Arvostelu: Leon (Léon - 1994)

LEON

LÉON

Ohjaus: Luc Besson

Pääosissa: Jean Reno, Natalie Portman, Gary Oldman, Danny Aiello, Michael Badalucco, Ellen Greene, Peter Appel, Adam Busch, George Martin, Elizabeth Regen, Carl J. Matusovich, Willi One Blood, Don Creech ja Keith A. Clascoe 

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia - US Cut: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Leon on Luc Bessonin ohjaama ja käsikirjoittama toimintatrilleri. Idea elokuvaan syntyi, kun Besson työsti elokuvaansa Tyttö nimeltä Nikita (Nikita - 1990), jossa Jean Reno esitti palkkatappajaa nimeltä Victor. Besson ryhtyi kirjoittamaan vastaavasta hahmosta omaa elokuvaansa, tuoden mukaan oman elämänsä kokemuksia suhteestaan Maïwenn Bescon kanssa, jonka kanssa tuohon aikaa jo yli 30-vuotias Besson seurusteli, vaikka Besco oli vielä alaikäinen. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 1993 ja lopulta Leon sai maailmanensi-iltansa 14. syyskuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja katsojien kehuma menestys, jonka arvostus on vuosien varrella vain kasvanut. Samalla elokuva on myös saanut kritiikkiä aikuisen Leonin ja alaikäisen Mathildan välisen suhteen kuvauksen takia. Itse olen tiennyt Leonista jo vuosia, mutten jostain syystä ole saanut aikaiseksi katsottua sitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa Leonin ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Palkkatappaja Leon ottaa vastuulleen 12-vuotiaan Mathilda-tytön, jonka perhe murhataan huumebisnesten takia. Leon ryhtyy opettamaan Mathildalle ammattiaan, tytön kostonhimon kasvaessa.

Pääroolissa palkkatappaja Leonina nähdään Tyttö nimeltä Nikitassakin palkkatappajaa esittänyt Jean Reno - eipä Besson ketään muuta rooliin kuvitellutkaan elokuvaa kirjoittaessaan. Reno istuu rooliinsa kuin valettu ja nousee ansiokkaasti elokuvan keulakuvaksi. Hän tulkitsee hahmoaan upean monisävyisesti. Toimintakohtauksissa Renosta löytyy karismaa ja uhkaavuutta, ja kun hänen hahmonsa nukkuu ainoastaan tuolissa istuen, ase vierellään, Reno rakentaa heti tunnetta vainoharhaisesta ja aina valmiista miehestä. Mutta sitten taas elokuvan alkupäässä on kohtaus, jossa Leon käy elokuvateatterissa ja Reno näyttää täysin toista, paljon lapsenmielisempää puolta hahmostaan. Ristiriitainen hahmo on välittömästi tykättävä ja hänen kyseenalaisesta ammatistaan huolimatta katsoja on heti Leonin puolella.

     Perheensä menettävän Mathilda-tytön rooliin koekuvattiin jopa yli 2000 lasta, kunnes roolin sai Natalie Portman, joka tekee Leonissa ensimmäisen elokuvaroolinsa. Nykyään esimerkiksi Tähtien sota -esiosatrilogiasta (Star Wars - 1999-2005), Black Swanista (2010) ja Thor-leffoista (2011-2022) tuttu Portman osoitti heti esikoisroolillaan hurjat lahjansa. Hän heittäytyy uskomattoman upeasti todella haastavan roolinsa vietäväksi. Myös Mathilda on monimutkikas persoona, jolla on taustalla äärimmäisen haastavaa suhdetta perheeseensä, jonka takia hänen käytöksensä on usein varsin ronskia. Mathilda voisi herkästi olla ärsyttävä, mutta Portman tekee hänestäkin pidettävän. Tietyt puolet Mathildasta ovat äärimmäisen häiritseviä, mutta palataan niihin kohta lisää.

Pahiksen virkaa elokuvassa toimittaa Mathildan perheen murhasta vastaava Norman Stansfield, jota näyttelee Gary Oldman. Oldmankin on roolissaan erinomainen ja myös hänen hahmonsa on oivallisen monitahoinen. Oldman herkuttelee vastenmielisellä hahmollaan ja siinä missä Reno ja Portman tekevät hahmoistaan välittömästi tykättävät, Stansfieldiä vihaa heti ensiesiintymisestä lähtien. Merkittävänä hahmona menossa on myös mukana Danny Aiellon näyttelemä Tony, joka antaa Leonille hänen tappokeikkansa.

Ei perhana, miksi en ollut älynnyt katsoa Leonia aiemmin? Kyseessä on erinomainen, liki täydellinen elokuva, joka voitti minut puolelleen heti ensiminuuteillaan. Sen lisäksi, että jo alkutekstien ilmapiiri onnistui koukuttamaan, Leonin esittely tappokeikan yhteydessä on aivan mahtava. Miehen kyvyt pääsevät heti oikeuksiinsa ja kohtaus on läpikotaisin mestarillisesti rakennettu. Heti perään esitellään mainiosti myös Mathilda ja tämän vaikeudet. Kohtaus, jossa hänen perheensä murhataan, on tehokkaan pysäyttävä ja suorastaan piinaavan tiivistunnelmainen hävyttömässä julmuudessaan. Kun naapurissa asuva Leon ottaa Mathildan suojatikseen, ovat upean kostokertomuksen ainekset täydellisesti kasassa.

