Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen (Wes Craven's New Nightmare - 1994) - elokuva-arvostelu

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ 7: UUSI PAINAJAINEN

WES CRAVEN'S NEW NIGHTMARE

Ohjaus: Wes Craven

Näyttelijät: Heather Langenkamp, Miko Hughes, Robert Englund, John Saxon, Tracy Middendorf, David Newsom, Fran Bennett, Wes Craven, Robert Shaye, Matt Winston, Rob LaBelle ja Lin Shaye

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 18

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Craven ei kuitenkaan pitänyt jatko-osa Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn koston (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985) käsikirjoituksesta, joten hän kieltäytyi sen ohjaamisesta. Craven oli kuitenkin kehitellyt omaa ideaansa jatko-osasta, joka liikkuisi erikoisilla metatasoilla ja ehdotti sitä New Line Cinemalle, kun yhtiö pyysi häntä ohjaamaan kolmannen elokuvan, Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors - 1987), mutta yhtiö torjui idean ja Craven kieltäytyi jälleen ohjaamisesta. Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias (A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master - 1988) oli vielä hitti, mutta kun Painajainen Elm Streetillä 5 - Painajaisten lapsi (A Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child - 1989) ja Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema (Freddy's Dead: The Final Nightmare - 1991) pärjäsivät toivottua heikommin, New Line Cinema palasi Cravenin juttusille ja tarjosi ohjaajalle mahdollisuutta toteuttaa aiemman villin ideansa. Craven ryhtyikin toimeen ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1994. Lopulta Wes Craven's New Nightmare, eli suomalaisittain Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen sai ensi-iltansa saman vuoden lokakuussa. Elokuva oli taloudellisesti sarjan huonoiten menestyvä osa, mutta se sai parasta palautetta kriitikoilta sitten alkuperäisen elokuvan ja sen ympärille on muodostunut oma vannoutunut fanikuntansa. Itse olin aiemmin nähnyt sarjasta vain muutaman osan ja kun huomasin alkuperäisen Painajaisen Elm Streetillä täyttävän viime vuonna 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Pidin ensimmäisestä ja kolmannesta leffasta, mutta muut osat jättivät minut kylmäksi. Aloitin silti uteliain mielin Uuden painajaisen katselun, koska olin kuullut siitä paljon hyvää.

Painajainen Elm Streetillä -elokuvasarjan kymmenvuotisjuhla lähestyy ja alkuperäistä elokuvaa tähdittänyt Heather Langenkamp alkaa nähdä painajaisia Freddy Kruegerista. Onko elokuvien murhaaja tunkeutumassa todelliseen maailmaan?

Kuten jo erikoisesta juonikuvauksesta voi päätellä, alkuperäistä Painajaista Elm Streetillä tähdittänyt ja myös kolmososa Unien sotureissa näytellyt Heather Langenkamp ei palaa rooliinsa Nancy Thompsoniksi, vaan näyttelee Uudessa painajaisessa itseään - tai no, hitusen fiktiivistä versiota itsestään. Kuten tosielämän Langenkamp, myös elokuvan Heather on naimisissa elokuvien parissa työskentelevän miehen kanssa, joskin leffan Chase-mies on erikoistehostetyöntekijä, eikä maskeeraaja, kuten tosielämän Langenkampin mies David LeRoy Anderson. Tosielämässä Langenkamp oli saanut ikävän stalkkerin, näyteltyään Just the Ten of Us -komediasarjassa (1988-1990) ja piina meni siihen pisteeseen, että nainen joutui muuttamaan Isoon-Britanniaan Yhdysvalloista. Langenkamp halusi aspektin mukaan elokuvaan ja niinpä Heatherin rauhaa rikkovat ikävät puhelut. Langenkamp ei valitettavasti ole näyttelijänä juurikaan petrannut vuosien saatossa, eikä hän erityisemmin vaikuta tälläkään kertaa, mutta ajaa silti asiansa passelisti. Parhaiten Langenkamp tulkitsee huolta hahmonsa poikaa Dylania (Miko Hughes) kohtaan, joka vaikuttaisi kommunikoivan itse Freddy Kruegerin kanssa. Nuori Hughes ajaa myös asiansa, joskin hänen hahmostaan tulee mieleen ihan toinen kauhuelokuva, eli Hohto (The Shining - 1980), eikä Painajainen Elm Streetillä.

