Näyttelijät: Jason Segel, Samara Weaving, Timothy Olyphant, Juliette Lewis, Keith Jardine, Paul Guilfoyle, Jake Curran, Andy Cohen, Iina Kuustonen, André Eriksen, Ilkka Villi ja Kumail Nanjiani
Genre: komedia, trilleri
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 18
Over Your Dead Body on uudelleenfilmatisointi norjalaisesta kauhukomediasta Aina kuolemaan asti (I onde dager) vuodelta 2021. Jo ennen alkuperäiselokuvan julkaisua, sen ohjaaja Tommy Wirkola ilmoitti tekevänsä siitä englanniksi uuden version. Kuitenkin vuonna 2024 Wirkola jättäytyi pelkäksi tuottajaksi, kun taas The Lonely Island -ryhmästä tuttu Jorma Taccone korvasi hänet ohjaajana. Elokuva kuvattiin loppuvuodesta 2024 täällä Suomessa, Tampereella ja maailmanensi-iltansa Over Your Dead Body sai South by Southwest -elokuvafestivaaleilla Texasissa. Nyt leffa on julkaistu Amazon Prime Videon suoratoistopalvelun valikoimaan. Itse kiinnostuin projektista heti kun kuulin, että Suomessa kuvataan jälleen uutta amerikkalaistuotantoa. Minua harmittikin kun Over Your Dead Body ei saanut täällä teatterijulkaisua, mutta katsoin elokuvan pian huomattuani sen saapuneen Prime Videoon.
Dan ja Lisa matkaavat viikonlopuksi mökille, näennäisesti korjatakseen pitkään rappeutuneen avioliittonsa. Todellisuudessa Dan suunnittelee murhaavansa Lisan, yrittäen saada sen näyttämään onnettomuudelta. Danin juonittelut menevät kuitenkin pilalle monesta eri syystä...
Ensisilmäyksellä-komediasarjasta (How I Met Your Mother - 2005-2014) tuttu Jason Segel ja Ready or Not -kauhukomedioista (2019-2026) tuttu Samara Weaving näyttelevät aviopari Dan ja Lisa Burtonia, joiden rakkaus on romahtanut aikapäiviä sitten. Dan on entinen elokuvaohjaaja, joka pääsee enää tekemään lähinnä mainoksia, kun taas Lisa on näyttelijä, jonka teatteriura ei oikein ota tuulta siipiensä alle. Pariskunta purkaa katkeroituneita tunteitaan päivittäin toisiinsa ja Dan on päättänyt, että nyt hän on saanut tarpeekseensa. Avioeron sijaan Dan tosin on laatinut juonen Lisan murhaamiseksi heidän kesämökillään. Segel ja Weaving ovat mainioita rooleissaan, tulkiten hyvin hahmojensa pitkään kestänyttä inhoa toisiaan kohtaan. Vielä paremmaksi heidän roolisuorituksensa muuttuvat elokuvan edetessä ja mökkiviikonlopun eskaloituessa entistä hurjempiin mittoihin.
Over Your Dead Body on toki uudelleenfilmatisointi muutaman vuoden takaisesta norjalaiselokuvasta, joten kyseisen leffan nähneille tämä jenkkiversio ei todennäköisesti tarjoa mitään yllätyksiä. Mutta jos et minun tapaani ole nähnyt Wirkolan Aina kuolemaan asti -elokuvaa, suosittelen katsomaan Over Your Dead Bodyn mahdollisimman sokkona ja sen takia pyrinkin tässä arvostelussa puhumaan sen tapahtumista niin ympäripyöreästi kuin pystyn. Danilla on omat hurjat motiivinsa vaimonsa viemiseksi mökille viikonlopuksi, mutta tämä reissu sisältää runsaasti mojovia käänteitä, jotka jaksavat niin yllättää kuin naurattaa läpi leffan keston.
Sen lisäksi, että tarina jaksaa vedellä mattoa katsojan jalkojen alta tasaisin väliajoin, kääntämällä tilanteita nurinkurin tai sekoittamalla pakkaa ulkoisilla tekijöillä, myös tunnelma on kohdillaan. Over Your Dead Body on mustalla huumorilla höystetty trilleri ja leffa osaakin olla niin synkällä tavalla hauska kuin aika jännittävä. Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee pääasiassa hujauksessa, eikä kestänyt kauaa, kun minua oikeasti turhautti, ettei elokuvaa älytty tuoda Suomen teattereihin - onhan se kuvattu Tampereella ja Ylöjärvellä. Suomalaisille katsojille mukana onkin pari vekkulia lisäyllätystä, enkä puhu vain paikallisille tutuista lokaatioista ja maisemista...
Tommy Wirkolan jättäydyttyä uudelleenfilmatisoinnissa pelkän tuottajan asemaan, ohjaajaksi valikoitui tilalle Jorma Taccone, joka muistetaan The Lonely Island -sketsimusiikkiryhmästä, sekä hulvattomasta Popstar: Never Stop Never Stopping -elokuvasta (2016). Taccone tasapainottelee hyvin huumorin ja jännitteen välillä, sekä saa näyttelijät irrottelemaan onnistuneesti. Teknisestikin Over Your Dead Body on mainio ja lopputekstien mukaan ilahduttavan iso osa työryhmästä olivat paikallisia. Elokuva on osaavasti kuvattu ja Suomen nättejä metsä- ja järvimaisemia katselee enemmän kuin mielellään. Lavasteet ovat mainiot, asut oivalliset ja niin maskeeraukset kuin tehosteet äityvät koko ajan verisemmiksi. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Matthew Comptonin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Over Your Dead Body, Yhdysvallat, 2026, XYZ Films, 74 Entertainment, 87North, IPR.VC, Resolute Films
Luojat: Jennifer Flackett, Andrew Goldberg, Nick Kroll ja Mark Levin
Näyttelijät: Zach Woods, Nick Kroll, June Diane Raphael, Sabrina Jalees, Ana Gasteyer, Clancy Brown, Abbi Jacobson, Timothy Olyphant, Jack McBrayer, Annaleigh Ashford, Jason Mantzoukas ja Sarah Silverman
Genre: animaatio, komedia
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: noin 26 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 16
Mating Season on Jennifer Flackettin, Andrew Goldbergin, Nick Krollin ja Mark Levinin luoma animoitu komediasarja. Kun nelikon luoma animaatiosarja Big Mouth (2017-2025) tuli päätökseensä, he esittelivät uuden ideansa Netflixille ja saivat sen läpi. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Mating Seasonin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu. Itse pidin Big Mouthista aluksi, mutta mielestäni sarjan taso laski roimasti sen edetessä, enkä juuri innostunut, kun luin samojen tyyppien tekevän uutta häröä animaatiosarjaa. Katsoin Mating Seasonin silti läpi sen julkaisuviikonloppuna.
Karhu Josh herää talviuniltaan, vain huomatakseen että hänen tyttöystävänsä on ottanut itselleen uuden poikaystävän. Kesän alkaessa Josh ja hänen ystävänsä yrittävät löytää uudet parittelukumppanit.
Mating Seasonin keskiössä on neljän eläimen kaveriporukka. On karhu nimeltä Josh (äänenä Zach Woods), peura nimeltä Fawn (June Diane Raphael), pesukarhu nimeltä Ray (Nick Kroll) ja kettu nimeltä Penelope (Sabrina Jalees). Josh on juuri jäänyt sinkuksi, herättyään liian myöhään talviunilta. Fawn suree äitinsä kuolemaa metsästäjän käsissä, lesbo Penelope yrittää löytää rakkauden, kun taas naistenmies Ray on valmis ottamaan kaiken ilon irti alkaneesta kutusesongista. Hahmot ovat sopivan erilaiset toisistaan. Josh, Fawn ja Penelope ovat mainiot tapaukset, mutta Ray jäi mielestäni loppuun saakka aika ärsyttäväksi tyypiksi, eikä asiaa auta Krollin rasittava ääni.
Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Joshin vanhemmat Robert (Clancy Brown) ja Ellen (Ana Gasteyer), susi Dylan (Timothy Olyphant), joutsen Addy (Annaleigh Ashford), haisunäätä Samantha (Sarah Silverman), vuohi Arnold (Beck Bennett), hirvi Zeke (Drew Tarver), pöllö Geoffrey (Jack McBrayer) ja ajokoira Summer (Abby Jacobson). Heiltäkin löytyy omat voimakkaat persoonansa, erilaisine oikkuineen.
Jos Mating Seasoniin lisäisi sekaan hormonihirviöt, sarja menisi helposti läpi Big Mouthin eläimiin keskittyvänä lisäosana. Niin paljon samaa sarjojen välillä on. Mutta siinä, missä Big Mouth oli aluksi aidosti fiksu ja samaistuttava sarja murrosiästä sen monien villienkin puolten kera, Mating Season on enemmän häröilyä häröilyn vuoksi. Jos se sellaisenaan riittää ja mielestäsi jo ajatuksen tasolla on hauska tuumia, millainen olisi Big Mouth eläimillä ihmisten sijaan, Mating Season todennäköisesti iskee. Omasta mielestäni sarjan vitsi vanhenee vaivaannuttavan nopeasti ja näiden härskien eläimien kiima-ajan erilaisia sattumuksia ei juuri jaksaisi seurata.
Ihan täysin onneton pohjanoteeraus sarja ei ole. Kun se vaivautuu kaivaa hahmoista hieman syvemmältä, meno jopa menettelee. Ja vaikka muuten en mieltänytkään sarjan pääasiassa seksin ympärille rakennettua komediaa erityisen hauskana, ovat eri eläinten omituisiin tapoihin liittyvät tietoiskut ihan huvittavia. Ne ovat turhan itsetietoisia, yrittäessään esittää kuin sarjalla olisi oikeasti jotain fiksuakin sanottavaa, mutta täytyy silti myöntää, että ne saivat minut toisinaan hymähtelemään. Silti mielsin Mating Seasonin jo avauskautensa puolesta väsähtäneeksi komediaksi, enkä edes ihmettelisi, vaikka Netflix ei suostuisi jatkamaan sarjaa tätä pidemmälle.
Visuaalisesti Mating Season toimii hyvin ja jo eläinhahmojen ulkonäöistä huomaa, että taustalla häärää Big Mouth -poppoo. Hahmot ovat tunnistettavan erilaiset toisistaan ja varsin vekkulin näköiset. Parasta animaatiojäljessä ovat kuitenkin paikoitellen jopa nätit metsämaisemat. Lisäksi sarja on ilahduttavan värikäs. Äänimaailmakin on kelvollisesti rakennettu Mark Riversin säveltämiä musiikkeja myöten ja Elvin Bishopin esittämä Fooled Around And Fell In Love on mainio tunnuskappale sarjalle.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Mating Season, Yhdysvallat, 2026-, Brutus Pink, Good At Business, Titmouse
Pääosissa: Christian Bale, John David Washington, Margot Robbie, Andrea Riseborough, Chris Rock, Timothy Olyphant, Rami Malek, Anya Taylor-Joy, Matthias Schoenaerts, Alessandro Nivola, Mike Myers, Michael Shannon, Zoe Saldaña, Robert De Niro, Taylor Swift, Casey Biggs ja Ed Begley Jr.
Genre: rikos, draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 16
Amsterdam perustuu löyhästi tositapahtumiin Business Plot -salajuonesta, jossa Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt yritettiin syrjäyttää vallasta ja korvata diktaattorilla. David O. Russell kiinnostui tapauksesta ja ryhtyi kirjoittamaan sen pohjalta elokuvaa. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä huhtikuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronavirusepidemian takia niitä piti viivästyttää ja kuvaukset alkoivat vasta tammikuussa 2021. Nyt Amsterdam on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin filmin näkemistä innolla ohjaajan aiempien töiden ja näyttelijäkaartin perusteella. Muun elämän tultua tielle, pääsin katsomaan elokuvan vasta, kun se oli pyörinyt jo muutaman päivän teattereissa.
Vuonna 1933 sotaveteraaniystävykset, tohtori Burt Berendsen ja asianajaja Harold Woodsman joutuvat murhaepäillyiksi, kun Yhdysvaltain senaattori ja tämän tytär kuolevat. Kaksikon täytyy selvittää, kuka on oikeasti kuolemien takana ja puhdistaa nimensä.
Amsterdam pitää sisällään kenties koko vuoden hulppeimman näyttelijäkaartin täynnä kovan luokan Hollywood-tähtiä. Christian Bale ja viime vuosina mm. BlacKkKlansmanin(2018) ja Tenetin(2020) kautta kuuluisuuteen noussut Denzel Washingtonin poika John David Washington näyttelevät erikoisia metodeja käyttävää tohtori Burt Berendseniä ja asianajaja Harold Woodsmania, ensimmäisessä maailmansodassa haavoittuneita veteraaneja, jotka joutuvat keskelle murhamysteeriä, kun heidän yhteiset asiakkaansa tapetaan. Bale on tuttuun tapaansa loistovedossa, herkutellen erikoisen ja lasisilmäisen tohtorin roolissa. Hänen kaikki eleensä ja puhetapansa ovat tarkoin harkittuja, mutta luontevasti esiin tuotuja. Washington ei ole osassaan yhtä eksentrinen, mutta mainio silti ja he muodostavat oivan kaksikon.
Elokuvassa nähdään myös Andrea Riseborough Burtin vaimona Beatricena, Margot Robbie ystävyksiä auttavana hoitaja Valeriena, koomikko Chris Rock hautausurakoitsija Miltonina, Zoe Saldaña ruumiinavauksia tekevänä Irmana, Rami Malek rikkaana Tom Vozena, Anya Taylor-Joy tämän vaimona Libbynä, Mike Myers ja Michael Shannon vakoojina ja jonkin sortin lintutieteilijöinä Paulina ja Henrynä, Matthias Schoenaerts ja Alessandro Nivola etsivinä Getwillerinä ja Hiltzinä, Robert De Niro kenraali Dillenbeckinä, Timothy Olyphant palkkatappajana, sekä Ed Begley Jr. murhattuna senaattori Meekinsinä ja laulaja Taylor Swift tämän tyttärenä Elizabethina. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti osistaan, hypäten vekkulimaisen murhamysteerin vietäväksi.
Jo pelkkä vaikuttava näyttelijäkaarti sai minut haluamaan nähdä Amsterdaminja tunnettani vain vahvisti David O. Russellin mukanaolo ohjaajana ja käsikirjoittajana. Kymmenisen vuotta sitten Russellilla oli kova putki päällä, puskiessaan ulos kolme mahtavaa, parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta kilpaillutta leffaa, Taistelijan(The Fighter - 2010), Unelmien pelikirjan(Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustlen (2013). Russell ei ole muutamiin vuosiin tehnyt ainuttakaan leffaa ja odotin innolla, mitä hän tarjoaisi tällä kertaa. Harmikseni Amsterdam osoittautui pettymykseksi. Ei se huono elokuva ole, mutta tältä joukolta olisi odottanut enemmän.
Elokuva pyrkii olemaan mahdollisimman nokkela ja pilke silmäkulmassa tehty murhamysteeri, jossa sekoitetaan jännitystä ja komediaa, mutta lopputulos on hieman ontuva. Siitä löytyy vähän väliä hyviä juttuja, oli kyse sitten näyttelijäsuorituksista, vekkulimaisesta dialogista tai ihan vain yksittäisistä pikkuhetkistä, mutta kokonaisuus on turhan ailahteleva. Leffa lähtee napakasti käyntiin, heittäen pääkaksikon nopeasti vaikeaan tilanteeseensa murhaepäillyiksi. Siitä elokuva päättää hypätä viitisentoista vuotta taaksepäin ajassa selventääkseen päähenkilöiden sota-aikaa, sekä tarjotakseen edes muutamat kohtaukset Amsterdamissa. Vaikka takaumaosio onkin kiinnostava ja paikoitellen todella hupaisa, on se ensimmäinen esimerkki siitä, kuinka elokuva on täynnä hyviä ideoita, jotka eivät kuitenkaan ihan kulje käsi kädessä.
