Arvostelu: Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys (The Lion King II: Simba's Pride - 1998)

LEIJONAKUNINGAS 2 - JYLHÄKALLION YLPEYS

THE LION KING II: SIMBA'S PRIDE

Ohjaus: Darrell Rooney

Pääosissa: Neve Campbell, Matthew Broderick, Jason Marsden, Suzanne Pleshette, Moira Kelly, Nathan Lane, Ernie Sabella, Robert Guillaume, Edward Hibbert, Andy Dick, Meredith Scott Lynn, Jim Cummings ja James Earl Jones

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

Walt Disneyn animaatioelokuva Leijonakuningas (The Lion King - 1994) oli kriitikoiden kehuma ja palkittu jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Jo ensimmäisen leffan teon aikana yhtiöllä liikkui puhetta mahdollisesta suoraan VHS:llä julkaistavasta jatko-osasta, mutta jatko-osa suorastaan kiirehdittiin tuotantoon, kun Leijonakuningas osoittautui valtavaksi hitiksi. Osa ääninäyttelijöistä palasi rooleihinsa ja osa roolitettiin uusiksi, samalla kun animointi ulkoistettiin Disneyn Australian tiimille. Lopulta Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys julkaistiin videolla lokakuussa 1998. Edeltäjäänsä verrattuna elokuva sai todella kädenlämpöisen vastaanoton, enkä itsekään pahemmin piitannut leffasta edes lapsena, vaikka alkuperäinen Leijonakuningas olikin yksi ehdottomista suosikkielokuvistani. Nyt kun Leijonakuningas-uudelleenfilmatisointi (The Lion King - 2019) on saamassa jatkoa elokuvalla Mufasa: Leijonakuningas (Mufasa: The Lion King - 2024), päätin sitä odotellessa antaa tälle alkuperäiselle Leijonakuningas -jatko-osalle uuden mahdollisuuden.

Leijonakuningas Simban tytär Kiara ystävystyy leijonanpentu Kovun kanssa, tietämättä, että kyseessä on Scarin perillinen, jota Scarin rakas Zira pyrkii käyttämään Simban kukistamiseksi.

Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys ei keskity enää niinkään Simba-leijonaan (äänenä Matthew Broderick), joka nousi ensimmäisen elokuvan lopussa Jylhämaan kuninkaaksi, vaan kuten ensimmäisen elokuvan lopussa näytettiin, Simba ja Nala (Moira Kelly) ovat saaneet oman lapsen, Kiaran (lapsena Michelle Horn, aikuisena Neve Campbell), joka nousee nyt valokeilaan. Kiarasta löytyy monin paikoin samaa kuin isästään nuorena, seikkailunhalua ja uhmaa sääntöjä vastaan. Kuitenkin toisin kuin isänsä, Kiara ei ole samalla lailla innokas nousemaan Jylhämaan johtajaksi, vaan haluaisi luoda itselleen täysin omanlaisen polkunsa. Hahmo on mainio, mutta sen sijaan Simbasta on tehty varsin tylsä kopio omasta isästään Mufasasta (James Earl Jones). Ajoittain tällä heijastellaan hyvin, kuinka Simba läksyttää Kiaraa samaan tapaan kuin isänsä häntä, mutta samalla on tylsää, että ykkösleffan kasvutarinan jälkeen Simba on päätynyt tälle tielle.