     Langenkamp ei jää ainoaksi, joka näyttelee elokuvassa fiktiivistä versiota itsestään, vaan myös ohjaaja Wes Craven, tuottaja Robert Shaye, Nancyn isää esittänyt John Saxon ja leffassa myös Freddy Kruegeria näyttelevä Robert Englund nähdään omina itsenään. Onkin hupaisaa nähdä Englund hyvin erilaisessa roolissa tässä leffasarjassa, sillä ainakin elokuvan maalaama kuva Englundista on oikein mukava mies. Sen sijaan tämänkertaisesta Freddystä on tehty häijy ja julma hirviö, josta on aiemmista leffoista tuttu kiero vitsiniekka kaukana.

Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen on mukava piristysruiske varsin kehnoksi latistuneeseen elokuvasarjaan, joskin suomenkielisestä nimestä huolimatta elokuvaa ei kannata katsoa sarjan seitsemäntenä osana, vaan omana erikoisena lisänään Elm Street -saagaan. Vuoden 1996 Screamia pidetään yleensä itsetietoisilla metatasoilla liikkuvien kauhuelokuvien isänä, mutta jo pari vuotta aiemmin saman ohjaajan Uusi painajainen leikitteli samanlaisilla kokeiluilla. Ajatuksen tasolla voi tuntua suorastaan koomiselta, että Heather Langenkamp, Wes Craven ja Robert Englund joutuvat kohtaamaan elokuvista todelliseen maailmaan pyrkivän Freddy Kruegerin, mutta niin vain aika pöhköstä premissistä on saatu aikaiseksi pitkästä aikaa jopa karmiva Elm Street -elokuva.

Jos elokuvalta odottaa aiempien osien tapaan viihdyttäviä unikohtauksia, joissa virnuileva Freddy pistää teinejä hengiltä erilaisin varsin mielikuvituksellisin ja verisin tavoin, voi vastassa olla pettymys. Wes Craven ei ole todellakaan halunnut toistaa aiempaa, vaan tehdä jotain täysin uutta tutuista palikoista. Freddyä ei nähdä juuri lainkaan, mutta tämän luoma uhka vaanii kaiken aikaa hahmojen yllä, luoden onnistuneen tiivistunnelmaista ilmapiiriä. Elokuvan kauhu kuitenkin syntyy enemmän psykologisesta puolesta kuin tyypillisistä slasher-kliseistä. Onko Freddy nyt ihan oikeasti tunkeutumassa todelliseen maailmaan, vai onko kyse vain Heatherin paranoiasta tämän inhottavan stalkkeritapauksen takia? Omalaatuinen Uusi painajainen ei taatusti toimi kaikille Painajainen Elm Streetillä -sarjan faneille, mutta itse mielsin sen kuuluvan sarjan ehdottomaan kärkikolmikkoon alkuperäisen kauhuklassikon ja Unien sotureiden rinnalle.

Teknisiltä ansioiltaan Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen on pääasiassa mainio. Elokuva on hyvin kuvattu ja valaistu, lavasteet ovat mainiot, veriset maskeeraukset ovat oivat ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. J. Peter Robinsonin säveltämät musiikit ovat hyvin poikkeukselliset aiempiin osiin nähden, tarjoten jopa aika mahtipontisia melodioita tuttujen sävelmien sekaan. Tehosteiden taso vaihtelee riippuen toteutustavasta, ja siinä, missä monet käytännön efektit näyttävät yhä hyviltä, tuohon aikaan vielä kokeiluvaiheessa olleet tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Ja vaikka muuten pidän elokuvan synkemmästä Freddy-tulkinnasta, en juurikaan välittänyt hahmon ulkoasusta. Idean tasolla pidän uudesta maskeerauksesta, mikä näyttää siltä, että Freddyn ihoa olisi revitty ja leikelty irti sen sijaan, että mies olisi palanut, mutta toteutukseltaan Freddyn pärstä on oudon muovinen. Kaikkein häiritsevin seikka on kuitenkin hahmon uusi veitsihanska, jonka on kai tarkoitus näyttää siltä kuin Freddyn luut törröttäisivät ulos hänen lihastaan, mutta tämäpä vasta muoviselta näyttääkin ja lopputuloksesta tulee mieleen enemmän jokin scifiasuste.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wes Craven's New Nightmare, Yhdysvallat, 1994, New Line Cinema

