Arvostelu: Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003)

CHARLIEN ENKELIT: KURVIT SUORIKSI

CHARLIE'S ANGELS: FULL THROTTLE

Ohjaus: McG
Pääosissa: Cameron Diaz, Drew Barrymore, Lucy Liu, Bernie Mac, Justin Theroux, Robert Patrick, Demi Moore, Crispin Glover, Shia LaBeouf, Matt LeBlanc, Luke Wilson, John Cleese, Ja'net DuBois, Jaclyn Smith, Bruce Willis, Pink, Carrie Fisher, Robert Forster, Melissa McCarthy ja John Forsythe
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Charlien enkelit -televisiosarjaan (Charlie's Angels - 1976-1981) pohjautunut samanniminen elokuva (Charlie's Angels - 2000) oli iso hitti, joten jatkoa oli tietty tulossa. Jatko-osan suunnittelu lähti heti käyntiin ja sen kuvaukset alkoivat syksyllä 2002. Lopulta hassusti nimetty Charlien enkelit: Kurvit suoriksi sai ensi-iltansa kesällä 2003. Filmi oli taloudellinen hitti, mutta se sai murska-arviot kriitikoilta, sekä jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, käsikirjoitus, naispääosa sekä Cameron Diazille että Drew Barrymorelle ja huonoin tekosyy elokuvalle), joista se voitti kaksi, eli huonoimman naissivuosan ja huonoimman jatko-osan palkinnot. Lisäksi elokuva voitti myös huonoimman ohjaajan ja huonoimman musiikin Stinkers Bad Movie -palkinnot. Itse näin elokuvan muutama vuosi sitten. Katsoin ensimmäisen Charlien enkelit -elokuvan ja vaikka se oli mielestäni aivan järkyttävän huono, päätin silti katsoa heti perään myös Charlien enkelit: Kurvit suoriksi ja ajattelin, ettei minun tarvitsisi enää koskaan katsoa kumpaakaan uudestaan. Kuitenkin nyt, kun ensimmäinen leffa täytti 20 vuotta ja sarjaa jatkettiin uudella elokuvalla Charlie's Angels (2019), päätin antaa filmeille uuden mahdollisuuden. Ensimmäinen osa osoittautui olevan edelleen ihan yhtä huono ja valitettavasti sama kävi toisenkin osan kanssa.

Kun todistajansuojeluohjelmassa olevien henkilöiden listan sisältävät HALO-sormukset varastetaan, Charlie lähettää enkelinsä Natalien, Dylanin ja Alexin etsimään ne ja nappaamaan varkaat.

Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu palaavat rooleihinsa Nataliena, Dylanina ja Alexina, eli Charlien enkeleinä ja he onnistuvat olemaan vielä kehnompia kuin edellisessä elokuvassa. Kolmikko kyllä hyppää toimintaan mukaan innokkaasti ja on selvää, että heillä on ollut hauskaa kuvauksissa, mutta samaa ei voi sanoa katsojan tuntemuksista. Kolmikko on edelleen ärsyttävä - niin hahmot kuin heidän näyttelijänsä. On myös rasittavaa, kuinka tyhminä hahmot välillä esitetään.
     Ensimmäisessä elokuvassa enkeleitä auttavaa Bosleyta esittäneellä Bill Murraylla oli tullut riitaa niin Lucy Liun kuin ohjaaja McG:n kanssa, joten hän ei suostunut jatkamaan sarjan parissa. Murray onkin surutta korvattu Bernie Macilla, joka näyttelee Bosleyn velipuolta (myös nimeltään Bosley) ja hoitaa samoja hommia kuin Murrayn Bosley. Elokuvassa ei koskaan selitetä, miksei vanha Bosley ole enää mukana, mutta samapa tuo. Mac on tarpeeksi toimiva roolissaan. Ei hän hauska ole, muttei hän ärsytäkään. Matt LeBlanc ja Luke Wilson palaavat rooleihinsa Alexin ja Natalien poikaystävinä. Wilson on yhä aika pökkelö, mutta LeBlanc on huvittava toimintanäyttelijänä, joka ei tajua taistelemisesta mitään.

Edellisen osan tavoin tässäkin Charlien enkelit -filmissä nähdään paljon isoja nimiä, joista osa tosin esiintyy vain pienessä roolissa. Elokuvassa käyvät kääntymässä mm. Bruce Willis, Carrie Fisher Pink, Robert Forster, sekä viime leffassakin nähty Melissa McCarthy. Justin Theroux esittää vaarallista rikollista Seamus O'Gradya, Robert Patrick näyttelee sheriffi Ray Carteria, Demi Moore esittää ex-enkeli Madison Leetä, Shia LaBeouf esittää nuorta motocross-harrastaja Maxia ja John Cleese näyttelee Alexin isää. Theroux on kelpo valinta pahiksen osaan, mutta Moore kyllä ansaitsi Razzie-pystinsä Madisonin osasta - niin kehno ja ylinäyttelevä hän on. Cleese on filmin parasta antia niin näyttelijänä kuin hahmonsa puolesta, minkä lisäksi on mukava nähdä LaBeouf, ennen kuin maine sekoitti hänen päänsä.

Charlien enkelit: Kurvit suoriksi on samanlainen teennäinen musiikkivideoleffa kuin ensimmäinenkin osa - tosin tämä on kenties vielä huonompi. Jo ensimmäisessä Charlien enkeleissä juoni oli mitäänsanomaton, mutta tässä tarina on todella ohut. Todistajansuojeluohjelman todistajien nimet sisältävät listat eivät liiemmin herätä katsojan mielenkiintoa ja koko seikkailu HALO-sormusten perässä lähinnä tylsistyttää - ihan sama kuinka monta hölmöä toimintakohtausta, tanssinumeroa tai sketsiä on luvassa. Jo ensimmäisen filmin monet huumorikohtaukset tuntuivat lähinnä irrallisilta sketseiltä, joissa enkelit voitaisiin pukea joko hupsuihin tai paljastaviin asuihin ja tässä homma vedetään vielä pahemmin yli. Tätä pahentaa se, että suurimmaksi osaksi ajasta elokuvan huumori on myötähäpeällistä kuraa, eikä silmien pyörittelyltä voida välttyä. Sentään pari ihan hassua juttua löytyy seasta. Kun Alexin poikaystävä selittää Alexin isälle Alexin työstä, hän käyttää paljon kiertoilmauksia, mitkä saavat isän ajattelemaan, että hänen tyttärensä, Natalia ja Dylan ovat seksityöläisiä jonkun Charlie-nimisen miehen piikkiin. Lisäksi on veikeä yksityiskohta, että Alexin poikaystävän tähdittämän leffan, "Maximun Extreme 2":n juliste on täysi kopio M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible II - 2000) julisteesta. Charlien enkeleiden tavoin sekin leffa perustuu vanhaan televisiosarjaan (Mission: Impossible - 1966-1973) ja se oli ilmestymisvuotensa menestynein elokuva, päihittäen ensimmäisen Charlien enkelit.

