Rick and Morty, kausi 9 (2026) - sarja-arvostelu

RICK AND MORTY - KAUSI 9

Luojat: Justin Roiland ja Dan Harmon

Näyttelijät: Ian Cardoni, Harry Belden, Chris Parnell, Spencer Grammer, Sarah Chalker, Keegan-Michael Key, Tilda Swinton, Tom Kenny, Ed Helms, Paul Lieberstein, Oscar Nunez, Rob Riggle, Amy Ryan, Owen Wilson, Ty Burrell, Stephen Root, Justin Long, Bill Camp, Andy Serkis, Joe Lo Truglio ja Malin Åkerman

Genre: animaatio, komedia, scifi

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Dan Harmonin ja Justin Roilandin luoma animaatiokomediasarja Rick and Morty nousi jättisuosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin loppuvuodesta 2013. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes ja ilman Roilandia tehdyt seitsemäs ja kahdeksas kausi vain pitävät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan repliikkinsä ja animaattorit kävivät taas töihin. Nyt Rick and Mortyn yhdeksäs tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa HBO Maxin kautta) ja itse olin innostunut sarjan jatkumisesta - onhan se yksi suosikeistani. Katsoinkin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Mortylle selviää, että Rick on alkanut viettämään aikaa Pahan Mortyn kanssa. Kaksikon päätyessä uusiin seikkailuihin, Jerry-isä jännittää työhaastattelua, Summer-sisko erotetaan koulusta ja Beth-äiti kokeilee huumeita.

Rick and Mortyn tutut hahmot tekevät paluun, lukuun ottamatta presidentti Curtisia (Keith David), jonka oma sarja President Curtis (2026-) käynnistyi samana päivänä, kun Rick and Mortyn yhdeksäs kausi päättyi. Nimikkohahmot Rick Sanchez (Ian Cardoni) ja hänen lapsenlapsensa Morty Smith (Harry Belden) ajautuvat taas jos jonkinlaisten seikkailujen ja selkkausten keskelle. Rickin ja Mortyn hankala dynamiikka on jälleen erinomainen. Vaikka hahmot suuttuvatkin usein toisilleen erilaisista asioista, on heidän välillä tietynlainen vahva side, jota ei voi murtaa. Rick ja Morty ovat aina yhtä mainioita hahmoja, joiden kanssa hyppää taas kerran erittäin mielellään erilaisten kommellusten pyörteisiin.

     Myös Rickin ja Mortyn perheenjäsenet, eli Rickin tytär ja Mortyn äiti Beth (Sarah Chalke), hänen miehensä Jerry (Chris Parnell) ja heidän tyttärensä, eli Mortyn sisko Summer (Spencer Grammer) ovat menossa mukana. Jerry ja Summer pääsevät hyvin esille, mutta Beth joutuu tyytymään tällä kaudella harmillisen harvoihin näyttäytymisiin. Kausi on lisäksi pullollaan vierailevia tähtiä ja jaksojen varrella kuullaan muun muassa Keegan-Michael Key, Tilda Swinton, Ed Helms, Amy Ryan, Owen Wilson, Andy Serkis, Justin Long ja Stephen Root erilaisina avaruuden ja toisten maailmojen olentoina, robotteina, sarjamurhaajina sun muina Rick and Mortylle ominaisina kummajaisina.

Rick and Mortyn yhdeksäs kausi tarjoaa sarjalle ominaiseen tapaan kymmenen toinen toistaan sekopäisempää ja mielikuvituksellisempaa seikkailua niin avaruuden halki kuin toisissa ulottuvuuksissa lukemattomien eri rinnakkaistodellisuusversioiden kera. Parit jaksoista ovat kelvollisia, muutamat erittäin mainioita ja mahtuupa sekaan pari sarjan kulta-aikojen kanssa kilpailevaa huippuluokan jaksoa. Erityisen paljon pidin kauden seitsemännestä jaksosta, jossa Rick ja Morty päätyvät planeetalle, missä heidän täytyy hyödyntää kekseliäällä tavalla evoluutiota, päihittääkseen planeetan ekosysteemin. 

Vaikkei yhdeksäs kausi olekaan kokonaisuutena yhtä huikea kuin sarjan alkupää, täytyy silti nostaa hattua, että vielä yhdeksännelläkin kaudellaan tekijöiden ideoiden tulva ei näytä hupenemisen merkkejä. Pidän myös valtavasti siitä, että sarjan omintakeinen huumorintaju ei ole juuri muuttunut kevyempään suuntaan. Tekijät eivät pelkää käsitellä raskaita aihepiirejä rikkinäisestä perheestä alkoholismiin, puhumattakaan eksistentiaalisista kriiseistä ja ajoittain aika melankolisestakin maailmankuvasta, jotka ääretön maailmankaikkeus loputtomine rinnakkaistodellisuuksineen tuo tullessaan. Jutut ovat usein synkkiä, mutta tekijät onnistuvat kääntämään kohtaukset hersyvän huumorin puolelle, vaikka osa ajatuksista tai konsepteista jäisikin jakson päätyttyä kummittelemaan takaraivoon. Sarjaa on luvassa vielä ainakin kolme tuotantokautta lisää ja jos taso pysyy yhä näinkin hyvänä, katson Rick and Mortyä ilomielin lisää tulevaisuudessakin.

Ja pitäähän sitä toki kehua vielä sarjan aina yhtä oivallista animaatiojälkeä. Hahmot ovat veikeän näköisiä ja liikkuvat sulavasti. Animaattorit päästävät jälleen luovuutensa valloilleen erilaisten olentojen ja maailmojen kanssa, ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, sekä toisinaan pieniä lisävitsejä. Kausi on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Ryan Elderin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com

Rick and Morty, Yhdysvallat, 2013-, Adult Swim, Justin Roiland's Solo Vanity Card Productions, Harmonius Claptrap, Williams Industries

Arvostelu: Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To - 2014)

NUIJA JA TOSINUIJA KAKS

DUMB AND DUMBER TO

Ohjaus: Peter Farrelly ja Bobby Farrelly

Pääosissa: Jim Carrey, Jeff Daniels, Kathleen Turner, Rachel Melvin, Laurie Holden, Rob Riggle, Steve Tom, Don Lake, Tembi Locke, Brady Bluhm, Paul Blackthorne, Bill Murray ja Cam Neely

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Jim Carreyn ja Jeff Danielsin tähdittämä komediaelokuva Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 2014) oli taloudellinen jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Esiosaelokuvassa Tosinuija ja vielä nuijempi - kun Harry tapasi Lloydin (Dumb and Dumberer: When Harry Met Lloyd - 2003) ei kuitenkaan nähty Carreytä tai Danielsia, eikä siitä pitänyt juuri kukaan. Pyyhkiäkseen pois esiosaleffan luoman tahran, ohjaaja Peter Farrelly ja päänäyttelijät päättivät yhdistää voimansa taas ja tehdä vihdoin kunnon jatko-osan alkuperäiselle komedialle. Aluksi Warner Bros. Pictures näytti vihreää valoa leffalle, mutta päättikin vuonna 2013 jättäytyvänsä pois projektista, jolloin elokuva siirtyi Red Granite Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Dumb and Dumber To, eli suomalaisittain Nuija ja tosinuija kaks sai ensi-iltansa marraskuussa 2014. Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, eikä se menestynyt läheskään yhtä hyvin kuin kuin ensimmäinen osa, mutta se oli silti hitti lippuluukuilla. Itse katsoin Nuija ja tosinuija kaksin vasta seuraavana vuonna vuokralta, enkä pahemmin piitannut leffasta. Kun viime vuonna huomasin alkuperäisen Nuijan ja tosinuijan täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi arvostella alkuperäisen elokuvan. Hyppäsin suosiolla kaamean Tosinuija ja vielä nuijempi - kun Harry tapasi Lloydin yli, mutta halusin antaa Nuija ja tosinuija kaksille uuden mahdollisuuden.

Kun Harry saa tietää, että hänellä on aikuinen tytär, hän ja Lloyd lähtevät uudelle autoreissulle halki Yhdysvaltojen etsimään tätä.

Kahden vuosikymmenen jälkeen Jim Carrey ja Jeff Daniels palasivat kenties ikonisimpiin rooleihinsa Lloyd Christmasina ja Harry Dunnena, eli nuijana ja tosinuijana. Lloydin jäätyä ykkösleffassa nuolemaan näppejään rakkausrintamalla, on hän viettänyt viimeiset parikymmentä vuotta mielisairaalassa katatonisessa tilassa. Mutta kun Harry saa yllättäen tietää, että hänellä on aikuinen tytär, täytyy Lloyd napata mukaan ja lähteä etsimään lasta. Carrey ja Daniels tekivät paluunsa aidolta vaikuttavalla riemulla ja jatkavat koheltamista siitä, mihin hahmot jäivät viimeksi. Älykkyyttä ei ole vuosien varrella tullut lisää, mutta ilkikurisuutta senkin edestä. Nimittäin siinä, missä ykkösleffassa Lloyd ja Harry olivat tyhmiä, mutta sympaattisia, jatko-osassa he ovat jostain syystä ilkeitä idiootteja, jotka huutelevat tuntemattomille ikävyyksiä ja tönivät näitä puskaan omaksi huvikseen.

