sekä suuruudenhullu marsu Lulu (Kate McKinnon), joka kidnappaa Supermanin ja jonka pelastamiseen Krypto tarvitsee apua. Mutta kun Justice Leaguen jäsenet, eli Batman (Keanu Reeves), Wonder Woman (Jameela Jamil), Aquaman (Jemaine Clement), Flash (John Early), Cyborg (Daveed Diggs) ja Green Lantern (Dascha Polanco) osoittautuvat hyödyttömiksi, koiran täytyy kääntyä muiden supervoimaisten eläinten, Ace-koiran (Kevin Hart), PB-possun (Vanessa Bayer), Merton-kilpikonnan (Natasha Lyonne) ja Chip-oravan (Diego Luna) puoleen. Ikonisten sankareiden muuttaminen lähes kyvyttömiksi marsun edessä on ratkaisu, joka saa katsojan herkästi kohottelemaan kulmiaan - etenkin kun Lulu on pahiksena aika rasittava. Onneksi kuitenkin Krypton tapaamat eläinhahmot toimivat hyvin. Acella on onnistunut taustatarina ja Merton tarjoaa aikuiskatsojalle parhaat naurut.
Minulla ei ollut ennakkoon mitään odotuksia DC Superlemmikkien liigaa kohtaan. Tuumin, että onhan se kiva, että lapsillekin saadaan tarjottua leffa Supermanin, Batmanin jne. kera, mutta ajatus supervoimaisten eläinten seikkailuista ei herättänyt minussa kiinnostusta. Nyt elokuvan nähtyäni täytyy kuitenkin todeta, että olen positiivisesti yllättynyt. Ei DC Superlemmikkien liiga erityisen säväyttävä ja hieno teos ole, mutta se on oikein kelpo viihdettä, joka onnistuu naurattamaan usein. Leffa ei mene ihan samoille meta-tasoille kuin muutaman vuoden takainen Lego Batman Elokuva(The LEGO Batman Movie - 2017), mutta hieman sen tapaan tässäkin heitetään oivaltavaa piikittelyä DC:n hahmoja, tarinoita ja yleisesti supersankarileffoja kohtaan.
Elokuvasta löytyy heikkoutensa esimerkiksi ärsyttävään pahikseen liittyen, mutta muuten leffa toimii varsin passelisti. Eläinten seikkailu vie sujuvasti mukanaan ja jaksaa pääasiassa kantaa läpi keston. Mukana on kaikenlaista kommellusta, joka onnistuu ilahduttamaan eri-ikäisiä katsojia ja vaikka filmi onkin pääasiassa lapsiyleisölle tehty, ei siinä ole onneksi unohdettu vanhempia. Leffassa nähdään ihan kekseliäitä ja vauhdikkaita toimintakohtauksia, joissa eläinten erilaisia voimia hyödynnetään sopivan tasaisesti. Itseäni ilahdutti erityisesti hahmojen kohtaaminen psykopaattisen Whiskers-kissan (Winona Bradshaw) kanssa. Lopputaistelu äityy hieman liian massiiviseksi, mutta silti elokuva pitää katsojan tyytyväisenä viime minuuteille asti.
Elokuvan animaatiojälki on oivallista, joskin se ei yllä samalle tasolle kuin Disneyn ja Pixarin näyttävissä luomuksissa. Hahmot ovat veikeän näköiset ja taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia. Valoja ja varjoja hyödynnetään taitavasti ja elokuva on miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Steve Jablonsky tunnelmoi kelvollisesti musiikeillaan. Jared Sternin ohjaus, sekä käsikirjoitus yhdessä John Whittingtonin kanssa toimivat mainiosti. Kaksikko on saanut kirjoitettua useita hauskoja vitsejä, jotka naurattavat lapsia ja aikuisia joko yhdessä tai vuorotellen.
