Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen (Wes Craven's New Nightmare - 1994) - elokuva-arvostelu

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ 7: UUSI PAINAJAINEN

WES CRAVEN'S NEW NIGHTMARE

Ohjaus: Wes Craven

Näyttelijät: Heather Langenkamp, Miko Hughes, Robert Englund, John Saxon, Tracy Middendorf, David Newsom, Fran Bennett, Wes Craven, Robert Shaye, Matt Winston, Rob LaBelle ja Lin Shaye

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 18

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Craven ei kuitenkaan pitänyt jatko-osa Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn koston (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985) käsikirjoituksesta, joten hän kieltäytyi sen ohjaamisesta. Craven oli kuitenkin kehitellyt omaa ideaansa jatko-osasta, joka liikkuisi erikoisilla metatasoilla ja ehdotti sitä New Line Cinemalle, kun yhtiö pyysi häntä ohjaamaan kolmannen elokuvan, Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors - 1987), mutta yhtiö torjui idean ja Craven kieltäytyi jälleen ohjaamisesta. Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias (A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master - 1988) oli vielä hitti, mutta kun Painajainen Elm Streetillä 5 - Painajaisten lapsi (A Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child - 1989) ja Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema (Freddy's Dead: The Final Nightmare - 1991) pärjäsivät toivottua heikommin, New Line Cinema palasi Cravenin juttusille ja tarjosi ohjaajalle mahdollisuutta toteuttaa aiemman villin ideansa. Craven ryhtyikin toimeen ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1994. Lopulta Wes Craven's New Nightmare, eli suomalaisittain Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen sai ensi-iltansa saman vuoden lokakuussa. Elokuva oli taloudellisesti sarjan huonoiten menestyvä osa, mutta se sai parasta palautetta kriitikoilta sitten alkuperäisen elokuvan ja sen ympärille on muodostunut oma vannoutunut fanikuntansa. Itse olin aiemmin nähnyt sarjasta vain muutaman osan ja kun huomasin alkuperäisen Painajaisen Elm Streetillä täyttävän viime vuonna 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Pidin ensimmäisestä ja kolmannesta leffasta, mutta muut osat jättivät minut kylmäksi. Aloitin silti uteliain mielin Uuden painajaisen katselun, koska olin kuullut siitä paljon hyvää.

Painajainen Elm Streetillä -elokuvasarjan kymmenvuotisjuhla lähestyy ja alkuperäistä elokuvaa tähdittänyt Heather Langenkamp alkaa nähdä painajaisia Freddy Kruegerista. Onko elokuvien murhaaja tunkeutumassa todelliseen maailmaan?

Kuten jo erikoisesta juonikuvauksesta voi päätellä, alkuperäistä Painajaista Elm Streetillä tähdittänyt ja myös kolmososa Unien sotureissa näytellyt Heather Langenkamp ei palaa rooliinsa Nancy Thompsoniksi, vaan näyttelee Uudessa painajaisessa itseään - tai no, hitusen fiktiivistä versiota itsestään. Kuten tosielämän Langenkamp, myös elokuvan Heather on naimisissa elokuvien parissa työskentelevän miehen kanssa, joskin leffan Chase-mies on erikoistehostetyöntekijä, eikä maskeeraaja, kuten tosielämän Langenkampin mies David LeRoy Anderson. Tosielämässä Langenkamp oli saanut ikävän stalkkerin, näyteltyään Just the Ten of Us -komediasarjassa (1988-1990) ja piina meni siihen pisteeseen, että nainen joutui muuttamaan Isoon-Britanniaan Yhdysvalloista. Langenkamp halusi aspektin mukaan elokuvaan ja niinpä Heatherin rauhaa rikkovat ikävät puhelut. Langenkamp ei valitettavasti ole näyttelijänä juurikaan petrannut vuosien saatossa, eikä hän erityisemmin vaikuta tälläkään kertaa, mutta ajaa silti asiansa passelisti. Parhaiten Langenkamp tulkitsee huolta hahmonsa poikaa Dylania (Miko Hughes) kohtaan, joka vaikuttaisi kommunikoivan itse Freddy Kruegerin kanssa. Nuori Hughes ajaa myös asiansa, joskin hänen hahmostaan tulee mieleen ihan toinen kauhuelokuva, eli Hohto (The Shining - 1980), eikä Painajainen Elm Streetillä.

     Langenkamp ei jää ainoaksi, joka näyttelee elokuvassa fiktiivistä versiota itsestään, vaan myös ohjaaja Wes Craven, tuottaja Robert Shaye, Nancyn isää esittänyt John Saxon ja leffassa myös Freddy Kruegeria näyttelevä Robert Englund nähdään omina itsenään. Onkin hupaisaa nähdä Englund hyvin erilaisessa roolissa tässä leffasarjassa, sillä ainakin elokuvan maalaama kuva Englundista on oikein mukava mies. Sen sijaan tämänkertaisesta Freddystä on tehty häijy ja julma hirviö, josta on aiemmista leffoista tuttu kiero vitsiniekka kaukana.

Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen on mukava piristysruiske varsin kehnoksi latistuneeseen elokuvasarjaan, joskin suomenkielisestä nimestä huolimatta elokuvaa ei kannata katsoa sarjan seitsemäntenä osana, vaan omana erikoisena lisänään Elm Street -saagaan. Vuoden 1996 Screamia pidetään yleensä itsetietoisilla metatasoilla liikkuvien kauhuelokuvien isänä, mutta jo pari vuotta aiemmin saman ohjaajan Uusi painajainen leikitteli samanlaisilla kokeiluilla. Ajatuksen tasolla voi tuntua suorastaan koomiselta, että Heather Langenkamp, Wes Craven ja Robert Englund joutuvat kohtaamaan elokuvista todelliseen maailmaan pyrkivän Freddy Kruegerin, mutta niin vain aika pöhköstä premissistä on saatu aikaiseksi pitkästä aikaa jopa karmiva Elm Street -elokuva.

Jos elokuvalta odottaa aiempien osien tapaan viihdyttäviä unikohtauksia, joissa virnuileva Freddy pistää teinejä hengiltä erilaisin varsin mielikuvituksellisin ja verisin tavoin, voi vastassa olla pettymys. Wes Craven ei ole todellakaan halunnut toistaa aiempaa, vaan tehdä jotain täysin uutta tutuista palikoista. Freddyä ei nähdä juuri lainkaan, mutta tämän luoma uhka vaanii kaiken aikaa hahmojen yllä, luoden onnistuneen tiivistunnelmaista ilmapiiriä. Elokuvan kauhu kuitenkin syntyy enemmän psykologisesta puolesta kuin tyypillisistä slasher-kliseistä. Onko Freddy nyt ihan oikeasti tunkeutumassa todelliseen maailmaan, vai onko kyse vain Heatherin paranoiasta tämän inhottavan stalkkeritapauksen takia? Omalaatuinen Uusi painajainen ei taatusti toimi kaikille Painajainen Elm Streetillä -sarjan faneille, mutta itse mielsin sen kuuluvan sarjan ehdottomaan kärkikolmikkoon alkuperäisen kauhuklassikon ja Unien sotureiden rinnalle.

Teknisiltä ansioiltaan Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen on pääasiassa mainio. Elokuva on hyvin kuvattu ja valaistu, lavasteet ovat mainiot, veriset maskeeraukset ovat oivat ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. J. Peter Robinsonin säveltämät musiikit ovat hyvin poikkeukselliset aiempiin osiin nähden, tarjoten jopa aika mahtipontisia melodioita tuttujen sävelmien sekaan. Tehosteiden taso vaihtelee riippuen toteutustavasta, ja siinä, missä monet käytännön efektit näyttävät yhä hyviltä, tuohon aikaan vielä kokeiluvaiheessa olleet tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Ja vaikka muuten pidän elokuvan synkemmästä Freddy-tulkinnasta, en juurikaan välittänyt hahmon ulkoasusta. Idean tasolla pidän uudesta maskeerauksesta, mikä näyttää siltä, että Freddyn ihoa olisi revitty ja leikelty irti sen sijaan, että mies olisi palanut, mutta toteutukseltaan Freddyn pärstä on oudon muovinen. Kaikkein häiritsevin seikka on kuitenkin hahmon uusi veitsihanska, jonka on kai tarkoitus näyttää siltä kuin Freddyn luut törröttäisivät ulos hänen lihastaan, mutta tämäpä vasta muoviselta näyttääkin ja lopputuloksesta tulee mieleen enemmän jokin scifiasuste.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wes Craven's New Nightmare, Yhdysvallat, 1994, New Line Cinema

Arvostelu: Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984)

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ

A NIGHTMARE ON ELM STREET

Ohjaus: Wes Craven

Pääosissa: Heather Langenkamp, Johnny Depp, Ronee Blakley, John Saxon, Amanda Wyss, Nick Corri, Robert Englund ja Lin Shaye

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 18

One, two, Freddy's coming for you...