Leon vie täysillä mukanaan, eikä suostu päästämään otteestaan, ennen kuin lopputekstit rullaavat. Elokuva on täynnä upeita kohtauksia ja hahmojensa tapaan leffa on täynnä monenlaisia puolia ja nyansseja. Siitä paistaa läpi, että taustalla häärää eurooppalainen elokuvantekijä, sillä Leon ei ole millään lailla Hollywoodin kostoraina. Jännite löytyy läpi leffan, mutta seassa on myös joitain varsin hauskoja hetkiä ja todella herkkiäkin kohtauksia. Filmissä vallitsee tietty kaunis melankolisuus, mutta myös toivo. Toimintaa näytetään säästeliäästi, mutta sitäkin tehokkaammin. Toimintakohtaukset ovat brutaaleja ja räiskyviä. Kaiken tämän päälle elokuvasta saisi myös hyvän juomapelin. Ota shotti aina, kun joku juo maitoa. Ota shotti aina, kun televisiossa pyörii The Transformers (1984-1987). Ota shotti aina, kun joku huolehtii Leonin kasvista.

Mutta elokuvasta löytyy kuitenkin jotain, mikä katsojasta riippuen joko häiritsee hieman tai pilaa katselukokemuksen kokonaan. Ja tähän väliin jonkin sortin spoilerivaroitus. Elokuvan aikana Mathilda tykästyy Leoniin - eikä vain tykästy, vaan suorastaan rakastuu ja jossain kohtaa jopa pyytää miestä viemään tytön neitsyyden. Kun elokuvasta järjestettiin etukäteisnäytöksiä testiyleisöille, amerikkalaiskatsojat suhtautuivat niin torjuvasti tähän puoleen, että leffaa leikattiin jenkkijulkaisuun jopa kahdellakymmenellä minuutilla, jossa Leonin ja Mathildan välille muodostuva suhde muistuttavaa enemmän isää ja tytärtä. On pakko sanoa, että itsekin olisin pitänyt tällaisesta lähestymistavasta enemmän. Parit kohtaukset, joissa 12-vuotias Mathilda lirkuttelee Leonille ovat lievästi sanottuna vaivaannuttavaa seurattavaa. Onneksi Besson älysi poistaa alkuperäisestä käsikirjoituksesta löytyvän kohtauksen, jossa mies olisi jopa antanut periksi. Tämän lirkuttelupuolen pelastaa se, ettei Leon tee elettäkään ollakseen Mathildalle muuta kuin isänkorvike. Reno halusi esittää hahmonsa tästä syystä hieman vajaaälyisenä, jotta katsoja ajattelisi alusta alkaen, ettei Leon käyttäisi lasta seksuaalisesti hyväkseen. Tästä elokuvan kyseenalaisesta kuviosta löytyy tosin myös ymmärrettävät puolensa, Mathildan isän ollessa inha mulkvisti, jolloin ei ihme, että tytön elämän toinen mies, paljon lempeämpi Leon varastaa Mathildan sydämen tahtomattaan. Tähän monimutkikkaaseen suhteeseen tuodaan kiinnostavaa kontrastia sillä, että henkisesti Mathilda vaikuttaa ajoittain paljon kypsemmältä kuin toisinaan lapsenmielinen ja kenties hieman yksinkertainen Leon. Silti enemmänkin isä-tytär -lähestymistapa palkkatappajan ja kostonhimoisen tytön suhteeseen olisi ollut parempi ratkaisu.

Ei Leonin ja Mathildan välinen ihmissuhde kuitenkaan täysin pilalla ole, vaan siitä (kuten kaikesta muustakin elokuvassa) löytyy hurjasti erilaisia puolia. Osa hahmojen välisistä kohtauksista ovat aidosti hellyttäviä ja jopa kauniita, esimerkiksi kun Leon yrittää piristää juuri perheensä kuoleman todistanutta Mathildaa hupsulla possunnäköisellä patakintaallaan. Kun elokuvaa leikattiin amerikkalaisyleisölle uudestaan, tekijät saksivat pois myös lähes kaikki kohtaukset, joissa Leon kouluttaa Mathildaa tappajaksi. Vaikka näissä kohtauksissa on omat moraalikysymyksensä, on tämä osuus erinomainen jännittävyydessään ja myös tietyssä humoristisuudessaan. Kaikki tämä johtaa kohti äärimmäisen tiivistunnelmaista loppuhuipennusta, jossa Leonin, Mathildan ja Stansfieldin välit selvitetään lopullisesti.

Luc Besson on elämänsä aikana tehnyt lievästi sanottuna häiriintyneitä asioita naisten kanssa, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö hän osaisi tehdä hienoja elokuvia. Bessonin ohjaus on todella upeaa läpi leffan. Hän saa revittyä näyttelijöistä kaiken irti ja hän rakentaa ilmapiiriä fantastisesti, apunaan Éric Serran mahtavan tunnelmalliset ja kaihoisat musiikit. Bessonin käsikirjoitus on muuten täydellinen tarinaa, tarinankerrontaa, hahmoja ja dialogia myöten, mutta hän olisi voinut jättää oman kyseenalaisen suhteensa perustelemisen pois päähahmojen väliltä. Leon on myös teknisiltä ansioiltaan vaikuttava. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Kuvasommittelut, kameraliikkeet, valaisu ja varjot, sekä kellertävä värimaailma muodostavat visuaalisesti upean ilmeen kaikessa synkkyydessään ja likaisuudessaan. Lavasteet ovat läpikotaisin sottaiset ja inhottavat, mikä lisää filmin epämiellyttävää, mutta silti vangitsevaa fiilistä. Asut ovat oivalliset, maskeeraukset rujot ja niin erikois- kuin äänitehosteet säväyttävät.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Léon, 1994, Columbia Pictures, Gaumont, Les Films du Dauphin

