Arvostelu: Ant-Man and the Wasp: Quantumania (2023)

ANT-MAN AND THE WASP: QUANTUMANIA

Ohjaus: Peyton Reed

Pääosissa: Paul Rudd, Evangeline Lilly, Kathryn Newton, Michael Douglas, Michelle Pfeiffer, Jonathan Majors, Corey Stoll, Katy O'Brian, David Dastmalchian, William Jackson Harper ja Bill Murray

Genre: scifi, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Ant-Man and the Wasp: Quantumania on Marvelin elokuvauniversumin 31. elokuva ja se perustuu Marvelin samannimisiin sarjakuvahahmoihin. Elokuvien puolella hahmot tekivät ensiesiintymisensä vuoden 2015 leffassa Ant-Man ja ovat sen jälkeen olleet mukana jatko-osassa Ant-Man and the Wasp (2018), sekä muiden supersankarien kanssa elokuvissa Captain America: Civil War (2016) ja Avengers: Endgame (2019). Heti Ant-Man and the Waspin ilmestymisen jälkeen alkoi kolmannen elokuvan suunnittelu. Tuotanto kuitenkin viivästyi alkuvuodesta 2020 levinneen koronaviruspandemian takia ja kuvaukset käynnistyivät vasta helmikuussa 2021. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2022, mutta sen ensi-iltaa siirrettiin ensin helmikuulle 2023 ja sitten heinäkuulle 2023. Ensi-ilta kuitenkin aikaistettiin lopulta takaisin helmikuulle, sillä elokuva oli valmiimpi julkaisuun kuin Marvelin toinen elokuva, The Marvels (2023), joka siirtyi tämän tieltä helmikuulta heinäkuulle. Nyt Ant-Man and the Wasp: Quantumania saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut filmiä optimistisena. Pidin aiemmista Ant-Man -leffoista ja kolmososan trailerit näyttivät lupaavilta. Kävinkin katsomassa Ant-Man and the Wasp: Quantumanian heti sen ensi-iltanapäivänä Finnkinon IMAX-salissa.

Scott Lang, Hope Van Dyne, Scottin tytär Cassie ja Hopen vanhemmat Hank ja Janet päätyvät uuteen seikkailuun kvanttimaailmassa, missä he kohtaavat Kang Valloittajan.

Paul Rudd ja Evangeline Lilly palaavat rooleihinsa Scott Langiksi ja Hope Van Dyneksi, eli supersankariduo Ant-Maniksi ja Waspiksi. Avengers: Endgame -elokuvan tapahtumien jälkeen Scottista on tullut menestyskirjailija, avattuaan maailmalle, millaista on olla Kostaja ja pelastaa maailma, kun taas Hope johtaa uutta Pym-yritystä. Rudd pääsee jälleen olemaan hupaisa pienen luokan sankari, joka kuitenkin joutuu suurimman haasteensa eteen kvanttimaailmassa ja pian hymy hyytyy. Näyttelijä pärjääkin yllättävän pätevästi, kun Scott muuttuu dramaattisemmaksi. Lillykin istuu edelleen mainiosti Waspin rooliin.

     Paluun tekevät myös Michael Douglas ja Michelle Pfeiffer Hopen vanhempien, Hank Pymin ja Janet Van Dynen rooleihin. Hahmoista esille nousee erityisesti Pfeifferin näyttelemä Janet, joka esiteltiin kunnolla edellisosassa Ant-Man and the Wasp, hahmon oltua vuosikymmeniä jumissa kvanttimaailmassa. Myös Scottin tytär Cassie pääsee tällä kertaa seikkailuun mukaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole aiemmista Ant-Man -elokuvista tuttu pikkutyttö, vaan aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori nainen, Avengers: Endgamessa tapahtuneen viiden vuoden aikahypyn takia. Jostain syystä Endgamessa hahmoa esittänyt Emma Fuhrmann on korvattu Kathryn Newtonilla. Douglas ja Pfeiffer ovat osissaan toki oivalliset ja Newton hyppää tarpeeksi sujuvasti menoon mukaan, vaikka takelteleekin roolissaan toisinaan.

Kvanttimaailmassa hahmot kohtaavat Jonathan Majorsin näyttelemän Kangin, ajassa ja multiversumissa hyppimään pystyvän valloittajan, joka hallitsee kvanttimaailmaa tyrannisella otteellaan. Majors nähtiin jo Loki-sarjan (2021-) ensimmäisellä tuotantokaudella yhtenä Kangin lukuisista varianteista ja hän tulee olemaan mukana pidempäänkin, sillä kyseessä on Avengers-joukon uusi iso vastus Thanosin jälkeen. Kyseessä on mielenkiintoinen uusi pahis, sillä Kangia ei ole vain yksi, vaan rinnakkaistodellisuuksista löytyy useita Kangeja, jotka taitavat olla kaikki halukkaita valtaamaan koko aikajatkumon. Majors on nappivalinta rooliin, luoden aidosti uhkaavan antagonistin, joka saa heti jännittämään Avengerien puolesta. Hänen rauhallinen olemuksensa viestii vallasta ja voimasta, ja kun Kang päästelee vihanpurkauksiaan, ei hänen tielle kannata todellakaan astua.

     Elokuvassa nähdään myös Katy O'Brian, William Jackson Harper ja aiemmissa Ant-Maneissa eri roolia näytellyt David Dastmalchian kvanttimaailman vastarintaliikkeen jäseninä, jotka taistelevat Kangin hirmuvaltaa vastaan ja jotka jäävät hahmoina todella alikehitetyiksi pahveiksi, Bill Murray kuvernööri Krylarina, sekä ensimmäisestä Ant-Man -elokuvasta tuttu Corey Stoll Kangin oikeana kätenä, häijynä M.O.D.O.K. -robottina. Leijuvalla tuolilla kulkeva, jättipäinen ja pieniraajainen M.O.D.O.K. on koominen näky, mutta kummallisen hahmon ulkonäköön tottuu yllättävänkin nopeasti ja kyseessä on varsin vekkuli tyyppi. Jos ette muuten ole katsoneet Disney+ -palvelusta löytyvää M.O.D.O.K. -animaatiosarjaa (2021), niin suosittelen sitä erittäin lämpimästi, etenkin jos Robot Chicken (2005-) uppoaa.

Harmillisesti Ant-Man and the Wasp: Quantumania tuotti minulle pettymyksen ja koin elokuvan pieneksi hukatuksi mahdollisuudeksi. Hieman sinne tänne rönsyilevän ja suuntaansa etsivän Marvelin elokuvauniversumin neljännen vaiheen jälkeen viidennen vaiheen käynnistävä Quantumania tuo vihdoin valkokankaille sankaripoppoon uuden suuren vastustajan, mutta eipä leffa lopulta paljoa muuta tarjoa - lähinnä se on esittelyvideo Kangille. Lisäksi elokuvassa avataan aiemmin lähinnä vain vihjailtua kvanttimaailmaa entisestään - itse asiassa lähes koko leffa vietetään siellä. Hyvä, että katsoja ehtii edes hetkeksi tutustua uudelleen hahmoihin, kun heidät viskataan jo uuteen seikkailuun.

Yksi elokuvan isoista ongelmista onkin sen kiire. Eikä kyse ole niinkään siitä, että hahmoilla olisi kiire pysäyttää Kang, vaan käsikirjoittaja Jeff Lovenessin kiireestä pistää kvanttimatka käyntiin. Lovenessin teksti oikoo mutkia suoriksi turhankin heppoisin tavoin. Heti alussa hahmot kertovat, että "hei, me ollaan muuten rakennettu tämmöinen vempain, millä voi lähettää signaalin kvanttimaailmaan, testataanko?" ja saman tien kone imaisee hahmot miniatyyriuniversumiinsa. Loveness myös kirjoittaa konflikteja ja mysteeriä kömpelön pakotetusti, lähinnä hahmojen turhauttavien kommunikaatio-ongelmien kautta. Elokuvan yleinen hoppu laantuu onneksi leffan edetessä ja loppupäässä kerronta saa hengittää paremmin, kun taas hahmoille syntyy kiire pysäyttää katalan Kangin aikomukset. Leffa tarjoaa tasaisin väliajoin mukaansatempaavaa ja hieman jopa jännittävääkin toimintaa, hauskoja vitsejä, hutiloitua käsikirjoittamista ja myötähäpeällisen kökköjä vitsejä. Hahmokehitystä on turha odottaa. Kokonaisuudesta minulle jäi ristiriitainen fiilis. Ant-Man and the Wasp: Quantumania pohjustaa hyvin, mitä on luvassa tulevaisuudessa, mutta samalla se unohtelee keskittyä nykyhetkeen ja niinpä omana elokuvanaan Quantumania jää hieman raakileeksi. Erinomainen pahis ja ajoittain erittäin viihdyttävä supersankarimeininki auttavat kuitenkin nostamaan leffan plussan puolelle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa aiemmatkin Ant-Manit ohjannut Peyton Reed, joka suoriutui paremmin pienemmistä ja veijarimaisemmista leffoista tällaisen ison luokan tehostespektaakkelin sijaan. Tehosteista puheen ollen, visuaalisesti Ant-Man and the Wasp: Quantumania on aika ailahteleva paketti. Paikoitellen se on vaikuttava, toisinaan taas on selvää, että näyttelijät juoksevat taustakankaiden edessä, sillä niin videopelimäisiltä paikat näyttävät. Elokuva on kuitenkin kuvattu pätevästi ja niin lavastajat kuin maskeeraajat tekevät oivaa työtä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja säveltäjänä jälleen toimiva Christophe Beck säestää vauhdikasta scifiseikkailua toimivasti musiikeillaan.

Yhteenveto: Ant-Man and the Wasp: Quantumania on ihan kelvollinen scifiseikkailu, joka vihjailee Marvelin elokuvauniversumin hurjasta tulevaisuudesta, mutta jää omana leffanaan hieman raakileeksi. Elokuvalla on etenkin alussa kamala kiire viskata hahmot ja katsojat uuteen seikkailuun ja käsikirjoittaja Jeff Lovenessin teksti oikoo paljon mutkia suoriksi. Lovenessin yritykset kehitellä konflikteja ja mysteeriä rakentuvat lähinnä hahmojen yhtäkkisiin vaikeuksiin kommunikoida keskenään. Hahmokehitystä ei ole mukaan rakennettu, eikä leffan tapahtumilla tunnu loppupeleissä olevan edes kauheasti merkitystä. Vioistaan huolimatta elokuva tarjoaa ajoittain erittäin viihdyttävää scifiseikkailua ja toimintaspektaakkelia, josta ei huumoriakaan puutu. Elokuva paranee edetessään ja sen huipennus on onnistuneen jännittävä, lähinnä erinomaisen pahishahmo Kangin takia. Jonathan Majors on nappivalinta Marvel-universumin uudeksi pääviholliseksi, joka tulee varmasti nostamaan hikipisarat ohimoille ja sydämet hakkaamaan jännityksestä niin Avengerien riveissä kuin teattereissa vielä useammankin leffan ajan. Muutkin näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, Paul Ruddin viedessä Ant-Man -hahmoaan dramaattisempaan suuntaan. Visuaalisten efektien taso vaihtelee läpi leffan ja katsojasta riippuen M.O.D.O.K. joko häiritsee loppuun asti tai ilahduttaa huvittavalla ulkonäöllään. Hieman suuntaa vailla olleen nelosvaiheen jälkeen Ant-Man and the Wasp: Quantumania näyttää selvän uuden suunnan Marvelin vitosvaiheelle, mutta toivon, että elokuvien taso lähtee tästä nousuun. Marvel-faneille filmi on toki pakkokatseltavaa, muiden on oikeastaan turha enää vaivautua yrittämään hypätä leffasarjaan mukaan.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ant-Man and the Wasp: Quantumania, 2023, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Truenorth Productions

Arvostelu: Real Steel (2011)

REAL STEEL

Ohjaus: Shawn Levy
Pääosissa: Hugh Jackman, Dakota Goyo, Evangeline Lilly, Anthony Mackie, Olga Fonda, Karl Yune, Kevin Durand, Hope Davis ja James Rebhorn
Genre: scifi, toiminta, urheilu
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Real Steel pohjautuu Richard Mathesonin novelliin Steel vuodelta 1956. Novellin pohjalta Dan Gilroy kirjoitti käsikirjoituksen, minkä DreamWorks osti 2000-luvun alussa. Studiolla teksti jäi kuitenkin pitkään käyttämättä, kunnes vuonna 2009 siitä alettiin tosissaan suunnittelemaan filmatisointia. Les Bohem ja Jeremy Leven työstivät Gilroyn käsikirjoitusta uudestaan, minkä jälkeen heidän työnsä saapui viimeistelemään John Gatins. Shawn Levyä pyydettiin ohjaajaksi, joka epäröi aluksi, mutta luettuaan käsikirjoituksen, hän lopulta suostui. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja Real Steel sai maailmanensi-iltansa 6. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, mutta sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Erikoistehosteillaan leffa onnistui kuitenkin nappaamaan Oscar-ehdokkuuden. Itse näin elokuvan muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasin sen. Pidin leffasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Nyt kun huomasin Real Steelin täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa robotit ovat korvanneet ihmiset nyrkkeilyssä. Heikossa jamassa oleva ex-nyrkkeilijä Charlie Kenton saa vastahakoisesti poikansa Maxin vastuulleen, tämän äidin menehtyessä. Max löytää pienen Atom-robotin kaatopaikalta ja pyytää isäänsä kouluttamaan tästä nyrkkeilijän.