Three, four, better lock your door...

Five, six, grab a crucifix...

Seven, eight, gonna stay up late...

Nine, ten, never sleep again.

A Nightmare on Elm Street, eli suomalaisittain Painajainen Elm Streetillä on Wes Cravenin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Elokuvan tarina pohjautui Cravenin lukemiin uutisartikkeleihin aasialaisista pakolaisista Yhdysvalloissa, jotka kärsivät kamalista painajaisista, eivätkä suostuneet nukkumaan, kunnes heidät löydettiin yksi kerrallaan kuolleina, heidän menehdyttyä nukkuessaan. Kun Craven vielä samoihin aikoihin kuuli Gary Wrightin Dream Weaver -kappaleen, hän alkoi kehitellä kauhuelokuvaa nuoria painajaisissa jahtaavasta murhaajasta. Craven esitteli käsikirjoitusta eri elokuvayhtiöille, kuten Paramount Picturesille, Universal Studiosille ja jopa Walt Disneylle, jotka kaikki kieltäytyivät yksi kerrallaan (Disney olisi suostunut projektiin, jos Craven olisi puolestaan suostunut tekemään elokuvasta koko perheelle sopivan fantasiaelokuvan), kunnes lopulta New Line Cinema tarttui projektiin. New Line Cinema oli tuolloin ainoastaan levittänyt elokuvia ja yhtiölle tuottikin haasteita kerätä rahat tuottaakseen elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1984 ja lopulta Painajainen Elm Streetillä sai maailmanensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, 9. marraskuuta 1984 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, jota kriitikotkin kehuivat. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kauhugenren isoimmista merkkiteoksista. Itse katsoin Painajaisen Elm Streetillä ensi kertaa joitain vuosia sitten ja pidin siitä kovasti. Olen katsonut elokuvan kerran tai pari uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Painajaisen Elm Streetillä jälleen kerran ja arvostella sen.

Elm Streetillä asuvat nuoret hoksaavat kaikki näkevänsä painajaisia samasta pelottavasta miehestä. Kun tämä mies murhaa yhden nuorista tämän unessa ja nuori kuolee oikeasti, loput kaveriporukasta yrittävät keksiä keinon pysyäkseen itse hereillä ja elossa.

Painajainen Elm Streetillä keskittyy neljään Elm Streetillä asuvaan nuoreen ystävään, Tinaan (Amanda Wyss), tämän hulttiopoikaystävään Rodiin (Nick Corri), Nancyyn (Heather Langenkamp) ja tämän poikaystävään Gleniin, jona nähdään Johnny Depp ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Deppin ei ollut aluksi tarkoitus olla mukana elokuvassa, vaan koekuvauspäivänä hän oli vain mukana ystävänsä Jackie Earle Haleyn takia, joka haki Glenin roolia. Depp kuitenkin kiinnitti roolittajien huomion, jotka nappasivat hänet mukaan ja Haley jäi nuolemaan näppejään. Haley pääsi kuitenkin näyttelemään itse murhaaja Freddy Kruegeria vuosia myöhemmin Painajainen Elm Streetillä -uudelleenfilmatisoinnissa (A Nightmare on Elm Street - 2010). Wyss, Corri ja Depp istuvat hyvin rooleihinsa, tulkiten hyvin hahmojensa erilaisia suhtautumisia kummallisiin painajaisiin. Sen sijaan isoimpaan rooliin nouseva Langenkamp on näyttelijäporukan heikoin lenkki. Hän ylinäyttelee vähän väliä, joka toimii loppupäässä, kun hänen Nancy-hahmonsa on pysynyt maanisesti ja kahvin voimalla hereillä jo useamman päivän putkeen, mutta ajoittain hänen heittäytymisensä käy hieman koomiseksi.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin toki nuoria unissa piinaava Fred "Freddy" Krueger. Rooliin oli aluksi valittu jo David Warner, mutta tämä joutui jättämään projektin aikataulusyistä. Tilalle pohdittiin Kane Hodderia, joka tultaisiin myöhemmin muistamaan parhaiten Perjantai 13. päivä -kauhuleffojen (Friday the 13th - 1980-2009) murhaaja Jason Voorheesinä. Lopulta valinta kohdistui Robert Englundiin, joka olikin täydellinen valinta rooliin. Englund osaa olla hyytävä ja kuvottava, mutta samaan aikaan myös jopa tykättävä veijari roolissaan. Cravenin halusta Freddy Kruegerista tehtiin erilainen sarjamurhaaja kuin vaikkapa Jasonista tai Halloween-leffojen (1978-2022) Michael Myersista, eli mykän ja hitaan järkäleen sijaan hahmosta tehtiin synkästi vitsaileva ja äkkipikaisempi. Freddy Kruegerista saatiin erinomainen kauhuhahmo, josta on vuosien varrella muodostunut todellinen ikoni palaneen ihonsa, veitsihanskansa ja punaviherraidallisen paitansa kanssa ja joka on ymmärrettävästi aiheuttanut monille katsojillekin painajaisia.

Heather Langenkampin ylinäyttelemisestä huolimatta Painajainen Elm Streetillä on aivan mahtava kauhuelokuva, suoraan sanottuna yksi ehdottomista suosikeistani lajityypissään. Elokuvan idea on täydellinen kauhukertomukselle. Kaikki meistä näkevät joskus painajaisia ja toisinaan näihin painajaisiin kuuluu se, että joku jahtaa meitä ikävin aikomuksin. Mutta mitä jos tämä joku pystyisi ihan oikeasti satuttamaan meitä unissamme? Elokuva osuu todella alkukantaiseen ihmisten pelkoon, aiheuttaen onnistuneen epämukavaa oloa. Nukkuminen on yksi ihmisen perustarpeista ja joillekin nukkuminen on yksi suosikkipuuhista sen rentouttavan tunteen takia. Mutta mitä jos aina nukahtaessasi sinua odottaisi Freddy Kruegerin kaltainen hirviö, joka voi oikeasti satuttaa sinua? Ihminen ei pysty elämään loputtomiin nukkumatta, joten jossain kohtaa painajainen on pakko kohdata. Näin Painajainen Elm Streetillä käy myös psykologisemman kauhun puolella, eikä ole mikään pelkkä slasher-raina. Samalla itse Freddyllä heijastellaan monien pelkoja vaikkapa limaisia miehiä kohtaan. Nopeasti käy selväksi, ettei Freddy ole pelkkä murhaaja, vaan hänen kiinnostuksessaan näitä nuoria kohtaan on jotain kieron ja ällöttävän seksuaalista. Craven kirjoitti hahmon aluksi pedofiiliksi murhaajan sijaan, mutta kun tämä todettiin liialliseksi, Craven muokkasi tekstiään, jättäen kuitenkin sekaan pieniä viittauksia alkuperäisiin suunnitelmiin. Näiden inhottavien puolien summalla on saatu aikaan yksi kaikkien aikojen parhaista kauhuleffoista, joka vielä 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen on tehokkaan karmiva, ahdistava ja loppua kohti jopa aika piinaavakin.

