Arvostelu: Kerro, kerro kuvastin (Mirror Mirror - 2012)

KERRO, KERRO KUVASTIN

MIRROR MIRROR

Ohjaus: Tarsem Singh
Pääosissa: Lily Collins, Julia Roberts, Armie Hammer, Nathan Lane, Danny Woodburn, Martin Klebba, Sebastian Saraceno, Jordan Prentice, Mark Povinelli, Joe Gnoffo, Ronald Lee Clark, Mare Winningham, Robert Emms, Alex Ivanovici ja Sean Bean
Genre: seikkailu, romantiikka, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7

Mirror Mirror, eli suomalaisittain Kerro, kerro kuvastin perustuu Grimmin veljesten Lumikki-satuun (Schneewittchen) vuodelta 1812. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2011 ja lopulta Kerro, kerro kuvastin sai maailmanensi-iltansa 15. maaliskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti ja se sai Oscar-ehdokkuuden puvustuksesta, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin Kerro, kerro kuvastimen vasta muutama vuosi sitten, mutten pitänyt sitä kovin kummoisena leffana. Olin jo ehtinyt unohtaa koko elokuvan, kunnes huomasin, että elokuva täyttäisi nyt kymmenen vuotta. Päätinkin juhlavuoden kunniaksi antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja arvostella sen.

Leskeksi jäänyt kuningas menee uudelleen naimisiin kuningatar Clementiannan kanssa. Eräänä päivänä kuningas kuitenkin katoaa ja kuningatar Clementianna alkaa hallita häijyllä otteella. Vain kuninkaan tytär Lumikki voi nousta vastarintaan ja voittaa kruunun Clementiannalta.

Alun perin Lumikin rooliin kaavailtiin Saoirse Ronania, mutta koska hän oli elokuvan teon aikaan vielä alle 18-vuotias, hänet jouduttiin vaihtamaan Lily Collinsiin, joka näin jälkikäteen mietittynä ja molempien näyttelijäsuorituksia nähneenä oli väärä valinta. Ronan on huomattavasti lahjakkaampi ja olisi varmasti tuonut enemmän uskottavuutta ja tunnetta Lumikin rooliin. Collins ajaa asiansa tarpeeksi hyvin, mutta eipä hän tee minkäänlaista vaikutusta. Hahmolla itselläänkin kestää jonkin aikaa, ennen kuin Lumikista edes muodostuu kiinnostava.

     Lumikin ilkeää äitipuolta, eli kuningatar Clementiannaa taas näyttelee pääasiassa romanttisista komedioista tunnettu Julia Roberts, joka sopii yllättävänkin passelisti ilkeän pahiksen rooliin. Roberts ei ole niinkään uhkaava, mutta hän osaa olla tietyllä tavalla ihastuttavan pirullinen. Kuningatar Clementianna on täysin turhamainen, eikä häntä kiinnosta kenenkään muun hyvinvointi. Alamaiset pidetään vain juuri ja juuri niin tyytyväisinä, etteivät he saisi ajatuksia kapinasta.

     Muissa rooleissa elokuvassa nähdään Nathan Lane kuningattaren neuvonantajana Brightonina, Armie Hammer prinssi Alcottina, sekä Danny Woodburn, Martin Klebba, Sebastian Saraceno, Jordan Prentice, Mark Povinelli, Joe Gnoffo ja Ronald Lee Clark seitsemänä kääpiönä, Grimminä, Teurastajana, Sutena, Napoleonina, Puolikkaana, Sapuskana ja Intona. Kääpiöt ovat onnistuneet veijarit ja Lane on erittäin hilpeä hömelönä neuvonantajana. Hammer taas on aika puupökkelö ja kiusallinen prinssinä, etenkin yrittäessään olla hauska.

Valitettavasti toinen mahdollisuus ei tällä kertaa tehnyt hyvää ja pidin Kerro, kerro kuvastinta vielä latteampana leffana kuin ensimmäisellä katselulla. Siinä on omat onnistumisensa, kuten Robertsin kuningatar, Nathan Lane ja kääpiöt, mutta myös selkeitä juttuja, joille en millään lämmennyt. Elokuva on todella humoristinen tulkinta Grimmin veljesten sadusta, mutta vain osa vitseistä sai minut naurahtamaan. Suurimmaksi filmin komediaosasto tarjosi huteja toisensa perään ja herätti kiusallista tunnetta. Minun teki jopa mieli kelata eteenpäin, kun leffa alkoi käyttämään pidemmän pätkän siihen, että loitsulla yksi hahmoista saadaan luulemaan, että hän on koira. Eikä tämä jäänyt ainoaksi kerraksi, kun teki mieli alkaa kelailla tai että katsoin kelloa.

