Arvostelu: Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus (Naked Gun 33⅓: The Final Insult - 1994)

MIES JA ALASTON ASE 33 1/3 - VIIMEINEN SOLVAUS

NAKED GUN 33⅓: THE FINAL INSULT

Ohjaus: Peter Segal

Pääosissa: Leslie Nielsen, Priscilla Presley, George Kennedy, O. J. Simpson, Fred Ward, Kathleen Freeman, Anna Nicole Smith, Ellen Greene, Ed Williams, Raye Birk, Earl Boen, James Earl Jones ja "Weird Al" Yankovic

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 12

Komediasarjaan Hei, me pamputetaan! (Police Squad! - 1982) perustuva elokuva Mies ja alaston ase (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) oli taloudellinen hitti, joten sille oli tietty luvassa jatkoa. Mies ja alaston ase 2½ (The Naked Gun 2½: The Smell of Fear - 1991) ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli edeltäjäänsä isompi menestys lippuluukuilla, joten lisää oli tiedossa. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus sai ensi-iltansa maaliskuussa 1994. Elokuva sai aika negatiivisen vastaanoton kriitikoilta, eikä se ollut edeltäjiensä veroinen menestys rahallisesti. Itse katsoin koko Mies ja alaston ase -trilogian jo lapsena, pitäen näkemästäni. Nyt kun on tulossa uusi Mies ja alaston ase -elokuva (The Naked Gun - 2025), päätin pitkästä aikaa katsoa alkuperäisen trilogian uudestaan. Pidin edelleen todella paljon kahdesta ensimmäisestä osasta ja ryhdyinkin katsomaan Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeistä solvausta positiivisin mielin.

Eläkkeelle jäänyt Frank Drebin palaa salaa poliisihommiin, tutkiakseen Rocco Dillonia, jonka epäillään auttavan terroristeja hirvittävässä pommituksessa.

Leslie Nielsen nähdään viimeistä kertaa Frank Drebininä, entisenä komisariona rikospoliisista. Kakkos- ja kolmosleffan välissä Frank on jäänyt nimittäin eläkkeelle, nauttiakseen yhteiselosta vaimonsa Janen (Priscilla Presley) kanssa. Todellisuudessa Frank on kuitenkin jo lopen tylsistynyt hiljaiseloon, eikä avioliittokaan voi enää hyvin ja mies löytää uutta tuulta siipiensä alle vasta, kun hänet pyydetään suorittamaan vielä viimeinen soluttautumistehtävä. Nielsen on edelleen hyvässä vedossa ikonisessa poliisiroolissaan. Presley on myös oivallinen Janena, joskin on harmi, ettei hahmolle keksitä leffasarjassa oikein muuta kuin turhautua Frankiin, vain jotta hän voi rakastua mieheen uudestaan elokuvan varrella.

     Myös vanhat tutut George Kennedy ja O. J. Simpson palaavat rooleihinsa poliisikapteeni Ed Hockeniksi ja etsivä Nordbergiksi, jotka taivuttelevat Frankin vielä yhteen keikkaan, kun taas uusina mukaan hyppäävät Fred Ward pahamaineisena pommintekijä Rocco Dillonina, Kathleen Freeman tämän häijynä äitinä ja Anna Nicole Smith Roccon tyttöystävänä Tanyana. "Weird Al" Yankovic käy myös toki pistäytymässä vielä kerran. Kennedy ja Simpson vetävät tonttinsa tutun lystikkäällä tavalla ja Ward ja Freeman ovat toimivat uudet roistot.

Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus osoittautui hauskemmaksi tapaukseksi kuin muistinkaan. Muistin, että kyseessä olisi selvästi trilogian heikoin osa ja vaikka kolmas leffa ei ylläkään kahden ensimmäisen tasolle, on se silti oikein kelpo ja lystikäs komedia. Nielsen on loppuun asti hyvässä vedossa ja jo pelkästään hänen ansiosta hymy nousee vähän väliä katsojan huulille. Huumoria tykitetäänkin ihan ensiminuuteilta lopputeksteihin saakka jälleen kerran, lähtien alkutekstien aikana edelleen kaahailevasta poliisiautosta, joka päätyy taas ties minne - jopa Kuolemantähdelle ja Jurassic Parkiin! Mukana on lukuisia hersyvän hauskoja juttuja, oli kyse sitten hupaisista repliikeistä, fyysisestä kohelluksesta tai taustalle piilotetuista lisävitseistä. Jotkut hassuttelut ovat suorastaan nerokkaita hölmöydessään.

