Pääosissa: Leslie Nielsen, Priscilla Presley, George Kennedy, O. J. Simpson, Fred Ward, Kathleen Freeman, Anna Nicole Smith, Ellen Greene, Ed Williams, Raye Birk, Earl Boen, James Earl Jones ja "Weird Al" Yankovic
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 12
Komediasarjaan Hei, me pamputetaan! (Police Squad! - 1982) perustuva elokuva Mies ja alaston ase(The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) oli taloudellinen hitti, joten sille oli tietty luvassa jatkoa. Mies ja alaston ase 2½(The Naked Gun 2½: The Smell of Fear - 1991) ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli edeltäjäänsä isompi menestys lippuluukuilla, joten lisää oli tiedossa. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus sai ensi-iltansa maaliskuussa 1994. Elokuva sai aika negatiivisen vastaanoton kriitikoilta, eikä se ollut edeltäjiensä veroinen menestys rahallisesti. Itse katsoin koko Mies ja alaston ase -trilogian jo lapsena, pitäen näkemästäni. Nyt kun on tulossa uusi Mies ja alaston ase -elokuva (The Naked Gun - 2025), päätin pitkästä aikaa katsoa alkuperäisen trilogian uudestaan. Pidin edelleen todella paljon kahdesta ensimmäisestä osasta ja ryhdyinkin katsomaan Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeistä solvausta positiivisin mielin.
Eläkkeelle jäänyt Frank Drebin palaa salaa poliisihommiin, tutkiakseen Rocco Dillonia, jonka epäillään auttavan terroristeja hirvittävässä pommituksessa.
Leslie Nielsen nähdään viimeistä kertaa Frank Drebininä, entisenä komisariona rikospoliisista. Kakkos- ja kolmosleffan välissä Frank on jäänyt nimittäin eläkkeelle, nauttiakseen yhteiselosta vaimonsa Janen (Priscilla Presley) kanssa. Todellisuudessa Frank on kuitenkin jo lopen tylsistynyt hiljaiseloon, eikä avioliittokaan voi enää hyvin ja mies löytää uutta tuulta siipiensä alle vasta, kun hänet pyydetään suorittamaan vielä viimeinen soluttautumistehtävä. Nielsen on edelleen hyvässä vedossa ikonisessa poliisiroolissaan. Presley on myös oivallinen Janena, joskin on harmi, ettei hahmolle keksitä leffasarjassa oikein muuta kuin turhautua Frankiin, vain jotta hän voi rakastua mieheen uudestaan elokuvan varrella.
Myös vanhat tutut George Kennedy ja O. J. Simpson palaavat rooleihinsa poliisikapteeni Ed Hockeniksi ja etsivä Nordbergiksi, jotka taivuttelevat Frankin vielä yhteen keikkaan, kun taas uusina mukaan hyppäävät Fred Ward pahamaineisena pommintekijä Rocco Dillonina, Kathleen Freeman tämän häijynä äitinä ja Anna Nicole Smith Roccon tyttöystävänä Tanyana. "Weird Al" Yankovic käy myös toki pistäytymässä vielä kerran. Kennedy ja Simpson vetävät tonttinsa tutun lystikkäällä tavalla ja Ward ja Freeman ovat toimivat uudet roistot.
Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus osoittautui hauskemmaksi tapaukseksi kuin muistinkaan. Muistin, että kyseessä olisi selvästi trilogian heikoin osa ja vaikka kolmas leffa ei ylläkään kahden ensimmäisen tasolle, on se silti oikein kelpo ja lystikäs komedia. Nielsen on loppuun asti hyvässä vedossa ja jo pelkästään hänen ansiosta hymy nousee vähän väliä katsojan huulille. Huumoria tykitetäänkin ihan ensiminuuteilta lopputeksteihin saakka jälleen kerran, lähtien alkutekstien aikana edelleen kaahailevasta poliisiautosta, joka päätyy taas ties minne - jopa Kuolemantähdelle ja Jurassic Parkiin! Mukana on lukuisia hersyvän hauskoja juttuja, oli kyse sitten hupaisista repliikeistä, fyysisestä kohelluksesta tai taustalle piilotetuista lisävitseistä. Jotkut hassuttelut ovat suorastaan nerokkaita hölmöydessään.
Tarinapuoli jää tälläkin kertaa aika ohkaiseksi, mutta eipä tuo juuri haittaa. Kertomuksen parasta antia on, kun Frank soluttautuu vankilaan, ystävystyäkseen siellä viruvan Roccon kanssa ja saadakseen selville tämän suunnitelmat. Jollain ilveellä osa tästä vankilaosuudesta tuntuu parodialta vankilaklassikosta Rita Hayworth - avain pakoon(The Shawshank Redemption - 1994), siitäkin huolimatta, että kyseinen elokuva ilmestyi vasta puoli vuotta Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeisen solvauksen jälkeen! Leffan heikointa antia on sen loppuhuipennus, joka on tälläkin kertaa turhan pitkäksi venytetty, jolloin naurut alkavat hiipua viime metreillä.
David Zucker ei halunnut ohjata enää kolmatta Mies ja alaston ase -leffaa, vaan päätti toimia vain käsikirjoittajana. Zuckerin, Pat Proftin ja Robert LoCashin teksti onkin vekkuli, auttaen ohjaaja Peter Segalia, joka oli tätä ennen ohjannut televisio-ohjelmia. Myöhemmin Segal teki usemman komedian Adam Sandlerin kanssa, kuten Anger Managementin(2003) ja Aina ekan kerran (50 First Dates - 2004). Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus on myös kelvollisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ja asut ovat oivat ja maskeeraus paikoitellen hupaisaa. Erikoistehosteet ovat tarkoituksellisesti hieman kököt, lisätäkseen huumoria ja äänimaailmastakin löytyy hupsut juttunsa. Ira Newbornin tuttu tunnusmusiikki jää jälleen takuuvarmasti päähän soimaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Naked Gun 33⅓: The Final Insult, 1994, Paramount Pictures
Pääosissa: Neve Campbell, Matthew Broderick, Jason Marsden, Suzanne Pleshette, Moira Kelly, Nathan Lane, Ernie Sabella, Robert Guillaume, Edward Hibbert, Andy Dick, Meredith Scott Lynn, Jim Cummings ja James Earl Jones
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 22 minuuttia
Ikäraja: 7
Walt Disneyn animaatioelokuvaLeijonakuningas(The Lion King - 1994) oli kriitikoiden kehuma ja palkittu jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Jo ensimmäisen leffan teon aikana yhtiöllä liikkui puhetta mahdollisesta suoraan VHS:llä julkaistavasta jatko-osasta, mutta jatko-osa suorastaan kiirehdittiin tuotantoon, kun Leijonakuningas osoittautui valtavaksi hitiksi. Osa ääninäyttelijöistä palasi rooleihinsa ja osa roolitettiin uusiksi, samalla kun animointi ulkoistettiin Disneyn Australian tiimille. Lopulta Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys julkaistiin videolla lokakuussa 1998. Edeltäjäänsä verrattuna elokuva sai todella kädenlämpöisen vastaanoton, enkä itsekään pahemmin piitannut leffasta edes lapsena, vaikka alkuperäinen Leijonakuningas olikin yksi ehdottomista suosikkielokuvistani. Nyt kun Leijonakuningas-uudelleenfilmatisointi (The Lion King - 2019) on saamassa jatkoa elokuvalla Mufasa: Leijonakuningas (Mufasa: The Lion King - 2024), päätin sitä odotellessa antaa tälle alkuperäiselle Leijonakuningas -jatko-osalle uuden mahdollisuuden.
Leijonakuningas Simban tytär Kiara ystävystyy leijonanpentu Kovun kanssa, tietämättä, että kyseessä on Scarin perillinen, jota Scarin rakas Zira pyrkii käyttämään Simban kukistamiseksi.
Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys ei keskity enää niinkään Simba-leijonaan (äänenä Matthew Broderick), joka nousi ensimmäisen elokuvan lopussa Jylhämaan kuninkaaksi, vaan kuten ensimmäisen elokuvan lopussa näytettiin, Simba ja Nala (Moira Kelly) ovat saaneet oman lapsen, Kiaran (lapsena Michelle Horn, aikuisena Neve Campbell), joka nousee nyt valokeilaan. Kiarasta löytyy monin paikoin samaa kuin isästään nuorena, seikkailunhalua ja uhmaa sääntöjä vastaan. Kuitenkin toisin kuin isänsä, Kiara ei ole samalla lailla innokas nousemaan Jylhämaan johtajaksi, vaan haluaisi luoda itselleen täysin omanlaisen polkunsa. Hahmo on mainio, mutta sen sijaan Simbasta on tehty varsin tylsä kopio omasta isästään Mufasasta (James Earl Jones). Ajoittain tällä heijastellaan hyvin, kuinka Simba läksyttää Kiaraa samaan tapaan kuin isänsä häntä, mutta samalla on tylsää, että ykkösleffan kasvutarinan jälkeen Simba on päätynyt tälle tielle.
Tuttuina hahmoina paluun tekevät myös hupsu kaksikko Timon-mangusti (Nathan Lane) ja Pumba-pahkasika (Ernie Sabella), Rafiki-apina (Robert Guillaume) ja Zazu-sarvilintu (ääninäyttelijä vaihtunut Rowan Atkinsonista Edward Hibbertiin), kun taas uusina hahmoina esitellään pahan Scarin vaimo Zira (Suzanne Pleshette), tämän lapset Kovu (lapsena Ryan O'Donohue ja aikuisena Jason Marsden), Nuka (Andy Dick) ja Vitani (Meredith Scott Lynn), jotka tietty janoavat kostoa Simballe. Timon ja Pumba ovat tälläkin kertaa leffan hauskinta antia. Zira ja hänen vihamielisellä propagandalla aivopestyt lapsensa toimivat toisaalta hyvinä vihollisina, joskin katsojana on vaikea olla pohtimatta, että missä kohtaa Scarilla on muka ollut vaimo ja lapsia, sillä alkuperäisessä Leijonakuninkaassa hän liikkui vain hyeenojen kanssa, eikä maininnut sanallakaan mielitiettyä tai jälkikasvuja?
