The Last House (2026) - elokuva-arvostelu

THE LAST HOUSE

Ohjaus: Louis Leterrier

Näyttelijät: Wagner Moura, Greta Lee, Riley Chung, Noah Alexander Sosnowski, Emma Ho, Gabriel Chung, Arden Cho, Sid Edwards, Eveline Reynolds-Boison, Audrey Anderson ja Ali Asghar Shah

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 13

The Last House on Netflixin uusi jännityselokuva. Matthew Robinson kehitteli elokuvan idean ja työsti ideansa pohjalta käsikirjoituksen, joka kulki aluksi työnimellä "11817". Tammikuussa 2025 Netflix nappasi projektin ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden huhtikuussa. Nyt The Last House on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse kiinnostuin sen premissistä. Katsoinkin leffan pari päivää sen julkaisun jälkeen.

Kun loputtomalta tuntuva sade yhtäkkiä alkaa, perheet ympäri maailman huomaavat että normaalin myrskyn sijaan kyse on jostain yliluonnollisesta, mikä estää heitä poistumaan kodeistaan.

The Last Housen keskiössä on Delgadon perhe, joka vetäytyy kotiinsa suojaan sateelta, vain huomatakseen, että sade estää mystisesti heitä poistumasta talostaan. Ovet eivät aukea, eivätkä myöskään ikkunat, aivan kuin taivaalta putoavat vesipisarat muodostaisivat taloa ympäröivän kilven. Perheeseen kuuluvat Jason-isä (Wagner Moura), Ann-äiti (Greta Lee), Ruth-tytär (Riley Chung) ja Graham-poika (Noah Alexander Sosnowski). Hahmot suhtautuvat sopivan eri tavoin tilanteeseen ja periaatteessa, ajatuksen tasolla heidän erilaisten persoonien yhteentörmäyksistä voisi saada aikaiseksi hyviä konflikteja, kun heidän kotinsa muuttuu omituiseksi vankilaksi. Hahmoille kirjoitettu dialogi on kuitenkin vaivaannuttavan jäykkää, saaden jopa yleensä mainiot Mouran ja Leen näyttämään kehnoilta, jopa melkein robottimaisen kömpelöiltä osissaan. 

The Last House on kuin M. Night Shyamalanin nykytuotannon elokuva. Siitä löytyy kiehtova lähtöasetelma omaperäisen mysteerin kera, joka kuitenkin hukkuu kertakaikkisen töksähtelevän toteutuksen alle. Elokuvassa on runsaasti potentiaalia ja mielenkiintoisia ideoita ja vertauskuvia korona-ajan eristykseen, sekä luontoon liittyviin asioihin, luonnonsuojeluun ja luonnon ja ihmisen yhteentörmäykseen. Osaavissa käsissä The Last Housesta voisi kuoriutua oikein mainio selviytymistrilleri satumaisilla elementeillä höystettynä.

Potentiaalisuus tekeekin The Last Housen katsomisesta niin pirun turhauttavaa puuhaa. Aluksi näyttelijöiden jäykkyys ja yleensä hyvien pääosatähtien kömpelö yritys saada tönköt vuorosanat kuulostamaan luontevilta saavat kulmat kohoilemaan. Sitten leffan rytmitys alkaa häiritä. Kohtaukset on leikattu kuin trailereihin. Niistä on silputtu kaikki hengitysvara pois, mikä lisää luonnottomuuden ja robottimaisuuden tunnetta. Napakasta editoinnista huolimatta elokuva muuttuu jopa hieman pitkäveteiseksi. Kestoa on vajaat pari tuntia, mutta lopputulos tuntuu huomattavasti sitä pidemmältä. 

Seuraavaksi silmät alkavat pyöriä kotisohvalla, kun The Last House sortuu siihen pahimpaan temppuun, joista Netflixin nykytuotannot saavat eniten lokaa niskaansa: hahmot pakotetaan selittämään ja toistamaan tilannettaan kohtauksesta toiseen, jotta jopa puhelintaan selaava katsoja pysyy perässä. Silloin tällöin leffa väläyttelee uusia, lähtökohtaisesta kiinnostavia juttuja mukaan, mutta nämä hetket saavat vain turhaantumaan voimakkaammin. Loppua kohti yritetään rakentaa suurta huipennusta, mutta tapa, jolla tarina viedään päätökseensä, tuntuu yhä hölmömmältä, mitä enemmän sitä jälkikäteen pureksii.

