Pääosissa: Martin Freeman, Mos Def, Zooey Deschanel, Sam Rockwell, Alan Rickman, Warwick Davis, John Malkovich, Anna Chancellor, Ian McNeice, Richard Griffiths, Helen Mirren, Bill Nighy ja Stephen Fry
Genre: scifi, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 12
The Hitchhiker's Guide to the Galaxy, eli suomalaisittain Linnunradan käsikirja liftareille perustuu Douglas Adamsin samannimiseen tarinaan, joka esitettiin ensin radiokuunnelmana vuonna 1978 ja sitten julkaistiin kirjana vuonna 1979. Teoksen pohjalta oli jo vuonna 1981 tehty televisiosarja, minkä lisäksi siitä ryhdyttiin jo tuolloin suunnittelemaan elokuvasovitusta. Aluksi Adams teki diilin Ivan Reitmanin, Joe Medjuckin ja Michael C. Grossin kanssa, mutta kun Reitman päättikin tehdä Ghostbusters - haamujengin(Ghostbusters - 1984), projekti jäi limboon lähes pariksi vuosikymmeneksi. Vuonna 2001 Jay Roach lähestyi Adamsia adaptaatioidean kanssa ja Adams ryhtyi kynäilemään käsikirjoitusta elokuvalle. Adams ei kuitenkaan saanut tekstiä valmiiksi, sillä hän menehtyi toukokuussa 2001. Roach päätti tehdä kaikkensa viedäkseen projektin loppuun ja pestasi Karey Kirkpatrickin työstämään käsikirjoituksen päätökseen. Työryhmä kasattiin, näyttelijät roolitettiin ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2004. Lopulta Linnunradan käsikirja liftareille sai maailmanensi-iltansa 20. huhtikuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti, joka sai kriitikoilta kädenlämpöisen vastaanoton. Itse olen pitänyt leffasta, nähtyäni sen ensi kertaa lapsena vuokralta tai televisiosta. Luinpa myös Adamsin kirjan ala-asteella. Olen katsonut elokuvan pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Kun huomasin Linnunradan käsikirja liftareille -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.
Eräänä torstaiaamuna muuan Arthur Dent päätyy elämänsä seikkailuun, kun hänen ystävänsä paljastuu avaruusolennoksi ja he liftaavat kyydin pois Maasta, joka on päätetty tuhota hyperavaruuden pikatien tieltä.
Myöhemmin Hobitti-trilogian (The Hobbit - 2012-2014) Bilbo Reppulina ja Uusi Sherlock -televisiosarjan (Sherlock - 2010-2017) tohtori Watsonina tunnetuksi noussut Martin Freeman näyttelee Arthur Dentiä, aivan tuiki tavallista mattimeikäläistä, josta muodostuu silmänräpäyksessä uhanalaiseksi lajiksi muodostuvien ihmisten edustaja, kun Maapallo räjäytetään, jotta sen tilalle saataisiin rakennettua hyperavaruuden pikatie. Freeman istuu rooliinsa passelisti, joskin Arthurin tehtäväksi jää lähes koko leffan ajan vain kummastella kaikkea ympärillään, kun hahmo ajautuu hullunkuriselle seikkailulle halki galaksin.
Elokuvassa nähdään myös rap-artisti Mos Def Fordina, Maahan Linnunradan käsikirja liftareille -opusta työstämään saapunutta avaruusolentoa, joka ystävystyi Arthurin kanssa ja päättääkin pelastaa tämän hengen maailmanlopun koittaessa, Sam Rockwell Linnunradan eksentrisenä presidenttinä, Zaphod Beeblebroxina, Zooey Deschanel tämän kanssa matkustavana Trillianina, Anna Chancellor varapresidentti Questularina, John Malkovich aivastuskulttia johtavana Humma Kavulana ja Bill Nighy planeettasuunnittelija Slartibartfastina, minkä lisäksi leffassa kuullaan Stephen Fry kertojaäänenä, Helen Mirren supertietokone Syvänä Mietteenä ja Richard Griffiths vogoni-olento Jeltzinä. Sivuhahmot ovat toinen toistaan yliampuvampia ja lystikkäämpiä tyyppejä, joiden näyttelijät ovat vekkulissa vedossa. Etenkin Rockwell irrottelee hauskasti presidenttiroolissaan. Suosikkini koko poppoosta on kuitenkin masentunut tekoälyrobotti Marvin, jonka puvussa hikoilee Warwick Davis ja jonka äänenä toimii edesmennyt Alan Rickman, jonka ääni on aivan täydellinen sarkastisessa alakuloisuudessaan.
Ei ole mikään ihme, että jo 1970-luvun lopusta lähtien Linnunradan käsikirja liftareille on sekä kerännyt vannoutuneet faninsa kuin myös tuntunut joistakin totaalisen luotaantyöntävältä. Kyseessä on täysin omalaatuisensa scifiseikkailu, jossa mikään idea ei tunnu liian hölmöltä ja joka ei todellakaan pelkää kulkea varsin epätavallisia latuja. Vai miltä kuulostaa elokuva, joka käynnistyy delfiinien esittämällä musikaalinumerolla ja jonka seikkailuun kuuluu niin masentunutta robottia ja aivastuskulttia kuin tulkkaavia kaloja, huokaisevia ovia, epätodennäköisyysmoottoreita ja perimmäistä kysymystä elämästä, universumista ja kaikesta? Jos et innostunut, leffa tuskin iskee sinuun, mutta jos kiinnostuksesi heräsi, kannattaa Linnunradan käsikirja liftareille pistää pyörimään.
Kyseessä ei mielestäni ole mikään järisyttävän vaikuttava tieteiselokuva, mutta se on ilahduttavan uniikki tapauksensa genressään ja yhä vuosia myöhemmin se jaksaa viihdyttää. Elokuva vaatii kyllä katsojaltaan oikeanlaisen mielentilan, jotta sen kyytiin voi hypätä, mutta oikeassa mielentilassa leffa onkin sitten erittäin mainio. Sen hupsu mielikuvituksellisuus jaksaa yllättää ja hauskuuttaa kohtaus ja jopa katselukerta toisensa perään. Leffan aikana pääsee nauramaan totaalisen hölmöiltä vaikuttaville jutuille, mutta samanaikaisesti siitä voi kaivaa jos jonkinlaisia syväanalyysejä. Kuten elokuvan hahmotkin, leffa itsessään pohtii syntyjä syviä elämän tarkoituksesta. Linnunradan käsikirja liftareille voi mieltää parodiaksi scifigenrestä tai vaikkapa satiiriksi maailman menosta. Tai sitten katsojana voi olla aivan totaalisen pihalla siitä, mitä ruudulla oikein tapahtuu, mutta silti kummasti kyllä elokuva viehättää.
Muutaman mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi päätyi Garth Jennings, joka ei ollut aiemmin ohjannut elokuvia. Linnunradan käsikirja liftareille on omituisuudessaan niin haastava tapaus, että sen parissa voisi kokeneemmallakin tekijällä mennä pupu pöksyyn, mutta ensikertalainen Jennings hoitaa tonttinsa pääasiassa mallikkaasti. Douglas Adamsin työstämä ja Karey Kirkpatrickin viimeistelemä käsikirjoitus ei vajoa miksikään tyypilliseksi Hollywood-hötöksi tai muutu liikaa helpommin lähestyttäväksi, vaan pitää Adamsin teksteille ominaisen pilkkeen silmäkulmassaan. Elokuva on myös pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat oivat ja puvustus vekkulia. Olen niin iloinen, että etenkin vogonit on toteutettu hieman kömpelöillä asuilla tietokonetehosteiden sijaan, jo sen takia että leffan digiefektit ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Onneksi niitä kuitenkin hyödynnetään säästeliäästi, eikä elokuva luota pelkkien tehosteiden voimaan. Myös äänimaailma on hyvin rakennettu ja Joby Talbotin musiikit säestävät seikkailua vekkulisti. Parhaiten musiikkipuolelta mieleen jää toki delfiinien laulama So Long, and Thanks for All the Fish.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hitchhiker's Guide to the Galaxy, 2005, Touchstone Pictures, Spyglass Entertainment, Everyman Pictures, Hammer & Tongs
Ohjaus: Chris Butler Pääosissa: Hugh Jackman, Zach Galifianakis, Zoe Saldana, Stephen Fry, Timothy Olyphant, Matt Lucas, Amrita Acharia, Ching Valdez-Aran ja Emma Thompson Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 34 minuuttia Ikäraja: 7
Missing Link, eli suomalaisittain Huippujengi Himalajalla on Laika-yhtiön animaatioelokuva. Laika ilmoitti työstävänsä uutta animaatioleffaa alkuvuodesta 2018. Sitä animoitiin läpi kesän, kymmenien animaattoreiden kera, jotka rakensivat elokuvaan yli sata erilaista lavastetta. Rahaa meni jopa 100 miljoonan dollarin edestä, mikä kostautui, kun Huippujengi Himalajalla saapui teattereihin keväällä 2019 ja onnistui tienaamaan vaivaiset 26 miljoonaa dollaria. Elokuva sai paljon kehuja niin kriitikoilta kuin vähäisiltä katsojiltaan, sekä se voitti parhaan animaatioelokuvan Golden Globe -palkinnon, mutta siinä kohtaa oli jo liian myöhäistä ja filmi oli todettava massiiviseksi flopiksi lippuluukuilla. Itse joudun harmikseni toteamaan, että olen osasyyllinen elokuvan heikkoon menestykseen, sillä en käynyt katsomassa Huippujengiä Himalajalla, kun se saapui Suomen teattereihin. Syy tähän oli se, että elokuvasta oli nähtävillä vain suomenkielinen dubbaus, joita suostun katsomaan vain äärimmäisenä hätäratkaisuna. Ja koska elokuvan ääninäyttelijäjoukko sisälsi Hugh Jackmanin, Zach Galifianakiksen, Zoe Saldanan, Stephen Fryn ja Emma Thompsonin kaltaisia tähtiä, päätin odottaa, että saisin leffan katsottavaksi alkuperäisellä englanninkielellä. Leffa kuitenkin julkaistiin myyntiin ja vuokrallekin vain suomidubbauksella ja jonkin aikaa ehdin jo pelätä, että elokuva jää minulta näkemättä, jos en suostu katsomaan sitä dubbauksen kanssa. Onneksi Viaplay saapui luokseni pelastavana enkelinä ja suureksi ilokseni huomasin, että palvelu sisälsi elokuvan englanniksi puhuttuna. Katsoinkin Huippujengin Himalajalla aika lailla heti.
Myyttisiä olentoja etsivä ja tutkiva sir Lionel Frost päätyy auttamaan yksinäistä isojalkaa, joka haluaa päästä Yhdysvalloista Himalajalle, missä hän uskoo lajitoveriensa jetien asustavan.
Sir Lionel Frost (äänenä Hugh Jackman) on hieman veijarimainen tutkimusmatkailija, jota kiehtovat myyttiset olennot. Välillä sir Lionel saattaa vaikuttaa todella itsekeskeiseltä, mutta samalla häntä ymmärtää, sillä tutkimusmatkailijoiden yhdistys pitää häntä pilkkanaan, koska nämä eivät usko olentojen olemassaoloon. Hahmon täytyykin tehdä päätös, auttaako hän isojalkaa, vai viekö tämän yhdistyksen tutkittavaksi, osoittaakseen taitavuutensa. Alusta alkaen katsoja on valmis lähtemään tutkimusmatkalle sir Lionelin kanssa ja hahmo muuttuu yhä vain pidettävämmäksi elokuvan kulkiessa eteenpäin. Sir Lionelin löytämä isojalka (äänenä Zach Galifianakis) on mitä sympaattisin karvajätti, jonka sir Lionel nimeää herra Linkiksi, tarkoittaen puuttuvaa linkkiä nykyihmisen ja alkuaikojen ihmisolennon välillä. Herra Link on sympaattisuutensa lisäksi todella huvittava, ottaessaan kaiken aivan liian kirjaimellisesti. Muita hahmoja elokuvassa ovat yhdistyksen johtaja, lordi Piggot-Dunceby (Stephen Fry), sir Lionelia ja herra Linkiä jahtavaa palkkionmetsästäjä Willard Stenk (Timothy Olyphant), sekä pääkaksikkoa auttava Adelina (Zoe Saldana), jolla on menneisyys sir Lionelin kanssa. Adelinaan kestää jonkin aikaa tottua, sillä hän tulee mukaan tarinaan vasta noin puolessavälissä. Willard sen sijaan on oivallisen häijy roisto. Lordi Piggot-Duncebykään ei ole erityisen pidettävä tapaus, halveksuessaan sir Lionelia. Ääninäyttelijät sopivat erittäin hyvin rooleihinsa, joskin Fry on lähes tunnistamaton hienostopuheensa kanssa. Galifianakiksen pehmeä ääni on tärkeä osa herra Linkiä.
