Normal (2025) - elokuva-arvostelu

NORMAL

Ohjaus: Ben Wheatley

Näyttelijät: Bob Odenkirk, Ryan Allen, Billy MacLellan, Reena Jolly, Brendan Fletcher, Jess McLeod, Lena Headey, Henry Winkler, Peter Shinkoda ja Takahiro Inoue

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Normal on Bob Odenkirkin tähdittämä uusi toimintakomedia. Derek Kolstad kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen jo joitain vuosia sitten ja kun hänen toista käsikirjoitustaan, Nobodya (2021) kuvattiin, hän tapasi kyseisen elokuvan päätähti Odenkirkin, esitellen Normal-tekstinsä näyttelijälle. Odenkirk innostui ja yhdessä he ryhtyivät viilaamaan sitä. He saivat rahoituksen ja tekijätiimin kasaan ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024. Maailmanensi-iltansa Normal sai syyskuussa 2025 Toronton elokuvajuhlilla Kanadassa ja nyt elokuva on saapunut Suomeen Amazon Prime Video -suoratoistopalvelun kautta. Itse pidin Nobodysta ja sen jatko-osasta Nobody 2:sta (2025), joten kiinnostuin heti, kun luin Odenkirkin ja Kolstadin tehneen uuden toimintaleffan niiden lisäksi. Katsoinkin Normalin pian sen jälkeen, kun olin huomannut elokuvan saapuneen Prime Videon valikoimaan.

Ulysses Richardson pestataan pienen minnesotalaiskaupunki Normalin väliaikaiseksi seriffiksi. Siellä hän saa kuitenkin pian huomata, ettei kaupunki ole yhtään niin normaali kuin nimi antaa ymmärtää...

Elokuvan pääroolissa Normal-kaupungin väliaikaisseriffinä Ulysses Richarsonina nähdään tosiaan Nobody-leffojakin tähdittänyt Bob Odenkirk, joka osoittaa jälleen, että 60 ei ole ikä eikä mikään. Karismaattinen Odenkirk on väkevässä vedossa, joskin hänen hahmonsa ei ole samanlainen tehotappaja kuin Nobodyn Hutch. Ulysses on kuitenkin valmis tekemään kaikkensa pysyäkseen elossa, kun täysin yllättäen kaupungin todellinen puoli paljastuu ja meno muuttuu puhtaaksi selviytymistaisteluksi. Ulysses on kiinnostava päähenkilö, jota piinaa menneisyyden trauma, josta ei tosin saada ihan niin paljon irti kuin voisi toivoa.

     Normalissa Ulysses tapaa muun muassa kaupungin pormestari Kibnerin (Henry Winkler), apulaisseriffit Blainen (Ryan Allen) ja Miken (Billy MacLellan), baarimikko Moiran (Lena Headey), edesmenneen seriffin lapsen Alexin (Jess McLeod), pankissa työskentelevän Joen (Peter Shinkoda), sekä kaupungin läpi matkaavan parin Lorin (Reena Jolly) ja Keithin (Brendan Fletcher). Suuri osa kaupungin asukkaista ei ole sitä, miltä aluksi vaikuttaa ja näyttelijät tulkitsevat oivallisesti monisävyisiä hahmojaan. Sivunäyttelijöistä etenkin komediasarjoista, kuten Sukuviasta (Arrested Development - 2003-2019) ja Barrysta (2018-2023) tuttu Winkler on lystikäs varsin inhottavana johtohahmona.

Normal osoittautui kelvolliseksi toimintaelokuvaksi, ripauksella mainiota mustaa huumoria. Elokuva käyttää oman tovinsa esitelläkseen nimikkokaupungin ja sen asukkaat niin Ulyssesille kuin katsojalle, ennen kuin matto kiskaistaan jalkojen alta ja loppuleffa tarjoaakin sitten aikamoista räiskintää ja ryskettä. Ihmisiä pistetään hengiltä reippaalla kädellä ja aika mielikuvituksellisilla ja synkällä tavalla jopa huvittavillakin keinoilla. Elokuva on vielä maltettu pitää sopivan napakkana ja ytimekäs puolitoistatuntinen on juuri passeli mitta tälle humoristiselle jännitysnäytelmälle.