Elokuvan on ohjannut Louis Leterrier, jonka filmografia tarjoaa aika ailahtelevan kattauksen, oli kyse sitten mainiosta toimintaraina The Transporterista (2002), kelpuutettavasta taikurileffa Suuresta puhalluksesta (Now You See Me - 2013) tai kertakaikkisen upeasta nukkeanimaatiosarja Tumma kristalli: Vastarinnan ajasta (The Dark Crystal: Age of Resistance - 2019). The Last House valuu harmillisesti listan häntäpäähän, mitä ei toki auta yhtään Matthew Robinsonin kökkö käsikirjoitus tai Adam Goughin heikko editointi. Epätasaisiin puoliin kuuluvat myös ailahteleva kameratyöskentely ja halvan näköiset tietokonetehosteet. Leffan harvoja onnistumisia taas ovat lavasteet, jotka saavat Delgadojen kodin näyttämään ihan oikeasti eletyltä, sekä Yair Elazar Glotmanin säveltämät musiikit, jotka yrittävät parhaansa tuoda mukaan tunnelmaa, kun Leterrier ei siihen kykene.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last House, Yhdysvallat, 2026, 3 Arts Entertainment, Carrousel Studios, Chernin Entertainment, Rocket Science, Thank You Pictures, Thank You Studios

Toy Story 5 (2026) - elokuva-arvostelu

TOY STORY 5

Ohjaus: Andrew Stanton

Näyttelijät: Joan Cusack, Tim Allen, Tom Hanks, Greta Lee, Scarlett Spears, Conan O'Brien, Shelby Rabara, Craig Robinson, Mykal-Michelle Harris, Lori Alan, Jay Hernandez, Wallace Shawn, John Ratzenberger, Jeff Bargman, Blake Clark, Anna Vocino, Bonnie Hunt, Kristen Schaal, Tony Hale, John Hopkins, Ernie Hudson, Annie Potts, Keanu Reeves ja Alan Cumming

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixarin ensimmäinen täyspitkä animaatioelokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Toy Story 2 (1999) oli myös menestys ja Toy Story 3 (2010) tienasi lippuluukuilla yli miljardin, voitti parhaan animaatioelokuvan Oscarin ja oli jopa ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Kolmas osa oli tarkoitettu trilogian huipennukseksi, mutta vuonna 2019 ilmestyi vielä Toy Story 4, jonka päätähti Tom Hanks totesi jäävän sarjan viimeiseksi. Elokuvasarjaa päätettiin laajentaa leffalla Lightyear (2022), mutta kun se osoittautui suureksi taloudelliseksi flopiksi, sen jatko-osa päätettiin kuopata ja Pixar ilmoittikin työstävänsä jälleen uutta Toy Storya. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan repliikkejä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Toy Story 5 on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän valtavan paljon alkuperäisestä Toy Story -trilogiasta, mutta mielestäni myös neljäs osa ja Lightyear olivat hyviä. Minua jopa harmitti paljon, että Lightyearin jatko-osa jätettiin tekemättä, sillä olisin mieluummin katsonut lisää sitä ja jättänyt varsinaisen Toy Storyn rauhaan. Kuitenkin kun viidennen osan juonikuvaus paljastettiin, pidin sitä kekseliäänä ja ajankohtaisena ideana. Vähitellen olen alkanut innostua leffasta ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Toy Story 5:n ja vieläpä IMAX-salissa.

Kun Bonnie-tyttö saa käsiinsä huippusuositun Lilypad-älytabletin, Jessie, Buzz Lightyear ja muut pelkäävät lelujen ajan lopun koittaneen.

Tutut Toy Story -hahmot tekevät jälleen kerran paluun - jopa sheriffi Woody (äänenä Tom Hanks), joka neljännen osan päätteeksi lähti omille teilleen, kokiessaan polkunsa johdattaneen pois Bonnie-tytön (Scarlett Spears) luota. Woody jää kuitenkin tällä kertaa enemmän sivuhenkilöksi, kuten tekee myös avaruusranger Buzz Lightyear (Tim Allen), sillä keskiöön nousee nimittäin lehmityttö Jessie (Joan Cusack), joka yrittää keksiä keinon saada Bonnien innostumaan jälleen leluista, kun älylaitevillitys tarttuu lapsiin kaikkialla. Jessie nousee onnistuneesti leffan keulakuvaksi ja elokuva syventää entisestään hahmon aiempaa traumaa hänet hylänneen Emilyn tiimoilta, tuoden tälle kuviolle vuosikymmenten jälkeen tunteikkaan päätöksen.

