Arvostelu: Ant-Man and the Wasp: Quantumania (2023)

ANT-MAN AND THE WASP: QUANTUMANIA

Ohjaus: Peyton Reed

Pääosissa: Paul Rudd, Evangeline Lilly, Kathryn Newton, Michael Douglas, Michelle Pfeiffer, Jonathan Majors, Corey Stoll, Katy O'Brian, David Dastmalchian, William Jackson Harper ja Bill Murray

Genre: scifi, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Ant-Man and the Wasp: Quantumania on Marvelin elokuvauniversumin 31. elokuva ja se perustuu Marvelin samannimisiin sarjakuvahahmoihin. Elokuvien puolella hahmot tekivät ensiesiintymisensä vuoden 2015 leffassa Ant-Man ja ovat sen jälkeen olleet mukana jatko-osassa Ant-Man and the Wasp (2018), sekä muiden supersankarien kanssa elokuvissa Captain America: Civil War (2016) ja Avengers: Endgame (2019). Heti Ant-Man and the Waspin ilmestymisen jälkeen alkoi kolmannen elokuvan suunnittelu. Tuotanto kuitenkin viivästyi alkuvuodesta 2020 levinneen koronaviruspandemian takia ja kuvaukset käynnistyivät vasta helmikuussa 2021. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2022, mutta sen ensi-iltaa siirrettiin ensin helmikuulle 2023 ja sitten heinäkuulle 2023. Ensi-ilta kuitenkin aikaistettiin lopulta takaisin helmikuulle, sillä elokuva oli valmiimpi julkaisuun kuin Marvelin toinen elokuva, The Marvels (2023), joka siirtyi tämän tieltä helmikuulta heinäkuulle. Nyt Ant-Man and the Wasp: Quantumania saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut filmiä optimistisena. Pidin aiemmista Ant-Man -leffoista ja kolmososan trailerit näyttivät lupaavilta. Kävinkin katsomassa Ant-Man and the Wasp: Quantumanian heti sen ensi-iltanapäivänä Finnkinon IMAX-salissa.

Scott Lang, Hope Van Dyne, Scottin tytär Cassie ja Hopen vanhemmat Hank ja Janet päätyvät uuteen seikkailuun kvanttimaailmassa, missä he kohtaavat Kang Valloittajan.

Paul Rudd ja Evangeline Lilly palaavat rooleihinsa Scott Langiksi ja Hope Van Dyneksi, eli supersankariduo Ant-Maniksi ja Waspiksi. Avengers: Endgame -elokuvan tapahtumien jälkeen Scottista on tullut menestyskirjailija, avattuaan maailmalle, millaista on olla Kostaja ja pelastaa maailma, kun taas Hope johtaa uutta Pym-yritystä. Rudd pääsee jälleen olemaan hupaisa pienen luokan sankari, joka kuitenkin joutuu suurimman haasteensa eteen kvanttimaailmassa ja pian hymy hyytyy. Näyttelijä pärjääkin yllättävän pätevästi, kun Scott muuttuu dramaattisemmaksi. Lillykin istuu edelleen mainiosti Waspin rooliin.

     Paluun tekevät myös Michael Douglas ja Michelle Pfeiffer Hopen vanhempien, Hank Pymin ja Janet Van Dynen rooleihin. Hahmoista esille nousee erityisesti Pfeifferin näyttelemä Janet, joka esiteltiin kunnolla edellisosassa Ant-Man and the Wasp, hahmon oltua vuosikymmeniä jumissa kvanttimaailmassa. Myös Scottin tytär Cassie pääsee tällä kertaa seikkailuun mukaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole aiemmista Ant-Man -elokuvista tuttu pikkutyttö, vaan aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori nainen, Avengers: Endgamessa tapahtuneen viiden vuoden aikahypyn takia. Jostain syystä Endgamessa hahmoa esittänyt Emma Fuhrmann on korvattu Kathryn Newtonilla. Douglas ja Pfeiffer ovat osissaan toki oivalliset ja Newton hyppää tarpeeksi sujuvasti menoon mukaan, vaikka takelteleekin roolissaan toisinaan.