Arvostelu: Da 5 Bloods (2020)

DA 5 BLOODS

Ohjaus: Spike Lee
Pääosissa: Delroy Lindo, Clarke Peters, Norm Lewis, Isiah Whitlock Jr., Jonathan Majors, Mélanie Thierry, Paul Walter Hauser, Jasper Pääkkönen, Jean Reno, Lê Y Lan, Johnny Trí Nguyễn ja Chadwick Boseman
Genre: draama, seikkailu, sota
Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia
Ikäraja: 16

Da 5 Bloods on Spike Leen uusi elokuva - tai kuten hän tykkää niitä kutsua, "jointti". Elokuva lähti alunperin Danny Bilsonin ja Paul De Meon työstämästä käsikirjoituksesta nimeltä "The Last Tour", mitä he yrittivät kaupitella eteenpäin ja saivatkin ohjaaja Oliver Stonen kiinnostumaan siitä. Kuitenkin kun Stone jätti projektin ja Lee hyppäsi kyytiin, hän päätti muokata tekstiä oikein kunnolla. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2019 ja alunperin Da 5 Bloodsin oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä olisi esitetty rajoitetusti teattereissa, kunnes se olisi julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Koronaviruksen takia Cannes kuitenkin peruttiin ja teatterit sulkeutuivat, joten elokuva päätettiin julkaista suoraan Netflixissä. Itse kiinnostuin Da 5 Bloodsista heti, kun kuulin siitä ja että kyseessä olisi Leen elokuva. Katsoinkin elokuvan samana päivänä, kun se julkaistiin Netflixiin.

Vietnamin sodan veteraaniystävykset palaavat vuosikymmenien jälkeen takaisin Vietnamiin, etsiäkseen siellä kuolleen ystävänsä jäänteet, sekä heidän hautaamansa kulta-arkun, minkä sisältö tekisi heistä miljonäärejä.

Elokuvan veteraaniystävykset ovat Delroy Lindon näyttelemä Paul, Clarke Petersin esittämä Otis, Norm Lewisin näyttelemä Eddie ja Isiah Whitlock Jr:n esittämä Melvin, jotka kutsuvat toisiaan "Bloodeiksi", kuvastaen heidän voimakasta sidettään sodan seurauksena. Aluksi hahmot ovat hilpeitä kaveruksia, jotka iloitsevat jälleennäkemisestään ja odottavat innolla uudenlaista seikkailuaan Vietnamin viidakoissa, etsien viidennen "Bloodin", eli sodassa kuolleen ystävänsä Norman (Chadwick "Black Panther" Boseman) jäänteitä, sekä aikamoista aarretta. Kuitenkin kun moderni maailma jätetään taakse ja päästään viidakkoon, jokaisen luonne alkaa puskea vahvemmin näkyville. Sotatraumat kaivautuvat esille, eikä mieli välttämättä täysin enää rekisteröi, mitä aikakautta eletään. Yksi elokuvan isoimmista vahvuuksista onkin, kuinka upeasti siinä näytetään sodan vaikutus hahmoissa ja etenkin kuinka huikeita Lindon, Peters, Lewis ja Whitlock Jr. ovat rooleissaan. He vakuuttavat ystävinä, jotka ovat tunteneet suuren osan elämästään, kuten myös sodasta palanneina yksilöinä, joiden arvet eivät ole kadonneet minnekään.

Lisäksi leffassa nähdään myös Jonathan Majors Paulin poikana Davidina, Johnny Trí Nguyễn ystävyksiä auttavana Vinhinä, Lê Y Lan Otisin sodan aikaisena rakkaana Tiêninä, Jean Reno kullasta rahaa maksavana Desrochena, sekä Mélanie Thierry, Paul Walter Hauser ja Suomen oma Jasper Pääkkönen sodan aikaisia miinoja etsivänä joukkona. Pääkkönen jopa esittää suomalaista hahmoa, Seppoa ja pääsee lausumaan pari repliikkiä suomeksi! Hän ja Hauser esiintyivät Spike Leen edellisessä filmissä, BlacKkKlansmanissa (2018), mutta tällä kertaa he eivät onneksi ole mitään Ku Klux Klanin jäseniä. Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti ja on muuten mahtavaa nähdä Jean Renoa pitkästä aikaa leffassa!

On olemassa useita elokuvia, joissa näytetään Vietnamin sodan vaikutuksia amerikkalaisiin sotilaisiin, kun he palaavat takaisin kotiin. Esimerkiksi alkuperäinen Rambo-leffa Taistelija (First Blood - 1982) oli kaiken vauhdikkaan räiskimisen ohessa hieno analyysi tästä. Da 5 Bloods taas näyttää, miten käy, kun nämä sotaveteraanit päätyvät takaisin Vietnamiin vuosia myöhemmin ja muistojen tulva täyttää mielen, hämärryttäen totuutta. Rambo - taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II - 1985) heitti myös hahmon takaisin Vietnamiin, mutta lähinnä yrityksenä muokata historiaa ja esittää jenkit sankarillisina sodan voittajina. Ei siis ihme, että Da 5 Bloodsissa naljaillaan kyseisen leffan kustannuksella. Elokuvasta löytyy muitakin selviä viittauksia muihin Vietnamin sotaan liittyviin leffoihin. Ilmestyskirja. Nyt -mestariteoksen (Apocalypse Now - 1978) viittauksia ei voi olla huomaamatta, vaikkei itse leffaa olisikaan nähnyt. Vahvoine viittauksineenkin Da 5 Bloods seisoo tukevasti omilla vahvoilla jaloillaan. Spike Lee ei ole hienovarainen ohjaaja, joten ei ihme, etteivät hänen viittauksensakaan ole. Lee ei vieläkään lähde kevyelle linjalle, vaan heittää katsojansa aikamoiseen kyytiin jälleen kerran.