     Menossa ovat mukana myös jo alkuperäisessä leffassa esitellyt herra Perunapää (Jeff Bergman), Slinky-koira (Blake Clark), Rex-dinosaurus (Wallace Shawn) ja Röh-säästöporsas (John Ratzenberger), sekä myöhemmin sarjan varrella matkaan tarttuneet uskollinen hevonen Napakymppi, Dolly-nukke (Bonnie Hunt) ja Kahveli-haarukka (Tony Hale), kun taas uusina hahmoina Toy Story 5 esittelee Lilypad-älytabletin (Greta Lee), joka korvaa välittömästi lelut Bonnien huomion keskipisteenä, hevosia rakastavan Blaze-tytön (Mykal-Michelle Harris), vessa-apulelu Smartypantsin (Conan O'Brien), lelukamera Snappyn (Shelby Rabara) ja GPS-paikantimenakin toimivan virtahepolelu Atlasin (Craig Robinson). Monet vanhoista tutuista käyvät lähinnä näyttäytymässä, mutta uudet hahmot toimivat oivallisesti. Smartypants on joko hupaisa tai ärsyttävä, riippuen siitä, kuinka hyvin katsojalle uppoavat vessapaperilta näyttävän lelun vessatoimiin liittyvät kymmenet vitsit.

Pixaria ja Toy Story -elokuvasarjaa ei nähtävästi koskaan pitäisi epäillä. Toy Story 5 voi olla syntynyt Disneyn ja Pixarin epätoivoisesta yrityksestä tienata helpot rahat tutulla ja suositulla franchisella, kun uudet ideat eivät vedä tarpeeksi katsojia teattereihin. Mutta kun puikkoihin pistää Andrew Stantonin kaltaisen tekijän, joka on aiemmin ohjannut Pixarille huikeat Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) ja WALL-E:n (2008), epätoivoinen rahastuskin muuttuu loistavaksi elokuvaksi. Toy Story 5 on jälleen kerran taattua Pixar-laatua, tarjoten monikerroksisen seikkailun, josta niin perheen pienimmät kuin aikuiset voivat nauttia. Aika ei käy missään kohtaa pitkäksi, huumoria riittää moneen makuun ja elokuva iskee tietty salakavalasti parikin kertaa tunteisiin. Moni raavas mieskin poistuu teatterista kyyneliä poskiltaan pyyhkien.

Elokuvan tarina on todella nokkela ja hyvin ajankohtainen. Nykyään yhä vain nuorempia lapsia näkee kaikkialla älylaitteiden lumoissa ja lelut unohtuvatkin siinä samalla nurkkaan pölyyntymään. Mutta miltä tämä teknologian aalto näyttäytyy sitten lelujen silmissä, etenkin Jessien, jota aiempi hylkäys kummittelee edelleen? Tilannetta tarkastellaan onnistuneesti eri vinkkeleistä, eikä homma ole niin mustavalkoinen kuin aluksi voisi luulla. Elokuvalla on erinomainen teema yhteydestä ja sen tärkeydestä. Toisaalta älyluurit saavat samassa tilassakin olevat ihmiset täysin erilleen, mutta samalla luurin kautta voi löytää yhteyden johonkuhun, jota ei välttämättä olisi koskaan muuten tavannut. Aihe on osuva niin lapsiin kuin aikuisiinkin. Toy Story 5 on hauska, jännittävä, kaunis, syvällinen, koskettava ja kaikin puolin mahtava lisäys yhteen kaikkien aikojen parhaista elokuvasarjoista.

On varmaan sanomattakin selvää, että visuaalisesti Toy Story 5 on puhdasta silmäkarkkia. Hahmot ovat tietty veikeän näköisiä ja liikkuvat sulavasti, kun taas taustat ovat pullollaan ällistyttäviä yksityiskohtia. Valoja, varjoja ja värejä hyödynnetään näyttävästi ja esimerkiksi Woodysta näkee kaikki vuosien varrella tapahtuneet kolhut ja kulumiset. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja vanha kunnon Randy Newman tunnelmoi jälleen mahtavasti musiikeillaan, tuoden vahvan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Toy Story 5, Yhdysvallat, 2026, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Tron: Ares (2025)

TRON: ARES

Ohjaus: Joachim Rønning

Pääosissa: Jared Leto, Greta Lee, Evan Peters, Jodie Turner-Smith, Arturo Castro, Gillian Anderson, Hasan Minhaj, Sarah Desjardins, Selene Yun, Cameron Monaghan ja Jeff Bridges