Wolverinen roolista parhaiten tunnettu Hugh Jackman näyttelee ex-nyrkkeilijä Charlie Keatonia. Kyseessä ei ole kovinkaan pidettävä persoona, Charlien ajatellessa vain omaa etuaan ja oppimatta selvistä virheistään. Hän on velkaa ties kenelle, mutta aina rahaa saadessaan hän täytyy tuhlata ne robotteihin. Heikomman näyttelijän kanssa Charlien tarinaa ei välttämättä jaksaisi seurata, mutta Jackman on niin mahtava ja karismaattinen, että hänen ansiosta haluaa nähdä, että Charlie saisi parannettua tapansa.
     Myös Charlien poikaa, Maxia (Dakota Goyo) vaivaa sama asia, että väärän näyttelijän kanssa hahmo voisi ärsyttää. Goyo onnistuu kuitenkin olemaan pidettävä, vaikka paikoitellen hänenkin on vaikea pitää näsäviisasta Maxia kurissa. Seasta löytyy parikin hetkeä, jolloin on vaikea olla pyörittelemättä silmiä, kun pieni Max alkaa uhoamaan isommilleen.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Marvelin elokuvauniversumista tutut Evangeline "Wasp" Lilly nyrkkeilysalin omistavana Baileyna ja Anthony "Falcon" Mackie robottitaistelujen vedonlyöntiä pyörittävänä Finninä, Kevin Durand Charlielta velkoja pyytelevänä Rickynä, sekä Olga Fonda ja Karl Yune robottinyrkkeilyn maailmanmestarin, Zeuksen omistajina ja suunnittelijoina. Lilly ei harmillisesti saa lähes mitään tekemistä elokuvassa ja Mackiekin lähinnä käy kääntymässä. Durand, Fonda ja Yune ovat mitä kliseisimmät roistohahmot, jotka seisovat jylhästi maailmanmestarin takana ja naureskelevat altavastaajalle, joka haastaa heidät taistoon. Fonda ja Yune ovat vieläpä noloja rooleissaan.

Real Steelistä on helppo löytää vikoja ilman, että niitä tarvitsee erityisemmin etsiä. Pöhköjen pahiksien lisäksi leffa on täynnä urheiluelokuvien kliseitä. Tarinaltaan se on erittäin ennalta-arvattava, etenkin jos on nähnyt nyrkkeilyelokuvien kuninkaan, Rockyn (1976), jolta ei varmaan koskaan saada vietyä mestaruutta. Real Steelissä toki on twistinä se, että ihmisten sijaan kehään astelevatkin yli kolmimetriset robotit, jotka mätkivät toisiaan pataan niin, että mutterit sinkoilevat. Elokuva tuntuukin tiedostavan täysin, kuinka paljon se lainailee kaikkialta, eikä se vaivaudu peittelemään sitä lainkaan. Kyseessä on häpeilemätöntä hömppää, mutta niin rautaista sellaista, että ongelmineenkin leffan parissa on vaikea olla viihtymättä. Jo pelkkä idea nyrkkeilevistä roboteista kiehtoo ja jos tällaisia matseja järjestettäisiin oikeasti, voisin vihdoin ja viimein käydä katsomassa nyrkkeilyottelun paikan päällä. Vaikka katsojana tietäisikin, kuinka otteluissa käy, on niiden tunnelma rakennettu niin väkevästi, että voi huomata jännittävänsä ja innostuvansa oikein kunnolla.

Leffa ei kuitenkaan ole pelkkää aivotonta robottimähinää. Metallisen ulkokuoren alla sykkii sydän - vaikkakin paikoitellen siirappinen sellainen. Atom-robotin kouluttamisen lisäksi elokuva keskittyy Charlien ja Maxin pahasti rikkinäiseen isä-poika-suhteeseen. Robottinyrkkeily toimiikin lähinnä heitä yhdistävänä ja lähentävänä tekijänä. Aluksi Charlieta ei kiinnostaisi lainkaan ottaa esiteiniä vahdittavakseen, eikä Maxkaan liiemmin piittaa isästä, joka häipyi vuosia sitten. Paikoitellen draamapuoli on kiusallista, etenkin ennen suurta lopputaistoa, mutta isä-poika-kertomus ajaa kelvollisesti asiansa. Siinäkin toki tietää tasan tarkkaan alusta asti, kuinka tarina viedään päätökseen. Mitään muuta yllättävää ei ole luvassa kuin se, kuinka paljon Real Steel onnistuukaan viihdyttämään.

Elokuvan ohjaaja Shawn Levyn filmografia ei ihan hirveästi vakuuta, mutta peräkkäin tehdyt komediat Villi tusina (Cheaper by the Dozen - 2003), Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther - 2006) ja Night at the Museum - yö museossa (Night at the Museum - 2006) ovat kaikki Real Steelin ohessa osoituksia siitä, että Levy tekee pätevää kertakäyttöviihdettä. Real Steel ei ole komedia, mutta eipä Levy ole tätä kovinkaan vakavissaan tehty. John Gatinsin käsikirjoitus ei sisällä omia ideoita, mutta hän kopioi kuitenkin tarpeeksi taitavasti. Kuvaukseltaan leffa on tyylikäs, eikä robottimäiskettä ole toteutettu kömpelösti heiluvan käsivarakuvan kautta. Itse robotit ovat upeasti toteutetut, digiefektejä ja jopa oikeita robotteja hyödyntäen. Muutenkin elokuva on visuaalisesti näyttävä yhä kymmenen vuotta myöhemmin. Lavastuksessa mainostajat pääsevät vauhtiin, kun nyrkkeilyareenojen seinät ovat täynnä Coca-Colaa, Xboxia sun muuta. Äänimaailma on erinomainen ja robottimähinä myös kuulostaa hyvältä. Danny Elfmanin säveltämät musiikit valitettavasti hukkuvat täysin, kun leffa lähinnä hyödyntää jo olemassa olevia kappaleita.

Yhteenveto: Real Steel on oikein viihdyttävä scifielokuva, joka ei kuitenkaan pääse karkuun nyrkkeilyelokuvien kliseitä. Erityisiä yllätyksiä tarina ja tapahtumat eivät tarjoa, mutta silti katsoja saattaa huomata jännittävänsä otteluiden aikana ja innostua kunnolla, jos matsi kääntyykin voitoksi. Robottien nyrkkeilyottelut näyttävät yllättäen yhä erittäin hyviltä ja koneiden välisiä turpaanvetoja tuijottaa mielellään. Kaiken keskellä leffan sydämenä toimiva isä-poika-suhde on kelvollisesti hoidettu, vaikkei draama vältäkään kiusallista siirappisuutta. Charlie ja Max eivät hahmoina ole erityisen pidettäviä, mutta rooleihin valitut Hugh Jackman ja Dakota Goyo hoitavat hommansa kunnialla kotiin, saaden katsojat kannustamaan heitä. Vioistaan huolimatta Real Steel onnistuu viihdyttämään varsin passelisti ja leffaa voikin suositella lämpimästi nyrkkeilyn ja robottien ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Real Steel, 2011, DreamWorks, Touchstone Pictures, Reliance Entertainment, 21 Laps Entertainment, Angry Films, ImageMovers, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Ant-Man and the Wasp (2018)

ANT-MAN AND THE WASP

Ohjaus: Peyton Reed
Pääosissa: Paul Rudd, Evangeline Lilly, Michael Douglas, Michael Peña, Hannah John-Kamen, Walton Goggins, Randall Park, Laurence Fishburne, Tip T.I. Harris, David Dastmalchian, Abby Ryder Fortson, Judy Greer, Bobby Cannavale ja Michelle Pfeiffer
Genre: supersankarielokuva, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Ant-Man and the Wasp on Marvelin elokuvauniversumin KAHDESKYMMENES elokuva. 10 vuotta sitten Marvel aloitti leffauniversuminsa Iron Manilla (2008), minkä jälkeen useat sankarit, kuten Captain America, Thor, Black Panther, Hulk, Doctor Strange ja Spider-Man ovat saaneet omat elokuvansa, minkä lisäksi he ovat välillä kokoontuneet yhteen Avengers-elokuvissa. Aluksi muutamien vuosien ajan Marvel teki elokuvia lähinnä tunnetuimmista sankareistaan, kunnes vuonna 2014 he päättivät kokeilla pienelle huomiolle jäänyttä avaruussankariryhmää. Guardians of the Galaxy (2014) osoittautui jättihitiksi, minkä jälkeen Marvel alkoi työstämään elokuvia muistakin vähemmän tunnetuista hahmoista ja vuonna 2015 ensi-iltansa sai Ant-Man. Tämä pienemmän luokan supersankareilla höystetty rikoskomedia nousi isoksi menestykseksi ja hyvin nopeasti tekijät alkoivat suunnittelemaan jatkoa. Kuvaukset alkoivat vihdoin kesällä 2017 ja nyt Ant-Man and the Wasp on vihdoin saanut ensi-iltansa. Itse pidin ensimmäisestä Ant-Manista todella paljon, enkä malttanut odottaa hahmon uutta seikkailua. Jatko-osa onkin yksi eniten odottamistani filmeistä tältä vuodelta. Kuitenkin muutaman aiemman supersankariseikkailun, Black Pantherin (2018), Avengers: Infinity Warin (2018), sekä leffauniversumiin kuulumattoman Deadpool 2:n (2018) osoituttua pieniksi pettymyksiksi, odotukseni Ant-Man and the Waspia laskivat hieman. Meninkin katsomaan elokuvan hieman varautuneena, mutta silti toiveikkaana heti ensi-iltapäivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien Marvelin elokuvauniversumin edellisiä osia Ant-Man ja Captain America: Civil War (2016)!

Scott Lang eli Ant-Man lupautuu auttamaan tohtori Hank Pymiä ja Hope van Dyneä eli Waspia etsimään Hopen äidin, joka katosi vuosia sitten kvanttimaailmaan. Kvanttitekniikka kiinnostaa muitakin, joten kolmikon täytyy kiirehtiä, ennen kuin heidän etsintälaitteensa ajautuvat vääriin käsiin.