Arvostelu: Apollo 13 (1995)

APOLLO 13

Ohjaus: Ron Howard

Pääosissa: Tom Hanks, Bill Paxton, Kevin Bacon, Kathleen Quinlan, Ed Harris, Gary Sinise, Mary Kate Schellhardt, Max Elliott Slade, Emily Ann Lloyd, Miko Hughes, Chris Ellis, Joe Spano, Marc McClure, Clint Howard, Ray McKinnon, Jean Speegle Howard, Todd Louiso, Gabriel Jarret, Andy Milder, Loren Dean, Christian Clemenson, Mark Wheeler ja Larry Williams

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 7

"Houston, we have a problem!"

Apollo 13 perustuu Jim Lovellin ja Jeffrey Klugerin kirjaan Lost Moon: The Perilous Voyage of Apollo 13 (1994), joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin avaruuslento Apollo 13:n onnettomuudesta vuonna 1970. Kirjan oikeudet kaupattiin jo ennen sen julkaisua ja Universal Pictures ja Imagine Entertainment onnistuivat voittamaan myyntikilpailun. William Boyles Jr. ja Al Reinert työstivät alkuperäisen käsikirjoituksen ja päärooliin kaavailtiin Kevin Costneria, mutta rooli meni Tom Hanksille, joka oli innostunut ja tietäväinen avaruudesta ja oli jo pitkään halunnut tähdittää elokuvaa kuulennosta. Ron Howard pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1994. Lopulta Apollo 13 sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättimenestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, lavastus, musiikki ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miessivuosa ja naissivuosa). Itse näin Apollo 13:n ensimmäistä kertaa jo lapsena ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella elokuvan.

11. huhtikuuta 1970 avaruuslento Apollo 13 matkaa kohti Kuuta, kun matkan varrella ilmenee tekninen vika ja astronauttien täytyy tehdä kaikkensa selviytyäkseen takaisin kotiin elävinä.

Alun perin päärooliin astronautti Jim Lovelliksi kaavailtiin tosiaan Kevin Costneria, jopa ihan Lovellin itsensä toimesta. Roolia tavoitteli myös John Travolta, mutta roolin nappasi lopulta Tom Hanks, joka oli tosielämässä kiinnostunut avaruusmatkailun historiasta ja halunnut jo pidemmän aikaa tähdittää tosipohjaista avaruuselokuvaa. Hanks istuukin erinomaisesti rooliin. Hänestä löytyy tuttuun tapaansa karismaa pääosaan, minkä lisäksi hän on myös uskottava sinnikkäänä ja kokeneena astronauttina. Tosielämässä Lovell piti pitkään ennätystä pisimpään avaruudessa aikaa viettäneestä ihmisestä.

     Lovell ei kuitenkaan lähde Kuumatkalle yksin, vaan hänen mukaansa lähtevät Bill Paxtonin näyttelemä Lovellille aina uskollinen Fred Haise ja Kevin Baconin esittämä hieman kokemattomampi astronautti Jack Swigert, joka valikoituu ihan viime hetkellä, kun alkuperäiseen tiimiin kuulunut Ken Mattingly (Gary Sinise) joutui jättäytymään pois lennolta tuhkarokkoepäilyn takia. Paxton ja Bacon ovat myös hyvät rooleissaan ja Hanksin kanssa he muodostavat oivan dynamiikan erilaisine persoonineen. Vaikka Ken joutuukin jäämään pois kauan odottamaltaan lennolta, Sinise pääsee myös hyvin esille leffan loppupäässä, kun Ken pyydetään testaamaan moduulisimulaatiolla erilaisia keinoja, jotta Apollo 13 saataisiin turvallisesti takaisin Maahan.