Alkuperäinen Leijonakuningas on tosiaan mielestäni Disney-historian paras elokuva. En ole kuitenkaan ikinä paljoa piitannut Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeydestä, mutta täytyy todeta, että koin elokuvan nyt paremmaksi kuin muistin sen olevan. Leffasta löytyy vahvuutensa, mutta myös heikkoutensa, joista merkittävin on alkuperäisleffan laiska kopiointi. Edeltäjänsä tavoin jatko-osakin käynnistyy savannin eläinten matkasta Jylhäkalliolle, jossa kuninkaan lapsi esitellään. Kaikin tavoin kohtaus on tässä ponnettomampi, eikä vain siksi että sen aikana soiva He Lives in You -kappale ei todellakaan ole Circle of Lifen veroinen ihot kananlihalle nostattava mestariteos. Leffa on muutenkin täynnä ykkösosasta matkittuja kohtauksia, jotka jäävät varsin vaisuiksi toistoiksi jo nähdystä. Simba opettaa Kiaralle samoja juttuja kuin Mufasa Simballe ja niin edelleen, ja niin edelleen.
Elokuvasta löytyy myös selvät positiiviset puolensa. Vaikka yksittäisiä kohtauksia onkin kopioitu, on jatko-osan tarina tarpeeksi omanlaisensa ja varsin toimiva. Siinä, missä alkuperäinen Leijonakuningas lainasi tarinaansa William Shakespearen Hamletista, jatko-osaan on selvästi otettu vaikutteita toisesta Shakespeare-näytelmästä, Romeosta ja Juliasta. Kiaran ja Kovun välille rakentuu tietty romanssia, vaikka he tulevat toisiaan vihaavista laumoista. Voiko Simba hyväksyä petollisen Scarin perillistä vävykseen ja onko koko rakkaus pelkkää teatteria, jotta Zira saisi kostonsa? Tuomitseeko kielletty rakkaus laumat tuhoisaan taisteluun, vai voisivatko he toimia järjen äänenä ja tuoda rauhan? Tämä konflikti on hyvin rakennettu ja elokuvan selvä voimavara.
Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys on hyvin animoitu, joskin siihen ei selvästi ole käytetty samaa panosta kuin alkuperäiseen, jatko-osan oltua suoraan videolla julkaistava pienprojekti. Eläinhahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti, ja Afrikan savannit ovat tälläkin kertaa oivallisesti työstetyt. Värien käyttö on mainiota. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu ja Nick Glennie-Smithin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla. Miehen työ ei kuitenkaan todellakaan saavuta samoja korkeuksia kuin Hans Zimmerin Oscar-palkittu musiikki ensimmäisessä Leijonakuninkaassa. Eivätpä leffan laulutkaan ole yhtään saman veroiset. Simban laulaman We Are Onen unohtaa heti sen päätyttyä ja Ziran laulama My Lullaby yrittää kömpelösti toistaa Scarin Be Prepared -juonittelulaulua, jopa päättyen samanlaiseen kuvaan. Lauluista ja musiikeista, kuten muutenkin tunnelmasta puuttuu mahtipontisuus ja jylhyys. Yllättäen elokuvan parhaan laulun, romanttisen, hassun ja tarttuvan Upendin esittää Rafiki.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Lion King II: Simba's Pride, 1998, Walt Disney Television Animation, Walt Disney Animation Australia, Walt Disney Animation Canada, Disneytoon Studios
TOHTORI OUTOLEMPI ELI: KUINKA LAKKASIN OLEMASTA HUOLISSANI JA OPIN RAKASTAMAAN POMMIA
DR. STRANGELOVE OR: HOW I LEARNED TO STOP WORRYING AND LOVE THE BOMB
Ohjaus: Stanley Kubrick
Pääosissa: Peter Sellers, George C. Scott, Sterling Hayden, Keenan Wynn, Jack Creley, Slim Pickens, Peter Bull, James Earl Jones, Tracy Reed ja Shane Rimmer
Genre: jännitys, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 12
Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, eli suomalaisittain Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommiaperustuu löyhästi Peter Georgen kirjaan Red Alert vuodelta 1958. Ohjaaja Stanley Kubrick halusi tehdä elokuvan, joka ottaisi kantaa ydinsodan uhkaan ja pelkoon, ja kun Alastair Buchan suositteli hänelle Georgen kirjaa, Kubrick innostui toteuttamaan suunnitelmansa ja hankki kirjan elokuvaoikeudet. Hän kirjoitti elokuvaa aluksi vakavin mielin, mutta alkoi pian kokea, että rankan aiheen käsittely toimi paremmin absurdin ja synkän huumorin kautta. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 1963 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo saman vuoden lopulla, mutta julkaisu viivästyi muutamastakin syystä. Ensinnäkin Kubrick ei ollut tyytyväinen alkuperäiseen lopetukseen ja halusi muuttaa sen. Toiseksi Sidney Lumet työsti parhaillaan elokuvaa Pommin varjossa (Fail Safe - 1964), jonka tarina oli erittäin samanlainen, mikä johti siihen, että niin Red Alert -kirjailija Peter George kuin Stanley Kubrick haastoivat elokuvan tekijät oikeuteen, pelätessään tunnetumpien tekijöiden elokuvan aiheuttavan Tohtori Outolemmen taloudellisen epäonnistumisen. Ja kolmanneksi elokuvan testinäytös järjestettiin samana päivänä marraskuussa 1963, jolloin Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy salamurhattiin ja tekijät kokivat, ettei ankeita aiheita sisältävä elokuva sopinut siihen hetkeen. Lopulta Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia sai maailmanensi-iltansa 29. tammikuuta 1964 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli tekijöiden ja erityisesti studiopomojen huolista huolimatta taloudellinen menestys, joka keräsi valtavasti kehuja kriitikoilta. Elokuva sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa ja sovitettu käsikirjoitus) ja seitsemän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras brittimiesnäyttelijä, brittikäsikirjoitus ja ulkomaalainen näyttelijä), joista se voitti parhaan elokuvan, parhaan brittielokuvan ja lavastuksen, sekä Yhdistyneiden kansakuntien palkinnon. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Itse katsoin Tohtori Outolemmen liian nuorena ja sen aiheet menivät minulta pääasiassa yli hilseen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.
Kun Yhdysvaltojen ilmavoimien kenraali Jack D. Ripper menettää järkensä ja lähettää ydinaseilla varustetut pommikoneet hyökkäämään Neuvostoliittoon, presidentti ja sotilasjohto kokoontuvat keksiäkseen keinon pysäyttää hyökkäyksen ja sen potentiaalisesti käynnistämän maailmanlaajuisen ydintuhon.
Vanhoja Vaaleanpunainen pantteri -komedioita (The Pink Panther - 1963-1982) tähdittänyt Peter Sellers nähdään elokuvassa jopa kolmessa roolissa. Sellersin oli alun perin tarkoitus esittää jopa neljää hahmoa, mutta hän jättäytyi pois neljännestä osasta, kapteeni "King" Kongista, uskoessaan, ettei hän pystyisi omaksumaan hahmolle suunniteltua texasilaista korostusta. Lopulta Sellers näytteli eversti Mandrakea, joka avustaa seonnutta kenraali Jack D. Ripperiä (Sterling Hayden) käynnistämään hyökkäyksen Neuvostoliittoon, Yhdysvaltojen presidentti Muffleytä, sekä itse nimikkohahmoa, tohtori Outolempeä, entistä natsitutkijaa, joka siirtyi Yhdysvaltojen avuksi toisen maailmansodan jälkeen. Sellers esittelee näyttelijälahjojaan upeasti ja läpi elokuvan katsojana joutuu muistuttamaan itseään, että näitä kolmea hahmoa esittää sama heppu, eikä kolme eri näyttelijää. Eversti Mandrakea ja presidentti Muffleytä Sellers tulkitsee vakavammin, kun taas tohtori Outolemmestä hän tekee suorastaan karikatyyrin. Sellers improvisoi suuren osan repliikeistään kuvauksissa, mikä johti siihen, että Kubrickin täytyi vähän väliä muokata käsikirjoitustaan.
Elokuvassa nähdään myös George C. Scott kenraali Buck Turgidsonina, joka näkee Ripperin sekoamisen hyvässä valossa, Jack Creley presidentin neuvonantajana Stainesina, Slim Pickens Sellersille alun perin tarkoitetussa roolissa ydinpommia kantavan lentokoneen kapteeni "King" Kongina, Peter Bull Neuvostoliiton lähettiläänä Alexei de Sadeskina, Keenan Wynn Ripperin pysäyttämistä yrittävänä eversti Guanona, sekä myöhemmin muun muassa alkuperäisessä Tähtien sota -trilogiassa (Star Wars - 1977-1983) pahaa Darth Vaderia ääninäytellyt James Earl Jones ensimmäisessä elokuvaroolissaan luutnantti Zoggina. Muukin näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin rooleistaan, etenkin Scott yhä vain kaistapäisemmäksi muuttuvana Buckina.
Ei ole mikään ihme, että Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia -elokuvaa pidetään edelleen niin korkeassa arvossa. Kyseessä on erinomainen ja terävä satiiri, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan viimeisten 60 vuoden aikana, vaan joka tuntuu edelleen pelottavankin ajankohtaiselta. Elokuvassa käsiteltävä ydinsodan jännite Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä ei ole kadonnut minnekään, se vain kasvaa ja hiipuu tasaisin väliajoin ja nyt vuonna 2024 sen mahdollisuus on jälleen karmivasti läsnä. Asiaa ei auta, kuinka misinformaatio ja erilaiset salaliittoteoriat vyöryvät ympäri internetiä, napaten yhä vain useampia koukeroihinsa. Ripper ja Buck ovat nasevia parodioita tällaisista ihmisistä, joiden päät ovat täyttyneet salaliittoteorioista siihen pisteeseen asti, että heidän on pakko ryhdyttävä äärimmäisyyksiin.