     Tutun kaksikon lisäksi elokuvassa nähdään myös Brady Bluhm ykkösleffasta tuttuna sokeana naapurina Billynä, joka on kasvanut aikuiseksi, mutta tykkää yhä linnuista, sekä uusina tuttavuuksina Kathleen Turner Harryn ex-tyttöystävänä Fraidana, Rachel Melvin tämän tyttärenä Pennynä, Steve Tom arvostettuna professori Pinchelow'na, Laurie Holden tämän vaimona Adelena, sekä Rob Riggle tuplaroolissa identtisinä kaksosina Travisina ja kapteeni Lippincottina. Muuan Bill Murray tekee myös cameon leffassa, joskin tätä tuskin tajuaa, jos ei tiedä jo entuudestaan, ketä hän esittää. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan menevästi rooleistaan, mutta vähemmän yllättäen Nuija ja tosinuija kaks on puhtaasti Carreyn ja Danielsin show.

Nuija ja tosinuija kaks oli mielestäni uusintakatselulla kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen parempi kuin muistin, mutta se jää silti todella pahasti alkuperäisen komediaklassikon jalkoihin. Elokuva naurattaa ajoittain makeasti, mutta siitä löytyy myös vikansa, lähtien päähenkilöiden muutoksesta häijympään suuntaan. Lähes kahden tunnin kestossaan elokuva on aavistuksen ylipitkä ja etenkin loppuhuipennus on turhan pitkäksi venytetty. Jotkut vitseistä lentävät myös ohi maalitaulun, eivätkä ykkösosasta väsyneesti kierrätetyt läpät, kuten "haluatko kuulla maailman TOISEKSI ärsyttävimmän äänen?" juuri naurata. Vitsit eivät jää ainoaksi kierrätykseksi, vaan Nuija ja tosinuija kaks kulkee muutenkin aika tuttuja polkuja. Pääkaksikko etsii jotakuta naista toiselta puolelta Yhdysvaltoja, tähän liittyy rikollisia sivuhahmoja, joista yksi jopa matkustaa jonkin aikaa päähahmojen kanssa, yrittäen pistää nämä hengiltä ja nähdäänpä seassa Lloydin yliampuva haaveilujakso ninjoineen kaikkineen.

Toisaalta, niinhän sitä sanotaan, että ei kannata yrittää korjata sitä, mikä ei ole rikki. Tuttu kaava ajaa asiansa, vaikkei meno nappaakaan samalla lailla mukaansa tai naurata yhtä hyvin kuin ykkösleffassa. Joitain hauskojakin hetkiä löytyy seasta, pääasiassa suuren myötähäpeän kautta. Jotkut pääkaksikon tyhmät jutut ovat suorastaan nerokkaita kekseliäisyytensä kanssa, jotkut jutut taas naurattavat ihan puhtaasti typeryytensä takia. Sopivassa mielentilassa Nuija ja tosinuija kaks viihdyttää ihan passelisti ja jos jotain, niin onhan se sentään paljon parempi kuin Carreytön ja Danielsiton Tosinuija ja vielä nuijempi - kun Harry tapasi Lloydin.

Peter Farrelly palasi ohjaamaan jatko-osankin, yhdessä veljensä Bobbyn kanssa, joka toimi alkuperäisessä Nuijassa ja tosinuijassa vain käsikirjoittajana. Farrellyt pitävät hupsun pöljää ilmapiiriä kelvollisesti yllä, mutta taisivat vuosien saatossa hieman unohtaa, mikä tässä dorkaduossa alun perin niin viehätti. Elokuva on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus- ja maskeeraustiimi on saanut Carreyn ja Danielsin näyttämään yhtä urpoilta kuin kaksi vuosikymmentä aiemmin. Carrey meni jopa niin pitkälle, että poistatti uudelleen paikkauksen lohjenneesta hampaastaan roolin uusimiseksi. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Empire of the Sunin johdolla eri yhtyeiden kappaleet säestävät matkaa ihan kivasti, joskin reissun biisivalinnat eivät ole yhtä mainioita kuin viimeksi.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dumb and Dumber To, 2014, Universal Pictures, New Line Cinema, Wessler Entertainment, Red Granite Pictures, Conundrum Entertainment, Motion Picture Corporation of America, Polyphony Digital

Arvostelu: Suuri kusetus (Strays - 2023)

SUURI KUSETUS

STRAYS

Ohjaus: Josh Greenbaum

Pääosissa: Will Ferrell, Jamie Foxx, Isla Fisher, Randall Park, Will Forte, Brett Gelman, Rob Riggle, Greta Lee, Sofia Vergara, Josh Gad, Jimmy Tatro, Dan Perrault, Harvey Guillén, Jack De Sanz ja Dennis Quaid

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 12

Strays, eli suomalaisittain Suuri kusetus on Will Ferrellin ja Jamie Foxxin tähdittämä komediaelokuva. Dan Perrault kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ideansa pohjalta ja Universal Pictures hankki tekstin käsiinsä vuonna 2021. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Suuri kusetus on saapumassa elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että teattereihin olisi tulossa aikuisille suunnattu räävitön komediaelokuvia puhuvista koirista. Koin leffan trailerin hauskana ja harmittelinkin, kun elokuvan alkuperäinen kesäkuinen ensi-ilta viivästyi kahdella kuukaudella. Kävin positiivisin mielin katsomassa Suuren kusetuksen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Reggie-koira rakastaa omistajaansa Dougia sydämensä kyllyydestä. Doug taas ei voi sietää Reggietä ja yrittää toistuvasti hankkiutua koirasta eroon. Eräänä päivänä Doug ajaa usean tunnin matkan kaupunkiin ja jättää Reggien sinne. Kun Reggie kohtaa muita hylättyjä koiria, hän ymmärtää vihdoin, ettei hänen kiintymyksensä Dougiin ole molemminpuolista ja päättää kostaa omistajalleen.

Elokuvan keskiössä on Will Ferrellin ääninäyttelemä koira Reggie, aika hönö tapaus, joka ei tajua, että hänen rakas omistajansa Doug (Will Forte) vihaa koiraansa. Kun Reggielle vihdoin valkenee, mitä Doug on hänestä mieltä, hän päättää kostaa miehelle tuntuvasti. Ferrellin ääni istuu hauvalle oivallisesti ja hän on varsin hupaisa roolissaan. Suloinen ja sympaattinen Reggie voittaa toki välittömästi katsojan puolelleen ja katsojana haluaakin nähdä koiran saavan kostonsa. Forte taas toimii mainiosti Reggien mulkvistina omistajana, joka yrittää epätoivoisesti päästä rakistaan eroon.

     Reggie ei joudu kostoreissulle yksin, vaan hän saa kaverikseen kulkukoira Bugin (äänenä Jamie Foxx), terapiakoira Hunterin (Randall Park) ja perheensä hankittua uuden koiranpennun, hylätyksi itsensä kokeman Maggien (Isla Fisher). Muutkin koirat toimivat mainiosti ja tuovat oivat omat persoonansa peliin mukaan. Bug on rääväsuu, Hunter on hiljaisempi tapaus ja Maggien vainu toimii paremmin kuin poliisikoirien. Koiranelikon matkaa ryhtyy seuraamaan varsin mielellään, kun he kohtaavat monenlaista tyyppiä, niin ihmisten kuin eläinten muodoissa. Sivuosissa nähdään ja kuullaan muun muassa Brett Gelman, Rob Riggle, Sofia Vergara, Josh Gad ja käsikirjoittaja Dan Perrault itse.

En tiedä, lupailiko traileri hauskempaa elokuvaa, vai odotinko rivoja puhuvista koirista kertovalta elokuvalta liikoja, mutta koin Suuren kusetuksen harmilliseksi pettymykseksi. Se on ihan kiva hömppä, mitä voi suositella katsottavaksi kaveriporukalla, jolloin se on luultavasti hauskimmillaan, mutta vekkulissa premississä olisi mielestäni ollut aineksia parempaankin. Elokuvan traileri oli hulvaton ja harmillisesti parhaat vitsit löytyivätkin jo siitä. Tämä ei toki ole ongelma heille, jotka eivät ole traileria nähneet, mutta itse olen nähnyt sen useita kertoja ja kun katsoin vihdoin itse elokuvan, vitsit olivat menettäneet jo tehonsa. Osa ongelmasta on, että traileriin napakasti leikatut vitsit esitetään hieman hitaammin itse filmissä ja moni potentiaalisesti hauska kohtaus kärsiikin tästä komediallisen ajoituksen tökkimisestä. Jotkut vitseistä jäävät lähinnä idean tasolla hyviksi, kun taas osa vitseistä ampuu täysin maalitaulun ohi. Söpöjen koirien törkyturpaisuus jaksaa naurattaa aluksi, mutta siitäkin katoaa särmä, kun esimerkiksi Bugin lähes jokainen lause sisältää kirosanan.