Vaikka Normal toimii jo tällaisenaan, jokin sitä tuntuu kaiken aikaa estävän yltämästä täyteen potentiaaliinsa. Toiminnasta, komediasta ja dramaattisemmista puolista voisi helposti saada vielä enemmän irti ja tällaisenaan leffa tuntuu aika ajoin pidättelevän paukkujaan, vaikka samalla se onnistuukin tarjoamaan viihdyttävää mäiskettä. Ensimmäinen tunti on vielä oikein mainio, mutta viimeisen puolituntisen tapa viedä tarina päätökseen tuntuu aavistuksen kömpelöltä, aivan kuin Kolstad ja Odenkirk eivät olisi täysin olleet varmoja siitä, kuinka leffan pitäisi huipentua. Vaikkei Normal tehnytkään erityistä vaikutusta, on se silti oikein menevä kertakäyttöraina.

Elokuvan on ohjannut Ben Wheatley, joka tunnetaan toiminnallisista leffoista kuten Free Firesta (2016), mutta jonka filmografiaan mahtuu myös sellainen emämunaus kuin Meg 2: The Trench (2023). Wheatley hoitaa hommansa pääasiassa sujuvasti, vaikka meno kaipaisi kenties hitusen enemmän pilkettä silmäkulmaansa. Teknisesti Normal toimii kivasti. Elokuva on hyvin kuvattu ja kaupungista on saatu miljöönä sopivan ankean harmaa ja kylmän talvinen. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus pätevää ja maskeeraukset passelin rujot. Tehosteet näyttävät suurimmaksi osaksi onnistuneilta ja äänimaailma rymistelee väkevästi menemään. Harry Gregson-Williamsin ja Ryder McNairin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Normal, Yhdysvallat, 2025, OPE Partners, QWGmire, WME Independent

Klik! (Click - 2006) - elokuva-arvostelu

KLIK!

CLICK

Ohjaus: Frank Coraci

Näyttelijät: Adam Sandler, Christopher Walken, Kate Beckinsale, Henry Winkler, Julie Kavner, David Hasselhoff, Sean Astin, Jennifer Coolidge, Danielle Tatum McCann, Joseph Castanon, Lorraine Nicholson, Jonah Hill, Katie Cassidy, Jake Hoffman, Cameron Monaghan, Sally Insul, Nick Swardson, Jana Kramer, Rob Schneider, Terry Crews ja James Earl Jones

Genre: komedia, draama, scifi

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 7

Click, eli suomalaisittain Klik! on Adam Sandlerin tähdittämä scifi- ja draamaelementtejä sisältävä komediaelokuva. Steve Koren ja Mark O'Keefe keksivät idean leffaan William Bennettin antologiakirja The Book of Virtues: A Treasury of Great Moral Storiesin (1993) tarinasta The Magic Thread. He työstivät käsikirjoituksen ja saivat Sony Picturesin innostumaan siitä. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2005 ja lopulta Klik! sai maailmanensi-iltansa 14. kesäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta nuivan vastaanoton, mutta se oli taloudellinen menestys ja sai parhaan maskeerauksen Oscar-ehdokkuuden. Itse näin Klikin jo lapsena ja pidin siitä paljon. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Arkkitehti Michael Newman ei osaa tasapainotella elämässä perheensä ja työnsä välillä. Hänen maailmansa kuitenkin mullistuu, kun hän saa käsiinsä yleiskaukosäätimen, jolla hän pystyy kontrolloimaan niin televisiota kuin muutakin elämäänsä ympärillään.

Adam Sandler näyttelee Michael Newmania, arkkitehtiä ja perheenisää, joka on aikamoisen burnoutin partaalla. Hän yrittää olla mahdollisimman hyvä perheelleen, mutta samalla hän on todella lähellä kunnon läpimurtoa töissä, mikä ampaisisi hänet kohti tavoitteitaan ja niinpä hänestä onkin tullut pakkomielteinen hommistaan. Tämä puolestaan ajaa häntä kauemmas vaimostaan Donnasta (Kate Beckinsale) ja lapsistaan Benistä (Joseph Castanon) ja Samanthasta (Danielle Tatum McCann), vaikka miehen aikomus on nimenomaan tarjota heille parempi elämä. Sandler on roolissaan pääasiassa hyvä, vaikka häneltä löytyykin tuttuja, hiukan ärsyttäviä maneereita myös tässä. Beckinsale on kelpo Michaelin yhä vain turhautuneempana vaimona.