Tarinapuoli jää tälläkin kertaa aika ohkaiseksi, mutta eipä tuo juuri haittaa. Kertomuksen parasta antia on, kun Frank soluttautuu vankilaan, ystävystyäkseen siellä viruvan Roccon kanssa ja saadakseen selville tämän suunnitelmat. Jollain ilveellä osa tästä vankilaosuudesta tuntuu parodialta vankilaklassikosta Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994), siitäkin huolimatta, että kyseinen elokuva ilmestyi vasta puoli vuotta Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeisen solvauksen jälkeen! Leffan heikointa antia on sen loppuhuipennus, joka on tälläkin kertaa turhan pitkäksi venytetty, jolloin naurut alkavat hiipua viime metreillä.

David Zucker ei halunnut ohjata enää kolmatta Mies ja alaston ase -leffaa, vaan päätti toimia vain käsikirjoittajana. Zuckerin, Pat Proftin ja Robert LoCashin teksti onkin vekkuli, auttaen ohjaaja Peter Segalia, joka oli tätä ennen ohjannut televisio-ohjelmia. Myöhemmin Segal teki usemman komedian Adam Sandlerin kanssa, kuten Anger Managementin (2003) ja Aina ekan kerran (50 First Dates - 2004). Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus on myös kelvollisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ja asut ovat oivat ja maskeeraus paikoitellen hupaisaa. Erikoistehosteet ovat tarkoituksellisesti hieman kököt, lisätäkseen huumoria ja äänimaailmastakin löytyy hupsut juttunsa. Ira Newbornin tuttu tunnusmusiikki jää jälleen takuuvarmasti päähän soimaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Naked Gun 33⅓: The Final Insult, 1994, Paramount Pictures

Arvostelu: Leon (Léon - 1994)

LEON

LÉON

Ohjaus: Luc Besson

Pääosissa: Jean Reno, Natalie Portman, Gary Oldman, Danny Aiello, Michael Badalucco, Ellen Greene, Peter Appel, Adam Busch, George Martin, Elizabeth Regen, Carl J. Matusovich, Willi One Blood, Don Creech ja Keith A. Clascoe 

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia - US Cut: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Leon on Luc Bessonin ohjaama ja käsikirjoittama toimintatrilleri. Idea elokuvaan syntyi, kun Besson työsti elokuvaansa Tyttö nimeltä Nikita (Nikita - 1990), jossa Jean Reno esitti palkkatappajaa nimeltä Victor. Besson ryhtyi kirjoittamaan vastaavasta hahmosta omaa elokuvaansa, tuoden mukaan oman elämänsä kokemuksia suhteestaan Maïwenn Bescon kanssa, jonka kanssa tuohon aikaa jo yli 30-vuotias Besson seurusteli, vaikka Besco oli vielä alaikäinen. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 1993 ja lopulta Leon sai maailmanensi-iltansa 14. syyskuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja katsojien kehuma menestys, jonka arvostus on vuosien varrella vain kasvanut. Samalla elokuva on myös saanut kritiikkiä aikuisen Leonin ja alaikäisen Mathildan välisen suhteen kuvauksen takia. Itse olen tiennyt Leonista jo vuosia, mutten jostain syystä ole saanut aikaiseksi katsottua sitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa Leonin ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Palkkatappaja Leon ottaa vastuulleen 12-vuotiaan Mathilda-tytön, jonka perhe murhataan huumebisnesten takia. Leon ryhtyy opettamaan Mathildalle ammattiaan, tytön kostonhimon kasvaessa.

Pääroolissa palkkatappaja Leonina nähdään Tyttö nimeltä Nikitassakin palkkatappajaa esittänyt Jean Reno - eipä Besson ketään muuta rooliin kuvitellutkaan elokuvaa kirjoittaessaan. Reno istuu rooliinsa kuin valettu ja nousee ansiokkaasti elokuvan keulakuvaksi. Hän tulkitsee hahmoaan upean monisävyisesti. Toimintakohtauksissa Renosta löytyy karismaa ja uhkaavuutta, ja kun hänen hahmonsa nukkuu ainoastaan tuolissa istuen, ase vierellään, Reno rakentaa heti tunnetta vainoharhaisesta ja aina valmiista miehestä. Mutta sitten taas elokuvan alkupäässä on kohtaus, jossa Leon käy elokuvateatterissa ja Reno näyttää täysin toista, paljon lapsenmielisempää puolta hahmostaan. Ristiriitainen hahmo on välittömästi tykättävä ja hänen kyseenalaisesta ammatistaan huolimatta katsoja on heti Leonin puolella.

