Arvostelu: Fly Me to the Moon (2024)

FLY ME TO THE MOON

Ohjaus: Greg Berlanti

Pääosissa: Scarlett Johansson, Channing Tatum, Anna Garcia, Ray Romano, Woody Harrelson, Jim Rash, Donald Elise Watkins, Noah Robbins, Nick Dillenburg, Colin Woodell, Christian Zuber, Gene Jones ja Joe Chrest

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 7

Fly Me to the Moon on Scarlett Johanssonin ja Channing Tatumin tähdittämä romanttinen komedia. Bill Kirstein ja Keenan Flynn kehittelivät elokuvan idean, mistä Apple Studios kiinnostui. Alun perin Chris Evansin oli tarkoitus näytellä miespääosaa ja Jason Batemanin ohjata elokuva, mutta suunnitelmat muuttuivat, jolloin Evans korvattiin Tatumilla ja Bateman Greg Berlantilla. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 työnimellä "Project Artemis" ja nyt Fly Me to the Moon on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta sen vekkulin premissin takia ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Fly Me to the Moonin heti sen ensi-iltapäivänä.

1960-luku lähestyy loppuaan ja näyttäisi siltä, että presidentti Kennedyn lupaus siitä, että Yhdysvallat pääsee Kuuhun ensimmäisenä jää toteutumatta. Markkinointimestari Kelly Jones pestataan varmistamaan Kuulennon toteutuminen, tarkoitti se sitten rahoituksen keplottelua tai koko tapahtuman feikkaamista.

Fly Me to the Moonin pääosissa nähdään tosiaan Scarlett Johansson ja Channing Tatum. Johansson näyttelee Kelly Jonesia, varmaan kaikkien aikojen parasta markkinoijaa, joka pystyisi myymään vaikka hiekkaa aavikolla. Kun NASA:n imago on kärsinyt Kuulentoprojektin toistuvista takaiskuista, Kelly pestataan parantamaan imagoa ja varmistamaan Apollo 11 -lennon onnistuminen. Tatum taas esittää NASA:lla työskentelevää laukaisujohtaja Cole Davisia, joka haluaa hoitaa hommat oppikirjan mukaisesti, eikä todellakaan kaipaa paikalle ketään ylimääräistä hääräämään. Vaikka Kelly ja Cole tulevat täysin eri maailmoista, on varmaan sanomattakin selvää, että pikkuhiljaa hahmojen välit lämpenevät ja lempi alkaa leiskumaan. Johansson on loistovedossa räväkkäänä Kellynä, kun taas Tatum on lähinnä vain kelvollinen pökkelönä Colena. Ongelma syntyy siitä, ettei näyttelijöiden väliltä löydy lainkaan kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Woody Harrelson Kellyn pestaavana Moena, Anna Garcia Kellyn assistenttina Rubynä, Ray Romano varalaukaisujohtaja Henrynä, Jim Rash eksentrisenä elokuvantekijä Lancena, sekä Nick Dillenburg, Colin Woodell ja Christian Zuber astronauttitrio Neil Armstrongina, Buzz Aldrinina ja Michael Collinsina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat tonteistaan menevästi, etenkin Harrelson, joka on varsin lystikäs valtion virkamiehenä, jolle Kuulennon onnistumista tärkeämpää on julkinen tieto siitä, että lento olisi onnistunut, vaikka se sitten tarkoittaisi Kuussa käymisen lavastamista studiossa.

Ei kestänyt kauaa kesän 1969 Apollo 11 -lennon jälkeen, kun alkoi jo kiertää ensimmäiset salaliittoteoriat siitä, että koko lento olisi lavastettu, eikä Kuussa olisikaan todellisuudessa käyty. Nämä teoriat eivät ole vaipuneet unholaan, vaan etenkin nyt sosiaalisen median aikana yhä vain useampi uskoo siihen, että NASA tekaisi koko homman studiossa. Nyt tämän salaliittoteorian pohjalta on tehty ihan veikeä elokuva, jossa vihjaillaan, että kenties sittenkin tällainen feikkaussuunnitelma oli olemassa varatoimenpiteenä, jos jokin olisi mennyt pieleen. Salaliittoteorian pohjalta olisi taatusti voinut saada aikaiseksi vielä vekkulimman leffan, mutta jo tällaisenaan Fly Me to the Moon ajaa asiansa kelvollisena tapauksena.

