Arvostelu: Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys (The Lion King II: Simba's Pride - 1998)

LEIJONAKUNINGAS 2 - JYLHÄKALLION YLPEYS

THE LION KING II: SIMBA'S PRIDE

Ohjaus: Darrell Rooney

Pääosissa: Neve Campbell, Matthew Broderick, Jason Marsden, Suzanne Pleshette, Moira Kelly, Nathan Lane, Ernie Sabella, Robert Guillaume, Edward Hibbert, Andy Dick, Meredith Scott Lynn, Jim Cummings ja James Earl Jones

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

Walt Disneyn animaatioelokuva Leijonakuningas (The Lion King - 1994) oli kriitikoiden kehuma ja palkittu jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Jo ensimmäisen leffan teon aikana yhtiöllä liikkui puhetta mahdollisesta suoraan VHS:llä julkaistavasta jatko-osasta, mutta jatko-osa suorastaan kiirehdittiin tuotantoon, kun Leijonakuningas osoittautui valtavaksi hitiksi. Osa ääninäyttelijöistä palasi rooleihinsa ja osa roolitettiin uusiksi, samalla kun animointi ulkoistettiin Disneyn Australian tiimille. Lopulta Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys julkaistiin videolla lokakuussa 1998. Edeltäjäänsä verrattuna elokuva sai todella kädenlämpöisen vastaanoton, enkä itsekään pahemmin piitannut leffasta edes lapsena, vaikka alkuperäinen Leijonakuningas olikin yksi ehdottomista suosikkielokuvistani. Nyt kun Leijonakuningas-uudelleenfilmatisointi (The Lion King - 2019) on saamassa jatkoa elokuvalla Mufasa: Leijonakuningas (Mufasa: The Lion King - 2024), päätin sitä odotellessa antaa tälle alkuperäiselle Leijonakuningas -jatko-osalle uuden mahdollisuuden.

Leijonakuningas Simban tytär Kiara ystävystyy leijonanpentu Kovun kanssa, tietämättä, että kyseessä on Scarin perillinen, jota Scarin rakas Zira pyrkii käyttämään Simban kukistamiseksi.

Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys ei keskity enää niinkään Simba-leijonaan (äänenä Matthew Broderick), joka nousi ensimmäisen elokuvan lopussa Jylhämaan kuninkaaksi, vaan kuten ensimmäisen elokuvan lopussa näytettiin, Simba ja Nala (Moira Kelly) ovat saaneet oman lapsen, Kiaran (lapsena Michelle Horn, aikuisena Neve Campbell), joka nousee nyt valokeilaan. Kiarasta löytyy monin paikoin samaa kuin isästään nuorena, seikkailunhalua ja uhmaa sääntöjä vastaan. Kuitenkin toisin kuin isänsä, Kiara ei ole samalla lailla innokas nousemaan Jylhämaan johtajaksi, vaan haluaisi luoda itselleen täysin omanlaisen polkunsa. Hahmo on mainio, mutta sen sijaan Simbasta on tehty varsin tylsä kopio omasta isästään Mufasasta (James Earl Jones). Ajoittain tällä heijastellaan hyvin, kuinka Simba läksyttää Kiaraa samaan tapaan kuin isänsä häntä, mutta samalla on tylsää, että ykkösleffan kasvutarinan jälkeen Simba on päätynyt tälle tielle.

     Tuttuina hahmoina paluun tekevät myös hupsu kaksikko Timon-mangusti (Nathan Lane) ja Pumba-pahkasika (Ernie Sabella), Rafiki-apina (Robert Guillaume) ja Zazu-sarvilintu (ääninäyttelijä vaihtunut Rowan Atkinsonista Edward Hibbertiin), kun taas uusina hahmoina esitellään pahan Scarin vaimo Zira (Suzanne Pleshette), tämän lapset Kovu (lapsena Ryan O'Donohue ja aikuisena Jason Marsden), Nuka (Andy Dick) ja Vitani (Meredith Scott Lynn), jotka tietty janoavat kostoa Simballe. Timon ja Pumba ovat tälläkin kertaa leffan hauskinta antia. Zira ja hänen vihamielisellä propagandalla aivopestyt lapsensa toimivat toisaalta hyvinä vihollisina, joskin katsojana on vaikea olla pohtimatta, että missä kohtaa Scarilla on muka ollut vaimo ja lapsia, sillä alkuperäisessä Leijonakuninkaassa hän liikkui vain hyeenojen kanssa, eikä maininnut sanallakaan mielitiettyä tai jälkikasvuja?