Yhteenveto:DC Superlemmikkien liiga on oikein passelia supersankariviihdettä koko perheelle. Elokuva on oivallisen mukaansatempaava ja onnistuu naurattamaan niin lapsia kuin aikuisia kommelluksellaan ja monitulkintaisilla vitseillään. Supereläimistä on saatu toinen toistaan lystikkäämpiä hahmoja ja niiden seikkailua seuraa mielellään, vaikka se tarkoittaakin, että ikonisista sankareista, kuten Supermanista ja Wonder Womanista tehdään liki hyödyttömiä kömpelyksiä. Elokuvan pahis ei oikein vakuuta ja loppuhuipennus äityy turhankin isoksi mekastukseksi, mutta muuten filmi toimii todella passelina hömppänä. Animaatiojälki on oivallista ja ääninäyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin hommastaan. DC Superlemmikkien liiga sopii täydellisesti lasten ensiaskeleeksi ikonisten supersankarien maailmaan, tarjoten samalla myös vanhemmille hyvää hupia.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
DC League of Super-Pets, 2022, Warner Animation Group, DC Entertainment, Seven Bucks Productions, A Stern Talking To
Ohjaus: Jake Kasdan Pääosissa: Dwayne Johnson, Karen Gillan, Jack Black, Kevin Hart, Alex Wolff, Morgan Turner, Ser'Darius Blain, Madison Iseman, Danny DeVito, Danny Glover, Awkwafina, Nick Jonas, Rory McCann, Rhys Darby ja Colin Hanks Genre: seikkailu, komedia, toiminta Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 12
Chris Van Allsburgin "Jumanji"-kirjaan perustuva samanniminen elokuva (1995) oli iso menestys, joka on pysynyt monien ysärillä varttuneiden lapsuudensuosikkien joukossa. Jatkoa leffalle suunniteltiin vuosien ajan ja sen ensi-illaksi oli ehditty asettamaan ties mitä ajankohtia vuodesta 1999 lähtien, kunnes vasta vuonna 2017 ilmestyi Jumanji: Welcome to the Jungle. Se vasta jättihitti olikin, tuottaen lähes miljardi dollaria, joten kolmannen osan suunnittelu alkoi välittömästi. Kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa ja nyt Jumanji: The Next Level saa ensi-iltansa. Itse näin alkuperäisestä Jumanjista ensiksi vain osia, kanavasurffatessani eräänä kesänä mökillä. Leffan idea oli kiehtova ja olinkin iloinen, kun vihdoin pääsin katsomaan sen kokonaan. Pidin elokuvasta ja olen katsonut sen kerran uudestaan, ennen Welcome to the Junglen näkemistä. Toinen osa oli mielestäni kelpo seikkailuleffa, mutta ei se saanut minua innostumaan kolmannesta elokuvasta. Kolmososan trailerikaan eivät vakuuttaneet minua ja unohtelin jatkuvasti elokuvan edes olevan tulossa. Kävin kuitenkin katsomassa Jumanji: The Next Levelin sen lehdistönäytöksessä, yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.
Spencer, Martha, Fridge ja Bethany luulivat tuhonneensa Jumanjin, kunnes he vuotta myöhemmin imeytyvät takaisin peliin. Tällä kertaa peli on kuitenkin muuttunut, eivätkä he voi luottaa siihen, että homma hoituu samalla lailla kuin viimeksi.
Alex Wolff, Morgan Turner, Ser'Darius Blain ja Madison Iseman palaavat rooleihinsa Spencerina, Marthana, Fridgenä ja Bethanyna Jumanji: Welcome to the Junglesta. On mukava nähdä, kuinka heidän hurja seikkailunsa muutti heitä ja teki heistä tiiviit ystävät. Näyttelijänelikko ei kuitenkaan pääse paljoa näyttämään taitojaan, sillä edellisen filmin tavoin suuri osa elokuvasta vietetään itse Jumanjissa, jolloin seikkailu nähdään heidän pelihahmojensa kautta.
Dwayne Johnson, Karen Gillan, Kevin Hart ja Jack Black palaavat osiinsa tohtori Bravestonena, sankaritar Ruby Roundhousena, zoologi Mouse Finbarina ja kartanlukija Shellyna. Nuoret eivät kuitenkaan päädy samoiksi pelihahmoiksi kuin viimeksi, mikä antaa näyttelijöille mahdollisuuden revitellä hahmoillaan eri tavalla. Ainoastaan Martha päätyy toistamiseen Ruby Roundhouseksi, mutta miesstarat näyttelevät eri hahmoja näinä pelin hahmoina. Johnsonilta tämä ei harmillisesti oikein luonnistu ja hän oli itselleni selvästi porukan heikoin lenkki. Sen sijaan Hart pitää niin paljon lystiä hahmollaan, että se sama ilo tarttuu katsojaan. Black on myös veikeä ja Gillan sopii yhä toimintarooliin, mutta olin yllättynyt, että pidin Hartista eniten. Welcome to the Junglessa hän nimittäin paikoitellen ärsytti minua. Elokuvassa nähdään pari muutakin vanhaa tuttua, sekä uusi hahmoja, kuten Spencerin isoisä Eddie (Danny DeVito) ja tämän vanha ystävä Milo (Danny Glover), pelihahmo Ming (Awkwafina), sekä paha Jürgen Julma (Rory McCann). DeVito ja Glover ovat mainio lisä, ja Awkwafinakin suoriutuu kelvollisesti osastaan, mutta on harmi, kuinka alikäytetty Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Hurttaa esittänyt McCann on.
Jumanji: Welcome to the Jungle oli kiehtova jatko-osa siinä mielessä, että kun ensimmäisessä Jumanjissa pelin vaarat saapuivat todelliseen maailmaan, Welcome to the Junglessa hahmot imaistiinkin peliin. Jo ensimmäisessä osassa Robin Williamsin näyttelemä Alan joutui jumiin pelin sisälle vuosikausiksi, mutta katsojat eivät päässeet koskaan näkemään, mitä hän koki siellä. Vaikkei Welcome to the Jungle ollut mielestäni erityisen ihmeellinen, sen tapa jatkaa tarinaa tuntui raikkaalta ja todella kiinnostavalta. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Jumanji: The Next Levelistä. Tämä on vain laiska kopio edellisestä elokuvasta, minkä on todella vaikea keksiä mitään muuta syytä olemassaololleen kuin että edellinen tuotti lähes miljardin, joten jatkoa oli pakko tehdä. Syy hahmojen paluulle Jumanjiin on hätäinen, eikä itse pelissä tapahdu paljoa sellaista, mitä ei olisi jo viimeksi tehty.