Elokuva on parhaimmillaan ja hauskimmillaan silloin, kun se keskittyy Kuulennon lavastamiseen, mutta harmillisesti tämä aspekti jää liikaa sivuun, sillä valokeilassa on Kellyn ja Colen rakkaustarina, joka näyttelijöiden kemiattomuuden lisäksi vielä kulkee niitä kaikista tylsimpiä ja kliseisimpiä latuja. Elokuvan kulun on turhankin helppo arvata etukäteen ja yllätysten sijaan katsoja lähinnä vain odottaa, että milloin hahmot päätyvät yhteen ja missä kohtaa Colelle selviää, että Kelly työstää salaa feikkausoperaatiota. Asiaa ei auta, että leffa on aivan liian pitkä. Kahden tunnin ja vartin kestossa olisi varmaan jopa lähemmäs puoli tuntia leikkaamisen varaa, jolloin lopputuloksesta olisi saanut napakamman ja vetävämmän. Nyt seasta löytyy turhaa vatvomista ja tyhjäkäyntiä. Potentiaaliin ei ylletä, vaan voisi jopa sanoa, että lennokkaan idean toteutus kulkee liikaa jalat maankamaralla.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Greg Berlanti, joka tunnetaan parhaiten television puolelta muun muassa sarjojen Arrow (2012-2020), The Flash (2014-2023) ja You (2018-) luojana. Elokuvien puolella hänen parasta antia on ollut romanttinen Minä, Simon (Love, Simon - 2018), jonka tasoa Berlanti ei tavoita Fly Me to the Moonissa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu ja todella taitavasti lavastettu ja puvustettu. Erikoistehosteet jättävät tosin toivomisen varaa. Mukana on joitain komeita efektejä, mutta seassa on myös joitain vaivaannuttavan huonoja tietokonekikkailuja. Äänimaailma on hyvin rakennettu Daniel Pembertonin musiikkeja myöten ja kuullaanpa leffassa toki nimen mukaisesti klassikkobiisi Fly Me to the Moon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fly Me to the Moon, 2024, Apple Studios, These Pictures

Arvostelu: Lisa Frankenstein (2024)

LISA FRANKENSTEIN

Ohjaus: Zelda Williams

Pääosissa: Kathryn Newton, Cole Sprouse, Liza Soberano, Henry Eikenberry, Joe Chrest, Carla Gugino, Bryce Romero, Jennifer Pierce Mathus ja Luke Sexton

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

Lisa Frankenstein on Robin Williamsin tyttären Zelda Williamsin esikoisohjaus. Diablo Cody kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja sai ideansa läpi MXN Entertainmentilla. Williams pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022. Nyt Lisa Frankenstein on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä innolla. Traileri näytti todella veikeältä ja kävinkin innokkain mielin katsomassa Lisa Frankensteinin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Yksinäinen Lisa Swallows haaveilee rakkaudesta ja ihastelee hautausmaalla vuosikymmeniä sitten kuolleen nuoren miehen hautakiveä koristavaa näköispatsasta. Eräänä yönä salamanisku herättää nuorukaisen takaisin henkiin, mullistaen Lisan elämän.

Pääroolissa Lisa Swallowsina nähdään Kathryn Newton, josta on viime vuosina noussut isompi tähti muun muassa Pokémon Detective Pikachun (2019) ja Ant-Man and the Wasp: Quantumanian (2023) kautta. Kauhukomedioiden puolella Newton näyttikin jo kyntensä muutaman vuoden takaisessa Freakyssä (2020). Lisa Swallowsina Netwon suoriutuu ailahtelevasti. Hän on ajoittain erittäin mainio, heittäytyen yhä enemmän hieman goottisen naisenalun vietäväksi, tämän muuttuessa kohtaus kohtaukselta vinksahtaneemmaksi. Ajoittain Newton ampuu kiusallisesti yli, mutta pääasiassa hän toimii oivallisesti osassaan.

     Ja mitä olisikaan Frankenstein, tai no, tässä tapauksessa Swallows ilman hirviötään? Tässä Frankenstein-tarinassa hirviö on Riverdale-sarjasta (2017-2023) tutun Cole Sprousen esittämä nuorukainen, joka on kuollut vuosia sitten ja joka herää henkiin Lisan takia. Sprouse näyttelee onnistuneesti kömpelöä ja aluksi hieman hurjaa, mutta nopeasti herkäksi ja rakastavaksi paljastuvaa monsteria, joka muuttaa Lisan elämän totaalisesti.

     Elokuvassa nähdään myös Joe Chrest Lisan isänä, Carla Gugino tämän uutena vaimona Janetina ja Liza Soberano tämän tyttärenä, eli Lisan siskopuolena Taffyna, sekä Henry Eikenberry Lisan toisena ihastuksenkohteena, Michael Trentinä. Chrest istuu hyvin vässykän isän rooliin, kun taas Gugino on leffan parasta antia inhottavana, mutta itseään rakastettavana pidettävänä äitipuolena. Soberano irrottelee hyvin siskon osassa, mutta Eikenberry ei toimi Michaelina. Lisa puhuu Michaelista tämän älykkyyden takia ja ylistää tätä erilaiseksi kuin koulun urheilijapojat, mutta kun Eikenberry saapuu ruutuun, tämä näyttää ja tuntuu mitä geneerisimmältä jenkkifutisjätkältä, joka ei juuri älyllään häikäise.