Minun ei tarvinnut katsoa kauaa Huippujengiä Himalajalla, kun minua alkoi jo tosissaan harmittamaan ja ärsyttämään, että minulta jäi leffan teatterikierros väliin. Vielä enemmän minua alkoi harmittamaan, että elokuva oli niin suuri taloudellinen pettymys. Eivät Laika-yhtiön aiemmatkaan teokset ole mitään megahittejä olleet ja olisikin todella surullista ja suorastaan väärin, jos yhtiö joutuisi konkurssiin - etenkin kun Huippujengi Himalajalla on jälleen yksi oikein mainio animaatioelokuva yhtiön filmografiassa. Jo alun vauhdikas kohtaaminen Loch Nessin hirviön kanssa nappaa mukaansa ja loppuelokuvan parissa viihtyy erittäin hyvin. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja matkan varrella tapahtuu kaikenlaista, mikä tarjoaa niin iloa kuin jännitettä koko perheelle.
Etenkin huumoripuolella elokuva onnistuu. Herra Linkin tapa ottaa kaikki kirjaimellisesti johtaa hulvattomiin hetkiin. Kohellus ei muutu täysin päättömäksi, vaan naurattaa makeasti. Mukana on myös paljon piilotettuja rivoja vitsejä aikuisille. Katsoin elokuvan isäni kanssa ja koko talo taisi kuulla, kun repesimme kovaan nauruun yhdessä kohtaa leffan alkupäässä. Kohtaamiset palkkionmetsästäjän kanssa tuovat mukaan jännitystä etenkin perheen pienemmille katsojille, mutta nekin hetket ovat tehty tavalla tai toisella kieli poskessa, jottei meno äidy liian hurjaksi. Leffan aikana onnistutaan myös tuomaan hieman syvällisyyttä ja liikuttavuuttakin. Elokuvan loppuhuipennus jättää kuitenkin vähän toivomisen varaan ja huipennuksesta löytyy jokseenkin kyseenalainen ratkaisu erään hahmon kohtaloon liittyen. Usein kuitenkin sanotaan, että matka on tärkeämpi kuin määränpää ja se päteekin tässä elokuvassa.
Elokuvan animaatiojäljessä ei kuitenkaan ole mitään moitittavaa. Hyvät hyssykät, kuinka upealta Huippujengi Himalajalla näyttääkään! Hahmojen liikkeet ovat todella sulavat ja taustat sisältävät valtavasti hienoja yksityiskohtia. Kun kyseessä on nukkeanimaatio, voi katsojalle tuottaa vaikeuksia tajuta, mitä kaikkea elokuvan kulisseissa onkaan tapahtunut. Lopputekstien aikana nähtävä lyhyt pätkä näyttääkin hyvin, kuinka valtavia lavasteita elokuvaan on rakennettu ja kuinka paljon työtä hyvin yksinkertaisiltakin vaikuttavat asiat vaativat. Tiettyjä juttuja on toki tehostettu tietokoneen avulla, mutta se on tehty saumattomasti. Olisikin suuri sääli, jos elokuvan floppaamisen takia Laika joutuisi tosissaan taloudellisiin ongelmiin. Nykyään lähes kaikki yhtiöt suosivat digianimaatioita ja vaikkei minulla ole mitään sitä tyyliä vastaan, olisi sääli, jos muut tekotavat hiipuisivat unholaan. Tämä taiteenlaji on katoamassa maailmasta ja se on todella surullista. Äänimaailmakin on erinomaisesti rakennettu ja Carter Burwellin musiikit säestävät seikkailua mainiosti.
Yhteenveto:Huippujengi Himalajalla on oikein mainio animaatioseikkailu koko perheen yhteiseen elokuvailtaan. Leffa tarjoaa paljon hauskoja hetkiä kaikenikäisille ja veikeä seikkailu nappaa heti mukaansa. Pientä jännitystäkin on luvassa, eikä koskettavuudeltakaan vältytä. Itse loppuhuipennus jättää pienesti kylmäksi, mutta sitä ennen nähty matka on viihdyttänyt niin oivallisesti, ettei se ihan hirveästi haittaa. Hahmot ovat lystikkäät ja hupsu herra Link on todella sympaattinen tapaus. Animaatiojälki on kaikin puolin upeaa. Suu loksahtaa kerta toisensa jälkeen auki, sillä animaattorit tarjoavat niin paljon ihailtavaa häikäisevästi toteutetun nukkeanimaationsa kanssa. Todella toivon, ettei Laika joudu liian pahoihin taloudellisiin vaikeuksiin, vaan pystyisi jatkamaan näiden laatuleffojen tekoa. Suosittelenkin lämpimästi katsomaan Huippujengin Himalajalla ja kehotan tutustumaan muihinkin yhtiön töihin. Vaikkei kyseessä ole yhtä mahtava teos kuin Coraline ja toinen todellisuus(Coraline - 2009) tai ParaNorman (2012), on tämäkin erittäin hyvä leffa ja pitää studion linjan korkealla!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Missing Link, 2019, Laika Entertainment, Annapurna Pictures
Ohjaus: James McTeigue Pääosissa: Natalie Portman, Hugo Weaving, Stephen Rea, Stephen Fry, John Hurt, Tim Pigott-Smith, Rupert Graves, Roger Allam, Natasha Wightman ja Eddie Marsan Genre: trilleri, draama, toiminta Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia Ikäraja: 16
"Remember, remember, the Fifth of November, the Gunpowder Treason and Plot. I know of no reason why the Gunpowder Treason should ever be forgot..."
V for Vendetta, eli suomalaisittain V niin kuin verikosto perustuu Alan Mooren ja David Lloydin samannimiseen sarjakuvaan (1988-1989). Heti vuonna 1988 tuottaja Joel Silver hankki oikeudet sarjakuvaan. The Matrixin (1999) ohjanneet Wachowskin sisarukset innostuivat sarjakuvasta ja kirjoittivat sen pohjalta käsikirjoituksen. 2000-luvun alussa sisarukset miettivät tarkemmin käsikirjoituksensa toteutusta ja elokuvan tuotanto lähti liikkeelle. Työryhmä valittiin ja kuvaukset alkoivat. V niin kuin verikosto sai ensiesityksensä joulukuussa 2005 ja laajemman teatterilevityksen seuraavana vuonna. Filmi oli suuri hitti ja siitä pidettiin paljon, vaikka oli myös niitä, jotka eivät siitä välittäneet. Sarjakuvan kuvittanut Lloyd piti elokuvasta, kun taas sen kirjoittanut Moore inhosi sitä, eikä halunnut nimeään lopputeksteihin. Itse en nähnyt V niin kuin verikostoa silloin, kun se ilmestyi, sillä olin vielä liian nuori. Näin sen vasta viisi tai kuusi vuotta ilmestymisen jälkeen, mutten ensimmäisellä katselukerralla oikein ymmärtänyt sitä. Kuitenkin joka kerralla, kun olen katsonut sen uudestaan, olen pitänyt siitä yhä enemmän ja enemmän. Nykyään teos on jopa yksi suosikeistani! Pohdinkin sen arvostelua jo viime vuonna, mutta silloin marraskuun viides päivä (joka on tärkeä ajankohta elokuvassa) meni minulta täysin ohi ja päätin arvostella sen vasta seuraavana vuonna. Kun marraskuu 2017 oli viimein koittamassa, katsoin V niin kuin verikoston uudestaan ja arvostelin sen vihdoin.
Nuori Evey-nainen tapaa salaperäisen V:n, joka suunnittelee vapauttavansa Englannin pahan ylikanslerin hirmuvallan alta marraskuun viidentenä päivänä. Kohtaaminen muuttaa Eveyn elämän välittömästi, eikä paluuta entiseen enää ole.
Hugo Weaving näyttelee Guy Fawkes -naamioon (nykyään tunnettu myös Anonymous-hakkeriryhmän naamiona), tyylikkääseen hattuun, viittaan ja muihin mustiin vaatteisiin pukeutunutta anarkistia, joka kulkee yksinkertaisesti nimellä V. Hahmo todella on salaperäinen ja hän vaikuttaa äärimmäisen kiehtovalta alusta alkaen. V toimii paikoitellen kuin terroristi, mutta oikeasti hyvin aikein. Hän puhuu erikoisen nopeasti ja hieman runoilevaan sävyyn, mikä luo häneen upean lisäyksen. Läpi elokuvan V:stä oppii enemmän ja alkaa ymmärtää yhä vain paremmin, miksi hän toimii tietyllä tavalla. Vaikka elokuva perustuukin sarjakuvaan, ei tämä naamiomies ole mikään Batmanin kaltainen viittasankari, vaan joku joka yrittää saada ihmiset ymmärtämään, kuinka mätä heitä ympäröivä maailmansa on ja että jokainen voi tehdä osuutensa parantaakseen sen. V on huikeasti luotu hahmo ennen kaikkea siksi, että vaikka hän pitää muutamaa hetkeä lukuunottamatta naamiota kasvoillaan koko filmin ajan, katsoja kykenee jatkuvasti ymmärtämään, mitä hän miettii ja tuntee eri hetkinä. Alunperin roolissa oli tarkoitus esiintyä James Purefoy, mutta hän ei kestänyt sitä, että hänen olisi pitänyt näytellä koko elokuvan ajan naamio kasvoillaan, joten hän hylkäsi elokuvan kuvausten alussa. Hyvä niin, sillä Weaving on täydellinen valinta rooliin äänensä ja eleidensä vuoksi.
Vaikka V on tunnetuin hahmo elokuvasta ja todella monet tietävät, miltä hän näyttää, vaikkeivät olisikaan nähneet itse elokuvaa, leffa kertoo kuitenkin enemmän Natalie Portmanin näyttelemän Eveyn tarinaa. Eveyn kautta V:n suunnitelmat avautuvat katsojalle ja hänellä on selkeämpi kehityskaari elokuvan aikana. On kiehtovaa seurata, kuinka Evey muuttuu elokuvan aikana viattomasta naisesta, joka yrittää totella parhaansa mukaan sääntöjä, sellaiseksi joka haluaa auttaa V:tä toteuttamaan vallankumouksensa. Portmanin näyttelijäsuoritus on loistokas; varsinkin noin puolessa välissä elokuvaa hän todella näyttää taitonsa, ja hän esittää erinomaisesti Eveyn kehityksen alusta loppuun. Muita tärkeitä hahmoja ovat Finch (Stephen Rea), poliisimies joka tutkii V:n puuhia; ylikansleri Adam Sutler (John Hurt), joka nähdään pääasiassa isossa televisioruudussa; Gordon Deitrich (Stephen Fry), jolla on oma komediaohjelmansa; sekä herra Creedy (Tim Pigott-Smith), ylikanslerin häijy kätyri, joka on valmis tekemään mitä tahansa julmia tekoja. Pigott-Smith sopii rooliinsa todella hyvin, kuten sopivat muutkin. Komediarooleja esittänyt Fry on tietty uskottava komediashow'n isäntänä, kun taas Hurt suoriutuu pahan diktaattorin osasta upeasti. Stephen Rea on myös erittäin hyvä ja hänen tutkimustensa kautta katsojat saavat tietää vielä enemmän V:n menneisyydestä. Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Rupert Graves Finchin apulaisena ja Roger Allam Lewis Protherona, eli "Lontoon äänenä", joka kertoo kansalle valeita V:stä.