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Disneyn scifielokuva Tron (1982) oli pienimuotoinen hitti, josta muodostui myöhemmin kulttiklassikko. Lähes 30 vuotta myöhemmin Disney päätti kokeilla uudestaan onneaan elokuvasarjan kanssa, mutta vaikka Tron: Perintö (Tron: Legacy - 2010) menestyi hyvin, kolmannen leffan teko osoittautui  haasteeksi. Alun perin Tron: Perinnön ohjaaja Joseph Kosinskin ja käsikirjoittajakaksikko Edward Kitsiksen ja Adam Horowitzin oli tarkoitus työstää suora jatko-osa, joka kulki työnimellä "Tron: Ascension", mutta Kitsis ja Horowitz jättivät projektin lopulta Olipa kerran -televisiosarjan (Once Upon a Time - 2011-2018) takia ja Kosinskikin siirtyi muihin leffoihin. Vuonna 2017 Disney ilmoitti käynnistävänsä kolmannen elokuvan teon puhtaalta pöydältä ja Jared Leto kiinnitettiin tuottajaksi ja päätähdeksi. Vuonna 2020 Garth Davis palkattiin ohjaajaksi, mutta tammikuussa 2023 hänet korvattiin Joachim Rønningilla. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein saman vuoden elokuussa ja nyt, viidentoista vuoden odotuksen jälkeen Tron: Ares on saapunut elokuvateattereihin. Itse miellän kaksi ensimmäistä Tronia ihan meneviksi tieteisseikkailuiksi, mutten ole koskaan erityisemmin innostunut tästä leffasarjasta. Kävin kuitenkin uteliaana katsomassa Tron: Aresin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Kevin Flynnin ja hänen poikansa Samin katoamisen jälkeen ENCOM-yhtiö on kilpaillut Dillinger Systemsin kanssa siitä, kumpi keksii nopeammin keinon tuoda tietokoneohjelmat meidän maailmaamme. ENCOM-yhtiön johtajan Eve Kimin löydettyä koodin, jolla nämä ohjelmat voivat jäädä pysyvästi fyysiseen maailmaan, Dillinger lähettää soturinsa Aresin varastamaan koodin.

Fanien pettymykseksi Tron: Ares ei jatka Tron: Perinnön hahmojen tarinaa, vaan esittelee uuden hahmokattauksen, jotka jatkavat Flynnien ja Dillingerien perintöä. Yhdellä puolella ovat Flynnin yhtiön ENCOMin työntekijät, joihin kuuluvat muun muassa uusi johtaja Eve Kim (Greta Lee), tälle uskollinen Seth (Arturo Castro), Ajay (Hasan Minhaj) ja Erin (Sarah Desjardins), kun taas vastapuolella ovat Dillinger Systemsin uusi nuori pomo Julian Dillinger (Evan Peters) ja tämän äiti Elisabeth (Gillian Anderson). Yhtiöt ovat jo pitkään yrittäneet kääntää ajatusmaailmaansa ja sen sijaan, että he etsisivät keinoa päästä tietokonemaailmaan, he haluavat tuoda tietokonemaailman meidän maailmaamme. Osittain yhtiöt ovat jo onnistuneet, mutta ongelmana on, että nämä tietokoneohjelmat kestävät meidän maailmassamme vain 29 minuuttia, ennen kuin ne palaavat takaisin bittiavaruuteen. Yhtiöt kilpailevatkin siitä, kumpi keksii ensimmäisenä tehdä siirrosta pysyvän. Kuviossa ja hahmoissa olisi potentiaalia, mutta ihmishahmot jäävät aika tylsiksi ja pinnallisiksi tyypeiksi. Eve on kiva ja tahtoo tehdä hyvää, kun taas Julian on ilkimys ja haluaa tehdä pahoja. Ja siinäpä se. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan vaihtelevasti. Lee on menevä roolissaan, mutta Peters ei saa tuotua lihaa luiden ympärille tylsän pahishahmonsa kanssa.

     Elokuvan kiinnostavin hahmo on itse Ares, Dillingerien luoma turvaohjelma, jota näyttelee Thirty Seconds to Mars -yhtyeestäkin tunnettu ja ahdistelukohujen keskellä viime aikoina ryvennyt Jared Leto. Kun Ares tuodaan maailmaamme, tämän käsitykset minuudesta alkavat muovaantua ja on mielenkiintoista seurata tämän tietokoneohjelman kehityskaarta. Yleensä turhankin villisti roolinsa vetävä Leto on kerrankin onnistuneen pidättyväinen Aresina, joskin kuvauksissa miehellä oli tuttuun tapaansa meno päällä. Leto nimittäin vaati, että kaikki kohtelevat häntä kuin Aresta - jopa silloin kun kamerat eivät käyneet.