Lisa Frankenstein osoittautui valitettavasti pettymykseksi ja harmillisen pliisuksi romanttiseksi kauhukomediaksi. Ei elokuva huono ole, mutta se jää kauas potentiaalistaan. Leffasta tulee hieman mieleen viimevuotinen vampyyrikomedia Renfield (2023), joka oli myös paperilla aivan mahtava idea, mutta jonka toteutus jäi turhauttavan keskinkertaiseksi. Renfieldin tavoin myös Lisa Frankenstein sisältää tähtihetkensä ja kun elokuva toimii, niin se myös toimii. Kokonaisuus jättää kuitenkin paljon toivomisen varaan, oli kyse sitten tasoltaan todella vaihtelevasta komediasta tai uskaltamattomuudesta olla edes hetkellisesti oikeasti pelottava. Tim Burtonin leffat ovat selvästi toimineet inspiraationa, mutta ensikertalaisohjaaja Zelda Williams ei ole uskaltanut tuoda mukaan samanlaista särmää, karmivuutta ja riemastuttavuutta, joilla Burton leikkii parhaimmillaan erinomaisesti.

Itse tarina jää myös hieman puolitiehen. Omasta mielestäni Michael Trent on hahmona lähinnä vain tiellä ja leffan olisi kannattanut keskittyä nimenomaan Lisan ja hirviön väliseen pöhköön ja ajoittain kivan kieroon suhteeseen. Newtonin ja Sprousen väliltä löytyy kummaa kemiaa, mutta elokuva ei ihan osaa hyödyntää sitä kuin vain parissa kohtauksessa ja nekin löytyvät lähinnä ihan loppupäästä. Jotkut puolet Jennifer's Bodynkin (2009) kirjoittaneen Diablo Codyn käsikirjoituksesta ovat vekkuleita, mutta toiset taas tuntuvat raakileilta. Lisa Frankensteinia katsoessa herää vähän väliä ärsyttävä tunne, että homman pitäisi lähteä villimmin lentoon, mutta jokin pidättelee menoa koko ajan. Ristiriitainen paketti yltää juuri ja juuri plussan puolelle.

Zelda Williamsin ohjaus tarvitsisi hieman lisää potkua. Elokuvasta näkyy, että työryhmällä on ollut hauskaa kuvauksissa, mutta Williams ei aina ihan onnistu siirtämään sitä hauskuutta katsomoon saakka. Häneltä kuitenkin löytyy silmää oivalliselle visuaaliselle ilmeelle. Kasariestetiikkaa matkiva Lisa Frankenstein on tyylikkäästi kuvattu, paikoin voimakkaasti valaistu ja värimaailmalla kikkaillaan toimivasti. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainio ja hirviön maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Erikoistehosteet ovat sopivan vekkulit ja alkutekstien aikana nähtävä animaatio-osuus on kekseliäs. Äänimaisema on pätevästi rakennettu ja Isabella Summersin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lisa Frankenstein, 2024, MXN Entertainment

Arvostelu: 22 Jump Street (2014)

22 JUMP STREET (2014)

Ohjaus: Phil Lord ja Christopher Miller
Pääosissa: Jonah Hill, Channing Tatum, Amber Stevens West, Peter Stormare, Ice Cube, Wyatt Russell, Jillian Bell, Nick Offerman, Keith Lucas, Kenneth Lucas, Jimmy Tatro, Caroline Aaron, Joe Chrest, Dave Franco ja Rob Riggle
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

1980-luvun televisiosarjaan perustuva 21 Jump Street (2012) oli kriitikoiden kehuma menestyskomedia, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Jatko-osan suunnittelu alkoikin heti, kun ensimmäinen leffa huomattiin hitiksi ja kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 2013. Hauskan kekseliäästi nimetty 22 Jump Street sai ensi-iltansa kesällä 2014 ja se oli edeltäjänsä tapaan menestys, minkä lisäksi monet kriitikot yllättyivät todella paljon siitä, ettei laatutaso ollut pudonnut, kuten hyvien komedioiden jatko-osille tuppaa käymään. Itse en kuitenkaan nähnyt sitä elokuvateatterissa, sillä silloin en ollut vielä nähnyt edeltäjää. Katsoin 21 Jump Streetin vasta saman vuoden syksynä ja muistan, kuinka nauroin hysteerisesti ja samalla olin vihainen itselleni, etten ollut katsonut sitä aiemmin, minkä takia en voinut käydä katsomassa 22 Jump Streetia. Vuokrasinkin 22 Jump Streetin heti, kun oli mahdollista ja nauroin paljon myös sen aikana. Nykyään omistan molemmat leffat Blu-rayna ja olen katsonut ne pariin otteeseen uudestaan. Mietin jo viime vuonna, että olisin arvostellut kummatkin osat, mutten saanut aikaiseksi tehtyä sitä. Kuitenkin loppukesästä 2017 minun teki voimakkaasti mieli katsoa Jump Streetit ja samalla päätin vihdoin arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa 21 Jump Street!

