Arvostelu: Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys (The Lion King II: Simba's Pride - 1998)

LEIJONAKUNINGAS 2 - JYLHÄKALLION YLPEYS

THE LION KING II: SIMBA'S PRIDE

Ohjaus: Darrell Rooney

Pääosissa: Neve Campbell, Matthew Broderick, Jason Marsden, Suzanne Pleshette, Moira Kelly, Nathan Lane, Ernie Sabella, Robert Guillaume, Edward Hibbert, Andy Dick, Meredith Scott Lynn, Jim Cummings ja James Earl Jones

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

Walt Disneyn animaatioelokuva Leijonakuningas (The Lion King - 1994) oli kriitikoiden kehuma ja palkittu jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Jo ensimmäisen leffan teon aikana yhtiöllä liikkui puhetta mahdollisesta suoraan VHS:llä julkaistavasta jatko-osasta, mutta jatko-osa suorastaan kiirehdittiin tuotantoon, kun Leijonakuningas osoittautui valtavaksi hitiksi. Osa ääninäyttelijöistä palasi rooleihinsa ja osa roolitettiin uusiksi, samalla kun animointi ulkoistettiin Disneyn Australian tiimille. Lopulta Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys julkaistiin videolla lokakuussa 1998. Edeltäjäänsä verrattuna elokuva sai todella kädenlämpöisen vastaanoton, enkä itsekään pahemmin piitannut leffasta edes lapsena, vaikka alkuperäinen Leijonakuningas olikin yksi ehdottomista suosikkielokuvistani. Nyt kun Leijonakuningas-uudelleenfilmatisointi (The Lion King - 2019) on saamassa jatkoa elokuvalla Mufasa: Leijonakuningas (Mufasa: The Lion King - 2024), päätin sitä odotellessa antaa tälle alkuperäiselle Leijonakuningas -jatko-osalle uuden mahdollisuuden.

Leijonakuningas Simban tytär Kiara ystävystyy leijonanpentu Kovun kanssa, tietämättä, että kyseessä on Scarin perillinen, jota Scarin rakas Zira pyrkii käyttämään Simban kukistamiseksi.

Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys ei keskity enää niinkään Simba-leijonaan (äänenä Matthew Broderick), joka nousi ensimmäisen elokuvan lopussa Jylhämaan kuninkaaksi, vaan kuten ensimmäisen elokuvan lopussa näytettiin, Simba ja Nala (Moira Kelly) ovat saaneet oman lapsen, Kiaran (lapsena Michelle Horn, aikuisena Neve Campbell), joka nousee nyt valokeilaan. Kiarasta löytyy monin paikoin samaa kuin isästään nuorena, seikkailunhalua ja uhmaa sääntöjä vastaan. Kuitenkin toisin kuin isänsä, Kiara ei ole samalla lailla innokas nousemaan Jylhämaan johtajaksi, vaan haluaisi luoda itselleen täysin omanlaisen polkunsa. Hahmo on mainio, mutta sen sijaan Simbasta on tehty varsin tylsä kopio omasta isästään Mufasasta (James Earl Jones). Ajoittain tällä heijastellaan hyvin, kuinka Simba läksyttää Kiaraa samaan tapaan kuin isänsä häntä, mutta samalla on tylsää, että ykkösleffan kasvutarinan jälkeen Simba on päätynyt tälle tielle.

     Tuttuina hahmoina paluun tekevät myös hupsu kaksikko Timon-mangusti (Nathan Lane) ja Pumba-pahkasika (Ernie Sabella), Rafiki-apina (Robert Guillaume) ja Zazu-sarvilintu (ääninäyttelijä vaihtunut Rowan Atkinsonista Edward Hibbertiin), kun taas uusina hahmoina esitellään pahan Scarin vaimo Zira (Suzanne Pleshette), tämän lapset Kovu (lapsena Ryan O'Donohue ja aikuisena Jason Marsden), Nuka (Andy Dick) ja Vitani (Meredith Scott Lynn), jotka tietty janoavat kostoa Simballe. Timon ja Pumba ovat tälläkin kertaa leffan hauskinta antia. Zira ja hänen vihamielisellä propagandalla aivopestyt lapsensa toimivat toisaalta hyvinä vihollisina, joskin katsojana on vaikea olla pohtimatta, että missä kohtaa Scarilla on muka ollut vaimo ja lapsia, sillä alkuperäisessä Leijonakuninkaassa hän liikkui vain hyeenojen kanssa, eikä maininnut sanallakaan mielitiettyä tai jälkikasvuja?

