Arvostelu: Birdman (Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) - 2014)

BIRDMAN

BIRDMAN OR (THE UNEXPECTED VIRTUE OF IGNORANCE)

Ohjaus: Alejandro González Iñárritu

Pääosissa: Michael Keaton, Edward Norton, Zach Galifianakis, Andrea Riseborough, Emma Stone, Naomi Watts, Amy Ryan, Lindsay Duncan, Merritt Wever ja Jeremy Shamos

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) tai ihan vain pelkkä Birdman on Michael Keatonin tähdittämä mustan huumorin draamaelokuva. Tehtyään draamapainotteisia elokuvia, ohjaaja-käsikirjoittaja Alejandro González Iñárritu alkoi suunnitella humoristisempaa filmiä, joka sijoittuisi teatterilavalle. Hän halusi kokeilla tehdä yhdestä todella pitkästä kuvasta koostuvan leffan - siitä huolimatta, että lähes koko hänen lähipiirinsä piti ideaa huonona - ja ryhtyikin kirjoittamaan käsikirjoitusta. Teksti kirjoitettiin pääasiassa keskellä yötä Skype-puhelujen kautta Iñárritun, Nicolás Giacobonen, Alexander Dinelaris Jr:n ja Armando Bón välillä. Kirjoittaminen oli haastavaa puuhaa, sillä kaikki kohtaukset piti suunnitella todella tarkkaan vaativan teknisen toteutuksen ympärille, tietäen, ettei leikkaamisen varaa juuri jäänyt yhtään. Ennen kuvauksia kohtaukset harjoiteltiin jokaista pientä yksityiskohtaa myöten täydellisyyteen asti. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2013 ja jokainen kohtaus jouduttiin kuvaamaan useita kertoja. Pienimmistäkin virheistä kohtauksen teko aloitettiin alusta ja välillä kaikki oli sujunut putkeen liki kymmenen minuuttia, ennen kuin jokin tapahtui hieman väärin ja homma piti ottaa uudestaan. Lopulta leffa kuitenkin saatiin valmiiksi ja Birdman sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 27. elokuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli ylistetty menestys, joka sai muun muassa yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, äänitys ja äänitehosteet), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, alkuperäiskäsikirjoituksen ja kuvauksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, leikkaus, ääni ja musiikki), joista se voitti parhaan kuvauksen palkinnon. Itse kävin katsomassa Birdmanin, kun se saapui Suomen elokuvateattereihin ja pidin siitä paljon. Olen katsonut leffan kerran uudestaan, osana vuonna 2019 pitämääni 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta, jolloin pidin elokuvasta vielä enemmän. Kun huomasin Birdmanin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella elokuvan.

Entinen supersankarielokuvien tähti Riggan Thomson yrittää todistaa kykynsä varteenotettavana näyttelijänä, tähdittäessään Broadway-näytelmää, jonka hän on vielä itse ohjannut ja käsikirjoittanut. Kaikin tavoin vaativa projekti alkaa kuitenkin käymään Rigganin mielen päälle, tämän pohtiessa omaa asemaansa maailmassa.

Birdmanin pääroolissa Riggan Thomsonina nähdään Michael Keaton, enkä voisi kuvitella toista näyttelijää, joka istuisi rooliin paremmin. Riggan on entinen supersankarinäyttelijä, joka tähditti 1980-luvun ja 1990-luvun taitteessa suosittuja "Birdman"-elokuvia ja joka yrittää karistaa niiden imagon ja nousta kriitikoiden keskuudessa varteenotettavaksi näyttelijäksi. Hieman samalla lailla Keaton tähditti Batmania (1989) ja sen jatko-osaa Batman - paluu (Batman Returns - 1992), ja kaikki muistavat Keatonin siitä roolista. Vaikkei Keaton (ainakaan julkisesti) ole yhtä tympääntynyt vanhasta supersankari-imagostaan kuin roolihahmonsa Riggan, 2000-luvun aikana myös hänet on nähty kriitikoiden kehumissa filmeissä, kuten vuotta myöhemmin ilmestyneessä Oscar-voittaja Spotlightissa (2015), suorastaan odottaen palkintojen satelemista niskaan. Rooli on kuin kirjoitettu Keatonille, mutta silti hänestä tai hänen urastaan ei tehdä pilkkaa ja Keaton hoitaa tonttinsa vakuuttavasti. Hän tulkitsee monisävyistä Riggania hienosti, hahmon ajautuessa yhä vain enemmän hulluuden partaalle, teatteriprojektin käynnistäessä hänessä eksistentiaalisen kriisin.

     Elokuvassa nähdään myös Amy Ryan Rigganin ex-vaimona Sylviana ja Emma Stone heidän tyttärenään Samina, Zach Galifianakis Rigganin ystävänä ja näytelmän tuottajana Jakena, Andrea Riseborough Rigganin kanssa seurustelevana näyttelijä Laurana, Naomi Watts myös näytelmässä esiintyvänä Lesleynä, sekä Edward Norton eksentrisenä näyttelijänä Mike Shinerina, joka kutsutaan mukaan, kun alun perin rooliin valittu näyttelijä (Jeremy Shamos) joutuu onnettomuuteen. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat vähintään mainiosti rooleistaan. Naissivuosaehdokkuuksia saanut Stone heittäytyy hyvin huumeongelmaisen nuoren osaan, kun taas Norton on Keatonin tavoin kuin luotu rooliinsa. Norton on tunnettu siitä, että hän osaa olla varsin vaikea persoona ja tämä on vedetty äärimmilleen hänen hahmossaan, eikä aikaakaan, kun Riggan ja Mike ovat jo napit vastakkain.

Näyttelijävalintojen lisäksi Birdman kulkee muutenkin vekkuleilla, itsetietoisilla meta-tasoilla. Tarina liittyy näytelmän tekemiseen ja itse elokuvaan on saatu tiettyä teatterimaisuutta mukaan, erityisesti sen vaikuttavan kameratyöskentelynsä ansiosta. Birdman on tehty näyttämään siltä, että lähes koko elokuva olisi kuvattu yhdellä ainoalla, todella pitkällä otoksella ilman leikkauksia. Toki seasta löytyy useita piiloleikkauksia, jotka harjaantuneemmat leffafanit bongaavat helposti, mutta toteutus on silti ällistyttävän saumaton. Elokuva voitti kuvauksellaan täysin ansaitusti useita palkintoja. Kamera liikkuu sulavasti näyttelijöiden ympärillä, hakien jatkuvasti uusia kuvakulmia ja sitten seuratessa näyttelijöitä teatterin käytävillä ja eri huoneissa. Tämä herättää katsojassa vahvan immersion, tunteen kuin olisi itse paikan päällä seuraamassa hahmoja, kun nämä astelevat lavalle ja takaisin kulisseihin. Samalla lailla teatterissa näemme kaiken ilman leikkauksia. Kohtauksia harjoiteltiin päivätolkulla, jotta näyttelijät ja kuvausryhmä muistaisivat ulkoa jokaisen pienen yksityiskohdan, jotka pitäisi saada otoksiin mukaan. Lopputuloksena on yksi parhaiten kuvatuista filmeistä koskaan.