     Perheensä menettävän Mathilda-tytön rooliin koekuvattiin jopa yli 2000 lasta, kunnes roolin sai Natalie Portman, joka tekee Leonissa ensimmäisen elokuvaroolinsa. Nykyään esimerkiksi Tähtien sota -esiosatrilogiasta (Star Wars - 1999-2005), Black Swanista (2010) ja Thor-leffoista (2011-2022) tuttu Portman osoitti heti esikoisroolillaan hurjat lahjansa. Hän heittäytyy uskomattoman upeasti todella haastavan roolinsa vietäväksi. Myös Mathilda on monimutkikas persoona, jolla on taustalla äärimmäisen haastavaa suhdetta perheeseensä, jonka takia hänen käytöksensä on usein varsin ronskia. Mathilda voisi herkästi olla ärsyttävä, mutta Portman tekee hänestäkin pidettävän. Tietyt puolet Mathildasta ovat äärimmäisen häiritseviä, mutta palataan niihin kohta lisää.

Pahiksen virkaa elokuvassa toimittaa Mathildan perheen murhasta vastaava Norman Stansfield, jota näyttelee Gary Oldman. Oldmankin on roolissaan erinomainen ja myös hänen hahmonsa on oivallisen monitahoinen. Oldman herkuttelee vastenmielisellä hahmollaan ja siinä missä Reno ja Portman tekevät hahmoistaan välittömästi tykättävät, Stansfieldiä vihaa heti ensiesiintymisestä lähtien. Merkittävänä hahmona menossa on myös mukana Danny Aiellon näyttelemä Tony, joka antaa Leonille hänen tappokeikkansa.

Ei perhana, miksi en ollut älynnyt katsoa Leonia aiemmin? Kyseessä on erinomainen, liki täydellinen elokuva, joka voitti minut puolelleen heti ensiminuuteillaan. Sen lisäksi, että jo alkutekstien ilmapiiri onnistui koukuttamaan, Leonin esittely tappokeikan yhteydessä on aivan mahtava. Miehen kyvyt pääsevät heti oikeuksiinsa ja kohtaus on läpikotaisin mestarillisesti rakennettu. Heti perään esitellään mainiosti myös Mathilda ja tämän vaikeudet. Kohtaus, jossa hänen perheensä murhataan, on tehokkaan pysäyttävä ja suorastaan piinaavan tiivistunnelmainen hävyttömässä julmuudessaan. Kun naapurissa asuva Leon ottaa Mathildan suojatikseen, ovat upean kostokertomuksen ainekset täydellisesti kasassa.

Leon vie täysillä mukanaan, eikä suostu päästämään otteestaan, ennen kuin lopputekstit rullaavat. Elokuva on täynnä upeita kohtauksia ja hahmojensa tapaan leffa on täynnä monenlaisia puolia ja nyansseja. Siitä paistaa läpi, että taustalla häärää eurooppalainen elokuvantekijä, sillä Leon ei ole millään lailla Hollywoodin kostoraina. Jännite löytyy läpi leffan, mutta seassa on myös joitain varsin hauskoja hetkiä ja todella herkkiäkin kohtauksia. Filmissä vallitsee tietty kaunis melankolisuus, mutta myös toivo. Toimintaa näytetään säästeliäästi, mutta sitäkin tehokkaammin. Toimintakohtaukset ovat brutaaleja ja räiskyviä. Kaiken tämän päälle elokuvasta saisi myös hyvän juomapelin. Ota shotti aina, kun joku juo maitoa. Ota shotti aina, kun televisiossa pyörii The Transformers (1984-1987). Ota shotti aina, kun joku huolehtii Leonin kasvista.