Poliisit Schmidt ja Jenko soluttautuvat tällä kertaa collegeen, selvittääkseen kuka levittää opiskelijoille uutta huumetta.

Schmidtiä näyttelee jälleen Jonah Hill ja Jenkon roolissa esiintyy yhä Channing Tatum. Kaksikko pistää taas kerran parastaan ja heidän veljellinen ystävyys välittyy vielä selkeämmin kuin edellisessä osassa. Kumpikin pääsee jälleen olemaan todella nolo ja myötähäpeää aiheuttava, jolloin katsojana pääsee nauramaan makeasti. Schmidtin ja Jenkon toilailuja on taas kerran äärimmäisen viihdyttävää seurata ja tässä leffassa painotetaan edellistä osaa enemmän, että kyttäkaksikkoleffojen pääkliseen mukaisesti heillä täytyy olla täysin erilaiset persoonat. Elokuvan aikana heidät pistetäänkin miettimään, ovatko he liian erilaiset, jotta tulisivat oikeasti kunnolla tekemisiin yhdessä?
     Rap-artisti Ice Cuben esittämä kapteeni Dickson on yhtä tympeä ja suuttunut kuin aiemmin - ehkä jopa enemmänkin. Hahmoa syvennetään mielenkiintoisesti leffassa ja hänestä tuodaan esille uusia puolia. Ice Cube ei vieläkään osoita, että hän olisi hyvä näyttelijä, mutta yrmyn johtajan roolissa hän onnistuu mahtavasti. Hän pääsee jälleen huutamaan ja kiroilemaan paljon, minkä lisäksi hänelle on saatu mukaan hauskoja juttuja.
     Collegen opiskelijahahmoja ovat taiteilijasielu Maya (Amber Stevens West), jalkapalloa pelaavat Zook (Kurt Russellin poika Wyatt) ja Rooster (Jimmy Tatro), kyyninen Mercedes (Jillian Bell), sekä kaksoset Keith ja Kenny Yang (Keith ja Kenneth Lucas). Kaksoset ovat ihan kiva lisäys, mutteivät jää erityisemmin mieleen, eivätkä he ole niin hauskoja kuin tekijät ovat luultavasti uskoneet. Jillian Bellistä taas ei ole oikein varma, onko hän vain ärsyttävä, vai löytyykö hänen tympeydestään enemmän hauskaa? Hänellä on hetkensä, mutta siihen se jää. Zook taas on oivallinen lisäys ja vaikkei Wyatt Russell ylläkään isänsä tasolle, on hän silti ihan kiva roolissaan. Nuorista paras on tässäkin leffassa taiteilijatyttö, josta löytyy hieman samaa kuin edellisen osan Mollysta, mutta joka on kuitenkin tarpeeksi erilainen hahmo. West on mainio osassaan.
     Elokuvassa nähdään myös pikaisesti edellisestä osasta tutut nörtit Zack (Dax Flame), Delroy (Johnny Pemberton) ja Roman (Stanley Wong), poliisipäällikkö Hardy (Nick Offerman), Schmidtin vanhemmat (Caroline Aaron ja Joe Chrest), Eric (Dave Franco) ja herra Walters (Rob Riggle). Opiskelijoiden lisäksi uusina hahmoina esitellään Peter Stormaren näyttelemä rikollispomo Haamu ja Marc Evan Jacksonin esittämä psykologi Murphy.

Siinä missä edellisessä osassa tehtiin pilkkaa uusintafilmatisointien kustannuksella, tässä vitsien kohteiksi joutuvat jatko-osat. Jo elokuvan alussa poliisipäällikkö Hardy kertoo uudistetusta Jump Street -projektista ja valittelee sitä, kuinka mielikuvituksettomat ihmiset vain yrittävät nähtyjä juttuja uudestaan ja luulevat, että isommalla budjetilla saisi paremman tuloksen, mutta eihän toinen osa koskaan onnistu. Leffassa heitetään myös nokkelasti vitsiä mahdollisesta kolmannesta osasta. 22 Jump Streetin juoni on todella lähellä edellistä osaa; vain kouluaste on noussut yliopistosta collegeen. Elokuvan aikana kuullaankin paljon vitsejä siitä, että tämä tutkimus on täysin samanlainen kuin aiempi tapaus, joka muutetaan jossain kohtaa ovelasti siihen, että yritetään uskotella sekä muille hahmoille että katsojille kyseessä olevan täysin eri tutkimus kuin viimeksi. Edellisen osan tapaan vitsit ovat suurimmaksi osaksi nerokkaita ja filmin aikana saakin nauraa useita kertoja, varsinkin jos ymmärtää teoksen itseironian. Vitsailun ansiosta katsojaa ei edes haittaa, että suurimmaksi osaksi tarina todella tuntuu siltä kuin tekijät olisivat kierrättäneet edellisen leffan juonen. Mukana on tarpeeksi paljon muutoksia ja yllätyksiä, jolloin tässäkin leffassa on oikeaa raikkautta.

