Arvostelu: May December (2023)

MAY DECEMBER

Ohjaus: Todd Haynes

Pääosissa: Natalie Portman, Julianne Moore, Charles Melton, Elizabeth Yu, Cory Michael Smith, Gabriel Chung, Piper Curda, D. W. Moffett ja Lawrence Arancio

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

May December pohjautuu löyhästi Mary Kay Letorneaun suhdeskandaaliin alaikäisen oppilaansa kanssa. Tämän pohjalta Samy Burch ja Alex Mechanik työstivät elokuvan tarinan ja Burch varsinaisen käsikirjoituksen. He saivat tuottaja Jessica Elbaumin mukaan ja Todd Haynes pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2022 ja lopulta May December sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2023. Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa viime joulukuussa, mutta jostain syystä leffa on saapunut vasta nyt Suomeen ja ihan elokuvateattereihin. Itse kuulin May Decemberistä vasta, kun se alkoi saada palkintoehdokkuuksia (muun muassa parhaan musikaali- tai komediaelokuvan ja naispääosan Golden Globe -ehdokkuudet ja parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden) ja ihmettelin, kun elokuva ei ilmestynytkään Netflixiin. Kun May December vihdoin julkaistiin Suomessa, kävin katsomassa sen heti ensi-iltapäivänä.

Näyttelijä Elizabeth Berry pestataan tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan, näyttelemään 36-vuotiasta naista, jolla oli salasuhde 13-vuotiaan pojan kanssa. Valmistautuakseen rooliinsa, Elizabeth tunkee itsensä edelleen suhteessa olevan kohuparin elämään.

Julianne Moore ja Charles Melton näyttelevät Gracie Athertonia ja Joe Yoota, jotka nousivat kohuotsikoihin 1990-luvulla, kun tuohon aikaan 36-vuotiaan Gracien ja 13-vuotiaan Joen välillä paljastui olevan salasuhde. Gracie tuomittiin vankilaan, mutta tämä ei paljoa aiheuttanut ryppyjä rakkauteen, vaan pari on pysynyt yhdessä vuosia, mennyt naimisiin ja hankkinut kolme lasta (Elizabeth Yu, Gabriel Chung ja Piper Curda). Gracie ja Joe pohjautuvat tosiaan Mary Kay Letorneauhun ja Vili Fualauuhun, opettajaan ja oppilaaseen, joilla oli salasuhde. Leffa ei suoraan kerro heidän tarinaansa, vaan on saanut vain innoitteensa tästä tosielämän kohuparista. Moore suoriutuu erittäin hyvin roolistaan iäkkäänä Graciena, jota kohtaan katsojana ehtii muodostua monenlaisia tunteita. Gracie esitellään mukavana ja lämpimänä naisena, joka ei tunnu ymmärtävän parisuhteensa synnyn rikollisia ja kyseenalaisia puolia, vaan naiselle ikä taitaa olla pelkkä numero. Riverdale-sarjasta (2017-2023) tuttu Melton taas pääsee yllättämään Joena, joka myös herättää monenlaisia tuntemuksia katsojassa. Aluksi katsoja näkee Joen automaattisesti pedofilian uhrina, mutta leffa monimutkistaa hahmoa kiinnostavasti. Melton pysyttelee pitkään jäykkänä pökkelönä, mutta pääsee elokuvan loppupäässä näyttämään lahjojaan.

     Jos jo vankilatuomiot, rikkoutuneet perhe- ja ystävyyssuhteet, sekä pitkä mediakohu eivät koetelleet tätä pariskuntaa tarpeeksi, pakka sekoittuu entisestään, kun heidän kotiovelleen saapuu Natalie Portmanin näyttelemä Elizabeth Berry, näyttelijä, joka on valittu esittämään Gracieta elokuvassa Graciesta ja Joesta. Portman esittelee jälleen kerran huimia lahjojaan ja myös Elizabethin kohdalla katsojan mielipide muovautuu voimakkaasti läpi leffan.

