The Last House (2026) - elokuva-arvostelu

THE LAST HOUSE

Ohjaus: Louis Leterrier

Näyttelijät: Wagner Moura, Greta Lee, Riley Chung, Noah Alexander Sosnowski, Emma Ho, Gabriel Chung, Arden Cho, Sid Edwards, Eveline Reynolds-Boison, Audrey Anderson ja Ali Asghar Shah

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 13

The Last House on Netflixin uusi jännityselokuva. Matthew Robinson kehitteli elokuvan idean ja työsti ideansa pohjalta käsikirjoituksen, joka kulki aluksi työnimellä "11817". Tammikuussa 2025 Netflix nappasi projektin ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden huhtikuussa. Nyt The Last House on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse kiinnostuin sen premissistä. Katsoinkin leffan pari päivää sen julkaisun jälkeen.

Kun loputtomalta tuntuva sade yhtäkkiä alkaa, perheet ympäri maailman huomaavat että normaalin myrskyn sijaan kyse on jostain yliluonnollisesta, mikä estää heitä poistumaan kodeistaan.

The Last Housen keskiössä on Delgadon perhe, joka vetäytyy kotiinsa suojaan sateelta, vain huomatakseen, että sade estää mystisesti heitä poistumasta talostaan. Ovet eivät aukea, eivätkä myöskään ikkunat, aivan kuin taivaalta putoavat vesipisarat muodostaisivat taloa ympäröivän kilven. Perheeseen kuuluvat Jason-isä (Wagner Moura), Ann-äiti (Greta Lee), Ruth-tytär (Riley Chung) ja Graham-poika (Noah Alexander Sosnowski). Hahmot suhtautuvat sopivan eri tavoin tilanteeseen ja periaatteessa, ajatuksen tasolla heidän erilaisten persoonien yhteentörmäyksistä voisi saada aikaiseksi hyviä konflikteja, kun heidän kotinsa muuttuu omituiseksi vankilaksi. Hahmoille kirjoitettu dialogi on kuitenkin vaivaannuttavan jäykkää, saaden jopa yleensä mainiot Mouran ja Leen näyttämään kehnoilta, jopa melkein robottimaisen kömpelöiltä osissaan. 

The Last House on kuin M. Night Shyamalanin nykytuotannon elokuva. Siitä löytyy kiehtova lähtöasetelma omaperäisen mysteerin kera, joka kuitenkin hukkuu kertakaikkisen töksähtelevän toteutuksen alle. Elokuvassa on runsaasti potentiaalia ja mielenkiintoisia ideoita ja vertauskuvia korona-ajan eristykseen, sekä luontoon liittyviin asioihin, luonnonsuojeluun ja luonnon ja ihmisen yhteentörmäykseen. Osaavissa käsissä The Last Housesta voisi kuoriutua oikein mainio selviytymistrilleri satumaisilla elementeillä höystettynä.

Potentiaalisuus tekeekin The Last Housen katsomisesta niin pirun turhauttavaa puuhaa. Aluksi näyttelijöiden jäykkyys ja yleensä hyvien pääosatähtien kömpelö yritys saada tönköt vuorosanat kuulostamaan luontevilta saavat kulmat kohoilemaan. Sitten leffan rytmitys alkaa häiritä. Kohtaukset on leikattu kuin trailereihin. Niistä on silputtu kaikki hengitysvara pois, mikä lisää luonnottomuuden ja robottimaisuuden tunnetta. Napakasta editoinnista huolimatta elokuva muuttuu jopa hieman pitkäveteiseksi. Kestoa on vajaat pari tuntia, mutta lopputulos tuntuu huomattavasti sitä pidemmältä. 

Seuraavaksi silmät alkavat pyöriä kotisohvalla, kun The Last House sortuu siihen pahimpaan temppuun, joista Netflixin nykytuotannot saavat eniten lokaa niskaansa: hahmot pakotetaan selittämään ja toistamaan tilannettaan kohtauksesta toiseen, jotta jopa puhelintaan selaava katsoja pysyy perässä. Silloin tällöin leffa väläyttelee uusia, lähtökohtaisesta kiinnostavia juttuja mukaan, mutta nämä hetket saavat vain turhaantumaan voimakkaammin. Loppua kohti yritetään rakentaa suurta huipennusta, mutta tapa, jolla tarina viedään päätökseensä, tuntuu yhä hölmömmältä, mitä enemmän sitä jälkikäteen pureksii.