V niin kuin verikosto nappaa heti mukaansa karun maailmansa takia. Alkupäässä katsojana kauhistelee kaiken aikaa, millaiseksi maailma on muuttunut. Elokuva tapahtuu tulevaisuuden Englannissa (ihmisten puheista päätellen 2030-luvun lopussa), jossa Yhdysvallat ovat tuhoutuneet sodan takia ja maita piinaa vaarallinen virus. Englannissa paha ylikansleri Sutler on ottanut vallan ja pitää kansaansa pelossa. Tärkeät henkilöt ovat lahjottuja, ylimielisiä, raiskaajia, pedofiileja sun muita ihmishirviöitä. Poliisit eivät koskekaan tärkeissä asemissa oleviin henkilöihin, jotka tekevät pahoja asioita. Televisiolähetysten sisältöä valvotaan tarkasti ja ihmisille kerrotaan valeita totuuksina, jotta kaikki vaikuttaisi olevan hyvin. Ylikanslerin ajatusten vastaisia kirjoja, lauluja, elokuvia jne. poistetaan ihmisten saatavilta. Erilaisuus on kiellettyä ja ihmisiä vangitaan pienistäkin syistä. Iltaisin alkaa ulkonaliikkumiskielto ja sitä rikkomalla ystävät joutuvat ihmettelemään, miksi jotain henkilöä ei enää koskaan nähdä. Kaduilla on julisteita, joissa lukee asioita kuten "voimaa yhtenäisyydestä ja yhtenäisyyttä uskosta". Kansalaiset joutuvat kehystämään ylikanslerin kuvia ja laittamaan ne seinilleen. Heti alusta alkaen katsojana kannustaa V:tä toteuttamaan suunnitelmansa.
Elokuvan tarina kerrotaan todella erinomaisesti. Läpi filmin kulkee mysteerinen tunnelma, joka saa jännittämään enemmän. Filmi imaisee jatkuvasti enemmän mukaansa, sillä totuuden selvittäminen on niin kiehtovaa. Leffa ei onneksi mene sieltä, mistä aita on matalin, vaan se tarjoaa vähän väliä yllätyksiä sekä muita hetkiä, joita ei odottaisi tällaisessa teoksessa tapahtuvan. Myös brutaalit kohdat ja karu maailma ovat sellaisia asioita, jotka yllättävät. V niin kuin verikosto vaatii kunnolla keskittymistä, jotta sen tarinan ja merkitykset todella ymmärtää. Sen ja vaikeiden teemojen takia kyseessä ei todellakaan ole lastenelokuva. Kyseessä on vanhemmille katsojille luotu mielettömän upea kokonaisuus, joka lähentelee usein täydellisyyttä. Elokuva on rakennettu niin törkeän upeasti, ettei se koskaan käy tylsäksi, eikä parin tunnin kesto tunnu miltään. Mukana on useita todella hienoja kohtauksia; etenkin Valerien (Natasha Wightman) tarina, joka tuntuu aluksi todella irralliselta, mutta jonka lopuksi katsoja saattaa liikuttua suuresti. Erittäin voimakkaitakin hetkiä on luvassa ja itselläni iho menee jokaisella katselukerralla muutamaankin otteeseen kananlihalle.
Kaikki elokuvassa on niin loistokkaasti tehty mysteerisestä tarinasta henkilöiden kehittymiseen ja pelottavasta maailmasta V:n puhetyyliin, että kyseessä todella on yksi suosikkielokuvistani. Teoksen futuristisessa Englannissa kaikkein pelottavinta on, että sellaisia valtioita on ollut, niitä on nykyäänkin ja niitä tulee varmasti olemaan tulevaisuudessakin. Sen takia ylikansleri ja hänen käskyläisensä tuntuvat vielä pahemmilta pahoilta, sillä heidän olemassaolonsa on uskottavaa. Jotkut maat tarvitsisivatkin jonkun V:n kaltaisen avaamaan kansan silmät ja tekemään asioille jotain. On niin mahtavaa nähdä, miten Englanti alkaa muuttua, kun V kertoo suunnitelmastaan ja uhkaa toteuttavansa sen. V niin kuin verikosto luullaan usein supersankarielokuvaksi, koska se perustuu sarjakuviin ja siinä on joku viittaheppu naamion kanssa, mutta todellisuudessa se on jotain paljon enemmän. Jotain, minkä jokaisen kuuluu katsoa kerran elämässään. Lisäupeuden elokuvalle tarjoaa se, että se todella pistää miettimään maailmaa pitkään filmin päätyttyä.
Elokuvan on ohjannut James McTeigue, mutta hänen tyylissä on niin paljon vaikutteita käsikirjoittajien Lana ja Lilly Wachowskin tyylistä, joten voi olla, että sisaruksilla oli enemmän vaikutusvaltaa filmin toteutuksessa. Muutenkin on kummallista ajatella, että McTeigue olisi saanut esikoisohjauksellaan aikaiseksi täydellisen filmin. Hän tosin toimi The Matrix -trilogiassa (1999-2003) apulaisohjaajana, joten voi olla myös mahdollista, että hän olisi vain omaksunut Wachowskien tyylin. Joka tapauksessa sisarukset ja McTeigue ovat tehneet loistavaa työtä - varsinkin Wachowskit kekseliään käsikirjoituksensa kanssa, jonka mysteeri on mahtavasti mietitty. V niin kuin verikosto on myös teknisesti hieno. Sen kuvat ovat todella tyylikkäitä ja leikkaus on paikoitellen aivan täydellistä. Visuaaliset efektit ovat oivallisesti toteutetut ja äänimaailma on erinomainen. Dario Marianellin säveltämät musiikit eivät ole mitä mieleenpainuvimmat, mutta ne toimivat silti elokuvan aikana. V:n asu on tietysti mahtava ja nykyään erittäin ikoninen.
Yhteenveto:V niin kuin verikosto on huikean upea elokuva kansan vapauttamisesta. Se koukuttaa alusta alkaen maailmansa ansiosta, minkä lisäksi mukaan lisätty mysteeri on äärimmäisen kiehtova. Tarina kerrotaan läpi filmin todella mielenkiintoisesti ja loistokkaasti. Siihen pitää oikeasti keskittyä, eikä kyseessä ole kovin helppo tapaus. Mukana on useita voimakkaita hetkiä, jotka nostavat tunteet pintaan ja ihon kananlihalle. Täysin yllättäen tuleva Valerien tarina on erittäin koskettava, vaikka se aluksi tuntuu oudon irralliselta. Elokuva saa katsojan miettimään maailmaa vielä pitkään leffan päätyttyä. Näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan, etenkin Natalie Portman Eveynä ja Hugo Weaving V:nä, jonka tunteet välittyvät täydellisesti yksi-ilmeisen naamarin läpi. Tekninen toteutus on loistokas ja Wachowskin sisarukset ovat tehneet mahtavaa työtä käsikirjoituksen kanssa. Kyseessä on mielestäni täydellinen elokuva ja suosittelen kaikkia katsomaan sen. Vaikka mukana onkin naamioon ja viittaan pukeutunut heppu, minkä lisäksi leffa perustuu sarjakuvaan, ei V niin kuin verikosto ole kuitenkaan supersankarielokuva. Lapsille sitä ei siis sovi näyttää, eivätkä he luultavasti edes ymmärrä sitä kunnolla. Aikuisille taas sen karu henki ja toivon kipinä tuottavat mielettömän upean katselukokemuksen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.posterwire.com
V for Vendetta, 2005, Warner Bros. Pictures, Virtual Studios, Silver Pictures, Anarchos Productions, Studio Babelsberg, Medienboard Berlin-Brandenburg, DC Comics, Wonder Works Studios Entertainment Group
Ohjaus: Peter Jackson Pääosissa: Martin Freeman, Ian McKellen, Richard Armitage, Ken Stott, Graham McTavish, William Kircher, James Nesbitt, Stephen Hunter, Dean O'Gorman, Aidan Turner, John Callen, Peter Hableton, Jed Brophy, Mark Hadlow, Adam Brown, Orlando Bloom, Evangeline Lilly, Lee Pace, Benedict Cumberbatch, Luke Evans, Cate Blanchett, Sylvester McCoy, Manu Bennett, Lawrence Makoare, Mikael Persbrandt, Stephen Fry ja Ryan Cage Genre: fantasia, seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia / Extended Edition: 3 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 12
J.R.R. Tolkienin "Hobitti" -kirjaan ("The Hobbit" - 1937) perustuvan elokuvatrilogian (2012-2014) ensimmäinen osa Hobitti - Odottamaton matka(The Hobbit: An Unexpected Journey) ilmestyi joulukuussa 2012 ja sai ristiriitaisen vastaanoton. Jotkut sanoivat, että kyseessä oli upea paluu Keski-Maahan, kun taas jotkut kritisoivat, että leffa oli liian digitaalisen näköinen. Joillekin faneille mielipahaa aiheutti, ettei leffa noudattanut kirjaa orjallisesti, kun taas jotkut fanit olivat innoissaan siitä, että mukaan oli lisätty asioita, joista puhutaan "Kuninkaan paluu" -kirjan ("The Return of the King" - 1955) liitteissä. Itse kuulun niihin, jotka pitivät elokuvaa loistokkaana paluuna tuttuun ja rakkaaseen maailmaan. Valitettavasti sarjan toista osaa piti odottaa kokonainen vuosi, kun olin ihan valmis katsomaan jatkoa heti, kun olin nähnyt sarjan aloitusosan. Ensimmäisten trailereiden ilmestyessä olin todella innoissani. Hobitti - Smaugin autioittama maa ilmestyi joulukuussa 2013 ja sai paremmat arviot kuin edeltäjänsä. Elokuva oli ehdolla mm. kolmesta Oscar-palkinnosta, muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse kävin katsomassa elokuvan kaksi päivää sen ensi-illan jälkeen ja pidin siitä erittäin paljon. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan. Vuoden 2017 alkupäässä päätimme yhdessä tyttöystäväni kanssa katsoa koko Hobitti -trilogian päivän aikana ja samalla päätin myös kirjoittaa niistä.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Hobitti - Odottamaton matka!