Ohutta tarinaa on myös venytetty äärimmilleen ja elokuva on usein pitkäveteistä seurattavaa. Kun päähahmot ovat näin rasittavia ja tylsiä, juoni ei ikinä nappaa mukaansa ja komedia lähinnä hävettää, voi huomata tarkistavansa yhä vain useammin, kuinka kauan leffaa on vielä jäljellä. Taistelukohtauksissa nähdään toistamiseen tyylikkäitä koreografioita, mutta samalla myös täysin älyttömiä ja typeriä juttuja, mitkä pistivät ainakin itseni useasti pohtimaan: "mitä helvettiä tekijät oikein ajattelivat?" Toiminnasta puuttuu tälläkin kertaa jännite, eikä mukana ole edes koukuttavuutta. Romanttinen puoli on imelä ja onnen hetket jopa liiankin energisiä. Elokuva on myös todella äänekäs ja sen jälkeen tekeekin mieli istua hetken aikaa täydessä hiljaisuudessa, sulatellen sitä roskaa, mikä tuli juuri nähtyä.

McG ei valitettavasti ole muuttunut lahjakkaammaksi ohjaajana esikoisteoksensa, eli ensimmäisen Charlien enkeleiden jälkeen, vaan tekee vielä huonompaa työtä. Hän ei osaa pitää pakettia kasassa, rakentaa tunnelmaa, ohjata näyttelijöitä, eikä hänellä tunnu olevan hyvää huumorintajua. John August palaa tämänkin käsikirjoittajaksi ja saa kirjoittajakavereikseen Wibberleyn pariskunnan. Kolmikon teksti on todella höttöistä ja etenkin dialogi on surkeaa. Sentään leffassa on joitain hyviä kuvia ja leikkauksia. Moottoripyöräkohtaus sisältää tyylikkäitä stuntteja. Sitten taas mukana on kehnosti otettuja kuvia ja tönkköä editointia. Visuaaliset tehosteet näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten ja monet efekteistä ovat nykypäivänä naurettavia. Etenkin muutamassa kohtaa käytetyt digi-ihmiset pistävät silmään. Äänityöskentelyäkään ei voi kehua. Jatkuvasti käytettävät piirrossarjamaiset ääniefektit ja kaiken aikaa jumputtavat musiikit vain lisäävät leffan melua.

Yhteenveto: Charlien enkelit: Kurvit suoriksi on vielä edeltäjäänsä surkeampi tekele, mikä kaikessa ärsyttävyydessään, yliampuvuudessaan ja metelissään aiheuttaa lähinnä päänsärkyä. Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu onnistuvat olemaan vieläkin huonompia kuin ensimmäisessä elokuvassa. Kolmikon seikkailua on jälleen raskasta seurata, etenkin kun se on täynnä käsittämättömän kehnoa komediaa. Irrallisilta sketseiltä tuntuvat huumorihetket, musiikkivideoita muistuttavat toimintakohtaukset ja siirappiset romanttiset kohdat viestivät ohjaaja McG:n lahjattomuudesta. Tarina ei jaksa kiinnostaa ja leffa käy pitkäveteiseksi kaiken aikaa. John Cleese yrittää pelastaa sen, minkä voi omissa kohtauksissaan, mutta lähinnä minun käy vain sääliksi, että niin taidokas heppu on ajautunut tällaiseen roskaan. Jos ensimmäinen Charlien enkelit toimi sinulle, jatka toki Charlien enkelit: Kurvit suoriksi -elokuvaan. Muussa tapauksessa kehotan pysymään kaukana tästä. Kauhistuneena jännitän nyt, mitä uusi Charlie's Angels -elokuva tulee tarjoamaan...

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä mokaotoksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels: Full Throttle, 2003, Columbia Pictures, Flower Films, Wonderland Sound and Vision, Tall Trees Productions

Arvostelu: Charlien enkelit (Charlie's Angels - 2000)

CHARLIEN ENKELIT

CHARLIE'S ANGELS

Ohjaus: McG
Pääosissa: Cameron Diaz, Drew Barrymore, Lucy Liu, Bill Murray, Sam Rockwell, Kelly Lynch, Tim Curry, Crispin Glover, Matt LeBlanc, Luke Wilson, Tom Green ja Melissa McCarthy
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Charlien enkelit pohjautuu samannimiseen televisiosarjaan (Charlie's Angels), mikä pyöri televisioissa vuodesta 1976 vuoteen 1981. Sarjan suuren suosion vuoksi se päätettiin tietty kääntää elokuvamuotoon. Leffan teko ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä Columbia Pictures -yhtiö ja ohjaajaksi valittu McG eivät olleet tyytyväisiä käsikirjoitusversioihin, joita tehtiin lopulta yli 30 ja joita työstivät yhteensä kahdeksantoista henkilöä. Lisäksi elokuvan kolmeen pääosaan oli vaikea löytää sopivat näyttelijät. Ehdolla olivat mm. Halle Berry, Helena Bonham Carter, Ashley Judd, Angelina Jolie, Jodie Foster, Gwyneth Paltrow, Uma Thurman, Kate Winslet, Reese Witherspoon, Penélope Cruz, Milla Jovovich, Jennifer Aniston, Ellen DeGeneres ja Julia Roberts, kunnes lopulta rooleihin valittiin Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu. Kuvauksissakin syntyi ongelmia, kun Liu ja McG eivät tulleet toimeen Ghostbusters - Haamujengistä (Ghostbusters - 1984) tutun Bill Murrayn kanssa. Liu sanoi Murrayn haukkuneen häntä näyttelijänä, kun taas McG kertoi Murrayn käyneen hänen kimppuunsa fyysisesti. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Charlien enkelit sai ensi-iltansa 22. lokakuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ihan positiiviset arviot ja se oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä teoksista. Itse näin leffan vasta muutama vuosi sitten, kun se tuli televisiosta ja minä suorastaan inhosin sitä. Leffan katsominen oli kuin tuskaa ja aika lailla yhtä kamalaa oli sen jatko-osan, Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003) katselu. Kun huomasin tämän elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin lopulta pitkän harkinnan jälkeen antaa tälle uuden mahdollisuuden - lähinnä, koska halusin käsitellä nämä kaksi teosta, ennen kuin katson ja arvostelen uuden, Suomessa teatterikierroksen väliin jättäneen Charlie's Angels -leffan (2019). 

Salaperäisen miljonääri Charlien kolme enkeleiksi kutsuttua huippuagenttia saavat tehtäväkseen etsiä siepatun ohjelmistonero Eric Knoxin, joka on kehittänyt järjestelmän, jolla voi paikantaa ihmisiä äänen perusteella.

Charlien enkeleinä, Nataliena, Dylanina ja Alexina nähdään tosiaan Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu, joista yksikään ei ole kovin hyvä näyttelijä. Olen Diazilta ja Barrymorelta nähnyt ehkä pari kelpo roolisuoritusta, mutta muuten he ovat usein aika kehnoja. Tässä leffassa he ovat kaikki kolme huonoja ja yhdistettynä välillä jopa sietämättömän surkeita. Kaikki kolme ylinäyttelevät minkä ehtivät ja hauskuuttamiseen sijaan lähinnä ärsyttävät. Heidän hahmonsakaan eivät ole mielenkiintoisia, vaan Natalie, Dylan ja Alex jäävät lopulta todella pinnallisiksi. Jos jotain kehuttavaa pitää sanoa, niin sentään Diaz, Barrymore ja Liu hyppäävät kaikki kolme täysillä mukaan toimintakohtauksissa.