Kvanttimaailmassa hahmot kohtaavat Jonathan Majorsin näyttelemän Kangin, ajassa ja multiversumissa hyppimään pystyvän valloittajan, joka hallitsee kvanttimaailmaa tyrannisella otteellaan. Majors nähtiin jo Loki-sarjan (2021-) ensimmäisellä tuotantokaudella yhtenä Kangin lukuisista varianteista ja hän tulee olemaan mukana pidempäänkin, sillä kyseessä on Avengers-joukon uusi iso vastus Thanosin jälkeen. Kyseessä on mielenkiintoinen uusi pahis, sillä Kangia ei ole vain yksi, vaan rinnakkaistodellisuuksista löytyy useita Kangeja, jotka taitavat olla kaikki halukkaita valtaamaan koko aikajatkumon. Majors on nappivalinta rooliin, luoden aidosti uhkaavan antagonistin, joka saa heti jännittämään Avengerien puolesta. Hänen rauhallinen olemuksensa viestii vallasta ja voimasta, ja kun Kang päästelee vihanpurkauksiaan, ei hänen tielle kannata todellakaan astua.

     Elokuvassa nähdään myös Katy O'Brian, William Jackson Harper ja aiemmissa Ant-Maneissa eri roolia näytellyt David Dastmalchian kvanttimaailman vastarintaliikkeen jäseninä, jotka taistelevat Kangin hirmuvaltaa vastaan ja jotka jäävät hahmoina todella alikehitetyiksi pahveiksi, Bill Murray kuvernööri Krylarina, sekä ensimmäisestä Ant-Man -elokuvasta tuttu Corey Stoll Kangin oikeana kätenä, häijynä M.O.D.O.K. -robottina. Leijuvalla tuolilla kulkeva, jättipäinen ja pieniraajainen M.O.D.O.K. on koominen näky, mutta kummallisen hahmon ulkonäköön tottuu yllättävänkin nopeasti ja kyseessä on varsin vekkuli tyyppi. Jos ette muuten ole katsoneet Disney+ -palvelusta löytyvää M.O.D.O.K. -animaatiosarjaa (2021), niin suosittelen sitä erittäin lämpimästi, etenkin jos Robot Chicken (2005-) uppoaa.

Harmillisesti Ant-Man and the Wasp: Quantumania tuotti minulle pettymyksen ja koin elokuvan pieneksi hukatuksi mahdollisuudeksi. Hieman sinne tänne rönsyilevän ja suuntaansa etsivän Marvelin elokuvauniversumin neljännen vaiheen jälkeen viidennen vaiheen käynnistävä Quantumania tuo vihdoin valkokankaille sankaripoppoon uuden suuren vastustajan, mutta eipä leffa lopulta paljoa muuta tarjoa - lähinnä se on esittelyvideo Kangille. Lisäksi elokuvassa avataan aiemmin lähinnä vain vihjailtua kvanttimaailmaa entisestään - itse asiassa lähes koko leffa vietetään siellä. Hyvä, että katsoja ehtii edes hetkeksi tutustua uudelleen hahmoihin, kun heidät viskataan jo uuteen seikkailuun.