Paul Rudd palaa kolmatta kertaa Scott Langin/Ant-Manin rooliin ja näyttää jälleen olevansa oikea mies hommaan. Ruddista löytyy juuri oikea määrä rentoutta hömelöhkön Scottin osaan, mutta myös tarpeeksi kovuutta ollakseen uskottava supersankari. Rudd pääsee läpi leffan oikein herkuttelemaan leikkisällä roolillaan, joka on hyvin erilainen kuin Marvelin muut sankarit. Hän tekee Scottista äärimmäisen pidettävän hepun, jonka seikkailua on jälleen kerran ilo seurata. Sen lisäksi, että Scott on sankari Ant-Manina, on hän myös siviilissäkin aikamoinen sankari, ollessaan mitä mahtavin isä pienelle Cassie-tyttärelleen (riemukas Abby Ryder-Fortson).
     Edellisessä leffassa turhankin ämmämäiseltä vaikuttanut Hope van Dyne (Evangeline Lilly) muuttuu tässä osassa paljon pidettävämmäksi persoonaksi. Paikoitellen Hopesta löytyy tuttua inhottavaa asennetta, mutta suurimmaksi osaksi hän saa katsojan puolelleen. Lilly myös osoittaa olevansa aikamoinen taistelija Waspina, jota jo edellisen osan lopputekstikohtauksessa pohjustettiin. Ant-Manin toilaillessa Waspin täytyy olla se vakavampi sankari ja näin erilaisten päähahmojen yhdistelmästä saadaan aikaiseksi mitä erinomaisin kaksikko.

Myös Michael Douglasin esittämä vanha tohtori Hank Pym pääsee paremmin seikkailun ja toiminnan makuun. Vaikka Hank on sama vanha yrmy edellisestä osasta, syventää vaimon kaipuu hahmoa mukavasti. Myös Hankin ja Hopen isä-tytär-suhdetta nostetaan tuntuvammin esille ja tuttuun tapaansa Douglas osoittaa olevansa lahjakas näyttelijä.
     Ensimmäisen Ant-Manin tekijät selvästi huomasivat, että fanit innostuivat Michael Peñan näyttelemästä Scottin suupaltista kaverista Luisista, sillä hahmo saa enemmän ruutuaikaa ja tekemistä kuin viimeksi. Jos ennen leffaa kävi epäilys mielessä, että Luisin tarjoama vitsi ei riittäisi toiseen filmiin, niin Peña kyllä osoittaa epäilykset pahasti vääräksi. Peña on aivan hulvattoman hauska joka ikisessä kohtauksessaan! Joka ikinen Luisin sana nostaa vähintään hymyn huulille ja hän tarjoaa ehdottomasti parhaat naurut koko leffassa. Hahmolle kirjoitetut repliikit ovat mahtavia ja Peña tekee niistä täydellisiä käsittämättömällä energiamäärällään. Luisin toveritkin, Dave (Tip T.I. Harris) ja Kurt (David Dastmalchian) esiintyvät leffassa ja heillekin on saatu aikaiseksi nerokasta läpänheittoa.
     Kuitenkin siinä missä tekijät huomasivat, että kaverikolmikko sai erittäin lämpimän vastaanoton, he taisivat huomata, ettei monia kiinnosta Scottin ex-vaimo Maggie (Judy Greer) ja tämän poliisipoikaystävä Jim (Bobby Cannavale). Hahmojen osuus on pieni, mutta on heillekin keksitty pari hilpeää juttua.
     Ant-Man ja Wasp saavat elokuvassa vastaansa parikin vihollista: Hannah John-Kamenin näyttelemän Aaveen, joka kykenee mm. liikkumaan seinien läpi, sekä Walton Gogginsin esittämän Sonny Burch -rikollisen, joka on täysin tavallinen ihminen. Aaveelle on saatu luotua oivaa taustatarinaa (mitä en paljasta), minkä lisäksi hänen voimansa tekevät hänestä kiinnostavamman vastuksen kuin edellisen osan Yellowjacket, joka oli vain paha versio Ant-Manista laserpyssyjen kera. Hahmo on kuitenkin hieman hätäisesti kirjoitettu ja useat hänen pahoista teoistaan voisi estää ihan vain sillä, jos hän osaisi kuunnella muita hahmoja. John-Kamen tekee kyllä kelpo työtä sen kanssa, mitä hänelle on annettu, mutta hahmo ei ole mitä parhain. Jos Aavetta tosin vertaa moniin muihin Marvel-pahiksiin, on hän siitä laadukkaammasta päästä. Gogginskin suoriutuu osastaan hyvin, mutta myös Sonny kaipaisi jonkinlaista syvennystä. Hahmo ilmestyy jatkuvasti paikalle kätyreidensä kanssa, mutta hänen taustojaan olisi voinut avata paremmin.
     Roistoja parempi uusi tulokas on ehdottomasti FBI-agentti Woo (Randall Park), josta on saatu aikaiseksi yllättävän koominen hahmo. Aluksi Woo vaikuttaa olevan samanlainen kuin Jim-poliisi ensimmäisessä Ant-Manissa, mutta hyvin nopeasti hän osoittaa olevansa yksi leffan hauskimmista henkilöistä ja Park sopii osaansa erittäin hyvin. Elokuvassa nähdään myös mainio Laurence Fishburne tohtori Pymin entisenä työparina Bill Fosterina, minkä lisäksi useita Marvelin hahmoja luonut Stan Lee käy tietty kääntymässä pikaisesti.

Vaikka Ant-Man and the Wasp ilmestyi vasta Avengers: Infinity Warin jälkeen, tapahtuu leffa ennen sen tapahtumia. Tarkemmin sanottuna leffa on jatkoa Captain America: Civil Warille, missä Scott kävi hieman taistelemassa kahtia jakautunutta Avengers-ryhmää vastaan. Alkupäässä elokuva tuntuu muistuttavan Civil Warin tapahtumista turhankin monta kertaa, ennen kuin itse juoni lähtee käyntiin. Kun tarina sitten vihdoin saa kunnolla alkunsa, filmi aloittaa mitä viihdyttävimmän, vauhdikkaimman, hauskimman ja energisimmän supersankariseikkailun, mitä leffakesälle vain voi toivoa. Tarina painelee eteenpäin erinomaisella rytmityksellä kuin mitä mahtavin vuoristorata. Siinä on tasaisia rauhoittumishetkiä juuri sopiva määrä ja sitten taas mennään. Elokuvasta ei löydy ainuttakaan tylsää kohtaa ja olin hyvin yllättynyt, kun tajusin, että nyt ollaan jo loppuhuipennuksessa - niin mukaansatempaavan lystikäs leffa on!

Olen lukenut muutamastakin paikasta kritiikkiä, että massiivisen Avengers: Infinity Warin jälkeen, missä koko maailmankaikkeuden kohtalo oli vaakalaudalla, Ant-Man and the Waspin olisi hyvin vaikea löytää mitään jännitettä pienimuotoisesta seikkailustaan. Itse olen täysin eri mieltä. Mielestäni Ant-Manin hahmolle ei edes sovi mikään jättimäinen teos ja juuri leffan pienempi koko tekee siitä niin mainion. Samalla tavalla miten ensimmäinen Ant-Man toimi erittäin hyvänä piristysruiskeena suuren Avengers: Age of Ultronin (2015) jälkeen, Ant-Man and the Wasp tekee saman synkän Infinity Warin perään. Sanoisinpa jopa, että pidin leffasta enemmän kuin Infinity Warista juuri pienemmän koon takia. Elokuvassa on yksinkertaisempi tarina, mutta sitä suuremmalla syyllä se pääsee paremmin oikeuksiinsa kuin megalomaaninen taisto Thanosia vastaan. Tarina pysyy paremmin kasassa, eikä se joudu hyppimään kymmenien sankarien takia jatkuvasti tapahtumapaikasta toiseen, eikä tarinakaan kiirehdi, vaikka kulkee hyvin nopealla temmolla eteenpäin. Ja kyllä elokuvasta ihan tarpeeksi jännitettä löytyy, varsinkin kun hahmot tuntuvat jatkuvasti olevan alakynnessä. Roistot pysyvät sinnikkäästi sankarien perässä ja pidin todella paljon siitä, että tällä kertaa supersankarileffassa sankarit eivät yritä pysäyttää roistoa, vaan roistot yrittävät pysäyttää sankarit, joiden aika käy vähiin. Tähän vielä päälle se, ettei sankarien tekniikka usein toimi toivotulla tavalla, löytyy jännitystä vieläkin enemmän.

Ei Ant-Man and the Wasp kuitenkaan mikään mestariteos ole, ei tietenkään. Filmistä kyllä löytyy omat ongelmansa. Kuten jo sanoin, sen vihollishahmot ovat harmillisen alikäytettyjä, minkä lisäksi leffan huipennus tuntuu ratkeavan liian helposti. Alkupäässä leffa tosiaan käyttää turhaa aikaa selittääkseen vanhoja tapahtumia ja pari muuta kohtaa käyttävät muuten liikaa aikaa pelkkään selittämiseen. Ilman Scottin hauskoja kommentteja monet tiedehetket olisivat vain tylsää hölötystä, mutta se siinä juuri onkin: elokuva on niin täynnä mitä hauskimpia juttuja, etten voinut olla nauttimatta kokemuksesta täysillä, puutteista huolimatta. Sen lisäksi, että leffassa on useita hulvattomia keskusteluja liittyen mm. taikatemppuihin ja tiettyyn aineeseen, ja että filmi huomioi kaksikin kertaa hauskasti, miten Marvel-leffoissa valeasuna käytetään aina lippistä ja aurinkolaseja, Ant-Man and the Wasp on myös visuaalisesti erittäin vitsikäs. Toimintakohtauksissa pienentymistä ja suurentumista käytetään nerokkaasti, etenkin sankarien autojen kanssa, jotka pystyvät tähän kikkaan. Toimintakohtaukset ovat muutenkin taidokkaasti rakennettuja aina vauhdikkaista takaa-ajoista nyrkeillä käytäviin lähitaisteluihin asti. Viihdyttävyystasollaan, mahtavalla huumorillaan, mainioilla hahmoillaan, hyvin kerrotulla ja kiinnostavalla tarinallaan, sekä jännittävällä toiminnallaan Ant-Man and the Wasp oli juuri sitä, mitä halusinkin siltä saada ja vieläkin enemmän, mistä olin hyvin positiivisesti yllättynyt ja sitäkin iloisempi.

Edellisen Ant-Manin tavoin myös tämän elokuvan ohjauksesta vastaa Peyton Reed. Viimeksi Reed osoitti taitavansa veikeän rikoskomedian teon supersankareilla höystettynä ja nyt hän näyttää osaavansa myös puhdasverisen supersankariseikkailun teon. Reed ja leffan käsikirjoittajanelikko eivät ole onneksi huumorissa säästelleet, minkä ansiosta Ant-Man and the Wasp nousee Marvelin elokuvauniversumin hauskimpien leffojen, eli Guardians of the Galaxyn ja Thor: Ragnarökin (Thor: Ragnarok - 2017) joukkoon. Kirjoittajat ovat tehneet erittäin oivallista työtä tarinan kanssa, mutta roistoihin he olisivat voineet panostaa enemmän. Paremmin kirjoitettujen roistojen kanssa leffa saattaisi nousta korkeammalle Marvel-listauksessani. Elokuva on tietty taidokkaasti kuvattu ja leikkauksessa se on napakkaasti rytmitetty. Puvustajat ovat tehneet hyvää työtä Ant-Manin, Waspin ja Aaveen asujen kanssa, minkä lisäksi lavastajat ovat saaneet aikaiseksi kiehtovia maailmoja yhdessä efektitiimin kanssa. Tehosteet ovat näyttävät, mutta suurimmaksi osaksi tarpeeksi maltilliset. Äänimaailma on hienosti rakennettu aina efekteistä Christophe Beckin mainioihin musiikkeihin asti. Elokuvan tunnusmusiikki on jumputtanut päässäni siitä lähtien, kun poistuin teatterista...