Puolentoista tunnin kesto on käytetty tehokkaasti hyödyksi, eikä sekaan mahdu mitään ylimääräistä. Elokuva lähtee heti liikkeelle jännittävällä painajaisella ja sittenkin, kun siirrytään päiväsaikaan ja hahmot ovat hereillä, ei jännite pääse katoamaan. Leffa rakentelee onnistuneesti mysteeriä Freddy Kruegerin ympärille ja on mielenkiintoista ryhtyä selvittämään hahmon taustoja ja motiiveja. Painajaiset käyvät kerta toisensa perään karmivammiksi, kuten myös mielikuvituksellisemmiksi. Unikohtaukset kulkevat kiehtovasti omilla säännöillään ja hahmot saattavatkin yhtäkkiä siirtyä paikasta toiseen tai päätyä avaamastaan ovesta ihan eri paikkaan kuin oikeassa maailmassa. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä häilyvämpää on myös se raja, milloin hahmot ovatkaan hereillä ja milloin unessa? Leffa onnistuu huiputtamaan niin päähenkilöitä kuin katsojia ja juuri kun Nancy luulee pääsevänsä niskan päälle, hän saattaakin huomata pelanneensa Freddyn pussiin. Elokuvan viimeiset minuutit syntyivät lopulta hieman kompromissiratkaisuna, eivätkä ne todellakaan ole sen vahvinta antia, etenkään ihan lopuksi näkyvän, koomisen selvän nuken kanssa.

Wes Cravenia pidetään yhtenä kauhugenren merkittävimmistä elokuvantekijöistä, eikä mikään ihme. Miehellä oli takanaan jo muun muassa Yön silmät (The Hills Have Eyes - 1977) ja myöhemmin hän ravisteli kauhugenreä Screamilla (1996) ja sen jatko-osilla. Craven osaa rakentaa pelottavaa ilmapiiriä esimerkillisesti ja saada katsojan sydämen hakkaamaan hieman lujempaa. Hän on myös keksinyt fantastisen premissin, jonka pohjalta hän on kynäillyt vahvan käsikirjoituksen. Painajainen Elm Streetillä on myös teknisiltä ansioiltaan mainio. Se on hyvin kuvattu ja leikattu. Lavastajat ovat tehneet hyvää työtä, etenkin pyörivän lavasteen kanssa, jossa kaikki huonekalut ja rekvisiitat täytyi kiinnittää lavasteisiin tukevasti, jotta ne eivät putoaisi lavastetta pyörittäessä. Puvustajat ja maskeeraajat osuivat kultasuoneen itse Freddy Kruegerin kanssa, loihtiessaan yhden kauhun ikonisimmista ilmestyksistä. Erikoistehostetiimi ansaitsee myös kehunsa. Vaikka seasta löytyy pari tahattoman koomista efektiä, kuten Freddyn venyvät käsivarret pimeällä kujalla, mukana on paljon todella kekseliäitä kikkoja, oli kyse sitten itsestään raahautuvasta ruumissäkistä, sängystä purkautuvasta veritornadosta tai vaikkapa tuleen sytytetystä hahmosta. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Charles Bernsteinin mystiset, unenomaiset sävellykset ovat omiaan lisäämään ahdistavaa tunnelmaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Nightmare on Elm Street, 1984, New Line Cinema, Media Home Entertainment, Smart Egg Pictures, Cinema '84, The Elm Street Venture

Arvostelu: Scream 4 (2011)

SCREAM 4

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Emma Roberts, Hayden Panettiere, Erik Knudsen, Rory Culkin, Marley Shelton, Alison Brie, Marielle Jaffe, Nico Tortorello, Anthony Anderson, Adam Brody, Mary McDonnell, Britt Robertson, Aimee Teegarden, Anna Paquin, Kristen Bell, Lucy Hale ja Shenae Grimes
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Wes Cravenin satiirinen kauhuelokuva Scream (1996) oli kriitikoiden ja kauhufanien kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Scream 2 (1997) ja Scream 3 (2000) saivat kumpikin edeltäjäänsä huonommat arviot, mutta molemmat olivat silti hittejä lippuluukuilla. Kesti kuitenkin useampi vuosi, kunnes Craven suostui palaamaan sarjan pariin. Kesällä 2008 alkoi Scream 4:n suunnittelu ja kaksi vuotta myöhemmin käynnistyivät leffan kuvaukset. Lopulta Scream 4 sai ensi-iltansa keväällä 2011, mutta elokuva ei osoittautunut edellisten osien veroiseksi menestykseksi, vaikka kriitikot pitivät sitä kolmososaa parempana. Itse hassua kyllä näin tämän nelososan ensimmäisenä sarjasta. Silloin en erityisemmin lämmennyt leffalle, mutta innostuin kyllä sarjasta, kun vihdoin katsoin alkuperäisen Screamin muutamaa kuukautta myöhemmin. Nyt kun Scream-leffat ovat jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Scream (2022), päätin katsoa ja arvostella sarjan aiemmat osat. Katsoinkin kaikki neljä leffaa muutaman viikon sisällä ja oli mukavaa vihdoin katsoa ne oikeassa järjestyksessä.

Alkuperäisten Woodsboron murhien viisitoistavuotispäivänä Sidney Prescott palaa takaisin kaupunkiin mainostamaan uutta selviytymiskirjaansa "Pois pimeydestä". Samalla kaksi teiniä murhataan ja Sidney joutuu jälleen kerran selvittämään, kuka on Ghostface-maskin takana?

Alkuperäisestä Scream-trilogiasta hengissä ihmeen kaupalla selvinneet Sidney Prescott (Neve Campbell), sekä nykyään naimisissa oleva pari Dewey ja Gale Riley (elokuvan teon aikaan oikeasti naimisissa olleet David Arquette ja Courteney Cox) vedetään taas kerran mukaan murhatutkimukseen. Kun murhat alkavat, itse kullakin on kasvoillaan tympääntynyt "joko taas" -ilme, mutta silti kolmikko ryhtyy selvityksiin innoissaan - luultavasti sen takia, että Scream 3:n teosta oli jo vierähtänyt kymmenen vuotta. Sidney ei ole enää yhtä mielensä riivaama, mutta jääkin sitten samalla hieman tylsemmäksi tapaukseksi tässä leffassa. Deweyn ja Galen riitelyä on veikeä seurata ja Arquette ja Cox ovat jälleen oivallisia osissaan. Myös Campbell toimii yhä uransa tunnetuimmassa roolissa.

     Uusina hahmoina (ja potentiaalisina uhreina ja murhaepäiltyinä) elokuvassa esitellään Deweyn uusi apulaissheriffi Judy Hicks (Marley Shelton), veikeä kyttäkaksikko Perkins ja Hoss (Anthony Anderson ja Adam Brody), Sidneyn assistentti Rebecca (Alison Brie), sekä joukko teinejä, Jill (Emma Roberts), Kirby (Hayden Panettiere), Robbie (Erik Knudsen), Charlie (Rory Culkin), Olivia (Marielle Jaffe) ja Trevor (Nico Tortorella). Anna Paquin, Kristen Bell ja Lucy Hale tekevät cameot leffassa kuvitteellisten "Stab"-kauhurainojen hahmoina, joita Screameissa fanitetaan. Uudet hahmot ovat toimivia lisäyksiä ja monet heistä on selvästi kirjoitettu alkuperäisen Screamin pohjalta. Yksi leffan ongelmista kuitenkin on, ettei ole täysin selvää, haluaako leffa mieluummin kertoa tutusta kolmikosta, vai aloittaa homman alusta uusilla hahmoilla?

Scream 4 onkin jatko-osan lisäksi myös omalla tavallaan sarjan uudelleenkäynnistys, sekä alkuperäisen elokuvan jonkin sortin uudelleenfilmatisointi. Edellisten osien tavoin leffa leikittelee genrelle tyypillisten juttujen kustannuksella ja tällä kertaa pilkan kohteeksi joutuvatkin kauhuklassikoiden uudelleenfilmatisoinnit Halloween (2007), Friday the 13th (2009) ja A Nightmare on Elm Street (2010). Samalla elokuva harmittelee slasher-genren kuolemaa 2000-luvulla ja sanookin suorat mielipiteensä tuohon aikaan suurta suosiota nauttivista, kidutuspornoksi luokitelluista Saw-filmeistä (2004-). Scream 4 onnistuu jollain ihmeellä olemaan vielä edellisiäkin osia itsetietoisempi ja -ironisempi (heti alussa yksi hahmoista toteaa, ettei kukaan enää jaksa katsoa mitään postmodernia meta-paskaa). Elokuva on myös aiempia osia humoristisempi ja kieli on ollut visusti poskessa leffan teon aikana. Seasta löytyy paljon hilpeitä hetkiä ja repliikkejä.