Elokuvassa on yksittäisiä todella hauskoja hetkiä, joissa varsinkin Kevin Hart pääsee loistamaan, sekä eräs oikein viihdyttävä toimintakohtaus apinoihin liittyen, mutta muuten filmille tuotti suuria vaikeuksia saada minut napattua mukaansa. Elokuva kaipaisi tiivistämistä, sillä tällaisenaan se laahaa paikoitellen. Jopa jotkut hauskat hetket voisi napata pois, sillä vaikka naurahdin, täytyy myöntää, että ne lähinnä keskeyttivät tarinan kulun. The Next Levelistä ei tunnu löytyvän seikkailuhenkeä, eikä se saa jännittämään sankareiden onnistumisen puolesta. Toimintakohtaukset eivät tee vaikutusta ja loppurymistelyn aikana katsoja vilkaisee kelloaan, että milloin tämä päättyy? Ei Jumanji: The Next Level huono ole, muttei se hyväkään ole. Sen vilkaisee kerran ihan sujuvasti, mutta eipä sitä olisi tarvittu tehdä lainkaan. Noh, lopussahan tietysti vihjataan vahvasti neljännestä osasta...
Jumanji: Welcome to the Junglen ohjaaja Jake Kasdan palaa samaan hommaan, muttei löydä samaa tunnelmaa kuin viimeksi. Ohjauksesta puuttuu Kasdanin into edellisestä leffasta. Kasdan on toiminut tällä kertaa myös käsikirjoittajana, yhdessä Jeff Pinknerin ja Scott Rosenbergin kanssa, mutta kolmikon luovuus on pysynyt aika nollassa, kun he vain lähinnä kierrättävät juttuja viime elokuvasta. Jatko on pitänyt tehdä kiireellä ja sen huomaa. Kuvaukseltaan leffa on tarpeeksi tyylikäs, minkä lisäksi lavasteet ja asut ovat taidokkaasti tehdyt. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan ole kovin kummoiset. Digiefektien taso vaihtelee pitkin elokuvaa ja jotkut hetket näyttävät huomattavasti heikommilta kuin toiset. Äänipuoli on kunnossa ja säveltäjä Henry Jackman tekee parhaansa tuodakseen mukaan seikkailuhenkeä musiikeilla, kun Kasdan ei siihen kykene.
Yhteenveto:Jumanji: The Next Level on harmillisen keskinkertainen seikkailuraina ja väkisin väännetty jatko-osa. Syy hahmojen paluulle peliin on kömpelösti kirjoitettu ja lopulta vain Kevin Hart onnistuu viihdyttämään läpi leffan sillä, että hänen esittämää pelihahmoa pelaa eri henkilö kuin viime kerralla. Karen Gillan on mainio toimintasankarittarena ja Jack Black on hauska, mutta Dwayne Johnson on lähinnä tylsä elokuvassa. Danny Gloverin ja Danny DeViton lisäys on veikeä idea, mutta sitten taas harmittaa, kuinka heikosti Rory McCannia hyödynnetään. Elokuvasta puuttuu seikkailuhenki ja se on paikoitellen oudon pitkäveteinen. Mukana on yksittäisiä hauskoja hetkiä, sekä yksi oikein mainio toimintakohtaus, mutta eipä leffasta paljoa jää käteen. Siitä haiskahtaa voimakkaasti, että se on tehty täysin rahan takia. Leffalla on tietty pokkaa vielä pohjustaa seuraavaa jatko-osaa, mutta eipä tämä herätä kiinnostusta katsoa sitä. Kun tämä on lähinnä laiska kopio Jumanji: Welcome to the Junglesta, voiko seuraavalta odottaa sen enempää? Jos pidit edellisestä osasta kovasti ja haluat palata takaisin peliin, kannattaa Jumanji: The Next Level vilkaista. Jos taas Welcome to the Jungle ei vakuuttanut, tuskinpa tämäkään pystyy siihen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jumanji: The Next Level, 2019, Sony Pictures Entertainment, Hartbeat Productions, Matt Tolmach Productions, Seven Bucks Productions
Ohjaus: David Leitch Pääosissa: Dwayne Johnson, Jason Statham, Vanessa Kirby, Idris Elba, Eddie Marsan, Eiza González, Cliff Curtis ja Helen Mirren Genre: toiminta, komedia Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia Ikäraja: 12