Bilbo Reppuli, Gandalf ja kolmetoista kääpiötä jatkavat matkaansa kohti Yksinäistä vuorta. Matkan varrella he kohtaavat jättihämähäkkejä, pahoja örkkejä ja vihamielisiä haltioita, minkä lisäksi määränpäässä odottaa itse lohikäärme Smaug. Martin Freeman on edelleen loistava hobitti Bilbo Reppulina. Hahmo on muuttunut rohkeammaksi, vaikka hänestä huomaa yhä, ettei hän täysin kuulu soturikääpiöiden joukkoon. Hän kuitenkin pääsee olemaan taas sankari, porukan kohdatessa jättimäisiä hämähäkkejä Synkmetsässä. Muuten hänen roolinsa ei ole erityisen suuri ennen loppuhuipennusta, jossa Bilbo joutuu kohtaamaan suuren lohikäärme Smaugin. Freemanin ilmeet ja eleet ovat todella upeita, ja hän näyttää kaiken aikaa olevansa lahjakas näyttelijä. Bilbo alkaa leffassa hieman tajuamaan, että hänen löytämällään sormuksella on voima tunkeutua hänen mieleensä, mikä tulee olemaan myöhemmin tärkeässä osassa. Ian McKellenin näyttelemä velho Gandalf Harmaa ei kovin paljoa liiku Bilbon ja kääpiöiden mukana, sillä hänen täytyy lähteä tutkimaan mystisiä tapahtumia toisaalla. Tässä tietenkin valmistellaan jälleen Taru sormusten herrasta -trilogiaa (The Lord of the Rings - 2001-2003), joka tapahtuu noin 60 vuotta Hobitti -trilogian jälkeen. Kirjassa Gandalf vain häipyy pitkäksi aikaa jonnekin, mitä ei selitetä, joten onkin hienoa, että elokuvassa näytetään Gandalfin oma seikkailu. Mielestäni on erinomaista, että Gandalf, joka on yleensä nähty liikkumassa muiden kanssa, pääsee vihdoin olemaan joidenkin kohtausten pääosassa. McKellen on yhä sama vanha tuttu velhohahmo ja vetää roolinsa hienosti. Kääpiöjoukon johtaja, Richard Armitagen esittämä Thorin Tammikilpi alkaa muuttua epämiellyttävämmäksi, mitä pidemmälle heidän matkansa käy. Yksinäisellä vuorella oleva kulta on Thronin addiktio ja leffassa näytetään ensimmäisiä merkkejä aarteen sairaudesta, mistä edellisessä leffassa puhuttiin. Thorin pääsee vielä enemmän näyttämään olevansa johtohahmo, mikä sujuu Armitagelta hienosti.
Muut kääpiöt ovat tietenkin mukana, mutta kaikki eivät pääse vieläkään loistamaan. Balin (Ken Stott) pääsee ystävällisesti neuvomaan Bilboa ja hänestä tuleekin lämpimämpi hahmo. Kilin (Aidan Turner) roolia on suurennettu ja hänelle on luotu romanssia erään eri lajin edustajan kanssa. Hän myös sairastuu vakavasti, jolloin hänen veljensä Fili (Dean O'Gorman) auttaa häntä. Bofur (James Nesbitt) on sama höpöttäjä kuin edellisessä osassa ja Oin (John Callen) naurattaa hieman kuulovaikeuksiensa takia. Pullukka Bombur (Stephen Hunter) yllättää olemalla oikea taistelija tahtoessaan, sekä porukan nopein juoksija. Gloinilla (Peter Hambleton) on hupaisa kohtaus, jossa viitataan hänen pieneen poikaansa Gimliin, joka tulee olemaan tärkeä hahmo Tarussa sormusten herrasta. Bifur (William Kircher), Dwalin (Graham McTavish), Dori (Mark Hadlow), Nori (Jed Brophy) ja Ori (Adam Brown) eivät pääse paljoa tekemään. Elokuvassa nähdään Taru sormusten herrasta -trilogiasta tuttu Orlando Bloomin esittämä Legolas-haltia. Kun ensimmäisen kerran kuulin, että Legolas olisi mukana näissäkin elokuvissa, ihmettelin suuresti, sillä hän ei esiinny kirjassa. Olinkin yllättynyt, kuinka toimivasti Legolas istui mukaan tähän tarinaan. Smaugin autioittaman maan Legolas on nuorempi ja jopa häijympi. Hänen silmänsä ovat paljon kylmemmät kuin millaisina ne on tottunut näkemään, eikä hän paljoa hymyile elokuvan aikana. Legolakselta eivät tunnu nuolet taaskaan loppuvan kesken ja hän pääsee esittelemään fysiikan lakeja uhmaavia taistelutaitoja pariinkin otteeseen. On hienoa nähdä Bloom tutussa roolissaan. Tarinaan on lisätty haltianeito Tauriel (Evangeline Lilly), joka on lähes yhtä hyvä soturi kuin Legolas. Tauriel tuntuu paikoitellen ylimääräiseltä, mutta ainakin leffasarjassa on yksi isossa roolissa oleva naishahmo. Taurielin tarkoitus on olla Kilin epätavallinen rakkauden kohde. Kaksikolle luotu romanssintynkä on paikoitellen väkisin väännetty, mutta toisaalta se tuo mielenkiintoisen lisäyksen Kilin hahmoon. Legolas on selkeästi jollain tavoin myös ihastunut Taurieliin, eikä hän pidä siitä, että joku kääpiö pääsee lähemmäs Taurielia. Lilly on hyvä ja uskottava haltiasoturina. Edellisessä elokuvassa vain nopeasti nähty Lee Pacen näyttelemä haltiakuningas Thranduil esitellään vihdoin kunnolla. Hahmo on Legolaksen isä, jota Legolas kunnioittaa suuresti, mutta päätyy lopulta uhmaamaan. Vaikka Pace on mainio valinta ylvään haltiakuninkaan rooliin, on hahmosta vaikea pitää, sillä hän on niin kylmäsydäminen. Thranduil ei todellakaan halua auttaa pahaisia kääpiöitä, vaan lukitseekin heidät tyrmään. Thranduil on katkera, sillä hän kokee osan Vuoren aarteesta kuuluvan hänelle. Thranduil ei tunnu välittävän kenestäkään ja kohtelee kaikkia kylmästi. Hahmo on inhottava ja paikoitellen ärsyttävän itsekeskeinen. Smaugin autioittamassa maassa tarinaan tulee mukaan ihmisiä, joista tärkein on Luke Evansin esittämä jousimies Bard, joka salakuljettaa Bilbon ja kääpiöt Yksinäisen vuoren lähellä sijaitsevaan Järvikaupunkiin, eli Esgarothiin, sekä tarjoaa porukalle suojan ja tarvikkeita. Bard yrittää pitää huolta huonosti kohdelluista Järvikaupungin asukkaista, sekä kolmesta lapsestaan. Hahmo vaikuttaa ulkoapäin kylmältä, mutta on todellisuudessa hyväsydäminen. Vaikka hän auttaakin kääpiöitä, hän on sitä vastaan, että kääpiöt kulkisivat Vuorelle, sillä hän pelkää Smaugin heräävän ja polttavan koko Järvikaupungin. Evans on hyvä vakavana Bardina.
Järvikaupungia hallitsee Stephen Fryn näyttelemä Järvikaupungin isäntä. Tämäkin hallitsija on inhottava, eikä hän välitä kaupungin asukkaista yhtään. Kuitenkin toisin kuin Thranduil, Järvikaupungin isäntä on koominen hahmo. Fryta on vaikea ottaa tosissaan hölmöissä maskeerauksissa, minkä lisäksi isännän koko olemus ja hänen repliikkinsä ovat huvittavia. Isäntä on erittäin rikas, muttei suostu antamaan kaupunkilaisille mitään. Järvikaupungin asukkaat inhoavat häntä, mutteivät uskalla tehdä mitään vartijoiden takia. Isännän uskollisin alamainen on häijy mies nimeltä Alfrid (Ryan Gage), joka on välillä hauska, välillä inhottava ja välillä rasittava. Gage vetää roolinsa välillä vähän yli, jolloin hahmo ei tunnu kovin uskottavalta. Edellisestä elokuvasta tutut hahmot velho Radagast Ruskea (Sylvester McCoy), örkki Azog (Manu Bennett) ja haltia Galadriel (Cate Blanchett) tekevät paluun. Radagast ei ole yhtä tahattoman koominen ja hän on vakavampi hahmo kuin aiemmin. Azog ei paljoa tee, mutta hän tuntuu hieman uhkaavammalta. Galadrielinkin rooli on erittäin pieni. Uusina hahmoina esitellään Azogin poika Bolg (Lawrence Makoare), joka on julmemman oloinen kuin isänsä, sekä nahanvaihtaja Beorn (Mikael Persbrandt), joka pystyy muuttumaan isoksi karhuksi. Beorn on isompi kuin ihmiset, sekä karvaisempi. Ennen leffan näkemistä mietin, miten hahmo olisi toteutettu ja pakko sanoa, etten erityisemmin pidä siitä, miltä Beorn vaikuttaa ulkoisesti. Persbrandt on roolissa toimiva, mutta hahmo ei itsessään näytä yhtään siltä, millaiseksi olin hänet kuvitellut - ja minulle yleensä leffojen versiot hahmoista toimivat hienosti, kirjojen luomiin mielikuviin verrattuna. Tärkein uutuus on tietenkin lohikäärme Smaug, jota esittää Benedict Cumberbatch. Smaugia tietty säästellään leffan loppuhuipennukseksi ja kohtaus, jossa Bilbo kohtaa hänet, on ehdottomasti elokuvan paras, hienoin ja jännittävin. Ennen leffan näkemistä minua jännitti Smaugin näkeminen, sillä lohikäärme puhuisi paljon, eivätkä puhuvat eläimet ole tällaisissa leffoissa kovin uskottavia. Olin erittäin huojentunut, sillä Smaug toimii täydellisesti! Kyseessä on suosikkilohikäärmeeni mistään elokuvasta. Cumberbatchin ääni sopii hienosti hahmolle, minkä lisäksi hänen ilmeensä ovat päässeet mukaan Smaugille. Lohikäärme on viekas ja häijy, sekä todella uhkaava. Smaug on jättimäinen, mutta pääsee silti piiloon suurissa Ereborin saleissa. Ihan lopussa Smaug on lähinnä vain hirviö, mutta kohtauksessa, jossa hän keskustelee Bilbon kanssa, hänen juonitteleva luonteensa tulee hyvin esille. Cumberbatch esittää myös toista pahista elokuvassa, nimittäin edellisessä leffassa lyhyesti esiintynyttä Noitaa, joka yllätyspyllätys paljastuu kaikkein suurimmaksi pahikseksi Keski-Maassa, eli Sauroniksi.
Elokuva alkaa lyhyellä prologilla, jossa näytetään Thorinin ja Gandalfin ensikohtaaminen, jolloin he aloittavat suunnittelemaan Yksinäisen vuoren valtaamista. Tästä päästään takaisin itse seikkailuun. Elokuva tuntuukin jatkuvan lähes suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Azogin johtamat örkit ovat yhä Bilbon, Gandalfin ja kääpiöiden perässä, jotka pakenevat Beornin taloon. Sieltä tiet erkanevat hieman, Gandalfin lähtiessä tutkimaan pahuuden paluuta, kun taas Bilbo ja kääpiöt jatkavat matkaansa kohti Yksinäistä vuorta. Gandalfin omat seikkailut ovat tosiaan mielenkiintoisia ja vaikka ne on lisätty elokuvaa varten tarinaan, ne eivät tunnu vievän pois päätarinasta. Katsojana saa paremman käsityksen siitä, että Sauronin paluu vaikuttaisi myös Yksinäisen vuoren tapahtumiin. Silti Bilbon ja kääpiöiden matka on edelleen kiinnostavin. He joutuvat kulkemaan läpi hallusinaatioita aiheuttavan Synkmetsän - jossa asustaa myös suuria hämähäkkejä - pakenemaan haltioita jokea pitkin tynnyreissä, sekä piileskelemään salakuljettavan Bardin kyydissä, jotta pääsevät vihdoin määränpäähänsä.
Smaugin autioittamaa maata voisi helposti pitää väliosana ja sellainenhan se tavallaan onkin. Tämä ei kuitenkaan tee elokuvasta millään lailla vähäisempää. Erikoista onkin, että määränpää saavutetaan jo tässä elokuvassa, mitä ei yleensä trilogioiden toisissa osissa nähdä. Elokuva on synkempi kuin edeltäjänsä, mutta siitä löytyy silti sama seikkailun tunne, mistä minä pidän erittäin paljon. Mukana on joitain hölmöjä juttuja, mutta ei kovin monia, vaan leffa pysyy pääasiassa vakavana. Uhkaava ja jännittynyt tunnelma tarttuu katsojalle hienosti. Leffa olettaa, että katsojat ovat nähneet edellisen osan, jolloin se ei selittele mitään uudestaan, vaan jatkaa suoraan seikkailua, mikä on hienoa. Näin koko kolmen tunnin kesto saadaan käytettyä matkaan. Kolmen tunnin leffaksi Hobitti - Smaugin autioittama maa ei tunnu pitkältä, sillä se on rytmitetty niin hyvin ja se tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta - oli kyseessä sitten lokaatio, hahmo tai tunnelma. Toimintakohtauksia on mukana sopiva määrä, eivätkä kohdat tunnu pitkitetyiltä. Suosikkitoimintapätkäni leffassa on jokikohtaus, jossa kääpiöt pakenevat haltioita tynnyreissä. Samalla paikalle saapuvat örkit, joita vastaan pitää taistella. Mukana on siis kolme eri porukkaa toisiaan vastassa, mitä lisää hurja meno, tynnyreiden liikkuessa kovaa vauhtia virtaavassa vedessä. Leffan taistelukohdat ovat myös aika rajuja ja irtoraajoja on jälleen nähtävissä, eli perheen pienimmille näitä leffoja ei olla tehty.