Alkuperäinen Leijonakuningas on tosiaan mielestäni Disney-historian paras elokuva. En ole kuitenkaan ikinä paljoa piitannut Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeydestä, mutta täytyy todeta, että koin elokuvan nyt paremmaksi kuin muistin sen olevan. Leffasta löytyy vahvuutensa, mutta myös heikkoutensa, joista merkittävin on alkuperäisleffan laiska kopiointi. Edeltäjänsä tavoin jatko-osakin käynnistyy savannin eläinten matkasta Jylhäkalliolle, jossa kuninkaan lapsi esitellään. Kaikin tavoin kohtaus on tässä ponnettomampi, eikä vain siksi että sen aikana soiva He Lives in You -kappale ei todellakaan ole Circle of Lifen veroinen ihot kananlihalle nostattava mestariteos. Leffa on muutenkin täynnä ykkösosasta matkittuja kohtauksia, jotka jäävät varsin vaisuiksi toistoiksi jo nähdystä. Simba opettaa Kiaralle samoja juttuja kuin Mufasa Simballe ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Elokuvasta löytyy myös selvät positiiviset puolensa. Vaikka yksittäisiä kohtauksia onkin kopioitu, on jatko-osan tarina tarpeeksi omanlaisensa ja varsin toimiva. Siinä, missä alkuperäinen Leijonakuningas lainasi tarinaansa William Shakespearen Hamletista, jatko-osaan on selvästi otettu vaikutteita toisesta Shakespeare-näytelmästä, Romeosta ja Juliasta. Kiaran ja Kovun välille rakentuu tietty romanssia, vaikka he tulevat toisiaan vihaavista laumoista. Voiko Simba hyväksyä petollisen Scarin perillistä vävykseen ja onko koko rakkaus pelkkää teatteria, jotta Zira saisi kostonsa? Tuomitseeko kielletty rakkaus laumat tuhoisaan taisteluun, vai voisivatko he toimia järjen äänenä ja tuoda rauhan? Tämä konflikti on hyvin rakennettu ja elokuvan selvä voimavara.

Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys on hyvin animoitu, joskin siihen ei selvästi ole käytetty samaa panosta kuin alkuperäiseen, jatko-osan oltua suoraan videolla julkaistava pienprojekti. Eläinhahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti, ja Afrikan savannit ovat tälläkin kertaa oivallisesti työstetyt. Värien käyttö on mainiota. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu ja Nick Glennie-Smithin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla. Miehen työ ei kuitenkaan todellakaan saavuta samoja korkeuksia kuin Hans Zimmerin Oscar-palkittu musiikki ensimmäisessä Leijonakuninkaassa. Eivätpä leffan laulutkaan ole yhtään saman veroiset. Simban laulaman We Are Onen unohtaa heti sen päätyttyä ja Ziran laulama My Lullaby yrittää kömpelösti toistaa Scarin Be Prepared -juonittelulaulua, jopa päättyen samanlaiseen kuvaan. Lauluista ja musiikeista, kuten muutenkin tunnelmasta puuttuu mahtipontisuus ja jylhyys. Yllättäen elokuvan parhaan laulun, romanttisen, hassun ja tarttuvan Upendin esittää Rafiki.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lion King II: Simba's Pride, 1998, Walt Disney Television Animation, Walt Disney Animation Australia, Walt Disney Animation Canada, Disneytoon Studios

Arvostelu: Hokkus Pokkus (Hocus Pocus - 1993)

HOKKUS POKKUS

HOCUS POCUS

Ohjaus: Kenny Ortega

Pääosissa: Bette Midler, Sarah Jessica Parker, Kathy Najimy, Omri Katz, Thora Birch, Vinessa Shaw, Sean Murray, Jason Marsden, Charles Rocket, Stephanie Faracy, Tobias Jelenik, Larry Bagby, Doug Jones, Kathleen Freeman, Amanda Shepherd ja Garry Marshall