22 Jump Street ei valitettavasti ole kuitenkaan yhtä hyvä kuin 21 Jump Street. Leffassa ei ole ihan samanlaista sydäntä mukana kuin edellisessä osassa ja vaikka toistavaan tarinaan on saatu erinomainen vitsi mukaan, oli tarinan toteutus parempi aiemmin. Elokuvan energiataso ei ole ihan yhtä korkealla, jolloin katsojaa ei imaista ihan samalla tavalla mukaan. Suurin harmi on kuitenkin, että edellisen filmin tarinasta on repäisty mukaan myös tylsä osio, jossa pääkaksikko pitää toisilleen mykkäkoulua, kunnes homma pitää saada ratkaistua. Tässäkään leffassa juonikuviota ei ole saatu hauskaksi, vaan se latistaa tunnelmaa jopa enemmän kuin edellisessä osassa, sillä tässä osio kestää kauemmin. Loppuhuipennuksessa on myös käynyt sama ongelma, joka piinaa useita toimintakomedioita, eli huumori tuntuu loppuvan, eikä mukana ole enää samaa iskua. Onneksi lopputekstien alussa nähtävä pätkä tarjoaa jälleen mojovat naurut. Pätkä kestää kauan ja muistan yhä, kuinka nauroin vedet silmissä katsoessani lopputekstejä ensimmäistä kertaa. Siinäkin täytyy todella ymmärtää filmin itseironia, jotta ymmärtää, miksi se on niin hulvaton. Hauskoja kohtia on muutenkin paljon, jolloin heikkoudet syövät vain yhden pisteen. 22 Jump Street tekeekin sen, mihin monet komediajatko-osat eivät kykene: se on oikein mainio elokuva.

Edellisen osan tapaan ohjauksesta vastaavat jälleen Phil Lord ja Christopher Miller. Kaksikko osoittaa taas kerran, että heidän kaltaisiaan elokuvantekijöitä komediat tarvitsevat nykypäivänä ja toivon, että he tekisivät pian uuden elokuvan (23 Jump Street pliis?). Olen vahvasti sitä mieltä, että Lucasfilm teki virheen erottaessaan Lordin ja Millerin tulevasta Han Solo -leffasta (2018), sillä he olisivat varmasti saaneet aikaan hauskan scifiseikkailuelokuvan. Toisaalta yhtiö teki virheen jo siinä, kun palkkasi kaksikon, sillä jos yhtiö ei halua leffastaan hauskaa, miksi se otti mukaan ohjaajat, jotka ovat ohjanneet vain huumorivetoisia elokuvia? Käsikirjoittajina toimivat tällä kertaa Michael Bacallin lisäksi myös Oren Uziel ja Rodney Rothman, jotka ovat pääasiassa onnistuneet hommassaan. Kuvaus, valaisu, lavastus ja ääniefektit ovat taas kerran mainiosti toteutetut, mutta leikkauksessa olisi voinut hieman tiivistää tylsähköä mykkäkouluosiota. Digiefektit eivät tässäkään ole kovin ihmeelliset ja räjähdykset näyttävät tietokoneella toteutetuilta, minkä lisäksi yhdessä kohtaa finaalia voi selvästi nähdä, että homma on kuvattu taustakangasta vasten.

Yhteenveto: 22 Jump Street on oivallinen jatko-osa, joka naurattaa usein, mutta joka ei kuitenkaan saavuta edeltäjänsä tasoa. Tämän ja edellisen osan tarinoiden samankaltaisuudesta heitetään hauskasti vitsiä, minkä lisäksi on todella viihdyttävää seurata Schmidtin ja Jenkon kohellusta - joiden rooleissa Jonah Hill ja Channing Tatum ovat yhä loistavat - mutta mukana ei ole täysin samaa sydäntä, jolloin lopputulos ei ole yhtä hyvä. Mukaan tungettu riitaosio on liian pitkä ja sen aikana leffa ehtii hetkeksi kadottaa katsojansa, mitä ei auta se, että loppuhuipennuksesta ei huumoria löydy kovin paljoa. Onneksi lopputekstien alussa oleva pätkä naurattaa erittäin makeasti. Ohjaajakaksikko Lord ja Miller on muuten onnistunut taas kerran, enkä malta odottaa, mitä he seuraavaksi tarjoavat. Tekninen toteutus on pääasiassa onnistunut, kuten myös tunnelmakin. Jos pidit edellisestä elokuvasta, niin kannattaa katsoa myös 22 Jump Street. Jos edellinen taas ei toiminut sinulle yhtään, niin kannattaa tämäkin jättää väliin, sillä leffat ovat hyvin samanlaiset. Omasta mielestäni kummatkin ovat hyviä ja todella hauskoja elokuvia, joten todella toivon, että 23 Jump Street ilmestyisi pian. On ollut puhetta siitä, että Jump Street -leffat yhdistettäisiin Men in Black -sarjaan (1997-2012) ja seuraavaksi olisi tiedossa "MIB 23", mutten täysin usko, että sellainen onnistuisi. Voihan sitäkin tietty kokeilla, kuten myös naisten tähdittämää versiota, josta on myös ollut puhetta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org
22 Jump Street, 2014, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, LStar Capital, Media Rights Capital, Original Film, Stephen J. Cannell Productions, Storyville, 75 Year Plan Productions, 33andOut Productions, JHF