Hienoin kohta leffassa, eli Bilbon ja Smaugin välinen kohtaus ei kuitenkaan tarvitse erityisemmin toimintaa. Samaan tapaan kuin Bilbon ja Klonkun kohtaaminen edellisessä osassa, tekijät ovat tienneet kohtauksen olevan todella tärkeä, jolloin siihen on panostettu paljon. Kohtaaminen on jännittävä - jopa paikoitellen piinaava - ja jännitteen kasvaminen on upeasti rakennettu. Lopussa on tietenkin vielä hieman toimintaa, sillä pitäähän Smaugia vastaan taistellakin, mutta sitten elokuva katkeaakin kuin seinään ja lopputekstit alkavat rullata. Lopetus voi olla erittäin hämmentävä, mutta samalla se myös saa katsojan vaatimaan lisää, sillä tarinan katkeaminen tapahtuu niin jännittävällä hetkellä. Joitakin lopetus voi ärsyttää niin paljon, että he lyttäävät muunkin leffan, mutta itse osaan nähdä elokuvan loistavuuden. Smaugin autioittama maa on erittäin tasokas jatko-osa Odottamattomalle matkalle, enkä osaa oikeastaan sanoa, kumpi on mielestäni parempi. Uhkaavan tunnelman vastapainoksi on lisätty toimivaa huumoria. Alkupää leffasta on vakavampi ja Synkmetsän painostavuus muuttuu jopa hieman ahdistavaksi. Hahmojen sekoaminen metsässä on hyvin keksitty. Pari ylimääräistä juttua on mukana ja paikoitellen Kilin ja Taurielin kummallinen romanssi tuntuu väkisin väännetyltä, mutta lopputuloksena elokuva on kuitenkin loistava ja se todella saa haluamaan lisää.
Keski-Maan maailmaa laajennetaan jälleen hieman. Edellisessä leffassa pikaisesti esitellyt Dol Guldur ja Erebor ovat isommassa osassa tässä, mutta muita tuttuja paikkoja ei oikeastaan nähdä. Beornin kodissa kaikki on isoa jopa Gandalfille, puhumattakaan pienikokoisesta Bilbosta. Synkmetsä on sokkeloinen paikka, eikä sinne pääse auringonvalo. Haltioiden valtakunta Synkmetsässä on hienon näköinen ja koristeellinen paikka. Järvikaupunki on nimensä mukaisesti rakennettu järven keskelle, jolloin monet liikkuvat siellä lautoilla. Järvikaupunki olisi muuten mielenkiintoisin paikka elokuvassa järveen kyhättyjen puurakennusten takia, mutta voiton vie kuitenkin Ereborin aarteita täynnä olevat salit. Edellisessä osassa Erebor nähtiin valoisana ja ylväänä paikkana, mutta tässä paikka on muuttunut kolkoksi ja karmivaksi. Elokuvassa käydään myös Rhudaurin kukkuloilla, jonne Taru sormusten herrasta -trilogiasta tutut Nazgûlit, eli mustissa kaavuissa esiintyvät sormusaaveet haudattiin aikoinaan. Edellisen elokuvan tapaan myös Smaugin autioittaman maan ohjauksesta vastaa Peter Jackson, jonka visio maailmasta on todella upea. Olen sanonut sen aiemminkin ja sanon sen jälleen: kukaan ei voisi tehdä Keski-Maa -elokuvia paremmin kuin Jackson. Hänet voi bongata heti elokuvan alusta samana porkkanaa mutustavana miehenä, jota hän esittiTaru sormusten herrasta: Sormuksen ritareissa (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001). Elokuva on kuvattu muuten upeasti - etenkin laajat kuvat maisemista ovat upeita - mutta tynnyripakokohtauksessa on muutamia kuvia vedestä, jotka ovat epätarkkoja ja amatöörimäisiä. Leikkaus on sujuvaa ja rytmitys toimii hienosti. Visuaalisesti elokuva on paremman näköinen kuin edeltäjänsä. Beornin karhumuoto näyttää hieman digitaaliselta, mutta muuten leffan epärealistisetkin mörököllit ovat uskottavia. Smaug on upeasti toteutettu. Lavasteet ovat jälleen huikeita. Maskeeraukset ja puvustukset ovat täydellisesti toteutettuja. Äänitehosteet ovat mainioita - etenkin Smaug-kohtauksen kilisevät kolikot jäivät mieleeni. Musiikista vastaa jälleen Howard Shore, joka on tehnyt upeaa työtä sävellysten kanssa. Lauluja ei tässä kuulla muita kuin lopputekstien aikana soiva, Ed Sheeranin laulama kappale "I See Fire", joka on todella hyvä.
Elokuvasta on olemassa pidennetty Extended Edition -versio, joka sisältää pidennettyjä, digitaalisesti muokattuja ja kokonaan uusia kohtauksia. Tärkeimmät ovat Beornin parempi esittely ja Thorinin isän, Thrainin mukana olo. Synkmetsäosiota on pidennetty, jolloin hahmojen sekoaminen tuntuu tapahtuvan luontevammin. Pidennetty versio on 25 minuuttia teatteriversiota pidempi elokuva.
Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Lisämateriaalina Extended Edition Blu-ray -julkaisulla ovat sarjan teosta kertovat "The Appendices Part 9: Into the Wilderland (The Chronicles of The Hobbit - Part 2)" ja "The Appendices Part 10: The Journey to Erebor". Niiden lisäksi samalla levyllä, mikä sisältää itse elokuvan, on myös lyhyt pätkä "New Zealand: Home of Middle-earth - Part 2", joka kertoo elokuvan kuvauspaikoista Uudessa-Seelannissa. Katsottavaa on useaksi tunniksi.
Yhteenveto:Hobitti - Smaugin autioittama maa on loistava seikkailuelokuva, joka on tasokas jatko-osa edeltäjälleen. Se ei ole yhtä hilpeä kuin Odottamaton matka ja muuttuukin synkemmäksi ja uhkaavammaksi. Elokuvan jännite on hienosti luotu. Seikkailutunnelma on silti vahvasti mukana. Toimintaosiot ovat mainioita ja erilaisia, jolloin niitä jaksaa helposti seurata. Paras kohtaus on Bilbon ja lohikäärme Smaugin kohtaaminen. Smaug on paras leffalohikäärme ja Benedict Cumberbatch on loistovalinta rooliin. Kilin ja Taurielin romanssi on hieman kummallinen, mutta se menee muun mukana. On hienoa, että Gandalfille saadaan oma seikkailunsa. Visuaalisesti elokuva on näyttävä. Leffa on muuten hyvin kuvattu, mutta tynnyripaossa on nähtävissä muutama huono, sekava ja epätarkka kuva. Howard Shoren säveltämät musiikit ovat mainioita, kuten myös Ed Sheeranin "I See Fire" - kappale. Jos pidit edellisestä osasta, katso myös Hobitti - Smaugin autioittama maa. Jos taas et pitänyt, niin jätä tämä väliin, sillä ei tämä luultavasti tarjoa sinulle mitään muutosta. Omasta mielestäni elokuva on loistava. Leffa loppuu kesken, mikä saa katsojan vaatimaan kolmatta osaa...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hobbit: The Desolation of Smaug, 2013, New Line Cinema, Metro-Goldwyn-Mayer, WingNut Films
Ohjaus: Guy Ritchie Pääosissa: Robert Downey Jr., Jude Law, Noomi Rapace, Jared Harris, Stephen Fry, Kelly Reilly, Paul Anderson, Geraldine James ja Rachel McAdams Genre: toiminta, seikkailu Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia Ikäraja: 12 Arthur Conan Doylen kirjoihin perustuva Guy Ritchien elokuva Sherlock Holmes (2009) oli suuri menestys, jota kriitikotkin arvostivat, joten jatkoa oli tietenkin luvassa, kuten elokuvan lopetus jo vihjaili. Jatko-osan teko alkoikin heti, kun ensimmäinen osa tajuttiin menestykseksi. Sherlock Holmes: A Game of Shadows sai ensi-iltansa joulukuussa 2011 ja oli myös suurhitti, tienaten enemmän kuin edeltäjänsä. Elokuva kuitenkin jakoi sekä katsojien että kriitikoiden mielipiteitä, eikä noussut yhtä arvostetuksi kuin ensimmäinen osa. Olin erittäin innoissani, kun kuulin, että Sherlock Holmes saisi jatkoa, sillä olin pitänyt sitä erinomaisena teoksena. Kävinkin katsomassa jatko-osan leffateatterissa isäni kanssa, kun se ilmestyi ja vaikka kyseessä ei ollut mielestäni yhtä hyvä leffa, pidin A Game of Shadowsista todella paljon ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Viime vuonna en kuitenkaan katsonut Sherlock Holmeseja ollenkaan, joten minun teki kovasti mieli katsoa ne jälleen. Samalla päätin myös kirjoittaa niistä.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Sherlock Holmes!
Sherlock Holmes yrittää selvittää julman professori Moriartyn suunnitelmaa. Hänen kanssaan tapausta päätyvät tutkimaan myös Holmesin tärkein ystävä tohtori John Watson ja mustalaisennustaja Simza.
Sherlock Holmesin roolissa jatkaa Iron Man (2008) -tähti Robert Downey Jr., joka on yhä erittäin hyvä roolissaan. Hahmo on edelleen sama päätteleväinen ja älykäs etsivä, josta löytyy paljon kummallisia puolia. Holmes kehittelee erilaisia kokeita, eikä usein suostu kertomaan, mitä on puuhaamassa, minkä lisäksi hän on muutenkin mysteerinen ja erikoinen tapaus. Holmesiin tuodaan lisäsyvyyttä heti leffan alussa, mistä syntyy hänelle taakka kannettavaksi loppuelokuvan ajan. Downey Jr. näyttelee roolin aivan nappiin. Myös Jude Law tekee paluun ja on edelleen loistava tohtori John Watson. Vaikka Holmes on Watsonin läheisin ystävä, ei hän tunnu välillä lainkaan sietävän oikukasta Holmesia. Watson on menossa naimisiin, eikä hänellä ole aikaa uusille seikkailuille. Hän kuitenkin löytää jälleen uusia syitä arvostaa etsivää enemmän, etenkin joutuessaan itse mutkikkaaseen päättelytyöhön. Watson osoittaa taas olevansa erinomainen taistelija, minkä lisäksi häneltä löytyy enemmän huumorintajua kuin aiemmin, vaikka pääasiassa tympeä ilme onkin hahmon kasvoilla. Uutena naissankarina esitellään ruotsalaisen näyttelijä Noomi Rapacen näyttelemä madame Simza, joka lähtee pääkaksikon mukaan, koska heidän tutkimaansa tapaukseen liittyy Simzalle erittäin läheinen henkilö. Simza työskentelee ennustajana, muttei tunnu itsekään uskovan hommaan. Simza on mielenkiintoinen hahmo, ollessaan jokseenkin salaperäinen, minkä Rapace tuo hienosti esille. Rapace on mainio näyttelijä ja suoriutuu osastaan oivasti. Sherlock Holmesin arkkivihollista, eli Moriartya esittää Jared Harris. Alussa kun Moriartyn kasvot vihdoin paljastetaan, hahmosta katoaa kokonaan mysteerisyys, joka ympäröi häntä ensimmäisen elokuvan ajan. Alun pienoisen pettymyksen jälkeen alkaa huomata, että kyseessä onkin oikeasti häikäilemätön ja julma hahmo, joka ei anna minkään tulla tielleen. Vaikka Moriartyn suunnitelma onkin aika suureellinen, on siinä ymmärrettäviä puolia. Hahmo haluaa pitää maailmaa vallassaan, muttei aio toteuttaa sitä monen muun pahiksen tapaan. Moriarty on nerokas henkilö, mikä tekee hänestä loistavan vastuksen Holmesille. Harrisista löytyy juuri oikeaa arvokkuutta ja pahuutta rooliin. Muita uusia hahmoja ovat Sherlock Holmesin veli Mycroft Holmes, jota esittää Jeeves & Wooster -sarjasta (1990-1993) tuttu Stephen Fry, joka pääsee olemaan hupaisa oma itsensä ja palkkatappaja Sebastian Moran (Paul Anderson), joka on erinomaisen sotilaskoulutuksensa ansiosta vaarallinen ja täten täydellinen vastus Watsonille. Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tuttuja hahmoja, kuten Watsonin kihlattu Mary (Kelly Reilly), viettelevä rikollinen Irene Adler (Rachel McAdams) ja Holmesin taloudenhoitaja rouva Hudson (Geraldine James).