Yksi elokuvan isoista ongelmista onkin sen kiire. Eikä kyse ole niinkään siitä, että hahmoilla olisi kiire pysäyttää Kang, vaan käsikirjoittaja Jeff Lovenessin kiireestä pistää kvanttimatka käyntiin. Lovenessin teksti oikoo mutkia suoriksi turhankin heppoisin tavoin. Heti alussa hahmot kertovat, että "hei, me ollaan muuten rakennettu tämmöinen vempain, millä voi lähettää signaalin kvanttimaailmaan, testataanko?" ja saman tien kone imaisee hahmot miniatyyriuniversumiinsa. Loveness myös kirjoittaa konflikteja ja mysteeriä kömpelön pakotetusti, lähinnä hahmojen turhauttavien kommunikaatio-ongelmien kautta. Elokuvan yleinen hoppu laantuu onneksi leffan edetessä ja loppupäässä kerronta saa hengittää paremmin, kun taas hahmoille syntyy kiire pysäyttää katalan Kangin aikomukset. Leffa tarjoaa tasaisin väliajoin mukaansatempaavaa ja hieman jopa jännittävääkin toimintaa, hauskoja vitsejä, hutiloitua käsikirjoittamista ja myötähäpeällisen kökköjä vitsejä. Hahmokehitystä on turha odottaa. Kokonaisuudesta minulle jäi ristiriitainen fiilis. Ant-Man and the Wasp: Quantumania pohjustaa hyvin, mitä on luvassa tulevaisuudessa, mutta samalla se unohtelee keskittyä nykyhetkeen ja niinpä omana elokuvanaan Quantumania jää hieman raakileeksi. Erinomainen pahis ja ajoittain erittäin viihdyttävä supersankarimeininki auttavat kuitenkin nostamaan leffan plussan puolelle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa aiemmatkin Ant-Manit ohjannut Peyton Reed, joka suoriutui paremmin pienemmistä ja veijarimaisemmista leffoista tällaisen ison luokan tehostespektaakkelin sijaan. Tehosteista puheen ollen, visuaalisesti Ant-Man and the Wasp: Quantumania on aika ailahteleva paketti. Paikoitellen se on vaikuttava, toisinaan taas on selvää, että näyttelijät juoksevat taustakankaiden edessä, sillä niin videopelimäisiltä paikat näyttävät. Elokuva on kuitenkin kuvattu pätevästi ja niin lavastajat kuin maskeeraajat tekevät oivaa työtä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja säveltäjänä jälleen toimiva Christophe Beck säestää vauhdikasta scifiseikkailua toimivasti musiikeillaan.

Yhteenveto: Ant-Man and the Wasp: Quantumania on ihan kelvollinen scifiseikkailu, joka vihjailee Marvelin elokuvauniversumin hurjasta tulevaisuudesta, mutta jää omana leffanaan hieman raakileeksi. Elokuvalla on etenkin alussa kamala kiire viskata hahmot ja katsojat uuteen seikkailuun ja käsikirjoittaja Jeff Lovenessin teksti oikoo paljon mutkia suoriksi. Lovenessin yritykset kehitellä konflikteja ja mysteeriä rakentuvat lähinnä hahmojen yhtäkkisiin vaikeuksiin kommunikoida keskenään. Hahmokehitystä ei ole mukaan rakennettu, eikä leffan tapahtumilla tunnu loppupeleissä olevan edes kauheasti merkitystä. Vioistaan huolimatta elokuva tarjoaa ajoittain erittäin viihdyttävää scifiseikkailua ja toimintaspektaakkelia, josta ei huumoriakaan puutu. Elokuva paranee edetessään ja sen huipennus on onnistuneen jännittävä, lähinnä erinomaisen pahishahmo Kangin takia. Jonathan Majors on nappivalinta Marvel-universumin uudeksi pääviholliseksi, joka tulee varmasti nostamaan hikipisarat ohimoille ja sydämet hakkaamaan jännityksestä niin Avengerien riveissä kuin teattereissa vielä useammankin leffan ajan. Muutkin näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, Paul Ruddin viedessä Ant-Man -hahmoaan dramaattisempaan suuntaan. Visuaalisten efektien taso vaihtelee läpi leffan ja katsojasta riippuen M.O.D.O.K. joko häiritsee loppuun asti tai ilahduttaa huvittavalla ulkonäöllään. Hieman suuntaa vailla olleen nelosvaiheen jälkeen Ant-Man and the Wasp: Quantumania näyttää selvän uuden suunnan Marvelin vitosvaiheelle, mutta toivon, että elokuvien taso lähtee tästä nousuun. Marvel-faneille filmi on toki pakkokatseltavaa, muiden on oikeastaan turha enää vaivautua yrittämään hypätä leffasarjaan mukaan.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ant-Man and the Wasp: Quantumania, 2023, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Truenorth Productions

Arvostelu: Peitelty totuus (Dark Waters - 2019)

PEITELTY TOTUUS

DARK WATERS

Ohjaus: Todd Haynes
Pääosissa: Mark Ruffalo, Anne Hathaway, Tim Robbins, Bill Camp, Victor Garber, Mare Winningham, William Jackson Harper ja Bill Pullman
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