Leffan tarina kantaa tarpeeksi hyvin läpi puolentoista tunnin keston, joskin ajoittain elokuva käy hämmentävän pitkäveteiseksi. Koirien matka pitää sisällään monenlaisia koettelemuksia, joista osa viihdyttää onnistuneesti ja osaa kohtauksista katsoo lähinnä toivoen, että elokuva osaisi jo siirtyä eteenpäin. Loppuhuipennus on onneksi odotuksen arvoinen, mutta silti leffasta jää uupumaan jotain. Se on kyllä tarpeeksi ronski (jopa niin ronski, että leffan saama K12-ikäraja tuntuu turhan alhaiselta), mutta ronskius ei ihan siirry aidosti hauskaksi komediaksi.

Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä isompaa leffaansa tekevä Josh Greenbaum, joka suoriutuu tontistaan pääasiassa menevästi - erityisesti kun huomioi, että monissa kohtauksissa kameran edessä pyörivät vain koulutetut koirat. Koiria ja heidän kouluttajiaan täytyykin kehua, sillä jossain kohtaa katsoja voi huomata uskovansa, että hauvat oikeasti puhuvat ja suunnittelevat kostoa. Greenbaumin komediantaju on kuitenkin vielä vähän hakusessa ja Suuresta kusetuksesta olisi luultavasti saatu parempi osaavammalla ohjaajalla. Dan Perraultin käsikirjoitus on ihan lystikäs, vaikka se luottaa liikaa muualta lainattuihin vitseihin, sekä koirille ominaisen toiminnan huomioimiseen, joka on ajatuksen tasolla hupaisaa, mutta toteutukseltaan aika latteaa. Suuri kusetus on kelvollisesti kuvattu, mutta leikkauksessa sitä olisi voinut tiivistää vielä hieman lisää. Koirien suut ovat mainio erikoistehoste, mutta jotkut muut efekteistä näyttävät halvoilta, etenkin finaalissa. Äänimaailma on toimivasti rakennettu, vaikkei Dara Taylorin musiikki nousekaan koskaan esille.

Yhteenveto: Suuri kusetus on ihan kivaa komediahömppää, joka ei kuitenkaan yllä vekkulissa premississään täyteen potentiaaliinsa. Tarina on oikein menevä ja nappaa tarpeeksi hyvin mukaansa. Koirille on keksitty monenlaista kommellusta, jotka viihdyttävät kuitenkin vaihtelevasti. Osa kohtauksista huvittaa onnistuneesti, kun taas jotkut kohtaukset jopa pitkästyttävät. Myös komedian taso vaihtelee läpi leffan. Parhaat vitsit löytyivät jo trailerista ja loput tarjoavat lähinnä hymähdyksiä, jos sitäkään. Rivoja puhuvien hauvojen hauskuus hiipuu oudonkin nopeasti. Koiria ja näiden kouluttajia täytyy silti kehua ja ääninäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti. Suuri kusetus jäi itselleni harmilliseksi pettymykseksi, eikä se ollut läheskään niin lystikäs leffa kuin toivoin. On se silti menevää kertakäyttöviihdettä, josta tosiaan saa parhaiten irti kaveriporukalla katsottuna. Vanhemmille täytyy kuitenkin huomiona todeta, että vaikka elokuvan ikäraja on vain K12, eli voisit viedä jopa 9-vuotiaan katsomaan Suurta kusetusta, ei se jatkuvan kiroilunsa, huumejuttujensa ja erilaisten seksikohtaustensa takia ole soveliasta katseltavaa vielä ihan niin nuorille.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Strays, 2023, Universal Pictures, Lord Miller, Gloria Sanchez Productions, Picturestart, Rabbit Hole Productions (II), Universal Animation Studios

Arvostelu: Midnight Sun (2018)

MIDNIGHT SUN

Ohjaus: Scott Speer
Pääosissa: Bella Thorne, Patrick Schwarzenegger, Rob Riggle, Quinn Shephard, Nicholas Coombe, Suleka Mathew, Austin Obiajunwa, Alex Pangburn ja Tiera Skovbye
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 12

Midnight Sun perustuu samannimiseen japanilaiseen elokuvaan (タイヨウのうた) vuodelta 2006. Vuonna 2015 ilmoitettiin, että leffan pohjalta olisi tekeillä amerikkalainen versio ja kuvaukset alkoivat saman vuoden lokakuussa. Alunperin leffan oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2017, mutta sen ensi-ilta päätettiin siirtää alkuvuodelle 2018. Lopulta Midnight Sun ilmestyikin viime maaliskuussa ja se oli pienimuotoinen hitti, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Minun oli tarkoitus käydä katsomassa elokuva sen lehdistönäytöksessä, mutta jostain syystä se jäi minulta väliin ja päätin odottaa leffan vuokrausmahdollisuutta. Ja kun vuoden 2018 lopussa aloin vuokrailemaan leffoja, joita en ollut nähnyt teattereissa, päätin antaa Midnight Sunille mahdollisuuden ja vuokrasin sen Blockbusterista.

Nuori Katie Price sairastaa harvinaista xeroderma pigmentosum -sairautta; auringon valo on hänelle hengenvaarallista ja hänen täytyykin pysyä päivät kotona erityisikkunoiden takana. Eräänä yönä hän kuitenkin lähtee ulos ja kohtaa nuoren Charlie-pojan, jota hän on katsellut ikkunansa takaa jo vuosia.

Pääroolissa Katie Pricena nähdään laulaja Bella Thorne ja näyttelijänsä uran mukaan Katie tietty unelmoi laulamisesta ja kitaran soittamisesta isolle yleisölle. Katien sairaus kuitenkin estää häntä toteuttamasta unelmiaan. Sairaus tekee hahmosta kiinnostavan, mutta valitettavasti sitä ei hyödynnetä tarinassa kaikkein parhaalla tavalla. Siitä puhutaan koko ajan, mutta sen todellisia vaikutuksia ei näytetä tarpeeksi. Suurimmaksi osaksi koko elämänsä kotona viettänyt Katie on jäänyt paitsi tavallisesta nuoruudesta ja elokuva voisikin syventyä paremmin siihen, eikä vain toitottaa katsojille, että hän kuolee, jos auringon valo hipaiseekin hänen ihoaan. Kaikkein valitettavinta kuitenkin on, ettei Thorne ole kummoinen näyttelijä. Hän on suurimmaksi osaksi todella teennäinen ja tuntuu olevansa "kotonaan" leffassa vain laulaessaan. Repliikit tulevat ulos hänen suustaan hieman epäuskottavasti, eikä hänen eleensä tunnu luontevilta.
     Thorne on kuitenkin ihan menevä valinta rooliin, jos häntä vertaa Charlieta näyttelevään Patrick Schwarzeneggeriin. Patrick saattaa puhua paremmin englantia kuin Arnold-isänsä, mutta samaa karismaa ei todellakaan löydy. Patrick Schwarzenegger on täysin pökkelö leffan alusta loppuun, vaikka kuinka yrittää väläytellä epätoivoista muka-hurmurin hymyä. Thornen ja Schwarzeneggerin väliltä ei löydy lähes minkäänlaista kemiaa, jolloin he eivät saa myytyä katsojalle heidän hahmojen alkavaa romanssia. Charlielle on kirjoitettu oma taustatarinansa, mutta sekin on aika kömpelösti käsitelty.
     Midnight Sunissa ehdottomasti parasta ovat Katien isä (Rob Riggle) ja Katien paras kaveri Morgan (Quinn Shephard). Katien isä on aika perinteinen yli-innokas ja ylihuolehtiva isähahmo, joka ei päästäisi tytärtään millään ulos edes iltaisin, vaan haluaisi vain viettää tämän kanssa aikaa ympäri vuorokauden. Riggle onnistuu kuitenkin tekemään hieman tylsästä hahmostaan erittäin pidettävän olemuksellaan ja pääparia paremmilla näyttelijänlahjoillaan. Myös Shephard on huomattavasti lahjakkaampi kuin Thorne ja Schwarzenegger. Hänen Morgan-hahmonsa tarkoitus on tietty tuoda huumoria mukaan, mikä tekee myös hänestä pidettävämmän. Elokuva on aina parempi, kun siinä esiintyy jompikumpi näistä hahmoista.
     Elokuvassa nähdään myös Suleka Mathew Katien lääkärinä, Nicholas Coombe nörtti Garverina, Austin Obiajunwa ja Alex Pangburn Charlien kavereina, sekä Tiera Skovbye Charliesta kiinnostuneena Zoena. Zoe tulee tietty mustasukkaiseksi, kun Charlie alkaa tapailla Katiea hänen sijaan, mutta yllättäen tämä juonikuvio unohdetaan lähes heti, mikä herättää kysymyksen, miksi elokuva edes jaksoi vihjata kolmiodraamasta?