Näiden kolmen monimutkikkaan ihmisen ja heidän monimutkikkaiden suhteidensa äärelle uppoutuu niin voimakkaasti, että hiljalleen etenevä parituntinen May December tuntui olevan nopeasti ohi. Elokuva todella haastaa katsojansa, esittelemällä hahmot ja skenaarion, jotka paperilla tuomitsee välittömästi, mutta kun leffa vie katsojaa syvemmälle tämän vaikean suhteen syövereihin, mielipiteet tosiaan muovautuvat varsin villistikin. Päähän ehtii nousta ajatuksia, että kenties tässä on ollut kyse aidosta rakkaudesta, kun taas toisinaan suhteen näkee oksettavana grooming-juttuna. Elokuva käyttää aikansa avatakseen, mistä tässä kaikessa on kyse ja ripottelee pitkin kestoaan ovelia vihjeitä näiden kolmen hahmon todellisista väreistä, kunnes paljastaa ne tehokkaassa huipennuksessa hienosti.

Näistä ripotteluista pidin erityisesti kohtauksesta, jossa Elizabeth on mukana, kun Gracie ja tämän Mary-tytär valitsevat mekkoa tytön valmistujaisiin. Sen lisäksi, että kohtaus kuvataan peilin kautta ja tarkat katsojat voivat huomata Elizabethin jatkuvasti kopioivan Gracien eleitä ja asentoja, esittääkseen tätä leffassa paremmin, Gracie näyttää todellisia puoliaan lipevillä puheillaan. Hieno on myös kohtaus, jossa Elizabeth pyydetään puhumaan koulun teatteriryhmälle, jossa Mary sattuu olemaan mukana. Elizabeth puhuu siitä, kuinka häntä kiehtovat moraalisesti harmailla alueilla liikkuvat, niin sanotut "pahishahmot", eikä tunnu yhtään tajuavan, että Mary suuttuu taustalla siitä, kuinka Elizabeth puhuu hänen äidistään. Myöhemmin myös Joe suutahtaa Elizabethille, kun tämä puhuu pariskunnan elämästä tarinana, ymmärtämättä lainkaan, että oikeat ihmiset ovat todella käyneet tämän läpi. Leffa kritisoi hieman tositapahtumiin perustuvien elokuvien sensaatiohakuisuutta, joskin samalla se myös kompastuu vähän samaan kuoppaan. On hassua, että leffassa kritisoidaan Elizabethia ja elokuvantekijöitä, jotka haluavat hyötyä Gracien ja Joen suhteesta, kun samalla itse May December hyötyy Mary Kayn ja Vilin kohusuhteesta.

Tätä tiettyä kyseenalaisuutta lukuun ottamatta Samy Burchin käsikirjoitus on todella väkevä. Se pistää katsojansa todella pohtimaan, sekä sisältää oivia metaforia. Hahmojen välinen dialogi on onnistuneesti kirjoitettua ja itse hahmot ovat erinomaisen moniulotteisia. Burch ei ole halunnut käsitellä vaikeaa aihettaan tyypillisen mustavalkoisesti ja hyvä niin. Vahvan tekstin pohjalta ohjaaja Todd Haynesin on ollut helppo työstää vahva elokuva. Haynes leikittelee genreille toimivasti ja pääasiassa draamaan kääntyvä May December pitää myös sisällään oudon komediallisia puolia, sekä myös trillerimäistä ahdistavaa ilmapiiriä. Tähän päälle elokuva on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Tekniset puolet ovat kunnossa lavasteita, valaisua ja äänityöskentelyä myöten. Elokuvan musiikit ovat Marcelo Zarvosin tulkintoja Michel Legrandin säveltämistä musiikeista Sanansaattaja-filmiä (The Go-Between - 1971) varten. Ylidramaattiset pianonsoitot ovat samanaikaisesti kiinnostava häiriötekijä että ravisteleva tehokeino.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