Elokuvassa nähdään myös parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden saanut Kathleen Quinlan Jimin vaimona Marilyninä ja Mary Kate Schellhardt, Max Elliott Slade, Emily Ann Lloyd ja Miko Hughes Lovellin pariskunnan lapsina, parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden saanut Ed Harris Houstonissa lennonjohtajana toimivana Gene Kranzina, sekä muun muassa Chris Ellis, Joe Spano, Marc McClure, Clint Howard, Ray McKinnon, Todd Louiso, Gabriel Jarret, Andy Milder, Loren Dean ja Christian Clemenson lennonjohdon ja NASA:n työntekijöinä, jotka eri tahoillaan yrittävät auttaa hädässä olevaa Apollo 13:a. Myös Ron Howardin vanhemmat Jean Speegle ja Rance Howard nähdään leffassa, Jimin äitinä ja pastorina, minkä lisäksi myöhemmin näyttelijänä kuuluisaksi nousseen tyttären Bryce Dallas Howardin voi bongata kohtauksesta, jossa astronauttien sukulaiset saapuvat toivottamaan hyvää matkaa. Kaikin puolin näyttelijäkaarti suoriutuu oivallisesti rooleistaan ja Oscar-ehdokkuudet menivät oikeisiin osotteisiin. Quinlan tulkitsee hienosti vaimohahmonsa huolta, Harrisin omatessa vahvaa auktoriteettia lennonjohtajana.

Lukuun ottamatta paria parhaat päivänsä nähnyttä tietokone-efektiä, Apollo 13 ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan kolmen vuosikymmenen varrella. Kyseessä on edelleen henkeäsalpaavan tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä avaruudessa, joka pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun saakka, eikä aika käy missään kohtaa pitkäksi, vaikka leffalla onkin kestoa liki kaksi ja puoli tuntia. Elokuva itse asiassa tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, sillä se vie niin onnistuneesti mukanaan. Merkittävä osa tehosta toki syntyy tiedosta, että tämä tapahtui ihan oikeasti, eikä kyse ole fiktiivisestä avaruudessa tapahtuvasta selviytymistaistelusta, kuten esimerkiksi elokuvissa Gravity (2013) ja Yksin Marsissa (The Martian - 2015).

Elokuva käynnistyy historiallisesta hetkestä, kun Jim, Fred, Ken ja Jack perheineen seuraavat Neil Armstrongin ja Buzz Aldrinin ensimmäistä Kuulentoa heinäkuussa 1969 ja pian käynnistyykin valmistautuminen miesten omaan reissuun. Hahmot alustetaan oivallisesti, joten kun kauhistuttava tekninen vika ilmenee kesken lennon, on katsojana kiintynyt tähän kolmikkoon. Läpi leffan kotisohvalla hikipisarat kimmeltävät ohimoilla ja keho lukittuu jännittyneeksi, sillä tähän selviytymistaisteluun eläytyy niin täysillä. Läpi elokuvan tuntuukin siltä kuin olisi itse menossa mukana, joko ahtaassa Apollo 13:ssa tai Houstonissa lennonjohdon kanssa.

Yksi elokuvan vahvimmista puolista onkin se, kuinka laajasti ja monesta vinkkelistä tätä tapausta esitetään läpi leffan. Leffa ei jumita vain itse Apollo 13:ssa, vaan elokuva näyttää esimerkiksi, kuinka Lovellin perheen kotona jännitetään televisiolähetyksen edessä. Televisiolähetyksen kautta saadaan mukaan oikeitakin haastattelutilaisuuksia vaikkapa NASA:n kanssa ja näytetään, kuinka koko muu maailma pysähtyi seuraamaan tätä selviytymisoperaatiota. Jännitettä rakennetaan Houstonissa, kun lennonjohto ja NASA:n työntekijät pyörittelevät hermostuneina erilaisia ideoita siitä, kuinka astronautit saataisiin kotiin. Kaikenlaiset väittelyt oikeasta tavasta, puheet fysiikan mahdollisuuksista ja rajoista, sekä simulaatiokokeilut ovat äärimmäisen mielenkiintoista seurattavaa. Tällä hyppimisellä vältetään yksitoikkoiseksi muuttuminen ja lisätään jännitettä. Jännitys myös kasvaa, kun vähän väliä uusi ongelma saapuu nostelemaan päätään. Kun lopputekstit lähtevät rullaamaan, katsojalta kestääkin hetki tasata sykettään ja toipua tästä elokuvallisesta elämyksestä.