Dark Waters, eli suomalaisittain Peitelty totuus perustuu New York Timesin lehtiartikkeliin "The Lawyer Who Became DuPont's Worst Nightmare" vuodelta 2016, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin lakimiehestä, joka haastoi kemikaaliyhtiö DuPontin oikeuteen. Participant Media kiinnostui tarinasta ja alkoi työstämään siitä filmatisointia. Matthew Michael Carnahan kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja Todd Haynes palkattiin ohjaamaan leffa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2019 ja Peitelty totuus sai ensi-iltansa monissa maissa jo saman vuoden lopulla ja sen oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo maaliskuussa, mutta maailmalla jylläävän ja leffateattereita sulkeneen koronaviruksen vuoksi elokuva saapuu vasta nyt Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä ja sen järkyttävästä tositarinasta. Meninkin katsomaan Peiteltyä totuutta positiivisin mielin sen lehdistönäytökseen.

Lakimies Robert Bilott päätyy tutkimaan Länsi-Virginiassa tapahtuneita outouksia, joihin liittyy 190 kuollutta lehmää, asukkaiden mustuneita hampaita, sekä epämuodostuneina syntyneitä lapsia. Tutkimus johtaa Robertin DuPont-kemikaaliyhtiön jäljille.

Mark Ruffalo nähdään elokuvan pääroolissa Robert Bilottina, lakimiehenä, joka riskeeraa koko uransa ja elämänsä ryhtyessään tutkimaan DuPont-yhtiön salaisuuksia. Katsoja viedään leffan aikana hienosti Robertin mielen sisälle ja hahmon tavoin myös katsojasta tulee pakkomielteinen tapauksen selvittämisen kanssa - ihan sama, seurasiko tätä kaikkea aikoinaan uutisista, vai kuuleeko koko hommasta nyt ensimmäistä kertaa. Ruffalo tuo hienosti esille tämän pakkomielteen ja on traagista nähdä, kuinka hänen elämänsä alkaa kärsiä tutkimuksesta, mikä ei vuosikausiin vaikuta tuottavan tulosta. Katsojana ei myöskään voi muuta kuin ihailla tosielämän Robertin sinnikkyyttä ja vahvuutta, tämän taistelussa DuPontia vastaan.

Elokuvassa nähdään myös Anne Hathaway Robertin vaimona Sarah Bilottina, Tim Robbins Robertin pomona, Bill Pullman asianajaja Deitzlerinä, Victor Garber DuPontin edustajana, sekä Bill Camp maanviljelijä Wilbur Tennantina, joka ensimmäisenä huomaa asioiden olevan pahasti pielessä. Kaikki näyttelijät tekevät mainiota työtä, vaikka Hathaway jääkin suurimmaksi osaksi alikäytetyksi huolestuneena vaimona. Omasta mielestäni oli kuitenkin erittäin mukavaa nähdä Robbins ja etenkin Pullman valkokankaalla.

Peitelty totuus onnistui yllättämään itseni sillä, kuinka painostavaksi se onnistuukaan menemään. Elokuva on jälleen erinomainen esimerkki siitä, että pelottavimmat jutut eivät suinkaan ole kauhuleffojen hölmöjä demoneita tai muita kummajaisia, vaan näitä tosielämän tapahtumia. Kuinka pelottava voikaan olla rahassa kylpevä suuryhtiö, joka valmistaa mm. ainetta paistinpannuihin. Elokuva lähtee heti käyntiin ahdistavan tunnelmansa kanssa ja vain kasvattaa tätä henkeä, mitä pidemmälle tarina kulkee ja mitä kieroutuneempia paljastuksia Robert kaivaa esiin. Yhdysvalloissa etenkin tietyillä alueilla leffan katsominen on varmasti vieläkin ahdistavampaa, sillä DuPontin tekojen seuraukset vaikuttivat voimakkaasti moniin ihmisiin.