     Elokuvassa nähdään myös Henry Winkler ja Julie Kavner Michaelin vanhempina Tedinä ja Trudynä, Jennifer Coolidge Donnan parhaana ystävänä Janinena, David Hasselhoff Michaelin pomona John Ammerina, Sean Astin Ben-pojan uintiopettaja Billinä, sekä Christopher Walker Bed Bath & Beyondin varastossa työskentelevänä Mortyna, joka antaa Michaelille ihmeellisen kaukosäätimen, jolla hän pystyy kontrolloimaan elämäänsä. Lisäksi esimerkiksi Gotham-sarjan (2014-2019) "Jokerina" tunnettu Cameron Monaghan tekee yhden ensimmäisistä rooleistaan naapurin raivostuttavana Kevin-poikana. Sivunäyttelijät irrottelevat passelisti rooleissaan - erityisesti Coolidge ja Hasselhoff.

Klik! sisältää mielestäni Adam Sandlerin filmografian parhaan tarinaidean, eikä ihme että Sony Pictures tarttui tähän Steve Korenin ja Mark O'Keefen kertomukseen - saman duon kynästä syntyi pari vuotta aiemmin Jim Carreyn menestyskomedia Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003), jossa elämäänsä turhautunut mattimeikäläinen sai Jumalan voimat. Kukapa ei olisi joskus haaveillut olevansa paremmin hallinnassa omasta elämästään? Kukapa ei joskus toivoisi voivansa hypätä yli päivien tylsiä puolia? Kukapa ei joskus haluaisi pystyä kirjaimellisesti hiljentämään ihmistä, jonka juttuja ei jaksaisi kuunnella? Mitä jos olisi olemassa kaukosäädin, joka mahdollistaa kaiken tämän? Aivan mahtava idea - ainakin elokuvan tarinaksi.

On hupaisaa seurata, kun Michael ottaa kaukosäätimen käyttöönsä alun epäuskosta huolimatta ja alkaakin vähittelen käyttämään sitä yhä enemmän arjessa. Vähitellen komedia saa kuitenkin väistyä, kun mies huomaa hyppivänsä yli merkittäviä hetkiä elämästään. Pienten alakouluikäisten muksujen sijaan edessä onkin yhtäkkiä pari nuorta aikuista ja peiliin katsoessa rypyt ja harmaat hiukset ovat lisääntyneet. Siinä, missä Klikin ensimmäinen puolisko menee huumorin parissa, toinen puolisko on huomattavasti draamapainotteisempi ja mielestäni juuri tällä toisella puoliskolla elokuva pääsee kunnolla vauhtiin. Meno synkkenee yllättävänkin paljon ja loppusuoralla voi jopa huomata pyyhkivänsä kyyneliä poskiltaan. Ja sitä reaktiota eivät Sandlerin elokuvat yleensä aiheuta.

Klik! on mielestäni edelleen yksi Sandlerin parhaista elokuvista, etenkin kun katsoo, millaisia mätäpaiseita hän on tähdittänyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Siitä löytyy kuitenkin omat vikansa ja etenkin näin 20 vuotta myöhemmin katsottuna sen ensimmäiseltä puoliskolta löytyy useita vaivaannuttavan huonosti vanhentuneita vitsejä, joista Rob Schneider arabiprinssi Habeeboona on pahin. Nämä onneksi uupuvat toiselta puoliskolta ja mielestäni leffa paranee kaikin puolin edetessään.