Vin Dieselin ja Paul Walkerin tähdittämä Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) sai ristiriitaiset arviot, mutta se oli tarpeeksi menevä hitti, jotta leffasarjaa kannatti jatkaa. 2 Fast 2 Furiousissa (2003) ei kuitenkaan nähty enää Dieseliä ja Hurjapäät: Tokio Drift(The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006) lähti viemään sarjaa suuntaan, mistä monet fanitkaan eivät pitäneet. Niinpä neljännen osan suunniteltiin käynnistävän sarja uudestaan ja hassusti nimetty Fast & Furious (2009) sisälsi jälleen Dieselin ja Walkerin. Elokuva oli isompi hitti kuin edelliset osat ja sarjaa päätettiin jatkaa oikein tosissaan. Fast & Furious 5 (Fast Five - 2011) sisälsi hahmoja aiemmista osista ja se oli vielä suurempi menestys. Fast & Furious 6 (2013) oli jälleen isompi hitti ja Fast & Furious 7(Furious 7 - 2015) onnistui tienaamaan jopa puolitoista MILJARDIA dollaria! Osa menestyksestä johtui siitä, että elokuva jäi Walkerin viimeiseksi, sillä hän menehtyi auto-onnettomuudessa vuonna 2013. Fast & Furious 8(The Fate of the Furious - 2017) onnistui myös ylittämään miljardin rajan, mutta sen teko ei tapahtunut ongelmitta. Fast & Furious 5:ssä sarjaan mukaan saapunut Dwayne Johnson halusi tehdä omasta roolihahmostaan Luke Hobbsista elokuvan ja alkoikin työstämään sitä Dieselin selän takana. Kun Diesel sai tietää tästä ja kun Universal-yhtiö päätti siirtää tulevan Fast & Furious 9:n (2020) julkaisua vuodella eteenpäin, jotta Johnsonin elokuva saataisiin julkaistua, Diesel ja Johnson riitaantuivat, eivätkä suostuneet kuvaamaan kohtauksiaan yhdessä. Jopa sarjassa näyttelevä Tyrese Gibson osoitti avoimesti suuttumustaan Johnsonia kohtaan sosiaalisessa mediassa. Universal oli kuitenkin huomannut Johnsonin voiman leffastarana ja tiesi hänen tähdittämän filmin tuottavan paljon rahaa. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt Fast & Furious: Hobbs & Shaw on saanut ensi-iltansa. Itse olen viihtynyt Fast & Furious -sarjan parissa jo pidemmän aikaa, vaikka leffojen taso onkin vaihdellut huomattavasti. Kun kuulin tästä lisäosaleffasta ja etenkin siitä, mitä se aiheutti Fast & Furious 8:n kuvauksissa, aloin olla koko Hobbs & Shaw -filmiä vastaan, sillä Dieselin ja Gibsonin tavoin koin sen rikkovan sarjan. Päätin kuitenkin antaa elokuvalle reilun mahdollisuuden ja kun katsoin sarjan kahdeksannen osan uudestaan, muistin, kuinka viihdyttävä kaksikko Johnsonin Hobbs ja Jason Stathamin näyttelemä Shaw ovatkaan ja aloin jollain tapaa jopa odottamaan elokuvan näkemistä. Kävinkin katsomassa Fast & Furious: Hobbs & Shaw'n isäni (joka alunperin tutustutti minut sarjaan) kanssa Cinamon-leffateatterissa heti ensi-iltapäivänä.
Toisiaan vihaavat Luke Hobbs ja Deckard Shaw joutuvat yhdistämään voimansa, kun MI6-agentti Hattie piikittää itseensä vaarallisen viruksen, mikä alkaa leviämään, jos kaksikko ei ehdi saamaan agenttia kiinni. Viruksen perässä on myös geneettisesti muokattu yli-ihminen Brixton Lore.
Dwayne Johnson ja Jason Statham palaavat rooleihinsa DSS-agentti Luke Hobbsina ja palkkasoturi Deckard Shaw'na. Fast & Furious 8 ilahdutti pistämällä nämä kaksi kovanaamaa vastakkain ja pakotti heidän toimimaan yhdessä, ja nyt heidän oma yhteisleffansa tekee tietty samaa. Yksi leffan parhaista puolista onkin Hobbsin ja Shaw'n välinen kettuilu, kun heillä on jatkuva tarve päteä toisilleen. Tämä johtaa hupaisaan sanailuun, mikä tarjoaa paikoitellen makeat naurut. Johnsonin ja Stathamin kemiat iskevät täysillä yhteen ja molemmat sopivat yhä erittäin hyvin rooleihinsa. Molempia hahmoja onnistutaan syventämään hieman leffan aikana, eivätkä he ole pelkkiä turpaanvetäviä muskelikasoja.