Sherlock Holmesin lopussa Holmes tajusi, että hänen tutkimaansa tapaukseen liittyi muutakin ja hän päätti jatkaa tutkintaa. Vuotta myöhemmin hän on yhdistänyt erilaiset salamurhat ja pommi-iskut professori Moriartyyn. Vasta kun Moriarty päättää pistää lopun Holmesin tutkinnalle vahingoittamalla Holmesille rakkaita henkilöitä, etsivä lähtee tosissaan metsästämään professoria Euroopan halki. Elokuvassa siirrytäänkin muutaman kerran maasta toiseen ja edellisestä osasta tuttu Lontoo nähdään vain leffan alussa. Ratkaisu on paras mahdollinen, sillä se vie hahmoja uusiin lokaatioihin, jolloin katsoja pääsee kokemaan paljon uutta. Näin elokuva ei myöskään päästä otteestaan, kun juoni kuljettaa sekä hahmoja että katsojia kaiken aikaa eteenpäin, nostattaen jännitysastetta koko ajan korkeammalle. Täysin samaa mysteerisyyttä ja salapoliisityöskentelyä ei leffasta löydy kuin edeltäjästä, vaikka paljon samaa tunnelmaa on saatu mukaan. Elokuva pohjautuu enemmän toimintaan, jossa pääkaksikko pistetään vaikeisiin tilanteisiin eri tavoin kuin aiemmin. Mysteerisyyttä tuodaan aina välillä mukaan ja loppuun on saatu mukaan erittäin mainio finaali, jossa tapauksen monimutkaisia solmuja päästään todella ratkomaan auki. Näin enemmän toimintaan kääntyvä henki ei haittaa, etenkään kun toimintakohdat ovat pääasiassa upeasti toteutettuja.
Monen jatko-osan tapaan Sherlock Holmes: A Game of Shadows on edeltäjäänsä synkempi osa. Se ei onneksi tarkoita, että edellisen osan loistava huumori olisi kadonnut. Vitsejä löytyy useassa kohtaa, minkä lisäksi hahmojen toiminnoille pääsee nauramaan. Vaikka mukana onkin monta hauskaa hetkeä, kaikkein makeimmat naurut tarjoaa montaasi, jossa Watson ja mustalaiset ratsastavat tyylikkäissä maisemissa ja Holmes seuraa jälkijunassa pienellä kipittävällä ponilla. Siinä kohtaa mukana on niin hienosti luotu tunnelma, ettei voi muuta kuin nauttia näkemästään. Kaikkein parasta kuitenkin koko elokuvassa on Robert Downey Jr:n ja Jude Law'n välinen kemia, jonka ansiosta pääkaksikon luja ystävyys välittyy täydellisesti katsojille läpi elokuvan. Valitettavasti elokuvaa on tehty idealla "jatko-osa suurempi on yhtä suuri kuin jatko-osa parempi", jolloin teos on suureellisempi kuin edeltäjänsä. Onneksi ei kuitenkaan yliampuvasti, mutta silti leffa toimisi paremmin hieman pienemmissä sfääreissä. Myös "synkempi parempi" -idea ei välillä täysin toimi, jolloin A Game of Shadows ei ole edeltäjänsä tasoinen loistava elokuva. Leffasta ei löydy myöskään samanlaista yllätyksellisyyttä, mikä teki Sherlock Holmesista niin hienon, vaan elokuva pelaa liian usein varman päälle, minkä lisäksi se myös hidastelee muutamassa kohtaa turhaan. Lopetus ei myöskään täysin vakuuta, vaikka siinä on hieno idea. Näin toteutettuna lopetus on hieman liian paljastava ja katsojana toivoisi, että siinä näytettäisiin paljon vähemmän ja annettaisiin katsojan itse tehdä johtopäätöksiä. Todella hyvä elokuva on kuitenkin kyseessä ja tämä kannattaa katsoa, jos piti edeltäjästä.
Elokuvan on ohjannut edellisen osan tapaan Guy Ritchie, joka on tehnyt todella hienoa työtä, vaikka suunnitteluun olisi voitu käyttää ihan pienesti enemmän aikaa. Ritchien tuttuja kikkailuja on nähtävissä useasti leffan aikana. Mukana on jälleen kohtia, joissa Holmes suunnittelee etukäteen taisteluliikkeensä, jolloin toimintakohta näytetään ensin hidastettuna ja sitten nopeammin kun itse toteutus tapahtuu. Hidastuksesta nopeutukseen tapahtuu muutenkin useasti toimintakohtauksien aikana. Yksi parhaista toimintakohtauksista on takaa-ajo metsässä, joka on kuvattu todella upeasti, kuten myös leikattu. Siinä hidastukset ja nopeutukset on rytmitetty mukaan täydellisesti, jolloin ei voi muuta kuin ihailla ja jännittää, mitä tulee tapahtumaan. Ritchielle tuttua nokkelaa dialogia on myös mukana. Sherlock Holmes: A Game of Shadows on kuvattu muutamaa heiluvaa otosta lukuunottamatta mainiosti, kuten myös leikattu, vaikka pientä lyhennystä voisi tehdä muutamassa kohtaa. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset ovat jälleen aivan upeita. Elokuva tapahtuu vuonna 1891 ja ajankuva on mahtavasti toteutettu. Tehosteet ovat hienoja aina visuaalisesta ilmeestä ääniefekteihin. Musiikista vastaa taas Hans Zimmer, joka on tehnyt erinomaista työtä sävellysten kanssa. Zimmer on hienosti pitänyt mukana tuttuja teemoja, minkä lisäksi hän on tuonut mukaan uusia hienoja melodioita. Leffassa kuullaan myös klassisia sävellyksiä, kuten Mozartin "Don Giovannia", Franz Schubertin "Die Forellea" ja Johann Strauss II:n "Wiener Blutia".
Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Maximum Movie Mode", jonka kautta leffan voi katsoa siten, että Robert Downey Jr. saapuu aina välillä kuvaan kertomaan leffan teosta, sekä puolituntia kestävä seitsemänosainen "Focus Points", jossa kerrotaan tarkemmin eri asioista elokuvassa, kuten Moriartysta ja Mycroftista, sekä Holmesin ja Watsonin ystävyydestä.
Yhteenveto:Sherlock Holmes: A Game of Shadows on todella mainio jatko-osa, joka jää kuitenkin edeltäjänsä jalkoihin. Mysteerisyyttä ei ole samalla lailla mukana, vaan elokuva painottuu enemmän toiminnan puoleen. Toiminta on kuitenkin upeasti toteutettu, etenkin metsässä nähtävässä takaa-ajossa, jolloin ei voi muuta kuin ihailla toteutusta. Leffa on myös synkempi kuin edeltäjänsä, mutta onneksi huumoria on mukana paljon ja ponikohtaus on ehdottomasti hauskinta koko leffassa. Kaikkein parasta on kuitenkin pääkaksikon ystävyys, jonka Robert Downey Jr. ja Jude Law tuovat upeasti esille. Noomi Rapace on erittäin hyvä naispääosassa ja Jared Harris on oiva valinta rikollisnero Moriartyksi. Ohjaaja Guy Ritchien tutut tyylit ovat usein vahvasti läsnä ja sopivat täysin leffan henkeen. Lopetus ei ole mitä parhaiten toteutettu, vaikka sen idea onkin hyvä. Jos pidit edellisestä osasta, niin katso myös Sherlock Holmes: A Game of Shadows. Se ei ole yhtä hieno kuin Sherlock Holmes, mutta silti erittäin hyvä. Sherlock Holmes 3:n työstäminen on vihdoin alkanut ja toivon todella, että elokuva ilmestyisi mahdollisimman pian, se pitäisi tason samana ja sille tehtäisiin mahdollisimman nopeasti jatkoa. Toivoisin myös, että elokuvan juoni olisi otettu yhdestä tunnetuimmasta Sherlock Holmes -kirjasta: "The Hound of the Baskervilles" (1901)...
Kirjoittanut: Joonatan, 7.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fatmovieguy.com
Sherlock Holmes: A Game of Shadows, 2011, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Silver Pictures, Wigram Productions, Lin Pictures
Ohjaus: Matthew Brown Pääosissa: Dev Patel, Jeremy Irons, Devika Bhise, Kevin McNally, Toby Jones ja Stephen Fry Genre: draama Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 7
Minun on pakko tunnustaa, että olen huono matematiikassa. Yksinkertaiset jutut osaan tietty, mutta yläasteen alussa putosin kärryiltä kertaheitolla, enkä ole oikeastaan koskaan edes yrittänyt juosta kärryjä takaisin kiinni. Olin jo aikeissa, etten menisi katsomaan The Man Who Knew Infinitya, sillä perusteella että jos en ymmärräkään sitä, jos siinä olisi paljon matemaattisia asioita tai jos se olisikin vain todella tylsä. Sitten muistin, että vaikken ymmärrä kaiken maailman tiedehöpinöistä mitään, Stephen Hawking -elokuva The Theory of Everything (2014) oli mielestäni erinomainen, joten päätin antaa The Man Who Knew Infinitylle mahdollisuuden.
Intialainen matematiikkanero Srinivasa Ramanujan yrittää saada julkaistua tietämystään ja hänen työstään kiinnostuu englantilainen matemaatikko Hardy, jolloin Ramanujan matkaa Englantiin todistamaan tietämystään.
Dev Patel tuli minulle tutuksi Chappiesta (2015), jossa hän samantien todisti kykynsä ja tässä hän näyttää jälleen kerran, että on todella mainio näyttelijä. Patel esittää elokuvan päähenkilöä, Ramanujania ja suoriutuu osastaan loistavasti. Hänestä huokuu energia ja intohimo näyttelemiseen, mitä kaipaisi näkevän myös monilla muilla. Ramanujanin vaimoa, Janakia näyttelee Devika Bhise ja hänen äitinään nähdään Arundhati Nag. Erittäin useasti taitonsa näyttänyt Jeremy Irons näyttelee G.H. Hardya, josta tulee Ramanujanin mentori Englannissa. Myös Ironsin suorituksessa näkee voimakkaan intohimon työtään kohtaan, mikä joiltakin konkarinäyttelijöiltä alkaa puuttua, jotka ovat tehnyt tarpeeksi ja pitävät asioita itsestäänselvinä. Ironsin ääni on todella mieleenpainuva ja tässä kuullaankin hänet kertojaäänenä. Ramanujanin mentoria Intiassa, eli Narayanaa näyttelee Dhritiman Chatterjee. Elokuvan alkupuolella nähdään myös Stephen Fry esittämässä sir Francis Springia, joka auttoi Ramanujania pääsemään Englantiin. Englannin Trinity Collegessa nähdään myös MacMahon (Kevin McNully), joka ei usko Ramanujanin kykyihin, sekä parhaiten Dobbyn äänenä Harry Potter and the Chamber of Secretsista (2002) ja Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1:stä (2010) tunnettu Toby Jones matemaatikko John Littlewoodina, joka uskoi Ramanujaniin, pienistä epäilyksistään huolimatta.