Yhteenveto: Ant-Man and the Wasp on mitä parhainta seikkailuviihdettä, vaikka sisältääkin omat ongelmansa. Hieman hitaan alkunsa jälkeen filmi starttaa oikein kunnolla ja painelee vain menemään suuren energian ja todella hauskojen vitsien kanssa. Kyseessä on yksi Marvelin hauskimmista elokuvista aina hulvattomasta dialogista nerokkaisiin toimintakohtauksiin asti. Michael Peña on tietty aivan täydellinen hysteerisen hauskana Luisina, mutta hän saa kelpo vastuksen Randall Parkin uudesta poliisihahmosta. Paul Rudd on jälleen lystikkään mahtava Ant-Manina ja tällä kertaa paljon pidettävämpi Evangeline Lilly tarjoaa erinomaista vastapainoa Wasp-sankarittarena. Hahmoista vain pahikset ontuvat, mutta molemmat kyllä ajavat asiansa tarpeeksi hyvin. Hidasta alkua ja hieman liian nopeasti ratkeavaa huipennusta lukuunottamatta elokuva on täydellisesti rytmitetty, eikä siitä tylsää kohtaa löydy kaiken huumorin, toiminnan ja jännityksen keskellä. Leffa osaa myös rauhoittua tarpeen vaatiessa. Mielestäni Peyton Reed ylitti itsensä ja sankarien edellisen seikkailun Ant-Man and the Waspilla, enkä malta odottaa, mitä hahmoille seuraavaksi käy. Marvel-fanien on aivan pakko käydä katsomassa tämä leffa, minkä lisäksi suosittelen sitä myös niille, jotka vain haluavat nähdä äärimmäisen hilpeän, mukaansatempaavan ja vauhdikkaan elokuvan. Tuttuun Marvel-tyyliin lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ant-Man and the Wasp, 2018, Marvel Studios

Arvostelu: Hobitti - Viiden armeijan taistelu (The Hobbit: The Battle of the Five Armies - 2014)

HOBITTI - VIIDEN ARMEIJAN TAISTELU

THE HOBBIT: THE BATTLE OF THE FIVE ARMIES

Ohjaus: Peter Jackson
Pääosissa: Martin Freeman, Ian McKellen, Richard Armitage, Ken Stott, Graham McTavish, William Kircher, James Nesbitt, Stephen Hunter, Dean O'Gorman, Aidan Turner, John Callen, Peter Hableton, Jed Brophy, Mark Hadlow, Adam Brown, Luke Evans, Orlando Bloom, Evangeline Lilly, Lee Pace, Manu Bennett, John Tui, Sylvester McCoy, Cate Blanchett, Hugo Weaving, Christopher Lee, Mikael Persbrandt, Billy Connolly, Ryan Cage, Stephen Fry, Benedict Cumberbatch ja Ian Holm
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 44 minuuttia
Ikäraja: 12

J.R.R. Tolkienin "Hobitti" -kirjaan ("The Hobbit" - 1937) perustuvat elokuvat Hobitti - Odottamaton matka (The Hobbit: An Unexpected Journey - 2012) ja Hobitti - Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug - 2013) olivat heikohkoista arvioistaan huolimatta suuria menestyksiä. Edellinen elokuva loppui kesken ja sarjan huipennusta joutui odottamaan vielä vuoden. Lopulta huipennus, eli Hobitti: Viiden armeijan taistelu ilmestyi joulukuussa 2014. Aluksi elokuvan nimen piti olla kirjan mukaisesti "Hobitti - Sinne ja takaisin", mutta nimi vaihdettiin puoli vuotta ennen ensi-iltaa. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton, sillä joidenkin mielestä se oli sarjan viihdyttävin teos, kun taas joidenkin mukaan leffa oli ehdottomasti sarjan huonoin - jopa rikos ihmiskuntaa kohtaan. Itse olin innoissani, kun ensimmäiset trailerit ilmestyivät, sillä pidin kahdesta edeltäjästä paljon. Kävinkin katsomassa Viiden armeijan taistelun ensi-illassa ja mielestäni kyseessä oli todella mainio päätös sarjalle. Olenkin katsonut leffan pariin otteeseen jälkikäteen. Alkuvuodesta 2017 päätimme tyttöystäväni kanssa katsoa koko Hobitin -trilogia läpi yhdessä päivässä ja sen me myös teimme. Samalla päätin kirjoittaa trilogian elokuvista arvostelut.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia The Hobbit: An Unexpected Journey ja Hobitti - Smaugin autioittama maa!

Lohikäärme Smaug on poistunut Yksinäiseltä vuorelta ja kääpiöt ovat ottaneet vanhan kotinsa takaisin omakseen. Aarre kuitenkin houkuttelee monia aina ihmisistä haltioihin ja örkkeihin. Kuningas Thorin ei kuitenkaan suostu jakamaan rikkauksiaan, mikä johtaa suureen taisteluun.

Hobitti Bilbo Reppulia näyttelevä Martin Freeman näyttää jälleen olevansa paras vaihtoehto rooliin. Freemanin ilmeet ja eleet ovat aivan loistavia, minkä takia häntä katsoisi mielellään enemmänkin. Nimittäin kun taisteleminen alkaa, ei pieni hobitti uskalla mennä mukaan, sillä menettäisi aika varmasti henkensä, jolloin hahmon osuus ei ole kovin suuri. Hahmo pääsee kuitenkin sankarihommiin ja onkin tärkeä osa tarinaa leffan alkupuolella. Elokuvassa kerrotaan, kuinka Bilbo sai haltuunsa särkymättömän mithril-paitansa, jonka hän tulee lahjoittamaan Frodolle.
     Ian McKellenin esittämä velho Gandalf Harmaa ei kovin paljoa tee elokuvassa. Hän palaa seikkailultaan takaisin kääpiöiden luokse, vain huomatakseen, ettei ole tervetullut. Suuressa taistelussa hän ei halua olla yksittäisten armeijoiden puolella, vaan kannustaa kääpiöitä, haltioita ja ihmisiä taistelemaan yhtenä joukkona örkkejä vastaan. McKellen on pienehköstä roolistaan huolimatta edelleen mainio roolissaan.
     Richard Armitagen esittämä kääpiöiden johtaja Thorin Tammikilpi on julistanut itsensä Yksinäisen vuoren ja Ereborin valtakunnan kuninkaaksi. Häneen on tarttunut lohikäärmetauti, josta aiemmin on puhuttu useasti. Thorinin rakkaus aarrettaan kohtaan on muuttunut psykoosiksi, eikä hän ole enää kovinkaan tervejärkinen. Hän ei aio antaa aarteesta mitään kenellekään muulle. Hän alkaa myös kääntyä omiaan vastaan, kun kukaan ei tunnu löytävän vuorenalaisen kuninkaan tunnusaarre Arkkikiveä. Armitage on todella hyvä roolissaan ja hän tuo hienosti esille hahmon hulluuden. Tietenkin Thorinin mieli alkaa selventyä elokuvan aikana ja hän pääsee jälleen näyttämään sankarillisen ja todellisen kuninkaallisen puolensa.

Muut kaksitoista kääpiötä ovat tietty mukana ja vielä pienemmissä osissa kuin ennen. Balinista (Ken Stott) näkyy selvästi huoli Thorinia kohtaan ja Dwalin (Graham McTavish) yrittää puhua kuninkaalleen järkeä, vaikka tämä ei suostuisi kuuntelemaan. Kili (Aidan Turner) pääsee jälleen esille romanssinsa takia, kun taas Fili (Dean O'Gorman) jää taka-alalle. Bifur (William Kircher), Bofur (James Nesbitt), Bombur (Stephen Hunter), Oin (John Callen), Gloin (Peter Hambleton), Dori (Mark Hadlow), Nori (Jed Brophy) ja Ori (Adam Brown) tuntuvat lähinnä roikkuvan mukana ja vaikka he ovatkin mukana taistelussa, eivät he tee kovinkaan paljoa. Uutena kääpiönä esitellään Rautavuorten kääpiöiden päällikkö Dain, jota esittää Billy Connolly. Hahmoa on vaikea ottaa tosissaan, sillä hän ratsastaa isolla sialla ja puhuu hassusti.
     Luke Evansin näyttelemä jousimies Bard on isommassa roolissa kuin aiemmin. Hän muuttuu sankarillisemmaksi ja ottaakin paikan Järvikaupungin kansan johtajana. Thorin lupasi Järvikaupungille osuuden aarteesta ja toisin kuin muut, Bard uskoo pystyvänsä neuvottelemaan Thorinin kanssa, jotta hänen kansansa saisi tarpeeksi rahaa rakentaakseen kotinsa uudestaan. Evans on mainio roolissa ja Bard pääsee esittelemään taistelutaitojaan örkkejä vastaan.
     Orlando Bloomin esittämä Legolas-haltia on mukana tässäkin leffassa, vaikkei esiinnykään kirjassa. Hän pääsee jälleen esittelemään tyylikkäitä akrobaattisia kykyjään yhdistettynä jousiammuntaan. Voitteko kuvitella, että häneltä loppuu vihdoin nuolet kesken!? Legolas uhmaa taas fysiikan lakeja ja muuttuu hieman koomiseksi tapaukseksi, vaikka esiintyykin vakava ilme kasvoillaan koko leffan ajan.
     Tauriel-haltia (Evangeline Lilly) on myös mukana ja pääsee taistelemaan muiden kanssa. Taurielin rooli ei ole kovin iso, mutta hänen ja Kilin romanssi on yhä mukana taustalla. Tauriel tuntuu tässä leffassa aika tarpeettomalta, mutta onhan se edelleen kiva, että trilogiassa on edes yksi tärkeä naishahmo.
     Lee Pacen näyttelemä haltiakuningas Thranduil on sama kylmä hallitsija kuin aiemminkin. Itse asiassa Thranduil tuntuu jollain lailla vieläkin inhottavammalta ja kylmemmältä. Hän haluaa osan rikkauksista ja on valmis tappamaan Thorinin ja muut kääpiöt niiden takia. Thranduil osoittaa olevansa hyvä taistelija, mutta se ei vie pois sitä, että hahmo on niin kylmä, ettei hänestä voi pitää millään. Hahmo näyttää hieman merkkejä siitä, että hän oikeasti kokee paljon tunteita ja kova ulkokuori on vain huijausta, mutta se ei silti saa katsoja erityisemmin välittämään hänestä. Pace on hyvä valinta rooliin ja näyttää arvokkaalta, kuten rooli vaatiikin.
     Örkkejä taistoon johtavat kalpea Azog (Manu Bennett) ja hänen poikansa Bolg (John Tui). Azog ei erityisemmin tee mitään, lähinnä vain antaa komentoja kauempana. Kuitenkin lopussa täytyy olla vielä Thorinin ja Azogin välinen kaksintaistelu, verivihollisia kun ovat. Bolgin rooli on vielä pienempi ja hän tuntuu lähinnä vain hieman vaikeammalta vastukselta kuin tavalliset örkit.

Elokuvassa nähdään vanhoja tuttuja hahmoja, kuten velhot Radagast Ruskea (Sylvester McCoy) ja Saruman Valkoinen (Christopher Lee), haltiat Galadriel (Cate Blanchett) ja Elrond (Hugo Weaving), sekä nahanvaihtaja - eli muodonmuuttaja - Beorn (Mikael Persbrandt), joka käväisee taistelussa mukana. Radagast pysyy vakavana, eikä hänen ensimmäisen leffan koomisuudestaan ole enää mitään jäljellä. Saruman ja Elrond pääsevät näyttämään taistelutaitojaan pelastaessaan Gandalfia Nazgûleilta. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat bongata Galadrielin kädessä tutun "pullon", joka sisältää kirkkaan Eärendil-tähden valoa.
     Myös Järvikaupungin isäntä (Stephen Fry) ja hänen kätyrinsä Alfrid (Ryan Gage) ovat mukana. Tällä kertaa tosin Alfrid on isommassa roolissa. Hänen tarkoituksenaan on tuoda komiikkaa muuten hyvin vakavaan teokseen. Paikoitellen Alfrid onnistuukin naurattamaan, mutta suurimmaksi osaksi hän vain ärsyttää ja katsojana ihmettelee, miksei hän ole voinut jo kuolla? Benedict Cumberbatchin esittämät pahikset lohikäärme Smaug ja pimeyden ruhtinas Sauron ovat myös mukana, mutta heidän roolinsa ovat todella pienet. Edellisen osan viekkaus on poissa Smaugista ja hän muistuttaa lähinnä vain hirviötä, joka tuhoaa paikkoja, koska se on kai kivaa. Smaugin mukanaolo on niin pieni, että hänet unohtaa ennen elokuvan päättymistä.