Vaikka elokuva onkin toisaalta reipas hengeltään ja tavallaan vauhdikas, koin Kerro, kerro kuvastimen aika pitkäveteiseksi saturainaksi. Sen tapa kertoa Lumikin tarinaa ei todellakaan ole mitään maata järisyttävää ja uusien ideoidenkin kanssa elokuva tuntuu mitäänsanomattomalta adaptaatiolta klassikosta. Siinä ei ole mitään taianomaista, vähäiset taistelut ovat lähinnä tylsää kohellusta ja romanttinen puolikin jää laimeaksi, kun Collinsin ja Hammerin väliltä ei löydy tarvittavaa kemiaa. Loppupäässä filmi yrittää jotain todella erilaista, mutta ratkaisut eivät osuneet maaliinsa sen enempää kuin suuri osa huumorista. Seasta löytyy toimivatkin hetkensä, mutta ne meinaavat hukkua heikkouksien sekaan.

Leffan ohjauksesta vastaa Tarsem Singh Dhandwar, joka yrittää todella voimakkaasti tyylitellä, mutta on suuri mahdollisuus, ettei tämä tyyli iske. Heikkonakin elokuvana Kerro, kerro kuvastin on silti huima parannus Dhandwarilta hänen edellisen elokuvansa, kammottavan Immortals-fiaskon (2011) jälkeen. Marc Kleinin ja Jason Kellerin käsikirjoituskaan ei vakuuta, kuten ei tee tekninenkään puoli. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on hienoja lavasteita ja asuja, mutta samalla filmiä vaivaa halpa ulkonäkö. Monessa kohtaa leffa näyttää enemmän teatterinäytelmältä tai televisiosarjalta puitteiltaan. Erikoistehosteissakaan ei ole kehumista. Sentään Alan Menkenin säveltämät musiikit toimivat - mitä muuta voikaan odottaa herralta, jonka töihin kuuluvat mm. Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989) ja Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991)?

Yhteenveto: Kerro, kerro kuvastin on harmillisen lattea tulkinta Grimmin veljesten klassikkosadusta. Julia Roberts on elokuvan parasta antia häijynä kuningattarena ja Roberts oikein herkuttelee hahmonsa ilkeydellä. Lily Collins ei kuitenkaan vakuuta Lumikkina ja Armie Hammer on aikamoinen puupökkelö prinssin osassa. Collinsin ja Ammerin väliltä ei myöskään löydy kemiaa. Elokuvasta uupuu todellinen satumaisuus, taianomaisuus ja jopa elokuvallisuus ja lopputulos muistuttaa enemmän kuvattua koulunäytelmää. Huumoripuoli on varsin kiusallista, eivätkä taistelutkaan säväytä. Tekninen toteutus näyttää usein todella halvalta. Kerro, kerro kuvastinta on vaikea suositella oikein kenellekään ja elokuva oli mielestäni vielä heikompi uusintakatselulla. Parin kuukauden päästä selvitetään sitten, kuinka hyvin samana vuonna ilmestynyt toinen filmatisointi saman sadun pohjalta, Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012) on kestänyt aikaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Mirror Mirror, 2012, Relativity Media, Yucaipa Films, Goldmann Pictures, Misher Films, Rat Entertainment, Misha Films, Mel's Cite du Cinema

Arvostelu: News of the World (2020)

NEWS OF THE WORLD

Ohjaus: Paul Greengrass

Pääosissa: Tom Hanks, Helena Zengel, Michael Covino, Thomas Francis Murphy, Fred Hechinger, Neil Sandilands, Mare Winningham, Elizabeth Marvel ja Bill Camp

Genre: western, draama

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 13

News of the World perustuu Paulette Jilesin samannimiseen kirjaan vuodelta 2016. Vuonna 2017 Fox 2000 Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi suunnittelemaan sen pohjalta filmatisointia. Kuitenkin kun Fox siirtyi Disneylle, projekti siirrettiin Universal Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja News of the Worldin oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2020, mutta koronapandemian takia sen ensi-iltaa on siirretty. Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin jo viime jouluna, mutta muualla maailmalla se saapuu vasta nyt Netflixin suoratoistopalvelun levittämänä. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä, mutten oikeastaan niistä ilmiselvimmistä syistä, eli että Tom Hanks näyttelee pääosaa ja Paul Greengrass toimii ohjaajana. Kiinnostuin nimittäin siitä, että saksalaisessa System Crasher -elokuvassa (Systemsprenger - 2019) ällistyttävän hurjan roolityön tehnyt Helena Zengel pääsisi näyttelemään Hollywood-tuotannossa. Katsoinkin News of the Worldin heti, kun se julkaistiin Netflixissä.