Tositapahtumista kun kertoo, niin elokuva myös alkaa tekstillä "Perustuu tositapahtumiin", jota vierastin aiemmin, mutta nykyään vierastus kohdistuu vain kauhuelokuviin, jotka alkavat tällä tavalla. The Man Who Knew Infinity tapahtuu 1900-luvun alussa, mikä tulee hyvin esille elokuvasta. Ei vain puvustuksesta ja monista tavaroista, joita elokuvassa nähdään, vaan englantilaisten rasismista intialaisia kohtaan ja ensimmäisen maailmansodan uhasta, joka tuodaan esille useasti elokuvan aikana. Kohtauksessa, jossa nuoret brittisotilaat kaatavat Ramanujanin ja potkivat tätä, haukkuen samalla, alkaa miettiä, että jotkut asiat eivät valitettavasti edes sadassa vuodessa paljoa muutu. Brittiläiset eivät myöskään erityisemmin usko Ramanujanin kykyihin, hänen ollessa intialainen.
Vaikka pelkäsin, etten ymmärtäisi elokuvasta paljoa matikkahöpinöiden takia, niin olin huojentunut, että elokuvassa oli otettu hyvin huomioon katsojat, jotka eivät tienneet yhtään niistä asioista, mitä Ramanujan ja Hardy tutkivat. Vaikka tämäkin on keskiössä elokuvassa, niin silti tarina kertoo Ramanujanin elämästä ja hänen päätöksistään. Englannissa, jossa hänellä ei ole mitään, Ramanujan tajuaa, että ehkä Intia olisikin ollut parempi paikka hänelle. Patel osoittaa hyvin tunteita näytellessään, jolloin hahmon tunteet välittyvät hyvin katsojalle. Harmi, etteivät muiden tunteet tee samaa yhtä hyvin. Lopussa käydään tunteellisiksi ja ottaen huomioon, että elokuva perustuu tositapahtumiin, elokuvan lopetus on saatu tehtyä onnistuneesti. Esimerkiksi viime vuoden elokuvissa Black Mass (2015) ja Everest (2015), jotka perustuivat tositapahtumiin, loput tuntuivat erittäin latteilta, mikä vei makua elokuvista. The Man Who Knew Infinity ei onneksi kärsi samasta asiasta ja toimii loppuun asti, vaikka paikoitellen hidastempoinen pätkä onkin. Elokuvaa on verrattu Good Will Huntingiin (1997) ja kun miettii tarkkaan, niin onhan elokuvissa samanlaisuuksia, etenkin neron ja tämän mentorin ihmissuhde. En silti ole sitä mieltä, että tämä voittaisi Good Will Huntingin. The Man Who Knew Infinity ei nimittäin tuntunut sellaiselta, että minun tarvitsisi nähdä sitä uudelleen.
Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Matthew Brown, joka on tehnyt hyvää työtä elokuvan parissa. Kokonaisuus toimii ja dialogi on hyvää. Tätä ennen hän on ohjannut ja käsikirjoittanut vain Ropewalkin (2000), joten edellisestä työtä on kulunut kauan aikaa. Elokuva on leikattu ja kuvattu hyvin, vaikka kamera välillä heiluukin hieman turhaan. Tässä kuullaan myös hyvää musiikkia.
Yhteenveto:The Man Who Knew Infinity on oikein mainio elämäkertaelokuva, jonka katsoo ainakin kerran mielellään. Ihan kaikille se ei ole kuitenkaan tarkoitettu ja uskoisin, että henkilöt jotka pitävät lähinnä vain mäiske-elokuvista, eivät kovin paljoa innostu tästä. Dev Patel ja Jeremy Irons ovat todella hyviä ja heidän yhteiset kohtauksensa ovat kaikin puolin onnistuneita. Ajankuva toimii ja vaikka ensimmäisen maailmansodan uhka on läsnä, niin se tulee välillä mukaan tarinaan hieman yllättäen ja tungettelevasti, mutta se on voinut myös olla tarkoituksena. Jos samana päivänä ilmestyvä superpahisten elokuva Suicide Squad(2016) ei innosta tai lemmikkien animaatioseikkailu The Secret Life of Pets (2016) ei nappaa, niin tässä on hyvä vaihtoehto niiden tilalle. Vaikka en usko, että kokisin ainakaan pitkään aikaan tarvetta nähdä tätä uudestaan, oli The Man Who Knew Infinity silti kiva käydä tämä katsomassa.
Kirjoittanut: Joonatan, 28.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.filmandtvnow.com
The Man Who Knew Infinity, 2015, Edward R. Pressman Film, Xeitgeist Entertainment Group, Animus Films, American Entertainment Investors, Kreo Films FZ
Ohjaus: James Bobin Pääosissa: Mia Wasikowska, Johnny Depp, Helena Bonham Carter, Anne Hathaway, Sacha Baron Cohen, Rhys Ifans, Matt Lucas, Stephen Fry, Michael Sheen, Timothy Spall ja Alan Rickman Genre: fantasia Kesto: 1 tunti 53 minuuttia Ikäraja: 12
Alice in Wonderland (2010) oli yksi ensimmäisiä Disneyn näyteltyjä versioitavanhoista animaatioklassikoistaan. Lewis Carrollin kirjoihin perustuva elokuva tienasi tolkuttomasti, joten tietenkin jatkoa oli luvassa. On jopa hieman kummallista, että jatko-osa ei tullut kuin vasta kuuden vuoden kuluttua. Kävin viime lauantaina Vaasan BioRexissä ystäväni kanssa katsomassa Alice Through the Looking Glassin (eli suomeksi hieman hölmöltä kuulostavan Liisan seikkailut peilimaailmassa) ja mietin, että mitäköhän siitä tulee...
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien edellistä elokuvaa, Alice in Wonderland!
Absolem houkuttelee merikapteeniksi päässeen Liisan takaisin Aliseen, jossa hänelle selviää, että Hullu Hatuntekijä on vajonnut synkkyyteen. Liisa tajuaa, että Hatuntekijän vanhempien kohtalo piinaa tämän mieltä ja hän lähtee Ajan luokse lainaamaan kronosfääriä, jolla aikamatkustus on mahdollista. Liisan aikeena on pelastaa Hatuntekijän vanhemmat menneisyydessä.
Mia Wasikowskan suoritus Liisana paranee huomattavasti ja hän pitääkin hyvin katsojan mielenkiinnon yllä, kun juoni pomppii paikasta toiseen. Liisa on hahmona vanhempi kuin edellisessä osassa, mutta Wasikowska ei ole ulkoisesti muuttunut melkein ollenkaan. Alisessa seikkailu on tehnyt Liisasta rohkeamman, mikä on toisaalta huono juttu, sillä hahmo lähes pelkäämättä vain kulkee eteenpäin, välittämättä paljoa kohtaamistaan vaaroista. Johnny Depp palaa Hulluna Hatuntekijänä... ja hänen suorituksensa on aivan kauhea. Edellisessä osassa Jack Sparrowin kaltaista hahmoa esittänyt Depp on tehnyt Hatuntekijästä kuusivuotiaalta kuulostavan, s-vikaisen idiootin. Sanoiko kukaan Deppille, että hän näyttelee todella huonosti tässä? Katsoiko Depp edes ensimmäistä osaa valmistellakseen itseään rooliin palaamiseen? Hullu Hatuntekijä on raivostuttava, mutta onneksi hän ei esiinny kovin paljoa. Silti Deppin nimen alla elokuva kulkee ja isoimman palkan hän on varmasti saanut. Muutaman pettymyksen viime aikoina aiheuttaneen Deppin (esimerkiksi elokuvissa Transcendence, 2014 ja Mortdecai, 2015) pitäisi alkaa miettiä, mitä tekee urallaan ja työntää egonsa syrjään. Elokuvassa kerrotaan, miksi Helena Bonham Carterin näyttelemä Punainen kuningatar on niin paha. Todella typerä syy kuitenkin osoittaa sen, että pienillä asioilla voi olla vakavia seurauksia ja katsojana ymmärtää, että Alisen asukkaat itse tekivät hahmosta sellaisen kuin hän on. Aina loistava Bonham Carter suoriutuu osastaan jälleen onnistuneesti. Anne Hathawayn esittämästä Valkoisesta kuningattaresta löytyy uusia puolia, jotka tuovat toimivaa lisäsyvyyttä hahmoon. Kuitenkin hahmo liikkuu samalla tavalla erittäin suureleisesti, mikä tuo komiikkaa mukaan. Sacha Baron Cohen esittää Aikaa. Mainoksissa hahmo esiteltiin elokuvan pahiksena, mutta onneksi käykin selville, että hahmo onkin myös jotain muuta. Hahmon teot ovat ymmärrettäviä, mikä tekee hänestä miellyttävän. Pelkäsin, että Baron Cohen vetäisi roolinsa yli, mutta hän suoriutuukin roolistaan oivasti ja on yksi parhaista asioista elokuvassa - toisin kuin hänen pienet robottiapurinsa. Elokuvassa nähdään myös Hatuntekijän perhe. Hatuntekijän isää, Zanik Hightoppia esittää Rhys Ifans. Tietysti myös kaksoset Tittelitom ja Tittelityy (Matt Lucas), Irvikissa (Stephen Fry), Valkoinen kani (Michael Sheen), vihikoira Bajard (Timothy Spall) ja Absolem-perhonen (Alan Rickman) nähdään elokuvassa, tosin erittäin pienissä rooleissa. Alice Through the Looking Glass jäi Rickmanin viimeiseksi elokuvaksi ja lopussa onkin teksti hänen muistolleen.
Ensimmäisen elokuvan ja tämän tapahtumien välillä on kulunut monta vuotta. Alussa nähdään Irvikissan kasvot, jotka muuttuvat kuun sirpiksi, josta päästään hieman odottamattomaan takaa-ajokohtaukseen. Merirosvot jahtaavat Liisan komennossa olevaa laivaa "Ihme". Rohkeutensa löytämisen lisäksi Liisa on löytänyt Alisesta myös outouden, jonka takia muut ihmiset kummastelevat häntä. Ei kestä kauaa, kun Liisa jo päätyykin takaisin Aliseen. Sitä ennen katsojalle esitellään hieman turha sivujuoni siitä, että edellisessä osassa nähty Hamish Ascot (Leo Bill) kantaa kaunaa siitä, ettei Liisa mennyt hänen kanssaan naimisiin ja kiristääkin Liisaa myymään hänen isänsä laivan. Kun koko merikapteenihässäkkä ei alunperinkään paljoa kiinnosta, niin toivoisi voivansa skipata suoraan seikkailuihin Alisessa.
Jos olet lukenut alkuperäisen Liisan seikkailut peilimaailmassa -kirjan (1871), niin tulet luultavasti pettymään tähän elokuvaan. Se ei nimittäin nimestään huolimatta liity juonellisesti lähes ollenkaan kirjaan. Peilin kautta Aliseen päätyminen on otettu kirjasta, mutta muuten tarina on elokuvaa varten keksitty. Kun elokuva ei edes noudata alkuperäistä juonta, niin onko se sitten tarpeellinen olla olemassa? On ja ei. Onhan Alice Through the Looking Glass viihdyttävä pätkä, mutta ei edellinen osa oikeastaan vaatinut jatkoa. Se on silti kuitenkin selkeää jatkumoa Alice in Wonderlandille. Alinen näyttää samalta, vaikka sitä näytetään todella vähän. Menneisyyden Alisessa on samoja tuttuja vivahteita, joista käy selväksi heti, mistä elokuvasta on kyse. Myös tuttu Danny Elfmanin musiikki ja ohjaustyyli kertovat, kuka on elokuvan takana.
