Arvostelu: Leon (Léon - 1994)

LEON

LÉON

Ohjaus: Luc Besson

Pääosissa: Jean Reno, Natalie Portman, Gary Oldman, Danny Aiello, Michael Badalucco, Ellen Greene, Peter Appel, Adam Busch, George Martin, Elizabeth Regen, Carl J. Matusovich, Willi One Blood, Don Creech ja Keith A. Clascoe 

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia - US Cut: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Leon on Luc Bessonin ohjaama ja käsikirjoittama toimintatrilleri. Idea elokuvaan syntyi, kun Besson työsti elokuvaansa Tyttö nimeltä Nikita (Nikita - 1990), jossa Jean Reno esitti palkkatappajaa nimeltä Victor. Besson ryhtyi kirjoittamaan vastaavasta hahmosta omaa elokuvaansa, tuoden mukaan oman elämänsä kokemuksia suhteestaan Maïwenn Bescon kanssa, jonka kanssa tuohon aikaa jo yli 30-vuotias Besson seurusteli, vaikka Besco oli vielä alaikäinen. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 1993 ja lopulta Leon sai maailmanensi-iltansa 14. syyskuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja katsojien kehuma menestys, jonka arvostus on vuosien varrella vain kasvanut. Samalla elokuva on myös saanut kritiikkiä aikuisen Leonin ja alaikäisen Mathildan välisen suhteen kuvauksen takia. Itse olen tiennyt Leonista jo vuosia, mutten jostain syystä ole saanut aikaiseksi katsottua sitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa Leonin ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Palkkatappaja Leon ottaa vastuulleen 12-vuotiaan Mathilda-tytön, jonka perhe murhataan huumebisnesten takia. Leon ryhtyy opettamaan Mathildalle ammattiaan, tytön kostonhimon kasvaessa.

Pääroolissa palkkatappaja Leonina nähdään Tyttö nimeltä Nikitassakin palkkatappajaa esittänyt Jean Reno - eipä Besson ketään muuta rooliin kuvitellutkaan elokuvaa kirjoittaessaan. Reno istuu rooliinsa kuin valettu ja nousee ansiokkaasti elokuvan keulakuvaksi. Hän tulkitsee hahmoaan upean monisävyisesti. Toimintakohtauksissa Renosta löytyy karismaa ja uhkaavuutta, ja kun hänen hahmonsa nukkuu ainoastaan tuolissa istuen, ase vierellään, Reno rakentaa heti tunnetta vainoharhaisesta ja aina valmiista miehestä. Mutta sitten taas elokuvan alkupäässä on kohtaus, jossa Leon käy elokuvateatterissa ja Reno näyttää täysin toista, paljon lapsenmielisempää puolta hahmostaan. Ristiriitainen hahmo on välittömästi tykättävä ja hänen kyseenalaisesta ammatistaan huolimatta katsoja on heti Leonin puolella.

     Perheensä menettävän Mathilda-tytön rooliin koekuvattiin jopa yli 2000 lasta, kunnes roolin sai Natalie Portman, joka tekee Leonissa ensimmäisen elokuvaroolinsa. Nykyään esimerkiksi Tähtien sota -esiosatrilogiasta (Star Wars - 1999-2005), Black Swanista (2010) ja Thor-leffoista (2011-2022) tuttu Portman osoitti heti esikoisroolillaan hurjat lahjansa. Hän heittäytyy uskomattoman upeasti todella haastavan roolinsa vietäväksi. Myös Mathilda on monimutkikas persoona, jolla on taustalla äärimmäisen haastavaa suhdetta perheeseensä, jonka takia hänen käytöksensä on usein varsin ronskia. Mathilda voisi herkästi olla ärsyttävä, mutta Portman tekee hänestäkin pidettävän. Tietyt puolet Mathildasta ovat äärimmäisen häiritseviä, mutta palataan niihin kohta lisää.