Russell on rakentanut käsikirjoituksensa hieman liian monimutkikkaaksi, eikä mysteerin aukeaminen loppuhuipennuksessa aiheuta katsojassa toivottuja "ohhoh!" -fiiliksiä. Vaikka pääasiassa viihdyinkin elokuvan parissa, finaalissa hoksasin leffan tietynlaisen yhdentekeväisyyden, kun kaiken takana olleen tyypin henkilöllisyys vihdoin paljastetaan. Elokuva ei saanut ainakaan minua arvuuttelemaan läpi leffan, kuka on murhien takana ja mikä hänen motivaationsa on. Tämä kaikki on saatu ihan kekseliäästi linkitettyä osaksi Yhdysvaltojen historiaa, mutta todellinen säväytys jää uupumaan. Amsterdam on kelpo rikosviihdettä hyvillä näyttelijöillä, muttei harmillisesti sen enempää.
Elokuvan teknisestä puolesta ei kuitenkaan moitittavaa löydy, vaikka leikkauksessa leffasta olisikin kenties voinut tehdä hieman helpomman ja tiiviimmän paketin.Amsterdam on todella tyylikkäästi kuvattu. Kameratyöskentely on läpikotaisin taidokasta ja valaisua hyödynnetään onnistuneesti tehostamaan otoksia. Paikoitellen kuviin on saatu hieman elokuvan tapahtuma-aikaan sopivaa noir-maisuutta. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset erinomaiset, varsinkin takaumissa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Daniel Pemberton tunnelmoi varsin mainiosti säveltämiensä musiikkien kanssa.
Yhteenveto: Amsterdam on kelpo murhamysteeriviihdettä, mutta elokuvalta olisi voinut odottaa paljon enemmän, kun katsoo, ketkä pyörivät kameran edessä ja takana. Varmaankin vuoden hulppein näyttelijäkaarti tekevät kaikki hyvää työtä vekkulimaisen Christian Balen johdolla. Osalle näyttelijöistä ei kuitenkaan keksitä paljoa tekemistä. Ohjaaja-käsikirjoittaja David O. Russell hyödyntää välillä kekseliäitä kikkailuja, mutta kokonaisuus jää kuitenkin hieman vaisuksi. Pilke silmäkulmassa tehty elokuva viihdyttää, mutta lähes kaikesta jää uupumaan viimeinen silaus. Huumori on huvittavaa, mutta vitsit eivät naurata ääneen. Jännitystä ei pahemmin löydy ja kun filmi lopulta tekee suuret paljastuksensa lopussa, ovat ne lähes yhdentekeviä katsojan silmissä. Mitään shokkireaktiota ei saada aikaan, eikä mattoa revitä katsojan jalkojen alta - hyvä, jos sitä mattoa käydään edes vähän nykäisemässä. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on kuitenkin hieno tyylikästä kuvausta, upeita puitteita ja tunnelmallisia musiikkeja myöten. Amsterdamissa on vahvat ainekset paljon parempaan rikoskomediaan. Tällaisenaan se on kelvollinen, mutta tämän työryhmän kanssa lopputulosta on vaikea olla pitämättä pettymyksenä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Amsterdam, 2022, 20th Century Studios, Canterbury Classic, Forest Hill Entertainment, New Regency Productions, Regency Enterprizes
Ohjaus: Wes Craven Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Jamie Kennedy, Elise Neal, Jerry O'Connell, Liev Schreiber, Duane Martin, Laurie Metcalf, Timothy Olyphant, Jada Pinkett, Omar Epps, Sarah Michelle Gellar, Lewis Arquette, Tori Spelling, Luke Wilson ja Heather Graham Genre: kauhu Kesto: 2 tuntia Ikäraja: 16
Wes Cravenin itseironinen kauhuelokuva Scream(1996) oli kriitikoiden ja kauhufanien kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Käsikirjoittaja Kevin Williamson oli jo ennen ensimmäisen elokuvan tekoa laatinut suunnitelman jatko-osaa varten ja kun Scream osoittautui hitiksi ja studio alkoi kyselemään jatko-osan perään, Williamsonilla oli lähes kokonainen käsikirjoitus valmiina. Ongelmia syntyi, kun teksti vuosi julkisuuteen kuvausten alussa, paljastaen uuden murhaajan henkilöllisyyden. Tekstiä pitikin työstää uudestaan kuvausten aikana ja uudet kirjoitukset pidettiin visusti salassa, eivätkä näyttelijätkään saaneet lukea uutta loppuratkaisua ennen kohtauksen kuvaamista. Lopulta Scream 2 saatiin valmiiksi ja se sai ensi-iltansa hieman alle vuotta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen, joulukuussa 1997. Elokuvasta odotettiin niinkin isoa hittiä, että jopa James Bond -filmi Huominen ei koskaan kuole(Tomorrow Never Dies - 1997) ja James Cameronin Titanic(1997) siirrettiin viikolla myöhemmäksi kilpailun välttämiseksi. Kumpikin näistä elokuvista tuotti lopulta enemmän kuin Scream 2 (Titanic tuotti yli kymmenkertaisesti sen, mitä Scream 2 sai tahkottua lippuluukuilla), mutta elokuva oli silti iso hitti yli 170 miljoonan dollarin tuloillaan. Kriitikot kehuivat filmiä, mutta leffa sai myös negatiivista palautetta ja jopa Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta uudesta näyttelijätähdestä. Itse näin Scream 2:n ensimmäistä kertaa alkuvuodesta 2016, mutten erityisemmin välittänyt leffasta, enkä ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun Scream-elokuvasarja on saamassa viidennen osan, päätin katsoa aiemmat elokuvat uudestaan. Viikko ensimmäisen Screamin jälkeen katsoin Scream 2:n.
Kaksi vuotta Woodsboron murhien jälkeen Sidney Prescott yrittää keskittyä collegeen uuden poikaystävänsä kanssa. Samalla teattereihin saapuu murhien ja toimittaja Gale Weathersin kirjan pohjalta tehty kauhuelokuva Stab, minkä myötä uusi murhavyyhti alkaa ja Sidney joutuu jälleen taistelemaan hengestään.
Ensimmäisestä elokuvasta selvinneet Sidney Prescott (Neve Campbell), poliisi Dewey (David Arquette), toimittaja Gale Weathers (Courteney Cox) ja kauhunörtti Randy (Jamie Kennedy) tekevät paluun ja joutuvat kohtaamaan uuden murhaajan Ghostface-naamiossa. Sidney on kauhistuttavien tapahtumien seurauksena kasvattanut kovemman nahkan, mutta silti murhaajan pelko on jatkuvasti läsnä. Campbell vakuuttaa toistamiseen pääroolissa ja on hienoa nähdä, kuinka hänen hahmonsa tällä kertaa suhtautuu kaikkeen. Dewey on vieläkin mukavampi persoona kuin viimeksi ja Arquette on vallan mainio edelleen. Arquetten isä Lewis Arquette muuten nähdään uutena poliisikapteenina tässä leffassa. Gale Weathers on yhä aika ärsyttävä, mutta Cox suoriutuu osastaan kunnialla ja pääsee vähitellen muokkaamaan hahmoaan pidettävämpään suuntaan. Randy saa taas esitellä kauhutietämystään ja Kennedy toimii osassaan kenties vielä paremmin kuin viimeksi.
Uusina hahmoina, eli niin uhreina kuin murhaajaepäiltyinä elokuvassa nähdään mm. Sidneyn uusi poikaystävä Derek (Jerry O'Connell), tämän kaveri Mickey (Timothy Olyphant), Sidneyn kaveri Elise (Hallie McDaniel), sisarkuntalainen CiCi (Sarah Michelle Gellar), toimittaja Debbie (Laurie Metcalf), kuvaaja Joel (Duane Martin), sekä pariskunta Phil ja Maureen (Omar Epps ja Jada Pinkett - nykyään Pinkett Smith). Lisäksi viime leffassa vain pikaisesti nähty Liev Schreiber pääsee kunnolla esille Cotton Wearyna, jota alun perin pidettiin syyllisenä Sidneyn äidin murhasta ja joka nyt yrittää todistella syyttömyyttään. Uusien hahmojen joukosta löytyy joitain kiinnostavia tyyppejä, mutta esimerkiksi poikaystävähahmo Derek jää aika puiseksi, lähinnä O'Connellin roolityön takia. Näyttelijöistä löytyy muutenkin pientä epätasaisuutta, mutta pääasiassa kaikki hoitavat hommansa vähintään kelvollisesti.