Elokuva vaihtelee tehokkaasti jännityksen ja huumorin välillä, jolloin kumpikaan puoli ei syö toista. Kubrickin päätös lähestyä aihetta komedian kautta on täydellinen. Välillä katsoja saadaan naureskelemaan täysin absurdilta tuntuville jutuille ja heti perään kauhistelemaan, että jotain tällaista olisi mahdollista tapahtua. Millaisten ahneiden ja jopa typerien yksilöiden käsissä kahdeksan miljardin ihmisen elämät ovat, puhumattakaan kaikesta muusta elämästä eläimistä kasveihin. Kubrick löytää aiheesta hämmentävää huumoria, unohtamatta kuitenkaan maalailla todella ahdistavaa uhkakuvaa. 60 vuotta sitten Yhdysvalloissa säikähdettiin elokuvan myötä siihen malliin, että tehtiin säädöksiä, jotta tällainen ei voisi millään vahingossa käydä toteen. Puolentoista tunnin paketti on kaikin puolin väkevästi rakennettu ja kaikki johtaa hyytävään finaaliin, joka jättää katsojan aikamoisen tunnemyllerryksen valtaan. Harva satiiri puree näin lujaa kohteeseensa ja jää kummittelemaan katsojan päässä näin voimakkaasti vielä pitkäksi aikaa leffan päättymisen jälkeen. Tohtori Outolempi on täysin ymmärrettävästi ottanut paikkansa elokuvahistoriassa, eikä toista vastaavaa teosta ole tehty.
Kubrickin ohjaus on hallittua ja väkevää, kuten on myös hänen, Terry Southernin ja kirjailija Peter Georgen työstämä käsikirjoitus. Kolmikko on saanut toinen toistaan oivaltavampia ajatuksia, eivätkä he pelkää ujostella rankkojen aiheiden äärellä. He ovat myös saaneet mukaan joitain nerokkaita repliikkejä, joista etenkin "Gentlemen, you can't fight in here, this is the War Room!" on täysin ymmärrettävästi jäänyt parhaiten kaikkien mieleen ristiriitaisuudessaan. Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat hienot, etenkin lentokoneen ja sotahuoneen, puvustus on oivallista ja maskeeraajat ovat saaneet Sellersin hyvin muovautumaan eri hahmoikseen. Tehosteet toimivat hyvin ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. Musiikista parhaiten mieleen jää pommikonekohtausten taustalla jatkuvasti soiva marssitahti, sekä loppuhuipennuksessa täydellisesti hyödynnetty Vera Lynnin We'll Meet Again -kappale.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, 1964, Stanley Kubrick Productions
Ohjaus: John Milius Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, James Earl Jones, Gerry Lopez, Sandahl Bergman, Mako Iwamatsu, Max von Sydow, Valerie Quennessen, Ben Davidson, Gassandra Gaviola, Sven-Ole Thorsen, William Smith, Jorge Sanz ja Nadiuska Genre: toiminta, seikkailu, fantasia Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia Ikäraja: 16
Conan the Barbarian, eli suomalaisittain Conan - barbaari perustuu Robert E. Howardin luomaan Conan-hahmoon vuodelta 1932, joka esiintyi niin kirjoissa kuin sarjakuvissa. Jo 1970-luvulla suunniteltiin elokuvasovitusta Howardin hahmosta, mutta kesti monta vuotta, ennen kuin elokuva pystyttiin tekemään. Tuottaja Edward R. Pressman oli yksi halukkaista tekemään elokuvaa ja kahden vuoden sinnikkyyden jälkeen hän onnistui nappaamaan hahmon elokuvaoikeudet. John Milius kiinnostui filmin ohjaamisesta, mutta vielä ensitapaamisellaan Pressmanin kanssa tuottaja ei ollut vakuuttunut Miliuksesta. Oliver Stone alkoi työstämään elokuvan käsikirjoitusta ja hetken aikaa Stone oli myös ehdolla ohjaajaksi. Lopulta Pressman kuitenkin koki Miliuksen hyväksi vaihtoehdoksi, joka oli palannut takaisin juttelemaan elokuvan teosta, nähtyään Ron Cobbin tekemää kuvataidetta leffan suunnitteluvaiheessa. Pressmanin ja Stonen oli vaikeuksia löytää rahoittajaa kalliille tuotannolla, joten Milius ehdotti, että he suostuttelisivat Dino De Laurentiisin toiseksi tuottajaksi. Tekijät pohtivat pitkään, kuka olisi fyysisesti tarpeeksi lihaksikkaassa kunnossa, että hän voisi esittää Conania. Aluksi rooliin kaavailtiin esimerkiksi Sylvester Stallonea ja Charles Bronsonia, kunnes Pressman näki Arnold Schwarzeneggerin tähdittämän kehonrakennusdokumentin Arnold on rautaa (Pumping Iron - 1977) ja mielsi hänet täydelliseksi rooliin. Itävaltalainen Schwarzenegger oli ollut pitkään kiinnostunut tähteydestä Yhdysvalloissa, jota hänen ensimmäinen elokuvansa, Hercules New Yorkissa (Hercules in New York - 1970) ei ollut tarjonnut. Hän tarttuikin innoissaan projektiin, vaikkei ollut kuullutkaan Conanista. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1980 ja lopulta Conan - barbaari sai maailmanensi-iltansa 16. maaliskuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta se sai todella ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin kasvanut ja sille on noussut maine niin kulttiklassikkona kuin fantasiaseikkailujen merkkiteoksena. Itse tutustuin Conaniin sarjakuvien kautta, joita isäni oli kerännyt. Luin niitä innokkaasti lapsena ja katsoin elokuvan noin kymmenisen vuotta sitten ensi kertaa. Silloin en kuitenkaan pitänyt näkemästäni, kokiessani leffan liian hidastempoiseksi ja Schwarzeneggerin koomisen puiseksi pääroolissa. Vaikken olekaan katsonut elokuvaa uudestaan, olen vuosien varrella kuitenkin alkanut lämmetä leffalle ja omistankin sen Blu-rayna. Kun huomasin Conan - barbaarin täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Pahan Thulsa Doomin johtama joukko tuhoaa pienen kylän, tappaa kaikki aikuiset ja sieppaa lapset orjiksi. Yksi näistä lapsista on Conan, joka aikuiseksi kasvaessaan päätyy gladiaattoriksi, joka voittaa kaikki vastuksensa. Kun Conan vapautetaan orjuudestaan, tämä lähtee etsimään Thulsa Doomia, kostaakseen tälle perheensä kuoleman.
Ennen kuin hänestä tuli terminaattori ja ennen kuin hän saalisti predatoria viidakossa, Arnold Schwarzenegger teki kenties elämänsä parhaan päätöksen suostuessaan Conan-barbaarin rooliin. Vaikka Schwarzenegger oli jo kokeillut näyttelemistä parissa produktiossa, Conan oli hänen läpimurtoroolinsa, joka aloitti hänen haaveileman tähteytensä Hollywoodissa. Ei ole mikään ihme, että tekijät pitivät Schwarzeneggeriä täydellisenä Conaniksi - hänet on kuin tehty tämän sankarillisen muskelikasan osaan. Vaikka olen yhä sitä mieltä, että Schwarzenegger on tässä aika puupökkelö näyttelijänä, en enää uudelleenkatselulla pitänyt sitä miinuksena, vaan osana elokuvan ja hahmon viehätystä. Schwarzeneggerissä on jotain todella jylhää, mahtipontista ja tiettyä eläimellisyyttä. Hän näyttää yli-ihmiseltä, jota ei haluaisi kohdata tappelussa. Iso osa hahmon kiehtovuutta on myös hänen vähäsanaisuutensa. Vaikka todellinen syy on se, että itävaltalaisen Schwarzeneggerin aksentti oli etenkin hänen uransa alkuaikoina todella voimakas ja tekijät kokivat sen pilaavan hahmon, puheen vähyydellä Schwarzenegger pääsee näyttelemään enemmän kehollaan ja ilmeillään. Katsoja ymmärtää, mikä motivoi Conania, vaikkei hän koskaan sanoisi sitä ääneen.
Elokuvassa nähdään myös Gerry Lopez Conanin mukaan lähtevänä Subotai-jousiampujana, Sandahl Bergman matkallaan tarttuvana Valeria-varkaana, Max von Sydow kuningas Osricina, Valerie Quennessen tämän prinsessatyttärenä, Mako Iwamatsu vuorten velhona ja tarinan kertojana, sekä itse Darth Vader(in ääni) James Earl Jones Conanin vanhemmat tappaneena käärmekultin johtajana Thulsa Doomina, jolle Conan vannoo kostoa. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti. Lopez tuo hieman huumoria mukaan, kun taas Bergmanin esittämä Valeria toimii hyvin romanttisena lisänä. Fantastisella äänellä varustettu Jones on oivallisen uhkaava Thulsa Doomin roolissa.
Conan - barbaari alkaa Friedrich Nietzschenin lainauksesta "Se mikä ei tapa, vahvistaa", mikä on aika lailla täydellinen toteamus kuvaamaan sitä elokuvaa, mikä lähtee käyntiin. Tämän perään lapsi-Conanin (Jorge Sanz) isä (William Smith) kertoo hänelle raudan arvoituksesta ja mahdista, toinen sanoma, joka tulisi kuvaamaan sitä, mitä tulemme näkemään. Kunnolla elokuva lähtee liikkeelle kohtauksesta, jossa Thulsa Doomin joukot hyökkäävät Conanin perheen kylään ja Conanin vanhemmat tapetaan. Kohtaus on yksi elokuvan ensimmäisistä esimerkeistä, kuinka upeasti se toimiikaan pitkiä aikoja lähes täysin ilman dialogia. Filmissä luotetaan paljon visuaaliseen tarinankerrontaan, kuten elokuvissa pääasiassa kuuluukin. Kylän tuho on jo kaiken kaaoksen kanssa vaikuttava, mutta erittäin pysäyttävä on hetki, jolloin Thulsa katkaisee Conanin äidin pään, Conanin pitäessä yhä äitinsä kädestä kiinni. Paljon voimaa kohtaukseen tuo säveltäjä Basil Poledourisin huikean hienot musiikit. Jo avauskohtausta seuratessani tiesin, että katselukokemukseni olisi tällä kertaa hyvin toisenlainen kuin esiteininä.