May December, 2023, Gloria Sanchez Productions, Killer Films, MountainA, Project Infinity, Taylor & Dodge

Arvostelu: Peitelty totuus (Dark Waters - 2019)

PEITELTY TOTUUS

DARK WATERS

Ohjaus: Todd Haynes
Pääosissa: Mark Ruffalo, Anne Hathaway, Tim Robbins, Bill Camp, Victor Garber, Mare Winningham, William Jackson Harper ja Bill Pullman
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

Dark Waters, eli suomalaisittain Peitelty totuus perustuu New York Timesin lehtiartikkeliin "The Lawyer Who Became DuPont's Worst Nightmare" vuodelta 2016, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin lakimiehestä, joka haastoi kemikaaliyhtiö DuPontin oikeuteen. Participant Media kiinnostui tarinasta ja alkoi työstämään siitä filmatisointia. Matthew Michael Carnahan kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja Todd Haynes palkattiin ohjaamaan leffa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2019 ja Peitelty totuus sai ensi-iltansa monissa maissa jo saman vuoden lopulla ja sen oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo maaliskuussa, mutta maailmalla jylläävän ja leffateattereita sulkeneen koronaviruksen vuoksi elokuva saapuu vasta nyt Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä ja sen järkyttävästä tositarinasta. Meninkin katsomaan Peiteltyä totuutta positiivisin mielin sen lehdistönäytökseen.

Lakimies Robert Bilott päätyy tutkimaan Länsi-Virginiassa tapahtuneita outouksia, joihin liittyy 190 kuollutta lehmää, asukkaiden mustuneita hampaita, sekä epämuodostuneina syntyneitä lapsia. Tutkimus johtaa Robertin DuPont-kemikaaliyhtiön jäljille.

Mark Ruffalo nähdään elokuvan pääroolissa Robert Bilottina, lakimiehenä, joka riskeeraa koko uransa ja elämänsä ryhtyessään tutkimaan DuPont-yhtiön salaisuuksia. Katsoja viedään leffan aikana hienosti Robertin mielen sisälle ja hahmon tavoin myös katsojasta tulee pakkomielteinen tapauksen selvittämisen kanssa - ihan sama, seurasiko tätä kaikkea aikoinaan uutisista, vai kuuleeko koko hommasta nyt ensimmäistä kertaa. Ruffalo tuo hienosti esille tämän pakkomielteen ja on traagista nähdä, kuinka hänen elämänsä alkaa kärsiä tutkimuksesta, mikä ei vuosikausiin vaikuta tuottavan tulosta. Katsojana ei myöskään voi muuta kuin ihailla tosielämän Robertin sinnikkyyttä ja vahvuutta, tämän taistelussa DuPontia vastaan.

Elokuvassa nähdään myös Anne Hathaway Robertin vaimona Sarah Bilottina, Tim Robbins Robertin pomona, Bill Pullman asianajaja Deitzlerinä, Victor Garber DuPontin edustajana, sekä Bill Camp maanviljelijä Wilbur Tennantina, joka ensimmäisenä huomaa asioiden olevan pahasti pielessä. Kaikki näyttelijät tekevät mainiota työtä, vaikka Hathaway jääkin suurimmaksi osaksi alikäytetyksi huolestuneena vaimona. Omasta mielestäni oli kuitenkin erittäin mukavaa nähdä Robbins ja etenkin Pullman valkokankaalla.