     Elokuva pitää sisällään yllättävänkin isoja nimiä (joista osa on tosin tullut kuuluisaksi vasta vuosia leffan ilmestymisen jälkeen, kuten yhdessä kohtauksessa nopeasti esiintyvä Melissa McCarthy). Ghostbusters-tähti Bill Murray esittää John Bosleyta, Charlien jonkinsortin välikättä, joka lähettää enkelit tehtävilleen. Bosleyn on tarkoitus pitää kolmikosta huolta, mikä tosin paikoitellen näyttäytyy hieman pervomaisena "sugar daddy" -tyyppinä. Murray näyttää useaan otteeseen leffan aikana siltä, että olisi liian myöhään tajunnut, mihin on ryhtymässä, muttei voi enää purkaa sopimustaan (ei olekaan siis yllätys, ettei häntä tulla näkemään jatko-osassa).

Sam Rockwellkaan ei ole ollut vielä iso stara tätä elokuvaa tehdessään. Rockwell näyttelee Eric Knoxia, tietokoneneroa, jota enkelit etsivät. Kelly Lynch taas nähdään hänen assistenttinaan, Vivian Woodina. Tim Curry näyttelee enkeleiden pääepäiltyä, rikasta ja lipevää Roger Corwinia. Paluu tulevaisuuteen -elokuvasta (Back to the Future - 1985) monille tuttu Crispin Glover esittää mystistä salamurhaajaa, kun taas Frendit-sarjan (Friends - 1994-2004) tähti Matt LeBlanc näyttelee Alexin poikaystävää, elokuvanäyttelijä Jasonia. Natalien kiinnostuksen kohteena nähdään Luke Wilson. Drew Barrymoren entinen mies, koomikko Tom Green nähdään nopeasti raivostuttavan Chadin roolissa. Glover sopii oikein passelisti hullun murhaajan osaan psykoottisten silmiensä kera ja Curry on uskottava miljonäärinä. Silti läpi leffan tuntuu siltä, että hyvien näyttelijöiden lahjoja haaskataan.

Mielipiteeni ei valitettavasti muuttunut Charlien enkeleistä: tämä elokuva on aivan järkyttävän huono. Jos siitä täytyy väkisin löytää jotain positiivista hyvien (mutta alikäytettyjen) näyttelijöiden lisäksi, niin siinä on kyllä muutamia tyylikkäitä stuntteja taistelukoreografioiden aikana. Taisteluista huomaa, että The Matrix (1999) ilmestyi vuotta aiemmin, sillä toimintakohtaukset yrittävät epätoivoisesti kopioida samaa tyyliä. Lisäksi näin suomalaiselle katsojalle elokuva sisältää yhden aivan hulvattoman kohtauksen, missä enkelit puhuvat toisilleen salakielellä, mikä muuten sattuu olemaan suomi! Olin unohtanut koko kohtauksen ja itselläni kesti hetken ennen kuin tajusin, että minähän muuten ymmärrän, mitä kolmikko puhuu - vaikkakin ääntäminen on Diazin kohdalla todella kehnoa (ja juuri siksi niin hauskaa). Entistä paremman tästä kohtauksesta tekee se, ettei tekstityksissä lukeva suomennos täsmää siihen, mitä hahmot sanovat suomeksi! Kun Barrymore selvästi sanoo "Ei tietenkään", tekstityksissä lukee "Hymyilkää. Asiakas pelästyy."

Kaikki muu leffassa sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni ja ainakin kymmenen minuutin välein tarkistamaan, kauanko elokuvaa on vielä jäljellä. Suomikohtausta lukuunottamatta elokuvan huumori on todella ala-arvoista ja myötähäpeällistä seurattavaa. Enkelit saavat itsensä usein näyttämään totaalisilta idiooteilta, mutta se enemmänkin nolottaa kuin naurattaa. Filmi yrittää parissa kohtaa liikkua jonkin sortin itsetietoisella meta-tasolla - esimerkiksi kun alussa hahmot katsovat televisiota ja toinen tokaisee "Taas on televisiosarjasta tehty leffa". Tämä on samalla varmasti viittaus muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen Vaarallinen tehtävä -elokuvaan (Mission: Impossible - 1996), mikä perustui samannimiseen televisiosarjaan (1966-1973). Charlien enkelit kuvittelee paikoitellen olevansa kuin Vaarallinen tehtävä, mutta leffasta puuttuu täysin jännite. Ei vain sen takia, että elokuva yrittää liikaa huumorinsa kanssa, vaan koska mistään ei tunnu olevan haastetta päähenkilöille. Kun katsojasta ei koskaan tunnu siltä, että päähenkilöt voisivat epäonnistua, on kaikki liian helppoa, eikä mikään oikein tunnu miltään.

Lisäksi itseäni ärsyttää todella paljon, kuinka pinnallinen ja teennäinen filmi on kyseessä. Elokuva yrittää usein olla todella feministinen, mutta samalla se esineellistää päähenkilöitään vähän väliä. Filmissä miehet esitetään jatkuvasti pervoina ja enkelit hyödyntävätkin kaiken aikaa vartaloitaan ja ulkonäköään tehtäviensä aikana. Toisaalta tällainen sotku ei ole ihme, kun huomaa, että ohjaaja McG ja käsikirjoittajatiimi Ryan Rowe, Ed Solomon ja John August ovat kaikki miehiä. Heidän vuoksi elokuva tuntuu kaiken aikaa siltä kuin se yrittäisi kovasti olla kunnon mimmileffa, olematta sitä lopulta ikinä. Charlien enkelit on monin tavoin jopa säälittävä raina.

Tekniseltä toteutukseltaan Charlien enkelit muistuttaa enemmän MTV:n musiikkivideota kuin elokuvaa. Se on kuvattu ja leikattu samoilla tyyleillä kuin 2000-luvun alun musiikkivideot. Taistelukohtauksista löytyy myös videopelimäisiä vivahteita. Useaan otteeseen ruutua jaetaan moneen osaan, jotta näytetään, mitä enkelit tekevät eri paikoissa. Vaikka aiemmin hieman kehuin leffan stuntteja, on mukana myös selkeästi vaijereilla toteutettuja mätkimisiä, mitkä saavat katsojan kohottelemaan kulmia. Tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten, mutta sentään aidot räjähdykset näyttävät hyvältä. Äänimaailma on joissain kohdissa yliampuva niin efektiensä kuin jatkuvasti jumputtavien biisivalintojensa takia.

Yhteenveto: Charlien enkelit on kiusallisen myötähäpeällinen ja muutenkin surkea elokuva. Huumoripuoli saa lähinnä pyörittelemään silmiä, eivätkä toimintakohtauksetkaan muutamista tyylikkäistä stunteista huolimatta vakuuta. Tarina ei koskaan nappaa mukaansa, eikä jännitettä löydy. Niinpä elokuva käy usein tylsyyden puolella ja jatkuvasti voi huomata vilkaisevansa kelloa. Tekninen toteutus muistuttaa enemmän musiikkivideota ja videopeliä kuin elokuvaa, mikä jo itsessään vaikeuttaa katselua. Pahinta on, että Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu ovat toinen toistaan huonompia pääosissa. He kyllä hyppäävät innolla mukaan kohtauksiin, mutta se johtaa jatkuvasti ylinäyttelemiseen, rasittavuuteen ja teennäisyyteen. Teennäisyys piinaa leffaa muutenkin läpikotaisin. Elokuva kuvittelee olevansa kovin feministinen ja rautainen mimmipläjäys, mutta miestekijöiden kautta toteutus kompastuu pahasti omaan nilkkaansa. Bill Murray, Crispin Glover, Sam Rockwell ja Tim Curry ovat kelvollisia osissaan, mutta heistä näkee välillä kauhistuksen, kun he ovat tajunneet, mihin kuraan ovatkaan ajautuneet. Charlien enkelit on yksi ilmestymisvuotensa huonoimmista teoksista ja kaikin tavoin nolo ja kehno ilmestys. Suomalaisille leffaa voi juuri ja juuri suositella salakielikohtauksen vuoksi, mutta senkin voi varmaan katsoa irrallisena YouTubesta, ilman että tarvitsee kärsiä läpi muuta elokuvaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels, 2000, Columbia Pictures, Flower Films, Tall Trees Productions, Global Entertaiment Productions GmbH & Company Medien KG