Vaikka Conan - barbaari onkin kieltämättä hidastempoinen elokuva, eikä se ole täynnä jatkuvaa miekkojen kalistelua ja veren roiskumista, en pitänyt sitä pitkäveteisenä kuten viimeksi. Alusta asti olin seikkailussa täysillä mukana, janoten kostoa Conanin kanssa. Mukana onkin vahva seikkailemisen mahtipontinen henki, joka pitää tiukasti mukanaan hitaissakin kohtauksissa. Sekaan on ripoteltu fantasiaelementtejä, magiaa ja mystiikkaa. Elokuvasta löytyy jännitystä ja tunnelmaa rakennetaan vaikuttavasti. Kun päästään niihin miekkamähinöihin, ovat ne todella odottamisen arvoisia. Etenkin loppupäässä tekoverta ei säästellä, vaan Conan todella näyttää miekallaan teräksen mahdin. Sekaan mahtuu niin hempeyttä romantiikan kautta, kuten myös koskettavuutta ja huumoria. Varmasti itse kukin on purskahtanut nauruun, kun humalainen Conan mätkäisee kamelia turpaan ja sitten kelannut taaksepäin tarkistaakseen, että näkikö juuri oikein.
Elokuvan tosiaan ohjasi John Milius, joka oli noihin aikoihin tunnettu lähinnä käsikirjoittajana elokuvista kutenLikainen Harry (Dirty Harry - 1971) ja Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now - 1979). Milius rakentaa hienosti tunnelmaa ja luo muutaman todella erinomaisen kohtauksen, joissa hän luottaa täysillä elokuvanteon visuaalisiin keinoihin yhdistettynä musiikkiin. Iso osa tunnelmasta syntyy tietty Poledourisin säveltämistä vaikuttavista musiikeista. Elokuvassa puhutaan teräksen mahdista, mutta suuri osa elokuvan mahdista syntyy juurikin näistä mahtavista melodioista, jotka säestävät Conanin seikkailua. Poledourisin työ ei todellakaan jää vain taustalle, vaan se tehostaa joka ikistä kohtausta ja sitä hyödynnetään kuin kertojaääntä. Muutenkin äänimaailma toimii, kuten myös visuaalinen puoli - toki joitakin ajan julmien hampaiden nakertamia erikoistehosteita lukuun ottamatta. Kuvaus on tyylikästä, lavasteet näyttävät ja puvut ja maskeeraukset mainiot.
Yhteenveto:Conan - barbaari on fantasiaseikkailujen ehta klassikko. Mukaansatempaava seikkailuhenki virtaa läpi leffan, mitä vain vahvistaa Basil Poledourisin mahtipontinen musiikki. John Miliuksen ohjaus on rautaista ja hän luottaa hienosti visuaaliseen tarinankerrontaan. Conanin lapsuudenkylän teurastuksesta lähtien filmi tekee vaikutuksen kerta toisensa perään. Taistelukohtaukset ovat tyylikkäitä ja jännittäviä. Romantiikkaakin löytyy, kuten myös oivaa huumoria. Arnold Schwarzenegger oli nappivalinta päärooliin Conaniksi. Schwarzenegger uhkuu hurjaa voimaa. Muutkin näyttelijät ovat mainioita osissaan, erityisesti pahaa Thulsa Doomia esittävä James Earl Jones. Teknisiltä puoliltaan Conan - barbaari on onnistunut, vaikka aika onkin tehnyt tepposet osalle efekteistä. Kaiken kaikkiaan kyseessä on vahva seikkailuteos ja jos sitä ei ole fantasialeffojen fanina vielä nähnyt, on 40-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin sivistää itseään.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Conan the Barbarian, 1982, Universal Pictures, Dino De Laurentiis Company, Edward R. Pressman Film, Estudios Churubusco Azteca S.A., A-Team
Pääosissa: Eddie Murphy, Jermaine Fowler, Shari Headley, Arsenio Hall, KiKi Layne, Leslie Jones, Tracy Morgan, Wesley Snipes, Nomzamo Mbatha, Teyana Taylor, Bella Murphy, Akiley Love, Paul Bates, John Amos, James Earl Jones, Rotimi, Trevor Noah ja Morgan Freeman
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 13
Coming 2 America, eli suomalaisittain Prinssille morsian 2 on jatkoa Eddie Murphyn kasarikomedialle Prinssille morsian (Coming to America - 1988). Vielä elokuvan ilmestymisen aikoihin Murphylla ei ollut suunnitelmaa tehdä jatkoa leffalle. Viime vuosien aikana Murphy on kuitenkin alkanut kiinnostumaan vanhoihin rooleihinsa palaamisesta ja vuonna 2017 ilmoitettiinkin, että Prinssille morsian olisi saamassa jatkoa 30 vuoden jälkeen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaepidemian vuoksi julkaisua on siirretty. Aluksi leffaa siirrettiin marraskuulle, kunnes Amazon Studios nappasi sen levitysoikeudet ja nyt Prinssille morsian 2 on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse näin ensimmäisen Prinssille morsian -leffan pariinkin otteeseen varttuessani ja olen aina pitänyt sitä hilpeänä filminä. Olin yllättynyt, kun jatko-osasta ilmoitettiin ja olenkin odottanut sitä aika skeptisin mielin. Epäilyksistäni huolimatta katsoin Prinssille morsian 2:n heti, kun se julkaistiin Prime Videossa.
Zamundan kuningas Joffer kuolee ja prinssi Akeemista tulee maan uusi kuningas. Akeemilla ei kuitenkaan ole poikaa, josta tulisi hänen seuraajansa, mikä tarkoittaa sitä, että Akeemin kuoltua valta siirtyisi militaristiselle Nexdorialle. Uusi kuningas saa tietää, että New Yorkin matkallaan hänellä onkin poika yhden yön jutun seurauksena. Akeemin täytyy matkustaa uudestaan Amerikkaan etsimään poikaansa.
Jonkinlaista comebackia elokuvien pariin tekevä Eddie Murphy nähdään 30 vuoden tauon jälkeen Zamundan prinssi... tai siis, kuningas Akeemina. Vuosien varrella Akeemista on muodostunut arvokkaampi olemukseltaan, eikä kyseessä ole sama nuorukainen, joka intoili lattioiden moppaamisesta. Vaikkei hahmo ole enää yhtä valloittava, Murphy hoitaa kuninkaankin roolin pieni pilke silmäkulmassa. Akeemina hän ei välttämättä pääse tarjoamaan jatkuvia nauruja, mutta hän on jälleen hulvaton esittäessään sivurooleja, joihin kuuluvat tietty alkuperäisestä elokuvasta tutut hahmot parturi Clarence, juutalainen Saul ja soul-laulaja Randy Watson.
Mukaansa uudelle Amerikan matkalle kuningas Akeem ottaa tietty palvelijansa Semmin, jona nähdään Arsenio Hall. Semmin osuus jää kuitenkin yllättävän vähäiseksi ja Hall taitaakin saada enemmän ruutuaikaa sivurooleissaan pastori Brownina, parturi Morrisina ja noitatohtori Babana. Monet muutkin tutut hahmot tekevät paluun. Shari Headley esittää Akeemin rakasta, kuningatar Lisaa ja John Amos näyttelee tämän isää, McDonald'sin kopioravintolaa pyörittävää Cleota. James Earl Jones nähdään parissa kohtauksessa Akeemin isänä, Zamundan jylhänä kuningas Jaffe Jofferina. Valitettavasti Akeemin kuningataräitiä alkuperäisessä elokuvassa näytellyt Madge Sinclair menehtyi vuonna 1995, eikä näyttelijän muiston kunnioittamiseksi rooliin ole valittu uutta näyttelijää.
Uusina hahmoina leffassa esitellään Akeemin ja Lisan tyttäret Meeka (KiKi Layne), Omma (Eddien tytär Bella Murphy) ja Tinashe (Akiley Love), Akeemin yllätys-äpäräpoika LaVelle Junson (Jermaine Fowler), tämän äiti Mary (Leslie Jones) ja eno Reem (Tracy Morgan), LaVellelle määrätty palvelija Mirembe (Nomzamo Mbatha), sekä vihamielisen Nexdor-maan (tajusitteko, niin kuin "next door") johtaja, kenraali Izzi (Wesley Snipes) ja tämän lapset Bopoto (Tayana Taylor) ja Idi (Rotimi). Fowler on kelpo valinta Akeemin pojaksi, mutta hahmo itsessään ei ole erityisen mielenkiintoinen. Fowlerin tavoin myös Layne ja Mbatha sopivat osiinsa, mutta hahmot jäävät hieman alikehitetyiksi. Erityisen mitäänsanomattomiksi jäävät pääparin nuoremmat tyttäret Omma ja Tinashe, joilla on hädintuskin repliikkejä. Jones ja Morgan tasapainottelevat kaiken aikaa sillä rajalla, ovatko he hauskoja vai ärsyttäviä. Snipesin kohdalla taas on vaikea sanoa, onko hän hilpeä vai kiusallisen huono.
Kuten monet saattoivatkin arvata, Prinssille morsian 2 on aika tarpeeton ja unohdettava jatko-osa kasarin komediaklassikolle. Se ei onneksi ole mikään täysi fiasko ja valehtelisin, jos sanoisin, että en naureskellut ihan ääneen aina silloin tällöin elokuvan aikana. Poliittiselle korrektiudelle piikittelevät parturikohtaukset ovat elokuvan hauskinta antia, kun vanhat ukot valittelevat, että nykyään ei saa mitään tehdä ja sanoa. Jopa erittäin woke-katsojakuntakin voi katsoa nämä epäkorrektit läpät sormiensa läpi, sillä muuten elokuva puhuu tasa-arvon ja erityisesti naisten oikeuksien puolesta. Vaikka Akeemin tyttäristä ei saada paljoa irti, Meekan kautta mukaan tuodaan sanomaa siitä, että Zamundan olisi aika jättää vanhat arvonsa taakseen ja että kuningatarkin voisi hallita maata. Tänä päivänä alkuperäisen leffan seksistisiksi koetut jutut voidaan tuoda takaisin jatko-osassa vaihtamalla sukupuoliroolit päikseen. Ja niille, jotka nyt suuttuvat siitä, että kyseessä on pelkkää poliittista agendaa, niin mitäpä alkuperäisen elokuvan tarina oli? Siinä kritisoitiin myös vanhentuneita arvoja, kuten ennaltamäärättyjä avioliittoja.