Pahiksen virkaa elokuvassa toimittaa Mathildan perheen murhasta vastaava Norman Stansfield, jota näyttelee Gary Oldman. Oldmankin on roolissaan erinomainen ja myös hänen hahmonsa on oivallisen monitahoinen. Oldman herkuttelee vastenmielisellä hahmollaan ja siinä missä Reno ja Portman tekevät hahmoistaan välittömästi tykättävät, Stansfieldiä vihaa heti ensiesiintymisestä lähtien. Merkittävänä hahmona menossa on myös mukana Danny Aiellon näyttelemä Tony, joka antaa Leonille hänen tappokeikkansa.

Ei perhana, miksi en ollut älynnyt katsoa Leonia aiemmin? Kyseessä on erinomainen, liki täydellinen elokuva, joka voitti minut puolelleen heti ensiminuuteillaan. Sen lisäksi, että jo alkutekstien ilmapiiri onnistui koukuttamaan, Leonin esittely tappokeikan yhteydessä on aivan mahtava. Miehen kyvyt pääsevät heti oikeuksiinsa ja kohtaus on läpikotaisin mestarillisesti rakennettu. Heti perään esitellään mainiosti myös Mathilda ja tämän vaikeudet. Kohtaus, jossa hänen perheensä murhataan, on tehokkaan pysäyttävä ja suorastaan piinaavan tiivistunnelmainen hävyttömässä julmuudessaan. Kun naapurissa asuva Leon ottaa Mathildan suojatikseen, ovat upean kostokertomuksen ainekset täydellisesti kasassa.

Leon vie täysillä mukanaan, eikä suostu päästämään otteestaan, ennen kuin lopputekstit rullaavat. Elokuva on täynnä upeita kohtauksia ja hahmojensa tapaan leffa on täynnä monenlaisia puolia ja nyansseja. Siitä paistaa läpi, että taustalla häärää eurooppalainen elokuvantekijä, sillä Leon ei ole millään lailla Hollywoodin kostoraina. Jännite löytyy läpi leffan, mutta seassa on myös joitain varsin hauskoja hetkiä ja todella herkkiäkin kohtauksia. Filmissä vallitsee tietty kaunis melankolisuus, mutta myös toivo. Toimintaa näytetään säästeliäästi, mutta sitäkin tehokkaammin. Toimintakohtaukset ovat brutaaleja ja räiskyviä. Kaiken tämän päälle elokuvasta saisi myös hyvän juomapelin. Ota shotti aina, kun joku juo maitoa. Ota shotti aina, kun televisiossa pyörii The Transformers (1984-1987). Ota shotti aina, kun joku huolehtii Leonin kasvista.

Mutta elokuvasta löytyy kuitenkin jotain, mikä katsojasta riippuen joko häiritsee hieman tai pilaa katselukokemuksen kokonaan. Ja tähän väliin jonkin sortin spoilerivaroitus. Elokuvan aikana Mathilda tykästyy Leoniin - eikä vain tykästy, vaan suorastaan rakastuu ja jossain kohtaa jopa pyytää miestä viemään tytön neitsyyden. Kun elokuvasta järjestettiin etukäteisnäytöksiä testiyleisöille, amerikkalaiskatsojat suhtautuivat niin torjuvasti tähän puoleen, että leffaa leikattiin jenkkijulkaisuun jopa kahdellakymmenellä minuutilla, jossa Leonin ja Mathildan välille muodostuva suhde muistuttavaa enemmän isää ja tytärtä. On pakko sanoa, että itsekin olisin pitänyt tällaisesta lähestymistavasta enemmän. Parit kohtaukset, joissa 12-vuotias Mathilda lirkuttelee Leonille ovat lievästi sanottuna vaivaannuttavaa seurattavaa. Onneksi Besson älysi poistaa alkuperäisestä käsikirjoituksesta löytyvän kohtauksen, jossa mies olisi jopa antanut periksi. Tämän lirkuttelupuolen pelastaa se, ettei Leon tee elettäkään ollakseen Mathildalle muuta kuin isänkorvike. Reno halusi esittää hahmonsa tästä syystä hieman vajaaälyisenä, jotta katsoja ajattelisi alusta alkaen, ettei Leon käyttäisi lasta seksuaalisesti hyväkseen. Tästä elokuvan kyseenalaisesta kuviosta löytyy tosin myös ymmärrettävät puolensa, Mathildan isän ollessa inha mulkvisti, jolloin ei ihme, että tytön elämän toinen mies, paljon lempeämpi Leon varastaa Mathildan sydämen tahtomattaan. Tähän monimutkikkaaseen suhteeseen tuodaan kiinnostavaa kontrastia sillä, että henkisesti Mathilda vaikuttaa ajoittain paljon kypsemmältä kuin toisinaan lapsenmielinen ja kenties hieman yksinkertainen Leon. Silti enemmänkin isä-tytär -lähestymistapa palkkatappajan ja kostonhimoisen tytön suhteeseen olisi ollut parempi ratkaisu.