Arvostelu: Friday the 13th: The Final Chapter (1984)

FRIDAY THE 13TH: THE FINAL CHAPTER

Ohjaus: Joseph Zito
Pääosissa: Kimberly Beck, Corey Feldman, Crispin Glover, Alan Hayes, Barbara Howard, Lawrence Monoson, Judie Aronson, Peter Barton, E. Erich Anderson, Camille More, Carey More, Joan Freeman ja Ted White
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 18

Yksi kaikkien aikojen suosituimmista kauhuelokuvasarjoista on Friday the 13th (1980-), eli suomeksi Perjantai 13. päivä. Sarjaa tehtiin kymmenen elokuvan verran, minkä lisäksi sen murhaajahahmo Jason Voorhees nähtiin yhdessä Painajainen Elm Streetillä -sarjan (A Nightmare on Elm Street - 1984-2010) Freddy Kruegerin kanssa elokuvassa Freddy vs. Jason (2003) ja vuonna 2009 sarja yritettiin herättää henkiin leffalla Friday the 13th. Sarja alkoi vuonna 1980 elokuvalla Perjantai 13. (Friday the 13th), mikä tuotti hyvin rahaa, joten sille tehtiin jatkoa, vaikka kriitikot eivät siitä innostuneetkaan. Perjantai 13. päivä, osa 2 (Friday the 13th Part 2 - 1981) oli jälleen menestys, mutta siitä pidettiin vieläkin vähemmän. 3D:nä ilmestyneen Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verisen vuorokauden (Friday the 13th Part III - 1982) oli tarkoitus päättää sarja, mutta sekin leffa menestyi oivallisesti, joten miksi lopettaa siihen? Neljäs osa sai kuitenkin nimen "The Final Chapter", minkä takia kiersi huhu, että Paramount Pictures -yhtiö yrittäisi saada sarjan päättymään, sillä slasher-kauhun innostus oli alkanut hiipua. Friday the 13th: The Final Chapter sai ensi-iltansa perjantaina 13. huhtikuuta 1984 ja se menestyi mainiosti. Kriitikot haukkuivat senkin lyttyyn, mutta nykyään leffalla on sarjan muiden osien tavoin kulttiklassikkoasema. Katsoin leffan ensimmäistä kertaa syksyllä 2017. Olin arvostellut sarjan uusintaversion, sekä kolme edellistä osaa eri perjantai 13. päiville - kolmannen etukäteen huhtikuulle 2018. Katsoin neljännen osan pari viikkoa kolmannen jälkeen, jota olin pitänyt ihan viihdyttävänä ja toivoin tämänkin toimivan. Harmillisesti olin lähinnä vain tylsistynyt alusta loppuun.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Perjantai 13., Perjantai 13. päivä, osa 2 ja Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verinen vuorokausi!

Kuolleeksi luultu Jason Voorhees palaa ruumishuoneelta takaisin Crystal Lakelle, jossa hän ottaa kohteeksi kolmihenkisen Jarvis-perheen ja joukon juhlivia nuoria.

Jarvis-perheeseen kuuluvat äiti, eli rouva Jarvis (Joan Freeman), sekä hänen teini-ikäinen tyttärensä Trish (Kimberly Beck) ja noin kymmenvuotias Tommy (leffoista The Goonies eli Arkajaloista 1985, ja Stand by Me - viimeinen kesä, 1986, tuttu Corey Feldman). Rouva Jarvis on hahmona todella tylsä, kuten on myös Trish, jonka kaltaisia hahmoja on nähty leffasarjassa jo muutama. Tommy sen sijaan tuo jotain uutta sarjaan ja hän on selvästi parasta koko elokuvassa, sillä Feldmanista löytyy oikeaa energiaa ja henkeä.
     Juhlivia nuoria ovat tällä kertaa Paul (Alan Hayes) ja tämän tyttöystävä Samantha (Judie Aronson), hieman kummallinen Jimmy (Crispin Glover), kiltti tyttö Sara (Barbara Howard), vitsaileva Ted (Lawrence Monoson) ja Doug (Peter Barton). Jos aiemmissa sarjan osissa teinihahmot ovat tuntuneet mitäänsanomattomilta, niin tässä he sitä vasta ovatkin. Jotkut saattavat olla kiltimpiä kuin toiset, mutta lähinnä he vain haluavat harrastaa seksiä. Nuoret ovat täysin persoonattomia, eivätkä he jää millään mieleen. Useaan otteeseen leffan aikana, kun hahmot huusivat toisiaan nimeltä, en osannut lainkaan yhdistää nimiä kasvoihin, sillä heistä jokainen oli todella laimea.
     Muita hahmoja leffassa ovat retkeilijä Rob (E. Erich Anderson), sairaanhoitajat Axel (Bruce Mahler) ja Robbie (Lisa Freeman), sekä kaksoset Tina (Camilla More) ja Terri (Carey More), jotka liittyvät juhlimiseen mukaan, niin kuin unohdettavia teinihahmoja ei olisi jo tarpeeksi.
     Harmillisesti myös murhaajahahmo Jason Voorhees (Ted White) tuntuu laimealta. Hänestä ei löydy uhkaavuutta, vaikka hän onkin tyylikäs ikonisessa jääkiekkomaskissaan. Onkin ärsyttävää, että hahmoa näytetään todella vähän ja murhat tapahtuvat usein niin, että näkyy vain veitsi ja sitä pitelevä Jasonin käsi. Ottaen huomioon, että hahmo on nähty jo parissa leffassa aiemmin, hänet olisi voinut näyttää kunnolla koko leffan ajan.

Valitettavasti vain hahmot eivät ole laimeita. Koko Friday the 13th: The Final Chapter on enemmän tai vähemmän laimea. Elokuva alkaa hölmöllä kohtauksella, jossa selitetään nopeasti aiemmat tapahtumat katsojille ja näytetään pätkiä edellisistä leffoista. Alkutekstien jälkeen filmi lähtee kuitenkin ihan kiinnostavasti käyntiin. Perjantai 13. päivä, osa 3:n lopussa Jason saatiin vihdoin tapettua, mutta kun hänet viedään ruumishuoneelle, herää hän mysteerisesti henkiin. Olisi ollut kiinnostavaa ja sarjalle raikasta, jos Jason olisi lähtenyt riehumaan kaupungissa, mutta tietty hän vain palaa takaisin tuttuun metsäänsä. Siitä elokuvan taso sitten alkaakin laskea. Nuoret hahmot esitellään niin hätäisesti, ettei lähes kenenkään nimeä ehdi muistaa, mitä ei auta yhtään se, että mukaan tungetaan lisää hahmoja. Robin ja kaksostytöt voisi poistaa koko leffasta, jolloin sitä olisi mukavampi seurata. Nuorten kohtalot myös kiinnostaisivat enemmän, sillä nyt he ovat vain selkeitä uhreja Jasonille. Hengissä pysyvät arvaa jo alussa, eikä muiden selviäminen voisi vähempää kiinnostaa.