Vanessa Kirby näyttelee itseensä viruksen piikittänyttä MI6-agentti Hattieta, jonka perässä hahmot ovat. Vaikka Hattie tarvitsee viruksen kanssa apua, ei se todellakaan tarkoita, että hän olisi mikään avuton neito hädässä, vaan Hattie on itse valmis tekemään kaikkensa noustakseen voitokkaaksi. Toimintakohtauksissa Hattie osoittaa taidokkuutensa ja nokkeluutensa, minkä lisäksi hänestä rakennetaan muutenkin kiinnostava persoona. Kirby sopii todella hyvin agentin rooliin ja hänestä löytyy oikeaa karismaa toimintahahmoksi. Vastaansa Hobbs ja Shaw, sekä Hattie saavat Idris Elban näyttelemän yli-ihmisen Brixton Loren. Yli-ihmisen... muistatteko kun Fast & Furiousissa oli kyse kilpa-ajamisesta ja rekkojen ryöstelystä? On kyllä totta, että sarja on lähtenyt pois alkulähteiltään jo joitain filmejä sitten, mutta kaikessa yliampuvuudessaankin elokuvat ovat siinä mielessä olleet maanläheisiä, ettei mukana ole ollut yliluonnollisia kykyjä omaavia ihmisiä. Vaikka hahmot selviytyvätkin stunteista, mitkä todellisuudessa vaatisivat temppuilijan hengen, ovat he silti olleet pelkkiä ihmisiä. Brixton vie sarjan yliampuvuuden täysin uudelle tasolle. Hän näkee kaiken kuin terminaattori, laskien vastustajiensa lyöntien liikeradat. Hän on vahvempi kuin kukaan muu ja hänen lyöntinsä tekevät valtavia lommoja teräkseen. Hän kestää luoteja ja hänellä on muuntautuva moottoripyörä, joka päästää samanlaisia äänitehosteita kuin robotit Transformers-leffoissa (2007-). Idris Elba on aivan mahtava näyttelijä ja osoittaa lahjansa jälleen, mutta minä en valitettavasti pitänyt hänen hahmostaan lainkaan. Mielestäni Brixton ampuu jopa liian pahasti yli ja on enemmän naurettava kuin uhkaava kykyjensä takia. Toivon, että superihmiset eivät ole tämän sarjan tulevaisuus, kuten Brixton uskoo, mutta tällaisen hahmon jälkeen ei taida olla enää paluuta takaisin. Elokuvassa nähdään myös Helen Mirren Shaw'n äitinä (molemmat Shaw't ovat tainneet unohtaa Deckardin veljen, Luke Evansin näyttelemän Owen Shaw'n, sillä häntä ei mainita sanallakaan), Eddie Marsan viruksen kehittäneenä tiedemiehenä, sekä Eida González huippuvarkaana, joka välittää tietoa ja aseita. Lisäksi mukana on aivan mahtavia cameoita, jotka ovat lopulta koko filmin parasta ja hauskinta antia.
On mennyt kaksi päivää siitä, kun näin Fast & Furious: Hobbs & Shaw'n, enkä vieläkään osaa sanoa, pidinkö leffasta vai en. Tavallaan viihdyin sen parissa, mutta samalla en voinut olla pohtimatta, ettei tätä elokuvaa olisi välttämättä edes tarvinnut tehdä. Itse asiassa, rehellisesti sanottuna, olen sitä mieltä, ettei tätä leffaa olisi tarvinnut tehdä. Tämä on todella tarpeeton lisäosaraina, mikä jää lopulta sarjan heikompaan päätyyn 2 Fast 2 Furiousin ja Hurjapäät: Tokio Driftin kanssa, joista sarjan tekijät eivät itsekään taida pitää. Vaikka Hobbsin ja Shaw'n sanailu tarjoaa muutamat kelpo naurut, eivät he ole läheskään yhtä veikeä kaksikko kuin Fast & Furious 8:ssa, eivätkä he lopulta ole edes tarpeeksi kummoisia hahmoja, jotta heidän oma seikkailunsa jaksaisi herättää mielenkiintoa. Vaikka olin satavarma, ettei näin tule käymään (eikä niin käynytkään), toivoin lähes koko leffan ajan, että Vin Dieselin esittämä Dominic Toretto ja muut tutut pistäytyisivät mukaan edes hetkeksi.
Yksi isoimmista ongelmistani elokuvan kanssa on, ettei se tunnu Fast & Furious -leffalta. Tähän voi toki heittää vasta-argumentin, ettei sen tarvitsekaan, kun kyseessä on Hobbsin ja Shaw'n seikkailu ja niinhän se onkin, mutta itse jäin kaipaamaan jotain tunnelmallista linkkiä sarjan muihin osiin. Elokuvassa on oikeastaan vain yksi todella lyhyt hetki loppuhuipennuksen aikana, joka muistutti, että tämä kuuluu sarjaan, mutta muuten tämä tuntui tunnelmaltaan enemmän Mission: Impossible -sarjalta (1996-). Kyseessä on enemmän agenttileffa, mikä on kyllä ymmärrettävää, kun muistaa, mitä hahmot ovat (olleet) ammatiltaan. Sentään elokuvaan on ahdettu mukaan Fast & Furious -sarjan isoin sanoma perheen tärkeydestä.