Elokuvan rytmitys on suurimmaksi osaksi todella sulavaa. Leffalla ei ole mikään kiire ja välillä se oikein korostaa hitaudella sitä, että tapauksen selvittely kestää useita vuosia ilman, että Robert saa lainkaan uutta tietoa. Etenkin loppupäässä elokuva tahallaan hidastelee, jotta se kasvattaa jännitettä entisestään. Outoa vain on, kuinka äkillisesti filmi lopulta päättyy kaiken tämän pitkän rakentelun jälkeen. Peitelty totuus jättää kuitenkin vielä pidemmäksikin aikaa epämiellyttävän tunteen. Mitä kaikkea muuta maailmalla tehdäänkään ja kuinka se vaarantaa koko ihmiskunnan terveyden? Tietty epätoivon tunne on vahvasti läsnä, mutta tapausta eteenpäin vaikka väkisin puskeva Robert onnistuu valamaan toivoa. On upeaa, että maailmasta löytyy Robertin kaltaisia ihmisiä, jotka uskaltavat käydä taistoon, kun muut eivät niin uskalla. Ja on hienoa, että jotkut ovat halunneet kertoa Robertin tarinan, sillä tämä on tosikertomus, mikä todella ansaitsi filmatisoinnin.

Elokuvan on ohjannut Todd Haynes, jonka työstä huomaa suuren pakkomielteen tätä tapausta kohtaan. Haynes täyttää elokuvan ahdistuksella ja tekee tarinasta erittäin vangitsevan. Mario Correan ja Matthew Michael Carnahanin käsikirjoituskin on todella mainio, vaikka he eivät tunnukaan täysin tietävän, kuinka päättää elokuva sulavasti. Teknisesti Peitelty totuus on myös onnistunut. Kuvaus on sujuvaa ja kaikenlaiset visuaalisuudet lisäävät filmin tunnelmaa. Lavasteet ovat oivalliset ja äänipuolikin on hyvin toteutettu. Marcelo Zarvosin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisän tunnelmaan, mutta eivät korostu koskaan erityisemmin.

Yhteenveto: Peitelty totuus on erittäin hyvä ja vangitseva elokuva tositarinasta, mikä on karmivampi ja ahdistavampi kuin kauhuleffat. Elokuva käyttää aikansa tarinan kertomiseen ja hidastelee joskus tarkoituksella, oikein korostaakseen sitä, kuinka kauan Robert tapausta selvitti. Joinakin vuosina uutta tietoa ei välttämättä tullut lainkaan. Robertin tavoin myös katsojasta tulee pakkomielteinen tapauksesta. Hahmon vimma tarttuu yleisöön hyvin ja ahdistava ilmapiiri rakentuu katsojan ympärille. Mark Ruffalo on nappivalinta pääosaan, mutta Anne Hathaway jää harmillisen alihyödynnetyksi läpi leffan. Elokuvan lopetusta olisi voinut vielä hioa, sillä tällaisenaan se on aika tönkkö kaiken nostatuksen jälkeen. Muuten Peitelty totuus on kuitenkin todella oivallinen filmi, minkä katselua suosittelen lämpimästi. Pelottavaa on, kuinka DuPontin häikäilemättömät teot ovat vaikuttaneet aika lailla koko maailmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dark Waters, 2019, Participant, Willi Hill, Killer Content

Arvostelu: Midsommar - loputon yö (Midsommar - 2019)

MIDSOMMAR - LOPUTON YÖ

MIDSOMMAR

Ohjaus: Ari Aster
Pääosissa: Florence Pugh, Jack Reynor, Vilhelm Blomgren, William Jackson Harper, Will Poulter, Ellora Torchia, Archie Madekwe, Liv Mjönes, Isabelle Grill, Anna Åström ja Hampus Hallberg
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia
Ikäraja: 16

Midsommar - loputon yö on Ari Asterin uusi kauhuelokuva. Filmistä ilmoitettiin heti, kun Aster oli saanut julkaistua esikoiselokuvansa Hereditary - Pahan perinnön (Hereditary - 2018). Leffa oli lähtenyt liikkeelle siitä, kun Hereditaryn tuottanut A24-yhtiö pyysi Asteria tekemään heille Ruotsiin sijoittuvan kauhuleffan. Aluksi Aster epäröi, mutta keksi sitten itseään kiehtovan tavan lähestyä aihetta ja aloitti käsikirjoituksen työstön. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt Midsommar - loputon yö saa ensi-iltansa. Itse olin heti innoissani, kun kuulin elokuvasta. Minä suorastaan rakastuin Hereditaryyn (se oli yksi ehdottomista suosikkielokuvistani viime vuodelta) ja kun sain tietää, että Asterilta oli tulossa uusi kauhuleffa heti seuraavana vuonna, en malttanut odottaa sen näkemistä. Innostustani lisäsi se, kun pääsin katsomaan filmin viikkoa ennen ensi-iltaa Night Visionsin järjestämään näytökseen yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Nuori nainen Dani lähtee poikaystävänsä ja tämän kavereiden kanssa Ruotsiin, Hälsinglandiin viettämään juhannusta kauniin ja rauhallisen luonnon keskellä. Siellä juhannustaiat saavat täysin uuden merkityksen...