Juan José Campanellan oli alun perin tarkoitus ohjata Klik!, mutta hän lopulta jätti projektin ja tilalle astui Frank Coraci, joka oli aiemmin tehnyt Sandlerin kanssa komediat The Wedding Singerin (1998) ja Juomahemmon (The Waterboy - 1998). Coraci näyttää kyntensä, siirtyessään sulavasti häröstä huumorista traagiseen draamaan, mitä tukee Korenin ja O'Keefen teksti. Käsikirjoitus sisältää mainioita teemoja siitä, että hetkessä on hyvä elää ja pitäisi osata arvostaa sitä mitä on jo, eikä aina vain tavoitella jotain mitä ei vielä ole. Klik! on myös teknisesti pääasiassa hyvin tehty. Se on oivallisesti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustus on pätevää. Tietokonetehosteita hyödynnetään kekseliäästi, kun Michael esimerkiksi pysäyttää tai pikakelaa maailmaa ympärillään. Äänimaailma on osaavasti työstetty Rupert Gregson-Williamsin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Click, 2006, Columbia Pictures, Revolution Studios, Happy Madison Productions, Original Film

Arvostelu: Scream (1996)

SCREAM

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Skeet Ulrich, Courteney Cox, Matthew Lillard, David Arquette, Jamie Kennedy, Rose McGowan, Henry Winkler, W. Earl Brown, Drew Barrymore, Liev Schreiber ja Wes Craven
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

"What's your favorite scary movie?"

Scream on edesmenneen kauhumaestro Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittajan urasta haaveilevan Kevin Williamsonin kiinnostuksesta Gainesvillen viiltäjää kohtaan. Williamson kirjoittikin 18-sivuisen tarinan, mikä kulki nimellä "Scary Movie". Teksti jäi joksikin aikaa pöytälaatikkoon sellaisenaan, kun Williamson kirjoitti Tappavat arvosanat -trilleriä (Teaching Mrs. Tingle - 1999). Kuitenkin kun se jäi tuotantolimboon, Williamson palasi kauhutekstinsä pariin ja muokkasi siitä pidemmän käsikirjoituksen. Samalla Williamson myös kirjoitti juonet kahdelle jatko-osalle, toiveenaan, että hän voisi myydä ideansa studiolle helpommin, kun sillä olisi potentiaalia uudeksi elokuvasarjaksi. Williamson pisti käsikirjoituksen myyntiin kesäkuussa 1995 ja jo pari päivää myöhemmin Paramount Pictures, Universal Pictures ja Miramax kilpailivat leffan oikeuksista. Lopulta Miramax voitti ja Wes Craven palkattiin elokuvan ohjaajaksi. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1996 ja Scream sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli jättimenestys, mitä kriitikotkin kehuivat. Vuosien varrella elokuva on jopa noussut kauhun moderniksi klassikoksi, vaikka samalla se on myös joutunut useasti huonoon valoon, kun Yhdysvalloissa tapahtui muutama murha, joiden tekijät olivat innostuneet leffasta. Itse näin Screamin ensimmäisen kerran loppuvuodesta 2015. Vaikka pidin elokuvasta, katselukokemustani häiritsi se, että olin sitä ennen nähnyt useasti leffan parodiaversion, Scary Movien (2000). Tiesin siis juonen lähes kokonaan etukäteen, minkä lisäksi en voinut olla miettimättä, kuinka eri kohtauksista tehtiin pilkkaa. Olen katsonut leffan kerran uudestaan ja katsonut myös sen jatko-osat. Nyt kun leffasarja on jälleen jatkumassa viidennen osan voimin, päätin katsoa elokuvat taas uudestaan, valmistautumisena uuteen Screamiin.

Kun kaksi high school -opiskelijaa murhataan raa'asti, Sidney Prescott ja hänen ystävänsä yrittävät selvittää, kuka on mystinen Ghostface-naamaria käyttävä murhaaja?