Pätevistä sanomistaan ja monista hauskoista jutuistaan huolimattaPrinssille morsian 2 tuntuu silti keskinkertaiselta ja kertakäyttöiseltä hassuttelurainalta. Hyvien vitsien vastapainona on aika onnettomiakin heittoja. Mukaan tungetut ja kestoa tarpeettomasti venyttävät musikaalinumerot ovat leffan heikointa antia kaikessa myötähäpeässään. Tarinakaan ei lopulta ole kummoinen, huomion siirtyessä enemmän LaVelleen, joka saapuu Zamundaan ihmettelemään paikallisia tapoja. Monet voivatkin pettyä, sillä englanninkielisestä Coming 2 America -nimestä huolimatta Yhdysvalloissa vietetään ehkä vartti koko leffan vajaan kahden tunnin kestosta. Suomennos Prinssille morsiankin tuntuu hieman hassulta, sillä pääasiassa elokuva keskittyy Akeemin ja LaVellen isä-poika-suhteeseen. Suomentajien onneksi LaVellelle on kehitelty romanssia ja kun hän on nyt Zamundan prinssi, nimellä voidaan viitata hänen rakkaudenkaipuuseen.
Isoimmat ongelmat elokuvassa liittyvät hahmojen kehityskaariin ja juonenkuljetukseen. Kerronta on epätasaista, leffan välillä hidastellessa turhaan ja paikoitellen oikoessa mutkia turhankin helposti. Akeem hyväksyy kenties liiankin nopeasti poikansa olemassaolon ja varmaan vielä nopeammin LaVelle on valmis lähtemään Akeemin mukaan Zamundaan. Kömpelön kerronnan lisäksi leffa syyllistyy myös aika tönkköön fanipalvelukseen. Lähes kaikkeen viime leffasta on pakko viitata tavalla tai toisella. Katsojien hyväksyntää kalastellaan liikaa nostalgialla, kun tekijät olisivat voineet luottaa enemmän uusien juttujen voimaan ja syventää niitä. Käsikirjoituksesta vastaavat alkuperäisen filmin tekstin rustanneet Barry W. Blaustein ja David Sheffield (Kenya Barrisin avustuksella) ja voi olla, että käsikirjoitus olisi vaatinut vähän tuoreempaa näkökulmaa.
Ohjaajana taas toimii Craig Brewer, jonka Murphy valitsi itse, kaksikon tehtyä elokuvan Dolemite Is My Name (2019). Brewer saa aikaiseksi hauskoja tilanteita, mutta kokonaiskuva ei ole täysin hänen hallinnassaan. Leffan lukuisat tanssi- ja laulukohtaukset voi selittää Brewerin taustalla, joka painottuu musiikkifilmeihin. Tekniseltä puoleltaan Prinssille morsian 2 on kelvollinen teos, vaikka se kaipaisikin rytmityssäätöä leikkauksessa. Kuvaus on tyylikästä ja elokuva on täynnä näyttäviä lavasteita ja upeita asuja. Digitaalisesti toteutetut eläimet toimivat sujuvasti ja ääniefektitkin ovat mainiot. Jermaine Stegallin säveltämät musiikit kuitenkin hukkuvat kokonaan elokuvassa jumputtavien, jo olemassa olleiden kappaleiden sekaan. Tottakai elokuvassa kuullaan pariinkin otteeseen alkuperäisen elokuvan tunnuslaulu, The Systemin Coming to America.
Yhteenveto:Prinssille morsian 2 on keskinkertainen ja nopeasti unohdettava kertakäyttökomedia. On mukava nähdä Eddie Murphy tutussa roolissaan Akeemina, mutta eipä zamundalaisprinssin tarina olisi vaatinut jatkoa. Uuden elokuvan juoni on tarpeeksi toimiva, mutta elokuvan kerronta ontuu. Välillä leffa kiirehtii, toisinaan taas hidastelee. Syvemmät sanomat jäävät toinen toistaan kiusallisempien musikaalinumeroiden varjoon. Monet voivat myös pettyä siitä, että englanninkielisestä nimestä huolimatta Amerikassa ei vietetä aikaa oikeastaan varttia kauemmin. Kritiikistä huolimatta täytyy myöntää, että nauroin useampaankin otteeseen leffan aikana. Epäkorrektia läppää heittävät parturit naurattivat erityisesti osuvalla piikittelyllään poliittista korrektiutta kohtaan. Samalla elokuva on kuitenkin aika korrekti. Leffa yrittää myös itsetietoisesti tehdä pilkkaa vanhojen filmien turhista jatko-osista, vaikka se sortuu olemaan juuri sitä. Lopputulos on epätasainen ja liikaa fanipalveluksiin luottava. Silti Prinssille morsian 2 on kerran ihan sujuvasti katsottava hassuttelu, josta ei jälkikäteen paljoa jää mieleen. Murphyn paluu vanhoihin rooleihinsa ei suinkaan pääty prinssi Akeemiin, vaan seuraavaksi hänellä onkin tiedossa Beverly Hills kyttä 4 (Beverly Hills Cop IV)...
Lopputekstien aikana ja jälkeen nähdään vielä lyhyitä kohtauksia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Coming 2 America, 2021, Paramount Pictures, Eddie Murphy Productions, Misher Films, New Republic Pictures
Ohjaus: John Landis Pääosissa: Eddie Murphy, Arsenio Hall, Shari Headley, James Earl Jones, John Amos, Madge Sinclair, Paul Bates, Eriq La Salle, Frankie Faison, Vanessa Bell, Louie Anderson, Allison Dean ja Samuel L. Jackson Genre: komedia, romantiikka Kesto: 1 tunti 56 minuuttia Ikäraja: 12
Coming to America, eli suomalaisittain Prinssille morsian on Eddie Murphyn tähdittämä romanttinen komedia. Murphy itse keksi tarinan elokuvaan, ollessaan stand up -kiertueella. Hänestä oli alkanut tuntua yhä enemmän, että ihmiset pitivät hänestä vain hänen asemansa vuoksi, eivätkä hänestä henkilönä ja hän loikin tämän pohjalta kertomuksen prinssistä, joka tunsi samoin. Koska Murphy oli tuolloin iso stara, hän sai elokuvan heti läpi Paramount Picturesilla ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin. Prinssille morsian sai ensi-iltansa kesällä 1988 (Suomeen se saapui syksyllä) ja se oli valtava hitti. Kriitikotkin pitivät elokuvasta. Leffa joutui kuitenkin ongelmiin, kun Art Buchwald haastoi Paramountin oikeuteen, kokiessaan, että studio oli ryöstänyt hänen ideansa, mitä hän oli tarjonnut Paramountille jo vuonna 1982. Paramount hävisi ja joutui maksamaan Buchwaldille. Itse näin Prinssille morsiamen joskus lapsena, kun se tuli televisiosta ja pidin siitä. En ole katsonut filmiä uudestaan, vaikka olenkin omistanut sen jo jonkin aikaa Blu-raylla. Kuitenkin nyt kun elokuva on saamassa jatkoa yli 30 vuoden jälkeen leffalla Coming 2 America (2021), päätin valmistautumisena katsoa alkuperäisen komedian uudestaan ja arvostella sen.
Zamundan prinssi Akeem täyttää 21 vuotta ja hänen on määrä mennä naimisiin hänen vanhempiensa, Zamundan kuninkaan ja kuningattaren valitseman naisen kanssa. Prinssi Akeem haluaa kuitenkin itse valita vaimonsa ja hän lähtee Yhdysvaltoihin etsimään itselleen naista, joka rakastuisi häneen, eikä hänen asemaansa ja mammonaansa.
Eddie Murphy halusi tietty itse esittää elokuvan päähahmoa, prinssi Akeemia, joka lähtee elämänsä matkalle New Yorkiin etsimään rakkautta. Prinssi Akeemina Murphy tekee normaalia hillitymmän roolisuorituksen ja pääsee vain muutamaan otteeseen todella heittäytymään ja ilmeilemään tuttuun tyyliinsä. Hänestä löytyy yllättävän hyvin arvokkuutta prinssiksi ja hän tekee Akeemista nopeasti pidettävän. Katsojana lähtee mielellään prinssi Akeemin mukana matkalle New Yorkiin. Hillitty prinssin rooli ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Murphy pääsisi jotenkin hulluttelemaan, sillä prinssi Akeemin lisäksi hän esittää kolmea muutakin hahmoa leffassa, tarinoita sepittävää parturinomistaja Clarencea, parturissa istuskelevaa juutalaismies Saulia ja Sexual Chocolate -soulyhtyeen laulajaa Randy Watsonia. Saulina Murphy on niin vahvasti maskeerattu, että häntä on todella vaikea tunnistaa. Muprhy testailikin maskeerausten voimaa ja esitti ihmisille olevansa Saul, testaten, tunnistavatko he häntä meikkien takaa? Tämä elokuva aloittikin Murphyn innostuksen esittää useita hahmoja myöhemmissä leffoissaan, kuten Pähkähullussa professorissa (The Nutty Professor - 1996). Mukaansa New Yorkiin prinssi Akeem saa uskollisen palvelijansa Semmin (Arsenio Hall), joka ei innostu, kun käy selväksi, että prinssi haluaa elää kuin rahvas. Hall luo hyvän taustavoiman Murphylle ja kaksikon kaveruus välittyy heidän hahmoistaan. Hallkaan ei esitä vain yhtä hahmoa, vaan hänet nähdään myös parturi Morrisina, kähisevänä pastori Brownina, sekä transnaisena. Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. aina yhtä mahtava James Earl Jones Zamundan kuninkaana Jaffe Jofferina, Madge Sinclair kuningatar Aoleonina, John Amos pikaruokala McDowell'sin omistajana Cleo McDowellina, Shari Headley tämän tyttärenä Lisana, sekä Samuel L. Jackson yhdessä ensimmäisistä rooleistaan rikollisena. Sivunäyttelijätkin sopivat hyvin osiinsa. Earl Jones ja Sinclair ovat erittäin arvokkaat kuninkaallisina ja Amos tarjoaa hyvät naurut Cleona, jonka pikaruokala on häikäilemätön kopio McDonald'sista. Headley on myös mainio Lisana, johon prinssi Akeem iskee silmänsä.