Kun teinihahmoista ei välitä, ei elokuvasta myöskään löydy kunnon jännitettä. Friday the 13th: The Final Chapter ei suoraan sanottuna ole pelottava elokuva. Pari toimivaa äkkisäikäytystä on mukana, mutta jännittämisen sijaan katsoja saattaa enemmänkin haukotella. Puolentoista tunnin filmiksi The Final Chapter on nimittäin aika tylsä. Siinä ei ole mitään uutta, jolloin koko homma tuntuu todella nähdyltä. Ei sillä, että edellisessä osassa olisi ollut mitään raikasta, mutta kun samaa kuviota pyörittää vielä kerran, niin katsoja ei jaksa enää pysyä mukana. Jos elokuva edes viihdyttäisi tai naurattaisi, niin sitä voisi kutsua ihan kivaksi. Tällaisena se on vain erittäin laimea ja tunnoton teos. Se on myös äärimmäisen unohdettava, sillä leffaa katsoessa millään ei tunnu olevan mitään väliä. Tapahtumat alkavat pyyhkiytyä mielestä nopeasti, kun lopputekstit alkavat pyöriä ja alkaa jo hieman toivoa, että sarja olisikin päättynyt Perjantai 13. päivä, osa 3:ssa. Noh, eihän tämäkään tosin ole nimestään huolimatta viimeinen.

Sarjan ohjaus on vaihtunut ja tällä kertaa hommaa hoitaa Joseph Zito, joka oli aiemmin tehnyt kauhuleffa Rosemaryn murhaajan (The Prowler - 1981). Zito ei selvästi osaa luoda tunnelmaa lainkaan, eikä myöskään ohjata näyttelijöitä. Barney Cohenin tekemä käsikirjoitus on kehno ja täysin sydämetön. Kuvauskaan ei ole parhaimmasta päästä ja leikkaus on paikoitellen todella tönkköä. Jason Voorheesin ulkonäköä on jälleen muutettu ja nykyinen on typerän liioiteltu. Maskeeraus ei muutenkaan ole kovin onnistunutta, kuten eivät ole äänitehosteetkaan. Harry Manfredini toimii jälleen säveltäjänä, mutta eipä hän ole vieläkään saanut aikaiseksi muistettavaa musiikkia. Tuttu "Ki-ki-ki-ma-ma-ma" -kuiskaus on tietysti mukana ja se on ainoa karmiva asia koko elokuvassa.

Yhteenveto: Friday the 13th: The Final Chapter on todella laimea elokuva. Teinihahmot ovat äärimmäisen unohdettavia ja mitäänsanomattomia, eikä leffa saa välittämään muista kuin Tommy-pojasta, jota Corey Feldman mainiosti esittää. Muuten näytteleminen ei ole kummoista. Millään ei tunnu olevan mitään väliä elokuvan aikana, eikä mukana ole lainkaan jännitettä. Pari äkkisäikäytystä onnistuvat pelästyttämään, mutta muuten elokuva ei ole pelottava. Jason Voorheeskaan ei ole uhkaava. Harmillisesti filmi on myös hieman tylsä. Jos Jason olisi pyörinyt kaupungissa koko leffan ajan, tutun metsikön sijaan, olisi mukana jotain uutta ja raikasta, mutta nyt teos vain pyörittää vanhoja juttuja ilman mitään tunnetta. Kyllä Friday the 13th: The Final Chapterin kerran katsoo, mutta ei se ole todellakaan hyvä, vaan erittäin heikko ja kehno.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.gbhbl.com
Friday the 13th: The Final Chapter, 1984, Paramount Pictures, Georgetown Productions Inc., Sean S. Cunningham Films

Arvostelu: Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985)

PALUU TULEVAISUUTEEN

BACK TO THE FUTURE

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Michael J. Fox, Christopher Lloyd, Lea Thompson, Crispin Glover, Thomas F. Wilson, James Tolkan, Claudia Wells, Marc McLure ja Wendie Jo Sperber
Genre: seikkailu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Back to the Future, eli suomalaisittain Paluu tulevaisuuteen, perustuu Bob Galen ideaan siitä, olisiko hän ollut isänsä kaveri, jos he olisivat käyneet samaa koulua. Ideasta muodostui aikamatkustustarina, jonka ohjaajaksi ryhtyi Galen ystävä Robert Zemeckis. Yhtiöt eivät kuitenkaan innostuneet tarinasta: joidenkin mielestä se oli liian lapsellinen ollakseen nuortenelokuva ja joidenkin mielestä se oli liian aikuismainen ollakseen lastenelokuva. Kuitenkin monia hittielokuvia - kuten Tappajahai (Jaws - 1975), Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrial (1982) - tehnyt Steven Spielberg innostui projektista ja ryhtyi tuottamaan elokuvaa. Lopulta Paluu tulevaisuuteen sai ensi-iltansa kesällä 1985 ja oli vuoden menestynein filmi, jota kriitikotkin ylistivät. Menestyksen takia monet yhtiöt varmasti kirosivat, etteivät olleet halukkaita tekemään elokuvaa. Vuosien varrella Paluu tulevaisuuteen on muuttunut klassikoksi ja se on nykypäivänä ehkä jopa kaikkein tunnetuin aikamatkustuselokuva! Itse näin leffan ensimmäistä kertaa lapsena, kun sain isältäni koko Paluu tulevaisuuteen -trilogian DVD-boksissa. Katsoin elokuvat parin päivän sisään ja innostuin jutusta todella paljon. Olen nähnyt leffat useasti uudestaan ja hauskana faktana kerron, että tämä saattaa olla ainoa elokuvasarja, josta olen nähnyt kaikki osat yhtä monta kertaa, sillä katson aina koko trilogian kerralla. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Paluu tulevaisuuteen -leffat tulivat nopeasti mieleeni ja niinpä katsoinkin koko trilogian jälleen kerran keväällä 2017.

Teini-ikäinen Marty McFly päätyy vahingossa aikakoneeksi muutetulla DeLorean-autolla 30 vuotta taaksepäin vuoteen 1955, jolloin hänen vanhempansa olivat vielä nuoria. Martyn täytyy löytää aikakoneen keksinyt tohtori Emmett "Doc" Brown, jotta hän pääsisi takaisin omaan aikaansa. Tämän lisäksi hänelle syntyy muitakin ongelmia hoidettavaksi...