Sen lisäksi, että Lee pohtii, mitä sotaveteraaneille käy, kun he joutuvat takaisin näihin maisemiin, hän myös kailottaa suurella vimmalla, ettei maailma ole muuttunut vuosien varrella kunnolla, jotta nämä vanhat arvet edes voisivat parantua. BlacKkKlansmanin tavoin Lee esittää vertauksia menneisyydestä ja nykypäivästä, kysyen katsojilta, olemmeko oikeasti menneet parempaan suuntaan? Lee hyödyntää paljon oikeaa uutiskuvaa, sekä kuvia sodan aiheuttamista karmeuksista, eikä todellakaan halua päästää katsojaa helpolla. Lisäksi hän tekee taas päivänselväksi, ettei pahemmin piittaa Yhdysvaltojen nykyisestä presidentistä. Joillekin Leen isot kannanotot näkyvät liian yliampuvana poliittisena aktivismina, mutta itse ihailen suuresti Leetä ja hänen voimakkuuttaan elokuvissaan. Hän ei lähde nössöilemään, vaan takoo nyrkillä pöytää, vaatien muutosta ja ihmisten heräämistä karuun todellisuuteen. Minua häiritsi ainoastaan kohtaus, missä eräs hahmoista alkaa puhumaan suoraan kameraa kohti. Hahmo olisi mielestäni voinut puhua täysin samat asiat, muttei rikkoen neljättä seinää. Toisaalta kun kyseessä on Spike Lee, voiko muutakaan odottaa? Hän todella osaa tehdä päälleliimaavuuden tyylikkäästi ja kunnon asenteella.

Da 5 Bloods ei kuitenkaan ole pelkkää poliittista kannanottoa, eikä sen hienous synny vain Leen rohkeasta tavasta esittää näkemyksiään, vaan näiden hahmojen matka todella on voimakas ja vaikuttava. Kun matka ei sujukaan toivotulla tavalla, näiden sotaveteraanien todellinen luonne alkaa puskemaan yhä enemmän esille ja konflikteja syntyy herkästi. Jännitystä rakennetaan monella tapaa ja etenkin noin puolessa välissä on niinkin piinaavaksi ja painostavaksi luotu kohtaus, että katsojallakin alkaa valumaan hiki. Läpi leffan tuntuu siltä kuin olisi oikeastikin etsintäretkellä mukana. Aluksi mahtavalta seikkailulta kuulostava reissu alkaa saamaan uusia, synkempiä puolia, kun uusia asioita paljastuu niin hahmoista kuin itse kullasta. Elokuva pistää niin hahmonsa kuin katsojansa pohtimaan oikeaa ja väärää. Moraalisesti arveluttavia asioita tapahtuu ja vähitellen huomaa pohtivansa, että ehkä he eivät olekaan tämän aarteen arvoisia. Da 5 Bloodsilla on kestoa yli kaksi ja puoli tuntia, mutta vain muutamassa kohtaa se tuntui minusta siltä, että sitä pitäisi tiivistää hieman. Näiden hahmojen matkaan (niin etsintäreissuun kuin henkiseenkin matkaan) uppoutuu niin vahvasti, että aluksi pitkältä vaikuttava kesto on pian ohi. Karujenkin hetkien lomassa leffasta löytyy jotain kaunista ja koskettavaa.

Spike Lee osoittaa jälleen vahvuutensa ohjaajana ja puskeekin mukaan paljon omia taiteellisuuksiaan. Lisäksi hän on tehnyt hyvää työtä myös käsikirjoittajana, yhdessä Danny Bilsonin, Paul De Meon ja Kevin Willmottin kanssa. Da 5 Bloods on hienosti kuvattu. Monet maisemaotokset Vietnamista ovat huikean näyttäviä, mutta kamera myös menee oikein lähelle hahmoja esittelemään valuvia hikipisaroita. Visuaalisuuksissa iskevintä on kuitenkin kuvasuhteilla kikkailu. Sen lisäksi, että sota-ajan takaumat esitetään lähes neliömäisessä kuvasuhteessa, esittäen sen ajan tyyliä, vaikutuin siitä, että viidakko-osuuden alkaessa kuva laajenee lisää, näyttäen hahmojen avautumista, kun he poistuvat nykypäivän maisemista. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, mutta takaumissa hieman häiritsee, ettei iäkkäitä näyttelijöitä ole maskeerattu yhtään nuoremmiksi, vaan yli 60-vuotiaat Lindo, Peters, Lewis ja Whitlock Jr. kulkevat sotavarusteissa sellaisinaan, vaikka heidän on selvästi tarkoitus olla 20-30-vuotiaita. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja säveltäjä Terence Blanchard tunnelmoi mainiosti musiikeillaan.