Elokuvan on ohjannut Louis Leterrier, jonka filmografia tarjoaa aika ailahtelevan kattauksen, oli kyse sitten mainiosta toimintaraina The Transporterista (2002), kelpuutettavasta taikurileffa Suuresta puhalluksesta (Now You See Me - 2013) tai kertakaikkisen upeasta nukkeanimaatiosarja Tumma kristalli: Vastarinnan ajasta (The Dark Crystal: Age of Resistance - 2019). The Last House valuu harmillisesti listan häntäpäähän, mitä ei toki auta yhtään Matthew Robinsonin kökkö käsikirjoitus tai Adam Goughin heikko editointi. Epätasaisiin puoliin kuuluvat myös ailahteleva kameratyöskentely ja halvan näköiset tietokonetehosteet. Leffan harvoja onnistumisia taas ovat lavasteet, jotka saavat Delgadojen kodin näyttämään ihan oikeasti eletyltä, sekä Yair Elazar Glotmanin säveltämät musiikit, jotka yrittävät parhaansa tuoda mukaan tunnelmaa, kun Leterrier ei siihen kykene.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last House, Yhdysvallat, 2026, 3 Arts Entertainment, Carrousel Studios, Chernin Entertainment, Rocket Science, Thank You Pictures, Thank You Studios

Arvostelu: May December (2023)

MAY DECEMBER

Ohjaus: Todd Haynes

Pääosissa: Natalie Portman, Julianne Moore, Charles Melton, Elizabeth Yu, Cory Michael Smith, Gabriel Chung, Piper Curda, D. W. Moffett ja Lawrence Arancio

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

May December pohjautuu löyhästi Mary Kay Letorneaun suhdeskandaaliin alaikäisen oppilaansa kanssa. Tämän pohjalta Samy Burch ja Alex Mechanik työstivät elokuvan tarinan ja Burch varsinaisen käsikirjoituksen. He saivat tuottaja Jessica Elbaumin mukaan ja Todd Haynes pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2022 ja lopulta May December sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2023. Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa viime joulukuussa, mutta jostain syystä leffa on saapunut vasta nyt Suomeen ja ihan elokuvateattereihin. Itse kuulin May Decemberistä vasta, kun se alkoi saada palkintoehdokkuuksia (muun muassa parhaan musikaali- tai komediaelokuvan ja naispääosan Golden Globe -ehdokkuudet ja parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden) ja ihmettelin, kun elokuva ei ilmestynytkään Netflixiin. Kun May December vihdoin julkaistiin Suomessa, kävin katsomassa sen heti ensi-iltapäivänä.

Näyttelijä Elizabeth Berry pestataan tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan, näyttelemään 36-vuotiasta naista, jolla oli salasuhde 13-vuotiaan pojan kanssa. Valmistautuakseen rooliinsa, Elizabeth tunkee itsensä edelleen suhteessa olevan kohuparin elämään.

Julianne Moore ja Charles Melton näyttelevät Gracie Athertonia ja Joe Yoota, jotka nousivat kohuotsikoihin 1990-luvulla, kun tuohon aikaan 36-vuotiaan Gracien ja 13-vuotiaan Joen välillä paljastui olevan salasuhde. Gracie tuomittiin vankilaan, mutta tämä ei paljoa aiheuttanut ryppyjä rakkauteen, vaan pari on pysynyt yhdessä vuosia, mennyt naimisiin ja hankkinut kolme lasta (Elizabeth Yu, Gabriel Chung ja Piper Curda). Gracie ja Joe pohjautuvat tosiaan Mary Kay Letorneauhun ja Vili Fualauuhun, opettajaan ja oppilaaseen, joilla oli salasuhde. Leffa ei suoraan kerro heidän tarinaansa, vaan on saanut vain innoitteensa tästä tosielämän kohuparista. Moore suoriutuu erittäin hyvin roolistaan iäkkäänä Graciena, jota kohtaan katsojana ehtii muodostua monenlaisia tunteita. Gracie esitellään mukavana ja lämpimänä naisena, joka ei tunnu ymmärtävän parisuhteensa synnyn rikollisia ja kyseenalaisia puolia, vaan naiselle ikä taitaa olla pelkkä numero. Riverdale-sarjasta (2017-2023) tuttu Melton taas pääsee yllättämään Joena, joka myös herättää monenlaisia tuntemuksia katsojassa. Aluksi katsoja näkee Joen automaattisesti pedofilian uhrina, mutta leffa monimutkistaa hahmoa kiinnostavasti. Melton pysyttelee pitkään jäykkänä pökkelönä, mutta pääsee elokuvan loppupäässä näyttämään lahjojaan.