     Tuttuina hahmoina paluun tekevät myös hupsu kaksikko Timon-mangusti (Nathan Lane) ja Pumba-pahkasika (Ernie Sabella), Rafiki-apina (Robert Guillaume) ja Zazu-sarvilintu (ääninäyttelijä vaihtunut Rowan Atkinsonista Edward Hibbertiin), kun taas uusina hahmoina esitellään pahan Scarin vaimo Zira (Suzanne Pleshette), tämän lapset Kovu (lapsena Ryan O'Donohue ja aikuisena Jason Marsden), Nuka (Andy Dick) ja Vitani (Meredith Scott Lynn), jotka tietty janoavat kostoa Simballe. Timon ja Pumba ovat tälläkin kertaa leffan hauskinta antia. Zira ja hänen vihamielisellä propagandalla aivopestyt lapsensa toimivat toisaalta hyvinä vihollisina, joskin katsojana on vaikea olla pohtimatta, että missä kohtaa Scarilla on muka ollut vaimo ja lapsia, sillä alkuperäisessä Leijonakuninkaassa hän liikkui vain hyeenojen kanssa, eikä maininnut sanallakaan mielitiettyä tai jälkikasvuja?

Alkuperäinen Leijonakuningas on tosiaan mielestäni Disney-historian paras elokuva. En ole kuitenkaan ikinä paljoa piitannut Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeydestä, mutta täytyy todeta, että koin elokuvan nyt paremmaksi kuin muistin sen olevan. Leffasta löytyy vahvuutensa, mutta myös heikkoutensa, joista merkittävin on alkuperäisleffan laiska kopiointi. Edeltäjänsä tavoin jatko-osakin käynnistyy savannin eläinten matkasta Jylhäkalliolle, jossa kuninkaan lapsi esitellään. Kaikin tavoin kohtaus on tässä ponnettomampi, eikä vain siksi että sen aikana soiva He Lives in You -kappale ei todellakaan ole Circle of Lifen veroinen ihot kananlihalle nostattava mestariteos. Leffa on muutenkin täynnä ykkösosasta matkittuja kohtauksia, jotka jäävät varsin vaisuiksi toistoiksi jo nähdystä. Simba opettaa Kiaralle samoja juttuja kuin Mufasa Simballe ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Elokuvasta löytyy myös selvät positiiviset puolensa. Vaikka yksittäisiä kohtauksia onkin kopioitu, on jatko-osan tarina tarpeeksi omanlaisensa ja varsin toimiva. Siinä, missä alkuperäinen Leijonakuningas lainasi tarinaansa William Shakespearen Hamletista, jatko-osaan on selvästi otettu vaikutteita toisesta Shakespeare-näytelmästä, Romeosta ja Juliasta. Kiaran ja Kovun välille rakentuu tietty romanssia, vaikka he tulevat toisiaan vihaavista laumoista. Voiko Simba hyväksyä petollisen Scarin perillistä vävykseen ja onko koko rakkaus pelkkää teatteria, jotta Zira saisi kostonsa? Tuomitseeko kielletty rakkaus laumat tuhoisaan taisteluun, vai voisivatko he toimia järjen äänenä ja tuoda rauhan? Tämä konflikti on hyvin rakennettu ja elokuvan selvä voimavara.

Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys on hyvin animoitu, joskin siihen ei selvästi ole käytetty samaa panosta kuin alkuperäiseen, jatko-osan oltua suoraan videolla julkaistava pienprojekti. Eläinhahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti, ja Afrikan savannit ovat tälläkin kertaa oivallisesti työstetyt. Värien käyttö on mainiota. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu ja Nick Glennie-Smithin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla. Miehen työ ei kuitenkaan todellakaan saavuta samoja korkeuksia kuin Hans Zimmerin Oscar-palkittu musiikki ensimmäisessä Leijonakuninkaassa. Eivätpä leffan laulutkaan ole yhtään saman veroiset. Simban laulaman We Are Onen unohtaa heti sen päätyttyä ja Ziran laulama My Lullaby yrittää kömpelösti toistaa Scarin Be Prepared -juonittelulaulua, jopa päättyen samanlaiseen kuvaan. Lauluista ja musiikeista, kuten muutenkin tunnelmasta puuttuu mahtipontisuus ja jylhyys. Yllättäen elokuvan parhaan laulun, romanttisen, hassun ja tarttuvan Upendin esittää Rafiki.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lion King II: Simba's Pride, 1998, Walt Disney Television Animation, Walt Disney Animation Australia, Walt Disney Animation Canada, Disneytoon Studios