Vaikka pidinkin nyt Scream 2:sta enemmän kuin ensimmäisellä katselulla, ei leffa pääse lähellekään ensimmäisen Screamin laadukkuutta ja nokkeluutta. Siinä, missä Scream ravisteli kauhugenreä uuteen uskoon, Scream 2 notkahtelee paikoitellen niiksi filmeiksi ja sortuu niihin kliseisiin ja ongelmiin, joiden kustannuksella alun perin vitsailtiin. Tästäkin osasta löytyy samaa itsetietoisuutta ja hahmot jopa puhuvat pariin otteeseen olevansa jatko-osassa. Ensimmäisen osan kekseliäisyys ja raikas tuulahdus lajityypissä eivät kuitenkaan ole aidosti läsnä tällä kertaa. Vaikka leffasta löytyy heikkoutensa ja kohtauksia, joissa hahmot toimivat raivostuttavan typerästi ja lähestulkoon jopa ansaitsevat tulla puukotetuiksi, on Scream 2 silti kelpo kauhuviihdettä ja kevyesti parempi kuin monet muut kauhuhittien jatko-osat.
Vaikkei elokuvan itsetietoisuus olekaan samaa tasoa ensimmäisen osan kanssa, mukaan mahtuu hilpeää metahuumoria, mistä ensimmäisen osan tapahtumien pohjalta tehty feikkifilmi "Stab" on jo hyvä esimerkki. Sen lisäksi, että leffan ensi-ilta toimii taidokkaasti rakennettuna ja jännittävänä prologina, se myös toimii kommenttina sille, kuinka kieroa on tehdä todellisista, kauhistuttavista murhista viihdettä. Jännittävät hetket eivät lopu prologiin, vaan filmin aikana nähdään useampikin erittäin tiivistunnelmainen kohtaus, joissa Ghostface vainoaa epämiellyttävästi uhriaan puhelimessa, kunnes vihdoin hyökkää. Jännitettä lisäävät hetket, joissa katsoja pääsee näkemään vilauksia Ghostfacesta, joita hahmo ei huomaa. Monia katsojia varmasti ärsyttävät kanssakatsojat, jotka huudahtavat asioita kesken leffan, kuten "murhaaja on takanasi!" mutta tätä katsoessa itse kukin voi huomata syyllistyvänsä samaan. Toistamiseen on myös aivan mahtavaa, että Ghostface ei ole mikään pahuuden ilmentymä ja yliluonnollinen voima, jota ei voi millään pysäyttää, vaan murhaajaa voi satuttaa siinä, missä murhaaja satuttaa uhrejaan. Michael Myers ja Jason Voorhees selviävät luodeista, puukotuksista ja ties mistä, mutta tämä tappaja ei onnistu hommissaan ilman mustelmia ja ruhjeita.
Onkin vain harmi, että elokuvan alkuperäinen käsikirjoitus päätyi yleisön kouriin jo kauan ennen leffan ilmestymistä ja murhaajan identiteettiä täytyi muuttaa. Ensimmäisen osan johtaessa katsojaa taidokkaasti harhaan ja tarjoamalla aidosti häiriintyneen murhaajapaljastuksen, tämänkertainen paljastus ei jaksa shokeerata katsojaa. Syy voi johtua joko käsikirjoituksellisista muutoksista tai ihan vain siitä, ettei Kevin Williamson yksinkertaisesti onnistunut toistamaan temppuaan. Loppuhuipennus paljastuksensa kera ajaa asiansa, mutta ei tarjoa samaa vau-tunnetta. Tunnepuolesta puheenollen, elokuvan isoin heikkous on kummallinen melodraamailu, mihin se vajoaa aika ajoin, kun Ghostface ei ole paikalla piinaamassa hahmoja. Lähes kahden tunnin kestosta voisi helposti leikata joitain hidastempoisia ja hieman jopa pitkäveteisiä pätkiä pois, tiivistäen teoksesta kompaktimman ja mukaansatempaavamman.
Ohjauksesta vastaa onneksi yhä Wes Craven, joka osaa kikkailla tuttujen kauhupiirteiden kanssa, vaikkei löydäkään itsestään samaa innovatiivisuutta kuin viimeksi. Elokuva tehtiin välittömästi ensimmäisen osan jälkeen ja kenties tekijöiden olisi pitänyt pitää pieni hengähdystauko, ennen kuin he hyppäsivät jatko-osan kimppuun. Vaikka on omalla tavallaan hienoa, että Williamsonilla oli heti uusi teksti valmiina studiolle, olisi hänkin voinut hengähtää hetken ja tutkia tarkemmin, mikä ensimmäisessä elokuvassa toimi niin hyvin. Tekniseltä puoleltaan Scream 2 on ihan yhtä laadukas kuin edeltäjänsä. Kuvaus on sujuvaa, lavasteet mainiot ja maskeeraukset hillityn, mutta silti oivallisen rajut. Ghostfacen asu on viimeistään tämän leffan myötä ikoninen osa kauhugenreä. Äänimaailmakin toimii, vaikka tällä kertaa ääniefekteissä hyödynnetyt äkkisäikäytysäänet eivät tunnu yhtä itsetietoisilta kuin viimeksi. Marco Beltrami tunnelmoi toistamiseen musiikkien kanssa ja vaikka hän tekeekin yhä hyvää työtä, itseäni häiritsi useasti leffassa kuultava sävelmä, mikä muistutti itseäni voimakkaasti Twin Peaks -sarjan (1990-2017) tunnusmusiikista.
Yhteenveto:Scream 2 on kelvollinen jatko-osa, joka ei kuitenkaan millään yllä alkuperäisen Screamin tasolle, ei kauhussa, nokkeluudessa, eikä edes itseironisuudessa. Vaikka filmi yrittääkin kovasti vitsailla kauhujatko-osien kustannuksella, pilkka tuntuu aika ajoin kolahtavan omaan nilkkaan, elokuvan ollessa turhankin lähellä pilkankohteitaan. Silti kyseessä on huomattavasti laadukkaampi teos kuin monet kauhuhittien jatko-osat. Murhaajamysteeri on jälleen jännittävää seurattavaa, vaikka lopuksi paljastus tuntuukin hätäiseltä käsikirjoituksen muutokselta (mitä se myös oli). Silloin tällöin elokuva vaipuu oudoksi melodraamaksi, mutta onneksi Ghostfacen iskiessä jännitys kohoaa ja mukana on muutama erityisen karmiva kohtaus. Tutut näyttelijät jatkavat hyvää työtään ja uudet tulokkaat hoitavat hommansa pääasiassa kelvollisesti. Scream 2 jää kauas alkuperäisen Screamin mahtavuudesta, mutta jos innostui alkuperäisestä, kannattaa jatko-osa toki katsoa - se voisi nimittäin olla paljon huonompikin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 2, 1997, Dimension Films, Konrad Pictures, Craven-Maddalena Films, Miramax, Maven Entertainment
Pääosissa: Johnny Depp, Isla Fisher, Ned Beatty, Abigail Breslin, Harry Dean Stanton, Alfred Molina, Bill Nighy, Ray Winstone, Stephen Root, Gil Birmingham, George DelHoyo, Ian Abercrombie ja Timothy Olyphant
Genre: animaatio, western, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12
Rango on Gore Verbinskin ohjaama ja Johnny Deppin tähdittämä animaatioelokuva. Verbinski ja Depp halusivat kolmen jättimäisen Pirates of the Caribbean -seikkailuleffan (2003-) jälkeen tehdä jotain pienimuotoisempaa ja Verbinski halusi vihdoin kokeilla animaation tekoa. Toisin kuin yleensä animaatioita tehdessä, Rangon ääninäyttelijät eivät saapuneet yksitellen koppeihinsa puhumaan repliikkejään, vaan heidät puettiin villin lännen vaatteisiin ja he näyttelivät kohtauksiaan studiossa, samaan aikaan kun heidän puheensa äänitettiin. Leffa saatiin valmiiksi ja lopulta Rango sai maailmanensi-iltansa ystävänpäivänä, 14. helmikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut suurmenestys, mutta sen nähneet pitivät siitä kovasti ja leffa voittikin parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon. Itse näin Rangon vasta noin vuotta myöhemmin ja innostuin sen poikkeavuudesta muihin animaatioihin verrattuna. Olen katsonut leffan kuitenkin vain kerran uudestaan. Nyt kun Rango täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla sen uudestaan ja arvostelemalla sen myös.