Vuonna 1870 Texasissa sisällissodan veteraani ja kaupungista toiseen kiertävä uutistenlukija Jefferson Kyle Kidd löytää nuoren tytön erämaasta ja päättää viedä hänet tytön perheen luokse.

Pääroolissa uutisia lukutaidottomille lukevana ja ympäri etelävaltioita kiertävänä kapteeni Jefferson Kyle Kiddinä nähdään Tom Hanks, joka on roolissaan erittäin hyvä, kuten häneltä voikin odottaa. Hanks on lähes roolissa kuin roolissa pidettävä ja sympaattinen, ja niin hän on myös tässä. Katsojana lähtee mielellään mukaan hänen matkalleen halki preerian lukemaan uutisia ja etsimään yksinäisen tytön kotia. Tyttönä taas nähdään tosiaan Helena Zengel, joka teki suuren vaikutuksen rajulla roolityöllään System Crasherissa. Hän on selvästi saanut roolin kyseisen elokuvan ansiosta, sillä myös tässä roolissa Zengel pääsee hurjistelemaan, eikä ole mikään kiltti ja tottelevainen lapsi. Hanksin ja Zengelin välille muodostuu nopeasti vahva yhteys, vaikka heidän hahmonsa eivät ymmärrä toistensa puheista sanaakaan, Kiddin puhuessa englantia ja tytön kiowaa. Hiljalleen muovautuva, melkein kuin isä-tytär-suhde luo elokuvaan sykkivän sydämen.

Rehellisesti sanoen lännenelokuvat on ollut genre, johon olen alkanut päästä mukaan vasta muutaman viime vuoden aikana, vierastettuani lajityyppiä pitkään. On jopa hieman harmi innostua länkkäreistä tässä kohtaa, kun niitä ei lähestulkoon tehdä enää lainkaan. Yllätyinkin jopa, kuinka innoissani olin nyt hyppäämässä villin lännen seikkailuihin mukaan, varsinkin kun seikkailua tähdittävät Hanks ja Zengel. Sääli vain, että elokuva piti katsoa kotisohvalta, eikä sitä päässyt kokemaan valkokankaalta, missä hienosti kuvatut maisemat olisivat päässeet oikeuksiinsa. Siitä huolimatta elokuva onnistui imaisemaan minut mukaansa aikamatkalle menneisyyteen ja seuraamaan etelävaltioiden menoa sisällissodan jälkeen. Tämä onkin yksi kiinnostavimmista puolista, pääkaksikon matkatessa kaupungista toiseen ja jokaisessa paikassa sodan jälkeen muuttuvaan maailmaan suhtaudutaan eri tavoin. Esimerkiksi yhdessä paikassa kannatetaan orjuuden loppumista ja toisaalla yhä kehutaan intiaanitappojen määrästä.

Näistä matkan välietapeista löytyy myös ongelmia, jotka vaikeuttavat Kiddin ja tytön matkaa. Niistä saadaan aikaiseksi oivaa jännitettä ja esimerkiksi noin puolessa välissä elokuvaa nähdäänkin tiivistunnelmainen piirityskohtaus, jossa Kiddin ja tytön täytyy tosissaan tehdä yhteistyötä selvitäkseen. Jotkut ovat liiankin kiinnostuneita ärhäkkäästä lapsesta ja miettivät, mitä hänellä voisi tienata, kun taas toiset pahastuvat Kiddin lukemista uutisista. Itse en ole koskaan pitänyt uutisten katselusta, mutta Kiddillä on niin karismaattinen ja kiehtova tapa tarinoida maailman tapahtumista, että jos hän toimisi vaikkapa Seitsemän uutisten ankkurina, saattaisin jopa päivittäin vaihtaa kanavaa MTV3:lle tuohon aikaan. 

Ohjaajan puikoissa toimii Bourne-leffoista parhaiten tunnettu Paul Greengrass, joka tekee tässä onneksi rauhallisempaa työtä. Greengrassiin yleensä yhdistetään heiluva käsivarakuva ja vauhdikas leikkaus, mutta sellainen ei sovi villin lännen maisemiin ja Greengrass onneksi tietää sen. Hänen ohjauksensa on hillitympää ja pidän siitä, kuinka hän kuljettaa tarinaa eteenpäin. Greengrass toimii myös toisena käsikirjoittajana Luke Daviesin kanssa. Kaksikko onnistuu tekstissään, vaikka kertomuksen finaalin voikin arvata helposti etukäteen jo alkupäässä. Tekniseltä puoleltaan News of the World on hieno kuvauksesta lavasteisiin ja asuihin, joilla 1800-luvun loppu herätetään vaikuttavasti henkiin. Äänitehosteet ovat myös mainiot ja James Newton Howardin säveltämät musiikit säestävät oivallisesti kaksikon matkaa.