Itselleni tuntematon nimi Florence Pugh nähdään leffan pääosassa Danina, joka yrittää toipua suuresta perhetragediasta. Läpi elokuvan Dani saa paniikkikohtauksia traumojensa vuoksi ja hahmon kokema ahdistus todella välittyy katsojaan asti. Pugh tekee hienoa työtä tuodessaan Danin kokemia tunteita esiin ja onnistuu usein vähäisin elein näyttämään paljon. Katsojan sympatiat ovat heti Danin puolella.
     Jack Reynor taas näyttelee Danin poikaystävää Christiania, joka ei saa katsojalta sympatiaa. Christian ei selvästi ole poikaystävänä kummoinen, sillä hän ei edes jaksa olla kunnolla tukena vaikeina aikoina. Varsinkin Ruotsissa hahmon huonot puolet nousevat esiin. Reynor on paikoitellen puinen osassaan, mutta parantaa huomattavasti, mitä pidemmälle tarina kulkee.
     Christianin kavereita ovat väitöskirjaansa työstävä Josh (William Jackson Harper), ruotsalaisia naisia innoissaan katsomaan lähtevä Mark (Will Poulter), sekä ruotsalainen Pelle (Vilhelm Blomgren). Josh kirjoittaa väitöskirjaansa eri maiden juhannuskulttuureista, minkä vuoksi hän on kiehtounut näkemään, kuinka Pellen suku juhlii. Pelle on mitä mukavin persoona, josta on vaikea olla pitämättä... vaikka juurikin hänen mukavuutensa viestii, että nyt on jossain jotain vialla. Mark taas tuo mukaan huumoria, vaikka onkin paikoitellen ärsyttävä tapaus, kun hän ei ymmärrä tai kunnioita Pellen suvun perinteitä. Kaikki kolme näyttelijää ovat mainioita valintoja rooleihinsa, vaikka lopulta vain Blomgren pääsee oikeasti vakuuttamaan taidoillaan.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Ellora Torchia ja Archie Madekwe lontoolaisena pariskuntana, joka tulee myös viettämään juhannusta, sekä Hampus Hallberg, Liv Mjönes, Anna Åströn, Anders Beckman ja Isabelle Grill Pellen sukulaisina Ruotsissa.

Mistäköhän Midsommar - loputonta yötä lähtisi tosissaan purkamaan... Varmaankin siitä, että jos Hereditary - Pahan perintö ei uponnut, niin kannattaa jättää tämä leffa suosiolla väliin. Jos minun tavoin taas rakastit Hereditarya, tarjoaa Midsommar - loputon yö aikamoista herkkua. Siis huhhuh, kuinka hieno elokuva tämä onkaan! Vaikka olin innoissani, että ohjaaja-käsikirjoittaja Ari Aster teki näin nopeasti uuden filmin, minua myös hieman jännitti, että mitä jos hän ei onnistuisikaan tällä kertaa ja jäisi yhden mestariteoksen ihmeeksi. Onneksi näin ei ole asian laita. Kyseessä ei ole ihan yhtä huikea elokuva kuin Hereditary, mutta ei tämä kovin kauas taakse jää. Läpi leffan olin vain täysin ällistynyt, kuinka mestarillisella otteella Aster tekee elokuviaan ja kuinka vahvan vision hän on onnistunut tuomaan valkokankaille. Aster on rakentanut jokaisen kohtauksen erittäin huolellisesti, enkä voinut olla ihailematta, kuinka hän tietää tasan tarkkaan mitä tekee jokaisella osa-alueella.