Erämaassa elämälleen tarkoitusta etsivä kameleontti nimeltä Rango päätyy pieneen Mullan kaupunkiin, missä elintärkeä vesi on vähissä ja jonka asukkaat pelkäävät taivaalla vaanivaa haukkaa ja lainsuojatonta Kalkkaro-Jackia. Rango uskoo tässä olevan hänen kutsumuksensa ja ottaa sheriffin pestin, päättäen auttaa kaupunkilaisia selviämään ongelmistaan.
Rangon äänenä kuullaan tosiaan Johnny Depp, jota harvemmin kuullaan äänirooleissa animaatioissa. Depp voisi tehdä tätä hommaa useamminkin, sillä hän käyttää ääntään erinomaisin keinoin, todella antaen kaikkensa joka repliikillä ja luoden Rangolle kunnon persoonallisuuden. Rango on mitä mainioin veijari, jonka itsensä etsiskelyn retkelle katsoja hyppää mieluusti mukaan. Hän ei aina toimi rehellisesti, eikä välttämättä ole fiksuimmasta päästä, mutta Rangolle onkin luotu kehityskaari, mikä tekee hänestä kaiken aikaa kiinnostavamman henkilön.
Mullan kaupungissa Rango tapaa mm. omaa tilaansa hoitavan neiti Papuitan (Isla Fisher), pormestari Johnin (Ned Beatty), nuoren Priscilla-tytön (Abigail Breslin), Doc-pupun (Stephen Root), intiaanihenkisen Haavoittuneen Linnun (Gil Birmingham), ryöstelevän Balthazarin (Harry Dean Stanton), sekä kaupunkilaisten suurimman pelon, jättikäärmeen nimeltä Kalkkaro-Jack (Bill Nighy). Hahmojoukko on oivallinen, vaikka heistä jääkin mieleen lopulta ainoastaan Rango ja Kalkkaro-Jack (josta Nighy tekee aidosti häijyn ja pelottavan hahmon äänellään). Ääninäyttelijät tekevät muutenkin oivallista työtä vekkulimaisissa rooleissaan.
Rango on todella poikkeuksellinen animaatioelokuva, kun sitä vertaa markkinat vallaneiden yhtiöiden, kuten Disneyn, Pixarin ja DreamWorksin töihin. Kyseessä ei ole mikään lastenleffa, vaikka elokuva onkin täynnä puhuvia eläimiä, vaan Rango on enemmän varttuneempaan makuun tehty villin lännen seikkailu. Elokuvan maailma on ankea ja karu, eikä mitään esitetä perinteiseen koko perheen elokuvan tapaan. Huumori on enemmän aikuiseen makuun tehtyä, esimerkiksi viittauksilla ryöväriperheen sisäsiittoisuudesta. Etenkin ensimmäinen puolikas on usein suorastaan hulvaton. Nimikkohahmon toilailulle voi kyllä nauraa minkä ikäinen tahansa, mutta hymy hyytyy itse kullakin, kun filmi näyttää todelliset karvansa ja synkistyy oikein kunnolla. Kun toimintakohtaukset alkavat, ei tapahtumia kuvata erityisen lapsiystävällisesti. Ei leffassa sentään veri roisku (vaikkakin leffaa katsoessa ei yllättyisi, vaikka tekijät olisivat menneet niin pitkälle), mutta toiminta on asteen verran väkivaltaisempaa kuin animaatioissa yleensä.
Kiehtovan villin lännen asetelmansa ja rohkean synkistelynsä lisäksi elokuva vetää kovasti puoleensa Rangon henkisen matkan ansiosta. Paikoitellen filmi uskaltaa rauhoittua pidemmäksikin aikaa, jotta Rango ehtii pohtia paikkaansa maailmassa. Elokuvalla ei muutenkaan ole erityinen kiire minnekään, vaan se kulkee usein hiljalleen omalla painollaan eteenpäin, aivan kuin se seuraisi tarkkaan, kuinka katsoja suhtautuu siihen. Leffa on monin tavoin oivaltava teos ja se käy syvälliselläkin puolella, mitä pidemmälle se etenee. Lisähienouden filmiin tuo se, etteivät tekijät ole kohdelleet tätä kuin tavallista animaatiota, vaan kaikki on tyylitelty kuin se olisi kuvattu oikeiden näyttelijöiden kanssa aidoissa lokaatioissa. Joka katselukerralla hoksaan jossain kohtaa unohtaneeni, että ylipäätään katson animaatiota. Vaikka hahmot ovat puhuvia eläimiä, elokuvassa on jotain hämmentävän realistista. Elokuvan erilaisuus kiehtoi minua suuresti kymmenisen vuotta sitten ja tekee samaa edelleen. Värikkäiden koko perheen animaatioiden keskellä Rangon kypsempi asenne harmaassa erämaassa erottuu edukseen.
Visuaalisesti Rango on uskomattoman upea yhä tänäkin päivänä. Animointi on äärimmäisen tarkkaa ja kaikki kuvat ovat täynnä ällistyttävän pieniä yksityiskohtia. Jo pelkkä yksityiskohtien määrä hahmoissa on hämmästyttävää ja siihen kun lisää vielä päälle taustat, kuten Mullan kaupungin, mikä näyttää lavasteelta, ei voi muuta kuin tuijottaa kaikkea suu auki ihmetellen. Vähäiset ihmishahmot ovat hämmentävän todellisen näköisiä. Näiden yksityiskohtien lisäksi kuvakulmilla ja kuvasommittelulla, sekä huolellisesti suunnitellulla valaisulla elokuva on saatu näyttämään siltä kuin se olisi oikeasti kuvattu, eikä animoitu. Ohjaaja Gore Verbinski onnistuu todella tuomaan oman tyylinsä animaatioon, eikä pelkää tehdä jotain massasta poikkeavaa. Verbinski rakentaa tunnelmaa rohkeasti ja suurella taidolla. Tunnelmaan erinomaisen lisäyksensä tuo mestarisäveltäjä Hans Zimmerin upeat musiikit, jotka sisältävät vaikutteita monista westerneistä, klassisista sävelmistä kuin hieman modernimmastakin tyylistä, luoden jälleen yhden onnistuneen kokonaisuuden ansioluetteloonsa. Äänimaailma on muutenkin iskevästi luotu.