Ei Leonin ja Mathildan välinen ihmissuhde kuitenkaan täysin pilalla ole, vaan siitä (kuten kaikesta muustakin elokuvassa) löytyy hurjasti erilaisia puolia. Osa hahmojen välisistä kohtauksista ovat aidosti hellyttäviä ja jopa kauniita, esimerkiksi kun Leon yrittää piristää juuri perheensä kuoleman todistanutta Mathildaa hupsulla possunnäköisellä patakintaallaan. Kun elokuvaa leikattiin amerikkalaisyleisölle uudestaan, tekijät saksivat pois myös lähes kaikki kohtaukset, joissa Leon kouluttaa Mathildaa tappajaksi. Vaikka näissä kohtauksissa on omat moraalikysymyksensä, on tämä osuus erinomainen jännittävyydessään ja myös tietyssä humoristisuudessaan. Kaikki tämä johtaa kohti äärimmäisen tiivistunnelmaista loppuhuipennusta, jossa Leonin, Mathildan ja Stansfieldin välit selvitetään lopullisesti.

Luc Besson on elämänsä aikana tehnyt lievästi sanottuna häiriintyneitä asioita naisten kanssa, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö hän osaisi tehdä hienoja elokuvia. Bessonin ohjaus on todella upeaa läpi leffan. Hän saa revittyä näyttelijöistä kaiken irti ja hän rakentaa ilmapiiriä fantastisesti, apunaan Éric Serran mahtavan tunnelmalliset ja kaihoisat musiikit. Bessonin käsikirjoitus on muuten täydellinen tarinaa, tarinankerrontaa, hahmoja ja dialogia myöten, mutta hän olisi voinut jättää oman kyseenalaisen suhteensa perustelemisen pois päähahmojen väliltä. Leon on myös teknisiltä ansioiltaan vaikuttava. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Kuvasommittelut, kameraliikkeet, valaisu ja varjot, sekä kellertävä värimaailma muodostavat visuaalisesti upean ilmeen kaikessa synkkyydessään ja likaisuudessaan. Lavasteet ovat läpikotaisin sottaiset ja inhottavat, mikä lisää filmin epämiellyttävää, mutta silti vangitsevaa fiilistä. Asut ovat oivalliset, maskeeraukset rujot ja niin erikois- kuin äänitehosteet säväyttävät.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Léon, 1994, Columbia Pictures, Gaumont, Les Films du Dauphin

Arvostelu: Valerian and the City of a Thousand Planets (2017)

VALERIAN AND THE CITY OF A THOUSAND PLANETS (2017)

Ohjaus: Luc Besson

Pääosissa: Dane DeHaan, Cara Delevingne, Sam Spruell, Clive Owen, Rihanna, Elizabeth Debicki, Ethan Hawke, Sasha Luss ja John Goodman