Koomisuudesta huolimatta elokuva ei unohda kauhupuoltaan ja filmistä löytyy kutkuttavan tiivistunnelmaisia kohtauksia. Kun slasher-genre on muuten tuntunut kuolleen, tekijät ovat päättäneet sitten viiltää ja suolistaa useankin filmin edestä, eikä tekoverta todellakaan säästellä. Tuttu murhamysteeri on tietty mukana ja elokuva onnistuukin johtamaan katsojaa ihan mukavasti harhaan siitä, kuka on tämänkertainen Ghostface? Kahden edellisen osan tavoin olin täysin unohtanut, kuka murhaaja lopulta on, joten jälleen tuntui siltä kuin katsoisin filmiä ensimmäistä kertaa, vaikka muistinkin pari kohtausta. Vaikka onkin miellyttävää nähdä tuttuja Scream-juttuja hyödynnettävän ja että leffa alkaa tehdä jo vitsiä omasta sarjastaan, täytyy silti todeta, että kyllähän se todellinen vitsi on jo mennyt ja tämä alkaa olla nähty juttu. Tylsän kolmososan jälkeen Scream 4 on kuitenkin piristävä lisäys sarjaan ja jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleva Scream tarjoaa...

Kolmen ensimmäisen Screamin ohjaaja Wes Craven palaa sarjan pariin ja Scream 4 jäi kauhumaestron viimeiseksi elokuvaksi ennen hänen kuolemaansa vuonna 2015. Onkin hyvä, että vielä ennen menehtymistään hän palasi sarjan pariin ja tarjosi sille edes joksikin aikaa paremman huipennuksen kuin Scream 3. Craven hyötyy paljon siitä, että kahden ensimmäisen osan käsikirjoittaja Kevin Williamson palaa vihdoin takaisin kirjoittajaksi. Williamsonilla on taas paljon sanottavanaan kauhugenrestä, mutta hän osaa myös nauraa omalle luomukselleen. Onkin ehkä parasta nähdä, että Cravenilla, Williamsonilla ja muulla työryhmällä on ollut hauskaa tätä leffaa tehdessään. Tekninen puoli on myös oivallinen kuvauksesta valaisuun ja lavasteista ääniefekteihin. Tällä kertaa leikkauskin toimii hyvin ja filmi pysyy viihdyttävänä lähes kahden tunnin kestosta huolimatta. Musiikeista vastaa edelleen Marco Beltrami, joka kierrättää tuttuja sävelmiä ja kuoroja aiemmista osista. Mutta miksi muuttaa tai yrittää korjata jotain, mikä ei ollut rikki? Beltrami tekee jälleen kelpo työtä.

Yhteenveto: Scream 4 on mainio kauhuelokuva, joka saa nostettua leffasarjan tasoa heikon kolmososan jälkeen. Leffan sekoitus jatko-osaa ja sarjan uudelleenlämmittelyä toimii hyvin, etenkin kun tekijät pitävät kielen visusti poskessa. Huumoria löytyy, kuten myös itseironisuutta ja on hyvä, että Wes Craven ja kumppanit osaavat vitsailla elokuviensa kustannuksella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kauhupuoli kärsisi. Mukana on useita tiivistunnelmaisia hetkiä ja verellä roiskitaan oikein tosissaan. Murhaajan henkilöllisyyden mysteeri rakennetaan jälleen oivallisesti ja katsojaa johdatetaan onnistuneesti harhaan. Välillä tuntuu siltä, että Screamin todellinen nokkeluus on jo nähty, eikä elokuva saa tuotua mitään uutta ja ihmeellistä mukaan, mutta silti homma toimii - varsinkin kun koko työryhmässä on enemmän iskua kuin viimeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 4, 2011, Dimension Films, Corvus Corax Productions, Outerbanks Entertainment, The Weinstein Company, Midnight Entertainment, Prime Focus

Arvostelu: Scream 3 (2000)

SCREAM 3

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Patrick Dempsey, Parker Posey, Scott Foley, Lance Henriksen, Jenny McCarthy, Emily Mortimer, Deon Richmond, Matt Keeslar, Patrick Warburton, Liev Schreiber, Kevin Smith, Jason Mewes, Carrie Fisher ja Jamie Kennedy
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16

Wes Cravenin kauhuelokuva Scream (1996) oli valtava hitti, mitä kriitikotkin kehuivat, joten jatkoa oli tietty tulossa. Alle vuotta myöhemmin ilmestynyt Scream 2 (1997) oli myös hitti ja sai kehuja, joten jatkoa oli jälleen luvassa. Kaksi ensimmäistä osaa käsikirjoittanut Kevin Williamson oli työstänyt studiolle valmiiksi luonnostelman kolmannen osan tarinaan, mutta ei omien kiireidensä vuoksi ehtinyt kirjoittamaan kunnon käsikirjoitusta. Niinpä hänen tilalle palkattiin Ehren Kruger. Elokuva oli juuri siirtymässä kunnolla tuotantoon, kun huhtikuussa 1999 Columbine High Schoolissa tapahtui hirvittävä kouluampuminen. Mediassa teosta alettiin syyttämään väkivaltaisten elokuvien ja videopelien vaikutusta ja Scream 3:n tekijät pohtivatkin, onko leffaa järkevää tehdä? Lopulta studio päättikin vähentää raakuuksien näyttämistä ja kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1999. Siellä tekstiä työstettiin jatkuvasti uudestaan ja näyttelijöiden pitikin kuvata useampia versioita kohtauksistaan, sillä tekijät eivät olleet varmoja, miten homma tulisi menemään lopullisessa filmissä. Scream 3 saatiin lopulta valmiiksi ja se sai ensi-iltansa helmikuussa 2000. Elokuva menestyi hyvin, mutta jäi lipputuloissa edellisten osien jalkoihin. Kriitikot eivät lämmenneet leffalle ja fanienkin keskuudessa elokuva sai leiman sarjan heikoimpana osana. Itse näin Scream 3:n ensimmäisen kerran vasta loppuvuodesta 2016. En pitänyt siitä, enkä ole myöskään katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa Screamin (2022) voimin, päätin katsoa aiemmat osat uudestaan. Jo muutama päivä Scream 2:n jälkeen katsoin Scream 3:n.

Kun joku alkaa murhaamaan fiktiivisen "Stab 3" -elokuvan näyttelijöitä, Sidney, Gale ja Dewey vedetään jälleen takaisin selvittämään mysteeriä. Kuka on tämänkertainen murhaaja ja miten kaikki liittyy Sidneyn vuosia sitten murhattuun äitiin?