Yhteenveto: Rango on loistava ja hyvin erilainen animaatioelokuva, joka erottuu synkistelynsä ja enemmän aikuisille sopivan huumorinsa kanssa edukseen massan keskeltä. Elokuvan maailma on karu ja harmaa, eikä tekijöitä pelota tehdä menosta hieman tavanomaista hurjempaa. Siitä huolimatta leffa on myös todella hauska - alkupäässä jopa hulvaton. Johnny Depp on äärimmäisen lystikäs nimikkohahmo Rangona, jonka matkaa seuraa erittäin mielellään. Mukaan mahtuu reipasta seikkailuhenkeä, vauhdikasta toimintaa, sekä oikeaa western-henkeä. Elokuva osaa kuitenkin myös rauhoittua, eikä sillä ole mikään erityinen kiire kertoa tarinaansa. Kypsempää toteutusta vain vahvistaa animaatiotyyli, jossa on panostettu siihen, että mahdollisimman paljon asioista näyttäisi todelliselta. Katsoja saattaakin huomata unohtaneensa, että katsoo animaatiota, sillä usein etenkin taustat näyttävät aidoilta lavasteilta. Rango ei täysin sovi koko perheen yhteiseen leffailtaan, sillä sen materiaali on vielä hieman liian rankkaa perheen pienimmille. Ala-asteen loppupäätä suorittaville ja siitä vanhemmille leffaa voi suositella lämpimästi, tykkäsi sitten hieman synkemmistä animaatioseikkailuista, länkkäreistä tai hyvistä komedioista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Ohjaus: Chris Butler Pääosissa: Hugh Jackman, Zach Galifianakis, Zoe Saldana, Stephen Fry, Timothy Olyphant, Matt Lucas, Amrita Acharia, Ching Valdez-Aran ja Emma Thompson Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 34 minuuttia Ikäraja: 7
Missing Link, eli suomalaisittain Huippujengi Himalajalla on Laika-yhtiön animaatioelokuva. Laika ilmoitti työstävänsä uutta animaatioleffaa alkuvuodesta 2018. Sitä animoitiin läpi kesän, kymmenien animaattoreiden kera, jotka rakensivat elokuvaan yli sata erilaista lavastetta. Rahaa meni jopa 100 miljoonan dollarin edestä, mikä kostautui, kun Huippujengi Himalajalla saapui teattereihin keväällä 2019 ja onnistui tienaamaan vaivaiset 26 miljoonaa dollaria. Elokuva sai paljon kehuja niin kriitikoilta kuin vähäisiltä katsojiltaan, sekä se voitti parhaan animaatioelokuvan Golden Globe -palkinnon, mutta siinä kohtaa oli jo liian myöhäistä ja filmi oli todettava massiiviseksi flopiksi lippuluukuilla. Itse joudun harmikseni toteamaan, että olen osasyyllinen elokuvan heikkoon menestykseen, sillä en käynyt katsomassa Huippujengiä Himalajalla, kun se saapui Suomen teattereihin. Syy tähän oli se, että elokuvasta oli nähtävillä vain suomenkielinen dubbaus, joita suostun katsomaan vain äärimmäisenä hätäratkaisuna. Ja koska elokuvan ääninäyttelijäjoukko sisälsi Hugh Jackmanin, Zach Galifianakiksen, Zoe Saldanan, Stephen Fryn ja Emma Thompsonin kaltaisia tähtiä, päätin odottaa, että saisin leffan katsottavaksi alkuperäisellä englanninkielellä. Leffa kuitenkin julkaistiin myyntiin ja vuokrallekin vain suomidubbauksella ja jonkin aikaa ehdin jo pelätä, että elokuva jää minulta näkemättä, jos en suostu katsomaan sitä dubbauksen kanssa. Onneksi Viaplay saapui luokseni pelastavana enkelinä ja suureksi ilokseni huomasin, että palvelu sisälsi elokuvan englanniksi puhuttuna. Katsoinkin Huippujengin Himalajalla aika lailla heti.
Myyttisiä olentoja etsivä ja tutkiva sir Lionel Frost päätyy auttamaan yksinäistä isojalkaa, joka haluaa päästä Yhdysvalloista Himalajalle, missä hän uskoo lajitoveriensa jetien asustavan.
Sir Lionel Frost (äänenä Hugh Jackman) on hieman veijarimainen tutkimusmatkailija, jota kiehtovat myyttiset olennot. Välillä sir Lionel saattaa vaikuttaa todella itsekeskeiseltä, mutta samalla häntä ymmärtää, sillä tutkimusmatkailijoiden yhdistys pitää häntä pilkkanaan, koska nämä eivät usko olentojen olemassaoloon. Hahmon täytyykin tehdä päätös, auttaako hän isojalkaa, vai viekö tämän yhdistyksen tutkittavaksi, osoittaakseen taitavuutensa. Alusta alkaen katsoja on valmis lähtemään tutkimusmatkalle sir Lionelin kanssa ja hahmo muuttuu yhä vain pidettävämmäksi elokuvan kulkiessa eteenpäin. Sir Lionelin löytämä isojalka (äänenä Zach Galifianakis) on mitä sympaattisin karvajätti, jonka sir Lionel nimeää herra Linkiksi, tarkoittaen puuttuvaa linkkiä nykyihmisen ja alkuaikojen ihmisolennon välillä. Herra Link on sympaattisuutensa lisäksi todella huvittava, ottaessaan kaiken aivan liian kirjaimellisesti. Muita hahmoja elokuvassa ovat yhdistyksen johtaja, lordi Piggot-Dunceby (Stephen Fry), sir Lionelia ja herra Linkiä jahtavaa palkkionmetsästäjä Willard Stenk (Timothy Olyphant), sekä pääkaksikkoa auttava Adelina (Zoe Saldana), jolla on menneisyys sir Lionelin kanssa. Adelinaan kestää jonkin aikaa tottua, sillä hän tulee mukaan tarinaan vasta noin puolessavälissä. Willard sen sijaan on oivallisen häijy roisto. Lordi Piggot-Duncebykään ei ole erityisen pidettävä tapaus, halveksuessaan sir Lionelia. Ääninäyttelijät sopivat erittäin hyvin rooleihinsa, joskin Fry on lähes tunnistamaton hienostopuheensa kanssa. Galifianakiksen pehmeä ääni on tärkeä osa herra Linkiä.
Minun ei tarvinnut katsoa kauaa Huippujengiä Himalajalla, kun minua alkoi jo tosissaan harmittamaan ja ärsyttämään, että minulta jäi leffan teatterikierros väliin. Vielä enemmän minua alkoi harmittamaan, että elokuva oli niin suuri taloudellinen pettymys. Eivät Laika-yhtiön aiemmatkaan teokset ole mitään megahittejä olleet ja olisikin todella surullista ja suorastaan väärin, jos yhtiö joutuisi konkurssiin - etenkin kun Huippujengi Himalajalla on jälleen yksi oikein mainio animaatioelokuva yhtiön filmografiassa. Jo alun vauhdikas kohtaaminen Loch Nessin hirviön kanssa nappaa mukaansa ja loppuelokuvan parissa viihtyy erittäin hyvin. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja matkan varrella tapahtuu kaikenlaista, mikä tarjoaa niin iloa kuin jännitettä koko perheelle.
Etenkin huumoripuolella elokuva onnistuu. Herra Linkin tapa ottaa kaikki kirjaimellisesti johtaa hulvattomiin hetkiin. Kohellus ei muutu täysin päättömäksi, vaan naurattaa makeasti. Mukana on myös paljon piilotettuja rivoja vitsejä aikuisille. Katsoin elokuvan isäni kanssa ja koko talo taisi kuulla, kun repesimme kovaan nauruun yhdessä kohtaa leffan alkupäässä. Kohtaamiset palkkionmetsästäjän kanssa tuovat mukaan jännitystä etenkin perheen pienemmille katsojille, mutta nekin hetket ovat tehty tavalla tai toisella kieli poskessa, jottei meno äidy liian hurjaksi. Leffan aikana onnistutaan myös tuomaan hieman syvällisyyttä ja liikuttavuuttakin. Elokuvan loppuhuipennus jättää kuitenkin vähän toivomisen varaan ja huipennuksesta löytyy jokseenkin kyseenalainen ratkaisu erään hahmon kohtaloon liittyen. Usein kuitenkin sanotaan, että matka on tärkeämpi kuin määränpää ja se päteekin tässä elokuvassa.