Pääosassa Marty McFlyna nähdään Michael J. Fox, joka on täydellinen valinta rooliin. Marty esitellään rentona nuorena, jota eivät huolet paljoa paina, eikä koulu erityisemmin kiinnosta. Kuitenkin lähtiessään elämänsä matkalle, Marty alkaa muuttua järkevämmäksi ja hän joutuu kokemaan suuria paineita. Hahmo on kekseliäs ja pidettävä tapaus, jota kannustaa läpi elokuvan. Fox tuo rooliin juuri oikean hengen ja vaikka hän tuntuu välillä näyttelevän hieman yli, ei tyyli haittaa ollenkaan ja sopii leffaan juuri oikein. Foxin ilmeet ovat aivan mahtavia läpi elokuvan.
     Tohtori Emmett "Doc" Brownia näyttelee Christopher Lloyd, joka on paras valinta rooliinsa. Docista huokuu välillä "hullu tiedemies" -tunnelmaa, minkä Lloyd tuo hienosti esille. Hän näyttää myös ulkoisesti sopivan rooliin täydellisesti. Jos Foxin ilmeet ovat mahtavia, niin Lloydin ovat sitäkin loistavampia. Katsojana pääsee usein naurahtelemaan kaksikon ilmeilyille. Doc on erittäin pidettävä hahmo hänen kajahtaneisuutensa vuoksi. Tiedemieshenkeä lisää se, että Docilla on koira nimeltä Einstein.
     Lea Thompson esittää Martyn äitiä, Lorrainea, joka on leffan nykyajassa (eli vuodessa 1985) tiukahko nainen, joka ei pidä nuorison toiminnasta. Kuitenkin Martyn tavatessa äitinsä nuorena, käy selväksi, että Lorraine oli monin tavoin erilainen kuin hän on väittänyt. Thompson on mainio roolissaan, esittäessään samaa hahmoa eri ikäisinä ja henkisinä.
     Crispin Glover esittää Martyn isää, Georgea, joka on sekä nykyajassa että menneisyydessä aikamoinen nössö. George on myös pelkuri, eikä uskalla saada aikaiseksi oikeastaan mitään, jolloin hän on helposti kiusaajien pompoteltavana. Glover on todella hyvä osassaan, etenkin puhetapansa ja eleidensä kautta. Katsojana kokee useaan otteeseen suurta myötähäpeää Georgea kohtaan.
     Thomas F. Wilson näyttelee Biff Tannenia, joka on nykypäivänä Georgen pomo ja menneisyydessä Georgen kiusaaja. Hän on siis vuosikymmeniä pitänyt poloista tossun alla. Biff on inhottava hahmo, joka kiusaa pienempiään ja lievästi ahdistelee koulunsa tyttöjä. Vaikka hahmo onkin vastenmielinen, on hänessä silti jotain kiehtovaa ja Wilson on erittäin oiva valinta rooliin sekä lahjojensa että kokonsa vuoksi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Martyn tyttöystävä Jennifer (Claudia Wells), Martyn sisko Linda (Wendie Jo Sperber), Martyn veli Dave (Marc McLure) ja Hill Valley -kaupungin koulun tympeä rehtori, herra Strickland (James Tolkan), joka ei pidä nykypäivänä Martysta, eikä pitänyt 1950-luvulla Martyn isästä.

Paluu tulevaisuuteen -elokuvassa on erinomaisesti mietitty tarina. Elokuvan alku vihjailee paljon siitä, mitä menneisyydessä tullaan näkemään ja tuntuu siltä, että lähes joka katselukerralla alusta löytää lisää vihjeitä. Hahmot esitellään hienosti, etenkin Marty ja Doc, jolloin heistä kiinnostuu ja välittää leffan alusta lähtien. Läpi elokuvan kulkee mukava tunnelma, jolloin sen katsominenkin tuntuu mukavalta. Tarina on erittäin mielenkiintoinen, jolloin katsojan on pakko nähdä, mitä Martylle käy. Hän nimittäin sekoittaa vanhempiensa ensikohtaamisen, minkä seurauksena Lorraine-äiti ihastuukin Martyyn. Sen lisäksi, että Martyn täytyy keksiä 1955-Docin kanssa tapa saada hänet tulevaisuuteen aikakoneella, joka käy plutoniumilla, Martyn täytyy saada hänen vanhempansa rakastumaan toisiinsa tai muuten Marty yksinkertaisesti lakkaa olemasta. Jännitystä kasvatetaan läpi elokuvan, jotta katsoja ei vain mitenkään kykenisi irrottamaan katsettaan ruudusta. Loppupäässä alkaa tulla erittäin suuri kiire ja tilanne tuntuu vähän väliä muuttuvan hankalammaksi, jotta Martyn täytyy ensimmäistä kertaa elämässään tehdä kaikkensa asioiden eteen.

Jännittävyyden lisäksi elokuvasta löytyy paljon hauskuutta. Martyn hämmästellessä 1950-lukua ja tajutessaan, mitä on mennyt tekemään, pääsee hekottelemaan makeasti useaan otteeseen. Hauskaa on myös, kuinka samanlaisia tilanteita nähdään elokuvassa sekä nykyaikana että menneisyydessä. Esimerkiksi leffan alussa aikuinen Biff pistää Georgen tekemään raportteja hänen puolestaan, mikä juontaa juurensa siihen, kuinka teini-Biff pisti Georgen tekemään läksyjä hänen puolestaan. Monet repliikitkin kuullaan useasti, minkä lisäksi Marty sanoo usein "Käheetä!" kun taas Doc huudahtaa "Hyvät hyssykät!" Hahmojen puheista ja reaktioista on saatu hauskoja, sekä nokkelia. Esimerkiksi yhdessä kohtaa eräs hahmo kysyy toiselta: "Aiotko siis koskea hänen..." ja samaan aikaan hän pitelee rintaliivejä kädessään, jolloin hahmon ei edes tarvitse sanoa lausettaan loppuun ja kaikki tajuavat, mistä on kyse. On myös mainiota vaihtelua, että tässä tarinassa päähenkilö yrittää kaikkensa, jotta häneen ihastunut tyttö rakastuisi johonkin toiseen, mikä on yleensä toisinpäin kertomuksissa. Aikamatkustuskertomuksista tietenkin löytyy joitain outouksia, kun alkaa tarkkaan miettiä, mutta leffan kummallisuudet ovat niin pienet, ettei niistä erityisemmin välitä. Lähinnä haluaa nähdä, kuinka Martyn teot vuodessa 1955 vaikuttaisivat vuoteen 1985, jos Marty onnistuu palaamaan takaisin omaan aikaansa. Leffassa on nimittäin mietitty hauskasti, että Marty loisi asioita, kuten skeittaamisen ja rock 'n' rollin.