Alkuperäinen Leijonakuningas on tosiaan mielestäni Disney-historian paras elokuva. En ole kuitenkaan ikinä paljoa piitannut Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeydestä, mutta täytyy todeta, että koin elokuvan nyt paremmaksi kuin muistin sen olevan. Leffasta löytyy vahvuutensa, mutta myös heikkoutensa, joista merkittävin on alkuperäisleffan laiska kopiointi. Edeltäjänsä tavoin jatko-osakin käynnistyy savannin eläinten matkasta Jylhäkalliolle, jossa kuninkaan lapsi esitellään. Kaikin tavoin kohtaus on tässä ponnettomampi, eikä vain siksi että sen aikana soiva He Lives in You -kappale ei todellakaan ole Circle of Lifen veroinen ihot kananlihalle nostattava mestariteos. Leffa on muutenkin täynnä ykkösosasta matkittuja kohtauksia, jotka jäävät varsin vaisuiksi toistoiksi jo nähdystä. Simba opettaa Kiaralle samoja juttuja kuin Mufasa Simballe ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Elokuvasta löytyy myös selvät positiiviset puolensa. Vaikka yksittäisiä kohtauksia onkin kopioitu, on jatko-osan tarina tarpeeksi omanlaisensa ja varsin toimiva. Siinä, missä alkuperäinen Leijonakuningas lainasi tarinaansa William Shakespearen Hamletista, jatko-osaan on selvästi otettu vaikutteita toisesta Shakespeare-näytelmästä, Romeosta ja Juliasta. Kiaran ja Kovun välille rakentuu tietty romanssia, vaikka he tulevat toisiaan vihaavista laumoista. Voiko Simba hyväksyä petollisen Scarin perillistä vävykseen ja onko koko rakkaus pelkkää teatteria, jotta Zira saisi kostonsa? Tuomitseeko kielletty rakkaus laumat tuhoisaan taisteluun, vai voisivatko he toimia järjen äänenä ja tuoda rauhan? Tämä konflikti on hyvin rakennettu ja elokuvan selvä voimavara.

Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys on hyvin animoitu, joskin siihen ei selvästi ole käytetty samaa panosta kuin alkuperäiseen, jatko-osan oltua suoraan videolla julkaistava pienprojekti. Eläinhahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti, ja Afrikan savannit ovat tälläkin kertaa oivallisesti työstetyt. Värien käyttö on mainiota. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu ja Nick Glennie-Smithin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla. Miehen työ ei kuitenkaan todellakaan saavuta samoja korkeuksia kuin Hans Zimmerin Oscar-palkittu musiikki ensimmäisessä Leijonakuninkaassa. Eivätpä leffan laulutkaan ole yhtään saman veroiset. Simban laulaman We Are Onen unohtaa heti sen päätyttyä ja Ziran laulama My Lullaby yrittää kömpelösti toistaa Scarin Be Prepared -juonittelulaulua, jopa päättyen samanlaiseen kuvaan. Lauluista ja musiikeista, kuten muutenkin tunnelmasta puuttuu mahtipontisuus ja jylhyys. Yllättäen elokuvan parhaan laulun, romanttisen, hassun ja tarttuvan Upendin esittää Rafiki.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lion King II: Simba's Pride, 1998, Walt Disney Television Animation, Walt Disney Animation Australia, Walt Disney Animation Canada, Disneytoon Studios

Arvostelu: Beau Is Afraid (2023)

BEAU IS AFRAID

Ohjaus: Ari Aster

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Patti LuPone, Stephen McKinley Henderson, Amy Ryan, Nathan Lane, Kylie Rogers, Denis Ménochet, Parker Posey, Armen Nahapetian, Julie Antonelli, Zoe Lister-Jones, Julian Richings, Hayley Squires, Richard Kind ja Bill Hader