Prinssille morsian -elokuvasta huomaa, että kyseessä on jokseenkin henkilökohtaisempi teos Eddie Murphylle. Puhtaan hauskuuttamisen lisäksi Murphy haluaa sanoa leffalla jotain ja onnistuukin siinä passelisti. Elokuva vitsailee hyvin kuninkaallisten yliampuvan ylellisten tapojen lisäksi julkkisten, kuten juurikin Murphyn elämäntavoille. Suuri osa elokuvan komediasta syntyykin kala kuivalla maalla -tilanteesta, kun prinssi Akeem ja Semmi yrittävät omaksua amerikkalaisia tapoja ja esittää täysin tavan tallaajia. Yleensä nähdään, kun joku vaatimattomista oloista pääsee hämmästelemään ylellistä elämää ja onkin koomista nähdä tämä asetelma toisin päin. Prinssi Akeem osoittelee innoissaan aika ankeitakin näkyjä ja iloitsee, kun pääsee kokemaan muunkinlaista elämää. Aamulla prinssi huudahtaa riemuissaan parvekkeelta "Hyvää huomenta New York!", mihin hän saa vastauksena "Haista paska!" Ja tämähän vain riemastuttaa prinssiä lisää.
Kyseessä ei kuitenkaan ole Eddie Muprhy -filmi hauskimmasta päästä. Prinssin jenkki-ihmettelyn lisäksi huumori tuodaan pääasiassa Muprhyn ja Hallin esittämistä muista hahmoista. He naurattavat, mutta tuntuvat samalla hieman irralliselta kaikesta. Erittäin irralliselta, kun hoksaa, että näyttelijöiden ollessa samat, eivät parturit ja prinssi voi esiintyä kunnolla samassa kuvassa. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän se muuttuu puhtaammin romanttiseksi leffaksi. Hilpeitä juttuja löytyy yhä, mutta hauskimmat hetket nähdään elokuvan alkupäässä. Komedian vähäisyys ei kuitenkaan haittaa, sillä itse tarina on niin hyvä ja mielenkiintoinen. Lopetuksessä elokuva tosin unohtaa sanomansa rikkauksien merkityksettömyydestä, jota se on tarjonnut suuren osan kestostaan. Silti Prinssille morsian on erittäin mainio romanttinen komedia. Sen vahva kasarius vain lisää sen viehättävyyttä ja leffaa katsoessa herääkin ikävä tunne siitä, että noinkohan jatko-osa tulee toimimaan vuonna 2021...
Leffan on ohjannut John Landis, joka oli aiemmin ohjannut mm. Eddie Murphyn aiemman komedian Vaihtokaupat (Trading Places - 1983). Prinssille morsiamen kuvauksissa Murphy ja Landis ottivat useasti yhteen, sillä Murphy koki, että Landis kohteli häntä kuin hän olisi vasta aloitteleva koomikko. Silti kaksikko saa hyvää työtä aikaiseksi ja tunnelma on oivallinen. Nykypäivän komedioihin verrattuna leffa on huomattavasti hidastempoisempi, mutta se ei ole millään tavalla negatiivinen asia, kun David Sheffield ja Barry W. Blaustein ovat kirjoittaneet Murphyn juonen pohjalta näin hyvän tekstin. Leffa on myös sujuvasti kuvattu. Lavasteet ovat eri tavoin hienot niin ylellisessä Zamundassa kuin likaisessa New Yorkin Queensissa. Asut tietty myötäilevät hyvin eri lokaatioiden oloja. Maskeeraukset ovat erinomaiset ja Murphy ja Hall katoavat täysin pikkurooliensa taakse. Nile Rodgersin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisäyksen tunnelmaan, etenkin kaiken afrikkalaisen soinnun kautta, mutta lopulta parhaiten mieleen jää The Systemin Coming to America -kappale.
Yhteenveto: Prinssille morsian on erittäin mainio komediaelokuva, vaikka ei kuulukaan Eddie Murphyn hauskimpiin teoksiin. Sen ensimmäinen puolikas tarjoaa kuitenkin paljon hauskoja hetkiä ja riemua. Toinenkin puolikas toimii, sillä tarina on niin mukaansatempaava. Prinssi Akeemin seikkailua New Yorkissa seuraa erittäin mielellään ja se tarjoaa niin hilpeyttä kuin hempeyttä. Romanttinen puoli on oivallisesti toteutettu, eikä äidy ällösiirappiseksi. Eddie Murphy on todella hyvä pääroolissa, tehden hieman maltillisemman roolityön itse prinssinä. Sivurooleissa maskeerausten takana hän pääsee kuitenkin hulluttelemaan tutumpaan tyyliinsä. Samaa tekee myös prinssiä auttavaa Semmiä esittävä Arsenio Hall. Kaksikkona Murphy ja Hall toimivat todella passelisti. Tällä leffalla Murphy ei halua vain hauskuuttaa, vaan hän pyrkii myös kritisoimaan rikkaiden hölmön ylellistä elämäntyyliä. Vaikka leffasta heikkouksia löytyykin, on Prinssille morsian silti edelleen vallan mainio filmi. Hieman nyt jännittääkin, että noinkohan samaa hilpeyttä onnistutaan toistamaan kolmen vuosikymmenen jälkeen...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Coming to America, 1988, Paramount Pictures, Eddie Murphy Productions
Ohjaus: John McTiernan Pääosissa: Sean Connery, Alec Baldwin, Scott Glenn, Sam Neill, James Earl Jones, Courtney B. Vance, Richard Jones, Tim Curry, Stellan Skarsgård, Joss Ackland, Boris Lee Krutonog ja Tomas Arana Genre: trilleri Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia Ikäraja: 12
The Hunt for Red October, eli suomalaisittain Punaisen lokakuun metsästys perustuu Tom Clancyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1984, mikä aloitti Clancyn huippusuositun "Jack Ryan" -kirjasarjan (1984-). Vaikka kirjasta tuli nopeasti iso menestys, elokuvayhtiöt eivät kiinnostuneet sen sovittamisesta elokuvaksi. Tuottaja Mace Neufeld kuitenkin ihastui kirjaan ja yritti saada tarjottua sitä eri yhtiöille jopa puolentoista vuoden ajan, kunnes Paramount suostui tekemään elokuvan. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 1989 ja lopulta Punaisen lokakuun metsästys sai maailmanensi-iltansa 2. maaliskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa voitti Oscar-palkinnon äänitehosteistaan, minkä lisäksi se oli ehdolla myös parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnoista. Itse olen ollut tietoinen filmistä jo vuosia ja jo lapsena sen punamusta juliste on kiehtonut minua. En ollut kuitenkaan aiemmin katsonut leffaa, mutta kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla Punaisen lokakuun metsästyksen.
Marraskuussa 1984 Yhdysvaltoja lähestyy Neuvostoliiton uudenlainen sukellusvene nimeltään Punainen lokakuu. Analyytikko Jack Ryan lähetetään selvittämään, onko sukellusveneen komentaja, Marko Ramius aikeissa hyökätä vai loikata Yhdysvaltoihin?
Alec Baldwin pääsee olemaan ensimmäinen näyttelijä, joka herättää Tom Clancyn Jack Ryan -hahmon eloon valkokankailla. Jack ei ole mikään toimintasankari, joka lähtee taisteluun aseet laulaen. Hän uskoo sanojen ja järkeilyn voimaan, ja yrittääkin selvitä tilanteista älynsä ja puhelahjojensa avulla. Jack on huomattavasti samaistuttavampi ja inhimillisempi kuin monet tällaisten filmien päähahmot ja Baldwin suoriutuu roolistaan taidokkaasti. Hän on uskottava CIA:n analyytikkona ja katsojana on välittömästi hänen puolellaan, kun tämä ryhtyy selvityspuuhiin.
Vaikka Jack Ryan onkin yleensä Clancyn tarinoissa päähenkilö, Punaisen lokakuun metsästyksen päähenkilö on oikeastaan neuvostoliittolainen sukellusveneen komentaja Marko Ramius, jota näyttelee entinen James Bond -tähti Sean Connery. Skottiaksentillaan puhuva Connery ei kertaakaan huijaa katsojaa luulemaan, että hän olisi venäläinen, mutta Connery korvaa tämän upealla karismallaan. Hän onnistuu vangitsemaan kohtauksensa ja hänen puhuessa niin katsoja kuin hahmotkin haluavat kuulla kaiken, mitä hänellä on sanottavanaan. Komentaja Ramius on myös kiinnostava persoona ja on kiehtovaa seurata, millä aikomuksilla hän lähestyy Yhdysvaltoja. Elokuvassa nähdään myös mm. Scott Glenn lentotukialus USS Dallasin komentajana, James Earl Jones amiraali Greerinä, Courtney B. Vance USS Dallasin ääniluotaimen käyttäjänä Jonesina, Sam Neill Punaisen lokakuun kapteeni Vasilina, Tim Curry tohtori Petrovina, sekä Stellan Skarsgård V.K. Konovalov -sukellusveneen komentajana Tupolevina. Kaikki näyttelijät suoriutuvat osistaan mallikkaasti. Glenn, Earl Jones, Neill ja Skarsgård omaavat tiettyä lujuutta, mitä johtajuus vaatii ja jokainen onnistuu näyttämään lahjansa leffan aikana.
Odotin ja toivoin Punaisen lokakuun metsästyksen kolahtavan itsellenikin, mutten uskonut, että pitäisin siitä näin paljon. Kyseessä on aivan mahtava trilleri, missä jännitys vain tiivistyy tiivistymistään. Elokuva nappaa nopeasti mukaansa ja sen tunnelma on alusta asti erinomaisesti rakennettu. Leffaan on saatu jotain todella koukuttavaa, ja Punaisen lokakuun mahdollinen uhka pistää katsojan heti jännittämään, miten tässä tulee käymään. Elokuvassa tuodaan esimerkillisesti esille, kuinka aika alkaa loppua ja siten myös jännitettä nostetaan kohti huippuaan. Tilanteesta tekee erityisen jännittävän se, kuinka Jack on ainoa, jonka takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että mitä jos komentaja Ramiuksen aikomus ei olekaan aloittaa kolmatta maailmansotaa ampumalla ydinohjuksia Yhdysvaltoihin. Muut tapahtumaa selvittävät ovat valmiita ampumaan Punaisen lokakuun torpedoilla merenpohjaan, mutta Jackin ajatus kasvaa yhä vain suuremmaksi ja hän kokee, että hänen täytyy selvittää asioiden todellinen laita.