Sen lisäksi, että kameratyöskentely on teknistä mestaruutta, on Birdman myös sisällöltään todella vahva. Alejandro G. Iñárritu tekee huikeaa työtä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Teksti täytyi suunnitella todella tarkkaan, eikä improvisaatiolle tai sen pahemmin leikkauksessa tuunaukselle jäänyt pelivaraa. Käsikirjoitus käsittelee erinomaisesti monia voimakkaita ja syvällisiä teemoja. Elokuvassa pohditaan, mitä jätämme jälkeemme ja onko elämillämme merkitystä, jos meitä ei muisteta vuosien päästä? Keski-iän kriisin lisäksi leffa ottaa napakasti kantaa viihde-elokuvien ja niin sanottujen "taide-elokuvien" väliseen sotaan. Osa hahmoista haukkuu Rigganin "Birdman"-leffat mitäänsanomattomana moskana ja toiset taas haukkuvat "taiteilijat" maanrakoon ylimielisinä elitisteinä, jotka tehdään vain kriitikoita miellyttämään. Elokuva nauraa tälle täysin tarpeettomalle kiistalle, osoittaen, että molemmille on yhtä lailla kysyntää. Samalla Birdman on kuin molemmat tapaukset. Se on toisaalta taiteellinen draama, joka miellytti kriitikoita ja kahmi palkintoja. Samalla se on myös rohkea irtiotto, jota on vaikea sulloa mihinkään tiettyyn lajityyppiin. Kaiketi se on mustan huumorin komedia. Mutta sitten elokuva sisältää ison tehostekohtauksen, jossa valtava robottifeeniks saapuu kylvämään tuhoa New Yorkissa. Osaamattomissa käsissä filmi voisi olla kaoottinen katastrofi, mutta Iñárritu pitää sen tyylikkäästi aisoissa.

Birdman on tavallaan haastava filmi, joka jättää katsojalle paljon pureskeltavaa. Mitä ihmettä filmin loppukohtauksessa oikeasti tapahtuu? Tapahtuvatko jotkut kohtaukset oikeasti, vai pelkästään Rigganin päässä? Samalla se on kuitenkin pirun viihdyttävä ja helposti lähestyttävä leffa. Filmin omalaatuinen toteutus nappaa jo itsessään mukaansa ja elokuva on täynnä hauskoja kohtauksia, täynnä herkullista dialogia ja absurdeja tilanteita. Rigganin ja Miken käsirysy, kun Mike on pelkissä alushousuissa, on hulvaton. Upeasti kirjoitettuja (ja jälleen palkintonsa ansainneita) keskusteluja jämähtää kuuntelemaan ilomielin. Kuvauksen lisäksi leffa tarjoaa myös muutakin ihailemisen aihetta lavasteista valaisuun ja maskeerauksesta äänimaailmaan, joskin lähes pelkästään rumpuihin turvautuva Antonio Sánchezin musiikki voi myös käydä hermoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance), 2014, New Regency Productions, M Productions, Le Grisbi Productions, TSG Entertainment, Worldview Entertainment

Arvostelu: Beau Is Afraid (2023)

BEAU IS AFRAID

Ohjaus: Ari Aster

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Patti LuPone, Stephen McKinley Henderson, Amy Ryan, Nathan Lane, Kylie Rogers, Denis Ménochet, Parker Posey, Armen Nahapetian, Julie Antonelli, Zoe Lister-Jones, Julian Richings, Hayley Squires, Richard Kind ja Bill Hader

Genre: draama, seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 59 minuuttia

Ikäraja: 16

Beau Is Afraid on Hereditary - Pahan perinnön (Hereditary - 2018) ja Midsommar - loputtoman yön (Midsommar - 2019) ohjaaja-käsikirjoittaja Ari Asterin uusi elokuva ja se perustuu hänen lyhytelokuvaansa Beau vuodelta 2011. Elokuvasta ilmoitettiin vuonna 2021, jolloin sitä kutsuttiin nimellä "Disappointment Blvd.". Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden kesäkuussa ja nyt Beau Is Afraid on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin valtavan paljon Hereditarysta ja Midsommarista ja innostuinkin heti, kun kuulin, että Aster työsti uutta elokuvaa. Kävinkin katsomassa Beau Is Afraidin positiivisin mielin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Kaikkea pelkäävän Beau Wassermannin matka äitinsä luokse muuttuu surrealistiseksi seikkailuksi, jonka aikana Beau joutuu kohtaamaan kauhunsa.

Elokuvan pääosassa Beau Wassermannina nähdään Joaquin Phoenix, joka on nappivalinta rooliin. Phoenix tulkitsee erinomaisesti Beaun monimutkikkaita tunnetiloja, kun tämä päätyy elämänsä kauhistuttavimmalle matkalle. Neuroottinen Beau pelkää aika lailla kaikkea ja luokin ahdistuneessa mielessään mitä villeimpiä skenaarioita. Hahmoa koetellaan ja riepotellaan matkallaan oikein toden teolla ja Phoenix heittäytyy tämän riepottelun pyörteisiin totaalisella antaumuksella. Hän tekee sympaattisesta Beausta välittömästi pidettävän ja katsojana lähtee kiinnostuneena ja jännittyneenä seuraamaan, mitä hänen matkansa äitinsä (Patti LuPone) luokse tuo tullessaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Stephen McKinley Henderson Beaun terapeuttina, Amy Ryan ja Nathan Lane pariskuntana, jonka Beau kohtaa matkansa varrella, Kylie Rogers heidän tyttärenään Tonina, Denis Ménochet sotaveteraani Jeevesinä, sekä Parker Posey Beaun lapsuudenihastuksena Elainena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat kummallisista rooleistaan mainiosti, mutta loppujen lopuksi elokuva on puhtaasti Phoenixin show.

Beau Is Afraid ei todellakaan ole elokuva jokaiseen makuun, vaan se tulee takuulla jakamaan mielipiteitä todella rajusti kahtia. Joko sen kummallisuuteen ihastuu tai sitten se tuntuu todella luotaantyöntävältä. Se on erittäin vinksahtanut ja outo tapaus, joka ei paljoa selittele tapahtumiaan, vaan vyöryttää katsojalle mitä hämärintä materiaalia. Lisäksi leffalla on kestoa jopa kolme tuntia, joten jos ensimmäisen puolen tunnin aikana tuntuu siltä, että tämä ei iske, suosittelen melkeinpä lähtemään teatterista kesken kaiken. Itse pidin elokuvasta, ajoittain todella paljonkin, mutta täytyy myöntää, että Beau Is Afraid tuotti minulle pettymyksen liki täydellisen Hereditary - Pahan perinnön ja hienon Midsommar - loputtoman yön jälkeen. 