Genre: draama, seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 59 minuuttia

Ikäraja: 16

Beau Is Afraid on Hereditary - Pahan perinnön (Hereditary - 2018) ja Midsommar - loputtoman yön (Midsommar - 2019) ohjaaja-käsikirjoittaja Ari Asterin uusi elokuva ja se perustuu hänen lyhytelokuvaansa Beau vuodelta 2011. Elokuvasta ilmoitettiin vuonna 2021, jolloin sitä kutsuttiin nimellä "Disappointment Blvd.". Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden kesäkuussa ja nyt Beau Is Afraid on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin valtavan paljon Hereditarysta ja Midsommarista ja innostuinkin heti, kun kuulin, että Aster työsti uutta elokuvaa. Kävinkin katsomassa Beau Is Afraidin positiivisin mielin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Kaikkea pelkäävän Beau Wassermannin matka äitinsä luokse muuttuu surrealistiseksi seikkailuksi, jonka aikana Beau joutuu kohtaamaan kauhunsa.

Elokuvan pääosassa Beau Wassermannina nähdään Joaquin Phoenix, joka on nappivalinta rooliin. Phoenix tulkitsee erinomaisesti Beaun monimutkikkaita tunnetiloja, kun tämä päätyy elämänsä kauhistuttavimmalle matkalle. Neuroottinen Beau pelkää aika lailla kaikkea ja luokin ahdistuneessa mielessään mitä villeimpiä skenaarioita. Hahmoa koetellaan ja riepotellaan matkallaan oikein toden teolla ja Phoenix heittäytyy tämän riepottelun pyörteisiin totaalisella antaumuksella. Hän tekee sympaattisesta Beausta välittömästi pidettävän ja katsojana lähtee kiinnostuneena ja jännittyneenä seuraamaan, mitä hänen matkansa äitinsä (Patti LuPone) luokse tuo tullessaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Stephen McKinley Henderson Beaun terapeuttina, Amy Ryan ja Nathan Lane pariskuntana, jonka Beau kohtaa matkansa varrella, Kylie Rogers heidän tyttärenään Tonina, Denis Ménochet sotaveteraani Jeevesinä, sekä Parker Posey Beaun lapsuudenihastuksena Elainena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat kummallisista rooleistaan mainiosti, mutta loppujen lopuksi elokuva on puhtaasti Phoenixin show.

Beau Is Afraid ei todellakaan ole elokuva jokaiseen makuun, vaan se tulee takuulla jakamaan mielipiteitä todella rajusti kahtia. Joko sen kummallisuuteen ihastuu tai sitten se tuntuu todella luotaantyöntävältä. Se on erittäin vinksahtanut ja outo tapaus, joka ei paljoa selittele tapahtumiaan, vaan vyöryttää katsojalle mitä hämärintä materiaalia. Lisäksi leffalla on kestoa jopa kolme tuntia, joten jos ensimmäisen puolen tunnin aikana tuntuu siltä, että tämä ei iske, suosittelen melkeinpä lähtemään teatterista kesken kaiken. Itse pidin elokuvasta, ajoittain todella paljonkin, mutta täytyy myöntää, että Beau Is Afraid tuotti minulle pettymyksen liki täydellisen Hereditary - Pahan perinnön ja hienon Midsommar - loputtoman yön jälkeen. 

Elokuvan ensimmäinen tunti on erinomainen ja sen aikana ehdin jo pohtia, että tämähän tulee olemaan suosikkileffani tähän mennessä tältä vuodelta. Heti alussa leffa kuljettaa katsojan anteeksipyytelemättömästi Beaun pään sisälle ja esittää maailman hänen vinkkelistään. Läpi elokuvan jää epäselväksi, mikä tapahtumista on totta ja mikä Beaun mielikuvitusta. Luultavasti kaikki leffassa tapahtuva on äärimmäisen väritelty kuvaus totuudesta, Beaun kauhukuvien ottaessa jatkuvasti vallan. Ainakin itse koin asian niin, että Beau on esimerkiksi jossain kuullut, että kaupungissa esiintyy rikollisuutta ja niinpä hän näkee koko kaupungin rosvojen, murhaajien ja muiden ilkikuristen valtaamana. Leffan ensimmäinen tunti tässä kaupungissa, ennen varsinaisen matkan alkua, on sekopäinen ja energisen sähäkkä, minkä lisäksi se on täynnä todella absurdia, parhaimmillaan hulvatonta huumoria. Se lupailee todellisesta elämysmatkasta, mutta valitettavasti matkan käynnistyessä leffasta alkaa pikkuhiljaa hiipua puhti.