Filmistä löytyy mielenkiintoinen pohjaidea. Katien sairaudesta voisi oikealla tavalla käsiteltynä saada aikaiseksi oikeasti sydäntäsärkevän draamaelokuvan, millä voitetaan palkintoja ja saadaan arvostusta. Mutta tämä leffa ei todellakaan ole se oikea käsittely. Midnight Sun on vain teineille suunnattua lässynlää-romantiikkaa ja väkisin kyyneleitä puristavaa melodraamaa. Elokuva tuntuu todella epätoivoiselta yritykseltä olla seuraava Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars - 2014), mutta tästä puuttuu täysin sen teoksen sydän, sielu ja nokkeluus, minkä lisäksi päänäyttelijätkään eivät ole läheskään yhtä hyviä. Tähtiin kirjoitettu virhe onnistui niin hyvin, sillä Shailene Woodleyn ja Ansel Elgortin välillä tuntui oikeasti olevan jotain säpinää. Midnight Sun onkin lähempänä toista samanlaista elokuvaa, vuoden 2017 Kaikki kaikessa (Everything, Everything). Itse asiassa todella lähellä sitä leffaa, sillä molemmat kertovat sairaasta teinitytöstä, joka ei voi lähteä ulos, kunnes unelmien mies tulee vastaan, minkä takia sairauden aiheuttamat pelot täytyy pistää syrjään ja kokeilla rajoja.

Midnight Sun on kuitenkin vielä Kaikki kaikessa -elokuvaakin imelämpi ja tyhjänpäiväisempi. Elokuva yrittää olla mitä koskettavin rakkaustarina ja vaatii katsojilta kyynelvirtaa useaan otteeseen leffan aikana, mutta kehnosti kerrotun ja näytellyn romanssin takia kyyneleet eivät ole ansaittuja. Välillä turhaa draamaa luodaan ihan vain lisädraaman vuoksi (mikä toisaalta kuuluu teinien elämään), eikä sekään ole uskottavaa. Repliikit, joita päänäyttelijöille on kirjoitettu... voi hyvää päivää... ja se, miten näyttelijät sanovat repliikkinsä... voi vielä hyvempää päivää! Mukana on myös jättimäinen juoniaukko yhdessä elokuvan tärkeimmistä kohtauksista - miten tekijät ovatkaan möhlineet näin pahasti? Ja kuten jo sanoin, leffa kehittelee selvää kolmiodraamaa, mutta unohtaa sen lähes välittömästi. Midnight Sun haaskaa lähes kaiken potentiaalinsa ja lopputuloksena on vain erittäin unohdettava ja kömpelö teinidraama. Jopa esiteinitytöt, joille tämä on suunnattu ja jotka tästä innostuvat, tulevat parin vuoden jälkeen pyörittelemään silmiä tämän kehnoudelle.

Elokuvan on ohjannut Scott Speer, joka on tätä ennen tehnyt lähinnä musiikkivideoita, sekä ohjannut Step Up Revolution -leffan (2012). Speerillä on siis silmää tyylikkäille kuville, mutta tunnelmaa hän ei oikein onnistu luomaan. Speer ja käsikirjoittaja Eric Kirsten hyödyntävät kliseitä, eivätkä paikoitellen osaa lainkaan kirjoittaa repliikkejä, mitkä kuulostaisivat teinitytön sanomalta. Midnight Sun on kelvollisesti kuvattu ja leikkauskin on sujuvaa. Valaisu, lavasteet ja maskeeraukset ovat hyvin toteutetut. Elokuvan ongelmat eivät siis todellakaan synny tekniseltä puolelta. Nate Walcottin säveltämät musiikit lisäävät melodramaattisuutta ja ne, jotka kirjoittivat Katien laulut... voi pojat. Oletteko nähneet Youtubesta videon "Paardit ovat parhaat"? Jotkut tämän leffan biisien sanoituksista ovat samaa tasoa ja aiheuttavat suurta myötähäpeää.

Yhteenveto: Midnight Sun on imelä ja melodramaattinen rakkaustarina, mikä hukkaa kaiken potentiaalinsa. Elokuvasta löytyy mielenkiintoinen pohja tarinalle, muttei osaamista hyödyntää sitä. Käsikirjoittajat tekevät todella kömpelöä työtä yrittäessään pitää juonta kasassa ja mukaan mahtuukin ammottavaa juoniaukkoa sekä mitä kamalinta dialogia. Dialogikohtauksia ei yhtään auta Bella Thornen ja Patrick Schwarzeneggerin muutenkin kehno näytteleminen, eikä teiniparin väliltä löydy lainkaan kemiaa. Thorne osoittaa olevansa kelpo laulaja, mutta hänelle kirjoitetut kappaleet ovat kammottavasti sanoitettuja. Vain Rob Riggle ja Quinn Shepard tuovat mukaan jonkinlaista arvoa Katien isänä ja bestiksenä, mutta muuten filmi on todella laiska ja huono yritys olla uusi Tähtiin kirjoitettu virhe. Midnight Sun toimii vain ja ainoastaan samanlaisista imelistä ja itkua puristavista teinileffoista tykkääville, mutta hekin luultavasti huomaavat parin vuoden jälkeen, kuinka kehno tekele onkaan kyseessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Midnight Sun, 2018, Boies / Schiller Film Group, Wrigley Pictures

Yhteistyössä

Arvostelu: Hotel Transylvania 2 (2015)

HOTEL TRANSYLVANIA 2

Ohjaus: Genndy Tartakovsky
Pääosissa: Adam Sandler, Selena Gomez, Andy Samberg, Asher Blinkoff, Kevin James, Steve Buscemi, David Spade, Keegan-Michael Key, Sadie Sandler, Megan Mullally, Nick Offerman, Molly Shannon, Jonny Solomon, Rob Riggle ja Mel Brooks
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 7

Lapsille suunnattu hirviöelokuva Hotel Transylvania (2012) oli suuri menestys, joten tietty sille päätettiin tehdä jatkoa. Ensimmäisen osan ohjaajan, Genndy Tartakovskyn oli alunperin tarkoitus siirtyä toisen projektin pariin, mutta kun se ei lähtenytkään käyntiin, hän palasi työstämään Hotel Transylvania 2:a. Elokuvan tuotannossa syntyi ongelmia, kun päätähti Adam Sandler pyrki Tartakovskyn sanojen mukaan korkeampaan asemaan, jolloin he riitelivät useaan otteeseen. Tästä huolimatta leffa saatiin valmiiksi ja se ilmestyi syksyllä 2015. Filmi oli vielä isompi hitti kuin edeltäjänsä ja se sai hieman parempia arvosteluita. Itse kuitenkin näin Hotel Transylvania 2:n vasta viime vuonna. En ollut erityisemmin innostunut ensimmäisestä osasta, joten en kokenut suurta halua nähdä sen jatko-osaa. Eräänä päivänä kuitenkin huomasin, että se oli ilmestynyt Viaplayhin ja kun minulla ei ollut parempaakaan tekemistä, päätin katsoa sen. Elokuva oli mielestäni laimea ja ehdinkin jo unohtaa koko sarjan, kunnes huomasin, että kolmas osa, Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla (Hotel Transylvania 3: Summer Vacation - 2018) ilmestyisi tänä kesänä. Niinpä päätin antaa edellisille osille uuden mahdollisuuden. Noin kuukausi sen jälkeen, kun olin katsonut ensimmäisen Hotel Transylvanian uudestaan, kävin vuokraamassa Hotel Transylvania 2:n ja katsoin sen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Hotel Transylvania!

Mavis-vampyyri ja Jonathan-ihminen ovat menneet naimisiin ja saaneet lapsen, pienen Dennis-pojan. Kreivi Dracula säikähtää, kun Dennis ei osoita minkäänlaisia merkkejä siitä, että hän olisi hirviö. Dracula päättääkin näyttää Dennisille, millaista hirviönä olo on, toivoen että se nostaisi esille Dennisin sisäisen monsterin.