Elokuvan rytmitys on myös fantastista. Leffa kulkee rauhassa eteenpäin ja siinä on paljon pitkiä kohtauksia, joissa lähinnä keskustellaan. Filmi kuitenkin lumoaa niin hyvin, että aika menee todella nopeasti. Jännite ei kertaakaan hellitä, vaan elokuva kiristää otettaan katsojasta yhä vain tiukemmaksi. Leffa myös tarjoaa katsojalle tunteen siitä kuin olisi itsekin jumissa metalliputkilossa veden alla. Sukellusveneestä tehdään ahdistava paikka ja se vain tuo oman hienon lisänsä tunnelmaan. Pidän myös paljon siitä, kuinka Jackille ja komentaja Ramiukselle rakennetaan jonkinlaiset välit, vaikka he kohtaavatkin vasta filmin loppupäässä, eivätkä sitä ennen puhu toisilleen sanaakaan. Toimintaa ei juurikaan ole mukana, mikä on toisaalta hyvä, sillä tummansinistä taustaa vasten torpedoja väistelevien metallipötköjen seuraaminen voisi helposti käydä tylsäksi. Elokuvan vähäiset toimintakohtaukset ovat tarkkaan harkittuja ja siksi niin tehokkaita.
Elokuvan on ohjannut John McTiernan, joka oli noussut tätä ennen isoksi tekijäksi ohjattuaan kaksi toimintaklassikkoa Predator - saalistajan(Predator - 1987) ja Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988). McTiernan jatkaa Punaisen lokakuun metsästyksellä voittokulkuaan ja osoittaa jälleen kykynsä rakentaa jännitystä monin eri tavoin. Larry Fergusonin ja Donald E. Stewartin työstämä käsikirjoitus on myös erinomainen ja se pitää katsojaa hyvin otteessaan. Elokuva on myös taidokkaasti kuvattu ja loistavasti leikattu. Valaisua hyödynnetään hienosti sukellusveneen sisällä, minkä lavasteet ovat myös vaikuttavat. Puvustustiimi on myös tehnyt hyvää työtä. Jotkut efekteistä ovat hieman nähneet parhaat päivänsä, kuten veden alla kiitävät torpedot, mutta eivät liikaa, jotta kohtaukset menettäisivät jännitteensä. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu äänitehosteista Basil Poledourisin säveltämiin musiikkeihin. Kuoroilla mukaan saadaan eeppisyyttä, mikä nostaakin herkästi ihon kananlihalle.
Yhteenveto:Punaisen lokakuun metsästys on erinomainen jännityselokuva, mikä vain kasvattaa tunnelmaansa, mitä pidemmälle se etenee. John McTiernan osoittaa lahjakkuutensa jälleen kerran tunnelman kanssa, tehden filmistä paikoitellen jopa piinaavan. Elokuva antaa hädintuskin hengähdystaukoa, vaikka se kulkeekin rauhallisesti eteenpäin. Tarinan mukaansatempaavuus ja koukuttavuus ovat kuitenkin niin korkeat, ettei aika todellakaan käy pitkäksi. Toimintakohtaukset ovat tarkkaan harkittuja ja vaikka ne ovatkin eläneet parhaat päivänsä visuaalisesti, ovat nekin edelleen jännittävää seurattavaa. Basil Poledourisin säveltämät musiikit vielä tuovat mahtipontisen lisäyksensä filmin henkeen. Alec Baldwin on nappivalinta Jack Ryaniksi, joka on tyylikkäällä tavalla hieman erilainen sankarihahmo. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Sean Connery, joka uhkuu karismaa komentaja Marko Ramiuksena. Suosittelenkin Punaisen lokakuun metsästystä kaikille hitaasti tarinaa kehittävien ja tunnelmaa rakentavien trillereiden ystäville. Kyseessä on upea teos, minkä hankin heti Blu-rayna hyllyyni!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunt for Red October, 1990, Paramount Pictures, Mace Neufeld Productions, Nina Saxon Film Design
Ohjaus: Jon Favreau Pääosissa: Donald Glover, JD McCrary, Beyoncé Knowles-Carter, Chiwetel Ejiofor, Billy Eichner, Seth Rogen, James Earl Jones, John Oliver, Florence Kasumba, Alfre Woodard, Shahadi Wright Joseph, Eric Andre, Keegan-Michael Key ja John Kani Genre: animaatio, seikkailu Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 12
Leijonakuningas on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1994. Disneyn uusi villitys on tehdä uusia versioita vanhoista piirroselokuvistaan. Tällaisen käsittelyn ovat saaneet mm. Tuhkimo (Cinderella - 1950), Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951), Viidakkokirja (The Jungle Book - 1967), Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991), sekä uusimpina Dumbo (1941) ja Aladdin (1992). Uudesta Leijonakuninkaasta ilmoitettiin vuonna 2016, kun ohjaaja Jon Favreau oli julkaissut oman Viidakkokirjansa (The Jungle Book - 2016). Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle ja nyt Leijonakuningas on saamassa ensi-iltansa... ja minä olin ennakkoon kauhuissani elokuvasta. Alkuperäinen Leijonakuningas on minulle tärkein ja rakkain Disney-elokuva, sekä ylipäätään yksi suosikkielokuvistani. Kun kuulin, että uusi versio oli tulossa, ensimmäinen sana mielessäni oli "pyhäinhäväistys". Trailerit ovat helpottaneet oloani ainakin sillä, että filmi näyttää upealta, mutta samalla en voinut olla miettimättä, että trailerien perusteella elokuva näyttää pelkältä kuva kuvalta kopiolta alkuperäisestä animaatiosta, joten miksi tätä edes täytyi tehdä uudestaan? Meninkin aika ristiriitaisin mielin katsomaan Leijonakuningasta sen lehdistönäytökseen yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni, sekä YouTubeen Vernus-kanavalle arviovideoita tekevän kaverini kanssa. Kuvasimme elokuvan jälkeen yhdessä arvosteluvideon, minkä voi katsoa tästä. Nuoren leijonapoika Simban kohtalona on jonain päivänä nousta Jylhämaan kuninkaaksi. Ongelmia kuitenkin tuottaa Simban isän, nykyisen kuninkaan Mufasan veli Scar, joka juonittelee tehdäkseen itsestään kuninkaan.
Simba (lapsena äänessä JD McCrary, aikuisena Donald Glover) on nuori ja naiivi leijonanpentu, jonka kasvutarinaa elokuvassa seurataan. Simba uskoo kuninkuuden tekevän hänestä kaikkivoivan ja tarjoavan hänelle rennon luksuselämän, mutta filmin aikana hänen täytyy ymmärtää, mitä velvollisuuksia ja vastuita asema toisi tullessaan. Hahmon kasvutarina on kiinnostava... kuten alkuperäisessä piirretyssä. Simbaa ei ole lähdetty muuttamaan tässä leffassa uuteen suuntaan, vaan hahmo on samanlainen kuin piirretyssäkin. Muutkin tutut hahmot piirretystä tekevät tietysti paluun. Simban isä, kuningas Mufasa (äänenä James Earl Jones kuten piirretyssäkin) on ylväs leijona, jota on vaikea olla ihailematta. Jones ei valitettavasti kuitenkaan tee samanlaista vaikutusta äänellään, vaan hänestä kuulee, että ikää on jo lähemmäs 90 vuotta. Piirretyn tavoin Simban äiti Sarabi (Alfre Woodard) jää kuitenkin aika taustalle. Leijona Nala (lapsena Broadwayn "Leijonakuningas"-musikaalista tuttu Shahadi Wright Joseph, aikuisena laulajatähti Beyoncé) on Simban paras ystävä, joka lähtee innoissaan tämän seikkailuihin mukaan. Zazu-lintu (John Oliver) on kuninkaan neuvonantaja ja viestintuoja. Rafiki (John Kani) on erakoitunut apina, josta puuttuu kaikki alkuperäisen piirretyn hauskuus. Fanisuosikit Timon-mangusti (Billy Eichner) ja Pumba-pahkasika (Seth Rogen) ovat kuitenkin veikeät tapaukset ja heille on onneksi kirjoitettu lähinnä uusia vitsejä. Timon ja Pumba ovatkin yksi elokuvan parhaimmista puolista, etenkin Rogenin vuoksi, sillä hän istuu täydellisesti hömelön Pumban rooliin. Rafikin huumorin vieminen harmittaa suuresti, sillä jäljelle jää vain todella mitäänsanomaton tyyppi, joka ei edes osoita viisauttaan, kuten alkuperäisessä elokuvassa. Pääasiassa ääninäyttelijät tekevät oivallista työtä, mutta valitettavasti Chiwetel Ejiofor tarinan pahiksena, Scar-leijonana jättää kylmäksi. Ejioforin äänessä ei ole tietoakaan piirrosversion Scaria esittävän Jeremy Ironsin uhkaavuudesta, kieroudesta ja leikittelystä. Ejiofor yrittää välillä parhaansa kopioidakseen Ironsia, mutta lopputulos on lähinnä surullinen. Kun tätä Scaria vertaa muutama vuosi sitten ilmestyneen Viidakkokirjan Shere Khan -tiikeriin, jota ääninäytteli hyytävä Idris Elba, on Scar suuri pettymys. Scaria seuraavat tietty ilkikuriset hyeenat, joiden nimet on jostain syystä vaihdettu. Shenzi on yhä Shenzi (Florence Kasumba), mutta Banzai ja Ed ovat tällä kertaa Kamari (Keegan-Michael Key) ja Azizi (Eric Andre). Shenzi onnistuu olemaan häijy, mutta hölmömmät Kamari ja Azizi eivät onnistu naurattamaan laiskoilla vitseillään.