Elokuvan ensimmäinen tunti on erinomainen ja sen aikana ehdin jo pohtia, että tämähän tulee olemaan suosikkileffani tähän mennessä tältä vuodelta. Heti alussa leffa kuljettaa katsojan anteeksipyytelemättömästi Beaun pään sisälle ja esittää maailman hänen vinkkelistään. Läpi elokuvan jää epäselväksi, mikä tapahtumista on totta ja mikä Beaun mielikuvitusta. Luultavasti kaikki leffassa tapahtuva on äärimmäisen väritelty kuvaus totuudesta, Beaun kauhukuvien ottaessa jatkuvasti vallan. Ainakin itse koin asian niin, että Beau on esimerkiksi jossain kuullut, että kaupungissa esiintyy rikollisuutta ja niinpä hän näkee koko kaupungin rosvojen, murhaajien ja muiden ilkikuristen valtaamana. Leffan ensimmäinen tunti tässä kaupungissa, ennen varsinaisen matkan alkua, on sekopäinen ja energisen sähäkkä, minkä lisäksi se on täynnä todella absurdia, parhaimmillaan hulvatonta huumoria. Se lupailee todellisesta elämysmatkasta, mutta valitettavasti matkan käynnistyessä leffasta alkaa pikkuhiljaa hiipua puhti.

Beau Is Afraid on ollut Ari Asterin intohimoprojekti jo pitkään ja hän olisikin halunnut käynnistää elokuvauransa tällä. Hän taisi kuitenkin tietää, ettei mikään studio antaisi hänelle heti tarvittavaa budjettia näin outoon rainaan, joten hän teki ensin pari helpommin lähestyttävää, mutta silti häiriintynyttä kauhuelokuvaa. Niiden kautta Aster sai A24-yhtiön heltymään ja antamaan hänelle käyttöönsä isomman budjetin kuin missään yhtiön aiemmassa leffassa. Aster on lähtenyt toteuttamaan mielenvikaista elokuvaansa juuri niin auteuristi kuin hän oli haaveillut ja täytyy sanoa, että olisi ollut hyvä, jos joku olisi silloin tällöin ollut paikalla sanomassa hänelle jyrkästi vastaan. Aivan mahtavasti starttaava Beau Is Afraid ei jaksa kantaa läpi kolmen tunnin kestoaan, vaan se käy puolen välin paikkeilla raskassoutuiseksi kokemukseksi. Elokuva on pullollaan loistavia ideoita, joita kuitenkin venytetään välillä niin pitkälle, että ne menettävät tehoaan. Aster puskee leffaan jatkuvasti uutta ja outoa, mikä muuttuu jossain kohtaa riehakkaaksi tikanheittelyksi. Osa tikoista osuu maalitauluun, osa osuu jopa suoraan napakymppiin, mutta osa tikoista lentää selkeästi ohi. Beau Is Afraid on epätasainen kokonaisuus, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö toista vastaavaa kuumehoureista seikkailua olisi vaikea löytää.

Aster yhdistelee elokuvassaan paljon eri lajityyppejä ja kolmetuntisen filmin varrella onkin mukana niin komediaa kuin seikkailua, jännitystä, toimintaa, romantiikkaa, seksiä, kauhua, animaatiota ja ties vaikka mitä. Kauhuosastolla Aster voisi panostaa enemmän, sillä mies on osoittanut lahjansa sillä saralla aiemmin. Elokuvassa on pari kohtausta, joissa Aster olisi voinut mennä huomattavasti pidemmälle kauhuelementtien kanssa. Teknisiltä ansioiltaan Beau Is Afraid on erittäin mainio, joskin siitä olisi voinut karsia varmaan puolenkin tunnin verran kamaa leikkaushuoneen lattialle. Kameratyöskentely on vaikuttavaa, lavasteet hienot ja Beaun saamat ruhjeet onnistuneen inhottavan näköiset. Äänimaailma on hyvin rakennettu Bobby Krlicin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Beau Is Afraid on oikein mainio surrealistinen seikkailu, joka tarjoaa joitain mahtavia huippujuttuja, mutta joka kompastelee liian pitkään kestoonsa. Elokuvan ensimmäinen tunti on aivan fantastinen ja likimain hulvaton absurdissa huumorintajussaan. Kuitenkin kun varsinainen matka käynnistyy, taso alkaa ailahdella. Mukana on paljon hyviä ideoita, jotka on venytetty liian pitkiksi tapahtumajaksoiksi. Leffasta loppuu puhti useasti, mutta välillä se onnistuu myös säväyttämään uudestaan. Ari Aster leikittelee vekkulimaisesti eri lajityypeillä, mutta hän olisi voinut panostaa enemmän kauhuelementteihin. Lisäksi hänen olisi pitänyt tiivistää leikkaustaan, sillä energisen sähäkästi käynnistyvä filmi ei jaksa kantaa kolmen tunnin kestoa. Joaquin Phoenix on loistava pääroolissa, tulkiten vaikuttavasti Beaun ahdistunutta mielenmaisemaa. Visuaalisesti filmi on komeaa katseltavaa. Beau Is Afraidissa olisi ainekset erinomaiseen kuumehoureiseen teokseen, mutta siinä on samanaikaisesti liikaa ja liian vähän, mikä muodostaa hieman epätasaisen kokonaisuuden.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beau Is Afraid, 2023, A24, Access Entertainment, IPR.VC, Square Peg

Arvostelu: Late Night (2019)

LATE NIGHT

Ohjaus: Nisha Ganatra
Pääosissa: Emma Thompson, Mindy Kaling, Hugh Dancy, Reid Scott, Denis O'Hare, Max Casella, Paul Walter Hauser, John Early, Amy Ryan, John Lithgow ja Ike Barinholtz
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: S

Late Night on Emma Thompsonin ja Mindy Kalingin tähdittämä komediaelokuva, minkä käsikirjoitti Kaling itse. Vuonna 2016 Fox 2000 -yhtiö osti Kalingilta käsikirjoituksen ja leffan työstäminen lähti käyntiin. Alunperin Paul Feigin oli tarkoitus ohjata filmi, mutta lopulta ohjaajaksi valittiin Nisha Ganatra. Kuvaukset alkoivat keväällä 2018 ja Late Night sai ensiesityksensä Sundancen elokuvajuhlilla tämän vuoden tammikuussa. Pikkuhiljaa elokuva on saanut levitystä ympäri maailman ja nyt filmi on saanut ensi-iltansa myös Suomessa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä. Traileri vaikutti ihan hauskalta, joten päätin mennä katsomaan leffan. Ilokseni huomasin, että Finnkino järjesti elokuvasta ennakkonäytöksen päivää ennen ensi-iltaa ja kävinkin katsomassa Late Nightin siellä.