Tron: Ares on saanut maailmalla aika nihkeän vastaanoton ja lipputulot näyttävät jo nyt siltä, että Disney tuskin ryhtyy tekemään neljättä elokuvaa kovinkaan pian. Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat matalat, joten minun täytyy yllätyksekseni tunnustaa, että pidin näkemästäni enemmän kuin etukäteen ajattelin. Kyse on aika keskinkertaisesta elokuvasta, mutta on Ares silti ihan kiva lisäys Tron-sarjaan, viihdyttäen parhaimmillaan passelisti. Mukana on pari todella näyttävää toimintakohtausta, joiden parissa olin oikein tyytyväinen, istuessani IMAX-salissa ja ahmiessani popcornia. 

Tarinansa ja ihmishahmojensa puolesta leffa on hieman köykäinen, mutta itse nimikkohahmo Ares onneksi pelastaa paljon kiinnostavalla kehityskaarellaan. Vähemmän yllättäen tosimaailman kokevaa Aresta ei paljoa enää kiinnosta palata tietokoneeseen käskytettäväksi ja piankos tietokoneohjelma ryhtyy jo sooloilemaan, pistäen niin Dillingerien kuin ENCOMin aikomukset sekaisin. Lisäksi etukäteen kyseenalaistamani ratkaisu kääntää leffasarjan konsepti päälaelleen ja tuoda tietokoneohjelmat meidän maailmaamme, sen sijaan että me menisimme tietokonemaailmaan, toimii lopulta kivan erilaisena ideana sarjalle. Tron: Ares tekee vähän kuin käänteiset Jumanjit, kyseisen elokuvasarjan alkuperäisteoksessa (1995) pelien tunkeillessa meidän maailmaamme ja jatko-osissa meidän hypätessä itse peliin. Ei kuitenkaan hätää, tässä "Matriisissa" vieraillaan silti useamman kerran, jopa ihastuttavan retrosti, millä kosiskellaan alkuperäisen Tronin faneja innostumaan edes hetkeksi.

Ohjaaja Joachim Rønning tekee kelvollista työtä tunnelman ja isojen toimintakohtausten parissa, mutta Jesse Wigutow'n käsikirjoitus jättää paljon toivomisen varaa. Wigutow ei myöskään tunnu uskovan katsojan pysyvän kärryillä, jolloin hahmot on pistetty selittämään tapahtumia turhauttavuuteen asti. Jos jotain ei kuitenkaan voi kritisoida, niin elokuvan vaikuttavaa audiovisuaalista tarjontaa. Tron: Ares näyttää ja kuulostaa todella hyvältä. Leffa on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja tietokonetehosteet lukeutuvat vuoden parhaisiin. Äänityöskentely on pätevää ja Nine Inch Nailsin säveltämät musiikit jyskyttävät menemään todella iskevästi. Ihan Tron: Perinnössä kuultujen Daft Punkin melodioiden tasolle ei päästä, mutta kuten Daft Punk tuossa leffassa, myös Nine Inch Nails varmistaa, että musiikit ovat Tron: Aresin parasta antia.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mahdollista jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tron: Ares, 2025, Walt Disney Pictures, Paradox, Sean Bailey Productions

Arvostelu: Past Lives (2023)

PAST LIVES

Ohjaus: Celine Song

Pääosissa: Greta Lee, Teo Yoo, John Magaro, Seung Ah Moon, Seung Min Yim, Ji Hye Yoon, Choi Won-young ja Min Young Ahn

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: S

Past Lives on ohjaaja-käsikirjoittaja Celine Songin esikoiselokuva. Song työsti elokuvan tarinan omien elämänkokemustensa pohjalta ja sai kaupattua ideansa A24-yhtiölle. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2021 ja lopulta Past Lives sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2023. Nyt elokuva saapuu myös Suomen elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä positiivisin mielin, sen saamien runsaiden kehujen takia. Ilokseni pääsin näkemään Past Livesin ennakkoon sen lehdistönäytöksessä jo ennen joulua.

Lapsuudenystävät ja toisiinsa ihastuneet korealaislapset Na Young ja Hae Sung joutuivat eroon toisistaan, kun Na Youngin perhe muutti Amerikkaan. Vuosia myöhemmin Na Young ja Hae Sung kohtaavat uudestaan.