Elokuvan animaatiojäljessä ei kuitenkaan ole mitään moitittavaa. Hyvät hyssykät, kuinka upealta Huippujengi Himalajalla näyttääkään! Hahmojen liikkeet ovat todella sulavat ja taustat sisältävät valtavasti hienoja yksityiskohtia. Kun kyseessä on nukkeanimaatio, voi katsojalle tuottaa vaikeuksia tajuta, mitä kaikkea elokuvan kulisseissa onkaan tapahtunut. Lopputekstien aikana nähtävä lyhyt pätkä näyttääkin hyvin, kuinka valtavia lavasteita elokuvaan on rakennettu ja kuinka paljon työtä hyvin yksinkertaisiltakin vaikuttavat asiat vaativat. Tiettyjä juttuja on toki tehostettu tietokoneen avulla, mutta se on tehty saumattomasti. Olisikin suuri sääli, jos elokuvan floppaamisen takia Laika joutuisi tosissaan taloudellisiin ongelmiin. Nykyään lähes kaikki yhtiöt suosivat digianimaatioita ja vaikkei minulla ole mitään sitä tyyliä vastaan, olisi sääli, jos muut tekotavat hiipuisivat unholaan. Tämä taiteenlaji on katoamassa maailmasta ja se on todella surullista. Äänimaailmakin on erinomaisesti rakennettu ja Carter Burwellin musiikit säestävät seikkailua mainiosti.
Yhteenveto:Huippujengi Himalajalla on oikein mainio animaatioseikkailu koko perheen yhteiseen elokuvailtaan. Leffa tarjoaa paljon hauskoja hetkiä kaikenikäisille ja veikeä seikkailu nappaa heti mukaansa. Pientä jännitystäkin on luvassa, eikä koskettavuudeltakaan vältytä. Itse loppuhuipennus jättää pienesti kylmäksi, mutta sitä ennen nähty matka on viihdyttänyt niin oivallisesti, ettei se ihan hirveästi haittaa. Hahmot ovat lystikkäät ja hupsu herra Link on todella sympaattinen tapaus. Animaatiojälki on kaikin puolin upeaa. Suu loksahtaa kerta toisensa jälkeen auki, sillä animaattorit tarjoavat niin paljon ihailtavaa häikäisevästi toteutetun nukkeanimaationsa kanssa. Todella toivon, ettei Laika joudu liian pahoihin taloudellisiin vaikeuksiin, vaan pystyisi jatkamaan näiden laatuleffojen tekoa. Suosittelenkin lämpimästi katsomaan Huippujengin Himalajalla ja kehotan tutustumaan muihinkin yhtiön töihin. Vaikkei kyseessä ole yhtä mahtava teos kuin Coraline ja toinen todellisuus(Coraline - 2009) tai ParaNorman (2012), on tämäkin erittäin hyvä leffa ja pitää studion linjan korkealla!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Missing Link, 2019, Laika Entertainment, Annapurna Pictures
Ohjaus: Quentin Tarantino Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Brad Pitt, Margot Robbie, Margaret Qualley, Emile Hirsch, Timothy Olyphant, Al Pacino, Julia Butters, Austin Butler, Dakota Fanning, Bruce Dern, Kurt Russell, Mike Moh, Damian Lewis, Rafał Zawierucha, Lorenza Izzo, Damon Herriman, Maya Hawke, Zoë Bell, Clifton Collins Jr. ja Quentin Tarantino Genre: draama, komedia Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia Ikäraja: 16
Once Upon a Time... in Hollywood on ohjaaja Quentin Tarantinon yhdeksäs elokuva (tai kymmenes, jos Kill Billit, 2003-2004, laskee erillisiksi elokuviksi). Leffa lähti liikkeelle Tarantinon halusta tehdä elokuva Charles Mansonin rikollisperheestä ja hän alkoi työstämään tarinaa, samalla kun hän mietti, keitä roolittaisi leffaan. Alusta alkaen Tarantino tiesi, että Brad Pitt tulisi olemaan jollain tavalla mukana, minkä lisäksi hän pohti elokuvaan näyttelijöitä, kuten Tom Cruise ja Samuel L. Jackson, joista jälkimmäinen on esiintynyt lähes kaikissa Tarantinon filmeissä. Kun lukuisat naiset alkoivat syyttämään Tarantinon elokuvat tuottaneen The Weinstein Company -yhtiön tuottaja Harvey Weinsteinia seksuaalisesta ahdistelusta ja raiskauksesta, Tarantino hylkäsi yhtiön ja alkoi etsimään uutta yhtiötä tuottamaan leffan. Lopulta Sony otti filmin vastaan ja elokuvan teko lähti kunnolla käyntiin. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt Once Upon a Time... in Hollywood saa ensi-iltansa. Itse olin innoissani heti, kun kuulin Tarantinon tekevän uutta leffaa ja kun näin, keitä hän oli roolittanut filmiinsä, innostukseni vain kasvoi. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan sen lehdistönäytökseen, yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa. Hän valmistautui Once Upon a Time... in Hollywoodiin oikein tosissaan ja arvosteli Tarantinon kaikki elokuvat!
1950-luvulla Rick Dalton oli yksi Hollywoodin kuumimmista nimistä sarjoissa ja elokuvissa, mutta vuonna 1969 hänelle käy selväksi, että hän alkaa olla jo entinen kuuluisuus. Noustakseen takaisin maineeseen Rickin täytyy todistaa kykynsä ja siihen hän tarvitsee avukseen stunt-miestään Cliff Boothia.
Leonardo DiCaprio palaa näyttelijän hommiin muutaman vuoden tauon jälkeen ja tekee yhden uransa parhaista roolitöistä! DiCaprio näyttelee tietty Rick Daltonia, aikoinaan suurta staraa, jonka aika Hollywoodissa alkaa jo olla ohi. DiCaprio kanavoi Rickin erilaisia tunteita huikealla tavalla ja saa katsojan todella välittämään tästä fiktiivisestä näyttelijästä. Rick alkaa kamppailemaan masennuksen kanssa, samalla kun hän yrittää päästä takaisin pinnalle pärisyttävän comebackin kautta. Paikoitellen tuntuu siltä kuin DiCaprio esittäisi roolihahmon kautta omia tunteitaan ja siten hän onnistuu tarjoamaan jopa koskettavan suorituksen muutamassa kohtaa. Rick Daltonin tukena vaikeina aikoina on hänen stunt-miehensä Cliff Booth, jota esittää Brad Pitt. Vaikka useassa kohtaa tuntuukin siltä, että Once Upon a Time... in Hollywood olisi puhtaasti DiCaprion show, pääsee Pittkin tietyissä kohdissa oikein kunnolla esiin. Myös hän on erinomainen roolissaan ja näyttelijöiden faneille tuottaa varmasti suurta riemua nähdä nämä starat vihdoin yhdessä valkokankaalla. Pittin ja DiCaprion väliltä löytyy vahvaa kemiaa ja heidän hahmojen ystävyys tuntuu käsinkosketeltavan aidolta. Cliffkin on mielenkiintoinen tapaus ja on koukuttavaa seurata, kuinka hänen hahmoaan avataan vähitellen ja mihin kaikki johtaa. Kun kyseessä on Quentin Tarantinon elokuva, on leffa tietty täynnä nimekkäitä näyttelijöitä. Margot Robbie näyttelee näyttelijätär Sharon Tatea ja hänen miehenään, ohjaaja Roman Polanskina nähdään Rafał Zawierucha. Emile Hirsch taas esittää Sharonin ex-miestä, Jay Sebringiä. Timothy Olyphant esittää näyttelijä James Stacya, jonka kanssa Rick päätyy tekemään töitä ja legendaarinen Al Pacino näyttelee Hollywood-tuottaja Marvin Schwarzia. Kurt Russell näyttelee entistä stunt-mies Randya ja Zoë Bell esittää hänen äksyä vaimoaan. Mike Moh ja Damian Lewis esittävät elokuvastaroja Bruce Leetä ja Steve McQueenia. Burt Reynoldsin oli tarkoitus näytellä George Spahnia, joka lainasi karjatilaansa Hollywoodin käyttöön, mutta Reynolds menehtyi ennen kuin hänen kohtauksiaan ehdittiin kuvaamaan, joten Spahnia esittää Bruce Dern. Margaret Qualley, Dakota Fanning, Austin Butler ja Tarantinon filmeistä, kuten Kill Billit ja Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994), tutun Uma Thurmanin tytär Maya Hawke näyttelevät hippejä, jotka majailevat Spahnin tilalla. Kautta linjan näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä, vaikka hieman harmittaa, ettei Robbie pääse tekemään paljoa Sharonina, vaikka saakin paljon ruutuaikaa. Tarantino itse tekee tietty cameon.