Edellisistä osista juuri ja juuri elossa selvinnyt kolmikko Sidney Prescott (Neve Campbell), Gale Weathers (Courteney Cox) ja Dewey Riley (David Arquette) joutuvat kolmatta kertaa hyytävän murhamysteerin keskelle... ja täytyy sanoa, että itse kenestäkin voi huomata "joko taas" -ilmeen leffan aikana. Sidney kärsii vakavista traumoista ja hän onkin erakoitunut kauas pois pitääkseen itsensä turvassa. Piilopaikassaan Sidney on kuitenkin oman mielensä vankina, eikä niin hahmo kuin katsojakaan täysin tiedä, milloin murhaaja on oikeasti Sidneyn kimpussa ja milloin hän vain kuvittelee tapahtumat. Elokuvassa kestää kuitenkin yllättävän kauan, ennen kuin Sidney saapuu kunnolla kuvioihin mukaan ja suuri osa leffasta käytetään Galeen ja Deweyyn (joiden näyttelijät olivat muuten keskenään naimisissa elokuvaa kuvatessaan). Dewey on yhä pidettävä heppu, mutta Galen aiemmat kehityskaaret eivät ole johtaneet mihinkään. Hahmo lähtee jälleen liikkeelle ärsyttävänä toimittajana, joka uuden tapahtumavyyhdin myötä muuttuu jokseenkin pidettäväksi. Campbell, Cox ja Arquette tekevät tarpeeksi sujuvaa työtä, mutta heistä ei todellakaan enää löydy samaa paloa tätä leffasarjaa kohtaan.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Patrick Dempsey murhia tutkivana komisario Kincaidina, Lance Henriksen "Stab"-kauhurainojen tuottaja Miltonina, Scott Foley "Stab 3" -leffan ohjaaja Romanina, sekä Parker Posey, Deon Richmond, Jenny McCarthy, Emily Mortimer ja Matt Keeslar "Stab 3:n" näyttelijöinä, jotka joutuvat tietty niin uhreiksi kuin murhaepäillyiksi. Lisäksi Liev Schreiber palaa lyhyeksi aikaa esittämään Cotton Wearya, jota alun perin luultiin Sidneyn äidin murhaajaksi. Leffasta löytyy myös muutama todella kummallinen cameo, jotka eivät istu mukaan lainkaan. Dempsey on mainio poliisina ja Henriksen sopii Hollywood-tuottajaksi, mutta Foley on lähinnä rasittava valittaja. Vielä pahempi on Posey, joka käy usein jopa raivostuttavaksi tyhmyytensä kanssa.

Valitettavasti uusintakatselu ei saanut minua näkemään Scream 3:a paremmassa valossa, vaan etenkin nyt, kun katsoin sen lähes heti kahden ensimmäisen osan jälkeen, sen viat vain korostuivat paremmin. Elokuvasta löytyy kyllä omat onnistumisensa ja se osaa olla paikoitellen tehokkaan jännittävä. Kohtaukset tämänkertaisen Ghostface-naamaria käyttävän murhaajan kanssa rakentuvat pääasiassa oivallisesti, vaikka monelle fanille voikin tulla pettymyksenä, että verisyys on vähennetty lähes minimiin vuoden 1999 kouluampumisen vuoksi. Murhaajan identiteetin selvittely on taas kiinnostavaa, vaikka samalla se alkaa jo tuntua aika kulutetulta idealta omassa elokuvasarjassaan. Siitä täytyy antaa kehuja, että tekijät onnistuivat ajamaan minua harhaan, sillä olin koko elokuvan ajan täysin varma siitä, kuka murhaaja on, mutta olinkin lopulta täysin väärässä. Leffan tasosta kuitenkin kertoo paljon se, että olin täysin unohtanut murhaajan identiteetin.

Vaikka Scream 3:sta löytyykin joitain hyviä puolia, eivät ne riitä pelastamaan kokonaisuutta. Sen lisäksi, että muutama hahmo ärsyttää suuresti (mitä ei auta yhtään se, kuinka paljon he saavat ruutuaikaa), Sidney tuntuu puolet ajasta statistilta omassa tarinassaan ja leffan cameot ovat häiritseviä, elokuvassa on kaksi isoa ongelmaa. Ensinnäkin Scream 3 on aika tylsä elokuva. Jo Scream 2 tuntui hieman pitkäveteiseltä lähes parin tunnin kestonsa kanssa, mutta kolmososa tuntuu kestävän pitkälti yli kaksi tuntia. Vaikka mukana onkin joitain tiivistunnelmaisia hetkiä, jännite on kuitenkin täysin kadoksissa, kun Ghostface ei ole kohtauksessa mukana. Leffaa olisikin voinut tiivistää ainakin kymmenellä minuutilla.

Toiseksi Scream 3 alkaa muistuttamaan sellaista kauhuelokuvaa, mistä alkuperäinen Scream teki pilkkaa. Ja tämä on kenties vielä pahempi ongelma kuin se, että leffa on pitkäveteinen. Alkuperäinen Scream tehtiin, kun kauhugenre oli muuttunut lähes täysin Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978), Perjantai 13. -leffan (Friday the 13th - 1980), Painajainen Elm Streetillä -elokuvan (A Nightmare on Elm Street - 1984) ja muiden vastaavien kauhuklassikoiden tyhjänpäiväisten jatko-osien tulvaksi. Filmi heitti vitsiä lajityypin kustannuksella ja leikitteli sen kliseillä. Oli kenties jopa vääjäämätöntä, että jos Screamille tehtäisiin jatko-osia, pilkka lankeaisi jossain kohtaa omaan nilkkaan. Scream 3 kyllä yrittää vielä epätoivoisesti liikkua neljättä seinää rikkovilla meta-tasoilla, mutta toteutus on erittäin kömpelö. Pahinta on täysin päälleliimatulta ja jopa typerältä tuntuva kohtaus, missä hahmot katsovat edellisessä osassa kuolleen Randyn (Jamie Kennedy) nauhoittaman videon, missä hän selittää, kuinka toimia trilogian päätösosassa. Tämä hyppii jo aivan liikaa silmille ja on täysin hölmöä, että Randy olisi kuvannut tällaisen videon, jos kävisi niin, että hän ei selviäisi kakkososasta ja joku ryhtyisi murhaajaksi vielä kolmannen kerran.

Elokuvasta löytyy kuitenkin eräs metatason juttu, mikä jäi kummittelemaan mielessäni pahemmin kuin itse murhaaja. Filmissä hahmot nimittäin nostavat monta kertaa esille sen, että Hollywoodissa naisnäyttelijät saavat roolinsa vain harrastamalla seksiä jonkun ison kihon kanssa. Tämä ei ole mikään nopea huomautus, vaan tähän palataan yhä uudestaan ja se on lopulta merkittävä kuvio loppuhuipennuksessakin. Tämä on tärkeä aihe ja viime vuosien aikana onkin noussut esille useita naisnäyttelijöitä, jotka ovat paljastaneet, että joutuivat tekemään jotain seksuaalista tuottajien tai ohjaajien kanssa saadakseen tietyt roolit. Toisaalta voisi siis sanoa, että Scream 3 oli aikaansa edellä ja sen olisi pitänyt jo ilmestyessään nostaa isompaa kohua. Mutta samalla ei voi muuta kuin ihmetellä, miten viesti on saatu mukaan leffaan, kun yksi elokuvan tuottajista on Harvey Weinstein, joka on jopa tuomittu vankeuteen, kun hänen ahdistelunsa tuotiin vihdoin ilmi.

Kahden ensimmäisen Screamin ohjaajalla Wes Cravenilla oli sopimus vielä kolmannesta elokuvasta, joten hän on vastuussa myös tämän filmin teosta. Scream 3 tuntuukin sopimuksen takia ohjatulta leffalta, eikä Cravenilta enää löydy intohimoa sarjaa kohtaan. Ongelmana on myös Ehren Krugerin käsikirjoitus. Kruger ei ole yhtä nokkela kirjoittaja kuin Kevin Williamson, vaikka hän kuinka yrittää kikkailla itsetietoisuuden kanssa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailmakin toimii pääasiassa. Marco Beltramin säveltämät unenomaisen aavemaiset musiikit tehostavat kohtauksia silloin, kun ne eivät muuten toimisi kaksisesti.