Elokuva jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen päättyi. Smaug hyökkää Järvikaupunkiin, samalla kun kääpiöt alkavat muokkaamaan Ereboria taas kodikseen. Kovin suuri paljastus ei voi olla, että taistelu ei pääty erityisen hyvin lohikäärmeelle. Leffan nimi onkin Viiden armeijan taistelu, mikä jo kertoo, että tässä keskitytään loppujen lopuksi eri taistoon kuin Smaugia vastaan käytävä. Leffa ei yhtään selittele aiempia tapahtumia, vaan menee sillä oletuksella, että katsojat ovat nähneet myös edelliset elokuvat, mikä on hienoa, sillä näin leffa voi käyttää koko kestonsa tarinaansa. Jos Smaugin autioittaman maan loppu katkesi kuin seinään, niin tämä taas alkaa samalla lailla, eli ihan yhtäkkiä. Jo aloituskuvissa Järvikaupungin asukkaat juoksevat pakoon ja Smaug syöksee tulta, saaden koko kaupungin syttymään liekkeihin. Kun taistelu on ohi, rauhoitutaan hieman ja alkaa valmistautuminen suurta sotaa varten. Muut kääpiöt yrittävät takoa Thorinin päähän järkeä, kun Järvikaupungin asukkaat saapuvat pyytämään apua, saamatta sitä. Bilbo keksii ratkaisun tilanteeseen, mikä ei kuitenkaan tunnu toimivan, vaan saa Thorinin vielä pahemmin suunniltaan. Lopulta ihmisten armeija ja haltioiden armeija kerääntyvät Yksinäisen vuoren portille, missä taisto kääpiöarmeijaa vastaan alkaa. Mukaan tulee vielä kaksi eri örkkiarmeijaa, jolloin leffan nimen viisi porukkaa ovat kasassa. Loppuelokuvan ajan sitten lähinnä vain soditaan.

Yllättävää kyllä, kun ottaa huomioon, että suuri taistelu kestää PUOLET koko elokuvan kestosta, ei sotiminen muutu puuduttavaksi missään vaiheessa. Siihen tuodaan jatkuvasti mukaan jotain uutta ja välillä näytetään rauhallisempia osioita, jolloin koko ajan ruudulla ei ole massiivista mekastusta. Vaikka välillä ei saa mitään selvää, ovatko rautahaarniskoihin pukeutuneet sotilaat örkkejä vai kääpiöitä, on taistelua viihdyttävää seurata. Sodasta on tehty erittäin eeppinen. Onneksi se ei keskity vain Vuoren portilla käytävään taistoon, vaan myös lähellä sijaitsevaan Laakson kaupunkiin hyökätään, jolloin urhoollisten miesten täytyy lähteä suojelemaan naisia ja lapsia. Kaupungin mutkittelevilla kaduilla käytävät taistot ovat pääasiassa mielenkiintoisempia kuin suurella tasaisella alueella nähtävä sota. Irtoraajoja ja -päitä on nähtävissä monia, joten lapsille ja herkimmille tätä ei kannata näyttää. Taistelumuodostelmia on kiehtova seurata ja mitä pidemmälle kaaos etenee, sitä paremmin tunnetilat välittyvät.

Viiden armeijan taistelu onkin yllättävän koskettava elokuva. Suuri sota ei tietenkään pääty ilman tärkeitä uhreja ja elokuvassa nähdäänkin liikuttava kuolinkohtaus, joka on elokuvan parhaimpia kohtia. Ehdottomasti paras kohtaus koko leffassa on kuitenkin, kun Bilbo istuu taistelun jälkeen itsekseen ja Gandalf saapuu viereen polttelemaan piippua. Kumpikaan ei sano mitään, mutta mukana on niin erityinen tunnelataus, ettei voi kuin hämmästellä. Koskettavaa on myös se, kun tajuaa, että tähän Keski-Maa -filmatisoinnit mitä luultavammin päättyivät. Lopputekstien aikana tulee surullinen ja ontto olo, sillä jokin sydäntä lähellä ollut on päättynyt. Koskettavuuden lisäksi elokuva on myös vakava ja synkkä, vaikka mukaan onkin tungettu hölmöjä hetkiä, joille ei voi muuta kuin nauraa. Hölmöä on vielä se, etteivät ne kohtaukset edes ole tarkoitettu vitseiksi. Kaikkein hölmöin kohta on, kun maan sisältä tulee esiin jättimäisiä hirmukäärmeitä, jotka eivät loppujen lopuksi tee yhtään mitään, vaan katoavat kymmenen sekunnin sisällä takaisin maan sisään. Taistelun lopussa mukaan saapuvat tietty kotkat, sillä mitä eeppisiä taistoja ei Keski-Maassa käytäisi, jonne kotkat eivät mysteerisesti ilmestyisi paikalle?

Vaikka taisteleminen viihdyttääkin ja mukana on loistavia osioita - etenkin leffan loppupuolella - niin silti Viiden armeijan taistelu on selvästi sarjan heikoin osa. Alkuvalmistelujen jälkeen leffa on vain yhtä isoa lopputaistelua, jolloin siinä ei tunnu olevan erityisemmin juonta. Toisaalta taas juoni on kulkenut kahden edellisen osan läpi tätä leffaa varten, eikä leffoja ole tarkoituskaan katsoa itsenäisinä teoksina. Silti tuntuu siltä, että tämä kaipaisi enemmän. Kahden edeltäjän upea seikkailutunnelma on kadonnut, mikä on harmi. Ei tämä kuitenkaan ole millään lailla huono elokuva. Tunnelatauksensa ansiosta Viiden armeijan taistelu on todella mainio päätös sarjalle. Elokuva ei tunnu erityisen pitkältä ja onkin hienoa, että mukana on rauhallisempi alkupuolisko, sillä kaksituntinen taistelu olisi oikeasti tylsä. Alkupuoliskolla hieman pohjustetaan tulevaa Taru sormusten herrasta -trilogiaa (2001-2003), kuten myös ihan lopussa. Elokuvassa tehdään toimiva viittaus Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluussa (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003) esiintyvän käskynhaltija Denethorin isään, sekä hieman vähemmän toimiva, tönkkö viittaus yhteen trilogian tärkeimmistä hahmoista; Aragorniin. On kuitenkin äärimmäisen hienoa, miten trilogiat liitetään Viiden armeijan taistelun lopussa upeasti yhteen, jolloin katsojana voi hyvissä mielin aloittaa Taru sormusten herrasta heti, kun tämä on päättynyt. Voi olla, että joskus yritän katsoa kummatkin trilogiat putkeen, mutta ehkä ensin yritän katsoa trilogiat peräkkäisinä päivinä, sillä kumpikin on itsessään jo hieman raskas kokonaisuus. Kokonaisuutena Hobitti - Viiden armeijan taistelu on heikkouksistaan huolimatta todella hyvä elokuva, sillä siinä on niin paljon loistavuuttakin. Se ei ole kahden edeltäjänsä tasoinen teos, muttei todellakaan niin huono, kuten monet väittävät.

Taru sormusten herrasta -trilogian ja kahden edellisen osan tapaan tämänkin elokuvan on ohjannut Peter Jackson. Keski-Maan tarinat ovat elintärkeitä Jacksonille, minkä myös näkee näistä elokuvista. Vaikka Jackson saikin hermoromahduksia tehdessään Hobitti-trilogiaa, on lopputulos hieno, eikä kukaan voisi tehdä näitä tarinoita paremmin elokuviksi kuin hän, yhdessä huikean tuotantotiimin kanssa. Elokuva on kuvattu erittäin hyvin ja leikkaus on myös sujuvaa. Visuaalisesti elokuva on tyylikkään näköinen, vaikka laajoissa kuvissa sotilasjoukot taistelemassa muuttuvatkin yhdeksi mössöksi. Äänitehosteet tuovat taisteluun hienon lisäyksen. Maskeeraustiimit ovat päässeet vauhtiin tehdessään sotajälkiä hahmoille ja puvustajat ovat saaneet suunnitella uusia hienoja sotavarustuksia. Lavasteet ovat upeita, kuten edellisissäkin osissa. Howard Shoren säveltämä musiikki on loistavaa ja säestää tarinaa mainiosti. Lopputekstien aikana kuullaan Tarussa sormusten herrasta Pippinia esittäneen Billy Boydin laulama koskettava kappale "The Last Goodbye", joka on nimetty osuvasti, sillä Viiden armeijan taistelussa jätetään jäähyväiset Keski-Maa -filmatisoinneille.

Elokuvasta on olemassa pidennetty Extended Edition -versio, joka sisältää pidennettyjä, digitaalisesti muokattuja ja kokonaan uusia kohtauksia. Viiden armeijan taistelusta on tehty pidempi ja mukana on todella verisiä kohtia. Myös taistelu Dol Guldurissa ja taisto Smaugia vastaan ovat pidempiä. Jotkut sotalisäykset ovat koomisia, mutta tavallaan oudon toimivia. Pelkästään sotavaunujen takia suosittelen katsomaan pidennetyn version elokuvasta. Se kestää noin kaksikymmentä minuuttia kauemmin kuin teatteriversio.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Lisämateriaalina Extended Edition Blu-ray -julkaisussa ovat elokuvan teosta ja saagan päättämisestä kertovat "The Appendices Part 11: The Gathering Storm (The Chronicles of The Hobbit - Part 3)" ja "The Appendices Part 12: Here at Journey's End". Lisäksi samalla levyllä, mikä sisältää itse elokuvan, on myös trailereita ja lyhyt pätkä "New Zealand: Home of Middle-earth - Part 3", jossa esitellään elokuvan kuvauspaikkoja Uudessa-Seelannissa. Katsottavaa on useaksi tunniksi.

Yhteenveto: Hobitti - Viiden armeijan taistelu on todella hyvä lopetus trilogialle, muttei elokuvana yllä kahden edeltäjänsä tasolle. Paikoitellen tuntuu, että leffasta puuttuu jotain, mutta onneksi mukana on loistavia kohtia ja tunnin mittainen sotiminen viihdyttää alusta loppuun. Onneksi alkupuoli on rauhallisempi - vaikka leffa alkaakin taistolla Smaugia vastaan - jolloin koko leffa ei ole yhtä taistoa. Bilbo ja Gandalf jäävät paljon taka-alalle, mutta Thorinia on kehitetty hienosti. Kilin ja Taurielin romanssi ei vieläkään ole kovin merkittävä, mutta menee muun elokuvan mukana. Viiden armeijan taistelu on yllättävän koskettava ja etenkin sotimisen jälkeen nähtävät kohtaukset, kun kuolleita surraan, ovat hienoja. Paras kohtaus on kuitenkin, kun Bilbo ja Gandalf istuskelevat hiljaa vierekkäin. Siinä on jotain niin yksinkertaisen täydellistä, että huhhuh! Hölmöjä juttuja on mukana, joista osan katsoo helposti sormien läpi, mutta osa tuntuu lähinnä tyhmiltä, kuten hirmukäärmeet. Visuaalisesti elokuva näyttää hienolta ja Howard Shoren musiikki toimii mainiosti. Billy Boydin laulaman "The Last Goodbyen" myötä katsojat voivat jättää jäähyväiset Keski-Maalle. Lopetus sitoo kaksi trilogiaa upeasti yhteen ja joskus onkin pakko katsoa ne peräkkäin, vaikka se veisi yli kaksikymmentätuntia päivästä. Jos pidit edellisistä osista, niin pitäähän sinun katsoa myös sarjan huipennus. Hobitti - Viiden armeijan taistelu on heikkouksistaan huolimatta todella hyvä elokuva, etenkin tunnelatauksensa takia. Tuntuuhan se pahalta, ettei näitä elokuvia enää tule, mutta ehkä näin on parempi. Nämä leffat voi kuitenkin katsoa uudestaan niin usein kuin haluaa ja niiden merkitys jää elämään ihmisten kesken. Hobitti ei saavuta Taru sormusten herrasta -trilogian täydellisyyttä, mutta ei se kirjakaan sitä tee. Kokonaisuutena Hobitti-trilogia on erinomainen ja mahtava seikkailutarina, joka kannattaa katsoa, jos fantasiajutut kiinnostavat. Vaikka en olekaan fanaattinen sarjan fani, joka tietää sarjan maailmasta kaiken ja lukee kirjat vähintään kerran vuodessa (en koe, että minun tarvitsisi lukea Keski-Maa -kirjoja enää uudestaan), niin se on silti erittäin tärkeä osa elämääni. Todella suuri kiitos siis ohjaaja Peter Jacksonille ja muulle työtiimille, jotka ovat saaneet aikaiseksi nämä hienot teokset! Elokuvien katsomisen lisäksi minulle on myös tärkeää voida kirjoittaa näistä elokuvista ja olenkin kiitollinen, jos kuljit mukanani ja jaksoit lukea arvosteluni läpi. Nyt Elokuvan taikaa jättää jäähyväisensä Keski-Maalle... siihen asti, että "Silmarillion" -kirjasta (1977) tehdään elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.theonering.net
The Hobbit: The Battle of the Five Armies, 2014, New Line Cinema, Metro-Goldwyn-Mayer, WingNut Films, 3Foot7