Yhteenveto: Da 5 Bloods on jälleen kerran mahtava jointti Spike Leeltä, jota ei vieläkään kiinnosta tehdä kevyttä viihdettä tai päästää katsojaansa helpolla. Leellä on paljon sanottavaa maailman menosta, mustien kohtelusta, Vietnamin sodasta ja Yhdysvaltojen presidentistä, eikä hän jaksa olla hienovarainen tuntemuksiensa kanssa. Lee puskee asiaansa läpi ihailtavalla vimmalla ja voimakkuudella. Vahvojen aiheiden lisäksi elokuva on myös todella koukuttava matka, niin hahmojen tekojen kuin heidän henkisenkin matkansa kautta. Moraali pistetään koetukselle ja kaikki pistetään yhä vain vaikeampien tilanteiden äärelle. Jossain kohtaa jännitys nostetaan aivan tappiin asti, luoden yhden vuoden tiivistunnelmaisimmista kohtauksista. Kertomus pitää tiukasti mukanaan läpi kahden ja puolen tunnin keston. Tätä vain vahvistavat upeat näyttelijäsuoritukset ja erinomainen tekninen toteutus. Lähinnä vain parissa kohtauksessa suoraan kameralle puhuminen häiritsee. Da 5 Bloods ei todellakaan ole elokuva, mikä miellyttäisi kaikkia, mutta eipä Spike Lee pyrikään siihen. Se voi kuitenkin hyvinkin olla yksi vuoden merkittävimmistä elokuvatapauksista, mikä saa suosittelemaan kokeilemaan sen katselua. Eipä olisi leffa muuten voinut ilmestyä parempaan aikaan. Black Lives Matter.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Da 5 Bloods, 2020, 40 Acres & A Mule Filmworks

Arvostelu: Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible - 1996)

VAARALLINEN TEHTÄVÄ

MISSION: IMPOSSIBLE

Ohjaus: Brian De Palma
Pääosissa: Tom Cruise, Emmanuelle Béart, Ving Rhames, Jean Reno, Henry Czerny, Jon Voight ja Vanessa Redgrave
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

Mission: Impossible, eli suomeksi Vaarallinen tehtävä perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri syksystä 1966 alkuvuoteen 1973. Paramount Pictures yritti monta vuotta tehdä sarjan pohjalta elokuvaa, mutta he eivät saaneet aikaiseksi tarpeeksi toimivaa tarinaa. Sarjaa fanittanut Tom Cruise oli myös miettinyt pitkään, että sarjasta saisi aikaiseksi mainion elokuvan ja lopulta päätti toteuttaa sellaisen itse. Hän saikin Paramount Picturesin kiinnostumaan ideoistaan ja filmiä alettiin viimeinkin suunnitella kunnolla. Leffa käsikirjoitettiin lukuisia kertoja uudestaan, sillä kukaan tuotantotiimissä ei tuntunut olevan tyytyväinen tarinaan. Lopulta juoni saatiin kasaan ja kuvaukset lähtivät käyntiin. Vaarallinen tehtävä sai ensi-iltansa keväällä 1996 ja se oli suuri hitti. Se sai kuitenkin ristiriitaisen vastaanoton, sillä alkuperäisessä sarjassa esiintyneet näyttelijät eivät pitäneet siitä yhtään, minkä lisäksi monet fanitkin olivat pettyneitä. Jotkut pitivät sitä vain keskinkertaisena, eikä ollut monia, jotka olisivat todella innostuneet siitä. Minäkin olin pettynyt, kun näin Vaarallisen tehtävän ensimmäistä kertaa. Sarjaa en ollut nähnyt, mutta olin kuullut tunnusmusiikin useita kertoja ja rakastin sitä, minkä lisäksi halusin nähdä elokuvan, koska minulle oli sanottu sen olevan vähän niin kuin James Bondit (1962-), joista olin saanut katsoa muutaman. Kun vihdoin näin leffan, oli se mielestäni tylsä, enkä ole jaksanut katsoa sitä kuin kerran uudestaan. Ostin sen kuitenkin Blu-rayna, kun hommasin sarjan muut osat, sillä en pitänyt siitä, että sarjan aloitusosa puuttuisi kokoelmasta. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, huomasin että Mission: Impossible -elokuvasarjalle oli ilmestymässä kuudes osa, Mission: Impossible - Fallout (2018), joten päätin arvioida sarjan aiemmat osat ennen sen ilmestymistä. Katsoinkin sarjan aloitusosan pitkästä aikaa kesän 2017 lopussa ja olin iloinen, sillä se oli parempi kuin muistin.

Impossible Mission Forcen tiimin salainen tehtävä epäonnistuu ja agentti Ethan Hunt lavastetaan syylliseksi tiimin muiden agenttien kuolemiin. Ethanin täytyy lähteä pakomatkalle ja selvittää, kuka on oikea tappaja, ennen kuin IMF nappaa hänet.

Pääosassa agentti Ethan Huntina nähdään nuori Tom Cruise, josta ei vielä ihan löydy sitä erinomaista henkeä kuin nykyään. Parissa kohtaa, kun Ethan nähdään vihaisena, eivät Cruisen näyttelijätaidot täysin riitä uskottavaan suoritukseen. Muuten hän kuitenkin osoittaa, että hänen kohtalo todella oli nousta suureksi toimintastaraksi ja hän sopii pääosaan oikein mainiosti. Ethan Hunt on vielä aloitteleva agentti, joten on hyvin mielenkiintoista nähdä, miten hän toimii, kun hän joutuu pakenemaan taitavien agenttien ryhmää. Ethan osoittaa usein leffan aikana pienillä jutuilla älykkyyttään, jotka tekevät hänestä muutakin kuin pelkän tylsän ammuskelija-agentin.
    Ethan ei kuitenkaan täysin pärjää yksin, minkä takia hänen täytyy koota uusi tiimi, johon kuuluvat vanhasta tiimistä selvinnyt Claire (Emmanuelle Béart), tietokone-ekspertti Luther (Ving Rhames) ja pilotti Krieger (Jean Reno). Jokaiseen hahmoon on saatu hyvin jotain kiinnostavaa. Valitettavasti Béart on täysin väärä valinta rooliinsa. Hän ei nimittäin saa tuotua melkein minkäänlaista eloa hahmoonsa, jolloin Claire alkaa tuntua hieman tarpeettomalta hahmolta. Reno sen sijaan on tuttuun tapaansa hyvä, minkä lisäksi Rhamesilla on niin mukavuutta huokuva persoona, että häntä haluaisi nähdä lisääkin.
    Elokuvassa nähdään myös Henry Czerny IMF:n johtaja Kittridgenä, joka jahtaa Ethania, Vanessa Redgrave asekauppias Maxina, jota Ethan myös tarvitsee, sekä Jon Voight alkuperäisestä sarjasta tuttuna Jim Phelpsinä.