Elokuvan ohjaaja Ron Howard on ehtinyt urallaan tehdä useita hyviä elokuvia, kuten Willow - suuren seikkailun (Willow - 1988), Kauniin mielen (A Beautiful Mind - 2001), Da Vinci -koodin (The Da Vinci Code - 2006) ja Rushin (2013) ja löytyypä minulta myös pehmeä paikka sydämestä Jim Carreyn tähdittämälle The Grinchille (Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas - 2000). Ei ole kuitenkaan epäilystäkään siitä, etteikö Apollo 13 olisi Howardin paras työ. Tässä Howard osuu nappiin kaikessa. Tukena toimii vahva käsikirjoitus, sekä upea tekninen toteutus. Apollo 13 on vaikuttavasti kuvattu ja painovoimattomat kohtaukset kuvattiin oikeasti painovoimattomassa tilassa, KC-135 -lentokoneessa, mikä aiheutti vähemmän yllättäen osalle näyttelijöistä ja kuvausryhmästä huonoa oloa. Lavastus on näyttävää ja puvustus mainiota. Leikkaus on ihailtavan sulavaa ja Oscar-palkinto olikin ansaittu. Jotkut digiefektit ovat tosiaan nähneet parhaat päivänsä, mutta käytännön tehosteet ovat yhä komeaa seurattavaa. Äänimaailma on myös väkevästi rakennettu James Hornerin mahtipontisia ja patrioottisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Apollo 13, 1995, Universal Pictures, Imagine Entertainment

Arvostelu: Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary - 1989)

UINU, UINU LEMMIKKINI

PET SEMATARY

Ohjaus: Mary Lambert
Pääosissa: Dale Midkiff, Denise Crosby, Fred Gwynne, Miko Hughes, Blaze Berdahl, Brad Greenquist, Michael Lombard, Susan Blommaert, Mary Louise Wilson, Andrew Hubatsek ja Stephen King
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Pet Sematary, eli suomalaisittain Uinu, uinu lemmikkini perustuu Stephen Kingin samannimiseen kauhukirjaan vuodelta 1983. King myi kirjan elokuvaoikeudet kauhuohjaaja George A. Romerolle, kun oli ensin hylännyt monet omasta mielestään pätemättömät elokuvantekijät. Romero joutui kuitenkin jättämään projektin tehdessään elokuvaa Vihan lähettiläs (Monkey Shines - 1988). Projektissa mukana ollut Lindsay Doran oli kiehtoutunut Kingin kirjasta ja yritti myydä käsikirjoitusta eri yhtiöille, jotka kuitenkin totesivat, että Kingin kirjojen adaptaatioille ei olisi enää kysyntää. Kun 1988 Yhdysvalloissa iski käsikirjoittajien lakko, Paramount-yhtiö etsi kiireisesti jo olemassa olevaa tekstiä ja suostui työstämään Kingin kirjan pohjalta elokuvan. King itse otettiin työstämään lopullinen käsikirjoitus ja kuvaukset saatiin vihdoin aloitettua. Uinu, uinu lemmikkini sai lopulta ensi-iltansa 21. huhtikuuta 1989 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli hitti, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Se onnistui kuitenkin traumatisoimaan monet lapset ilmestyessään, jotka ovatkin nostaneet elokuvan uudenlaiseen suosioon vuosien varrella. Itse en ole koskaan ennen nähnyt elokuvaa tai lukenut Kingin kirjaa, vaikka molemmat löytyvätkin hyllystäni. Ala-asteella kuulin filmistä useaan otteeseen ja siitä puhuttiin pelottavimpana juttuna ikinä, enkä tietenkään uskaltanut katsoa sitä silloin. Vuosien varrella aloin tutustumaan kauhufilmeihin, mutta tämä elokuva jäi jostain syystä unholaan. Kun elokuvasta tehtiin tänä vuonna uudelleenfilmatisointi Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary - 2019), muistin alkuperäisen elokuvan taas ja kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla filmin vihdoin ja arvostelemalla sen.