Genre: fantasia, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Hocus Pocus, eli suomalaisittain Hokkus Pokkus on Walt Disneyn halloween-teemainen komediaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle tuottaja David Kirschnerin ideasta, jonka hän sai kertoessaan tyttärelleen tarinaa kolmesta noidasta, jotka taikoivat pojan kissaksi. Mick Garris kirjoitti idean pohjalta käsikirjoituksen, jonka Disney-yhtiö nappasi itselleen. Alun perin elokuvan oli tarkoitus olla paljon kauhupainotteisempi, mutta käsikirjoitusta viilattiin paljon komediallisempaan ja perheystävällisempään suuntaan. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1992 ja Hokkus Pokkus sai ensi-iltansa heinäkuussa 1993. Ilmestyessään leffa sai aika heikkoa palautetta kriitikoilta, eikä se ollut kummoinen hitti taloudellisesti, mutta vuosien saatossa elokuva on löytänyt suosionsa, kun sitä on esitetty halloweenina televisiossa ja sitä katsoneet lapset ovat nostaneet sen kasvaessaan kulttiasemaan. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Hokkus Pokkusta (tiedän, tiedän; "miten ihmeessä et?!"), mutta olin toki tietoinen filmistä jo lapsesta asti. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Hokkus Pokkus 2 (Hocus Pocus 2 - 2022), tiesin, että oli vihdoin aika paikata aukko sivistyksessä ja katsoa alkuperäinen Hokkus Pokkus.

Halloween-iltana vastikään Salemiin muuttanut teinipoika Max Dennison, hänen pikkusiskonsa Dani ja ihastuksenkohteensa Allison vapauttavat vahingossa kolme 1600-luvun noitaa takaisin henkiin.

Omri Katz näyttelee Max Dennisonia, joka on juuri muuttanut vanhempiensa (Charles Rocket ja Stephanie Faracy) ja pikkusiskonsa Danin (Thora Birch) kanssa Massachusettsin Salemiin, joka tunnettaan noitien tyyssijana. Toisin kuin paikalliset, Max ei jaksa uskoa noitiin ja taikuuteen, pitäen sitä pelkkänä hölynpölynä... tai omien sanojensa mukaan "hokkus pokkuksena". Katz tekee ihan kelvollista työtä roolissaan, onnistuen osassa kohtauksia paremmin kuin toisissa. Birch on kuitenkin lähinnä todella ärsyttävä Dani-siskona. Rocket ja Faracy suoriutuvat passelisti vanhempien rooleista.

     Lisäksi elokuvassa nähdään Vinessa Shaw Maxin ihastuksenkohteena Allisonina, Tobias Jelenik ja Larry Bagby paikallisena kiusaajaduona Jayna ja Icena, sekä Bette Midler, Sarah Jessica Parker ja Kathy Najimy Sandersonin noitasiskoina Winnienä, Sarahina ja Maryna. Menossa mukana ovat myös kissaksi muutettu ihmispoika Binx (ihmisenä Sean Murray ja kissan äänenä Jason Marsden) ja zombi-Billy (Doug Jones), jonka noidat pistävät jahtaamaan Maxia ja kumppaneita. Sivunäyttelijöistä parasta työtä tekevät toki elokuvan keulakuvina toimivien noitien esittäjät. Erityisesti Midler herkuttelee lystikkäästi katalan Winnie-noidan roolissa. Huonointa työtä näyttelijäkaartista tekee ihmis-Binxiä esittävä Murray.

Hokkus Pokkus ei näin aikuisiällä ensi kertaa katsottuna onnistunut erityisemmin säväyttämään, mutta pidin siitä silti ja ymmärrän hyvin, mikä siinä on viehättänyt lapsena katsottuna. En ihmettele yhtään, että elokuva kuuluu yhä monen nostalgisen ysärilapsen jokavuotiseen halloweenkatsastukseen. Kyseessä on mitä parhain "kauhuelokuva" lapsille, joka tarjoaa perheen pienemmille sopivasti jännitystä. Vaikka noitakolmikko onkin aika hupsu, nämä lapsia jahtaavat akat ovat varmasti aiheuttaneet osalle painajaisia. Elokuva uskaltaakin kokeilla lastenleffan rajoja ja kuinka "hurjaa" sisältöä mukaan voi pistää. Sellaista ei oikein näe enää nykypäivän perheleffoissa, mikä on mielestäni sääli. Ennen oli kaikki paremmin, vai miten sitä sanotaankaan...