Arvostelu: Big Fish (2003)

BIG FISH

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Ewan McGregor, Albert Finney, Billy Crudup, Jessica Lange, Helena Bonham Carter, Alison Lohman, Marion Cotillard, Matthew McGrory, Robert Guillaume, Missi Pyle, Steve Buscemi, Danny DeVito, Deep Roy, David Denman, Ada Tai, Arlene Tai, Perry Walston, Loudon Wainwright III ja Miley Cyrus

Genre: seikkailu, draama

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Big Fish perustuu Daniel Wallacen kirjaan Big Fish: A Novel of Mythic Proportions vuodelta 1998. Jo ennen kirjan julkaisua käsikirjoittaja John August sai Wallacen tekstin luettavakseen ja pyysi Wallacelta lupaa työstää siitä elokuvan. Wallacen hyväksynnällä Columbia Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet ja palkkasi aluksi Steven Spielbergin ohjaajaksi. Spielberg kuitenkin jätti projektin tehdäkseen elokuvan Ota kiinni jos saat (Catch Me if You Can - 2002), joten Columbia valitsi hänen tilalleen Tim Burtonin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2002 ja lopulta Big Fish sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se oli pienimuotoinen hitti, joka sai muun muassa parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan, miessivuosan, musiikin ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet, sekä parhaan musiikin Grammy-ehdokkuuden. Itse näin Big Fishin ensi kertaa kymmenisen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä ihan katsottavana filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Will Bloom on lapsesta asti kuunnellut isänsä Edwardin saduilta kuulostavia kertomuksia elämästään, jopa turhautumiseen asti. Kun Edward sairastuu pahanlaatuiseen syöpään, Will yrittää viimeisen kerran saada selville, millainen hänen isänsä oli satujen takana?

Billy Crudup näyttelee Will Bloomia, joka lapsena kuunteli silmät pyöreinä ja ihmetellen isänsä Edwardin (lapsena Perry Walston, aikuisena Ewan McGregor, vanhana Albert Finney) kertomuksia elämästään. Willin ja Edwardin isä-poika-suhde on kuitenkin haalistunut vuosien varrella, Willin pohtiessa aikuisena, ettei mikään isänsä tarinoista olekaan totta. Crudup suoriutuu hyvin osastaan, mutta leffan todelliset tähdet ovat McGregor ja Finney. Finney tulkitsee hyvin iäkästä isää, joka yrittää yhä kivenkovaa seistä tarinoidensa takana ja McGregor on puhtia täynnä nuorempana Edwardina, joka seikkailee Finneyn esittämän hahmon takaumissa.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Lange Edwardin vaimona, Marion Cotillard Willin vaimona, sekä muun muassa Helena Bonham Carter, Matthew McGrory, Steve Buscemi, Danny DeVito, Missi Pyle, Deep Roy, sekä Ada ja Arlene Tai Edwardin seikkailuissa kohtaamina hahmoina - noitina, jättiläisinä, runoilijoina, sirkustirehtööreinä, siamilaisina kaksosina ja muina. Laulajatähti Miley Cyrus tekee Big Fishissä ensimmäisen elokuvaroolinsa lapsi-Edwardin kaverina, jonka kanssa Edward käy etsimässä noitaa (Carter), jonka taikasilmän sanotaan kertovan, kuinka siihen katsova kuolee. Läpikotaisin näyttelijäkaarti tekee mainiota työtä - varsinkin DeVito on hupaisa sirkustirehtöörin osassa.