Paluu tulevaisuuteen on täydellinen esimerkki siitä, miten äärimmäisen viihdyttävä seikkailuelokuva tehdään. Mukana on paljon jännitystä, mitä kasvatetaan eri tavoilla ja siihen yhdistettynä paljon huumoria, sekä nokkelia kohtauksia. Peliin pistetään kaiken aikaa uusia panoksia, jolloin tehtävän onnistumisen mahdollisuudet pienenevät kaiken aikaa ja päähenkilön täytyy todella tehdä kaikkensa onnistuakseen. Loppuhuipennuksen jännite on luotu mahtavasti, sillä se todella naulaa katsojansa penkkiin, jotta mitään ei varmasti jää kokematta. Mukana on myös romantiikkaa ja hieman koskettavuutta, jotta leffa saa katsojan tuntemaan vielä jotain enemmän. Ennen kaikkea leffa ei saa koskaan käy tylsäksi. Elokuvassa ei ole yhtä ainoaa pitkäveteistä kohtaa, vaan sen rytmitys on erittäin hyvin onnistunut ja leffa pitää loppuun asti otteessaan, pistäen katsojat haluamaan lisää. Erilaiset tunnelmat on yhdistetty toisiinsa upeasti. Huikeaa on myös se, että leffaa katsoessa jännittää yhä voimakkaasti vielä monen katselukerran jälkeen. On suuri harmi, ettei tällaisia seikkailuelokuvia enää tehdä. Vaikka nykypäivänä on ilmestynyt monia todella hyviä seikkailuleffoja, jää silti hieman kaipaamaan 1980-luvulla tehtyjä teoksia, joissa tiedettiin, miten näitä tehdään rennosti, oivaltavasti ja tyylikkäästi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Robert Zemeckis, joka tuntuu todella tietävän, mitä tekee. Vielä kun hänellä on tiimissään erittäin hyviä seikkailuteoksia ohjannut Spielberg, niin voiko oikeastaan mennä vikaan? Zemeckisin ja Bob Galen käsikirjoitus on erinomainen. Leffan alkuun on nokkelasti laitettu vihjeitä siitä, mitä tuleman pitää. Vaikka pääasiassa teksti on erittäin hyvää, muutamat repliikit tuntuvat olevan mukana vain kertoakseen katsojille, mitä hahmot seuraavaksi tekevät, jotta keneltäkään ei jää jotain ohi, mikä tuntuu tavallaan hölmöltä, mutta mikä kuitenkin sopii leffan henkeen. Paluu tulevaisuuteen on kuvattu hyvin. Etenkin pitkät otokset ovat todella hyviä ja leikkaus on sujuvaa. Puvustus on hyvin toteutettu ja sillä erotetaan hienosti eri aikakaudet toisistaan. Maskeeraustiimi on saanut hienosti näyttelijät näyttämään eri aikakausina eri ikäisiltä. Lavasteet ovat myös tyylikkäät ja on hauskaa katsoa, miltä samat lokaatiot ovat näyttäneet eri aikoina, kuten kaupungin kellotornin edessä oleva aukio. DeLoreanista rakennettu aikakone on todella upea, eikä mikään ihme, että kyseisestä autosta on muodostunut monien ehdoton suosikki. DeLorean on minun lempiaikakoneeni kaikkien muiden joukosta. Visuaaliset tehosteet ovat hyvin tehdyt, vaikka jotkut vihreän taustakankaan käytöt huomaa selvästi. Ääniefektit ovat mainioita, minkä lisäksi Alan Silvestrin musiikit tuovat lisätunnelmaa upeasti. Etenkin elokuvan teemamusiikki on täydellinen ja jää helposti soimaan päässä. Sävelletyn musiikin lisäksi leffassa kuullaan myös kappaleita, kuten Huey Lewis and the Newsin "Power of Love" ja "Back in Time", The Penguinsin "Earth Angel", Pat Ballardin "Mr. Sandman" ja Chuck Berryn "Johnny B. Goode". Kohtaus, jossa jälkimmäinen kappale kuullaan on erittäin hieno.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on leffan teosta kertovat "The Making of Back to the Future", "Making the Trilogy: Chapter One" ja kolmiosainen "Tales from the Future", Michael J. Foxin vastauksia erilaisiin kysymyksiin leffasta, alkuperäisiä maskeeraustestejä, Leslie Nielsenin juontama tapahtumapätkä "Back to the Future Night", sekä poistettuja kohtauksia, mokaotoksia, "Power of Love" -musiikkivideo, kuvagallerioita ja trailer. Katsottavaa on yhteensä hieman yli kahdeksi ja puoleksi tunniksi.

Yhteenveto: Paluu tulevaisuuteen on aivan täydellinen seikkailuelokuva! Siinä on juuri oikea määrä jännitystä, yhdistettynä juuri oikeaan määrään huumoria. Aikamatkustustarina on mietitty todella hienosti ja on upeaa, kuinka paljon alussa annetaan vihjeitä siitä, mitä leffassa tulee tapahtumaan. Elokuva saa katsojan nopeasti mukaansa, eikä sen katsomista voi lopettaa, koska se on niin erinomaisen viihdyttävä teos. Vaikeuksia kasvatetaan vähän väliä, jolloin jännite onnistumisesta kasvaa samalla. Loppuhuipennuksessa jännite on todella tuntuva ja on pakko saada tietää, mitä tapahtuu. Tunnelma on erinomaisesti luotu, eikä leffa koskaan käy tylsäksi nappiin osuvan rytmityksensä kanssa. Michael J. Fox on täydellinen valinta pääosaan Marty McFlyksi ja Christopher Lloyd on loistava tiedemies Docina. Myös Lea Thompson, Crispin Glover ja Thomas F. Wilson ovat erinomaisia rooleissaan. Leffaan sävelletty musiikki on loistavaa ja upea tunnusmusiikki jää helposti soimaan päässä loppupäiväksi. Ohjaaja Robert Zemeckis selvästi tietää, miten kunnon seikkailuhenki luodaan, eikä ihme että leffa on niin onnistunut, kun tuottamassa on ollut seikkailutarinoiden sen aikainen kuningas Steven Spielberg. Suosittelen katsomaan Paluu tulevaisuuteen, jos ette ole sitä vielä nähneet. Jos teillä on ala-asteen aloittavia lapsia, niin tämä kannattaa näyttää heille, sillä he voivat olla siitä erittäin innoissaan. Vaikka aikamatkustelu ei välttämättä kiinnosta, niin elokuva tarjoaa enemmänkin, jolloin sen katsoo mielellään vielä monta kertaa uudestaankin. Tarina jätetään auki ja sitä jatketaan ensi viikolla, kun arvosteluni Paluu tulevaisuuteen osa II:lle (Back to the Future Part II - 1989) ilmestyy...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2017 - Muokattu 16.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.meansheets.com
Back to the Future, 1985, Universal Pictures, Amblin Entertainment, U-Drive Productions

Arvostelu: Alice in Wonderland / Liisa Ihmemaassa (2010)

ALICE IN WONDERLAND (2010)

LIISA IHMEMAASSA

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Mia Wasikowska, Johnny Depp, Helena Bonham Carter, Anne Hathaway, Crispin Glover, Michael Sheen, Stephen Fry, Alan Rickman, Timothy Spall, Michael Gough, Imelda Staunton ja Christopher Lee
Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Alice in Wonderland - eli suomalaisittain Liisa Ihmemaassa - on tarina, joka on nähty monissa eri muodoissa. Se perustuu Lewis Carrollin kirjoihin. Itse olen nähnyt siitä pari näytelmää ja tietysti Walt Disneyn samannimisen animaatioklassikon vuodelta 1951, joka ei tosin minua paljoa innostanut. Elokuvia on tehty useampiakin, mutta itse olen nähnyt vain Disneyn versiot. Alice Through the Looking Glass (2016) on tulossa, joten oli aika jälleen palata takaisin kaninkoloon ja seikkailla Liisan kanssa Ihmemaassa, jotta on valmis tulevaan tarinaan. Näin elokuvan ensimmäistä kertaa, kun se ilmestyi vuonna 2010.

Liisan elämä tuntuu olevan todella tylsää ja mielikuvituksetonta, kunnes hän putoaa alas kaninkoloon ja päätyy ihmemaahan Aliseen. Siellä hän tapaa mm. Irvikissan ja Hullun Hatuntekijän, joiden kanssa hän joutuu taistelemaan pahaa Punaista kuningatarta ja Pekoralisti-hirviötä vastaan.