Vaarallinen tehtävä ei saa napattua katsojaa vielä ihan alussa mukaansa. Kestää jopa harmillisen pitkään, ennen kuin tarina alkaa oikeasti kiinnostamaan. Heti alkupäässä tiimi suuntaa Tšekin pääkaupunkiin, Prahaan, sillä joku on varastanut listan, joka sisältää kaikkien salaisten agenttien nimet ja väärissä käsissä lista voisi olla äärimmäisen vaarallinen. Tämä lista-juonikuvio on kuitenkin niin käytetty tarina vakoojaelokuvissa, että se ei yksinään jaksa innostaa. Tehtävään ei ole myöskään saatu kunnon jännitystä, jolloin alku tuntuu harmillisen laimealta. Kuitenkin siinä kohtaa, kun tiimiläiset kuolevat ja katsoja tajuaa yhdessä Ethanin kanssa, että hänet on lavastettu tappajaksi, filmi herättää vihdoin mielenkiinnon ja jännitystä aletaan vähitellen kasvattamaan.

Puolessa välissä elokuvaa, kun Ethan ja hänen uusi ryhmänsä yrittävät tunkeutua huippuvartioituun rakennukseen varastamaan tietoa, jännite on onnistuttu nostamaan hyvin korkealle. Kohtaus on suurimmaksi osaksi todella hiljainen, jolloin katsoja voi kuulla oman sydämensä lyövän kovempaa, kun jännittää, miten hieman jopa piinaavassa kohtauksessa tulee tapahtumaan. Ei ihme, että kohtaus on muuttunut klassiseksi, niin erinomaisesti se on rakennettu. Panokset nousevat jälleen ja koko operaatio voisi mennä helposti pieleen, jolloin on vain pakko tietää, miten tarina jatkuu. Onneksi leffa pitää tämän tason aika hyvin loppuun asti. Rytmitys on parempaa ja tunnelma tiiviimpää. Mukana on kekseliäitä yllätyksiä ja oivallinen loppuhuipennus, jolloin Vaarallinen tehtävä muuttuu toiminnallisemmaksi. Huumoriakin on ihan kivasti mukana, joten teos tarjoaa parit naurut. Ilman puolen välin huikeaa kohtausta, olisi kokonaisuuskin vain hyvä. Taso nousee kuitenkin tarpeeksi jotta kokonaisuutta voi sanoa erittäin hyväksi filmiksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Brian De Palma, joka on aiemmin tehnyt esimerkiksi hienon Scarface - arpinaama -uusintafilmatisoinnin (Scarface - 1983). Tässä hän ei ole onnistunut ihan yhtä hyvin, mutta monet kohtaukset hän hallitsee mestarillisesti. David Koeppin ja Robert Townen käsikirjoitus on toimiva ja siihen on keksitty oivallisia juonenkäänteitä. Kuvaus on pääasiassa hyvää, mutta monessa kohtaa nähtävät vinot kuvat ovat paikoitellen aika kehnoja. Leikkaus on sujuvaa, valaistus on onnistunutta ja lavasteet ovat tyylikkäitä. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaasta päästä - varsinkin lopussa voi nähdä, että huipennus on kuvattu taustakangasta vasten. Ääniefektit ovat mainiot. Musiikista vastaa Danny Elfman, joka on tehnyt ihan hyvää, mutta hieman unohdettavaa työtä. Sen sijaan Lalo Schifrinin säveltämä erinomainen tunnusmusiikki jää varmasti soimaan päässä loppupäiväksi - tai pahimmassa tapauksessa viikoksi.

Yhteenveto: Vaarallinen tehtävä alkaa keskinkertaisesti, mutta nostaa tasonsa todella mainioksi jännityselokuvaksi vähitellen. Ensimmäiseen tehtävään ei vielä ole saatu jännitettä mukaan, mutta mielenkiinto tarinaa kohtaan alkaa heräillä, kun Ethan Huntin tiimin jäsenet kuolevat. Filmi nappaa mukaansa kunnolla vasta puolen välin kohdalla, kun seuraa koko teoksen paras ja jännittävin osio. Sen jälkeen tunnelma notkahtelee välillä pienesti, mutta loppuhuipennus on kuitenkin mainio. Tom Cruise on oivallinen pääroolissa, vaikka häneltä löytyy muutamia heikkoja hetkiä. Emmanuelle Béartia lukuunottamatta muutkin näyttelijät ovat toimivia rooleissaan. Toimintaa ei erityisen paljon ole luvassa, joten jos odotatte vauhdikasta agenttiseikkailua, niin sellainen tämä ei ole. Erittäin hyvä jännäri on kuitenkin kyseessä ja se kannattaakin katsoa pitäen se mielessä. Vaarallinen tehtävä toimii varmasti paremmin vanhemmille hitaamman temponsa takia, mutta toimintaleffoja fanittavien nuorienkin kannattaa tämä katsoa, sillä sarja vain paranee tästä... tai noh, ei vielä seuraavan osan kohdalla...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2017 - Muokattu 27.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.reggiestake.com
Mission: Impossible, 1996, Paramount Pictures, Cruise/Wagner Productions