Genre: scifi, toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 12

Valerian and the City of a Thousand Planets perustuu ranskalaiseen scifisarjakuvaan "Valérian et Laureline", jonka loivat Pierre Christin ja Jean-Claude Mézières, ja joka ilmestyi loppuvuodesta 1967 tammikuuhun 2010 asti. Sarjakuvat olivat todella suosittuja, joten ei ihme, että niistä tehtiin elokuva. Sarjakuvien pohjalta oli aiemmin jo tehty animaatiosarja, mutta tämä on ensimmäinen näytelty koko illan filmi aiheesta. Leffan ohjaaja Luc Besson oli nuorena rakastunut "Valérianin" maailmaan ja pohti sen elokuvaversiota jo noin kaksikymmentä vuotta sitten! Kuitenkin vasta Avatarin (2009) ilmestyttyä hän koki, että filmin teko olisi vihdoin mahdollista. Vuonna 2012 ilmoitettiin, että Valerian-elokuva olisi tulossa ja sille annettiin suurin ranskalaiselokuvan budjetti koskaan: 197 miljoonaa euroa. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2016 ja nyt monien sarjakuvan fanien unelma on käymässä toteen, sillä Valerian and the City of a Thousand Planets ilmestyy vihdoin leffateattereihin. Minun on kyllä pakko tunnustaa, etten ollut kuullutkaan koko jutusta, ennen kuin näin, että siitä oli tulossa elokuva. Projekti herätti kuitenkin heti mielenkiintoni ja vaikken sitä erityisemmin odottanutkaan, toivoin näkeväni tyylikkään scifiseikkailun. Kovin suurin odotuksin en siis käynyt katsomassa Valeriania. Minulle parasta elokuvan näkemisessä oli, että näytös järjestettiin Finnkinon upeassa Scape-salissa 3D:nä. Oli myös hienoa, että saimme omat kappaleemme "Valerian: Tuhannen planeetan valtakunta" -sarjakuvasta!

Agentit Valerian ja tämän työpari Laureline alkavat selvittämään, mitä tuhansien eri lajien asuttaman avaruusasema Alphan keskuksessa on vikana, sillä sen ilma on muuttunut myrkylliseksi. Samalla he yrittävät pähkäillä, miten vuosia sitten tuhoutunut planeetta Mül liittyy tapaukseen?