Tonight with Katherine Newbury -talk show'n katsojaluvut ovat laskussa ja Newbury saa tietää, että hän on saamassa potkut, jos muutosta ei tapahdu. Newbury kokee ongelman johtuvan pelkistä miehistä koostuvasta käsikirjoittajatiimistään ja pestaakin uuden kirjoittajan, innokkaan Mollyn.

Talk show -juontaja Katherine Newburyna nähdään Emma Thompson, joka on nappivalinta rooliin. Thompson todella omaksuu itsekeskeisen ja muista vähät välittävän TV-showpersoonan ja läpi leffan oikein kunnolla herkuttelee sillä. Paikoitellen jopa tuntuu kuin rooli olisi kirjoitettu Thompsonille, eikä mieleeni oikeastaan tule muita, jotka sopisivat Newburyksi yhtä hyvin - paitsi kenties Meryl Streep. Newburyn hahmo on todella hyvin kirjoitettu ja on kiehtovaa, kun hänen kohdalla aletaan kaivamaan pintaa syvemmälle ja oikein kunnolla näytetään, miksi hän on sellainen kuin on. Hahmon kehityskaarikin on erinomaisesti rakennettu ja Thompson on fantastinen läpi leffan.
     Todella hyvää työtä tekee myös tulokaskirjoittaja Mollya näyttelevä Mindy Kaling, joka on tosiaan myös käsikirjoittanut leffan. Kenties näyttelemistä parempaa työtä Kaling tekeekin kirjoittajana, mutta palataan siihen kohta. Kaling on erittäin sympaattinen innokkaana Mollyna, jonka reipas luonne ei koskaan muutu ärsyttäväksi. Newburyn tavoin Mollystakin löytyy useampia puolia ja hänenkin kehityksensä on oivallinen. Kalingin ja Thompsonin kemiat iskevät täysillä yhteen, jolloin etenkin heidän yhteisiä kohtauksiaan on suuri ilo seurata.
     Muita käsikirjoittajia Tonight with Katherine Newbury -show'ssa ovat mm. lähes 30 vuotta ohjelman parissa työskennellyt Burditt (Max Casella), monologivastaava Tom (Reid Scott), sekä Charlie (Hugh Dancy), Mancuso (Paul Walter Hauser) ja Reynolds (John Early). Jokaiselle hahmoista on saatu aikaiseksi omanlaisensa persoona ja vaikka monet heistä jäävät yksiulotteisiksi, ovat he tiiminä mainio pakkaus - etenkin kun on todella uskottavaa, että nämä hahmot olisivat työskennelleet yhdessä jo vuosia. Hahmojen tapa vit... kettuilla toisilleen on todentuntuista. Elokuvassa nähdään myös Denis O'Hare show'n parissa työskentelevänä Bradina, Amy Ryan kanavan ja show'n omistavana Caroline Mortonina, John Lithgow Newburyn miehenä, sekä Ike Barinholtz stand up -koomikko Daniel Tennantina. Näyttelijät ovat kautta linjan hyviä ja vaikka Kaling on todella mainio, on Late Night selvästi Thompsonin show.

On kuitenkin toisaalta Kalingin ansiota, että Thompson pääsee vetämään näin mahtavan roolisuorituksen. Thompsonin hahmo ja hänelle kirjoitetut repliikit ovat Kalingin käsialaa ja kuten jo totesin, Kaling tekee näyttelemistä parempaa työtä kirjoittajana. Hänen tekstinsä on nokkelaa, hauskaa, kannanottavaa, syvällistä ja mukaansatempaavaa. Kalingilla on selvää sanottavaa tämän päivän komediasta, alan miesvoittoisuudesta ja värillisen naisen asemasta kaikessa tässä. Sanottavaa on paljon, mutta Kaling onnistuu pitämään tekstinsä pois saarnaavuudesta. Valkoiselle miehelle lyödään usein luu kurkkuun, mutta samalla Kaling vitsailee värillisten ja naistenkin kustannuksella. Loppujen lopuksi jokainen saa siis osansa kritiikistä ja jokainen saa vastaansa myös positiivisuutta. Heikomman kirjoittajan kanssa Late Night olisi luultavasti poliittista paasausta, mikä lähinnä kyllästyttää, mutta Kalingin käsissä se on erittäin hyvä.

Olin itse asiassa todella yllättynyt, että pidin filmistä näin paljon. Vaikka olin kuullut kehuja, en odottanut elokuvan olevan parempi kuin kelpo komedia, mutta paikoitellen huomasin ajattelevani, että tämähän on ihan mahtava! Harmillisesti loppuun saakka leffan mahtavuus ei riitä, eikä siirappisuudelta vältytä. Loppupää muuttuu turhankin imeläksi, mutta toisaalta se taisi olla oikea ratkaisu, ottaen huomioon kuinka monet näytöksessäni olleet nyyhkivät. Itsekin täytyy myöntää, että elokuva onnistui koskettamaan, sillä Newbury ja Molly ovat niin hyvin kirjoitetut hahmot, että heistä alkaa tosissaan välittämään elokuvan aikana. Itse tarina kulkee turvallista kaavaa pitkin, mutta Kalingin teksti tekee filmistä hieman tavallista vahvemman kokonaisuuden. Huumori on nokkelaa ja hahmojen välinen sanailu naurattaa makeasti. On muuten huvittavaa jälleen huomata Suomen ja Yhdysvaltojen ero kiroiluun suhtautumisessa, sillä vaikka elokuvassa hoetaan useaan otteeseen "fuck" ja "shit", on Late Night täällä sallittu kaikenikäisille, kun taas Yhdysvalloissa leffalle on läimäisty rated R -leima, eli sen pääse katsomaan alle 17-vuotiaana vain aikuisen seurassa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Nisha Ganatra, jonka työ ei täysin pääse Kalingin käsikirjoituksen tasolle. Ganatra kyllä saa näyttelijöistä kaiken irti, pitää pakettia hyvin kasassa ja luo mukavasti tunnelmaa, mutta hieman paremman ohjaajan kanssa elokuva saisi kaiken irti mahtavasta tekstistä. Lisäksi itseäni häiritsivät suuresti filmin musiikkivalinnat. Lesley Barberin säveltämä musiikki on aika tyhjänpäiväistä ja välillä jopa teennäistä pimpelipomia, mikä yrittää luoda tunnelmaa, mutta pistää vain korvaan laimeudellaan. Late Night on kuitenkin muuten teknisesti hyvin toteutettu. Kuvaus on oivallista, mitä tukee hyvä leikkaus. Lavasteet ovat taidokkaasti rakennetut - etenkin Newburyn ohjelman lava - minkä lisäksi ääniefektit toimivat hyvin.