Once Upon a Time... in Hollywood on osuva nimi tälle elokuvalle, sillä tämä todella tuntuu "olipa/tapahtuipa kerran Hollywoodissa" -sadulta. Vaikka leffa sisältää todellisia kuuluisuuksia, ei se kerro tositarinaa, vaan se on enemmänkin Quentin Tarantinon rakkauskirje 1960-luvun Hollywoodia kohtaan. Ja ai että, minkälaisen rakkauskirjeen Tarantino onkaan rustannut! Elokuva todella imaisee katsojan vuoteen 1969, sillä niin tarkasti Tarantino on luonut ajankuvan filmiin. Katsojana tuntuu kaiken aikaa siltä kuin olisi Rick Daltonin ja Cliff Boothin mukana, ajamassa Los Angelesin kuivia ja kuumia katuja filmistudiolle ja takaisin Rickin kotiin. Tuntuu siltä kuin olisi paikan päällä kuvauksissa, kun Rick yrittää todistaa kykynsä. Kuin olisi joku tärkeä henkilö, jolla on pääsy Hollywoodin isoimpien tähtien juhliin. En ole pitkään aikaan kokenut elokuvassa näin vahvasti tällaista, että olisin oikeasti menossa mukana.
Tarantinon tuttuun tyyliin elokuvasta löytyy useita pitkiä kohtauksia, joissa hahmot vain keskustelevat tai ihan vain ovat, ja kun leffan tunnelma on näin hyvin luotu, tuntuu siltä kuin olisi itse keskusteluissa mukana. Ohjaajan tunnetut dialoginlahjat pääsevät jälleen hyötykäyttöön ja monet kohtauksista ovat suorastaan maagisia. Yksi suosikkikohtauksistani on, kun Rick ja Cliff katsovat sarjaa, missä Rick näyttelee ja he naureskelevat sarjalle ja puhuvat sen teosta. Outoa kyllä, yksi vangitsevimmista tilanteista on varmaankin viiden minuutin kohtaus, missä Cliff ruokkii koiransa. Nämä voivat kuulostaa tylsiltä, mutta Tarantino onnistuu tuomaan niihin jotain äärimmäisen kiehtovaa. Joitakin katsojia tulee varmasti tympimään, että Tarantino on tehnyt jälleen lähes kolmen tunnin teoksen, missä ei sinänsä tapahdu paljoa, vaan hahmot lähinnä keskustelevat asioista, mutta itseäni se ei oikeastaan haitannut. Kyllä leffan keston tuntee, mutta olen myös nähnyt alle kahden tunnin filmejä, jotka tuntuivat kestävän kauemmin kuin Once Upon a Time... in Hollywood. On muuten aika hurjaa, että elokuva oli alunperin neljän tunnin mittainen ja Tarantinon täytyi leikata tästä noin tunnin verran materiaalia pois, mihin kuuluu mm. Tim Rothin roolityö. Lisäksi elokuvan loppu herättää varmasti tunteita puolesta ja vastaan, ja vaikka ymmärrän, mikä lopussa saattaa tökkiä ikävästi joitakin katsojia, itse pidin siitä äärimmäisen paljon.
Elokuvan aikana Tarantino hyödyntää muitakin kikkojaan kuin pelkkää jatkuvaa nokkelaa keskustelua. Leffasta löytyy ronskia huumoria, vaikka muihin herran elokuviin verrattuna tämä on jokseenkin kiltti tapaus vitsien puolella. Myös väkivaltaa ei ole samoissa määrin ja lähinnä toiminta kuuluu vain Rickin tähdittämiin leffoihin ja sarjoihin, joita näytetään pitkin elokuvaa. Kaikkein hämmästyttävintä on, kuinka tarkasti nämä leffat ja sarjat on tehty muistuttamaan vanhoja elokuvia ja sarjoja. Ne näyttävät siltä kuin ne olisi oikeasti kuvattu 1950- ja 1960-luvuilla, minkä takia hämmentääkin suuresti, kun niissä näkee Leonardo DiCaprion. Muutenkin itse elokuvasta löytyy vanhan ajan tyyliä. Tarantinon ohjaus ei ole 2000-luvulle tyypillistä, vaan hän on selvästi halunnut tehdä elokuvastaan samanlaisen kuin millaisia filmejä aikoinaan tehtiin ja millaisiin hän on nuorena rakastunut. Lisäksi mukana on tietty kertojaääntä, joka saapuu paikalle välillä kummallisissa paikoissa, sekä äkillisiä takaumia, joissa avataan hahmojen taustoja paremmin.
Tarantinon ohjaus ja käsikirjoitus ovat siis taiturimaista jälleen kerran. Vaikkei Once Upon a Time... in Hollywood sisällä samanlaisia unohtumattomia kohtauksia kuin monet ohjaajan aiemmista töistä, on se hieno näyte siitä, että Tarantino osaa edelleen. Siihen on syynsä, miksi hän kuuluu niihin harvoihin ohjaajiin, joiden tarvitsee vain ilmoittaa, että uusi leffa on tulossa ja yleisö on välittömästi valmis ostamaan liput, tietämättä mitään itse filmistä. Teknisesti kyseessä on tietty taidokkaasti tehty teos. Kuvaus on läpi leffan erinomaista - etenkin useiden kohtausten pitkät kuvat lisäävät kohtauksien maagisuutta. Vaikka leikkauksessa elokuvaa olisi kenties voinut tiivistää vielä hieman lisää, on filmi jo tällaisenaan sulavasti pistetty kasaan. Lavastajat, puvustajat, maskeeraajat ja efektitiimi ovat pistäneet parastaan luodakseen 1969 vuoden valkokankaille. Äänimaailma on erittäin oivallisesti rakennettu ääniefekteistä useisiin erilaisiin kappaleisiin, mitkä jälleen huokuvat Tarantino-henkeä.
Yhteenveto:Once Upon a Time... in Hollywood on Quentin Tarantinon loistava rakkauskirje 1960-luvun Hollywoodille. Elokuva todella imaisee katsojansa vuoteen 1969 ja läpi leffan tuntuu siltä kuin olisi tapahtumissa mukana. Tarantino onnistuu jälleen tekemään filmistä erittäin lumoavan ja vangitsevan, jolloin sen pitkiin dialogeihin tai myös pelkkään hiljaisuuteen uppoutuu toden teolla. Välillä Tarantino iskee jotain äkillistä pöytään, mutta tekee sen tuttuun tapaansa tyylitajuisesti. Leffasta löytyy asioita, kuten sen lopetus, mitkä herättävät paljon mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Itselleni filmin loppu kruunasi paketin. Leonardo DiCaprio tekee yhden uransa huippurooleista comebackia yrittävänä Hollywoodin ex-starana ja Brad Pitt on myös erinomainen tämän stunt-miehenä. Muutkin näyttelijät ovat erittäin hyviä, mutta hieman jää harmittamaan, kuinka vähän tekemistä Margot Robbie lopulta saa. Kyllä elokuvan lähes kolmituntisen keston huomaa paikoitellen, mutta samalla on vaikea sanoa, mitä leffasta tiputtaisi pois, sillä kokonaisuus loksahtaa paikoilleen niin hyvin. Vaikka välillä tuntui siltä, että elokuva on hieman ylipitkä, toivon, että Tarantino julkaisisi joskus sen neljän tunnin version mm. Tim Rothin roolisuorituksen kera. Ohjaajan faneille Once Upon a Time... in Hollywood on tietty pakkokatsottavaa. Mitään vauhdikasta menoa tai Tarantinon tuotannon alkupään rikosjännärimenoa on turha odottaa ja temmoltaan elokuva muistuttaa eniten herran edellistä teosta, The Hateful Eightia (2015).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Once Upon a Time... in Hollywood, 2019, Bona Film Group, Heyday Films, Sony Pictures Entertainment, Visiona Romantica