Kauhuelokuvaksi Midsommar - loputon yö on yllättävän kaunis teos. Leffassa on jotain todella mystistä ja lumoavaa. Se hypnotisoi katsojansa transsiin ensiminuuteista lähtien ja vetää sitten yhä vain syvemmälle sen hitaasti kieroutuvaan maailmaansa. Elokuvalla kestää kauan, ennen kuin siinä alkaa tosissaan tapahtumaan karmivia asioita, mutta kun niitä tuodaan mukaan, eivät ne säästele katsojaansa. Näytöksessäni oli ihmisiä, jotka joutuivat katsomaan pois valkokankaalta, sillä meno muuttuu muutamassa kohtaa kuvottavaksi. Joillekin rauhallisesti rakentuva alkupää saattaa tuntua tylsältä, mutta itse olin vain täysillä mukana kaiken aikaa. Yleisesti joillekin katsojille elokuva on varmasti kokonaisuudessaan pitkäveteinen, sillä leffa todella kulkee rauhassa eteenpäin, eikä sillä ole koskaan kiire mihinkään. Midsommar - loputtomalla yöllä on kestoa lähes kaksi ja puoli tuntia, mutta itse en ottaisi siitä mitään pois tai tiivistäisi sitä, sillä Aster rytmittää filminsä aika lailla täydellisesti.

Vaikka mukana on kuvottavia ja todella epämiellyttäviä hetkiä, ei kyseessä kuitenkaan ole erityisen pelottava elokuva. Siinä, missä Hereditary - Pahan perintö oli hurjan painostava ja ahdistava filmi, mikä kasvatti katsojassa pahaa oloa, ei Midsommar - loputon yö pyri tekemään samaa. Lähinnä sen läpi vain kulkee ikävä tunne siitä, että tässä juhannusjuhlassa on jotain pahasti häiriintynyttä. Tunnelma rikkoutuu paikoitellen huumorilla, mitä on lisätty yllättävänkin paljon mukaan. Jotkut jutut ovat selvästi tarkoitettu hauskoiksi ja toisten aikana taas naurahtaa lähinnä hermostuneesti, sillä ruudulla tapahtuva on samaan aikaan huvittavaa ja karmivaa.

Midsommar - loputon yö ei todellakaan ole katselukokemus helpoimmasta päästä, etenkin kun kaiken lisäksi se on vielä jokseenkin monitulkintainen teos. Se ei ala erityisemmin selittelemään juhannusjuhlan... öh, erikoisempien puolten syvempää merkitystä, vaan se antaa lähinnä vinkkejä siellä täällä, joiden ansiosta katsojalle jää paljon pureskeltavaa lopputekstien alkaessa. Keskustelimmekin ystäväni kanssa leffan jälkeen vielä yli tunnin verran, mistä kaikessa leffassa onkaan kyse. Lisäksi elokuvan jälkeen tekee mieli tutkia erilaisia vanhoja kulttiperinteitä ja viedä niillä itseltään yöunet. Filmi käsittelee teemojaan erittäin hyvin ja kaikin puolin kyseessä on huikean vaikuttava kokemus, mikä nousee kevyesti tämän vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon.