Woodsboron murhaajamysteeriä ryhtyvät selvittämään Sidney Prescott (Neve Campbell), hänen poikaystävänsä Billy (Skeet Ulrich), heidän kaverinsa Stu (Matthew Lillard), Randy (Jamie Kennedy) ja Tatum (Rose McGowan), jälkimmäisen apulaissheriffi-veli Dewey (David Arquette) ja ylimielinen toimittaja Gale Weathers (Courteney Cox). Aika tylsää ja sivuun jäävää Tatumia ja Stun ajoittaisia ärsyttäviä outouksia lukuunottamatta hahmogalleria on yllättävänkin mainio kauhuleffaksi. Sidneytä piinaa hänen äitinsä kuolema vuotta aiemmin, mikä palaa hänen mieleensä voimakkaasti, kun uusia murhia alkaa tapahtua. Campbell suoriutuu pääosasta mainiosti, luoden uudenlaisen kauhun naispäähahmon perinteisten "scream queenien" keskelle. Billy on aika limainen ja tökerö poikaystävä, mitä Ulrich tulkitsee oivallisesti. Stun sekoiluista on vaikea sanoa, mitkä olivat käsikirjoituksessa ja mitkä vain Lillardin innostunutta irrottelua. Kennedy on veikeä kauhufani Randyna, joka tuntee lajityypin kuin omat taskunsa ja onkin heti pohtimassa murhia hittikauhuelokuvien kautta. Arquette toimii sujuvasti apulaissheriffinä, joka yrittää osoittaa kykynsä. Herkullisimman roolityön taitaa kuitenkin tehdä Frendit-sarjan (Friends - 1994-2004) tähti Courteney Cox omaa etuaan ajavana ja mahtavan inhottavana toimittaja Gale Weathersina.

     Lisäksi E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) lapsitähtenä ja Charlien enkelit -leffoista (Charlie's Angels - 2000-2003) parhaiten tunnettu Drew Barrymore nähdään elokuvan alussa uhriksi joutuvana Casey Beckerinä, Manaajan (The Exorcist - 1973) riivattua tyttöä esittävä Linda Blair esiintyy nopeasti reportterina, minkä lisäksi leffan ohjaaja Wes Craven hauskassa pikkuroolissa koulun vahtimestarina, joka on pukeutunut samalla tavalla kuin Cravenin upean Painajainen Elm Streetillä -leffan (A Nightmare on Elm Street - 1984) kauhuhahmo Freddy Krueger.

Jotta Screamin hienous voi todella avautua katsojalle, on katsojan täytynyt nähdä useita ikonisimpia kauhu- ja etenkin slasher-klassikoita, joihin tässä filmissä viitataan monin tavoin. Elokuva julkaistiin aikana, jolloin kauhugenre oli selvässä alamäessä, lajityypin koostuessa lähinnä Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978), Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980) ja Painajainen Elm Streetillä -elokuvien monista, toinen toistaan heikommista jatko-osista, jotka lähinnä kierrättivät kliseitä laiskasti, yrittämättä luoda mitään uutta puhki kulutetulta tuntuvaan lajityyppiin. Sitten Williamson kirjoitti Screamin ja Wes Craven ohjasi sen, ja se oli juuri sitä, mitä kauhugenre tarvitsi. Kyseessä on kauhuelokuva kauhufaneilta kauhufaneille. Scream on täysin itsetietoisesti ja itseironisesti tehty leffa, joka leikittelee lajityypin kliseillä, kääntää asioita päälaelleen ja on muutenkin raikas tuulahdus genressä.

Vaikka elokuva jatkuvasti iskeekin katsojalle silmää viittauksillaan (Craven Krueger-asussa ei jää ainoaksi kerraksi) ja on paikoitellen aika kieli poskessa tehty, ei se todellakaan ole mitään puhdasta parodiaa. Sekaan mahtuu joitain hauskoja juttuja, mutta tästä huolimatta Craven on kuitenkin halunnut tehdä puhdasverisen kauhuelokuvan. Eritoten Screamin avauskohtaus sisältää erinomaisesti rakennettua ja yhä vain piinaavammaksi muuttuvaa jännitystä. Kohtaus on täysin ymmärrettävästi jäänyt elämään lajityypin historiaan. Muutenkin mukana on useita tiivistunnelmaisia kohtauksia ja katsoja todella saa jännittää hahmojen selviämisen puolesta. Leffa myös tekee selväksi, ettei se tapa hahmojaan samalla ideologialla kuin juurikin ne hittielokuvien mitäänsanomattomat jatko-osat, vaan se tarjoaa yllätyksiä siinä, ketkä pääsevät hengestään.