Edellisen osan tavoin myös Hotel Transylvania 2 on pääasiassa kreivi Draculaa ääninäyttelevän Adam Sandlerin showta. Kuten jo sanoin, ohjaaja Tartakovskyn mukaan Sandler yritti jatkuvasti olla korkeammassa asemassa tuotannossa, minkä kyllä huomaa. Jos jo edellinen filmi tuntui siltä, että Sandler on ollut liikaa mukana kirjoittamisprosessissa, niin tässä hän on ollut entistäkin enemmän - hänet on jopa merkitty toiseksi käsikirjoittajaksi! Tosin olen aika varma, että hän improvisoi useat omista repliikeistään, sillä huumori on täysin samaa kuin monissa muissa herran leffoissa. Hahmona kreivi Dracula on muuttunut iloisempaan suuntaan, eikä hän ole samalla lailla hyökkäilemässä muiden kimppuun. Tuttu yrmyilijä on yhä olemassa, mutta vanhasta vampyyristä on alkanut tulla pehmo.
     Kreivi Draculan ystävätkin ovat tietty mukana, kuten ovat myös heitä esittävät Adam Sandlerin ystävät. Tai no, Murray-muumion ääninäyttelijä on vaihtunut CeeLo Greenistä Keegan-Michael Keyhin. Jokaisella monsterikaveruksella - Murray-muumiolla, Frankensteinin hirviöllä (Kevin James), Wayne-ihmissudella (Steve Buscemi) ja näkymättömällä miehellä Griffinillä (David Spade) - on onneksi oma hetkensä loistaa ja jälleen on hauska huomata, kuinka ikoniset hirviöt on muutettu lapsiystävällisiksi, mutta harmillisesti hahmot lähinnä vain roikkuvat kreivi Draculan mukana. Omaksi suosikikseni hirviökamuista nousee Griffin, joka yrittää uskotella ystävilleen, että hänellä olisi näkymätön tyttöystävä.
     Myös Mavis-vampyyrinainen (laulaja Selena Gomez) ja Jonathan-ihmismies (Andy Samberg) nähdään leffassa, mutta he ovat paljon pienemmässä osassa kuin viimeksi. Jonathan on sama huoleton heppu, joka on innoissaan kaikenmaailman monstereista, mutta Mavis on muuttunut äidillisemmäksi, eikä erityisemmin pidä siitä, että hänen isänsä Dracula yrittää jatkuvasti saada todistettua, että Mavisin ja Jonathanin poika Dennis olisi myös vampyyri. Dennis (Asher Blinkoff) onkin mainio lisäys ja on hyvä, että hahmoon oikeasti keskitytään. On mielenkiintoista seurata, miten lapsi kasvaa maailmassa, jossa hirviöt ja ihmiset elävät sovussa.

Muita hahmoja elokuvassa ovat Wayne-ihmissuden tytär Winnie (äänenä Adam Sandlerin tytär Sadie) joka on Dennisin hyvä ystävä, Jonathanin ihmisvanhemmat Mike (Nick Offerman) ja Linda (Megan Mullally), uusi tuttavuus Oopperan kummitus (Jon Lovitz), kreivi Draculan isä Vlad-ukki (itse legendaarinen Mel Brooks), sekä vihreä Blobby-möykkyolio (Jonny Solomon), joka tarjoaa elokuvan parhaat naurut.

Vai pitäisikö jopa sanoa "ainoat naurut"... Hotel Transylvania 2 ei nimittäin ole kovin hauska filmi. Se ei itse asiassa ole kovin hyväkään. Jo edellinen osa kärsi pahasta keskinkertaisuudesta, mutta tätä on jopa vaikea katsoa. Elokuvan juoni ei ole millään lailla mukaansatempaava, eivätkä erilaiset kohtaukset, joissa kreivi Dracula pistää kaverinsa säikyttelemään ihmisiä, ole kovin kummoisia. Ne tuovat lähinnä mieleen yksittäiset lyhytanimaatiot, joita lapsena tuli katseltua. Ei niissä mitään erityistä ollut, mutta jokin niissä viehätti silloin. Yhdistettynä puolentoista tunnin elokuvaan, kohtaukset tuntuvat oudon irrallisilta, joilla ohutta juonta on väkisin pidennetty. Toisaalta juonesta voisi kyllä saada aikaiseksi menevän seikkailun koko perheelle, jossa opetellaan hyväksymään muut ja itsemme sellaisina kuin ne ovat, mutta tämä ei ole se seikkailu. Lopputulos tuntuu vain hätäisesti kasatulta jatko-osalta, jolla on pyritty rahastamaan, kun ensimmäinen osa on vielä lasten muistissa. Aikuiskatsojilla ei selkeästi ole väliä, eikä heille ole edes yritetty luoda mitään kiehtovaa. Ja kun elokuva kosiskelee ainoastaan perheen pienimpiä, on hassua, kuinka "karmiva" loppuhuipennuksesta on tehty.

Pienillä muutoksilla Hotel Transylvania 2 voisi olla ihan kiva kertakäyttöanimaatio. Filmistä löytyy niitä asioita, mitkä ensimmäisessä osassa hieman viehättivät. Itse hotellia olisi voinut esitellä enemmän ja laajentaa leffasarjan maailmaa, sillä se todella on kiehtova. Hahmoihin olisi voinut luoda pientä syvennystä, sillä tällaisenaan ikonisimmatkin hirviöt jäävät hieman tylsiksi tapauksiksi. Huumorista olisi voinut kirjoittaa huomattavasti luovempaa ja älykkäämpää. Kyllä, naureskelin ihan ääneen sille, kun vihreä Blobby ajelee metsässä ja saa tauotta osumaa oksilta, mutta siinä oli vain jotenkin onnistuttu. Monet vitseistä ovat lähinnä vain niin laiskoja, etteivät edes pari vauhdikkaampaa kohtausta pysty tuomaan intoa mukaan. Jopa siitä katoaa hauskuus, kun kreivi Dracula yrittää tutustua ihmisten teknologiaan, sillä Sony-yhtiö on päättänyt käyttää tilaisuutensa hyväkseen ja animoinut puhelimiin ja tietokoneisiin logonsa. Paikoitellen tämä saa leffan tuntumaan enemmän kalliilta puhelinmainokselta kuin oikealta elokuvalta. Ja siihen vielä päälle väkisin mukaan tungetut, irralliset tanssikohtaukset, on katselukokemus aikuisille jopa ärsyttävä. Lapset saattavat ilahtua, kun satoja vuosia vanha vampyyri alkaa yhtäkkiä tanssimaan nykypäivän radiojumputusten tahtiin, mutta olen silti sitä mieltä, että tekijät (lue: Adam Sandler) pitävät lapsia tyhmempinä kuin he oikeasti ovat.

Sentään elokuva on animoitu hyvin. Hahmot ovat yhä hyvin karikatyyrimaisia, mutta se sopii filmin tyyliin. Edellisen osan tavoin pidän siitä, kuinka värikäs elokuva on, vaikka leffa tapahtuukin pääasiassa yöaikaan. Yksityiskohtien määrä on lisääntynyt edelliseen osaan verrattuna, joten visuaalisuutensa puolesta elokuva on ensimmäistä Hotel Transylvaniaa parempi. Jälleen kerran äänimaailma on oivasti luotu, mutta musiikit koostuvat valitettavasti lähes täysin jo olemassa olevista hittikipaleista. Sandlerin ja edellisen osan kirjoittaneen Robert Smigelin työstämä käsikirjoitus on suurimmaksi osaksi laiska. Siinä aloitetaan kiehtovia juttuja, mutta niitä ei osata viedä yhtään mihinkään. Jos käsikirjoitus on näin heppoinen ja Sandler on ollut jatkuvasti paikalla komentelemassa, ei ihme, jos ohjaaja Tartakovskyn osaaminen ei pääse esille. Tällaisissa työolosuhteissa on varmasti hankala toimia.