Beau Is Afraid on ollut Ari Asterin intohimoprojekti jo pitkään ja hän olisikin halunnut käynnistää elokuvauransa tällä. Hän taisi kuitenkin tietää, ettei mikään studio antaisi hänelle heti tarvittavaa budjettia näin outoon rainaan, joten hän teki ensin pari helpommin lähestyttävää, mutta silti häiriintynyttä kauhuelokuvaa. Niiden kautta Aster sai A24-yhtiön heltymään ja antamaan hänelle käyttöönsä isomman budjetin kuin missään yhtiön aiemmassa leffassa. Aster on lähtenyt toteuttamaan mielenvikaista elokuvaansa juuri niin auteuristi kuin hän oli haaveillut ja täytyy sanoa, että olisi ollut hyvä, jos joku olisi silloin tällöin ollut paikalla sanomassa hänelle jyrkästi vastaan. Aivan mahtavasti starttaava Beau Is Afraid ei jaksa kantaa läpi kolmen tunnin kestoaan, vaan se käy puolen välin paikkeilla raskassoutuiseksi kokemukseksi. Elokuva on pullollaan loistavia ideoita, joita kuitenkin venytetään välillä niin pitkälle, että ne menettävät tehoaan. Aster puskee leffaan jatkuvasti uutta ja outoa, mikä muuttuu jossain kohtaa riehakkaaksi tikanheittelyksi. Osa tikoista osuu maalitauluun, osa osuu jopa suoraan napakymppiin, mutta osa tikoista lentää selkeästi ohi. Beau Is Afraid on epätasainen kokonaisuus, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö toista vastaavaa kuumehoureista seikkailua olisi vaikea löytää.

Aster yhdistelee elokuvassaan paljon eri lajityyppejä ja kolmetuntisen filmin varrella onkin mukana niin komediaa kuin seikkailua, jännitystä, toimintaa, romantiikkaa, seksiä, kauhua, animaatiota ja ties vaikka mitä. Kauhuosastolla Aster voisi panostaa enemmän, sillä mies on osoittanut lahjansa sillä saralla aiemmin. Elokuvassa on pari kohtausta, joissa Aster olisi voinut mennä huomattavasti pidemmälle kauhuelementtien kanssa. Teknisiltä ansioiltaan Beau Is Afraid on erittäin mainio, joskin siitä olisi voinut karsia varmaan puolenkin tunnin verran kamaa leikkaushuoneen lattialle. Kameratyöskentely on vaikuttavaa, lavasteet hienot ja Beaun saamat ruhjeet onnistuneen inhottavan näköiset. Äänimaailma on hyvin rakennettu Bobby Krlicin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Beau Is Afraid on oikein mainio surrealistinen seikkailu, joka tarjoaa joitain mahtavia huippujuttuja, mutta joka kompastelee liian pitkään kestoonsa. Elokuvan ensimmäinen tunti on aivan fantastinen ja likimain hulvaton absurdissa huumorintajussaan. Kuitenkin kun varsinainen matka käynnistyy, taso alkaa ailahdella. Mukana on paljon hyviä ideoita, jotka on venytetty liian pitkiksi tapahtumajaksoiksi. Leffasta loppuu puhti useasti, mutta välillä se onnistuu myös säväyttämään uudestaan. Ari Aster leikittelee vekkulimaisesti eri lajityypeillä, mutta hän olisi voinut panostaa enemmän kauhuelementteihin. Lisäksi hänen olisi pitänyt tiivistää leikkaustaan, sillä energisen sähäkästi käynnistyvä filmi ei jaksa kantaa kolmen tunnin kestoa. Joaquin Phoenix on loistava pääroolissa, tulkiten vaikuttavasti Beaun ahdistunutta mielenmaisemaa. Visuaalisesti filmi on komeaa katseltavaa. Beau Is Afraidissa olisi ainekset erinomaiseen kuumehoureiseen teokseen, mutta siinä on samanaikaisesti liikaa ja liian vähän, mikä muodostaa hieman epätasaisen kokonaisuuden.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beau Is Afraid, 2023, A24, Access Entertainment, IPR.VC, Square Peg