Greta Lee ja Teo Yoo näyttelevät Na Youngia (amerikkalaisnimeltään Nora Moonia) ja Hae Sungia, jotka olivat hyvät ystävät lapsina ja ihastuneita toisiinsa, mutta jotka joutuivat erilleen, Na Youngin perheen muutettua Kanadaan. Erillään ja varttuessaan he eivät kuitenkaan unohda toisiaan ja vuosien jälkeen he alkavatkin jälleen pitämään yhteyttä. Lee ja Yoo istuvat rooleihinsa erittäin hyvin, etenkin Lee, joka tulkitsee todella lahjakkaasti hahmonsa monimutkikkaita tunteita elokuvan aikana. Heidän väliltä löytyy aitoa kemiaa ja katsojana haluaakin nähdä Na Youngin, tai siis Noran ja Hae Sungin päätyvän lopulta yhteen. Onko se kuitenkaan mahdollista, ainakaan tässä elämässä?

     Elokuvassa nähdään myös John Magaro Noran miehenä Arthurina, joka luo toimivaa kolmiodraamaa kaiken keskelle. Arthuria kohtaan muovautuu monenlaisia tuntemuksia, sillä toisaalta mies tuntuu seisovan Noran ja Hae Sungin onnen välissä, mutta toisaalta taas Arthur on pidettävä heppu, jonka haluaisi löytävän onnen rakastamansa Noran kanssa. Toisin kuin Leen ja Yoon välillä, Leen ja Magaron väliltä ei harmillisesti löydy lainkaan kemiaa, mikä saa katsojan kaiken aikaa kokemaan Noran ja Hae Sungin olevan kuin luodut toisilleen. Muuten Magaro suoriutuu hyvin osastaan.

Past Lives osoittautui erittäin mainioksi draamaelokuvaksi, josta huomaa nopeasti, kuinka henkilökohtaisesta työstä on kyse. Elokuvan kautta ohjaaja-käsikirjoittaja Celine Song käsittelee omaa kokemustaan lapsuudestaan, kun hänen perheensä muutti Etelä-Koreasta Kanadaan ja hän joutui jättämään vanhan elämänsä taakseen ja aloittamaan täysin uudenlaisen elämän. Tämän lisäksi päällä on vaikea rakkaustarina hahmoista, joita voisi luonnehtia sielunkumppaneiksi, jotka eivät kuitenkaan tunnu voivan saada toisiaan. Elokuva ei kerro tarinaansa jenkkityyliin tavanomaisen suorasukaisesti ja kliseisesti, vaan leffa syventyy realistisemmin ihmisten ja tunteiden monimutkikkuuksiin. Lopputulos onkin katkeransuloinen ja teatterista poistuu hieman ristiriitaisin miettein.

Vaikka olisikin elänyt koko ikänsä samassa maassa ja vaikkapa samassa kaupungissa, eikä vastaavaa rakkaustarinaa olisi sattunut omalle kohdalle, Past Livesin kertomus on takuulla jokaiselle enemmän tai vähemmän samaistuttava. Kaikki ovat takuulla jossitelleet jossain kohtaa elämäänsä, että mitä jos tämä juttu olisi mennyt eri lailla tai mitä jos olisin tehnyt tuolloin toisin, millaista elämäni olisi nykyään? Tällainen asioiden läpikäynti kuuluu vahvasti ihmisluonteeseen ja elokuva rakentuukin vahvasti tämän varaan. Riippuen siitä, kuinka lähelle omaa elämää elokuvan aiheet osuvat, sitä tunteikkaampi sen katselukokemus luultavasti on. Jotkut saattavat tunnistaa jotain pientä vertailukohtaa, kun taas jotkut saattavat nähdä elokuvan peilaavan omaa elämää liiankin tarkasti. Itse odotin elokuvan osuvan tunteisiin lujempaa, enkä lopulta poistunut Past Livesista ihan niin vaikuttuneena ja myytynä kuin olisin odottanut ja toivonut.