Lisäksi itseäni häiritsi leffan yliampuvuus. Sarjan viime osista on ollut hienovaraisuus ja maanläheisyys kaukana, mutta Hobbs & Shaw menee mielestäni liian pitkälle. Fast & Furious ei ole koskaan ollut tunnettu älykkyydestään, mutta tämä on jo liian älytön elokuva. Tämä ei välttämättä muuten haittaisi, mutta kun elokuvalla on kestoa kaksi tuntia ja vartti, ei hölmöily lopulta niinkään viihdytä, vaan alkaa jopa puuduttamaan. Elokuvassa on iso toimintakohtaus, minkä aikana ajattelin, että leffa varmaan päättyy pian, mutta filmi kestääkin vielä ainakin puoli tuntia. Kun on jo nähnyt niin massiivisen toimintamätön, ei loppuhuipennus enää tunnu miltään. Silti, kaikessa ylipitkässä kestossaan, typeryydessään ja turhuudessaan Fast & Furious: Hobbs & Shaw oli ihan katsottava toimintapläjäys. En tiedä, milloin jaksaisin katsoa tätä uudestaan, enkä koe että tämä tarvitsisi jatkoa, mutta kyllähän tämän kerran mulkaisi. Ja se on varmaan paras kehu, minkä voin tälle filmille antaa.
Elokuvan ohjauksesta vastaa David Leitch, jolla on kyllä kokemusta toimintaleffojen parissa. Hän on aiemmin ohjannut Atomic Blonden (2017) jaDeadpool 2:n (2018), minkä lisäksi hän oli mukana työstämässä ensimmäistä John Wickiä (2014). Leitchillä onkin silmää tyylikkäälle toiminnalle ja hän hyödyntää kameraa nokkelasti taisteluiden aikana, mutta muuten hän ei vieläkään tee vaikutusta ohjaajana. Hän ei onnistu luomaan erityisemmin tunteita, minkä lisäksi hänellä on vaikeuksia pitää elokuvat mielenkiintoisina alusta loppuun. Tähän tietty vaikuttaa vahvasti Chris Morganin ja Drew Pearcen pöhkö käsikirjoitus. Kaksikko on tainnut koetella rajojaan, kuinka yliampuvien juttujen kanssa Universal päästää heidät läpi. Tokkopa Universalia on tainnut kiinnostaa käsikirjoituksen laatu, kunhan Johnsonin ja Stathamin staravoima kerää tarpeeksi jengiä teattereihin ja pätäkkää tulee. Kuvaukseltaan leffa on tosiaan tyylikäs, mutta elokuva vaatisi roimasti leikkaamista. Lavasteet ovat hienot ja ääniefektit ovat erinomaisesti rakennettu kaahaavista autoista aseiden tykitykseen, mutta visuaalisista efekteistä paistaa välillä läpi digitaalisuus. Lisäksi Tyler Batesin säveltämiä musiikkeja ei edes huomaa, kun koko elokuva on täynnä muiden artistien elektronista jumputusta.
Yhteenveto:Fast & Furious: Hobbs & Shaw on ylipitkä ja tarpeeton, mutta samalla ihan viihdyttävä toimintarymistely. Sen päähahmojen, Hobbsin ja Shaw'n välistä sanailua on hupaisaa seurata, mutta harmillisesti kaksikko ei ole yhtä hauska kuin Fast & Furious 8:ssa. Hahmot eivät myöskään ole tarpeeksi mielenkiintoisia, jotta he jaksaisivat oikeasti kantaa oman leffansa. Dwayne Johnson ja Jason Statham ovat kuitenkin mainiot rooleissaan. Vanessa Kirby on toimiva MI6-agentin osassa ja vaikka Idris Elba on luultavasti kykenemätön tekemään huonoa roolisuoritusta, on hänen hahmonsa Brixton mielestäni liian yliampuva ja huono. Vaikka sarja ei ole ollut maanläheinen vuosiin, ei mukana sentään ole ollut mitään geneettisesti muokattu superihmistä. Ja kun sarjan on joka osan myötä aina pakko pistää paremmaksi, on hyvin luultavaa, että Fast & Furious siirtyy pian avaruuteen. Leffa pyrkiikin olemaan kaikin tavoin iso ja vaikuttava, mutta suuri tykitys on lopulta hieman puuduttavaa. Elokuvasta myös puuttuu Fast & Furious -henki ja tästä tulee enemmän mieleen köyhän miehen Mission: Impossible. Loppujen lopuksi parasta leffassa ovat hulvattomat cameot. Aivot narikkaan -osaston toimintaelokuvista pitäville Fast & Furious: Hobbs & Shaw on luultavasti mitä parhainta viihdettä. On hölmöä odottaa tältä mitään Shakespearen tasoista tekstiä, mutta silti tämän aivottomuus oli itselleni liikaa.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään muuten paljon kaikenlaista - tässä leffassa ei todella ole mitään hienovaraista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Fast & Furious: Hobbs & Shaw, 2019, Universal Pictures
Ohjaus: Chris Renaud Pääosissa: Patton Oswalt, Kevin Hart, Jenny Slate, Eric Stonestreet, Tiffany Haddish, Lake Bell, Nick Kroll, Harrison Ford, Dana Carvey, Ellie Kemper, Chris Renaud, Hannibal Buress, Bobby Moynihan, Pete Holmes ja Tara Strong Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 26 minuuttia Ikäraja: 7
Koko perheen animaatioseikkailu Lemmikkien salainen elämä (The Secret Life of Pets - 2016) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jatko-osasta ilmoitettiin nopeasti ensimmäisen osan ilmestyttyä ja sen käsikirjoituksen työstö lähti käyntiin. Tekovaiheessa ilmeni kuitenkin ongelmia, kun paljastui, että päähenkilö Max-koiraa ääninäytellyt Louis C. K. oli syyllistynyt ikäviin naisiin kohdistuviin tekoihin, joten hänet erotettiin projektista ja korvattiin Patton Oswaltilla. Lopulta filmi saatiin valmiiksi ja nyt Lemmikkien salainen elämä 2 on saanut ensi-iltansa. Itse pidin ensimmäistä osaa erittäin viihdyttävänä ja lystikkäänä leffana ja olin iloinen, kun kuulin jatko-osan olevan tulossa. Meninkin positiivisin mielin katsomaan elokuvan sen ensi-iltaviikonloppuna.