Yhteenveto: Late Night on erittäin mainio komedia, missä Emma Thompson pääsee loistamaan näyttelijänlahjoillaan ja Mindy Kaling kirjoittajantaidoillaan. Kalingin teksti on oivaltavaa ja häneltä löytyy paljon sanottavaa. Hän ei kuitenkaan käsikirjoita saarnaavasti, vaikka pisteleekin ihmisiä vähän joka suuntaan nokkelasti. Hän on myös panostanut paljon omaansa ja Thompsonin hahmoon, jolloin heistä alkaa todella välittämään elokuvan kuluessa eteenpäin. Loppupää muuttuu hieman siirappiseksi, mutta onnistuu leffa oikeastikin liikuttamaan. Tunnelma on pääasiassa hyvin luotu ja filmi tarjoaa useat makeat naurut. Elokuvan musiikki on kuitenkin ärsyttävän tyhjänpäiväistä ja laimeaa sävelmää, mikä pistää useasti korvaan. Tietyillä muutoksilla Late Night voisi olla jopa mahtava teos, mutta jo tällaisenaan se on erittäin hyvä komedia. Mistään tavanomaisesta jenkkikomediasta ei kuitenkaan ole kyse, vaan huumori on hieman älykkäämpää. Perinteisistä jenkkikomedioista turhautuneille Late Night voikin olla riemastuttava yllätys.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Late Night, 2019, 3 Arts Entertainment, 30West, FilmNation Entertainment, Imperativa Entertainment, Kaling International, Stage 6 Films

Arvostelu: Goosebumps (2015)

GOOSEBUMPS

Ohjaus: Rob Letterman
Pääosissa: Dylan Minnette, Jack Black, Odeya Rush, Ryan Lee, Amy Ryan, Jillian Bell, Halston Sage, Timothy Simons ja Amanda Lund
Genre: fantasia, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 12

Goosebumps perustuu R. L. Stinen samannimiseen, yli kaksisataa(!!) osaa sisältävään kirjasarjaan, joita on ilmestynyt vuodesta 1992 aina tähän päivään asti. Jo vuonna 1998 Tim Burton halusi tuottaa kirjojen pohjalta elokuvan, mutta projekti ei edennyt, sillä hän ja muut tekijät eivät osanneet päättää, minkä kirjan he sovittaisivat filmatisoinniksi. Viitisentoista vuotta myöhemmin Columbia Pictures hankki kirjasarjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään omaa leffaansa. Käsikirjoittajat keksivät, ettei heidän kannattaisi muokata yhdestä kirjasta elokuvaa, vaan he ammentaisivat materiaalia koko sarjasta. Projektin eteneminen oli kuitenkin hidasta ja jopa kirjailija Stine totesi uskovansa Goosebumps-elokuvaan, vasta kun näkee sellaisen omin silmin. Lopulta käsikirjoitus saatiin kuin saatiinkin kasaan, näyttelijät roolitettiin ja kuvaukset alkoivat keväällä 2014. Vihdoin lokakuussa 2015 Goosebumps sai ensi-iltansa ja se oli pienimuotoinen hitti, mistä monet kriitikotkin pitivät. Itse en kuitenkaan nähnyt elokuvaa, kun se ilmestyi, sillä en ole koskaan lukenut Stinen kirjoja, eivätkä mainokset saaneet leffaa näyttämään kovin kummoiselta. Olen kuitenkin näiden parin vuoden aikana pohtinut filmin vilkaisemista useaan otteeseen, mutten ole saanut aikaiseksi sitä. Kun huomasin, että elokuvan jatko-osa Goosebumps 2 (Goosebumps 2: Haunted Halloween - 2018) on saapumassa Suomeen vuokrattavaksi, päätin, että nyt olisi aika katsoa ja arvostella tämä alkuperäinen elokuva.

Kun joukko "Goosebumps"-hittikirjojen hirviöitä herää henkiin kirjojen sivuilta, kirjailija R. L. Stinen, hänen tyttärensä Hannahin, naapurinpoika Zachin ja nolon Champin täytyy löytää kaikki hirviöt ja vangita ne takaisin kirjoihinsa, ennen kuin ne tuhoavat koko kaupungin.

"Goosebumps"-kirjailija R. L. Stinen roolissa nähdään Jack Black, joka sopii erittäin hyvin erakoituneen ja vainoharhaisen taiteilijan osaan. En tiedä lainkaan, millainen persoona Stine on todellisuudessa, mutta uskoisin, että jos kenen tahansa kirjailijan kauhuluomukset heräisivät henkiin, muuttuisi hän vuosien varrella samanlaiseksi kuin tämän leffan Stine. Suurimman osan ajasta Black esittää aika lailla samaa hahmoa kuin monissa muissa elokuvissaan, mutta eipä se toisaalta haittaa, sillä Blackin hauska persoona viihdyttää lähestulkoon aina.
     Vaikka filmiä mainostetaankin Jack Blackin nimellä, on tarinan todellinen päähenkilö juuri kaupunkiin muuttanut Zach, jota näyttelee Netflixin "13 Reasons Why" -sarjasta (2017-) parhaiten tuttu Dylan Minnette. Olen aina pitänyt Minnetteä ihan lupaavana nuorena näyttelijänalkuna ja sama jatkuu tämänkin leffan jälkeen. Minnette on kelpo roolissaan, miksi onkin harmi, että hänen hahmonsa on laiskasti kirjoitettu. Välillä Zach säikähtää pieniäkin asioita ja joskus taas hän on rohkea sankari. Kunnon kasvutarinaa hänelle ei ole luotu, vaan hahmo vain muuttuu kohtauksen sitä vaatiessa. Tämän lisäksi Zach on hieman liian impulsiivinen persoona, joka myös luulee olevansa kaiken aikaa oikeassa, mikä tekee hänestä paikoitellen ärsyttävän. Parissa kohtaa hän esimerkiksi antaa neuvoja R. L. Stinelle ja Stinen tyttärelle, jotka tietävät varmasti enemmän hirviöistä kuin Zach.
     Ja Stinen tyttärestä Hannahista (Odeya Rush) puheenollen, hänkään ei ole mitä parhaiten kirjoitettu henkilö. Hahmo esitellään mysteerisenä, mutta jossain kohtaa hän alkaa vain muuttua tylsäksi sivuhahmoksi, joka tarvitsee Zachin apua selvitäkseen hurjilta monstereilta. Tätä ei yhtään auta se, ettei Rush ole kovin hyvä roolissaan. Minnette ja Black huokuvat energiaa, joten heihin verrattuna Rushin esiintyminen on hyvinkin yksitoikkoista.