Peitelty totuus onnistui yllättämään itseni sillä, kuinka painostavaksi se onnistuukaan menemään. Elokuva on jälleen erinomainen esimerkki siitä, että pelottavimmat jutut eivät suinkaan ole kauhuleffojen hölmöjä demoneita tai muita kummajaisia, vaan näitä tosielämän tapahtumia. Kuinka pelottava voikaan olla rahassa kylpevä suuryhtiö, joka valmistaa mm. ainetta paistinpannuihin. Elokuva lähtee heti käyntiin ahdistavan tunnelmansa kanssa ja vain kasvattaa tätä henkeä, mitä pidemmälle tarina kulkee ja mitä kieroutuneempia paljastuksia Robert kaivaa esiin. Yhdysvalloissa etenkin tietyillä alueilla leffan katsominen on varmasti vieläkin ahdistavampaa, sillä DuPontin tekojen seuraukset vaikuttivat voimakkaasti moniin ihmisiin.

Elokuvan rytmitys on suurimmaksi osaksi todella sulavaa. Leffalla ei ole mikään kiire ja välillä se oikein korostaa hitaudella sitä, että tapauksen selvittely kestää useita vuosia ilman, että Robert saa lainkaan uutta tietoa. Etenkin loppupäässä elokuva tahallaan hidastelee, jotta se kasvattaa jännitettä entisestään. Outoa vain on, kuinka äkillisesti filmi lopulta päättyy kaiken tämän pitkän rakentelun jälkeen. Peitelty totuus jättää kuitenkin vielä pidemmäksikin aikaa epämiellyttävän tunteen. Mitä kaikkea muuta maailmalla tehdäänkään ja kuinka se vaarantaa koko ihmiskunnan terveyden? Tietty epätoivon tunne on vahvasti läsnä, mutta tapausta eteenpäin vaikka väkisin puskeva Robert onnistuu valamaan toivoa. On upeaa, että maailmasta löytyy Robertin kaltaisia ihmisiä, jotka uskaltavat käydä taistoon, kun muut eivät niin uskalla. Ja on hienoa, että jotkut ovat halunneet kertoa Robertin tarinan, sillä tämä on tosikertomus, mikä todella ansaitsi filmatisoinnin.

Elokuvan on ohjannut Todd Haynes, jonka työstä huomaa suuren pakkomielteen tätä tapausta kohtaan. Haynes täyttää elokuvan ahdistuksella ja tekee tarinasta erittäin vangitsevan. Mario Correan ja Matthew Michael Carnahanin käsikirjoituskin on todella mainio, vaikka he eivät tunnukaan täysin tietävän, kuinka päättää elokuva sulavasti. Teknisesti Peitelty totuus on myös onnistunut. Kuvaus on sujuvaa ja kaikenlaiset visuaalisuudet lisäävät filmin tunnelmaa. Lavasteet ovat oivalliset ja äänipuolikin on hyvin toteutettu. Marcelo Zarvosin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisän tunnelmaan, mutta eivät korostu koskaan erityisemmin.

Yhteenveto: Peitelty totuus on erittäin hyvä ja vangitseva elokuva tositarinasta, mikä on karmivampi ja ahdistavampi kuin kauhuleffat. Elokuva käyttää aikansa tarinan kertomiseen ja hidastelee joskus tarkoituksella, oikein korostaakseen sitä, kuinka kauan Robert tapausta selvitti. Joinakin vuosina uutta tietoa ei välttämättä tullut lainkaan. Robertin tavoin myös katsojasta tulee pakkomielteinen tapauksesta. Hahmon vimma tarttuu yleisöön hyvin ja ahdistava ilmapiiri rakentuu katsojan ympärille. Mark Ruffalo on nappivalinta pääosaan, mutta Anne Hathaway jää harmillisen alihyödynnetyksi läpi leffan. Elokuvan lopetusta olisi voinut vielä hioa, sillä tällaisenaan se on aika tönkkö kaiken nostatuksen jälkeen. Muuten Peitelty totuus on kuitenkin todella oivallinen filmi, minkä katselua suosittelen lämpimästi. Pelottavaa on, kuinka DuPontin häikäilemättömät teot ovat vaikuttaneet aika lailla koko maailmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dark Waters, 2019, Participant, Willi Hill, Killer Content