Arvostelu: Kerro, kerro kuvastin (Mirror Mirror - 2012)

KERRO, KERRO KUVASTIN

MIRROR MIRROR

Ohjaus: Tarsem Singh
Pääosissa: Lily Collins, Julia Roberts, Armie Hammer, Nathan Lane, Danny Woodburn, Martin Klebba, Sebastian Saraceno, Jordan Prentice, Mark Povinelli, Joe Gnoffo, Ronald Lee Clark, Mare Winningham, Robert Emms, Alex Ivanovici ja Sean Bean
Genre: seikkailu, romantiikka, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7

Mirror Mirror, eli suomalaisittain Kerro, kerro kuvastin perustuu Grimmin veljesten Lumikki-satuun (Schneewittchen) vuodelta 1812. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2011 ja lopulta Kerro, kerro kuvastin sai maailmanensi-iltansa 15. maaliskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti ja se sai Oscar-ehdokkuuden puvustuksesta, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin Kerro, kerro kuvastimen vasta muutama vuosi sitten, mutten pitänyt sitä kovin kummoisena leffana. Olin jo ehtinyt unohtaa koko elokuvan, kunnes huomasin, että elokuva täyttäisi nyt kymmenen vuotta. Päätinkin juhlavuoden kunniaksi antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja arvostella sen.

Leskeksi jäänyt kuningas menee uudelleen naimisiin kuningatar Clementiannan kanssa. Eräänä päivänä kuningas kuitenkin katoaa ja kuningatar Clementianna alkaa hallita häijyllä otteella. Vain kuninkaan tytär Lumikki voi nousta vastarintaan ja voittaa kruunun Clementiannalta.

Alun perin Lumikin rooliin kaavailtiin Saoirse Ronania, mutta koska hän oli elokuvan teon aikaan vielä alle 18-vuotias, hänet jouduttiin vaihtamaan Lily Collinsiin, joka näin jälkikäteen mietittynä ja molempien näyttelijäsuorituksia nähneenä oli väärä valinta. Ronan on huomattavasti lahjakkaampi ja olisi varmasti tuonut enemmän uskottavuutta ja tunnetta Lumikin rooliin. Collins ajaa asiansa tarpeeksi hyvin, mutta eipä hän tee minkäänlaista vaikutusta. Hahmolla itselläänkin kestää jonkin aikaa, ennen kuin Lumikista edes muodostuu kiinnostava.

     Lumikin ilkeää äitipuolta, eli kuningatar Clementiannaa taas näyttelee pääasiassa romanttisista komedioista tunnettu Julia Roberts, joka sopii yllättävänkin passelisti ilkeän pahiksen rooliin. Roberts ei ole niinkään uhkaava, mutta hän osaa olla tietyllä tavalla ihastuttavan pirullinen. Kuningatar Clementianna on täysin turhamainen, eikä häntä kiinnosta kenenkään muun hyvinvointi. Alamaiset pidetään vain juuri ja juuri niin tyytyväisinä, etteivät he saisi ajatuksia kapinasta.

     Muissa rooleissa elokuvassa nähdään Nathan Lane kuningattaren neuvonantajana Brightonina, Armie Hammer prinssi Alcottina, sekä Danny Woodburn, Martin Klebba, Sebastian Saraceno, Jordan Prentice, Mark Povinelli, Joe Gnoffo ja Ronald Lee Clark seitsemänä kääpiönä, Grimminä, Teurastajana, Sutena, Napoleonina, Puolikkaana, Sapuskana ja Intona. Kääpiöt ovat onnistuneet veijarit ja Lane on erittäin hilpeä hömelönä neuvonantajana. Hammer taas on aika puupökkelö ja kiusallinen prinssinä, etenkin yrittäessään olla hauska.