Mutta elokuvasta löytyy kuitenkin jotain, mikä katsojasta riippuen joko häiritsee hieman tai pilaa katselukokemuksen kokonaan. Ja tähän väliin jonkin sortin spoilerivaroitus. Elokuvan aikana Mathilda tykästyy Leoniin - eikä vain tykästy, vaan suorastaan rakastuu ja jossain kohtaa jopa pyytää miestä viemään tytön neitsyyden. Kun elokuvasta järjestettiin etukäteisnäytöksiä testiyleisöille, amerikkalaiskatsojat suhtautuivat niin torjuvasti tähän puoleen, että leffaa leikattiin jenkkijulkaisuun jopa kahdellakymmenellä minuutilla, jossa Leonin ja Mathildan välille muodostuva suhde muistuttavaa enemmän isää ja tytärtä. On pakko sanoa, että itsekin olisin pitänyt tällaisesta lähestymistavasta enemmän. Parit kohtaukset, joissa 12-vuotias Mathilda lirkuttelee Leonille ovat lievästi sanottuna vaivaannuttavaa seurattavaa. Onneksi Besson älysi poistaa alkuperäisestä käsikirjoituksesta löytyvän kohtauksen, jossa mies olisi jopa antanut periksi. Tämän lirkuttelupuolen pelastaa se, ettei Leon tee elettäkään ollakseen Mathildalle muuta kuin isänkorvike. Reno halusi esittää hahmonsa tästä syystä hieman vajaaälyisenä, jotta katsoja ajattelisi alusta alkaen, ettei Leon käyttäisi lasta seksuaalisesti hyväkseen. Tästä elokuvan kyseenalaisesta kuviosta löytyy tosin myös ymmärrettävät puolensa, Mathildan isän ollessa inha mulkvisti, jolloin ei ihme, että tytön elämän toinen mies, paljon lempeämpi Leon varastaa Mathildan sydämen tahtomattaan. Tähän monimutkikkaaseen suhteeseen tuodaan kiinnostavaa kontrastia sillä, että henkisesti Mathilda vaikuttaa ajoittain paljon kypsemmältä kuin toisinaan lapsenmielinen ja kenties hieman yksinkertainen Leon. Silti enemmänkin isä-tytär -lähestymistapa palkkatappajan ja kostonhimoisen tytön suhteeseen olisi ollut parempi ratkaisu.

Ei Leonin ja Mathildan välinen ihmissuhde kuitenkaan täysin pilalla ole, vaan siitä (kuten kaikesta muustakin elokuvassa) löytyy hurjasti erilaisia puolia. Osa hahmojen välisistä kohtauksista ovat aidosti hellyttäviä ja jopa kauniita, esimerkiksi kun Leon yrittää piristää juuri perheensä kuoleman todistanutta Mathildaa hupsulla possunnäköisellä patakintaallaan. Kun elokuvaa leikattiin amerikkalaisyleisölle uudestaan, tekijät saksivat pois myös lähes kaikki kohtaukset, joissa Leon kouluttaa Mathildaa tappajaksi. Vaikka näissä kohtauksissa on omat moraalikysymyksensä, on tämä osuus erinomainen jännittävyydessään ja myös tietyssä humoristisuudessaan. Kaikki tämä johtaa kohti äärimmäisen tiivistunnelmaista loppuhuipennusta, jossa Leonin, Mathildan ja Stansfieldin välit selvitetään lopullisesti.

Luc Besson on elämänsä aikana tehnyt lievästi sanottuna häiriintyneitä asioita naisten kanssa, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö hän osaisi tehdä hienoja elokuvia. Bessonin ohjaus on todella upeaa läpi leffan. Hän saa revittyä näyttelijöistä kaiken irti ja hän rakentaa ilmapiiriä fantastisesti, apunaan Éric Serran mahtavan tunnelmalliset ja kaihoisat musiikit. Bessonin käsikirjoitus on muuten täydellinen tarinaa, tarinankerrontaa, hahmoja ja dialogia myöten, mutta hän olisi voinut jättää oman kyseenalaisen suhteensa perustelemisen pois päähahmojen väliltä. Leon on myös teknisiltä ansioiltaan vaikuttava. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Kuvasommittelut, kameraliikkeet, valaisu ja varjot, sekä kellertävä värimaailma muodostavat visuaalisesti upean ilmeen kaikessa synkkyydessään ja likaisuudessaan. Lavasteet ovat läpikotaisin sottaiset ja inhottavat, mikä lisää filmin epämiellyttävää, mutta silti vangitsevaa fiilistä. Asut ovat oivalliset, maskeeraukset rujot ja niin erikois- kuin äänitehosteet säväyttävät.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Léon, 1994, Columbia Pictures, Gaumont, Les Films du Dauphin