Iso osa leffan viehätyksestä syntyy myös sen salaperäisestä murhaajasta, joka pukeutuu ikoniseksi muodostuneeseen Ghostface-naamariin ja mustaan kaapuun. Toisin kuin Halloweenit, Elm Streetit jne., joissa on selvää, kuka murhaaja on, Screamissa tarina rakentuukin sen mysteerin varaan, kuka oikein piilee maskin takana? Vaikken tietenkään tässä arvostelussa paljasta, kuka murhaaja todellisuudessa on, sanon sen, että minusta on aivan fantastisen upeaa, että kyseessä on tavallinen ihminen. Michael Myersista ja Jason Voorheesista muodostui nopeasti yli-inhimillisiä olentoja, mutta Screamin murhaaja on täysin eri maata. Hahmo saattaa kompastella jahdatessaan uhriaan, hänet voi kaataa nurin ja hänet voi päihittää ainakin hetkellisesti oveluudella. Se, että kyseessä on tavallinen ihminen, joka saattaa töpeksiä kuten uhrinsa, lisää hahmoon todella paljon kiehtovuutta ja tekee hänestä täysin omalaatuisen kauhuikonin.

Ohjaaja Wes Cravenin rakentama tunnelma on aivan mahtava. Kauhu kohtaa kiehtovasti koukuttavan mysteerin, mitä vain vahvistaa Marco Beltramin säveltämä aavemainen musiikki. Craven oli kymmenen vuotta aiemmin luomassa yhtä aikansa suosituinta kauhusarjaa, Painajainen Elm Streetillä, mutta Screamissa hän tokaisee hahmojen repliikkien kautta suoraan mielipiteensä kymmenen vuoden varrella ilmestyneistä jatko-osista. Yksi hahmoista nimittäin sanoo, että "ensimmäinen Elm Street oli hyvä, loput roskaa". Leffan osuva, mutta toisaalta myös rakastava piikittely osuu täysin maaliinsa. Selvistä silmäniskuista huolimatta Craven tai käsikirjoittaja Williamson eivät mene liian pitkälle. Hahmot kyllä puhuvat kuin tiedostaisivat olevansa kauhuelokuvassa, mutta eivät sentään käänny puhumaan suoraan yleisölle, murtaen maagista neljättä seinää.

Lisäksi elokuvan tekninen toteutus on oivallinen. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on useita tyylikkäitä otoksia, mitkä ovat vielä valaistu näyttävästi. Leikkauskin on taidokasta ja tekijät tietävät, milloin näyttää Ghostfacen tekoja kaikessa kauheudessaan ja milloin leikata lyhyeen ja antaa katsojan mielikuvituksen viedä tapahtuma loppuun. Veriset maskeeraukset ovat mainiot, lavasteet myös. Äänimaailmakin toimii, etenkin kun siinä hyödynnetään kauhun kliseisiä kilahduksia, veitsen sivalluksia ja säikäyttäviä kolahduksia, mitkä olivatkin tietty kissan syytä... kunnes murhaaja ilmestyy nurkan takaa ja katsoja säikähtää pahemmin.

Yhteenveto: Scream on loistokas kauhuelokuva, jonka keino ravistella lajityyppiään tehoaa yhä 25 vuotta ilmestymisen jälkeen. Elokuva ottaa vekkulimaisesti monet kauhuklassikot ja niiden tusinatavara-jatko-osat piikittelyn alle, huomioiden genren useita kliseitä ja pöljyyksiä. Täyttä parodiaa leffa ei kuitenkaan ole, vaan se onnistuu huumorinsakin kera tarjoamaan kunnon kauhua. Jännittäviä ja karmivia hetkiä on luvassa paljon ja tässä elokuvassa jopa välittää hahmojen selviytymisen puolesta. Vahvan lisänsä tarinaan tuo sen mysteeripuoli, kun hahmot yrittävät selvittää murhaajan identiteettiä. Hienoa murhaajassa on hänen inhimillisyytensä. Tietty kömpelyys tarjoaa paljon ja erottaa Ghostfacen muista kauhuikoneista. Wes Cravenin ohjaus on esimerkillistä ja Kevin Williamsonin käsikirjoitus varsin nokkela. Kaikin puolin Scream on yksi lajityyppinsä parhaista teoksista, joka ei vain vitsaillut kauhukliseiden kustannuksella, vaan auttoi kääntämään genren kohti uutta nousua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream, 1996, Dimension Films, Woods Entertainment