Elokuvan nimikkohahmo Valerianina nähdään Dane DeHaan, joka ei valitettavasti ole oikea mies rooliin. Heti alusta asti huomaa, että Valerianin olisi tarkoitus olla pienesti itseään täynnä oleva naistenmies, joka kokee selviytyvänsä tilanteista pelkän hymynsä avulla, mutta on kuitenkin valmis tekemään todellisia sankarijuttuja, kun tarve vaatii. Eli sellainen hahmo, jota Chris Pratt esittää Guardians of the Galaxy -leffoissa (2014-2017). Ongelmana onkin, että Prattilta tämä rooli syntyy luonnostaan, kun taas DeHaan ei sitten vain mitenkään taivu kunnolliseksi hurmuriksi. Häneltä löytyy kyllä hetkensä, mutta läpi leffan toivoisi näkevänsä jonkun toisen roolissa. Hahmo on nimittäin mielenkiintoinen ja Guardians of the Galaxyn Star-Lordin lisäksi hänessä on samanlaisuuksia esimerkiksi Star Wars -saagan Han Solon kanssa. Hänessä on siis heti kelpo ainekset mainioksi sankariksi, joten on suuri harmi, ettei toteutus ole toimiva.
     Valerianin työparia, Laurelinea näyttelee pääasiassa mallina toimiva Cara Delevingne. Valerianin tavoin myös Laureline on roolitettu kummallisesti, mutta tällä kertaa kyseessä ei ole se, etteikö Delevingne sopisi hahmoksi, vaan ettei hän ole kovin kummoinen näyttelijä. Silti hän suoriutuu osastaan paremmin kuin DeHaan ja on hienoa, että Laurelinella on suunnilleen yhtä paljon tekemistä kuin Valerianilla. Vaikka kaksikolla on muutakin juttua meneillään kuin että he vain työskentelevät yhdessä, on oivallista, ettei Laureline ole sokeasti ihastunut muka-hurmuriin, vaan pitää työparinsa kurissa ja näyttää, ettei lankea hymyihin yhtä helposti kuin muut tytöt.
     Agenttipariskunnan lisäksi elokuvan tärkeitä hahmoja ovat Clive Owenin esittämä Alphan komentaja Filitt, Sam Spruellin näyttelemä kenraali Okto-Bar ja Elizabeth Debickin esittämä Mülin keisari Haban Limaï. Vaikka heillä on tärkeät roolit tarinassa, eivät he persoonina ole kovin ihmeellisiä, lukuunottamatta keisaria, jonka teot ovat ymmärrettäviä, hänen planeettansa ollessa tuhoutunut. Leffassa nähdään myös paljon sivuhahmoja, jotka ovat enemmän tai vähemmän tärkeitä. Heitä ovat mm. muotoaan muuttava esiintyjä Bubble (laulajatähti Rihanna), jonkinlaista strippiklubia pitävä Jolly (Ethan Hawke), rosvoileva Bob (Alain Chabat), suurikokoinen avaruusgangsteri Igon Siriuss (John Goodman), Mülin prinsessa (Sasha Luss) ja aika ärsyttävät doghan daguisit (Grant Moninger, Robbie Rist ja Christopher Swindle), jotka tietävät paljon ja yrittävät myydä tietoaan kalliilla. Sivuhahmoista on saatu yllättävän mielenkiintoisia, mutta valitettavasti lähes jokaisen heistä ainoa tarkoitus on auttaa pääkaksikkoa jossain pienessä asiassa ja heti kun homma on hoidettu, he katoavat filmistä kokonaan.

Elokuva alkaa yllättävän lupaavasti. Alussa näytetään avaruusasema Alphan syntytarina, erilaisten lajien telakoituessa vuosisatojen varrella ihmisten luomaan alukseen kiinni, muodostaen siitä yhä vain suuremman kokonaisuuden, Dawid Bowien "Space Oddity" -kappaleen soidessa taustalla. Tästä päästään planeetta Mülille, joka on upean kaunista katseltavaa paratiisimaisten hiekkarantojen ja ihanan kirkkaan veden takia. Katsojaa kiehtoo välittömästi näkemänsä maailma ja on upeaa, ettei katsojille kerrota mitään, vaan planeetta ja sen kulttuuri esitellään yksinkertaisesti näyttämällä, miten sen asukkaat toimivat. Nämä olennot, eli pearlit eivät onneksi puhu englantia, vaan jotain omaa kieltänsä, jolloin katsojan täytyy yrittää tulkita sanoja käytöksen perusteella. Alku on toteutettu niin vaikuttavasti, että nekin jotka eivät ole Valerianista kuullutkaan (esimerkiksi minä), kiinnostuvat aiheesta, eivätkä malta odottaa näkevänsä lisää eri galaksien maailmoja ja mitä kummallisempia avaruusolentoja.