Arvostelu: Hobitti - Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug - 2013)

HOBITTI - SMAUGIN AUTIOITTAMA MAA

THE HOBBIT: THE DESOLATION OF SMAUG

Ohjaus: Peter Jackson
Pääosissa: Martin Freeman, Ian McKellen, Richard Armitage, Ken Stott, Graham McTavish, William Kircher, James Nesbitt, Stephen Hunter, Dean O'Gorman, Aidan Turner, John Callen, Peter Hableton, Jed Brophy, Mark Hadlow, Adam Brown, Orlando Bloom, Evangeline Lilly, Lee Pace, Benedict Cumberbatch, Luke Evans, Cate Blanchett, Sylvester McCoy, Manu Bennett, Lawrence Makoare, Mikael Persbrandt, Stephen Fry ja Ryan Cage
Genre: fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia / Extended Edition: 3 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

J.R.R. Tolkienin "Hobitti" -kirjaan ("The Hobbit" - 1937) perustuvan elokuvatrilogian (2012-2014) ensimmäinen osa Hobitti - Odottamaton matka (The Hobbit: An Unexpected Journey) ilmestyi joulukuussa 2012 ja sai ristiriitaisen vastaanoton. Jotkut sanoivat, että kyseessä oli upea paluu Keski-Maahan, kun taas jotkut kritisoivat, että leffa oli liian digitaalisen näköinen. Joillekin faneille mielipahaa aiheutti, ettei leffa noudattanut kirjaa orjallisesti, kun taas jotkut fanit olivat innoissaan siitä, että mukaan oli lisätty asioita, joista puhutaan "Kuninkaan paluu" -kirjan ("The Return of the King" - 1955) liitteissä. Itse kuulun niihin, jotka pitivät elokuvaa loistokkaana paluuna tuttuun ja rakkaaseen maailmaan. Valitettavasti sarjan toista osaa piti odottaa kokonainen vuosi, kun olin ihan valmis katsomaan jatkoa heti, kun olin nähnyt sarjan aloitusosan. Ensimmäisten trailereiden ilmestyessä olin todella innoissani. Hobitti - Smaugin autioittama maa ilmestyi joulukuussa 2013 ja sai paremmat arviot kuin edeltäjänsä. Elokuva oli ehdolla mm. kolmesta Oscar-palkinnosta, muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse kävin katsomassa elokuvan kaksi päivää sen ensi-illan jälkeen ja pidin siitä erittäin paljon. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan. Vuoden 2017 alkupäässä päätimme yhdessä tyttöystäväni kanssa katsoa koko Hobitti -trilogian päivän aikana ja samalla päätin myös kirjoittaa niistä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Hobitti - Odottamaton matka!

Bilbo Reppuli, Gandalf ja kolmetoista kääpiötä jatkavat matkaansa kohti Yksinäistä vuorta. Matkan varrella he kohtaavat jättihämähäkkejä, pahoja örkkejä ja vihamielisiä haltioita, minkä lisäksi määränpäässä odottaa itse lohikäärme Smaug.

Martin Freeman on edelleen loistava hobitti Bilbo Reppulina. Hahmo on muuttunut rohkeammaksi, vaikka hänestä huomaa yhä, ettei hän täysin kuulu soturikääpiöiden joukkoon. Hän kuitenkin pääsee olemaan taas sankari, porukan kohdatessa jättimäisiä hämähäkkejä Synkmetsässä. Muuten hänen roolinsa ei ole erityisen suuri ennen loppuhuipennusta, jossa Bilbo joutuu kohtaamaan suuren lohikäärme Smaugin. Freemanin ilmeet ja eleet ovat todella upeita, ja hän näyttää kaiken aikaa olevansa lahjakas näyttelijä. Bilbo alkaa leffassa hieman tajuamaan, että hänen löytämällään sormuksella on voima tunkeutua hänen mieleensä, mikä tulee olemaan myöhemmin tärkeässä osassa.
     Ian McKellenin näyttelemä velho Gandalf Harmaa ei kovin paljoa liiku Bilbon ja kääpiöiden mukana, sillä hänen täytyy lähteä tutkimaan mystisiä tapahtumia toisaalla. Tässä tietenkin valmistellaan jälleen Taru sormusten herrasta -trilogiaa (The Lord of the Rings - 2001-2003), joka tapahtuu noin 60 vuotta Hobitti -trilogian jälkeen. Kirjassa Gandalf vain häipyy pitkäksi aikaa jonnekin, mitä ei selitetä, joten onkin hienoa, että elokuvassa näytetään Gandalfin oma seikkailu. Mielestäni on erinomaista, että Gandalf, joka on yleensä nähty liikkumassa muiden kanssa, pääsee vihdoin olemaan joidenkin kohtausten pääosassa. McKellen on yhä sama vanha tuttu velhohahmo ja vetää roolinsa hienosti.
     Kääpiöjoukon johtaja, Richard Armitagen esittämä Thorin Tammikilpi alkaa muuttua epämiellyttävämmäksi, mitä pidemmälle heidän matkansa käy. Yksinäisellä vuorella oleva kulta on Thronin addiktio ja leffassa näytetään ensimmäisiä merkkejä aarteen sairaudesta, mistä edellisessä leffassa puhuttiin. Thorin pääsee vielä enemmän näyttämään olevansa johtohahmo, mikä sujuu Armitagelta hienosti.

Muut kääpiöt ovat tietenkin mukana, mutta kaikki eivät pääse vieläkään loistamaan. Balin (Ken Stott) pääsee ystävällisesti neuvomaan Bilboa ja hänestä tuleekin lämpimämpi hahmo. Kilin (Aidan Turner) roolia on suurennettu ja hänelle on luotu romanssia erään eri lajin edustajan kanssa. Hän myös sairastuu vakavasti, jolloin hänen veljensä Fili (Dean O'Gorman) auttaa häntä. Bofur (James Nesbitt) on sama höpöttäjä kuin edellisessä osassa ja Oin (John Callen) naurattaa hieman kuulovaikeuksiensa takia. Pullukka Bombur (Stephen Hunter) yllättää olemalla oikea taistelija tahtoessaan, sekä porukan nopein juoksija. Gloinilla (Peter Hambleton) on hupaisa kohtaus, jossa viitataan hänen pieneen poikaansa Gimliin, joka tulee olemaan tärkeä hahmo Tarussa sormusten herrasta. Bifur (William Kircher), Dwalin (Graham McTavish), Dori (Mark Hadlow), Nori (Jed Brophy) ja Ori (Adam Brown) eivät pääse paljoa tekemään.
     Elokuvassa nähdään Taru sormusten herrasta -trilogiasta tuttu Orlando Bloomin esittämä Legolas-haltia. Kun ensimmäisen kerran kuulin, että Legolas olisi mukana näissäkin elokuvissa, ihmettelin suuresti, sillä hän ei esiinny kirjassa. Olinkin yllättynyt, kuinka toimivasti Legolas istui mukaan tähän tarinaan. Smaugin autioittaman maan Legolas on nuorempi ja jopa häijympi. Hänen silmänsä ovat paljon kylmemmät kuin millaisina ne on tottunut näkemään, eikä hän paljoa hymyile elokuvan aikana. Legolakselta eivät tunnu nuolet taaskaan loppuvan kesken ja hän pääsee esittelemään fysiikan lakeja uhmaavia taistelutaitoja pariinkin otteeseen. On hienoa nähdä Bloom tutussa roolissaan.
     Tarinaan on lisätty haltianeito Tauriel (Evangeline Lilly), joka on lähes yhtä hyvä soturi kuin Legolas. Tauriel tuntuu paikoitellen ylimääräiseltä, mutta ainakin leffasarjassa on yksi isossa roolissa oleva naishahmo. Taurielin tarkoitus on olla Kilin epätavallinen rakkauden kohde. Kaksikolle luotu romanssintynkä on paikoitellen väkisin väännetty, mutta toisaalta se tuo mielenkiintoisen lisäyksen Kilin hahmoon. Legolas on selkeästi jollain tavoin myös ihastunut Taurieliin, eikä hän pidä siitä, että joku kääpiö pääsee lähemmäs Taurielia. Lilly on hyvä ja uskottava haltiasoturina.
     Edellisessä elokuvassa vain nopeasti nähty Lee Pacen näyttelemä haltiakuningas Thranduil esitellään vihdoin kunnolla. Hahmo on Legolaksen isä, jota Legolas kunnioittaa suuresti, mutta päätyy lopulta uhmaamaan. Vaikka Pace on mainio valinta ylvään haltiakuninkaan rooliin, on hahmosta vaikea pitää, sillä hän on niin kylmäsydäminen. Thranduil ei todellakaan halua auttaa pahaisia kääpiöitä, vaan lukitseekin heidät tyrmään. Thranduil on katkera, sillä hän kokee osan Vuoren aarteesta kuuluvan hänelle. Thranduil ei tunnu välittävän kenestäkään ja kohtelee kaikkia kylmästi. Hahmo on inhottava ja paikoitellen ärsyttävän itsekeskeinen.
     Smaugin autioittamassa maassa tarinaan tulee mukaan ihmisiä, joista tärkein on Luke Evansin esittämä jousimies Bard, joka salakuljettaa Bilbon ja kääpiöt Yksinäisen vuoren lähellä sijaitsevaan Järvikaupunkiin, eli Esgarothiin, sekä tarjoaa porukalle suojan ja tarvikkeita. Bard yrittää pitää huolta huonosti kohdelluista Järvikaupungin asukkaista, sekä kolmesta lapsestaan. Hahmo vaikuttaa ulkoapäin kylmältä, mutta on todellisuudessa hyväsydäminen. Vaikka hän auttaakin kääpiöitä, hän on sitä vastaan, että kääpiöt kulkisivat Vuorelle, sillä hän pelkää Smaugin heräävän ja polttavan koko Järvikaupungin. Evans on hyvä vakavana Bardina.