Arvostelu: The Da Vinci Code / Da Vinci -koodi (2006)

THE DA VINCI CODE (2006)

DA VINCI -KOODI

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Tom Hanks, Audrey Tautou, Ian McKellen, Paul Bettany, Jean Reno ja Alfred Molina
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16

The Da Vinci Code, eli suomalaisittain Da Vinci -koodi, perustuu Dan Brownin samannimiseen kirjaan vuodelta 2003. Kun en kovin kummoinen lukutoukka ole, niin kirja on minulta jäänyt lukematta, mutta elokuvan olen tietysti nähnyt - tosin vasta pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa. Muistan, kun The Da Vinci Coden mainokset ilmestyivät jo yli kymmenen vuotta sitten ja minua kiehtoi paljon, mistä se kertoi. Vuosien aikana elokuva pääsi hieman unohtumaan, kunnes lopulta katsoin sen kesällä 2014. Silloin se oli mielestäni erittäin hieno leffa ja katsoinkin sen viime vuonna uudestaan. Nyt kun Dan Brownin jonkinlaisen Langdon-kirjasarjan uusin osa on tulossa elokuvaksi Inferno (2016), niin täytyihän sitä tietysti vilkaista elokuvasarjan kaksi aiempaa osaa uudestaan ja arvostella ne.

Kun Jacques Saunière löydetään kuolleena Louvre-museosta, professori Robert Langdon kutsutaan tutkimaan hänen murhapaikaltaan löytyneitä symboleja. Symbolit johdattavat Langdonin ja Sophie Neveun aarrejahtiin, samalla kun he itse ovat takaa-ajettuja.

Tom Hanks näyttelee elokuvan päähenkilöä, Robert Langdonia. Tuttuun tyyliinsä Hanks on erittäin hyvä ja sopii päärooliin täydellisesti. Paikoitellen hahmo ei tunnu täysin olevan tarinan keskiössä, mutta se johtuu lähinnä siitä, miten hahmo on kirjoitettu. Eikä näin käy kuin vain hetkittäin. Hanks on uskottava tutkijahahmona ja Langdon on monin puolin mielenkiintoinen tyyppi. Elokuva ei täysin kerro, mitä kaikkea hahmo tietääkään.
     Audrey Tautou esittää kryptologi Sophie Neveuta, joka on kuolleen Jacques Saunièren (Jean-Pierre Marielle) lapsenlapsi. Audrey Tautou tuli minulle tutuksi elokuvasta Le fabuleux destin d'Amélie Poulain (2001) - tai kuten se kulkee Suomessa nimellä Amélie - jonka julistetta pelkäsin, kun olin ihan pieni. Myöhemmin tuli huomattua, ettei Améliessa tai Tautoussa ollut mitään pelottavaa. Tässä elokuvassa Tautou on oikein mainio. Ainoa ongelmani on, että monissa kohdissa tuntuu siltä, että Sophie on mukana lähinnä sen takia, jotta katsojat saavat hänen kysymystensä kautta selville "faktoja" professori Langdonilta.
     Veteraaninäyttelijä sir Ian McKellen nähdään elokuvassa Leigh Teabinginä, keppien avustuksella kulkevalla miehellä, joka on erittäin kiinnostunut tarinan keskiössä olevasta myytistä ja auttaakin Langdonia ja Sophieta, näiden selvittäessä aarteen sijaintia. McKellen on tietysti aivan huikea, etenkin ensimmäisessä kohtauksessaan elokuvan aikana.
     Koska elokuva tapahtuu pääosin Pariisissa, niin tarvittiin joku tunnettu ranskalainen näyttelijä ranskalaiseksi poliisiksi ja kukapa muukaan elokuvassa nähtäisiin kuin Jean Reno. Tuntuu siltä, että olisin nähnyt Renolta enemmänkin tällaisia rooleja, mikä on sääli, sillä tiedän hänen pystyvän parempaankin. Tässä Reno jättää hieman kylmäksi. Hän esittää ylikomisariota nimeltä Fache.
     Elokuvassa nähdään myös Alfred Molina piispa Aringarosana, joka on tavallaan elokuvan "pahishahmo". Hän toimii oppi-isänä Paul Bettanyn näyttelemälle albiinotappajalle, joka on hurahtanut uskoon hieman liikaakin. En erityisemmin perusta Bettanysta, mutta tässä roolissa hän on hyvä. Hahmo kiduttaa itseään jokaisen murhan jälkeen, esimerkiksi ruoskimalla selkäänsä. Kun hahmon taustat alkavat paljastua, katsojalle selviää, miksi hän toimii sillä lailla. Molina ei paljoa elokuvassa tee; lähinnä hahmo höpisee yhdessä talossa muille kirkon henkilöille ja välillä katsoja jopa unohtaa hänen mukanaolonsa. Kirjailija Dan Brownin voi nähdä elokuvan alkupuolella nopeasti.

Elokuvan alussa albiinotappaja Silas murhaa Jacques Saunièren museo Louvressa. Robert Langdon kutsutaan paikalle, sillä Saunière oli jättänyt häntä varten viestin, eikä poliisi kykene tulkitsemaan sitä. Ylikomisario Fache on varma siitä, että Langdon on murhaaja ja ennen kuin tämä saa professorin pidätettyä, Sophie paljastaa poliisin juonen Langdonille. Heidän täytyy paeta ja kaksikko alkaakin tutkia murhaa ja he löytävät lisää vihjeitä museosta, mikä vie heidät Pyhän Graalin etsintämatkalle. Kun sekä Ranskan poliisi että mystinen murhaaja ovat heidän perässään, joutuvat he piileskelemään ja etenemään mahdollisimman salaisesti.