Vaikka ohjaajaksi on vaihtunut James Bobin, niin elokuva on niin Tim Burtonin tyyliä, ettei Bobin ole selkeästi saanut paljoa vaikuttaa elokuvan tekoon. Tuntuu kuin Disney olisi palkannut aika tuntemattoman Bobinin säästääkseen kuluissa, jotta Burton saisi tuottajana tehdä jatko-osasta itseään ja studiota miellyttävän. Jos James Bobinin nimi ei sano mitään, niin hän on ohjannut mm. elokuvat The Muppets (2011) ja Muppets Most Wanted (2014). Hän on myös tehnyt elokuvassa nähdyn Sacha Baron Cohenin kanssa paljon Ali G -hahmoon liittyviä pätkiä.
Elokuva on kuvattu hyvin. Leikkaus on onnistunutta, vaikka hyppivä juoni tekee leikkauksesta hieman sekavaa paikoitellen. Kuten jo sanoin, niin musiikin on edellisen osan tapaan säveltänyt Danny Elfman. Elokuvan tehosteet ovat yllättävän toimivia, vaikka välillä asiat näyttävät hieman liikaa tietokoneella tehdyiltä. Näin elokuvan 3D:nä ja en tiedä johtuiko se vain Vaasan BioRexistä, vai eikö 3D taaskaan tarjonnut mitään erityistä.
Yhteenveto: Alice Through the Looking Glass on aika lailla samaa hömppää kuin edeltäjänsä, vaikka jääkin sen jalkoihin. Elokuva on paikoitellen sekava aikamatkustuksen ja Ihmemaahan kuuluvan outoilun takia. Se ei ole kovin tarpeellinen olla olemassa ja toivoisin, ettei Disneyllä alettaisi vääntämään kolmatta osaa. Lipputulot näyttävät ainakin siltä, ettei kolmannesta elokuvasta tarvitse edes haaveilla. Siinä on paljon toimivia kohtia, mutta ne eivät saa täysin pelastettua elokuvaa, jolloin se jää vain ihan kivaksi. Johnny Deppin suoritus on aivan kauheaa katsottavaa ja suuri osa tutuista hahmoista on mukana pakon vuoksi. Jos piti ensimmäisestä, niin kannattaa käydä vilkaisemassa tämäkin, mutta muuten tästä ei paljoa saa iloa irti. Jotta katsoja ei unohtaisi, minkä elokuvan juuri näki, niin elokuvan nimi näkyy vielä kahdesti lopputeksteissä.
Kirjoittanut: Joonatan, 30.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Alice Through the Looking Glass, 2016, Walt Disney Pictures
Ohjaus: Tim Burton Pääosissa: Mia Wasikowska, Johnny Depp, Helena Bonham Carter, Anne Hathaway, Crispin Glover, Michael Sheen, Stephen Fry, Alan Rickman, Timothy Spall, Michael Gough, Imelda Staunton ja Christopher Lee Genre: fantasia Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 12 Alice in Wonderland - eli suomalaisittain Liisa Ihmemaassa - on tarina, joka on nähty monissa eri muodoissa. Se perustuu Lewis Carrollin kirjoihin. Itse olen nähnyt siitä pari näytelmää ja tietysti Walt Disneyn samannimisen animaatioklassikon vuodelta 1951, joka ei tosin minua paljoa innostanut. Elokuvia on tehty useampiakin, mutta itse olen nähnyt vain Disneyn versiot.Alice Through the Looking Glass (2016) on tulossa, joten oli aika jälleen palata takaisin kaninkoloon ja seikkailla Liisan kanssa Ihmemaassa, jotta on valmis tulevaan tarinaan. Näin elokuvan ensimmäistä kertaa, kun se ilmestyi vuonna 2010.
Liisan elämä tuntuu olevan todella tylsää ja mielikuvituksetonta, kunnes hän putoaa alas kaninkoloon ja päätyy ihmemaahan Aliseen. Siellä hän tapaa mm. Irvikissan ja Hullun Hatuntekijän, joiden kanssa hän joutuu taistelemaan pahaa Punaista kuningatarta ja Pekoralisti-hirviötä vastaan.
Elokuvan nimikkoroolissa Liisana nähdään Mia Wasikowska. Wasikowskan suoritus on todella ontto. Hän alkaa näyttää tunteita kasvoillaan vasta elokuvan loppupuolella, mutta suurimmaksi osaksi hän näyttelee tosi tönkösti. Eniten elokuvaa mainostettiin tietysti Johnny Deppin nimen alla.Alice in Wonderland on jo seitsemäs Tim Burtonin elokuva, jossa Johnny Depp nähdään. Tässä elokuvassa hän esittää Hullua Hatuntekijää, mutta eipä sillä väliä, sillä Depp tuntuu näyttelevän lähes suoraan Pirates of the Caribbean -elokuvien (2003-) kapteeni Jack Sparrow -hahmoansa. Hullu Hatuntekijä on tosin vähemmän humalassa, mutta ihan yhtä kummallinen. Hatuntekijän suurennetut silmät ovat todella psykoottisen näköiset. Helena Bonham Carterin mukanaoloon on varmasti syynä se, että hän oli tuohon aikaan yhdessä Burtonin kanssa. Tässä hänet nähdään pahiksena, Punaisena kuningattarena. Kuningattaren pää on hyvin saatu ylisuureksi kroppaan verrattuna ja Bonham Carter on selkeästi päässyt leikittelemään hahmolla kunnolla. Valkoista kuningatarta esittää Anne Hathaway. Hän vetää todella erikoisen roolin, joka toimii loppujen lopuksi yllättävän hyvin. Hathawayn elekieli ja kehon käyttö roolissa on todella tarkkaan mietittyä. Back to the Futuresta (1985) tuttu Crispin Glover nähdään herttasotilas Ilosevits Tahrona. Tahro on hieman väkinäiseltä tuntuva hahmo. Kun Punaisella kuningattarella on ylisuuri pää, niin Tahron raajat on digitaalisesti pidennettyjä. Tai sitten Tahro on naamaa lukuunottamatta toteutettu tietokoneella ja sen myös huomaa. Elokuvassa on mukana myös paljon tietokoneella toteutettuja hahmoja. Michael Sheen ääninäyttelee Valkoista kania, joka houkuttelee Liisan mukaan maailmaansa. Stephen Fry toimii Irvikissan äänenä, joka on Deppin ja Bonham Carterin lisäksi yksi elokuvan parhaita asioita. Timothy Spall esittää vihikoira Bajardia. Muutama kuukausi sitten edesmennyt Alan Rickman kuullaan viisaan Absolemin äänenä ja edesmennyt Christopher Lee esittää Pekoralistia. Elokuvan alussa esitellään paljon Liisan tavismaailman hahmoja, joilla ei ole oikeastaan mitään väliä, sillä he ovat mukana tosi vähän aikaa ja heidät unohtaa ennen kuin elokuva on edes päättynyt. Liisa Ihmemaassa on tarinana alunperinkin ollut hyvin kummallinen. Kummallinen on siis tämäkin elokuva. Viikonpäivien ja ilmansuuntien nimiä on vaihdettu, porukka puhuu vähän miten sattuu ja monien hahmojen toiminnassa ei ole mitään tolkkua. Mitään ei selitellä katsojalle, joten turha esittää kysymyksiä, kuten: "Miksi tuo noin toimi?" tai: "Miksi tuo asia on tuolla lailla?" Harmi, ettei syntymättömyyspäivälaulua kuulla elokuvassa. Alkuperäisessä teoksessa Liisa oli unessa kaiken aikaa, mutta tässä käy
selväksi, että Liisa näki unta lapsena, mutta unet olivatkin totta ja
Alinen on oikea paikka.
Kuten sanoin, niin Walt Disneyn aiempi Alice in Wonderland ei minua kovin paljoa innostanut. Sen ongelma on, että se on aivan liian sekava. Juoneen on välillä todella vaikea päästä mukaan, sillä se hyppii paikasta toiseen kuin kani, joka siinä esiintyy. Mikä idea siis oli tehdä siitä uusi, näytelty versio? Onko tämä elokuva tarpeellinen olla olemassa? No eipä oikeastaan. Onhan tämä viihdyttävä pätkä ja olen sen sujuvasti katsonut noin kuusi kertaa elämäni aikana. Silti en ole koskaan kokenut, että minun täytyisi omistaa sitä tai että maailmani olisi paljoa muuttunut sen takia. Toki tämä saa uuden sukupolven innostumaan aiheesta, ja Disney ja Burton tienasivat varmasti todella onnellisesti. Toisaalta, on tämä mielestäni parempi ja kokonaisempi elokuva kuin Disneyn aiempi versio. Ehkä nämä pitäisi katsoa peräkkäin ja verrata tarkemmin.
Elokuvan on ohjannut Tim Burton ja sen myös huomaa. Tavallisessa maailmassa käytetty puvustus on hyvin perinteistä hänen elokuvilleen. Myös kontrasti tylsän harmaan tavismaailman ja värikkään Alisen välillä on Burtonin tyylistä, vaikkakin Alinen on myös paikoitellen todella synkkä paikka. Synkkyys tuo tuttua tyyliä mukaan Burtonilta. Oleellista on myös, että näyttelijäkaartissa ovat mukana Johnny Depp ja Helena Bonham Carter, ja musiikista vastaa Danny Elfman. Elfmanin musiikki pääsee parhaiten oikeuksiinsa Burton-pätkissä ja tässäkin se on erittäin toimivaa, vaikka onkin hyvin samantyylistä kuin esimerkiksi Edward Scissorhandsissa (1990).
Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Puvustus ja lavastus on tyylikästä ja musiikki on hyvää. Tehosteet sen sijaan... noin 200. miljoonan dollarin elokuvaksi tehosteet näyttävät todella heikoilta. Välillä on hienon näköisiä kohtia, mutta esimerkiksi hirviöt Pöyrtäjä ja Pekoralisti näyttävät erittäin digitaalisilta ja monet taustat ovat häiritsevän epätodellisen näköisiä. Ilosevits Tahron pidennettyjä raajoja, Deppin jättisilmiä ja kokoa muuttavaa Liisaa on vaikea katsoa tehosteiden takia. Punaisen kuningattaren suuri pää ja Irvikissa kokonaisuudessaan ovat hyvin toteutettuja ja puhuvat eläimet eivät juurikaan häiritse.
Yhteenveto:Alice in Wonderland on ihan kiva seikkailuelokuva, muttei kovin ihmeellinen. Vaikka elokuvan keskiössä onkin Liisa, eli Wasikowska, niin on se silti enimmäkseen Johnny Deppin showta aina, kun hän on ruudulla. Elokuvassa nähtävä Hullun Hatuntekijän leiskuporskatanssi on todella myötähäpeällistä katsottavaa ja toivon, että se olisi poistettu elokuvasta jo käsikirjoitusvaiheessa. Tehosteet eivät ole kummoiset ja elokuva on paikoitellen liian kummallinen. Jos Disneyn aiempi versio innostaa, niin kannattaahan tämä vilkaista. Perheen kesken vietettävään elokuvailtaan tämä sopii mainiosti. Itse katsoin sen tällä kertaa itsekseni keskiyöllä mussuttaen sipsejä samalla. Väsyneenä toimi selkeästi paremmin kuin viime kerralla katsottuna. Saa nähdä millainen Alice Through the Looking Glass tulee olemaan...
Kirjoittanut: Joonatan, 25.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.aceshowbiz.com
Alice in Wonderland, 2010, Walt Disney Pictures