Valitettavasti kun Mülin tuhosta siirrytään päähenkilöiden esittelyyn, hienosti rakennettu alku alkaa pienesti rikkoutumaan. Tapahtumia aletaan selittämään katsojille sen sijaan, että ne vain näytettäisiin. On kyllä mahtavaa, että heti pääsee näkemään uuden alienkulttuurin, Valerianin ja Laurelinen lähtiessä suorittamaan tehtävää torille, joka on toisessa ulottuvuudessa, jolloin sen näkee ja tuntee vain tiettyjen laitteiden avulla, mutta tehtävää on pitkitetty liikaa, jolloin se alkaa jopa käydä hieman tylsäksi, etenkin kun se tuntuu lähinnä vain kaksikon esittelyltä, eikä niinkään tarinallisesti tärkeältä (mitä se tosin osittain on). Kun vihdoin päästään näkemään avaruusasema Alphaa, eli leffan nimen mukaista "tuhannen planeetan kaupunkia", taso tuntuu hieman paranevan ja tarina lähtee selkeämmin liikkeelle. Harmillisesti kun Valerian ja Laureline lähtevät tutkimaan aseman myrkyllistä keskusta, leffa lässähtää jälleen. Sen lisäksi että mukaan ilmestyy vähän väliä uusia hahmoja, joista on hyötyä vain jonkin jutun ratkaisemiseksi, eivät ratkaistavatkaan kohdat ole kovin kummoisia. Mukaan on lisätty esimerkiksi kohtaus, jossa Laureline käväisee Bobin kanssa merenalaisessa maailmassa etsimässä jotain ajatuksia lukevaa avaruusmeduusaa, mikä johtaa täysin tarpeettomaan toimintakohtaukseen, kun täytyy päästä pakoon jättimäisiä vesihirviöitä. Jotkut hetket vain venyttävät tarinaa turhaan ja muutamat kohdat olisi suosiolla voinut säästää mahdolliseen jatko-osaan, sillä elokuva on hieman liian täynnä asioita. Leffan kestoa voisi helposti tiivistää ainakin vartilla, jolloin se pystyisi säilyttämään viihdyttävyysarvonsa paremmin.

Valerian and the City of a Thousand Planets on nimittäin viihdyttävä filmi. Erityistä jännitystä ei ole mukana missään toimintakohtauksessa, mutta niitä katsoo silti mielellään, varsinkin kun on niin hauskaa nähdä ties minkälaisia otuksia ja mörököllejä. Kyseessä on niin menevä popcornin ahmimispätkä, ettei tarinan ennalta-arvattavuuskaan erityisemmin haittaa. Leffan pahiksen tietää heti, kun hän astuu ruutuun, vaikka hahmon todellista roolia yritetäänkin piilotella melkein loppuun saakka. Leffaan on hieman yritetty tuoda draamaakin mukaan, jottei filmi olisi vain helppoa hömppää, mutta sen toteutus ei ole kovin onnistunut, jolloin hömppähenki vain kasvaa. Valerianin ja Laurelinen välinen romantiikka pusketaan vähän väliä esille, kun Valerianin pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja pitää kiinni vain yhdestä neitokaisesta. Kaksikon välille on yritetty luoda samanlaista henkeä kuin Star Warsin Hanille ja Leialle, mutta siinä ei ole onnistuttu, sillä DeHaanin ja Delevingnen välillä on vain harvoin toimivaa kemiaa. Huumoriakin on tuotu mukaan, mutta erityisemmin teos ei naurata. Vain todella kekseliäät hetket huvittavat kuten myös tarinan hölmöydet. Hieman surullisuuttakin on yritettä väkisin vääntää mukaan, mutta sekin lähinnä huvittaa, sillä kyseinen kohtaus ei herätä katsojassa oikein minkäänlaista tunnetta, jos pientä myötähäpeää ei laske mukaan. Loppuhuipennus ei valitettavasti ole kovin erikoinen ja homma tuntuu ratkeavan liian helposti. Toisaalta niin käy muutenkin leffan aikana, joten onko se edes yllättävää?