Järvikaupungia hallitsee Stephen Fryn näyttelemä Järvikaupungin isäntä. Tämäkin hallitsija on inhottava, eikä hän välitä kaupungin asukkaista yhtään. Kuitenkin toisin kuin Thranduil, Järvikaupungin isäntä on koominen hahmo. Fryta on vaikea ottaa tosissaan hölmöissä maskeerauksissa, minkä lisäksi isännän koko olemus ja hänen repliikkinsä ovat huvittavia. Isäntä on erittäin rikas, muttei suostu antamaan kaupunkilaisille mitään. Järvikaupungin asukkaat inhoavat häntä, mutteivät uskalla tehdä mitään vartijoiden takia. Isännän uskollisin alamainen on häijy mies nimeltä Alfrid (Ryan Gage), joka on välillä hauska, välillä inhottava ja välillä rasittava. Gage vetää roolinsa välillä vähän yli, jolloin hahmo ei tunnu kovin uskottavalta.
     Edellisestä elokuvasta tutut hahmot velho Radagast Ruskea (Sylvester McCoy), örkki Azog (Manu Bennett) ja haltia Galadriel (Cate Blanchett) tekevät paluun. Radagast ei ole yhtä tahattoman koominen ja hän on vakavampi hahmo kuin aiemmin. Azog ei paljoa tee, mutta hän tuntuu hieman uhkaavammalta. Galadrielinkin rooli on erittäin pieni. Uusina hahmoina esitellään Azogin poika Bolg (Lawrence Makoare), joka on julmemman oloinen kuin isänsä, sekä nahanvaihtaja Beorn (Mikael Persbrandt), joka pystyy muuttumaan isoksi karhuksi. Beorn on isompi kuin ihmiset, sekä karvaisempi. Ennen leffan näkemistä mietin, miten hahmo olisi toteutettu ja pakko sanoa, etten erityisemmin pidä siitä, miltä Beorn vaikuttaa ulkoisesti. Persbrandt on roolissa toimiva, mutta hahmo ei itsessään näytä yhtään siltä, millaiseksi olin hänet kuvitellut - ja minulle yleensä leffojen versiot hahmoista toimivat hienosti, kirjojen luomiin mielikuviin verrattuna.
     Tärkein uutuus on tietenkin lohikäärme Smaug, jota esittää Benedict Cumberbatch. Smaugia tietty säästellään leffan loppuhuipennukseksi ja kohtaus, jossa Bilbo kohtaa hänet, on ehdottomasti elokuvan paras, hienoin ja jännittävin. Ennen leffan näkemistä minua jännitti Smaugin näkeminen, sillä lohikäärme puhuisi paljon, eivätkä puhuvat eläimet ole tällaisissa leffoissa kovin uskottavia. Olin erittäin huojentunut, sillä Smaug toimii täydellisesti! Kyseessä on suosikkilohikäärmeeni mistään elokuvasta. Cumberbatchin ääni sopii hienosti hahmolle, minkä lisäksi hänen ilmeensä ovat päässeet mukaan Smaugille. Lohikäärme on viekas ja häijy, sekä todella uhkaava. Smaug on jättimäinen, mutta pääsee silti piiloon suurissa Ereborin saleissa. Ihan lopussa Smaug on lähinnä vain hirviö, mutta kohtauksessa, jossa hän keskustelee Bilbon kanssa, hänen juonitteleva luonteensa tulee hyvin esille. Cumberbatch esittää myös toista pahista elokuvassa, nimittäin edellisessä leffassa lyhyesti esiintynyttä Noitaa, joka yllätyspyllätys paljastuu kaikkein suurimmaksi pahikseksi Keski-Maassa, eli Sauroniksi.

Elokuva alkaa lyhyellä prologilla, jossa näytetään Thorinin ja Gandalfin ensikohtaaminen, jolloin he aloittavat suunnittelemaan Yksinäisen vuoren valtaamista. Tästä päästään takaisin itse seikkailuun. Elokuva tuntuukin jatkuvan lähes suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Azogin johtamat örkit ovat yhä Bilbon, Gandalfin ja kääpiöiden perässä, jotka pakenevat Beornin taloon. Sieltä tiet erkanevat hieman, Gandalfin lähtiessä tutkimaan pahuuden paluuta, kun taas Bilbo ja kääpiöt jatkavat matkaansa kohti Yksinäistä vuorta. Gandalfin omat seikkailut ovat tosiaan mielenkiintoisia ja vaikka ne on lisätty elokuvaa varten tarinaan, ne eivät tunnu vievän pois päätarinasta. Katsojana saa paremman käsityksen siitä, että Sauronin paluu vaikuttaisi myös Yksinäisen vuoren tapahtumiin. Silti Bilbon ja kääpiöiden matka on edelleen kiinnostavin. He joutuvat kulkemaan läpi hallusinaatioita aiheuttavan Synkmetsän - jossa asustaa myös suuria hämähäkkejä - pakenemaan haltioita jokea pitkin tynnyreissä, sekä piileskelemään salakuljettavan Bardin kyydissä, jotta pääsevät vihdoin määränpäähänsä.

Smaugin autioittamaa maata voisi helposti pitää väliosana ja sellainenhan se tavallaan onkin. Tämä ei kuitenkaan tee elokuvasta millään lailla vähäisempää. Erikoista onkin, että määränpää saavutetaan jo tässä elokuvassa, mitä ei yleensä trilogioiden toisissa osissa nähdä. Elokuva on synkempi kuin edeltäjänsä, mutta siitä löytyy silti sama seikkailun tunne, mistä minä pidän erittäin paljon. Mukana on joitain hölmöjä juttuja, mutta ei kovin monia, vaan leffa pysyy pääasiassa vakavana. Uhkaava ja jännittynyt tunnelma tarttuu katsojalle hienosti. Leffa olettaa, että katsojat ovat nähneet edellisen osan, jolloin se ei selittele mitään uudestaan, vaan jatkaa suoraan seikkailua, mikä on hienoa. Näin koko kolmen tunnin kesto saadaan käytettyä matkaan. Kolmen tunnin leffaksi Hobitti - Smaugin autioittama maa ei tunnu pitkältä, sillä se on rytmitetty niin hyvin ja se tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta - oli kyseessä sitten lokaatio, hahmo tai tunnelma. Toimintakohtauksia on mukana sopiva määrä, eivätkä kohdat tunnu pitkitetyiltä. Suosikkitoimintapätkäni leffassa on jokikohtaus, jossa kääpiöt pakenevat haltioita tynnyreissä. Samalla paikalle saapuvat örkit, joita vastaan pitää taistella. Mukana on siis kolme eri porukkaa toisiaan vastassa, mitä lisää hurja meno, tynnyreiden liikkuessa kovaa vauhtia virtaavassa vedessä. Leffan taistelukohdat ovat myös aika rajuja ja irtoraajoja on jälleen nähtävissä, eli perheen pienimmille näitä leffoja ei olla tehty.

Hienoin kohta leffassa, eli Bilbon ja Smaugin välinen kohtaus ei kuitenkaan tarvitse erityisemmin toimintaa. Samaan tapaan kuin Bilbon ja Klonkun kohtaaminen edellisessä osassa, tekijät ovat tienneet kohtauksen olevan todella tärkeä, jolloin siihen on panostettu paljon. Kohtaaminen on jännittävä - jopa paikoitellen piinaava - ja jännitteen kasvaminen on upeasti rakennettu. Lopussa on tietenkin vielä hieman toimintaa, sillä pitäähän Smaugia vastaan taistellakin, mutta sitten elokuva katkeaakin kuin seinään ja lopputekstit alkavat rullata. Lopetus voi olla erittäin hämmentävä, mutta samalla se myös saa katsojan vaatimaan lisää, sillä tarinan katkeaminen tapahtuu niin jännittävällä hetkellä. Joitakin lopetus voi ärsyttää niin paljon, että he lyttäävät muunkin leffan, mutta itse osaan nähdä elokuvan loistavuuden. Smaugin autioittama maa on erittäin tasokas jatko-osa Odottamattomalle matkalle, enkä osaa oikeastaan sanoa, kumpi on mielestäni parempi. Uhkaavan tunnelman vastapainoksi on lisätty toimivaa huumoria. Alkupää leffasta on vakavampi ja Synkmetsän painostavuus muuttuu jopa hieman ahdistavaksi. Hahmojen sekoaminen metsässä on hyvin keksitty. Pari ylimääräistä juttua on mukana ja paikoitellen Kilin ja Taurielin kummallinen romanssi tuntuu väkisin väännetyltä, mutta lopputuloksena elokuva on kuitenkin loistava ja se todella saa haluamaan lisää.

Keski-Maan maailmaa laajennetaan jälleen hieman. Edellisessä leffassa pikaisesti esitellyt Dol Guldur ja Erebor ovat isommassa osassa tässä, mutta muita tuttuja paikkoja ei oikeastaan nähdä. Beornin kodissa kaikki on isoa jopa Gandalfille, puhumattakaan pienikokoisesta Bilbosta. Synkmetsä on sokkeloinen paikka, eikä sinne pääse auringonvalo. Haltioiden valtakunta Synkmetsässä on hienon näköinen ja koristeellinen paikka. Järvikaupunki on nimensä mukaisesti rakennettu järven keskelle, jolloin monet liikkuvat siellä lautoilla. Järvikaupunki olisi muuten mielenkiintoisin paikka elokuvassa järveen kyhättyjen puurakennusten takia, mutta voiton vie kuitenkin Ereborin aarteita täynnä olevat salit. Edellisessä osassa Erebor nähtiin valoisana ja ylväänä paikkana, mutta tässä paikka on muuttunut kolkoksi ja karmivaksi. Elokuvassa käydään myös Rhudaurin kukkuloilla, jonne Taru sormusten herrasta -trilogiasta tutut Nazgûlit, eli mustissa kaavuissa esiintyvät sormusaaveet haudattiin aikoinaan.

Edellisen elokuvan tapaan myös Smaugin autioittaman maan ohjauksesta vastaa Peter Jackson, jonka visio maailmasta on todella upea. Olen sanonut sen aiemminkin ja sanon sen jälleen: kukaan ei voisi tehdä Keski-Maa -elokuvia paremmin kuin Jackson. Hänet voi bongata heti elokuvan alusta samana porkkanaa mutustavana miehenä, jota hän esitti Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareissa (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001). Elokuva on kuvattu muuten upeasti - etenkin laajat kuvat maisemista ovat upeita - mutta tynnyripakokohtauksessa on muutamia kuvia vedestä, jotka ovat epätarkkoja ja amatöörimäisiä. Leikkaus on sujuvaa ja rytmitys toimii hienosti. Visuaalisesti elokuva on paremman näköinen kuin edeltäjänsä. Beornin karhumuoto näyttää hieman digitaaliselta, mutta muuten leffan epärealistisetkin mörököllit ovat uskottavia. Smaug on upeasti toteutettu. Lavasteet ovat jälleen huikeita. Maskeeraukset ja puvustukset ovat täydellisesti toteutettuja. Äänitehosteet ovat mainioita - etenkin Smaug-kohtauksen kilisevät kolikot jäivät mieleeni. Musiikista vastaa jälleen Howard Shore, joka on tehnyt upeaa työtä sävellysten kanssa. Lauluja ei tässä kuulla muita kuin lopputekstien aikana soiva, Ed Sheeranin laulama kappale "I See Fire", joka on todella hyvä.

Elokuvasta on olemassa pidennetty Extended Edition -versio, joka sisältää pidennettyjä, digitaalisesti muokattuja ja kokonaan uusia kohtauksia. Tärkeimmät ovat Beornin parempi esittely ja Thorinin isän, Thrainin mukana olo. Synkmetsäosiota on pidennetty, jolloin hahmojen sekoaminen tuntuu tapahtuvan luontevammin. Pidennetty versio on 25 minuuttia teatteriversiota pidempi elokuva.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Lisämateriaalina Extended Edition Blu-ray -julkaisulla ovat sarjan teosta kertovat "The Appendices Part 9: Into the Wilderland (The Chronicles of The Hobbit - Part 2)" ja "The Appendices Part 10: The Journey to Erebor". Niiden lisäksi samalla levyllä, mikä sisältää itse elokuvan, on myös lyhyt pätkä "New Zealand: Home of Middle-earth - Part 2", joka kertoo elokuvan kuvauspaikoista Uudessa-Seelannissa. Katsottavaa on useaksi tunniksi.