Elokuvan nimikkoroolissa Liisana nähdään Mia Wasikowska. Wasikowskan suoritus on todella ontto. Hän alkaa näyttää tunteita kasvoillaan vasta elokuvan loppupuolella, mutta suurimmaksi osaksi hän näyttelee tosi tönkösti.
     Eniten elokuvaa mainostettiin tietysti Johnny Deppin nimen alla. Alice in Wonderland on jo seitsemäs Tim Burtonin elokuva, jossa Johnny Depp nähdään. Tässä elokuvassa hän esittää Hullua Hatuntekijää, mutta eipä sillä väliä, sillä Depp tuntuu näyttelevän lähes suoraan Pirates of the Caribbean -elokuvien (2003-) kapteeni Jack Sparrow -hahmoansa. Hullu Hatuntekijä on tosin vähemmän humalassa, mutta ihan yhtä kummallinen. Hatuntekijän suurennetut silmät ovat todella psykoottisen näköiset.
     Helena Bonham Carterin mukanaoloon on varmasti syynä se, että hän oli tuohon aikaan yhdessä Burtonin kanssa. Tässä hänet nähdään pahiksena, Punaisena kuningattarena. Kuningattaren pää on hyvin saatu ylisuureksi kroppaan verrattuna ja Bonham Carter on selkeästi päässyt leikittelemään hahmolla kunnolla.
     Valkoista kuningatarta esittää Anne Hathaway. Hän vetää todella erikoisen roolin, joka toimii loppujen lopuksi yllättävän hyvin. Hathawayn elekieli ja kehon käyttö roolissa on todella tarkkaan mietittyä.
     Back to the Futuresta (1985) tuttu Crispin Glover nähdään herttasotilas Ilosevits Tahrona. Tahro on hieman väkinäiseltä tuntuva hahmo. Kun Punaisella kuningattarella on ylisuuri pää, niin Tahron raajat on digitaalisesti pidennettyjä. Tai sitten Tahro on naamaa lukuunottamatta toteutettu tietokoneella ja sen myös huomaa.
     Elokuvassa on mukana myös paljon tietokoneella toteutettuja hahmoja. Michael Sheen ääninäyttelee Valkoista kania, joka houkuttelee Liisan mukaan maailmaansa. Stephen Fry toimii Irvikissan äänenä, joka on Deppin ja Bonham Carterin lisäksi yksi elokuvan parhaita asioita. Timothy Spall esittää vihikoira Bajardia. Muutama kuukausi sitten edesmennyt Alan Rickman kuullaan viisaan Absolemin äänenä ja edesmennyt Christopher Lee esittää Pekoralistia. Elokuvan alussa esitellään paljon Liisan tavismaailman hahmoja, joilla ei ole oikeastaan mitään väliä, sillä he ovat mukana tosi vähän aikaa ja heidät unohtaa ennen kuin elokuva on edes päättynyt.

Liisa Ihmemaassa on tarinana alunperinkin ollut hyvin kummallinen. Kummallinen on siis tämäkin elokuva. Viikonpäivien ja ilmansuuntien nimiä on vaihdettu, porukka puhuu vähän miten sattuu ja monien hahmojen toiminnassa ei ole mitään tolkkua. Mitään ei selitellä katsojalle, joten turha esittää kysymyksiä, kuten: "Miksi tuo noin toimi?" tai: "Miksi tuo asia on tuolla lailla?" Harmi, ettei syntymättömyyspäivälaulua kuulla elokuvassa. Alkuperäisessä teoksessa Liisa oli unessa kaiken aikaa, mutta tässä käy selväksi, että Liisa näki unta lapsena, mutta unet olivatkin totta ja Alinen on oikea paikka.

Kuten sanoin, niin Walt Disneyn aiempi Alice in Wonderland ei minua kovin paljoa innostanut. Sen ongelma on, että se on aivan liian sekava. Juoneen on välillä todella vaikea päästä mukaan, sillä se hyppii paikasta toiseen kuin kani, joka siinä esiintyy. Mikä idea siis oli tehdä siitä uusi, näytelty versio? Onko tämä elokuva tarpeellinen olla olemassa? No eipä oikeastaan. Onhan tämä viihdyttävä pätkä ja olen sen sujuvasti katsonut noin kuusi kertaa elämäni aikana. Silti en ole koskaan kokenut, että minun täytyisi omistaa sitä tai että maailmani olisi paljoa muuttunut sen takia. Toki tämä saa uuden sukupolven innostumaan aiheesta, ja Disney ja Burton tienasivat varmasti todella onnellisesti. Toisaalta, on tämä mielestäni parempi ja kokonaisempi elokuva kuin Disneyn aiempi versio. Ehkä nämä pitäisi katsoa peräkkäin ja verrata tarkemmin.

Elokuvan on ohjannut Tim Burton ja sen myös huomaa. Tavallisessa maailmassa käytetty puvustus on hyvin perinteistä hänen elokuvilleen. Myös kontrasti tylsän harmaan tavismaailman ja värikkään Alisen välillä on Burtonin tyylistä, vaikkakin Alinen on myös paikoitellen todella synkkä paikka. Synkkyys tuo tuttua tyyliä mukaan Burtonilta. Oleellista on myös, että näyttelijäkaartissa ovat mukana Johnny Depp ja Helena Bonham Carter, ja musiikista vastaa Danny Elfman. Elfmanin musiikki pääsee parhaiten oikeuksiinsa Burton-pätkissä ja tässäkin se on erittäin toimivaa, vaikka onkin hyvin samantyylistä kuin esimerkiksi Edward Scissorhandsissa (1990).

Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Puvustus ja lavastus on tyylikästä ja musiikki on hyvää. Tehosteet sen sijaan... noin 200. miljoonan dollarin elokuvaksi tehosteet näyttävät todella heikoilta. Välillä on hienon näköisiä kohtia, mutta esimerkiksi hirviöt Pöyrtäjä ja Pekoralisti näyttävät erittäin digitaalisilta ja monet taustat ovat häiritsevän epätodellisen näköisiä. Ilosevits Tahron pidennettyjä raajoja, Deppin jättisilmiä ja kokoa muuttavaa Liisaa on vaikea katsoa tehosteiden takia. Punaisen kuningattaren suuri pää ja Irvikissa kokonaisuudessaan ovat hyvin toteutettuja ja puhuvat eläimet eivät juurikaan häiritse.

Yhteenveto: Alice in Wonderland on ihan kiva seikkailuelokuva, muttei kovin ihmeellinen. Vaikka elokuvan keskiössä onkin Liisa, eli Wasikowska, niin on se silti enimmäkseen Johnny Deppin showta aina, kun hän on ruudulla. Elokuvassa nähtävä Hullun Hatuntekijän leiskuporskatanssi on todella myötähäpeällistä katsottavaa ja toivon, että se olisi poistettu elokuvasta jo käsikirjoitusvaiheessa. Tehosteet eivät ole kummoiset ja elokuva on paikoitellen liian kummallinen. Jos Disneyn aiempi versio innostaa, niin kannattaahan tämä vilkaista. Perheen kesken vietettävään elokuvailtaan tämä sopii mainiosti. Itse katsoin sen tällä kertaa itsekseni keskiyöllä mussuttaen sipsejä samalla. Väsyneenä toimi selkeästi paremmin kuin viime kerralla katsottuna. Saa nähdä millainen Alice Through the Looking Glass tulee olemaan...

Kirjoittanut: Joonatan, 25.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.aceshowbiz.com
Alice in Wonderland, 2010, Walt Disney Pictures