Seikkailuun on tietty pitänyt kirjoittaa mukaan pakollinen komediakaveri, joka heittää huonoja vitsejä minkä kerkiää, kiljuu muka-hauskasti hirviön nähdessään ja jakaa katsojien mielipiteen siinä, onko hän huvittava vai ärsyttävä. Ryan Leen esittämä Champ pääsee kyllä lausumaan joitain hauskoja heittoja, mutta usein hän myös ärsyttää. Champ on mitä stereotyyppisin hento pieni nörttipoika, joka on ihastunut koulun kauneimpaan tyttöön (Halston Sage), mutta johon hänellä ei ole mitään mahiksia, sillä hän on äärimmäisen nolo tyyppi. Champin huonoista jutuista huolimatta Lee tekee kaikkensa hahmon kanssa, eikä ole onneksi ihan niin raivostuttava, että katsoja vain odottaisi hänen kuolemaansa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Zachin vararehtoriäiti Gale (osaansa kelvollisesti sopiva Amy Ryan), tämän ärsyttävä sisko Lorraine (Jillian Bell, jonka haluaisi päätyvän ihmissuden kitaan), sekä mitä urpoimmat poliisit Stevens (Timothy Stevens) ja kokelas Brooks (Amanda Lund). Leffan lopussa nähdään myös oikea R. L. Stine teatterin opettajana.

Itse en ole tosiaan koskaan lukenut ainuttakaan "Goosebumps"-kirjaa, mutta pidin silti kovasti ideasta, etteivät tekijät vain tehneet yhdestä kirjasta elokuvaa, vaan tarina tapahtuu meidän maailmassamme, jossa nämä kirjat ovat hahmojen luettavissa ja näiden kirjojen sivuilta eri hirviöt pääsevät vapaaksi. Elokuva tarjoaakin erinomaisen kattauksen erilaisia mörköjä, kuten kammottavan lumimiehen, karmivan ihmissuden, friikit avaruusolennot, murhanhimoiset puutarhatontut, tappajarobotit, jättimäisen sirkan, kaikkialle leviävän lihansyöjäkasvin, sekä ties mitä muuta hauskaa. Kirjojen faneille tuttujen mörköjen bongaaminen on varmasti hauskaa puuhaa ja uskoisin, että useat kohtaukset on myös lainailtu kirjoista. Kuitenkin vaikka laaja hirviögalleria on mahtava idea, johtaa tämä myös harmillisesti siihen, etteivät möröt saa niin paljon ruutuaikaa kuin voisi toivoa. Esimerkiksi zombit, muumio ja klovni näkyvät vain taustalla, ja usealle hirviölle on varattu vain yksi kohtaus aikaa loistaa.

Vaikken ole lukenut kirjoja, joihin elokuva perustuu, on filmi aika lailla juuri sitä, mitä odotinkin sen olevan: puhdasta viihdettä monstereilla ja Jack Blackilla höystettynä, mikä pyrkii yhdistelemään huumoria kauhuelementteihin. Eikä sen toisaalta tarvitse olla mitään sen enempää. Valitettavasti tasapainottelu kahden eri genren välillä ei kuitenkaan suju yhtä luontevasti kuin voisi toivoa. Tekijät ovat selvästi halunneet tehdä filmistä mahdollisimman lapsiystävällisen, jolloin jännittäviä hetkiä kevennetään jatkuvalla läpänheitolla, mikä syö pahasti tunnelmaa. He, jotka tuntemistani ihmisistä ovat lukeneet "Goosebumpseja", ovat sanoneet kirjojen olevan aidosti jännittäviä, joten mielestäni elokuvankin pitäisi uskaltaa luoda edes pientä kauhua. Hirviöseikkailu on jo itsessään hauska idea ja mielestäni viihtyvyyden pitäisi syntyä elokuvan hengestä eikä siitä, että typerä sivuhahmo laukoo vitsejä tauotta. Champ ei kuitenkaan ole huumoripuolen isoin ongelma, vaan että mukana on muitakin todella yliampuvia komediahahmoja. Poliisikaksikko ei ole mitä toimivin lisäys ja vielä ärsyttävämpi on tarinan päämörkö, Jack Blackin ääninäyttelemä vatsastapuhujan nukke Slappy, jonka joka ikinen repliikki on mitä typerin ja laiskin vitsi, mitä tekijät ovat vain voineet keksiä.

Vitsit eivät harmillisesti ole ainoa laiska asia, mitä käsikirjoittaja Darren Lemke on mukaan tunkenut. Itse tarinankerronta on usein hyvin kömpelöä. Lemke esittelee hahmonsa tönkösti ja sitten vain heittää heidät seikkailuun ilman, että katsoja todella välittäisi heistä. Kieltämättä hän on onnistunut luomaan mukaansatempaavan vauhdikkaita kohtauksia hirviöiden kanssa, mutta monissa kohtauksissa hahmot selviävät tilanteista todella laiskojen yhteensattumien takia. Kun Lemke ei tiedä, miten hahmot voisivat pelastaa itsensä, joku muu ilmestyy viime hetkellä paikalle. Tämän lisäksi Goosebumps on täynnä hölmöjä juoniaukkoja, jotka viestivät, ettei Lemkeä erityisemmin kiinnostanut projekti. Lemke myös unohtaa joitain aloittamiaan juonikuvioita ja tarinan sääntöjä. Hän on yrittänyt saada aikaiseksi jonkinlaisia juonenkäänteitä, jotka arvaa helposti etukäteen. Viimeisessä kohtauksessa on jopa kaksi käännettä! Mitään paljastamatta sanon vain, että toisen on kai tarkoitus pohjustaa jatko-osaa, mutta se on yksi jättimäinen juoniaukko lisää. Typeryyksistään huolimatta en kuitenkaan sano, että Goosebumps olisi kehno elokuva, sillä viihdyin sen parissa oikein mukavasti. Filmissä riitti energiaa, eikä aika käynyt koskaan pitkäksi sen aikana, sillä menoa ja meininkiä ei todellakaan puutu. Sen lisäksi, että olisin halunnut nähdä hirviöitä enemmän, olisin myös kaivannut hieman lisäpituutta, jotta erilaiset aukot saataisiin korjattua. Vartti lisää elokuvan kestoon - sekä enemmän jännitettä ja vähemmän huumoria - niin kyseessä voisi olla oikeasti mainio koko perheen halloween-leffa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Rob Letterman, joka teki aiemmin Jack Blackin kanssa seikkailuleffan Gulliverin matkat (Gulliver's Travels - 2010), mihin tästä leffasta muuten löytyy viittaus. Sekä Black että Letterman tekevät Goosebumpsin kanssa parempaa työtä, vaikkei Letterman osaa tasapainotella jännityksen ja huumorin kanssa. Letterman on kuitenkin onnistunut luomaan menevän seikkailuhengen, mikä imaisee katsojan mukaansa. Kuvaukseltaan elokuva on tyylikäs, mutta valitettavasti digitehosteista ei voi sanoa samaa. Vaikka toisaalta selkeästi digitaalisilta näyttävät möröt ymmärtää, sillä realistisemmat otukset voisivat pelottaa lapsia ja koska ne eivät kirjojen hahmoina ole muutenkaan todellisia, mutta mielestäni vuonna 2015 olisi pitänyt pystyä vähän parempaan. Digimörköjen keskellä Slappy-nukke erottuu edukseen, sillä nukke on oikeasti tehty ja ohjailtu. Lavasteet ovat oivallisesti toteutetut, minkä lisäksi on hienoa, että valaistuksessa leffasta ei oltu tehty turhan synkkää. Hautausmaakohtaus on kyllä synkkä, mutta siitä näkee selkeästi kaiken. Äänimaailma on mainiosti rakennettu hirviöiden päästämistä murahduksista aina mahtavan Danny Elfmanin säveltämiin musiikkeihin asti. Tim Burton tosiaan halusi tehdä Goosebumps-elokuvan 1990-luvulla ja hänen vakiosäveltäjänsä Elfman onnistuukin tuomaan mukaan Burton-viboja fantasiamelodioillaan.