Valitettavasti toinen mahdollisuus ei tällä kertaa tehnyt hyvää ja pidin Kerro, kerro kuvastinta vielä latteampana leffana kuin ensimmäisellä katselulla. Siinä on omat onnistumisensa, kuten Robertsin kuningatar, Nathan Lane ja kääpiöt, mutta myös selkeitä juttuja, joille en millään lämmennyt. Elokuva on todella humoristinen tulkinta Grimmin veljesten sadusta, mutta vain osa vitseistä sai minut naurahtamaan. Suurimmaksi filmin komediaosasto tarjosi huteja toisensa perään ja herätti kiusallista tunnetta. Minun teki jopa mieli kelata eteenpäin, kun leffa alkoi käyttämään pidemmän pätkän siihen, että loitsulla yksi hahmoista saadaan luulemaan, että hän on koira. Eikä tämä jäänyt ainoaksi kerraksi, kun teki mieli alkaa kelailla tai että katsoin kelloa.

Vaikka elokuva onkin toisaalta reipas hengeltään ja tavallaan vauhdikas, koin Kerro, kerro kuvastimen aika pitkäveteiseksi saturainaksi. Sen tapa kertoa Lumikin tarinaa ei todellakaan ole mitään maata järisyttävää ja uusien ideoidenkin kanssa elokuva tuntuu mitäänsanomattomalta adaptaatiolta klassikosta. Siinä ei ole mitään taianomaista, vähäiset taistelut ovat lähinnä tylsää kohellusta ja romanttinen puolikin jää laimeaksi, kun Collinsin ja Hammerin väliltä ei löydy tarvittavaa kemiaa. Loppupäässä filmi yrittää jotain todella erilaista, mutta ratkaisut eivät osuneet maaliinsa sen enempää kuin suuri osa huumorista. Seasta löytyy toimivatkin hetkensä, mutta ne meinaavat hukkua heikkouksien sekaan.

Leffan ohjauksesta vastaa Tarsem Singh Dhandwar, joka yrittää todella voimakkaasti tyylitellä, mutta on suuri mahdollisuus, ettei tämä tyyli iske. Heikkonakin elokuvana Kerro, kerro kuvastin on silti huima parannus Dhandwarilta hänen edellisen elokuvansa, kammottavan Immortals-fiaskon (2011) jälkeen. Marc Kleinin ja Jason Kellerin käsikirjoituskaan ei vakuuta, kuten ei tee tekninenkään puoli. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on hienoja lavasteita ja asuja, mutta samalla filmiä vaivaa halpa ulkonäkö. Monessa kohtaa leffa näyttää enemmän teatterinäytelmältä tai televisiosarjalta puitteiltaan. Erikoistehosteissakaan ei ole kehumista. Sentään Alan Menkenin säveltämät musiikit toimivat - mitä muuta voikaan odottaa herralta, jonka töihin kuuluvat mm. Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989) ja Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991)?

Yhteenveto: Kerro, kerro kuvastin on harmillisen lattea tulkinta Grimmin veljesten klassikkosadusta. Julia Roberts on elokuvan parasta antia häijynä kuningattarena ja Roberts oikein herkuttelee hahmonsa ilkeydellä. Lily Collins ei kuitenkaan vakuuta Lumikkina ja Armie Hammer on aikamoinen puupökkelö prinssin osassa. Collinsin ja Ammerin väliltä ei myöskään löydy kemiaa. Elokuvasta uupuu todellinen satumaisuus, taianomaisuus ja jopa elokuvallisuus ja lopputulos muistuttaa enemmän kuvattua koulunäytelmää. Huumoripuoli on varsin kiusallista, eivätkä taistelutkaan säväytä. Tekninen toteutus näyttää usein todella halvalta. Kerro, kerro kuvastinta on vaikea suositella oikein kenellekään ja elokuva oli mielestäni vielä heikompi uusintakatselulla. Parin kuukauden päästä selvitetään sitten, kuinka hyvin samana vuonna ilmestynyt toinen filmatisointi saman sadun pohjalta, Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012) on kestänyt aikaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Mirror Mirror, 2012, Relativity Media, Yucaipa Films, Goldmann Pictures, Misher Films, Rat Entertainment, Misha Films, Mel's Cite du Cinema