Pidin Big Fishistä nyt uusintakatselulla enemmän kuin noin kymmenisen vuotta sitten, kun näin sen ensi kertaa. Jo lapsena koin elokuvassa yhtäläisyyksiä Oscar-voittajaleffa Forrest Gumpiin (1994), joissa molemmissa kerrotaan miehestä, joka kertoo elämänsä monenlaisista, jopa uskomattomilta kuulostavista seikkailuista. Edwardin tarinat eivät tosin kulje historiallisten tapahtumien avulla, kuten Forrestin ja ne ovat huomattavasti satumaisempia. Molempien tarinoita kuunnellessa katsoja kuitenkin hetkittäin kyseenalaistaa kertojan luotettavuuden. Ja niin kyseenalaistaa myös Edwardin poika. Filmin sydän muodostuukin tästä hankalasta isä-poika-suhteesta ja kuinka Will yrittää korjata sitä, uskoessaan, että on viimeinen mahdollisuus siihen.

Tämä perhedraamapuoli on oivallisesti rakennettu, mutta elokuvan parasta antia ovat McGregorin esittämät tarinat, joita Edward kuolinvuoteellaan kertoo. Hahmon elämäntarinaa jää seuraamaan mielellään, olivat sepustukset totta tai eivät. Osa filmin viehätyksestä syntyykin siitä. Edwardin tarinat ovat kuin jonkun kalastajan kehuskeluja nappaamallaan saaliilla, joka ei todellisuudessa välttämättä ollut ihan niin kookas yksilö tai jonka saaminen ei välttämättä ollut niin haastavaa kuin kalastajan selitys antaa ymmärtää. Big Fish on monipuolisena kertomuksena varsin mainio, mutta todellinen säväytys jäi mielestäni yhä hieman uupumaan.

Ohjaaja Tim Burton tekee elokuvassa huomattavasti pienimuotoisempaa ja tavanomaisempaa työtä kuin yleensä. Paikoitellen hän lisää sekaan oman burtonmaisen vivahteensa, mutta muuten elokuvassa ei näy yhtä selvästi hänen kädenjälkensä kuin muissa hänen teoksissaan. Burtonin työ on oivallista ja hän tunnelmoi sujuvasti. John Augustin käsikirjoitus on myös mainio. Tarinankerronta soljuu hyvin, leffan hypellessä sujuvasti ajassa vähän väliä edestakaisin. Big Fish on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut ja varsinkin noidan maskeeraukset ovat hienot. Elokuvan erikoistehosteet ovat luovia ja niissä hyödynnetään nokkelasti kaikenlaisia kikkoja tietokone-efekteistä käytännön tehosteisiin, kuten robotteihin ja pakotettuun perspektiiviin. Jättimäinen Karl on toteutettu pääasiassa kuvaustekniikoilla, jotka ovat saaneet jo valmiiksi pitkän näyttelijä McGroryn näyttämään entistä suuremmalta muiden näyttelijöiden vierellä. Äänimaailmakin toimii kelvollisesti Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Big Fish on erittäin mainio ja erilainen satuelokuva. Sen kertomus pojan ja isän yrityksestä korjata välinsä vuosien jälkeen on toimiva ja jopa hieman liikuttava. Parasta antia ovat kuitenkin Edward-isän kertomukset nuoruutensa seikkailuista. Edwardille on keksitty monenlaista menoa ja meininkiä, joiden todellisuutta niin Will-poika kuin katsoja kyseenalaistavat. Iso osa leffan viehätyksestä kuitenkin pohjautuu siihen, ettei oikein tiedä, uskoako Edwardin tarinoita, vai ei. Ohjaaja Tim Burton rakentaa tunnelmaa mainiosti, yhdistellen hyvin satumaisuutta ja maanläheistä henkilödraamaa. Näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä ja teknisiltäkin ansioiltaan elokuva toimii. Etenkin luovat käytännön tehosteet vakuuttavat. Big Fish on oikein hyvä elokuva, jossa yhdistyvät satumainen seikkailu ja ihmisvetoinen draama ja jota suosittelen katseltavaksi, jos leffa on vielä jäänyt näkemättä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Big Fish, 2003, Columbia Pictures, Jinks/Cohan Company, The Zanuck Company, Tim Burton Productions