Yhteenveto: Goosebumps on viihdyttävä koko perheelle sopiva halloween-elokuva, josta olisi pienillä viilauksilla saanut selkeästi paremman kokonaisuuden. Darren Lemken käsikirjoitus sisältää harmillisia aukkoja, minkä lisäksi hän on tehnyt usein hyvin laiskaa työtä kohtausten kanssa. Jännittävät tilanteet ratkeavat ihan liian helposti. Ja jännityksestä puheenollen elokuva toimisi huomattavasti paremmin, jos siitä olisi uskallettu tehdä jännittävämpi, eikä jokaista kohtausta latistettaisi typerällä huumorilla. Vaikka mukana on oivallisiakin vitsejä, on jokaista hyvää vitsiä kohden kaksi kehnoa. Etenkin Slappy-nuken läpänheitto on järkyttävän laiskaa. Tehosteitakin olisi voinut vielä kerran viimeistellä. Näyttelijät tekevät kuitenkin pääasiassa kelpo työtä. Jack Black hauskuuttaa kuten aina ja Dylan Minnette sopii hyvin pääosaan, vaikka hänen hahmonsa onkin paikoitellen kehnosti kirjoitettu. Huolellisemmin työstetyn käsikirjoituksen ja rohkeamman ohjauksen kanssa elokuva voisi olla oikein mainio. Jo tällaisenaan se kuitenkin viihdyttää alusta loppuun nopeatempoisella seikkailullaan. Jos siis ala-asteelta yläasteelle siirtyvät lapsenne ovat kiinnostuneita hirviöistä, sopii Goosebumps erittäin hyvin koko perheen kesken vietettävään "kauhu"-iltaan. Kirjojen fanien kannattaa vilkaista leffa, sillä on varmasti hauskaa bongailla tuttuja monstereita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Goosebumps, 2015, Columbia Pictures, Expedition Films, LStar Capital, Original Film, Scholastic Entertainment, Sony Pictures Animation, Sony Pictures Entertainment, Village Roadshow Pictures

Arvostelu: Central Intelligence (2016)

CENTRAL INTELLIGENCE (2016)

Ohjaus: Rawson Marshall Thurber
Pääosissa: Kevin Hart, Dwayne Johnson, Amy Ryan, Danielle Nicolet, Ryan Hansen, Aaron Paul, Thomas Kretschmann, Jason Bateman ja Melissa McCarthy
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Kevin Hart ja Dwayne "The Rock" Johnson eivät kuulu lempinäyttelijöihini. Vaikka he ovat olleet mukana ihan hyvissä elokuvissa, en ole koskaan vakuuttunut heidän suorituksistaan. Silti idea agenttikomediasta, jota he tähdittävät, vaikutti minusta mielenkiintoiselta. Nähdessäni julisteen, jossa sanaleikillä viitataan siihen, kuinka isokokoinen mies Johnson on ja kuinka lyhyt Hart on, mietin aluksi, että onpas huono vitsi. Lopulta elokuvan tunnuslause alkoikin toimia mielestäni ja aloin pitää sitä jopa hauskana. Kävin ennakkonäytöksessä juhannuksena katsomassa elokuvan. Tämä on toinen kerta, kun käyn ennakkonäytöksessä ja jälleen sinne pääsi ihan niin kuin muihinkin näytöksiin: ostamalla lipun.

Kirjanpitäjä Calvin Joyner törmää Facebookissa vanhaan koululaiseensa Robbie Weirdichtiin, joka on vaihtanut nimensä Bob Stoneksi. Bob pyytää Calvinia mukaan viettämään iltaa baariin ja ennen kuin Calvin tajuaakaan, hänet on kiskaistu mukaan CIA:n sekasotkuun.

Calvin Joyneria esittää Kevin Hart, joka tunnetaan komedianäyttelijääkin paremmin stand-up -koomikkona. Tässä elokuvassa hän on lähes kaiken aikaa todella kovaääninen ja ylinäyttelee paljon. Toisaalta se toimii. Hänen vaimoaan, Maggieta, näyttelee Danielle Nicolet.
     Showpainista Hollywood-bisnekseen päätynyt Dwayne "The Rock" Johnson, näyttelee Robbie Weirdichtia, eli Bob Stonea. Monissa toimintaelokuvissa, kuten Fast & Furious 5 (2011) näytellyt Johnson vetää jälleen lihaksiaan pullistelevan toimintasankarin roolin, mutta tuo siihen oman lisäyksensä. Hahmo ei ole kaikkein fiksuin ja hän on omalla tavallaan yhä henkisesti samanlainen kuin mitä hänestä näytetään koululaisena. Saatan jopa pitää tätä hänen parhaana suorituksenaan, vaikka Hartin lisäksi myös Johnson ylinäyttelee tässä useasti.
     CIA-agentti Pamela Harrisia näyttelee Amy Ryan. Hahmo on todella samanlainen kuin monissa muissa tämänkaltaisissa elokuvissa. Hän jahtaa Stonea ja uskottelee Joynerille Stonen olevan pahis. Tavallaan kyseessä on aika tyhjä hahmo, mutta sen osaa arvatakin, jos Central Intelligencen kaltaisia elokuvia on nähnyt aiemminkin.
     Elokuvassa nähdään myös Breaking Badista (2008-2013) tuttu Aaron Paul Stonen entisenä agenttiparina Philinä. Jason Bateman esittää Robbieta kiusannutta Trevoria ja elokuvassa esiintyvät myös Melissa McCarthy ja Thomas Kretschmann, jotka tulivat minulle yllätyksinä.