     Jos jo vankilatuomiot, rikkoutuneet perhe- ja ystävyyssuhteet, sekä pitkä mediakohu eivät koetelleet tätä pariskuntaa tarpeeksi, pakka sekoittuu entisestään, kun heidän kotiovelleen saapuu Natalie Portmanin näyttelemä Elizabeth Berry, näyttelijä, joka on valittu esittämään Gracieta elokuvassa Graciesta ja Joesta. Portman esittelee jälleen kerran huimia lahjojaan ja myös Elizabethin kohdalla katsojan mielipide muovautuu voimakkaasti läpi leffan.

Näiden kolmen monimutkikkaan ihmisen ja heidän monimutkikkaiden suhteidensa äärelle uppoutuu niin voimakkaasti, että hiljalleen etenevä parituntinen May December tuntui olevan nopeasti ohi. Elokuva todella haastaa katsojansa, esittelemällä hahmot ja skenaarion, jotka paperilla tuomitsee välittömästi, mutta kun leffa vie katsojaa syvemmälle tämän vaikean suhteen syövereihin, mielipiteet tosiaan muovautuvat varsin villistikin. Päähän ehtii nousta ajatuksia, että kenties tässä on ollut kyse aidosta rakkaudesta, kun taas toisinaan suhteen näkee oksettavana grooming-juttuna. Elokuva käyttää aikansa avatakseen, mistä tässä kaikessa on kyse ja ripottelee pitkin kestoaan ovelia vihjeitä näiden kolmen hahmon todellisista väreistä, kunnes paljastaa ne tehokkaassa huipennuksessa hienosti.

Näistä ripotteluista pidin erityisesti kohtauksesta, jossa Elizabeth on mukana, kun Gracie ja tämän Mary-tytär valitsevat mekkoa tytön valmistujaisiin. Sen lisäksi, että kohtaus kuvataan peilin kautta ja tarkat katsojat voivat huomata Elizabethin jatkuvasti kopioivan Gracien eleitä ja asentoja, esittääkseen tätä leffassa paremmin, Gracie näyttää todellisia puoliaan lipevillä puheillaan. Hieno on myös kohtaus, jossa Elizabeth pyydetään puhumaan koulun teatteriryhmälle, jossa Mary sattuu olemaan mukana. Elizabeth puhuu siitä, kuinka häntä kiehtovat moraalisesti harmailla alueilla liikkuvat, niin sanotut "pahishahmot", eikä tunnu yhtään tajuavan, että Mary suuttuu taustalla siitä, kuinka Elizabeth puhuu hänen äidistään. Myöhemmin myös Joe suutahtaa Elizabethille, kun tämä puhuu pariskunnan elämästä tarinana, ymmärtämättä lainkaan, että oikeat ihmiset ovat todella käyneet tämän läpi. Leffa kritisoi hieman tositapahtumiin perustuvien elokuvien sensaatiohakuisuutta, joskin samalla se myös kompastuu vähän samaan kuoppaan. On hassua, että leffassa kritisoidaan Elizabethia ja elokuvantekijöitä, jotka haluavat hyötyä Gracien ja Joen suhteesta, kun samalla itse May December hyötyy Mary Kayn ja Vilin kohusuhteesta.

Tätä tiettyä kyseenalaisuutta lukuun ottamatta Samy Burchin käsikirjoitus on todella väkevä. Se pistää katsojansa todella pohtimaan, sekä sisältää oivia metaforia. Hahmojen välinen dialogi on onnistuneesti kirjoitettua ja itse hahmot ovat erinomaisen moniulotteisia. Burch ei ole halunnut käsitellä vaikeaa aihettaan tyypillisen mustavalkoisesti ja hyvä niin. Vahvan tekstin pohjalta ohjaaja Todd Haynesin on ollut helppo työstää vahva elokuva. Haynes leikittelee genreille toimivasti ja pääasiassa draamaan kääntyvä May December pitää myös sisällään oudon komediallisia puolia, sekä myös trillerimäistä ahdistavaa ilmapiiriä. Tähän päälle elokuva on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Tekniset puolet ovat kunnossa lavasteita, valaisua ja äänityöskentelyä myöten. Elokuvan musiikit ovat Marcelo Zarvosin tulkintoja Michel Legrandin säveltämistä musiikeista Sanansaattaja-filmiä (The Go-Between - 1971) varten. Ylidramaattiset pianonsoitot ovat samanaikaisesti kiinnostava häiriötekijä että ravisteleva tehokeino.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

May December, 2023, Gloria Sanchez Productions, Killer Films, MountainA, Project Infinity, Taylor & Dodge