Arvostelu: 21 Jump Street (2012)

21 JUMP STREET

Ohjaus: Phil Lord ja Christopher Miller
Pääosissa: Jonah Hill, Channing Tatum, Brie Larson, Dave Franco, Ice Cube, Rob Riggle, DeRay Davis, Caroline Aaron, Joe Chrest, Dax Flame, Johnny Pemberton, Stanley Wong, Jake Johnson ja Nick Offerman
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

21 Jump Street perustuu samannimiseen, Johnny Deppin tähdittämään televisiosarjaan, jota näytettiin vuodesta 1987 vuoteen 1991. Sarja oli aluksi iso hitti, mutta kun viimeiset kaudet eivät enää saaneet toivottua vastaanottoa ja päätähdet olivat poistuneet kokonaan, päätettiin sarja lopettaa. Kuitenkin vuonna 2008 Columbia Pictures ilmoitti, että sarjan pohjalta oli tekeillä elokuva, jonka päätähtinä nähtäisiin Jonah Hill ja Channing Tatum. Leffan teko lähti liikkeelle ja ohjaajiksi valitut Phil Lord ja Christopher Miller kertoivat filmin kuuluvan samaan maailmaan kuin alkuperäinen sarja, eikä kyseessä olisi kokonaan uusi versio. 21 Jump Street ilmestyi alkuvuodesta 2012 ja sen lisäksi että se menestyi todella hyvin, myös kriitikot yllättyivät, kuinka mainio komedia oli kyseessä. Jotkut elokuvan nähneistä olivat jopa sitä mieltä, että kyseessä oli yksi ilmestymisvuotensa parhaista elokuvista! Itse en kuitenkaan nähnyt 21 Jump Streetia vielä 2012. Kun leffa ilmestyi suoraan myyntiin ja vuokralle Suomessa, en ollut kovin kiinnostunut koko pätkästä. Jopa sen jatko-osa, 22 Jump Street (2014) oli ehtinyt saada ensi-iltansa, ennen kuin vihdoin näin sen. Vuonna 2014 käytin koko syysloman elokuvien katseluun, jolloin kävin lähes joka päivä Makuunissa vuokraamassa elokuvia. 21 Jump Street tuli leffoja selatessani vastaan ja päätin antaa sille mahdollisuuden, ja nauroin todella paljon katsoessani sitä. Olin todella ärsyyntynyt, etten ollut katsonut sitä aiemmin, jolloin olisin voinut käydä katsomassa jatko-osan leffateatterissa, mutta olin iloinen, että vihdoin näin sen. Samana jouluna sainkin sen lahjaksi ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Mietin jo viime vuonna kummankin elokuvan arvostelemista, mutten jostain syystä saanut sitä aikaiseksi. Lopulta elokuussa 2017 päätin vihdoin katsoa ja arvioida kummatkin leffat.

Nuoret poliisit Schmidt ja Jenko päätyvät mukaan Jump Street -projektiin, jossa heidän pitää soluttautua yliopistoon ja selvittää, kuka levittää opiskelijoille uutta hengenvaarallista huumetta.