Siitä huolimatta, että elokuva yhdistelee onnistuneesti kauhuelementtejä koko perheen komediaan, ei Hokkus Pokkus ole mitenkään erityisen laadukas teos. Osa kehnouksista syntyy hieman pahvisista teinihahmoista ja heidän ei-niin-lahjakkaista näyttelijöistään, joita suurimmaksi osaksi ajasta seurataan. Lasten ollessa vain keskenään, heikot näyttelijäsuoritukset nostelevat tosissaan päätään. Parasta antia ovatkin noitien omat kohtaukset, varsinkin kun Winnie, Sarah ja Mary ovat juuri heränneet takaisin henkiin 1990-luvulle ja ihmettelevät modernia teknologiaa, pitäen sitä uudenlaisena taikuutena. Noidat tarjoavat myös tavanomaista viihdyttävämmän musikaali-tanssinumeron Jay Hawkinsin I Put a Spell on You -kappaleen siivittämänä.

Elokuvan on ohjannut Kenny Ortega, joka on lähinnä tehnyt uraa koreografina mm. elokuvissa Vaihdetaan vapaalle, Ferris (Ferris Bueller's Day Off - 1986), Dirty Dancing - kuuma tanssi (Dirty Dancing - 1987) ja High School Musical 3: Senior Year (2008). Ortega suoriutuu ohjauksesta kelvollisesti. Hän pistää kaikki näyttelijät hoitamaan hommansa ylidramaattisesti, mikä noitien tapauksessa toimii ja lasten kohdalla taas näyttäytyy hieman kehnona roolityönä. Ortegan rakentama tunnelma on mainio. Hokkus Pokkus on ihan hyvin kuvattu ja leikattu. Puolitoista tuntia on passelin napakka kesto elokuvalle, eikä siitä oikeastaan tylsää hetkeä löydy. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat parhaimmillaan hienot ja monet erikoistehosteet ovat kestäneet ihan hyvin aikaa, mutta digitaalisesti toteutettu Binx-kissan naama on aika kamala ilmestys. Äänimaailma on oivasti työstetty ja John Debneyn säveltämät seikkailullisen mystiset musiikit tuovat onnistuneen lisäyksensä leffan henkeen.

Yhteenveto: Hokkus Pokkus on mainio elokuva koko perheen yhteiseen halloweenin viettoon. Leffa kokeilee ihailtavasti lastenleffojen rajoja, tuoden mukaan kauhuelementtejä, mutta toki usein huumorilla höystettynä. Bette Midlerin, Sarah Jessica Parkerin ja Kathy Najimy ovat erittäin lystikkäät noitakolmikkona, mutta katalat taikojat saattavat silti ilmestyä herkempien lapsikatsojien painajaisiin. Lapsinäyttelijät eivät vakuuta ja heidän hahmonsa jäävät aika pahvisiksi - pikkusisko Danin kohdalla myös ärsyttäväksi. Silti heidän menoaan seuraa ihan mielellään, kun he yrittävät päästä eroon noitatriosta. Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi puolentoistatunnin kestonsa, tarjoten oivallisesti jännitettä, hupia, vähän romantiikkaa, taianomaisuutta ja yllättävänkin toimivan musikaalinumeron. Teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii, joskin osa erikoistehosteista on nähnyt parhaat päivänsä. Hokkus Pokkusta voikin suositella koko perheen kesken vietettävään elokuvailtaan halloweenin aikaan, erityisesti jos nostalgiset vanhemmat katsoivat itse elokuvaa nuorempana. Nyt jäädään sitten odottelemaan, oliko elokuvalle järkeä tehdä jatkoa ja millainen lähes kolmen vuosikymmenen jälkeen tehdystä Hokkus Pokkus 2:sta oikein tulee...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hocus Pocus, 1993, Walt Disney Pictures, Touchwood Pacific Partners 1