Elokuva alkaa vuodesta 1996. Nuori, lihava Robbie tanssii suihkussa ja kiusaajat käyvät hänen kimppuunsa nauraen. Pakko sanoa, että Dwayne Johnsonin naama tietokoneella liitettynä jonkun pulskan skidin pärstään näytti todella huonolta. Siis erittäin huonolta. Varsinkin kun tällainen myötähäpeys tulee jo alussa, on vaikea kuvitella, että jatkosta seuraisi mitään hyvää. Robbie heitetään alasti täynnä ihmisiä olevan liikuntasalin lattialle, jossa on juuri valittu koulun suosituimmaksi oppilaaksi Calvin, joka tunnetaan myös nimellä "The Golden Jet". Kun muut nauravat Robbielle, Calvin tarjoaa The Golden Jet -takkinsa Robbielle peittämään tämän alapään. Eli nuorena suosittu oli Calvin ja kiusattu oli Robbie. Siitä hypätään kaksikymmentä vuotta eteenpäin, jolloin Calvin on kirjanpitäjä, joka vihaa työtään ja Robbie on tehnyt itsestään muskelikimpun. Vaikka tämän muutoksen voi arvata tapahtuvan, niin on silti hienoa nähdä elokuvan kertovan, ettei teini-iän jutut kestä ikuisuutta. Jos on nyt vaikka yläasteella cool, niin tulevaisuudessa voi olla täysi nobody.

Elokuvasta voisi käsittää sellaisen sanoman, että jos sinua kiusataan koulussa ylipainon takia, niin voit Calvinin sanojen mukaan "laihduttaa kaksisataa kiloa ja tuoda ne kaksisataa kiloa takaisin lihasmassana" ja vetää kiusaajiasi turpaan. No ei, vaan elokuvan todellinen sanoma on, että itsensä pitäisi hyväksyä sellaisena kuin on. Jos muut eivät hyväksy, niin se on niiden ongelma. Jokaisen kuuluisi uskaltaa olla millainen ikinä onkin ja nauttia siitä, mikä on. Kiusaamista käsitellään elokuvassa useasti, sekä vakavasti, että myös koomisesti. Elokuvassa on siis oikeastaan hyvä sanoma.

Ai niin, eikös tämä ollut toiminta-agenttielokuva? Ei ole ensimmäinen kerta, kun CIA jahtaa elokuvassa omaa agenttiaan, joka on ryhtynyt omiin puuhiinsa. Eikä ole ensimmäinen kerta, kun tämä agentti ottaa mukaan jonkun, joka ei sopisi tilanteeseen yhtään. Aika perinteinen kaava elokuvassa loppujen lopuksi on, eikä kenellekään julisteen nähneelle tule yllätyksenä elokuvan agenttitarina. Jos elokuvan menee katsomaan tietämättä yhtään mitään siitä, niin voi yllättyä, kun yhtäkkiä aletaan ammuskelemaan. Elokuvasalin äänenkorkeus oli hieman "sopivan" yläpuolella ja välillä laukaukset kuuluivat todella kovaa. Toimintaa on aika paljon ja siihen sisältyy ampumisen lisäksi myös lähitappelua.

Ja onhan tämä myös komedia. Vitsiä tosiaan tehdään kiusaamisesta, vaikka sitä käsitelläänkin myös vakavasti. Dwayne Johnson on saatu hauskaksi, mutta Kevin Hart ei paljoa naurata. Monet hänen vitseistään koostuvat siitä, että hän on tummaihoinen. "En ole nähnyt sitä elokuvaa, koska olen musta." "Tuntuu siltä kuin olisin musta Will Smith." En tiedä johtuuko se, etten nauranut siitä, etten ymmärtänyt niitä juttuja vai siitä, että ne olivat vain niin huonoja vitsejä. Ja julisteen mukaisesti elokuvassa vitsaillaan siitä, kuinka Johnson on niin iso mies ja kuinka Hart on niin lyhyt. Monet vitseistä ovat viittauksia joihinkin tunnettuihin asioihin, kuten esimerkiksi elokuviin, näyttelijöihin tai sarjoihin. Yhdessä kohtaa Calvin heittää Bobille, että tämä on kuin Herkules. En sitten tiedä viitattiinko tässä siihen, että Dwayne Johnson esitti kyseistä hahmoa elokuvassa Hercules (2014).

Elokuva on kuvattu hyvin ja välillä jopa yllättävänkin hyvin. Alkupuolen toimintakohtauksissa leikkaus on hieman liian nopeaa, mutta muuttuu toimivaksi loppupuolella. Musiikkina kuullaan pääosin elokuvan tunnusmusiikkia, joka on hidasta ja joka soitetaan vain muutamalla nuotilla. Äänitehosteet kuuluivat oikein hyvin, kun äänitasot salissa olivat hieman liian korkealla, mutta toisaalta etenkin aseiden pamaukset kuulostivat hyviltä. Elokuvan on ohjannut Rawson Marshall Thurber, joka on ohjannut mm. komediat Dodgeball: A True Underdog Story (2004) ja We're the Millers (2013). Ohjaustyönä Central Intelligence on hänen neljäs pitkä elokuva.

Yhteenveto: Central Intelligence on kelpo hupia, jonka katsoo ainakin kerran läpi tyytyväisenä ja se viihdyttää lähes koko elokuvan läpi. Siinä on hyvä sanoma, sopiva määrä toimintaa, sekä hyviä, että myös huonoja vitsejä. Dwayne Johnson tekee mielestäni uransa parhaan näyttelijäntyön, mutta Kevin Hart paikoitellen ärsyttää, kun puhuu niin kovaäänisesti. Suosittelen sitä komediaelokuvista pitäville, sekä Dwayne Johnsonin ja Kevin Hartin faneille. Yllättävää kyllä, suosittelisin ennemminkin mennä katsomaan tämän, kuin samana päivänä ensi-illassa olevan The BFG:n (2016) tai eilen ilmestyneen Independence Day: Resurgencen (2016). Jos mietitte kaveriporukan kanssa menevänne katsomaan jonkun komediaelokuvan, Central Intelligence on oiva vaihtoehto. Kyllähän tätä toisenkin osan katsoisi. Lopputekstien aikana nähdään hieman mokaotoksia.

Kirjoittanut: Joonatan, 26.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.aceshowbiz.com
Central Intelligence, 2016, Universal Pictures, New Line Cinema, Bluegrass Films, Principato-Young Entertainment