Ensikertalaiseksi elokuvantekijäksi Celine Song vakuuttaa välittömästi ja jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä hänen tulevat työnsä tarjoavat. Song ammentaa omista elämänkokemuksistaan mainioon käsikirjoitukseen ja rakentaa sen pohjalta oivan haikean ilmapiirin leffaan. Past Lives on myös teknisiltä puoliltaan toimiva. Se on hyvin kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu kasaan, joskin itse jäin kaipaamaan hieman enemmän Na Youngin ja Hae Sungin lapsuutta, minkä lisäksi Noran ja Arthurin välille muovautuu suhde turhan nopeasti, jolloin leffan pitää jälkikäteen selittää, miksi he päätyivät yhteen. Lavastus ja puvustus ovat oivalliset ja äänimaailma hyvin työstetty Christopher Bearin ja Daniel Rossenin herkkiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Past Lives, 2023, A24, A24 Films, Killer Films, 2AM, CJ ENM Co.

Arvostelu: Suuri kusetus (Strays - 2023)

SUURI KUSETUS

STRAYS

Ohjaus: Josh Greenbaum

Pääosissa: Will Ferrell, Jamie Foxx, Isla Fisher, Randall Park, Will Forte, Brett Gelman, Rob Riggle, Greta Lee, Sofia Vergara, Josh Gad, Jimmy Tatro, Dan Perrault, Harvey Guillén, Jack De Sanz ja Dennis Quaid

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 12

Strays, eli suomalaisittain Suuri kusetus on Will Ferrellin ja Jamie Foxxin tähdittämä komediaelokuva. Dan Perrault kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ideansa pohjalta ja Universal Pictures hankki tekstin käsiinsä vuonna 2021. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Suuri kusetus on saapumassa elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että teattereihin olisi tulossa aikuisille suunnattu räävitön komediaelokuvia puhuvista koirista. Koin leffan trailerin hauskana ja harmittelinkin, kun elokuvan alkuperäinen kesäkuinen ensi-ilta viivästyi kahdella kuukaudella. Kävin positiivisin mielin katsomassa Suuren kusetuksen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Reggie-koira rakastaa omistajaansa Dougia sydämensä kyllyydestä. Doug taas ei voi sietää Reggietä ja yrittää toistuvasti hankkiutua koirasta eroon. Eräänä päivänä Doug ajaa usean tunnin matkan kaupunkiin ja jättää Reggien sinne. Kun Reggie kohtaa muita hylättyjä koiria, hän ymmärtää vihdoin, ettei hänen kiintymyksensä Dougiin ole molemminpuolista ja päättää kostaa omistajalleen.

Elokuvan keskiössä on Will Ferrellin ääninäyttelemä koira Reggie, aika hönö tapaus, joka ei tajua, että hänen rakas omistajansa Doug (Will Forte) vihaa koiraansa. Kun Reggielle vihdoin valkenee, mitä Doug on hänestä mieltä, hän päättää kostaa miehelle tuntuvasti. Ferrellin ääni istuu hauvalle oivallisesti ja hän on varsin hupaisa roolissaan. Suloinen ja sympaattinen Reggie voittaa toki välittömästi katsojan puolelleen ja katsojana haluaakin nähdä koiran saavan kostonsa. Forte taas toimii mainiosti Reggien mulkvistina omistajana, joka yrittää epätoivoisesti päästä rakistaan eroon.

     Reggie ei joudu kostoreissulle yksin, vaan hän saa kaverikseen kulkukoira Bugin (äänenä Jamie Foxx), terapiakoira Hunterin (Randall Park) ja perheensä hankittua uuden koiranpennun, hylätyksi itsensä kokeman Maggien (Isla Fisher). Muutkin koirat toimivat mainiosti ja tuovat oivat omat persoonansa peliin mukaan. Bug on rääväsuu, Hunter on hiljaisempi tapaus ja Maggien vainu toimii paremmin kuin poliisikoirien. Koiranelikon matkaa ryhtyy seuraamaan varsin mielellään, kun he kohtaavat monenlaista tyyppiä, niin ihmisten kuin eläinten muodoissa. Sivuosissa nähdään ja kuullaan muun muassa Brett Gelman, Rob Riggle, Sofia Vergara, Josh Gad ja käsikirjoittaja Dan Perrault itse.