Yhteenveto: Scream 3 on harmillisen laiska ja pitkäveteinen kauhuelokuva, joka alkaa voimakkaasti luisua sellaiseksi tusinakauhuksi, jollaisesta alkuperäisessä Screamissa tehtiin pilkkaa. Seasta löytyy pari ovelaa meta-tason vitsiä, mutta pääasiassa elokuvan yritykset olla nokkela aiheuttavat kiusallisuutta. Tuttu näyttelijäkolmikko Neve Campbell, Courteney Cox ja David Arquette eivät enää löydä samaa paloa roolejaan kohtaan ja ohjaaja Wes Cravenkin hoitaa hommansa lähinnä siihen suuntaan. Mukana on muutamia onnistuneita pelottelukohtauksia ja lopun käänne toimii passelisti, mutta suuri osa filmistä on yllättävänkin pitkästyttävä. Jännite katoaa vähän väliä ja filmi lankeaa jopa melodraaman puolelle. Kaiken kaikkiaan Scream 3 on heikko kauhuraina, eikä ihme, että kesti yksitoista vuotta, ennen kuin tekijät palasivat sarjan pariin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 3, 2000, Dimension Films, Konrad Pictures, Craven-Maddalena Films, Miramax

Arvostelu: Scream 2 (1997)

SCREAM 2

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Jamie Kennedy, Elise Neal, Jerry O'Connell, Liev Schreiber, Duane Martin, Laurie Metcalf, Timothy Olyphant, Jada Pinkett, Omar Epps, Sarah Michelle Gellar, Lewis Arquette, Tori Spelling, Luke Wilson ja Heather Graham
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16

Wes Cravenin itseironinen kauhuelokuva Scream (1996) oli kriitikoiden ja kauhufanien kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Käsikirjoittaja Kevin Williamson oli jo ennen ensimmäisen elokuvan tekoa laatinut suunnitelman jatko-osaa varten ja kun Scream osoittautui hitiksi ja studio alkoi kyselemään jatko-osan perään, Williamsonilla oli lähes kokonainen käsikirjoitus valmiina. Ongelmia syntyi, kun teksti vuosi julkisuuteen kuvausten alussa, paljastaen uuden murhaajan henkilöllisyyden. Tekstiä pitikin työstää uudestaan kuvausten aikana ja uudet kirjoitukset pidettiin visusti salassa, eivätkä näyttelijätkään saaneet lukea uutta loppuratkaisua ennen kohtauksen kuvaamista. Lopulta Scream 2 saatiin valmiiksi ja se sai ensi-iltansa hieman alle vuotta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen, joulukuussa 1997. Elokuvasta odotettiin niinkin isoa hittiä, että jopa James Bond -filmi Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies - 1997) ja James Cameronin Titanic (1997) siirrettiin viikolla myöhemmäksi kilpailun välttämiseksi. Kumpikin näistä elokuvista tuotti lopulta enemmän kuin Scream 2 (Titanic tuotti yli kymmenkertaisesti sen, mitä Scream 2 sai tahkottua lippuluukuilla), mutta elokuva oli silti iso hitti yli 170 miljoonan dollarin tuloillaan. Kriitikot kehuivat filmiä, mutta leffa sai myös negatiivista palautetta ja jopa Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta uudesta näyttelijätähdestä. Itse näin Scream 2:n ensimmäistä kertaa alkuvuodesta 2016, mutten erityisemmin välittänyt leffasta, enkä ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun Scream-elokuvasarja on saamassa viidennen osan, päätin katsoa aiemmat elokuvat uudestaan. Viikko ensimmäisen Screamin jälkeen katsoin Scream 2:n.

Kaksi vuotta Woodsboron murhien jälkeen Sidney Prescott yrittää keskittyä collegeen uuden poikaystävänsä kanssa. Samalla teattereihin saapuu murhien ja toimittaja Gale Weathersin kirjan pohjalta tehty kauhuelokuva Stab, minkä myötä uusi murhavyyhti alkaa ja Sidney joutuu jälleen taistelemaan hengestään.

Ensimmäisestä elokuvasta selvinneet Sidney Prescott (Neve Campbell), poliisi Dewey (David Arquette), toimittaja Gale Weathers (Courteney Cox) ja kauhunörtti Randy (Jamie Kennedy) tekevät paluun ja joutuvat kohtaamaan uuden murhaajan Ghostface-naamiossa. Sidney on kauhistuttavien tapahtumien seurauksena kasvattanut kovemman nahkan, mutta silti murhaajan pelko on jatkuvasti läsnä. Campbell vakuuttaa toistamiseen pääroolissa ja on hienoa nähdä, kuinka hänen hahmonsa tällä kertaa suhtautuu kaikkeen. Dewey on vieläkin mukavampi persoona kuin viimeksi ja Arquette on vallan mainio edelleen. Arquetten isä Lewis Arquette muuten nähdään uutena poliisikapteenina tässä leffassa. Gale Weathers on yhä aika ärsyttävä, mutta Cox suoriutuu osastaan kunnialla ja pääsee vähitellen muokkaamaan hahmoaan pidettävämpään suuntaan. Randy saa taas esitellä kauhutietämystään ja Kennedy toimii osassaan kenties vielä paremmin kuin viimeksi.

     Uusina hahmoina, eli niin uhreina kuin murhaajaepäiltyinä elokuvassa nähdään mm. Sidneyn uusi poikaystävä Derek (Jerry O'Connell), tämän kaveri Mickey (Timothy Olyphant), Sidneyn kaveri Elise (Hallie McDaniel), sisarkuntalainen CiCi (Sarah Michelle Gellar), toimittaja Debbie (Laurie Metcalf), kuvaaja Joel (Duane Martin), sekä pariskunta Phil ja Maureen (Omar Epps ja Jada Pinkett - nykyään Pinkett Smith). Lisäksi viime leffassa vain pikaisesti nähty Liev Schreiber pääsee kunnolla esille Cotton Wearyna, jota alun perin pidettiin syyllisenä Sidneyn äidin murhasta ja joka nyt yrittää todistella syyttömyyttään. Uusien hahmojen joukosta löytyy joitain kiinnostavia tyyppejä, mutta esimerkiksi poikaystävähahmo Derek jää aika puiseksi, lähinnä O'Connellin roolityön takia. Näyttelijöistä löytyy muutenkin pientä epätasaisuutta, mutta pääasiassa kaikki hoitavat hommansa vähintään kelvollisesti.

Vaikka pidinkin nyt Scream 2:sta enemmän kuin ensimmäisellä katselulla, ei leffa pääse lähellekään ensimmäisen Screamin laadukkuutta ja nokkeluutta. Siinä, missä Scream ravisteli kauhugenreä uuteen uskoon, Scream 2 notkahtelee paikoitellen niiksi filmeiksi ja sortuu niihin kliseisiin ja ongelmiin, joiden kustannuksella alun perin vitsailtiin. Tästäkin osasta löytyy samaa itsetietoisuutta ja hahmot jopa puhuvat pariin otteeseen olevansa jatko-osassa. Ensimmäisen osan kekseliäisyys ja raikas tuulahdus lajityypissä eivät kuitenkaan ole aidosti läsnä tällä kertaa. Vaikka leffasta löytyy heikkoutensa ja kohtauksia, joissa hahmot toimivat raivostuttavan typerästi ja lähestulkoon jopa ansaitsevat tulla puukotetuiksi, on Scream 2 silti kelpo kauhuviihdettä ja kevyesti parempi kuin monet muut kauhuhittien jatko-osat.

Vaikkei elokuvan itsetietoisuus olekaan samaa tasoa ensimmäisen osan kanssa, mukaan mahtuu hilpeää metahuumoria, mistä ensimmäisen osan tapahtumien pohjalta tehty feikkifilmi "Stab" on jo hyvä esimerkki. Sen lisäksi, että leffan ensi-ilta toimii taidokkaasti rakennettuna ja jännittävänä prologina, se myös toimii kommenttina sille, kuinka kieroa on tehdä todellisista, kauhistuttavista murhista viihdettä. Jännittävät hetket eivät lopu prologiin, vaan filmin aikana nähdään useampikin erittäin tiivistunnelmainen kohtaus, joissa Ghostface vainoaa epämiellyttävästi uhriaan puhelimessa, kunnes vihdoin hyökkää. Jännitettä lisäävät hetket, joissa katsoja pääsee näkemään vilauksia Ghostfacesta, joita hahmo ei huomaa. Monia katsojia varmasti ärsyttävät kanssakatsojat, jotka huudahtavat asioita kesken leffan, kuten "murhaaja on takanasi!" mutta tätä katsoessa itse kukin voi huomata syyllistyvänsä samaan. Toistamiseen on myös aivan mahtavaa, että Ghostface ei ole mikään pahuuden ilmentymä ja yliluonnollinen voima, jota ei voi millään pysäyttää, vaan murhaajaa voi satuttaa siinä, missä murhaaja satuttaa uhrejaan. Michael Myers ja Jason Voorhees selviävät luodeista, puukotuksista ja ties mistä, mutta tämä tappaja ei onnistu hommissaan ilman mustelmia ja ruhjeita.