Yhteenveto: Paras tapa kuvailla Hotel Transylvania 2:a on sanoa todella laiskasti "plääh-plä-plääh". Elokuvasta löytyy sama kiehtova maailma kuin edellisestä osasta, sekä hauskoja tapoja esittää klassiset hirviöt lapsiystävällisinä, mutta muuten vitsit eivät naurata, eikä itse tarina koskaan nappaa mukaansa. Leffa tuntuu lähinnä yksittäisiltä kohellusjaksoilta, jotka on yhdistetty jonkinlaiseksi paketiksi, mikä ei kuitenkaan tunnu eheältä kokonaisuudelta. Elokuvassa aloitetaan mielenkiintoisia ideoita ja teemoja, mutta niitä ei osata kuljettaa mihinkään, jolloin lopputuloksena on vain hyvin lattea ja laiska hömpötys. Päätähti Sandler on ollut ihan liikaa mukana tuotantoprosessissa ja olen aika varma, että leffa olisi parempi ilman häntä. Visuaalisesti elokuva on sentään edeltäjäänsä parempi, mutta muuten se lähinnä ärsyttää. Lapset saattavat ilahtua leffan hyperaktiivisesta meiningistä, mutta kun maailma on täynnä PALJON parempia koko perheen animaatioita, en suosittele Hotel Transylvania 2:a edes lapsille. Saa nähdä, millainen Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla tulee olemaan. Ei varmasti ole yllätys, että odotukseni eivät todellakaan ole korkeat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hotel Transylvania 2, 2015, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, LStar Capital, Media Rights Capital, Sony Pictures Digital, Sony Pictures Imageworks

Arvostelu: 22 Jump Street (2014)

22 JUMP STREET (2014)

Ohjaus: Phil Lord ja Christopher Miller
Pääosissa: Jonah Hill, Channing Tatum, Amber Stevens West, Peter Stormare, Ice Cube, Wyatt Russell, Jillian Bell, Nick Offerman, Keith Lucas, Kenneth Lucas, Jimmy Tatro, Caroline Aaron, Joe Chrest, Dave Franco ja Rob Riggle
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

1980-luvun televisiosarjaan perustuva 21 Jump Street (2012) oli kriitikoiden kehuma menestyskomedia, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Jatko-osan suunnittelu alkoikin heti, kun ensimmäinen leffa huomattiin hitiksi ja kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 2013. Hauskan kekseliäästi nimetty 22 Jump Street sai ensi-iltansa kesällä 2014 ja se oli edeltäjänsä tapaan menestys, minkä lisäksi monet kriitikot yllättyivät todella paljon siitä, ettei laatutaso ollut pudonnut, kuten hyvien komedioiden jatko-osille tuppaa käymään. Itse en kuitenkaan nähnyt sitä elokuvateatterissa, sillä silloin en ollut vielä nähnyt edeltäjää. Katsoin 21 Jump Streetin vasta saman vuoden syksynä ja muistan, kuinka nauroin hysteerisesti ja samalla olin vihainen itselleni, etten ollut katsonut sitä aiemmin, minkä takia en voinut käydä katsomassa 22 Jump Streetia. Vuokrasinkin 22 Jump Streetin heti, kun oli mahdollista ja nauroin paljon myös sen aikana. Nykyään omistan molemmat leffat Blu-rayna ja olen katsonut ne pariin otteeseen uudestaan. Mietin jo viime vuonna, että olisin arvostellut kummatkin osat, mutten saanut aikaiseksi tehtyä sitä. Kuitenkin loppukesästä 2017 minun teki voimakkaasti mieli katsoa Jump Streetit ja samalla päätin vihdoin arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa 21 Jump Street!

Poliisit Schmidt ja Jenko soluttautuvat tällä kertaa collegeen, selvittääkseen kuka levittää opiskelijoille uutta huumetta.

Schmidtiä näyttelee jälleen Jonah Hill ja Jenkon roolissa esiintyy yhä Channing Tatum. Kaksikko pistää taas kerran parastaan ja heidän veljellinen ystävyys välittyy vielä selkeämmin kuin edellisessä osassa. Kumpikin pääsee jälleen olemaan todella nolo ja myötähäpeää aiheuttava, jolloin katsojana pääsee nauramaan makeasti. Schmidtin ja Jenkon toilailuja on taas kerran äärimmäisen viihdyttävää seurata ja tässä leffassa painotetaan edellistä osaa enemmän, että kyttäkaksikkoleffojen pääkliseen mukaisesti heillä täytyy olla täysin erilaiset persoonat. Elokuvan aikana heidät pistetäänkin miettimään, ovatko he liian erilaiset, jotta tulisivat oikeasti kunnolla tekemisiin yhdessä?
     Rap-artisti Ice Cuben esittämä kapteeni Dickson on yhtä tympeä ja suuttunut kuin aiemmin - ehkä jopa enemmänkin. Hahmoa syvennetään mielenkiintoisesti leffassa ja hänestä tuodaan esille uusia puolia. Ice Cube ei vieläkään osoita, että hän olisi hyvä näyttelijä, mutta yrmyn johtajan roolissa hän onnistuu mahtavasti. Hän pääsee jälleen huutamaan ja kiroilemaan paljon, minkä lisäksi hänelle on saatu mukaan hauskoja juttuja.
     Collegen opiskelijahahmoja ovat taiteilijasielu Maya (Amber Stevens West), jalkapalloa pelaavat Zook (Kurt Russellin poika Wyatt) ja Rooster (Jimmy Tatro), kyyninen Mercedes (Jillian Bell), sekä kaksoset Keith ja Kenny Yang (Keith ja Kenneth Lucas). Kaksoset ovat ihan kiva lisäys, mutteivät jää erityisemmin mieleen, eivätkä he ole niin hauskoja kuin tekijät ovat luultavasti uskoneet. Jillian Bellistä taas ei ole oikein varma, onko hän vain ärsyttävä, vai löytyykö hänen tympeydestään enemmän hauskaa? Hänellä on hetkensä, mutta siihen se jää. Zook taas on oivallinen lisäys ja vaikkei Wyatt Russell ylläkään isänsä tasolle, on hän silti ihan kiva roolissaan. Nuorista paras on tässäkin leffassa taiteilijatyttö, josta löytyy hieman samaa kuin edellisen osan Mollysta, mutta joka on kuitenkin tarpeeksi erilainen hahmo. West on mainio osassaan.
     Elokuvassa nähdään myös pikaisesti edellisestä osasta tutut nörtit Zack (Dax Flame), Delroy (Johnny Pemberton) ja Roman (Stanley Wong), poliisipäällikkö Hardy (Nick Offerman), Schmidtin vanhemmat (Caroline Aaron ja Joe Chrest), Eric (Dave Franco) ja herra Walters (Rob Riggle). Opiskelijoiden lisäksi uusina hahmoina esitellään Peter Stormaren näyttelemä rikollispomo Haamu ja Marc Evan Jacksonin esittämä psykologi Murphy.

Siinä missä edellisessä osassa tehtiin pilkkaa uusintafilmatisointien kustannuksella, tässä vitsien kohteiksi joutuvat jatko-osat. Jo elokuvan alussa poliisipäällikkö Hardy kertoo uudistetusta Jump Street -projektista ja valittelee sitä, kuinka mielikuvituksettomat ihmiset vain yrittävät nähtyjä juttuja uudestaan ja luulevat, että isommalla budjetilla saisi paremman tuloksen, mutta eihän toinen osa koskaan onnistu. Leffassa heitetään myös nokkelasti vitsiä mahdollisesta kolmannesta osasta. 22 Jump Streetin juoni on todella lähellä edellistä osaa; vain kouluaste on noussut yliopistosta collegeen. Elokuvan aikana kuullaankin paljon vitsejä siitä, että tämä tutkimus on täysin samanlainen kuin aiempi tapaus, joka muutetaan jossain kohtaa ovelasti siihen, että yritetään uskotella sekä muille hahmoille että katsojille kyseessä olevan täysin eri tutkimus kuin viimeksi. Edellisen osan tapaan vitsit ovat suurimmaksi osaksi nerokkaita ja filmin aikana saakin nauraa useita kertoja, varsinkin jos ymmärtää teoksen itseironian. Vitsailun ansiosta katsojaa ei edes haittaa, että suurimmaksi osaksi tarina todella tuntuu siltä kuin tekijät olisivat kierrättäneet edellisen leffan juonen. Mukana on tarpeeksi paljon muutoksia ja yllätyksiä, jolloin tässäkin leffassa on oikeaa raikkautta.

22 Jump Street ei valitettavasti ole kuitenkaan yhtä hyvä kuin 21 Jump Street. Leffassa ei ole ihan samanlaista sydäntä mukana kuin edellisessä osassa ja vaikka toistavaan tarinaan on saatu erinomainen vitsi mukaan, oli tarinan toteutus parempi aiemmin. Elokuvan energiataso ei ole ihan yhtä korkealla, jolloin katsojaa ei imaista ihan samalla tavalla mukaan. Suurin harmi on kuitenkin, että edellisen filmin tarinasta on repäisty mukaan myös tylsä osio, jossa pääkaksikko pitää toisilleen mykkäkoulua, kunnes homma pitää saada ratkaistua. Tässäkään leffassa juonikuviota ei ole saatu hauskaksi, vaan se latistaa tunnelmaa jopa enemmän kuin edellisessä osassa, sillä tässä osio kestää kauemmin. Loppuhuipennuksessa on myös käynyt sama ongelma, joka piinaa useita toimintakomedioita, eli huumori tuntuu loppuvan, eikä mukana ole enää samaa iskua. Onneksi lopputekstien alussa nähtävä pätkä tarjoaa jälleen mojovat naurut. Pätkä kestää kauan ja muistan yhä, kuinka nauroin vedet silmissä katsoessani lopputekstejä ensimmäistä kertaa. Siinäkin täytyy todella ymmärtää filmin itseironia, jotta ymmärtää, miksi se on niin hulvaton. Hauskoja kohtia on muutenkin paljon, jolloin heikkoudet syövät vain yhden pisteen. 22 Jump Street tekeekin sen, mihin monet komediajatko-osat eivät kykene: se on oikein mainio elokuva.