En tiedä, lupailiko traileri hauskempaa elokuvaa, vai odotinko rivoja puhuvista koirista kertovalta elokuvalta liikoja, mutta koin Suuren kusetuksen harmilliseksi pettymykseksi. Se on ihan kiva hömppä, mitä voi suositella katsottavaksi kaveriporukalla, jolloin se on luultavasti hauskimmillaan, mutta vekkulissa premississä olisi mielestäni ollut aineksia parempaankin. Elokuvan traileri oli hulvaton ja harmillisesti parhaat vitsit löytyivätkin jo siitä. Tämä ei toki ole ongelma heille, jotka eivät ole traileria nähneet, mutta itse olen nähnyt sen useita kertoja ja kun katsoin vihdoin itse elokuvan, vitsit olivat menettäneet jo tehonsa. Osa ongelmasta on, että traileriin napakasti leikatut vitsit esitetään hieman hitaammin itse filmissä ja moni potentiaalisesti hauska kohtaus kärsiikin tästä komediallisen ajoituksen tökkimisestä. Jotkut vitseistä jäävät lähinnä idean tasolla hyviksi, kun taas osa vitseistä ampuu täysin maalitaulun ohi. Söpöjen koirien törkyturpaisuus jaksaa naurattaa aluksi, mutta siitäkin katoaa särmä, kun esimerkiksi Bugin lähes jokainen lause sisältää kirosanan.

Leffan tarina kantaa tarpeeksi hyvin läpi puolentoista tunnin keston, joskin ajoittain elokuva käy hämmentävän pitkäveteiseksi. Koirien matka pitää sisällään monenlaisia koettelemuksia, joista osa viihdyttää onnistuneesti ja osaa kohtauksista katsoo lähinnä toivoen, että elokuva osaisi jo siirtyä eteenpäin. Loppuhuipennus on onneksi odotuksen arvoinen, mutta silti leffasta jää uupumaan jotain. Se on kyllä tarpeeksi ronski (jopa niin ronski, että leffan saama K12-ikäraja tuntuu turhan alhaiselta), mutta ronskius ei ihan siirry aidosti hauskaksi komediaksi.

Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä isompaa leffaansa tekevä Josh Greenbaum, joka suoriutuu tontistaan pääasiassa menevästi - erityisesti kun huomioi, että monissa kohtauksissa kameran edessä pyörivät vain koulutetut koirat. Koiria ja heidän kouluttajiaan täytyykin kehua, sillä jossain kohtaa katsoja voi huomata uskovansa, että hauvat oikeasti puhuvat ja suunnittelevat kostoa. Greenbaumin komediantaju on kuitenkin vielä vähän hakusessa ja Suuresta kusetuksesta olisi luultavasti saatu parempi osaavammalla ohjaajalla. Dan Perraultin käsikirjoitus on ihan lystikäs, vaikka se luottaa liikaa muualta lainattuihin vitseihin, sekä koirille ominaisen toiminnan huomioimiseen, joka on ajatuksen tasolla hupaisaa, mutta toteutukseltaan aika latteaa. Suuri kusetus on kelvollisesti kuvattu, mutta leikkauksessa sitä olisi voinut tiivistää vielä hieman lisää. Koirien suut ovat mainio erikoistehoste, mutta jotkut muut efekteistä näyttävät halvoilta, etenkin finaalissa. Äänimaailma on toimivasti rakennettu, vaikkei Dara Taylorin musiikki nousekaan koskaan esille.

Yhteenveto: Suuri kusetus on ihan kivaa komediahömppää, joka ei kuitenkaan yllä vekkulissa premississään täyteen potentiaaliinsa. Tarina on oikein menevä ja nappaa tarpeeksi hyvin mukaansa. Koirille on keksitty monenlaista kommellusta, jotka viihdyttävät kuitenkin vaihtelevasti. Osa kohtauksista huvittaa onnistuneesti, kun taas jotkut kohtaukset jopa pitkästyttävät. Myös komedian taso vaihtelee läpi leffan. Parhaat vitsit löytyivät jo trailerista ja loput tarjoavat lähinnä hymähdyksiä, jos sitäkään. Rivoja puhuvien hauvojen hauskuus hiipuu oudonkin nopeasti. Koiria ja näiden kouluttajia täytyy silti kehua ja ääninäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti. Suuri kusetus jäi itselleni harmilliseksi pettymykseksi, eikä se ollut läheskään niin lystikäs leffa kuin toivoin. On se silti menevää kertakäyttöviihdettä, josta tosiaan saa parhaiten irti kaveriporukalla katsottuna. Vanhemmille täytyy kuitenkin huomiona todeta, että vaikka elokuvan ikäraja on vain K12, eli voisit viedä jopa 9-vuotiaan katsomaan Suurta kusetusta, ei se jatkuvan kiroilunsa, huumejuttujensa ja erilaisten seksikohtaustensa takia ole soveliasta katseltavaa vielä ihan niin nuorille.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Strays, 2023, Universal Pictures, Lord Miller, Gloria Sanchez Productions, Picturestart, Rabbit Hole Productions (II), Universal Animation Studios