Koirat Max ja Duke lähtevät omistajansa Katin, tämän miehen Jaken ja heidän pienen lapsensa Lassin kanssa maaseudulle. Samaan aikaan New Yorkissa supersankariksi itseään luuleva Lumipallo-pupu päätyy hurjaan seikkailuun, mihin liittyy katala sirkuksenomistaja ja tiikeri.
Edellisestä osasta tutut eläinhahmot tekevät paluun. Max (Patton Oswalt) on yhä tarinan kertoja, vaikka hänen osuutensa päätarinasta jää tällä kertaa yllättävän pieneksi. Maxille on kuitenkin saatu aikaiseksi toimiva henkinen kasvutarina, jolloin hän ei jää täysin yhdentekeväksi tapaukseksi. Sen sijaan yhdentekeväksi jää jättikoira Duke (Eric Stonestreet), joka ei saa lähes mitään tehtävää leffan aikana. Duke oli isossa osassa viime filmissä, mutta tässä hänet jopa välillä unohtaa. Isoon rooliin nostetaan edellisen elokuvan "roisto", valkoinen pupu Lumipallo (Kevin Hart), joka omistajansa vuoksi luulee itseään ehdaksi supersankariksi. Ensimmäisessä leffassa Hartin rääkyminen ja ylienergisyys kävivät hermoille, mutta tässä hahmosta on saatu pidettävämpi, jolloin myös Hart on siedettävämpi ääninäyttelijänä. Paikoitellen toivoisi, että hän lopettaisi huutamisen, mutta muuten Lumipallo on hauska ja pöhkö heppu, joka on myös todella suloinen. Isossa osassa on myös Maxiin rakastunut Gidget-koira (Jenny Slate), joka saa tärkeäksi tehtäväksi vahtia Maxin suosikkilelua, kun tämä on maaseudulla - eivätkä asiat tietenkään mene putkeen. Gidgetin juonikuvio on veikeä ja on hauskaa, kuinka se loppupäässä yhdistetään osaksi isompaa kokonaisuutta.
Eikä pidä unohtaa muita eläimiä, kuten välinpitämätöntä kissa Chloeta (Lake Bell), koiria Buddy (Hannibal Buress) ja Mel (Bobby Moynihan), marsu Normania (Chris Renaud), pientä lintu Sweetpeata (Tara Strong), sekä vanhaa hauva Popsia (Dana Carvey). Chloe on jälleen aivan mahtava ja enemmän kissa- kuin koiraihmisenä innostun hänestä isommin kuin Maxista ja kumppaneista. Uusiakin eläinhahmoja on mukana, kuten maaseudun ikääntynyt paimenkoira Rooster (Harrison "Indiana Jones" Ford), shih tzu -koira Daisy (Tiffany Haddish), pelokas Hu-tiikeri, outo kalkkuna, tyhmä lammas (Sean Giambrone), sekä karmiva susilauma (Michael Beattie). Uudet hahmot ovat kelpo lisäyksiä ja ajavat hyvin asiansa tarinan kannalta, vaikkei yhdellekään ole saatu kirjoitettua minkäänlaista kehityskaarta. Ihmishahmojakin leffasta löytyy, kuten Maxin ja Duken omistaja Kati (Ellie Kemper), hänen uusi miehensä Jake (Pete Holmes) ja pariskunnan lapsi Lassi, sekä tarinan pahis, ilkikurinen sirkuksenomistaja Sergei (Nick Kroll), joka on ehdottomasti leffan heikoin lenkki. Pahishahmo tuntuu väkisin mukaan tungetulta, täysin alikehitetyltä ja lähinnä kyseenalaiselta pöljän muka-venäläisaksenttinsa kanssa. Kati ja Jake jäävät pahasti taka-alalle, mutta Lassi on tärkeä osa Maxin tarinaa.