Uusi Leijonakuningas on aika pitkälti juuri sitä, mitä trailerit antoivat ymmärtää: kuva kuvalta kopio alkuperäisestä piirretystä. Elokuva alkaa "Circle of Life" -kappaleella, jonka aikana aurinko nousee, eläimet heräävät ja marssivat Jylhäkalliolle, missä vastasyntynyt Simba esitellään kansalle. Jos alkuperäinen piirretty ja tämä laitettaisiin vierekkäin, alun leikkauksetkin osuisivat luultavasti juuri samoihin kohtiin. Siitä sitten edetään kohtaus kohtaukselta lähes identtisesti alkuperäisen elokuvan malliin. Mukaan mahtuu pari uutta (ja aika tarpeetonta) kohtausta, sekä paljon venyttämistä, jotta leffa saadaan kahden tunnin pituiseksi, mutta mitään yllättävää on turha odottaa. Jos olet nähnyt alkuperäisen piirretyn, ei tämä tarjoa oikeastaan mitään. Osa vitseistä on uusia ja minimaalisia muutoksia löytyy aina välillä, mutta muuten tämä on pelkkä kopio. Ja harmillisen sieluton sellainen. Intohimo elokuvan tekoa kohtaan tuntuu puuttuvan, minkä lisäksi leffasta ei koskaan löydy samaa jylhyyttä ja majesteettisuutta kuin alkuperäisestä. Läpi leffan en voinut olla miettimättä, että voi kunpa voisinkin nyt katsoa sen alkuperäisen uudestaan, enkä tätä laiskaa kopiota. Aiemmin tänä vuonna ilmestyneet Disneyn uudelleenfilmatisoinnit Dumbo(2019)ja Aladdin(2019)eivät olleet kovin kummoisia, mutta ainakin niissä oli jotain uutta ja kiinnostavaa. Tai no, Dumbossa oli paljonkin uutta, mutta eipä se erityisen mielenkiintoista ollut. Niitä katsoessa tuntui kuitenkin siltä, että tekijät ovat halunneet kertoa tutun tarinan omalla tavallaan. Leijonakuningas taas vaikuttaa siltä, että tekijät ovat tienneet, kuinka äärimmäisen tärkeä elokuva on kyseessä, jolloin he eivät ole halunneet ottaa minkäänlaisia riskejä - tehdään vain tuttu ja turvallinen uudestaan nykytekniikalla. Jos elokuvaa yrittäisi katsoa ihan vain omana teoksenaan, niin onhan tämä oivallinen filmi, mikä sisältää erinomaisen tarinan, mahtavat hahmot, hienoja syvällisyyksiä ja maagista musiikkia. Mutta ei tämän leffan tekijöitä voi kehua siitä, että he ovat vain ottaneet nuo upeat asiat alkuperäisestä ja tehneet ne uudestaan. Eikä mitään ole edes tehty paremmin, mikä herätti kysymyksen: miksi minä haluaisin koskaan katsoa tätä uudestaan, kun voisin katsoa sen alkuperäisen, mikä on kaikin tavoin parempi? Kenties joskus kymmenen vuoden päästä pistän tämän pyörimään vaihtelun vuoksi ja vartin jälkeen vaihdan takaisin alkuperäiseen, sillä ei tämä oikein lähde koskaan käyntiin.
Uusi Leijonakuningas ei valitettavasti edes tarjoa paljoa tunteita. Alkuperäinen elokuva on tunnettu sen sydäntäsärkevän koskettavasta kohtauksesta, mitä en kuitenkaan spoilaa sen yhden lukijan vuoksi, joka ei ole jostain syystä vielä katsonut alkuperäistä Leijonakuningasta, mutta tässä edes se kohtaus ei tarjonnut tunnetta. Siinä missä vanhassa leffassa alahuuleni alkaa väpättämään jo siitä, kun tiedän, että kohta se hetki taas tulee, tässä vain tuijotin tyhjin ilmein ruutua, eikä kohtaus tehnyt vaikutusta. Myös huumoripuolella elokuva jää pääasiassa latteaksi. Vaikka Timonille ja Pumballe on keksitty huvittavia juttuja, ei leffa onnistu naurattamaan. Muutenkin draama ja komedia ovat hieman epätasapainossa, kun taas alkuperäisessä ne olivat täydellisessä harmoniassa. Se, mistä olin todella yllättynyt, on kuinka pitkäveteinen filmi paikoitellen on. Tätä todella on venytetty, jotta kahden tunnin kesto saadaan täyteen. Ei siinä mitään, jos venytykset tarjoaisivat jotain uutta ja merkittävää, mutta eiväthän ne tietenkään tee niin.
Ja kun kyseessä on kopio alkuperäisestä, ovat vanhat tutut laulutkin tietty mukana. Alkuperäinen Leijonakuningas on yksi suosikkimusikaaleistani ja sen laulut ovat aivan huikeita. Vähemmäen yllättäen tässä ne ovat lähinnä keskinkertaisia kopioita. Aloituskappale "Circle of Life/Nants' Ingonyama" on kyllä yhä hieno, mutta Simban laulama "I Just Can't Wait to Be King" ei ole tarpeeksi energinen. Uusi sovitus Scarin "Be Prepared" -laulusta on jopa surkea, sillä Ejiofor ei onnistu kanavoimaan Ironsin vimmaa, vaikka kuinka yrittää, minkä lisäksi se jää kaikin tavoin käsittämättömän vaisuksi tulkinnaksi. Timonin ja Pumban mottolaulu "Hakuna Matata" on tietty viihdyttävä ja siihen on sentään tuotu mukaan ovela muutos. Myös kaksikon hyräilemä "The Lion Sleeps Tonight" on mukana ja vieläpä oudon pitkäksi venytettynä. "Can You Feel the Love Tonight" taas alkaa töksähtäen ja lähinnä hämmentää katsojaa, sillä nimestään huolimatta musikaalinumero sijoittuu päiväsaikaan. Mukana on myös uusi kappale, Beyoncén laulama "Spirit", mikä ei sovi leffaan lainkaan. Hans Zimmerin mielettömän upeat sävellykset ovat tietty käytössä, mutta jälleen pitää sanoa: en voi kehua leffaa siitä, että se vain käytti uudestaan hienot jutut alkuperäisestä versiosta.
Jos tämän elokuvan tekijöitä täytyy jostain kehua, niin sen visuaalisuudesta. Vaikka kritisoinkin sitä, kuinka kuvat ovat kopioita alkuperäisestä leffasta, on pakko ylistää aivan käsittämättömän upeaa työtä, minkä animaattorit ovat tehneet elokuvan eteen. Eli jos jostain osa-alueesta löytyy panostusta, niin se on ehdottomasti tästä. Käsittääkseni elokuva on lähes kokonaan tehty tietokoneella ja siksi onkin hämmästyttävää, kuinka aidolta Jylhämaan savanni näyttää - aivan kuin katsoisi luontodokumenttia! Eläimetkin ovat täysin realistisen näköisiä, vaikka illuusiota rikkookin hahmojen ihmispuhe. Tähän väliin haluankin sanoa, että jos minun olisi pakko tehdä uusi versio Leijonakuninkaasta, tekisin sen muistuttamaan luontodokumenttia. Visuaalisesti se näyttäisi muuten tältä leffalta, mutta hahmot eivät sanoisi sanaakaan. Tarina olisi kyllä sama, mutta se olisi kuin dokumentti, minkä Mufasaa esittävä James Earl Jones selostaisi. Mutta takaisin siihen, mitä oikeasti saimme... Animaattorit ovat tehneet hurjan pikkutarkkaa työtä luodakseen pienen pieniä yksityiskohtia, joiden vuoksi elokuva täytyykin nähdä valkokankaalta, jotta huikea työ pääsee oikeuksiinsa. Realistisissa eläimissä on kuitenkin se varjopuoli, että niille on vaikea luoda tunteita kasvoille. Yksi vaikuttava tekijä siihen, miksei elokuva iske emotionaalisesti, onkin se, etteivät hahmot vaikuta tuntevan paljoa isojen hetkien aikana.
Yhteenveto: Vuoden 2019 Leijonakuningas on harmillisen mitäänsanomaton kopio Walt Disneyn mestarillisesta animaatioklassikosta. Elokuva on jopa liian turvallisesti tehty ja lähes kaikessa on menty siitä, mistä aita on matalin. Suuri osa kuvista on suoria kopioita alkuperäisestä elokuvasta, mutta animaatiotekniikka on vain päivittynyt. Visuaalisesti filmi onkin erittäin näyttävä ja vaikuttava kokemus, fotorealististen eläinten ja maisemien ansiosta, mutta pelkkä hieno tekninen kikkailu ei riitä syyksi sille, miksi alkuperäinen filmi piti tehdä uudestaan. Pari lisättyä kohtausta, sekä etenkin oudot venytykset tuntuvat turhilta ja tekevät elokuvasta jopa pitkäveteisen. Elokuvasta puuttuu piirretyn energia, sekä eritoten tunteet. Siinä missä alkuperäinen pistää vollottamaan niin surusta kuin ilosta ja muutamassakin kohdassa kylmät väreet kulkevat kehoa pitkin, tätä vain katsoo tyhjin ilmein, eikä edes se tietty traaginen hetki onnistu herättämään toivottua reaktiota. Timonin ja Pumban uudet vitsit sentään naurattavat, mutta samalla harmittaa, kuinka tylsä Rafiki-apinasta on tehty. Suuresti harmittaa myös, kuinka laimea pahis Scarista on saatu aikaan ja kuinka naurettavan surkea uusi "Be Prepared" -sovitus on. Uusi Leijonakuningas saattaa olla turhin uudelleenfilmatisointi, minkä olen koskaan nähnyt, sillä se ei oikeasti tuo mitään uutta tai kiinnostavaa pöytään. Animaattoreiden huikea työ ansaitsee kehut ja vaikkapa Oscar-pystin, mutta kaikki muut ovat tehneet todella laiskaa työtä. Jos pidät alkuperäisestä Leijonakuninkaasta, voi tämänkin version katsoa, mutta sillä varoituksella, että tämä on kaikin tavoin heikompi elokuva ja tätä katsoessa herää useasti toive, että voisikin vain katsoa alkuperäisen uudestaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Lion King, 2019, Walt Disney Pictures, Fairview Entertainment