Yhteenveto: News of the World on erittäin mainio westerndraama, mikä hyötyy paljon Tom Hanksin ja Helena Zengelin lähes isä-tytärmäisestä kemiasta. Tarina pitää hyvin mukanaan, vaikka lopputuloksen arvaisikin jo hyvissä ajoin. Kaksikon matkaa seuraa mielellään ja se tarjoaa mielenkiintoisia tapahtumia, kun he pysähtyvät eri paikoissa ja tapaavat erilaisia ihmisiä. Etelävaltioiden muovautuminen sisällissodan jäljiltä on kelvollisesti kuvattu. Mukaan mahtuu hieman jännitystäkin ja pientä toimintaa. Ajankuva on vaikuttavasti rakennettu lavastein ja asuin, ja Paul Greengrassin ohjaus on taidokasta. Hanks on tuttuun tapaansa todella hyvä pääroolissa ja Zengel jatkaa vaikuttavaa työtään vaikeiden nuorten rooleissa. News of the Worldia voikin suositella lämpimästi lännentarinoiden ystäville - tosin sillä varoituksella, ettei siinä kauheasti ammuskella, vaan homma keskittyy enemmän draaman puolelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

News of the World, 2020, Universal Pictures, Perfect World Pictures, Pretty Pictures, Playtone

Arvostelu: Peitelty totuus (Dark Waters - 2019)

PEITELTY TOTUUS

DARK WATERS

Ohjaus: Todd Haynes
Pääosissa: Mark Ruffalo, Anne Hathaway, Tim Robbins, Bill Camp, Victor Garber, Mare Winningham, William Jackson Harper ja Bill Pullman
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

Dark Waters, eli suomalaisittain Peitelty totuus perustuu New York Timesin lehtiartikkeliin "The Lawyer Who Became DuPont's Worst Nightmare" vuodelta 2016, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin lakimiehestä, joka haastoi kemikaaliyhtiö DuPontin oikeuteen. Participant Media kiinnostui tarinasta ja alkoi työstämään siitä filmatisointia. Matthew Michael Carnahan kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja Todd Haynes palkattiin ohjaamaan leffa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2019 ja Peitelty totuus sai ensi-iltansa monissa maissa jo saman vuoden lopulla ja sen oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo maaliskuussa, mutta maailmalla jylläävän ja leffateattereita sulkeneen koronaviruksen vuoksi elokuva saapuu vasta nyt Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä ja sen järkyttävästä tositarinasta. Meninkin katsomaan Peiteltyä totuutta positiivisin mielin sen lehdistönäytökseen.

Lakimies Robert Bilott päätyy tutkimaan Länsi-Virginiassa tapahtuneita outouksia, joihin liittyy 190 kuollutta lehmää, asukkaiden mustuneita hampaita, sekä epämuodostuneina syntyneitä lapsia. Tutkimus johtaa Robertin DuPont-kemikaaliyhtiön jäljille.

Mark Ruffalo nähdään elokuvan pääroolissa Robert Bilottina, lakimiehenä, joka riskeeraa koko uransa ja elämänsä ryhtyessään tutkimaan DuPont-yhtiön salaisuuksia. Katsoja viedään leffan aikana hienosti Robertin mielen sisälle ja hahmon tavoin myös katsojasta tulee pakkomielteinen tapauksen selvittämisen kanssa - ihan sama, seurasiko tätä kaikkea aikoinaan uutisista, vai kuuleeko koko hommasta nyt ensimmäistä kertaa. Ruffalo tuo hienosti esille tämän pakkomielteen ja on traagista nähdä, kuinka hänen elämänsä alkaa kärsiä tutkimuksesta, mikä ei vuosikausiin vaikuta tuottavan tulosta. Katsojana ei myöskään voi muuta kuin ihailla tosielämän Robertin sinnikkyyttä ja vahvuutta, tämän taistelussa DuPontia vastaan.

Elokuvassa nähdään myös Anne Hathaway Robertin vaimona Sarah Bilottina, Tim Robbins Robertin pomona, Bill Pullman asianajaja Deitzlerinä, Victor Garber DuPontin edustajana, sekä Bill Camp maanviljelijä Wilbur Tennantina, joka ensimmäisenä huomaa asioiden olevan pahasti pielessä. Kaikki näyttelijät tekevät mainiota työtä, vaikka Hathaway jääkin suurimmaksi osaksi alikäytetyksi huolestuneena vaimona. Omasta mielestäni oli kuitenkin erittäin mukavaa nähdä Robbins ja etenkin Pullman valkokankaalla.