Lemmikkien salainen elämä 2 osoittautui hieman ristiriitaisia tunteita herättäväksi paketiksi. Se on kyllä hauska, vauhdikkaan mukaansatempaava, erittäin viihdyttävä ja se sisältää oivallisia opetuksia, mutta sen tarina ei onnistu vakuuttamaan. Lähinnä sen takia, ettei leffassa ole kunnon tarinaa. Hahmot päätyvät omiin seikkailuihinsa ja lopussa juonikuviot viedään yhteen osittain toimivasti ja osittain kömpelösti. Noin puolen tunnin kohdalla aloin pohtimaan, että milloinkohan filmin tarina lähtee käyntiin, kunnes tajusin jossain kohtaa, että tämän pitäisi nyt kai olla se tarina. Ensimmäisessä Lemmikkien salainen elämä -elokuvassa oli selkeä tarina, kun Max ja Duke päätyivät hurjaan seikkailuunsa ja joutuivat korjaamaan erimielisyytensä päästäkseen takaisin omistajansa luokse, samalla kun muut eläinkaverukset lähtivät etsimään heitä. Tämä jatko-osa tuntuu enemmänkin erilaisten yksittäisten ideoiden toteutukselta ja niiden yhdistämiseltä, toivoen, että lopputulos muistuttaa selkeää elokuvaa.
Vaikka nyt kritisoinkin leffan tarinattomuutta, haluan edelleen painottaa, että viihdyin Lemmikkien salainen elämä 2:n parissa oikein passelisti. Juonikuviot tuntuivat hyvin irrallisilta, mutta olin kiinnostunut niistä jokaisesta ja jokainen niistä tarjosi useita hauskoja hetkiä. Itse löysin eniten lystiä siitä, kun Chloe yrittää kouluttaa Gidgetiä käyttäytymään kuin kissa ja nauroin joka kerta maaseudun kummalliselle kalkkunalle. Muutamassa kohtaa riittää vauhtia ja pienemmille katsojille pari kohtausta susien kanssa saattavat olla hyvinkin jännittäviä. Lapsikatsojia ei tarinan olemattomuus tietenkään häiritse ja he saavat tästä varmasti vielä enemmän irti. Minun näytöksessäni lapset nauroivat vähän väliä, mutta oli myös hauska hoksata, kuinka vanhemmat hekottelivat hieman kiusaantuneesti, kun mukaan oli saatu pari vitsiä, joita lapset eivät vielä ymmärrä. Kokonaisuutena Lemmikkien salainen elämä 2 ei ole mitä toimivin paketti, eikä yllä ensimmäisen osan tasolle, mutta se tarjoaa tarpeeksi hyviä asioita, jotta se jää lopulta plussan puolelle.
Parasta leffassa taitaa loppujen lopuksi olla sen visuaalisuus.Lemmikkien salainen elämä 2 on erinomaisesti animoitu ja ihastelin useassa kohtaa kaikenlaisia pienenpieniä yksityiskohtia, joita animaattorit ovat tuoneet mukaan. Etenkin valkokankaalta katsottuna eläinten turkkien yksittäiset karvat korostuvat ja yleisesti ottaen eläimistä on tietty saatu aikaiseksi todella suloisia. Sitä kuitenkin kritisoin tämänkin filmin kohdalla, että miksi ihmeessä Chloelle on päätetty animoida pyllyreikä? Maisemat ovat usein todella näyttävät ja itse ihailin varsinkin kauniita maatilan ympäristöä esitteleviä kuvia. Ohjaaja Chris Renaud tekee kelpo työtä tunnelman kanssa, mutta kokee välillä vaikeuksia pitää Brian Lynchin ohutta käsikirjoitusta kasassa. Lynch olisi voinut alusta alkaen kirjoittaa vahvempaa tarinaa, eikä yrittää vasta lopussa yhdistellä juonikuvioita toisiinsa. Äänimaailma on todella hyvin rakennettu ja Alexandre Desplatin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä tunnelmaan.
Yhteenveto:Lemmikkien salainen elämä 2 on viihdyttävä puolitoistatuntinen, jonka aikana aikuiskatsojana jää kuitenkin kaipaamaan kunnon tarinaa. Irrallisilta tuntuvien juonikuvioiden seuraaminen on parhaimmillaan lystikästä puuhaa, mutta hieman kömpelöä loppuhuipennusta lukuunottamatta ne todella tuntuvat irrallisilta - aivan kuin muutama eri leffaidea olisi isketty yhteen. Hauskoja tilanteita onneksi riittää kaikenikäisille ja hupia löydetään monella tapaa. Pienemmille katsojille on mukana myös jännittäviä hetkiä. Eläinhahmot ovat jälleen mainioita persoonia, muttei heille kummoisia kehityskaaria ole keksitty. Loppujen lopuksi elokuvan upea animaatiotaso on sen parasta antia ja on mahdotonta olla ihastelematta, mitä animaattorivelhot ovat taikoneet ruudulle. Jos etsitte kivaa animaatiota koko perheen yhteistä leffareissua varten, on Lemmikkien salainen elämä 2 oiva valinta vasta syksyllä ilmestyvää Toy Story 4:ää (2019) odotellessa. Jos tekijät päättävät tehdä vielä kolmannen osan, katson sen mielelläni, mutta toivon, että tarinaan panostetaan seuraavalla kerralla enemmän.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Secret Life of Pets 2, 2019, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Dentsu, Fuji Television Network, Universal Animation Studios