Edellisen osan tapaan ohjauksesta vastaavat jälleen Phil Lord ja Christopher Miller. Kaksikko osoittaa taas kerran, että heidän kaltaisiaan elokuvantekijöitä komediat tarvitsevat nykypäivänä ja toivon, että he tekisivät pian uuden elokuvan (23 Jump Street pliis?). Olen vahvasti sitä mieltä, että Lucasfilm teki virheen erottaessaan Lordin ja Millerin tulevasta Han Solo -leffasta (2018), sillä he olisivat varmasti saaneet aikaan hauskan scifiseikkailuelokuvan. Toisaalta yhtiö teki virheen jo siinä, kun palkkasi kaksikon, sillä jos yhtiö ei halua leffastaan hauskaa, miksi se otti mukaan ohjaajat, jotka ovat ohjanneet vain huumorivetoisia elokuvia? Käsikirjoittajina toimivat tällä kertaa Michael Bacallin lisäksi myös Oren Uziel ja Rodney Rothman, jotka ovat pääasiassa onnistuneet hommassaan. Kuvaus, valaisu, lavastus ja ääniefektit ovat taas kerran mainiosti toteutetut, mutta leikkauksessa olisi voinut hieman tiivistää tylsähköä mykkäkouluosiota. Digiefektit eivät tässäkään ole kovin ihmeelliset ja räjähdykset näyttävät tietokoneella toteutetuilta, minkä lisäksi yhdessä kohtaa finaalia voi selvästi nähdä, että homma on kuvattu taustakangasta vasten.

Yhteenveto: 22 Jump Street on oivallinen jatko-osa, joka naurattaa usein, mutta joka ei kuitenkaan saavuta edeltäjänsä tasoa. Tämän ja edellisen osan tarinoiden samankaltaisuudesta heitetään hauskasti vitsiä, minkä lisäksi on todella viihdyttävää seurata Schmidtin ja Jenkon kohellusta - joiden rooleissa Jonah Hill ja Channing Tatum ovat yhä loistavat - mutta mukana ei ole täysin samaa sydäntä, jolloin lopputulos ei ole yhtä hyvä. Mukaan tungettu riitaosio on liian pitkä ja sen aikana leffa ehtii hetkeksi kadottaa katsojansa, mitä ei auta se, että loppuhuipennuksesta ei huumoria löydy kovin paljoa. Onneksi lopputekstien alussa oleva pätkä naurattaa erittäin makeasti. Ohjaajakaksikko Lord ja Miller on muuten onnistunut taas kerran, enkä malta odottaa, mitä he seuraavaksi tarjoavat. Tekninen toteutus on pääasiassa onnistunut, kuten myös tunnelmakin. Jos pidit edellisestä elokuvasta, niin kannattaa katsoa myös 22 Jump Street. Jos edellinen taas ei toiminut sinulle yhtään, niin kannattaa tämäkin jättää väliin, sillä leffat ovat hyvin samanlaiset. Omasta mielestäni kummatkin ovat hyviä ja todella hauskoja elokuvia, joten todella toivon, että 23 Jump Street ilmestyisi pian. On ollut puhetta siitä, että Jump Street -leffat yhdistettäisiin Men in Black -sarjaan (1997-2012) ja seuraavaksi olisi tiedossa "MIB 23", mutten täysin usko, että sellainen onnistuisi. Voihan sitäkin tietty kokeilla, kuten myös naisten tähdittämää versiota, josta on myös ollut puhetta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org
22 Jump Street, 2014, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, LStar Capital, Media Rights Capital, Original Film, Stephen J. Cannell Productions, Storyville, 75 Year Plan Productions, 33andOut Productions, JHF

Arvostelu: 21 Jump Street (2012)

21 JUMP STREET

Ohjaus: Phil Lord ja Christopher Miller
Pääosissa: Jonah Hill, Channing Tatum, Brie Larson, Dave Franco, Ice Cube, Rob Riggle, DeRay Davis, Caroline Aaron, Joe Chrest, Dax Flame, Johnny Pemberton, Stanley Wong, Jake Johnson ja Nick Offerman
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

21 Jump Street perustuu samannimiseen, Johnny Deppin tähdittämään televisiosarjaan, jota näytettiin vuodesta 1987 vuoteen 1991. Sarja oli aluksi iso hitti, mutta kun viimeiset kaudet eivät enää saaneet toivottua vastaanottoa ja päätähdet olivat poistuneet kokonaan, päätettiin sarja lopettaa. Kuitenkin vuonna 2008 Columbia Pictures ilmoitti, että sarjan pohjalta oli tekeillä elokuva, jonka päätähtinä nähtäisiin Jonah Hill ja Channing Tatum. Leffan teko lähti liikkeelle ja ohjaajiksi valitut Phil Lord ja Christopher Miller kertoivat filmin kuuluvan samaan maailmaan kuin alkuperäinen sarja, eikä kyseessä olisi kokonaan uusi versio. 21 Jump Street ilmestyi alkuvuodesta 2012 ja sen lisäksi että se menestyi todella hyvin, myös kriitikot yllättyivät, kuinka mainio komedia oli kyseessä. Jotkut elokuvan nähneistä olivat jopa sitä mieltä, että kyseessä oli yksi ilmestymisvuotensa parhaista elokuvista! Itse en kuitenkaan nähnyt 21 Jump Streetia vielä 2012. Kun leffa ilmestyi suoraan myyntiin ja vuokralle Suomessa, en ollut kovin kiinnostunut koko pätkästä. Jopa sen jatko-osa, 22 Jump Street (2014) oli ehtinyt saada ensi-iltansa, ennen kuin vihdoin näin sen. Vuonna 2014 käytin koko syysloman elokuvien katseluun, jolloin kävin lähes joka päivä Makuunissa vuokraamassa elokuvia. 21 Jump Street tuli leffoja selatessani vastaan ja päätin antaa sille mahdollisuuden, ja nauroin todella paljon katsoessani sitä. Olin todella ärsyyntynyt, etten ollut katsonut sitä aiemmin, jolloin olisin voinut käydä katsomassa jatko-osan leffateatterissa, mutta olin iloinen, että vihdoin näin sen. Samana jouluna sainkin sen lahjaksi ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Mietin jo viime vuonna kummankin elokuvan arvostelemista, mutten jostain syystä saanut sitä aikaiseksi. Lopulta elokuussa 2017 päätin vihdoin katsoa ja arvioida kummatkin leffat.

Nuoret poliisit Schmidt ja Jenko päätyvät mukaan Jump Street -projektiin, jossa heidän pitää soluttautua yliopistoon ja selvittää, kuka levittää opiskelijoille uutta hengenvaarallista huumetta.

Schmidtin roolissa nähdään leffan tarinan kirjoittanut Jonah Hill, kun taas Jenkoa esittää Channing Tatum. Kuten kyttäkaksikkokomedioiden sääntöön kuuluu, täytyy hahmojen olla selkeästi erilaisia. Schmidt on lyhyempi ja pulleampi, ja edustaa aivoja, kun taas Jenko on lihaksikas ja sporttinen, jota tytöt vilkuilevat. Hölmöjä he ovat kuitenkin molemmat. Hahmot ovat noloja ja monet heidän teoistaan ja sanoistaan aiheuttavat suurta myötähäpeää, jolloin ei voi muuta kuin nauraa makeasti. Hauskat vitsit eivät kuitenkaan yksinään riitä, vaan toimiva kaksikko muodostuu uskottavan lujasta ystävyydestä ja se oikein huokuu Hillistä ja Tatumista. Heidän kaverikemiansa toimii aivan mahtavasti, jolloin heitä jaksaisi katsoa vaikka monta tuntia putkeen. Näyttelijöinä kumpikaan ei ole mitä ihmeellisin, mutta he sopivat silti täydellisesti rooleihinsa.
     Jump Street -osastoa johtaa rap-artisti Ice Cuben näyttelemä kapteeni Dickson. Ice Cube ei todellakaan ole kovin kummoinen näyttelijä ja aluksi voi tuntua oudolta, että hänet on otettu mukaan leffaan. Kuitenkin hänkin on niin osuva valinta rooliin, että on vaikea kuvitella ketään muuta kapteeniksi. Tai noh, ehkä Samuel L. Jacksonin, sillä välillä tuntuu kuin Ice Cube yrittäisi parhaansa olla kuin hän. Kapteeni Dickson vaikuttaa nimittäin kaiken aikaa vihaiselta ja hän kiroilee paljon, sekä haukkuu poliisejaan. Yksi Ice Cuben tavaramerkki on hänen suuttunut ilmeensä, joka tuo hienon lisän uhkaavaan, mutta huvittavaan johtajaan.