Onkin vain harmi, että elokuvan alkuperäinen käsikirjoitus päätyi yleisön kouriin jo kauan ennen leffan ilmestymistä ja murhaajan identiteettiä täytyi muuttaa. Ensimmäisen osan johtaessa katsojaa taidokkaasti harhaan ja tarjoamalla aidosti häiriintyneen murhaajapaljastuksen, tämänkertainen paljastus ei jaksa shokeerata katsojaa. Syy voi johtua joko käsikirjoituksellisista muutoksista tai ihan vain siitä, ettei Kevin Williamson yksinkertaisesti onnistunut toistamaan temppuaan. Loppuhuipennus paljastuksensa kera ajaa asiansa, mutta ei tarjoa samaa vau-tunnetta. Tunnepuolesta puheenollen, elokuvan isoin heikkous on kummallinen melodraamailu, mihin se vajoaa aika ajoin, kun Ghostface ei ole paikalla piinaamassa hahmoja. Lähes kahden tunnin kestosta voisi helposti leikata joitain hidastempoisia ja hieman jopa pitkäveteisiä pätkiä pois, tiivistäen teoksesta kompaktimman ja mukaansatempaavamman.

Ohjauksesta vastaa onneksi yhä Wes Craven, joka osaa kikkailla tuttujen kauhupiirteiden kanssa, vaikkei löydäkään itsestään samaa innovatiivisuutta kuin viimeksi. Elokuva tehtiin välittömästi ensimmäisen osan jälkeen ja kenties tekijöiden olisi pitänyt pitää pieni hengähdystauko, ennen kuin he hyppäsivät jatko-osan kimppuun. Vaikka on omalla tavallaan hienoa, että Williamsonilla oli heti uusi teksti valmiina studiolle, olisi hänkin voinut hengähtää hetken ja tutkia tarkemmin, mikä ensimmäisessä elokuvassa toimi niin hyvin. Tekniseltä puoleltaan Scream 2 on ihan yhtä laadukas kuin edeltäjänsä. Kuvaus on sujuvaa, lavasteet mainiot ja maskeeraukset hillityn, mutta silti oivallisen rajut. Ghostfacen asu on viimeistään tämän leffan myötä ikoninen osa kauhugenreä. Äänimaailmakin toimii, vaikka tällä kertaa ääniefekteissä hyödynnetyt äkkisäikäytysäänet eivät tunnu yhtä itsetietoisilta kuin viimeksi. Marco Beltrami tunnelmoi toistamiseen musiikkien kanssa ja vaikka hän tekeekin yhä hyvää työtä, itseäni häiritsi useasti leffassa kuultava sävelmä, mikä muistutti itseäni voimakkaasti Twin Peaks -sarjan (1990-2017) tunnusmusiikista.

Yhteenveto: Scream 2 on kelvollinen jatko-osa, joka ei kuitenkaan millään yllä alkuperäisen Screamin tasolle, ei kauhussa, nokkeluudessa, eikä edes itseironisuudessa. Vaikka filmi yrittääkin kovasti vitsailla kauhujatko-osien kustannuksella, pilkka tuntuu aika ajoin kolahtavan omaan nilkkaan, elokuvan ollessa turhankin lähellä pilkankohteitaan. Silti kyseessä on huomattavasti laadukkaampi teos kuin monet kauhuhittien jatko-osat. Murhaajamysteeri on jälleen jännittävää seurattavaa, vaikka lopuksi paljastus tuntuukin hätäiseltä käsikirjoituksen muutokselta (mitä se myös oli). Silloin tällöin elokuva vaipuu oudoksi melodraamaksi, mutta onneksi Ghostfacen iskiessä jännitys kohoaa ja mukana on muutama erityisen karmiva kohtaus. Tutut näyttelijät jatkavat hyvää työtään ja uudet tulokkaat hoitavat hommansa pääasiassa kelvollisesti. Scream 2 jää kauas alkuperäisen Screamin mahtavuudesta, mutta jos innostui alkuperäisestä, kannattaa jatko-osa toki katsoa - se voisi nimittäin olla paljon huonompikin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 2, 1997, Dimension Films, Konrad Pictures, Craven-Maddalena Films, Miramax, Maven Entertainment

Arvostelu: Scream (1996)

SCREAM

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Skeet Ulrich, Courteney Cox, Matthew Lillard, David Arquette, Jamie Kennedy, Rose McGowan, Henry Winkler, W. Earl Brown, Drew Barrymore, Liev Schreiber ja Wes Craven
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

"What's your favorite scary movie?"

Scream on edesmenneen kauhumaestro Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittajan urasta haaveilevan Kevin Williamsonin kiinnostuksesta Gainesvillen viiltäjää kohtaan. Williamson kirjoittikin 18-sivuisen tarinan, mikä kulki nimellä "Scary Movie". Teksti jäi joksikin aikaa pöytälaatikkoon sellaisenaan, kun Williamson kirjoitti Tappavat arvosanat -trilleriä (Teaching Mrs. Tingle - 1999). Kuitenkin kun se jäi tuotantolimboon, Williamson palasi kauhutekstinsä pariin ja muokkasi siitä pidemmän käsikirjoituksen. Samalla Williamson myös kirjoitti juonet kahdelle jatko-osalle, toiveenaan, että hän voisi myydä ideansa studiolle helpommin, kun sillä olisi potentiaalia uudeksi elokuvasarjaksi. Williamson pisti käsikirjoituksen myyntiin kesäkuussa 1995 ja jo pari päivää myöhemmin Paramount Pictures, Universal Pictures ja Miramax kilpailivat leffan oikeuksista. Lopulta Miramax voitti ja Wes Craven palkattiin elokuvan ohjaajaksi. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1996 ja Scream sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli jättimenestys, mitä kriitikotkin kehuivat. Vuosien varrella elokuva on jopa noussut kauhun moderniksi klassikoksi, vaikka samalla se on myös joutunut useasti huonoon valoon, kun Yhdysvalloissa tapahtui muutama murha, joiden tekijät olivat innostuneet leffasta. Itse näin Screamin ensimmäisen kerran loppuvuodesta 2015. Vaikka pidin elokuvasta, katselukokemustani häiritsi se, että olin sitä ennen nähnyt useasti leffan parodiaversion, Scary Movien (2000). Tiesin siis juonen lähes kokonaan etukäteen, minkä lisäksi en voinut olla miettimättä, kuinka eri kohtauksista tehtiin pilkkaa. Olen katsonut leffan kerran uudestaan ja katsonut myös sen jatko-osat. Nyt kun leffasarja on jälleen jatkumassa viidennen osan voimin, päätin katsoa elokuvat taas uudestaan, valmistautumisena uuteen Screamiin.

Kun kaksi high school -opiskelijaa murhataan raa'asti, Sidney Prescott ja hänen ystävänsä yrittävät selvittää, kuka on mystinen Ghostface-naamaria käyttävä murhaaja?

Woodsboron murhaajamysteeriä ryhtyvät selvittämään Sidney Prescott (Neve Campbell), hänen poikaystävänsä Billy (Skeet Ulrich), heidän kaverinsa Stu (Matthew Lillard), Randy (Jamie Kennedy) ja Tatum (Rose McGowan), jälkimmäisen apulaissheriffi-veli Dewey (David Arquette) ja ylimielinen toimittaja Gale Weathers (Courteney Cox). Aika tylsää ja sivuun jäävää Tatumia ja Stun ajoittaisia ärsyttäviä outouksia lukuunottamatta hahmogalleria on yllättävänkin mainio kauhuleffaksi. Sidneytä piinaa hänen äitinsä kuolema vuotta aiemmin, mikä palaa hänen mieleensä voimakkaasti, kun uusia murhia alkaa tapahtua. Campbell suoriutuu pääosasta mainiosti, luoden uudenlaisen kauhun naispäähahmon perinteisten "scream queenien" keskelle. Billy on aika limainen ja tökerö poikaystävä, mitä Ulrich tulkitsee oivallisesti. Stun sekoiluista on vaikea sanoa, mitkä olivat käsikirjoituksessa ja mitkä vain Lillardin innostunutta irrottelua. Kennedy on veikeä kauhufani Randyna, joka tuntee lajityypin kuin omat taskunsa ja onkin heti pohtimassa murhia hittikauhuelokuvien kautta. Arquette toimii sujuvasti apulaissheriffinä, joka yrittää osoittaa kykynsä. Herkullisimman roolityön taitaa kuitenkin tehdä Frendit-sarjan (Friends - 1994-2004) tähti Courteney Cox omaa etuaan ajavana ja mahtavan inhottavana toimittaja Gale Weathersina.