Schmidtin roolissa nähdään leffan tarinan kirjoittanut Jonah Hill, kun taas Jenkoa esittää Channing Tatum. Kuten kyttäkaksikkokomedioiden sääntöön kuuluu, täytyy hahmojen olla selkeästi erilaisia. Schmidt on lyhyempi ja pulleampi, ja edustaa aivoja, kun taas Jenko on lihaksikas ja sporttinen, jota tytöt vilkuilevat. Hölmöjä he ovat kuitenkin molemmat. Hahmot ovat noloja ja monet heidän teoistaan ja sanoistaan aiheuttavat suurta myötähäpeää, jolloin ei voi muuta kuin nauraa makeasti. Hauskat vitsit eivät kuitenkaan yksinään riitä, vaan toimiva kaksikko muodostuu uskottavan lujasta ystävyydestä ja se oikein huokuu Hillistä ja Tatumista. Heidän kaverikemiansa toimii aivan mahtavasti, jolloin heitä jaksaisi katsoa vaikka monta tuntia putkeen. Näyttelijöinä kumpikaan ei ole mitä ihmeellisin, mutta he sopivat silti täydellisesti rooleihinsa.
     Jump Street -osastoa johtaa rap-artisti Ice Cuben näyttelemä kapteeni Dickson. Ice Cube ei todellakaan ole kovin kummoinen näyttelijä ja aluksi voi tuntua oudolta, että hänet on otettu mukaan leffaan. Kuitenkin hänkin on niin osuva valinta rooliin, että on vaikea kuvitella ketään muuta kapteeniksi. Tai noh, ehkä Samuel L. Jacksonin, sillä välillä tuntuu kuin Ice Cube yrittäisi parhaansa olla kuin hän. Kapteeni Dickson vaikuttaa nimittäin kaiken aikaa vihaiselta ja hän kiroilee paljon, sekä haukkuu poliisejaan. Yksi Ice Cuben tavaramerkki on hänen suuttunut ilmeensä, joka tuo hienon lisän uhkaavaan, mutta huvittavaan johtajaan.

Yliopiston opiskelijoita ovat taiteilijasielu Molly (Brie Larson), ympäristöstä välittävä Eric (Dave Franco), sekä fysiikkanörtit Zack (Dax Flame), Delroy (Johnny Pemberton) ja Roman (Stanley Wong). Nörtit ovat ihan hauska lisä, mutta he eivät ole hahmoina oikein mitään muuta kuin nörttejä. Persoonina Molly ja Eric ovat paljon kiinnostavammat ja viidestä nuoresta paras näyttelijä on selvästi Larson, joka voitti viime vuonna Oscar-palkinnon roolisuorituksestaan Roomissa (2015). Larsonista löytyy oikeanlaista rentoutta kameran edessä, jolloin hän tuntuu olevan kaiken aikaa luonteva ruudulla. Dave Franco sen sijaan näyttää tässäkin leffassa siltä kuin olisi koko ajan pienesti päihteiden vaikutuksen alaisena. Hänen tyhjä katseensa ja laiska äänensä pistävät ihmettelemään, miten ihmeessä hän on ylipäätään edes päässyt mukaan elokuviin? Isoveljensä takia tietenkin. Jos hänen veljensä James ei olisi iso tähti, en usko, että Dave esiintyisi kovin monissa filmeissä. Tässä hän on ihan kiva roolissaan, mutta osaan olisi voinut valita jonkun paremman.
     Elokuvassa nähdään myös Nick Offerman poliisipäällikkö Hardyna, DeRay Davis rikollisjengin pomona, Jake Johnson koulun rehtori Dadierina, Rob Riggle liikunnanopettaja Waltersina, sekä Caroline Aaron ja Joe Chrest Schmidtin vanhempina.

Kaverikyttäkomedia voi aluksi kuulostaa jo täysin puhki kulutetulta idealta, josta on kaikki riemu jo ehditty löytää ja hyödyntää elokuvissa. Kuten jo sanoin, niihin leffoihin kuuluu ehdottomasti se, että päähahmojen täytyy olla selkeästi erilaiset kontrastin takia, eivätkä tämän filmin päähenkilöt ole poikkeus. Silti jotenkin ihmeellisesti 21 Jump Streetiin on löydetty tuoreutta, jolloin elokuvan aikana ehtii jopa unohtaa lajityypin kliseet. Ja kun niitä kliseitä tulee mukaan, leffa tiedostaa ne kliseiksi ja osaa hyödyntää niitä oivallisilla tavoilla. High school -ympäristöäkin on käytetty teinipätkissä niin paljon, että siihen ei ole keksitty mitään uutta aikoihin. Hyvännäköiset juhlijat ovat aina suosittuja, kun taas koulussa menestyvät olivat rumia ja kiusattuja. Tässä leffassa on kuitenkin tajuttu, ettei maailma ole enää samanlainen paikka, joten suosio ei enää synny samoista asioista kuin aiemmin. Lihaksikkaita urheilijoita suositummat ovatkin ne, jotka ovat fiksuja ja jotka välittävät asioista, kuten ympäristöstä ja toisten tunteista. 21 Jump Street löytää vitsit juuri oikeilla tavoilla, minkä ansiosta se ilahduttaa läpi kestonsa.