Yliopiston opiskelijoita ovat taiteilijasielu Molly (Brie Larson), ympäristöstä välittävä Eric (Dave Franco), sekä fysiikkanörtit Zack (Dax Flame), Delroy (Johnny Pemberton) ja Roman (Stanley Wong). Nörtit ovat ihan hauska lisä, mutta he eivät ole hahmoina oikein mitään muuta kuin nörttejä. Persoonina Molly ja Eric ovat paljon kiinnostavammat ja viidestä nuoresta paras näyttelijä on selvästi Larson, joka voitti viime vuonna Oscar-palkinnon roolisuorituksestaan Roomissa (2015). Larsonista löytyy oikeanlaista rentoutta kameran edessä, jolloin hän tuntuu olevan kaiken aikaa luonteva ruudulla. Dave Franco sen sijaan näyttää tässäkin leffassa siltä kuin olisi koko ajan pienesti päihteiden vaikutuksen alaisena. Hänen tyhjä katseensa ja laiska äänensä pistävät ihmettelemään, miten ihmeessä hän on ylipäätään edes päässyt mukaan elokuviin? Isoveljensä takia tietenkin. Jos hänen veljensä James ei olisi iso tähti, en usko, että Dave esiintyisi kovin monissa filmeissä. Tässä hän on ihan kiva roolissaan, mutta osaan olisi voinut valita jonkun paremman.
     Elokuvassa nähdään myös Nick Offerman poliisipäällikkö Hardyna, DeRay Davis rikollisjengin pomona, Jake Johnson koulun rehtori Dadierina, Rob Riggle liikunnanopettaja Waltersina, sekä Caroline Aaron ja Joe Chrest Schmidtin vanhempina.

Kaverikyttäkomedia voi aluksi kuulostaa jo täysin puhki kulutetulta idealta, josta on kaikki riemu jo ehditty löytää ja hyödyntää elokuvissa. Kuten jo sanoin, niihin leffoihin kuuluu ehdottomasti se, että päähahmojen täytyy olla selkeästi erilaiset kontrastin takia, eivätkä tämän filmin päähenkilöt ole poikkeus. Silti jotenkin ihmeellisesti 21 Jump Streetiin on löydetty tuoreutta, jolloin elokuvan aikana ehtii jopa unohtaa lajityypin kliseet. Ja kun niitä kliseitä tulee mukaan, leffa tiedostaa ne kliseiksi ja osaa hyödyntää niitä oivallisilla tavoilla. High school -ympäristöäkin on käytetty teinipätkissä niin paljon, että siihen ei ole keksitty mitään uutta aikoihin. Hyvännäköiset juhlijat ovat aina suosittuja, kun taas koulussa menestyvät olivat rumia ja kiusattuja. Tässä leffassa on kuitenkin tajuttu, ettei maailma ole enää samanlainen paikka, joten suosio ei enää synny samoista asioista kuin aiemmin. Lihaksikkaita urheilijoita suositummat ovatkin ne, jotka ovat fiksuja ja jotka välittävät asioista, kuten ympäristöstä ja toisten tunteista. 21 Jump Street löytää vitsit juuri oikeilla tavoilla, minkä ansiosta se ilahduttaa läpi kestonsa.

Mielestäni 21 Jump Street on yksi 2000-luvun parhaista komedioista ja suurin syy siihen on, että tekijät ovat oikeasti pistäneet sydämensä mukaan elokuvaan. Se ei ole vain kertakäyttöinen hassuttelu, jonka unohtaa nopeasti, vaan se jaksaa naurattaa vielä muutaman katselukerrankin jälkeen lähes yhtä hyvin kuin ensimmäisellä katselukerralla. Paikoitellen leffa on jopa hulvaton, varsinkin kun se osaa nauraa itselleen ja edustamalleen lajityypille. Nykypäivänä monet ovat sitä mieltä, että Yhdysvalloissa elokuvantekijöiltä on ideat loppu, jonka takia leffat kierrättävät vain jo olemassa olevia tarinoita. Nykyään ilmestyykin paljon uusintafilmatisointeja, minkä lisäksi vanhoja leffoja ja sarjoja yritetään herättää henkiin 2000-luvulla. Nämä yritykset eivät valitettavasti kuitenkaan tunnu onnistuvan, vaan lopputulokset jäävät jatkuvasti mitäänsanomattomiksi. 21 Jump Street löytää kuitenkin myös siitä itseironista huumoria ja yhdessä kohtaa eräs hahmoista jopa toteaa, että hänen mielestään koko Jump Street -projektin uudelleen avaaminen tuntuu vain siltä, että mielikuvituksettomat tyypit kierrättävät vanhoja asioita ja toivovat, ettei kukaan huomaa mitään. Perinteikkäämpää kohellustakin tietty löytyy, minkä lisäksi mukana on myös paljon häröjä vitsejä. Yllättävää kyllä, toimintakohtauksissa nähdään ihan kunnolla verta, minkä lisäksi toimintapätkät ovat oivallisesti toteutetut. On hienoa, ettei leffalle käy kuten monille muille toimintakomedioille, eli vitsit loppuvat ennen elokuvaa, vaan tarinan huipennuskin saa katsojat hekottelemaan. Filmi tarjoaa myös hauskoja yllätyksiä, jotka lisäävät kokemuksen miellyttävyyttä.

Ohjaajakaksikko Phil Lord ja Christopher Miller on onnistunut hienosti. He ovat saaneet tunnelman osumaan juuri oikeaan paikkaan ja ovat päässeet käyttämään kekseliäisyyttään useaan otteeseen. Komediagenre todella tarvitsee Lordin ja Millerin kaltaisia tekijöitä ja toivon, että he ovat jonain päivänä ohjaamassa lisää hauskoja filmejä - kuten vaikkapa 23 Jump Street... jooko? Käsikirjoittaja Michael Bacall on myös hoitanut hommansa hyvin, minkä lisäksi tekninenkin toteutus on pääasiassa hyvää. Kuvaus, leikkaus, valaisu, lavastus ja ääniefektit toimivat, mutta muutamat visuaaliset tehosteet eivät näytä erityisen hyviltä. Parissa kohtaa nähtävät digiräjähdykset ovat todella selkeästi tietokoneella toteutetut. Tunnusmusiikkia lukuunottamatta Mark Mothersbaughin sävellykset eivät jää mieleen, vaan päähän jäävät soimaan useat elokuvassa kuultavat radiojumputuskappaleet.

Yhteenveto: 21 Jump Street on todella hauska toimintakomedia, jonka katsoo oikein mielellään uudestaankin. Leffasta löytyy useita kliseitä, mutta se osaa pääasiassa hyödyntää niitä taidokkaasti ja hauskasti. Tunnelma on erinomaisesti luotu ja leffasta näkyy, että tekijöillä on ollut hauskaa elokuvan parissa. Hauskaa on myös katsojilla, sillä filmin aikana nauraa useita kertoja ääneen, eikä huumori lopu edes loppuhuipennuksen ajaksi, kuten monissa toimintakomedioissa käy. Dave Francoa lukuunottamatta näyttelijät onnistuvat loistavasti rooleissaan - jopa Ice Cube, jonka yrmyilylle on vihdoin hauskaa käyttöä. Jonah Hillin ja Channing Tatumin väliltä löytää todellista kemiaa, jonka pääkaksikko tarvitsee. Jos pidät komedioista ja nauramisesta, niin kannattaa katsoa 21 Jump Street, sillä on todella suuri ihme, jos sen aikana ei naura. Vaikka kaverikyttägenre tuntuukin jo loppuunkulutetulta, filmi onnistuu olemaan niin raikas, että sille kannattaa antaa mahdollisuus. Kyseessä on yksi hauskimmista komedioista ja toivon, että tällaisia leffoja tulisi lisää. Alkuperäisen sarjan fanit eivät välttämättä löydä riemua tästä, sillä jos olen oikein ymmärtänyt, se on tehty paljon vakavammin mielin kuin tämä. Koko homman idea on kuitenkin niin hölmö, etten usko vakavamman lähestymistavan toimivan paremmin kuin komedian.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pcwallart.com
21 Jump Street, 2012, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, Relativity Media, Original Film, Stephen J. Cannell Productions