     Lisäksi E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) lapsitähtenä ja Charlien enkelit -leffoista (Charlie's Angels - 2000-2003) parhaiten tunnettu Drew Barrymore nähdään elokuvan alussa uhriksi joutuvana Casey Beckerinä, Manaajan (The Exorcist - 1973) riivattua tyttöä esittävä Linda Blair esiintyy nopeasti reportterina, minkä lisäksi leffan ohjaaja Wes Craven hauskassa pikkuroolissa koulun vahtimestarina, joka on pukeutunut samalla tavalla kuin Cravenin upean Painajainen Elm Streetillä -leffan (A Nightmare on Elm Street - 1984) kauhuhahmo Freddy Krueger.

Jotta Screamin hienous voi todella avautua katsojalle, on katsojan täytynyt nähdä useita ikonisimpia kauhu- ja etenkin slasher-klassikoita, joihin tässä filmissä viitataan monin tavoin. Elokuva julkaistiin aikana, jolloin kauhugenre oli selvässä alamäessä, lajityypin koostuessa lähinnä Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978), Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980) ja Painajainen Elm Streetillä -elokuvien monista, toinen toistaan heikommista jatko-osista, jotka lähinnä kierrättivät kliseitä laiskasti, yrittämättä luoda mitään uutta puhki kulutetulta tuntuvaan lajityyppiin. Sitten Williamson kirjoitti Screamin ja Wes Craven ohjasi sen, ja se oli juuri sitä, mitä kauhugenre tarvitsi. Kyseessä on kauhuelokuva kauhufaneilta kauhufaneille. Scream on täysin itsetietoisesti ja itseironisesti tehty leffa, joka leikittelee lajityypin kliseillä, kääntää asioita päälaelleen ja on muutenkin raikas tuulahdus genressä.

Vaikka elokuva jatkuvasti iskeekin katsojalle silmää viittauksillaan (Craven Krueger-asussa ei jää ainoaksi kerraksi) ja on paikoitellen aika kieli poskessa tehty, ei se todellakaan ole mitään puhdasta parodiaa. Sekaan mahtuu joitain hauskoja juttuja, mutta tästä huolimatta Craven on kuitenkin halunnut tehdä puhdasverisen kauhuelokuvan. Eritoten Screamin avauskohtaus sisältää erinomaisesti rakennettua ja yhä vain piinaavammaksi muuttuvaa jännitystä. Kohtaus on täysin ymmärrettävästi jäänyt elämään lajityypin historiaan. Muutenkin mukana on useita tiivistunnelmaisia kohtauksia ja katsoja todella saa jännittää hahmojen selviämisen puolesta. Leffa myös tekee selväksi, ettei se tapa hahmojaan samalla ideologialla kuin juurikin ne hittielokuvien mitäänsanomattomat jatko-osat, vaan se tarjoaa yllätyksiä siinä, ketkä pääsevät hengestään.

Iso osa leffan viehätyksestä syntyy myös sen salaperäisestä murhaajasta, joka pukeutuu ikoniseksi muodostuneeseen Ghostface-naamariin ja mustaan kaapuun. Toisin kuin Halloweenit, Elm Streetit jne., joissa on selvää, kuka murhaaja on, Screamissa tarina rakentuukin sen mysteerin varaan, kuka oikein piilee maskin takana? Vaikken tietenkään tässä arvostelussa paljasta, kuka murhaaja todellisuudessa on, sanon sen, että minusta on aivan fantastisen upeaa, että kyseessä on tavallinen ihminen. Michael Myersista ja Jason Voorheesista muodostui nopeasti yli-inhimillisiä olentoja, mutta Screamin murhaaja on täysin eri maata. Hahmo saattaa kompastella jahdatessaan uhriaan, hänet voi kaataa nurin ja hänet voi päihittää ainakin hetkellisesti oveluudella. Se, että kyseessä on tavallinen ihminen, joka saattaa töpeksiä kuten uhrinsa, lisää hahmoon todella paljon kiehtovuutta ja tekee hänestä täysin omalaatuisen kauhuikonin.

Ohjaaja Wes Cravenin rakentama tunnelma on aivan mahtava. Kauhu kohtaa kiehtovasti koukuttavan mysteerin, mitä vain vahvistaa Marco Beltramin säveltämä aavemainen musiikki. Craven oli kymmenen vuotta aiemmin luomassa yhtä aikansa suosituinta kauhusarjaa, Painajainen Elm Streetillä, mutta Screamissa hän tokaisee hahmojen repliikkien kautta suoraan mielipiteensä kymmenen vuoden varrella ilmestyneistä jatko-osista. Yksi hahmoista nimittäin sanoo, että "ensimmäinen Elm Street oli hyvä, loput roskaa". Leffan osuva, mutta toisaalta myös rakastava piikittely osuu täysin maaliinsa. Selvistä silmäniskuista huolimatta Craven tai käsikirjoittaja Williamson eivät mene liian pitkälle. Hahmot kyllä puhuvat kuin tiedostaisivat olevansa kauhuelokuvassa, mutta eivät sentään käänny puhumaan suoraan yleisölle, murtaen maagista neljättä seinää.

Lisäksi elokuvan tekninen toteutus on oivallinen. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on useita tyylikkäitä otoksia, mitkä ovat vielä valaistu näyttävästi. Leikkauskin on taidokasta ja tekijät tietävät, milloin näyttää Ghostfacen tekoja kaikessa kauheudessaan ja milloin leikata lyhyeen ja antaa katsojan mielikuvituksen viedä tapahtuma loppuun. Veriset maskeeraukset ovat mainiot, lavasteet myös. Äänimaailmakin toimii, etenkin kun siinä hyödynnetään kauhun kliseisiä kilahduksia, veitsen sivalluksia ja säikäyttäviä kolahduksia, mitkä olivatkin tietty kissan syytä... kunnes murhaaja ilmestyy nurkan takaa ja katsoja säikähtää pahemmin.

Yhteenveto: Scream on loistokas kauhuelokuva, jonka keino ravistella lajityyppiään tehoaa yhä 25 vuotta ilmestymisen jälkeen. Elokuva ottaa vekkulimaisesti monet kauhuklassikot ja niiden tusinatavara-jatko-osat piikittelyn alle, huomioiden genren useita kliseitä ja pöljyyksiä. Täyttä parodiaa leffa ei kuitenkaan ole, vaan se onnistuu huumorinsakin kera tarjoamaan kunnon kauhua. Jännittäviä ja karmivia hetkiä on luvassa paljon ja tässä elokuvassa jopa välittää hahmojen selviytymisen puolesta. Vahvan lisänsä tarinaan tuo sen mysteeripuoli, kun hahmot yrittävät selvittää murhaajan identiteettiä. Hienoa murhaajassa on hänen inhimillisyytensä. Tietty kömpelyys tarjoaa paljon ja erottaa Ghostfacen muista kauhuikoneista. Wes Cravenin ohjaus on esimerkillistä ja Kevin Williamsonin käsikirjoitus varsin nokkela. Kaikin puolin Scream on yksi lajityyppinsä parhaista teoksista, joka ei vain vitsaillut kauhukliseiden kustannuksella, vaan auttoi kääntämään genren kohti uutta nousua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream, 1996, Dimension Films, Woods Entertainment