Mielestäni 21 Jump Street on yksi 2000-luvun parhaista komedioista ja suurin syy siihen on, että tekijät ovat oikeasti pistäneet sydämensä mukaan elokuvaan. Se ei ole vain kertakäyttöinen hassuttelu, jonka unohtaa nopeasti, vaan se jaksaa naurattaa vielä muutaman katselukerrankin jälkeen lähes yhtä hyvin kuin ensimmäisellä katselukerralla. Paikoitellen leffa on jopa hulvaton, varsinkin kun se osaa nauraa itselleen ja edustamalleen lajityypille. Nykypäivänä monet ovat sitä mieltä, että Yhdysvalloissa elokuvantekijöiltä on ideat loppu, jonka takia leffat kierrättävät vain jo olemassa olevia tarinoita. Nykyään ilmestyykin paljon uusintafilmatisointeja, minkä lisäksi vanhoja leffoja ja sarjoja yritetään herättää henkiin 2000-luvulla. Nämä yritykset eivät valitettavasti kuitenkaan tunnu onnistuvan, vaan lopputulokset jäävät jatkuvasti mitäänsanomattomiksi. 21 Jump Street löytää kuitenkin myös siitä itseironista huumoria ja yhdessä kohtaa eräs hahmoista jopa toteaa, että hänen mielestään koko Jump Street -projektin uudelleen avaaminen tuntuu vain siltä, että mielikuvituksettomat tyypit kierrättävät vanhoja asioita ja toivovat, ettei kukaan huomaa mitään. Perinteikkäämpää kohellustakin tietty löytyy, minkä lisäksi mukana on myös paljon häröjä vitsejä. Yllättävää kyllä, toimintakohtauksissa nähdään ihan kunnolla verta, minkä lisäksi toimintapätkät ovat oivallisesti toteutetut. On hienoa, ettei leffalle käy kuten monille muille toimintakomedioille, eli vitsit loppuvat ennen elokuvaa, vaan tarinan huipennuskin saa katsojat hekottelemaan. Filmi tarjoaa myös hauskoja yllätyksiä, jotka lisäävät kokemuksen miellyttävyyttä.

Ohjaajakaksikko Phil Lord ja Christopher Miller on onnistunut hienosti. He ovat saaneet tunnelman osumaan juuri oikeaan paikkaan ja ovat päässeet käyttämään kekseliäisyyttään useaan otteeseen. Komediagenre todella tarvitsee Lordin ja Millerin kaltaisia tekijöitä ja toivon, että he ovat jonain päivänä ohjaamassa lisää hauskoja filmejä - kuten vaikkapa 23 Jump Street... jooko? Käsikirjoittaja Michael Bacall on myös hoitanut hommansa hyvin, minkä lisäksi tekninenkin toteutus on pääasiassa hyvää. Kuvaus, leikkaus, valaisu, lavastus ja ääniefektit toimivat, mutta muutamat visuaaliset tehosteet eivät näytä erityisen hyviltä. Parissa kohtaa nähtävät digiräjähdykset ovat todella selkeästi tietokoneella toteutetut. Tunnusmusiikkia lukuunottamatta Mark Mothersbaughin sävellykset eivät jää mieleen, vaan päähän jäävät soimaan useat elokuvassa kuultavat radiojumputuskappaleet.

Yhteenveto: 21 Jump Street on todella hauska toimintakomedia, jonka katsoo oikein mielellään uudestaankin. Leffasta löytyy useita kliseitä, mutta se osaa pääasiassa hyödyntää niitä taidokkaasti ja hauskasti. Tunnelma on erinomaisesti luotu ja leffasta näkyy, että tekijöillä on ollut hauskaa elokuvan parissa. Hauskaa on myös katsojilla, sillä filmin aikana nauraa useita kertoja ääneen, eikä huumori lopu edes loppuhuipennuksen ajaksi, kuten monissa toimintakomedioissa käy. Dave Francoa lukuunottamatta näyttelijät onnistuvat loistavasti rooleissaan - jopa Ice Cube, jonka yrmyilylle on vihdoin hauskaa käyttöä. Jonah Hillin ja Channing Tatumin väliltä löytää todellista kemiaa, jonka pääkaksikko tarvitsee. Jos pidät komedioista ja nauramisesta, niin kannattaa katsoa 21 Jump Street, sillä on todella suuri ihme, jos sen aikana ei naura. Vaikka kaverikyttägenre tuntuukin jo loppuunkulutetulta, filmi onnistuu olemaan niin raikas, että sille kannattaa antaa mahdollisuus. Kyseessä on yksi hauskimmista komedioista ja toivon, että tällaisia leffoja tulisi lisää. Alkuperäisen sarjan fanit eivät välttämättä löydä riemua tästä, sillä jos olen oikein ymmärtänyt, se on tehty paljon vakavammin mielin kuin tämä. Koko homman idea on kuitenkin niin hölmö, etten usko vakavamman lähestymistavan toimivan paremmin kuin komedian.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pcwallart.com
21 Jump Street, 2012, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, Relativity Media, Original Film, Stephen J. Cannell Productions