The Da Vinci Codessa on paikoitellen Indiana Jones -elokuvasarjan (1981-) tunnelmaa. Vaikkei ihan yhtä huimasta seikkailusta ole kyse, eikä Robert Langdon ole yhtä ikoninen hahmo kuin Indy, niin kyseessä on silti jännittävä "aarteenetsintäseikkailu", joka harvoin päästää otteestaan. Muutamassa kohtauksessa jaaritellaan liian kauan, jolloin elokuva hieman laahaa paikoillaan, muttei onneksi liian pahasti. Vaikka elokuva esittää kaiken faktoina, niin suuren osan myyteistä ja salatuista totuuksista kirjailija Dan Brown on joko keksinyt itse tai muokannut olemassa olevaa tietoa tarinansa eduksi. Elokuvassa on hyvin uskonnollinen teema - ei pelkästään muutaman uskovaisen takia, vaan tarina pyörii esimerkiksi sen ympärillä, että oliko Jeesus vain ihminen vai jumalallinen hahmo? Mielestäni tähän on saatu hyvin yhdistettyä erilaisia teemoja ja paketti pysyy toimivasti kasassa. Monia jännittäviä kohtia elokuvasta löytyy ja yksi asia mikä toimii loistavasti, on että elokuva huijaa loppuvansa pariinkin otteeseen, mutta jatkaa silti tarinaa ja avaa uusia salaisuuksia. Lopussa on hieman hölmömpi osuus, mutta se ei kuitenkaan pilaa tarinaa. Läpi elokuvan nähdään myös lyhyitä pätkiä monen vuosisadan takaa, jotka ovat tyylikkäästi tehtyjä, mutta joissa todella korostettu värimäärittely hieman häiritsee. Kohtaukset, joissa Silas kiduttaa itseään, voivat olla hieman ahdistavia ja verta esiintyy paikoitellen, joten kai elokuvalla on ihan syystä niinkin korkea ikäraja kuin K16.

Elokuvan on ohjannut Ron Howard, joka on toiminut Tom Hanksin ohjaajana ainakin elokuvassa Apollo 13 (1995). Howardilla on ollut hyvä visio siitä, miten Brownin kirja siirretään elokuvaksi ja onkin hienoa, että hän on pysynyt sarjan ohjaajana. Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka välillä kamera heiluukin hieman liikaa. Leikkaus on sujuvaa. Visuaalisia tehosteita ei ole hirveästi käytetty, mutta menneisyysosuudet ovat toteutettu tyylikkään näköisiksi. Musiikin sävellyksestä vastaa Hans Zimmer, jonka kädenjälki on aika selvä, mutta silti muutaman pääteeman lisäksi elokuvan musiikit eivät jää millään lailla mieleen. Elokuvasta on myös olemassa lähes puoli tuntia pidempi Extended Edition. Se sisältää pidennettyjä, kuten myös kokonaan uusia kohtauksia. Itse olen nähnyt vain tämän pidennetyn version.

Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on lähes kolme tuntia lisämateriaalia. Elokuvan voi katsoa lisätietojen kanssa ja siinä on CineChat -ominaisuus, jos laitteessa on internetyhteys. Toisella levyllä on mainosten lisäksi pätkiä, jotka kertovat kirjan idean synnystä, sen siirtämisestä elokuvaksi, kuvauksista, hahmoista, näyttelijöistä, paikoista, lavasteista, tehosteista, rekvisiitoista, sekä musiikista. Omasta mielestäni kiinnostavin pätkä oli "The Codes of The Da Vinci Code", joka paljastaa pienet, piilotetut viittaukset ja vertauskuvat, joita elokuvassa esiintyy. Mukana on myös sekä mainos Angels & Demonsille (2009), että kokonainen kohtaus elokuvasta. Kaksilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää vain pidennetyn version The Da Vinci Codesta.

Yhteenveto: The Da Vinci Code on erittäin hyvä seikkailuelokuva, vaikka tuntuukin paikoitellen hieman pitkäveteiseltä. Näytteleminen on tasokasta läpi elokuvan. Hanks sopii täydellisesti päärooliin ja Ian McKellen on erittäin hyvä, kuten myös Tautou. Jean Reno esittää liian samanlaista roolia kuin missä olen nähnyt hänet aiemminkin, joten hän ei erityisemmin pääse esille. Elokuva yhdistää toimivasti faktaa ja fiktiota, luoden toimivan "aarteenetsintäleffan". En tiedä, mitkä kaikki asiat on keksitty tarinaa varten, mutta tiedän kyllä, että Brown on ottanut vapauksia kirjoittaessaan kirjaa. Jos pidät seikkailuelokuvista kuten Indiana Joneseista, mutta toivot, että niissä olisi hieman enemmän todellisuuden tuntua, niin tämä voi toimia sinulle. Muutenkin jos jännityselokuvat toimivat ja aarteenetsinnät kiehtovat, niin kannattaa tämä vilkaista. Perheen pienimmille en tätä suosittele, sillä siinä voi olla muutamia liian karuja kohtia. Kolmannella katselukerralla The Da Vinci Code ei ollut enää niin huikea kuin ensimmäisellä, mutta on se silti todella hyvä. Elokuvan katsomisen jälkeen alkoi tehdä mieli päästä joskus takaisin Pariisiin.

Kirjoittanut: Joonatan, 5.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.danbrown.wikia.com
The Da Vinci Code, 2006, Columbia Pictures, Imagine Entertainment, Skylark Productions, Government of Malta