Enkä ole vielä edes puhunut mitään leffan teknisestä toteutuksesta! Se on nimittäin TÄYDELLISTÄ. Jos Midsommar - loputon yö ei kahmi palkintoja tai edes ehdokkuuksia kuvauksesta, niin minä kyllä suutun. Kyseessä on yksi parhaiten kuvatuista filmeistä, minkä olen pitkään aikaan nähnyt. Jokainen kuva on taideteos. Jokaisen kuvan liike tai liikkumattomuus on tarkkaan mietitty ja mukana on ällistyttävän upeita otoksia. Ilmakuva ajavasta autosta, joka kääntyy ylösalaisin. Hitaasti liikkuvat kuvat, jotka paljastavat hitaasti jotain epämiellyttävää. Napakasti alkavat kuvat jostain kauhistuttavasta näystä. Todella tarkkaan sommitellut kuvat, missä käytetään etu- ja taka-alaa, sekä hahmoja nerokkaasti hyödyksi. Laajat kuvat kauniista metsämaisemista. En kestä! Täydellisyyttä! Ja nämä kuvat ovat vielä erinomaisesti leikattu yhteen. Monet pitkistä kohtauksista eivät sisällä kuin vain pari leikkausta, sillä Aster luottaa niin täysillä näyttelijöidensä lahjakkuuteen ja täydelliseen kameratyöskentelyyn. Jo pelkkä kuvaus ja leikkaus onnistuvat luomaan epämiellyttävää tunnelmaa. Monet elokuvantekijät voivat vain haaveilla, että osaisivat tehdä jotain näin vaikuttavaa. Lisäksi kuvissa ällistyttää myös niiden värimaailma. Harvemmin sanon mitään filmien värisuunnittelusta, mutta tässä sekin on todella tarkkaan mietitty. Kuten moni muukin asia elokuvassa, värit ovat todella kauniit, mutta samalla ne viestivät siitä, ettei kaikki ole hyvin. Myös lavasteet ovat todella vaikuttavat, kuten ovat ruotsalaisten asut ja eräät maskeeraukset. Mukaan on lisäksi istutettu kekseliäillä tavoilla efektejä, mitkä lisäävät filmin hypnoottisuutta. Äänimaailma taas luo mukaan ahdistavuutta niin ääniefekteillään kuin tarkkaan hyödynnetyillä musiikeillaan.

En voi oikein muuta sanoa kuin että Ari Aster on nero. Kun muut tekevät kulttikauhua, Aster tekee kauhua kulteista. On päivänselvää, että Aster on kiehtoutunut todella kummallisista asioista ja on mielenkiintoista nähdä, millaisia elokuvia hän saa niistä aikaan. Elokuvantekijänä Aster on ihan omaa luokkaansa ja uskoisin tämän jälkeen hänen nimensä nousevan entistäkin enemmän esille, kun otetaan puheeksi kauhuelokuvien esimerkkitekijöitä. Hän tekee erinomaista työtä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana - saa näyttelijöistä kaiken irti ja luo hienosti tunnelmaa monin eri tavoin. Tänä päivänä on todella rohkea veto tehdä tällaisia leffoja ja ihailen suuresti Asteria, että hän on päättänyt puskea visionsa läpi vaikka väkisin.

Yhteenveto: Midsommar - loputon yö on fantastisen erinomainen kauhuelokuva, mikä nousee vuoden parhaimpien leffojen joukkoon! Ohjaaja-käsikirjoittaja Ari Aster onnistuu toistamiseen häikäisemaan suurella lahjakkuudellaan ja mielettömillä tavoillaan tuoda hurjan visionsa esiin. Aster pitää lähes kahden ja puolen tunnin teosta mestarillisesti ja jopa hypnoottisesti kasassa, mikä tekee katselukokemuksesta äärimmäisen kiehtovan. Leffa ei koskaan kiirehdi, vaan se todella kulkee rauhassa eteenpäin ja Aster tietää tasan tarkkaan, missä kohtaa kannattaa pistää shokeerauksia kehiin. Mukana on yllättävänkin kuvottavaa materiaalia. Vastapainona on tosin yllättävän paljon huumoria. Erityisen pelottava elokuva ei ole, mutta se onnistuu tarjoamaan hyvin epämiellyttävää henkeä ja ahdistamaan oikeissa paikoissa. Näyttelijät tekevät kaikki hyvää työtä (etenkin Florence Pugh) ja teknisesti filmi on huikea taidonnäyte. Kuvaus on ilmiömäisen upeaa ja jokainen otos on tarkkaan mietitty ja täydellistetty. Nämä kuvat ovat leikattu yhteen rautaisella otteella ja värimaailmaankin on panostettu. Aster todella tietää, mitä tekee kaikilla osa-alueilla, enkä malta odottaa, mitä hän seuraavaksi tekee. Tavallaan kuitenkin toivon, että hän kokeilisi pian jotain muutakin lajityyppiä, ettei hän jää vain kauhun pariin, mutta toisaalta tässä genressä hän on selvästi kuin kotonaan. Jos rakastit Hereditary - Pahan perintöä, on sinun pakko käydä katsomassa Midsommar - loputon yö. Jos taas inhosit Hereditarya, on tämä parempi jättää väliin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Midsommar, 2019, B-Reel Films, Parts and Labor