Joidenkin mielestä leffan ohjannut ja käsikirjoittanut Luc Besson on visionääri ja taiteilija, mutta itse en ole erityisemmin innostunut hänen töistään. Valerian and the City of a Thousand Planets on kuitenkin huima parannus hänen edelliseen scifitoimintaansa Lucy (2014), joka oli aivan hirveää kuraa. Tähän Besson on saanut luotua kiehtovuutta, vaikkei osaakaan kunnolla luoda tunteita, joista katsojat välittäisivät. Hänen käsikirjoituksensa on myös paikoitellen todella laiskasti tehty ja tuntuukin siltä, että alun jälkeen hän kiirehti kaiken muun kanssa. Ihan hauskasti hän on kuitenkin saanut mukaan viittauksia muihin elokuviinsa, kuten Takeniin (2008) ja The Fifth Elementiin (Le Cinquième Élément - 1997), joka on noussut scifigenren kulttiklassikoksi. Mitään pahaa ei voi kuitenkaan sanoa Valerian and the City of a Thousand Planetsin tehosteista. Visuaaliset efektit ovat aivan tajuttoman hienoja! Elokuva on alusta loppuun puhdasta silmäkarkkia, jonka aikana hämmästelee muutamaankin otteeseen, mihin tehosteissa on päästy. Elokuvan lavasteet ja puvut ovat myös upeasti toteutetut, minkä lisäksi ääniefektit ovat erinomaisia. Kuvaus on oivallista, vaikkakin leffa on suurimmaksi osaksi kuvattu vihreää taustakangasta vasten. Leikkauksessa olisi pitänyt tehdä tiivistämistä. Leffan musiikeista vastaa Alexandre Desplat, mutta hän ei ole valitettavasti saanut aikaan mitään muistettavaa. Filmin jälkeen päässä soi lähinnä alussa kuultu Bowien biisi.

Yhteenveto: Valerian and the City of a Thousand Planets on hieman liian pitkä, mutta silti mukavan viihdyttävä scifiseikkailu. Elokuva alkaa kiehtovasti, mutta tunnelma heikkenee usein ja välillä hahmot selittävät liikaa sen sijaan, että katsojalle näytettäisiin asioita. Tarinaan heitellään mukaan uusia sivuhahmoja ja toimintahetkiä sitä mukaa, kun tarve vaatii, mutta heti kohtauksien loputtua nämä hahmot vain katoavat tarinasta. Päähenkilöt Valerian ja Laureline omat kiinnostavat, mutta heidät on roolitettu väärin - varsinkaan Valerianin näyttelijä Dane DeHaan ei sovi yhtään osaansa. Mukana on paljon hölmöyksiä, vitsit eivät oikein toimi, tarina on todella ennalta-arvattava ja pääkaksikon suhteesta ei löydy kemiaa, mutta nämä asiat eivät oikein edes haittaa, sillä elokuva on visuaalisesti käsittämättömän hieno, upea ja jopa kaunis. Elokuvan mahtavat tehosteet pelastavat hieman kokemusta ja nostavat tasoa pisteellä. Valerian and the City of a Thousand Planets menee siis helppona kesäviihteenä todella sujuvasti ja varsinkin suurelta valkokankaalta katsottuna se toimii oivallisesti. Sarjakuvien fanit voivat joko rakastaa sitä, miten tutut hahmot on tuotu valkokankaalle tai sitten he voivat pettyä, miten erilaiselta leffa näyttää sarjakuvaan verrattuna (ainakin siihen lehteen, jonka saimme ennen näytöstä). Elokuva voi toimia onneksi myös, jos koko juttu ei ole entuudestaan tuttu, vaikka alkupäässä jotkut jutut tuntuvat todella epäselviltä. Vaikka kovin ihmeellinen pätkä ei olekaan kyseessä, voisin ihan sujuvasti katsoa toisenkin tällaisen. Luc Besson onkin kirjoittanut jo jatko-osan, minkä lisäksi hän työstää tällä hetkellä kolmatta Valeriania. Toivottavasti hän onnistuu niissä paremmin kuin tässä ja niistä ei paista läpi se, että hän kirjoitti ne, koska hänellä oli omien sanojensa mukaan tylsää.

Kirjoittanut: Joonatan, 19.7.2017

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comicbookmovie.com

Valerian and the City of a Thousand Planets, 2017, EuropaCorp, Fundamental Films, Grive Productions, Gulf Film, Novo Pictures, Orange Studio, River Road Entertainment, TF1 Films Production, Universum Film