Yhteenveto: Hobitti - Smaugin autioittama maa on loistava seikkailuelokuva, joka on tasokas jatko-osa edeltäjälleen. Se ei ole yhtä hilpeä kuin Odottamaton matka ja muuttuukin synkemmäksi ja uhkaavammaksi. Elokuvan jännite on hienosti luotu. Seikkailutunnelma on silti vahvasti mukana. Toimintaosiot ovat mainioita ja erilaisia, jolloin niitä jaksaa helposti seurata. Paras kohtaus on Bilbon ja lohikäärme Smaugin kohtaaminen. Smaug on paras leffalohikäärme ja Benedict Cumberbatch on loistovalinta rooliin. Kilin ja Taurielin romanssi on hieman kummallinen, mutta se menee muun mukana. On hienoa, että Gandalfille saadaan oma seikkailunsa. Visuaalisesti elokuva on näyttävä. Leffa on muuten hyvin kuvattu, mutta tynnyripaossa on nähtävissä muutama huono, sekava ja epätarkka kuva. Howard Shoren säveltämät musiikit ovat mainioita, kuten myös Ed Sheeranin "I See Fire" - kappale. Jos pidit edellisestä osasta, katso myös Hobitti - Smaugin autioittama maa. Jos taas et pitänyt, niin jätä tämä väliin, sillä ei tämä luultavasti tarjoa sinulle mitään muutosta. Omasta mielestäni elokuva on loistava. Leffa loppuu kesken, mikä saa katsojan vaatimaan kolmatta osaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hobbit: The Desolation of Smaug, 2013, New Line Cinema, Metro-Goldwyn-Mayer, WingNut Films

Arvostelu: Ant-Man (2015)

ANT-MAN

Ohjaus: Peyton Reed
Pääosissa: Paul Rudd, Michael Douglas, Evangeline Lilly, Corey Stoll, Michael Peña, Bobby Cannavale, Judy Greer ja Anthony Mackie
Genre: supersankarielokuva, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

"Mitä ideaa on jossain Muurahaismiehessä? Nimenäkin jo kuulostaa tyhmältä."
"Millä lailla Hämähäkkimies kuulostaa nimenä yhtään fiksummalta?"
"..."
Useat kysyivät alkuvuodesta 2015 tuota ensimmäistä kysymystä ja jossain kohtaa aloin vastata toisella kysymyksellä. Nimellisesti hahmojen eroksi tulisi mieleen lähinnä vain, että toisella on kuusi raajaa ja toisella kahdeksan. Silti omastakin mielestäni idea tuntui hieman hassulta, että joku hahmo pystyisi kutistumaan muurahaisen kokoiseksi ja muuttuisi erittäin vahvaksi. En erityisemmin odottanut Ant-Mania, kun sen julkaisu ilmoitettiin - lähinnä sen takia, että samana vuonna ilmestyi myös Avengers: Age of Ultron (2015), jota odotin paljon. Kuitenkin, kun kesäloma alkoi ja viimeisimmät mainokset julkaistiin Ant-Manista, kiinnostukseni kasvoi. Ajattelin, että voisin yllättyä positiivisesti, kuten kävi Guardians of the Galaxyn (2014) kohdalla ja niin siinä tapahtuikin. Nyt kun Marvel Cinematic Universe -sarjan (2008-) - johon monet supersankarielokuvat kuuluvat - uusin tuotos, Doctor Strange (2016), on saamassa ensi-iltansa, täytyi katsoa kaikki sarjan aiemmat osat läpi ja arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu saattaa sisältää SPOILEREITA koskien sarjan aiempia elokuvia Guardians of the Galaxy ja Avengers: Age of Ultron!

Scott Lang -niminen varas päätyy keikalle, jossa hänen täytyy varastaa Yellowjacket-asepuku. Langilla on käytössään tohtori Hank Pymin luoma Ant-Man -asu, jonka avulla hän voi kutistua muurahaisen kokoiseksi.

Pääosassa Scott Langina/Ant-Manina nähdään lähinnä komedioista tuttu Paul Rudd, joka on nappivalinta hahmoksi. Scott yrittää tehdä parannuksen, eikä halua tehdä rikoksia enää, jotta pääsisi vihdoin viettämään aikaa rakkaan tyttärensä kanssa. Hahmon motiivi Yellowjacket-asun varastamiseen on ymmärrettävä. Rudd on oikein mainio roolissa ja toivon, että hahmo tulee esiintymään jatkossakin paljon.
     Tohtori Hank Pyminä nähdään Michael Douglas, joka on myös hyvä roolissaan. Tohtori Pym vaikuttaa paikoitellen aika kyyniseltä tapaukselta, mutta sillekin löytyy järkevä perustelu. Douglas ei ole pitkään aikaan ollut missään hittileffassa, joten oli hienoa päästä näkemään hänet valkokankaalla.
     Evangeline Lilly esittää tohtori Pymin tytärtä Hopea, jolla ei ole kovin lämpimät välit isänsä kanssa. Kuitenkin kun on käytävä pahista vastaan, niin täytyy isän ja tyttären tietenkin sopia välejänsä. Lilly tuli minulle tutuksi Hobitti - Smaugin autioittamasta maasta (The Hobbit: The Desolation of Smaug - 2013) ja hän on mielestäni ihan hyvä näyttelijä. Tässä hänellä on heikot hetkensä, mutta pääasiassa Lilly suoriutuu roolistaan mallikkaasti.
     Elokuvan pahista, Darren Crossia/Yellowjacketia näyttelee Corey Stoll, joka on isoista rooleista elokuvan heikoin lenkki. En tiedä onko vika Stollissa, mutta ainakin hänen hahmonsa on jälleen hyvin perinteinen ja unohdettava Marvel-pahis. Onhan Ant-Manin ja Yellowjacketin välinen taistelu viihdyttävää katsottavaa, mutta hahmo on aika kertakäyttöinen heppu.
     Scottin ex-tyttöystävää, Maggie Langia näyttelee Judy Greer, joka ei paljoa pääse tekemään elokuvassa. Maggien ja Scottin Cassie-tyttärenä nähdään Abby Ryder Fortson, jolle tämä on vasta toinen elokuva, jossa hän näyttelee. Maggien uutta miestä, Paxtonia, esittää Bobby Cannavale. Paxton on poliisi, joten hänellä ja Scottilla eivät ole kovin lämpimät välit.
     Scottin varasporukkaan kuuluu hölösuu Luis, jota näyttelee erittäin hyvä Michael Peña. Luisin selitykset ovat loistavasti keksittyjä ja mahtavasti toteutettuja osuuksia, joita jaksaisi katsoa paljon enemmän. Toivottavasti Luis nähdään jatkossakin. Porukkaan kuuluvat myös Kurt (David Dastmalchian) ja Dave (Tip "T.I." Harris). Lisäksi elokuvassa nähdään muutama tuttu naama aiemmista MCU-elokuvista...

Tohtori Pym on pyrkinyt pitämään ulkomaailmalta salassa Ant-Man -asunsa ja Pym-partikkelinsa, jonka avulla kutistuminen on mahdollista. Kun hän saa selville, että hänen entinen oppipoikansa Darren Cross on kehittänyt oman versionsa partikkelista, hän etsii käsiinsä Scottin ja yrittää saada tämän varastamaan Crossin luoman Yellowjacket-asun, jota tämä aikoo kaupata sotilaille. Scott yrittää parantaa tapojaan, mutta kokee, että tämä ryöstö olisi moraalisesti oikein ja suostuu. Scott saa itselleen alkuperäisen Ant-Man -puvun, sekä avukseen muurahaisarmeijan, joiden avulla hän voisi murtautua Crossin tutkimuslaitokseen ja varastaa Yellowjacket-asun.

Guardians of the Galaxyssa oli jo päähenkilöinä rikollisia, mutta Ant-Manissa juttu on viety vielä pidemmälle. Elokuva tapahtuu maapallolla, joten siinä on myös hieman enemmän realistisuutta kuin Marvel Studiosin avaruusseikkailussa. Ant-Man ei ole kovin massiivinen elokuva, vaan kirjaimellisesti liikkuu muurahaismitoissa, etenkin taisteluiden aikana. Mammuttimaisen Avengers: Age of Ultronin jälkeen olikin erittäin viisas veto tarjota katsojille jotain "pienempää", eikä katsojalle kertaakaan tule ns. överiä kaikesta tehostemätöstä. Rikosteema on erittäin mainiosti yhdistetty supersankarijuttuihin ja elokuvasta on tehty todella toimiva paketti. Elokuvassa tietty viitataan muihin MCU-elokuviin, mutta suurimmaksi osaksi hyvin hienovaraisesti, eikä siinä yritetä tunkea liikaa mukaan, jolloin elokuva kykenee keskittymään täysillä omaan tarinaansa. Pidän todella paljon siitä, ettei kyseessä ole perinteinen supersankariseikkailu.

Huumoria tietysti löytyy kevennykseksi. Yleensäkin Marvel Studiosin elokuvista löytyy huumoria, mutta tämän voi tavallaan laskea jopa komediaksi. Nauraa saa ja paljon. Toimintapätkät ovat erittäin kekseliäitä, etenkin lopputaistelu. Scottin kouluttautumisosio on mielenkiintoinen myös. Makua elokuvasta vie lähinnä heikko pahis, mutta muuten elokuva toimii hienosti. Onhan se pakko myöntää, että kyseessä on aika hölmö elokuva, mutta siinä onkin se juju, miksi elokuva on niin hyvä. Ant-Man on jälleen osoitus siitä, että halutessaan Marvel Studios voisi saada minkä tahansa homman toimimaan. Voisikohan studio vihdoin saada oikeudet Fantastic Fouriin, jotta saisimme nelikosta vihdoin hyvän elokuvan, jonka se ansaitsisi. Nyt kun Marvel Studiosilla on oikeudet esimerkiksi Spider-Maniin, Daredeviliin ja Ghost Rideriin, niin toivon, että 20th Century Fox suostuisi myös myymään Fantastic Fourin.

Ant-Manin on ohjannut Peyton Reed, joka on saanut mallikkaasti tehtyä aika tuntemattomasta hahmosta erinomaisen elokuvan. Alunperin elokuvan ohjauksen piti hoitaa Edgar Wright, mutta hänellä oli liian erilainen näkemys elokuvasta kuin studiolla, jolloin hän päätti kävellä ulos projektista. Elokuva on kuvattu ja leikattu taidokkaasti. Äänimaailma on luotu myös erittäin hienoksi. Musiikin sävellyksestä vastaa Christophe Beck, mutta valitettavasti elokuvan musiikki ei jää jälkikäteen mieleen. Visuaalisesti Ant-Man on tietysti erittäin näyttävä; etenkin kohtauksissa, joissa hahmo on muurahaisen kokoinen. Jopa introssa digitaalisesti nuorennettu Michael Douglas toimii. Puvustuksen osalta on tietty pakko sanoa, että Ant-Manin asu on todella tyylikäs.

Muiden MCU-elokuvien tapaan myös Ant-Man sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Elokuvassa on mm. viittaus Al Migrom -nimiseen sarjakuvakirjoittajaan. The Incredible Hulkissa (2008) esiintynytta juomaa mainostetaan julisteilla. Stan Lee tekee tottakai cameonsa. Yllättäen myös Zoolanderiin (2001) viitataan nopealla repliikillä.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hieno. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia, sekä mokailupätkä ja elokuvan tekemisestä kertova "Making of an Ant-Sized Heist", kuten myös pätkä "Let's Go to the Macroverse". Mukana on myös "WHIH NewsFront", jossa on tarinaan liittyviä lyhytjuttuja, jotka ovat ihan viihdyttävä lisäys.

Yhteenveto: Ant-Man on todella hyvä elokuva ja jälleen yksi erittäin positiivinen yllätys Marvel Studiosilta. Tällaisia elokuvia yhtiöltä pitäisi tulla säännöllisin väliajoin ja toivon, että tulevassa Spider-Man: Homecomingissa (2017) olisi samanlaista henkeä. Paul Rudd loistaa pääosassa Ant-Manina ja Michael Douglas on myös oikein mainio. Michael Peña on aivan mahtava roolissaan, mutta Corey Stollin pahis jättää kylmäksi. Evangeline Lilly on myös ihan hyvä. Tehosteet ovat tyylikkäitä ja taistelupätkät kekseliäitä. Tarinaan on saatu hienosti yhdistettyä supersankariteemoja ja rikosjännäriä. Suosittelen tätä kaikille Marvel-faneille, sekä supersankarielokuvien ystäville. Myös toimintakomedioiden fanit voivat helposti nauttia tästä elokuvasta. Ant-Man and the Wasp (2018) on jo ilmoitettu ja toivon, että taso pysyy samana jatko-osassa. Muistakaa, ettei levyä pidä ottaa pois vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana nähdään pohjustusta jatko-osalle ja niiden jälkeen lyhyt pätkä Captain America: Civil Warista (2016). Nyt olen valmis Doctor Strangeen, enkä malta odottaa näkeväni lisäystä Marvel Cinematic Universeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.forbes.com
Ant-Man, 2015, Marvel Studios, Marvel Enterprises