Peitelty totuus onnistui yllättämään itseni sillä, kuinka painostavaksi se onnistuukaan menemään. Elokuva on jälleen erinomainen esimerkki siitä, että pelottavimmat jutut eivät suinkaan ole kauhuleffojen hölmöjä demoneita tai muita kummajaisia, vaan näitä tosielämän tapahtumia. Kuinka pelottava voikaan olla rahassa kylpevä suuryhtiö, joka valmistaa mm. ainetta paistinpannuihin. Elokuva lähtee heti käyntiin ahdistavan tunnelmansa kanssa ja vain kasvattaa tätä henkeä, mitä pidemmälle tarina kulkee ja mitä kieroutuneempia paljastuksia Robert kaivaa esiin. Yhdysvalloissa etenkin tietyillä alueilla leffan katsominen on varmasti vieläkin ahdistavampaa, sillä DuPontin tekojen seuraukset vaikuttivat voimakkaasti moniin ihmisiin.

Elokuvan rytmitys on suurimmaksi osaksi todella sulavaa. Leffalla ei ole mikään kiire ja välillä se oikein korostaa hitaudella sitä, että tapauksen selvittely kestää useita vuosia ilman, että Robert saa lainkaan uutta tietoa. Etenkin loppupäässä elokuva tahallaan hidastelee, jotta se kasvattaa jännitettä entisestään. Outoa vain on, kuinka äkillisesti filmi lopulta päättyy kaiken tämän pitkän rakentelun jälkeen. Peitelty totuus jättää kuitenkin vielä pidemmäksikin aikaa epämiellyttävän tunteen. Mitä kaikkea muuta maailmalla tehdäänkään ja kuinka se vaarantaa koko ihmiskunnan terveyden? Tietty epätoivon tunne on vahvasti läsnä, mutta tapausta eteenpäin vaikka väkisin puskeva Robert onnistuu valamaan toivoa. On upeaa, että maailmasta löytyy Robertin kaltaisia ihmisiä, jotka uskaltavat käydä taistoon, kun muut eivät niin uskalla. Ja on hienoa, että jotkut ovat halunneet kertoa Robertin tarinan, sillä tämä on tosikertomus, mikä todella ansaitsi filmatisoinnin.

Elokuvan on ohjannut Todd Haynes, jonka työstä huomaa suuren pakkomielteen tätä tapausta kohtaan. Haynes täyttää elokuvan ahdistuksella ja tekee tarinasta erittäin vangitsevan. Mario Correan ja Matthew Michael Carnahanin käsikirjoituskin on todella mainio, vaikka he eivät tunnukaan täysin tietävän, kuinka päättää elokuva sulavasti. Teknisesti Peitelty totuus on myös onnistunut. Kuvaus on sujuvaa ja kaikenlaiset visuaalisuudet lisäävät filmin tunnelmaa. Lavasteet ovat oivalliset ja äänipuolikin on hyvin toteutettu. Marcelo Zarvosin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisän tunnelmaan, mutta eivät korostu koskaan erityisemmin.

Yhteenveto: Peitelty totuus on erittäin hyvä ja vangitseva elokuva tositarinasta, mikä on karmivampi ja ahdistavampi kuin kauhuleffat. Elokuva käyttää aikansa tarinan kertomiseen ja hidastelee joskus tarkoituksella, oikein korostaakseen sitä, kuinka kauan Robert tapausta selvitti. Joinakin vuosina uutta tietoa ei välttämättä tullut lainkaan. Robertin tavoin myös katsojasta tulee pakkomielteinen tapauksesta. Hahmon vimma tarttuu yleisöön hyvin ja ahdistava ilmapiiri rakentuu katsojan ympärille. Mark Ruffalo on nappivalinta pääosaan, mutta Anne Hathaway jää harmillisen alihyödynnetyksi läpi leffan. Elokuvan lopetusta olisi voinut vielä hioa, sillä tällaisenaan se on aika tönkkö kaiken nostatuksen jälkeen. Muuten Peitelty totuus on kuitenkin todella oivallinen filmi, minkä katselua suosittelen lämpimästi. Pelottavaa on, kuinka DuPontin häikäilemättömät teot ovat vaikuttaneet aika lailla koko maailmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dark Waters, 2019, Participant, Willi Hill, Killer Content