Creedin perhe muuttaa uuteen taloon, jonka rauhaa rikkoo viereisellä tiellä kaahaavat rekat. Kun perheen kissa Church jää rekan alle, se haudataan läheisestä metsästä löytyvälle lemmikkien hautausmaalle. Hautausmaalla on kuitenkin mystisiä voimia ja seuraavana päivänä Church ilmestyy takaisin elävänä... ja häijynä.

Creedin perheen isää, Louisia näyttelee Dale Midkiff, joka on suoraan sanottuna eloton roolissaan. Vaikka leffassa onkin eläviäkuolleita, ei yksikään ole yhtä eloton kuin Midkiffin roolisuoritus, josta puuttuu kiinnostus tarinaa kohtaan ja uskottava kauhun esittäminen. Hän myös puhuu todella laiskalla ja tylsistyneellä tavalla. Midkiff on ehdottomasti filmin heikointa antia, mitä vain pahentaa se, että Louis on tarinan päähenkilö. Hahmona Louis on kuitenkin mainio ja on mielenkiintoista seurata, kuinka hänen mielensä alkaa murenemaan, kun perhe kohtaa tragedian toisensa perään. Louis ansaitsisi ehdottomasti lahjakkaamman näyttelijän, joka osaisi tulkita sisältä rikkoutuvaa hahmoa paremmin.
     Muut näyttelijät leffassa hoitavat hommansa onneksi ansiokkaasti. Denise Crosby näyttelee perheen äitiä, Rachelia ja onnistuu välittämään kauhun tunteen huomattavasti uskottavammin kuin Midkiff. Rachelin kohdalla on kuitenkin vaarana, että hän jäisi täysin unohduksiin, sillä Louis on ainoa perheestä, joka hyödyntää lemmikkien hautausmaata. Niinpä Rachelille on kirjoitettu oma sivujuonensa, joka nostetaan yllättäen esille puolessa välissä elokuvaa. Vaikka aluksi tämä tuntuu kummalliselta, istuu se lopulta toimivasti kokonaisuuteen. Louisilla ja Rachelilla on kaksi lasta, Ellie-tyttö (Blaze Berdahl) ja pieni Gage-poika (Miko Hughes), joihin hautausmaa alkaa myös vaikuttamaan. Lapsinäyttelijät tekevät hyvää työtä etenkin elokuvan loppupäässä.
     Elokuvassa nähdään myös Fred Gwynne naapuritalossa asuvana vanhana Jud Crandallina, Susan Blommaert jonkin sortin kodinhoitaja Missynä, Michael Lombard ja Mary Louise Wilson Rachelin vanhempina, sekä itse Stephen King pappina. Missy on aika turha hahmo leffassa, mutta Gwynne taas tekee elokuvan parhaan roolityön Judina. Hänestä huokuu jotain hyvin vakuuttavaa aina, kun hän on ruudulla ja vaikka Gwynnen tehtäväksi jää usein vain selittää asioita, Gwynnen hypnoottista puhetta kuuntelee enemmän kuin mielellään.

Uinu, uinu lemmikkini on hieman ristiriitainen paketti siinä mielessä, että se sisältää Stephen Kingin mahtavan alkuperäistarinan, mutta sen toteutus elokuvamuotoon ei toimi niin hyvin kuin voisi toivoa. Toisin kuin vielä tätä vanhemmat Kingin kirjoihin perustuvat kauhuleffat Carrie (1976) ja mestarillinen Hohto (The Shining - 1980), Uinu, uinu lemmikkini on selvästi nähnyt parhaat päivänsä jo aikoja sitten, eikä ajan hammas ole ollut kovin armollinen sille. Vaikka mukana on yhä joitain tehokkaita ja karmivia juttuja, ei elokuva ole kovin pelottava. Ymmärrän täysin, miksi leffa traumatisoi lapsia 30 vuotta sitten, mutta tänä päivänä leffan voima on hiipunut todella vaisuksi. Jotkut kauhukohtaukset ovat alkaneet jopa muistuttaa enemmän campia ja pelon sijaan ne nostavatkin tahattoman hymyn katsojan huulille. Kuolleista palannut Church-kissa onnistuu pariin otteeseen säikäyttämään hyvin, minkä lisäksi loppuun on saatu pientä jännitettä, mutta jokaista pientä onnistunutta kauhujuttua vastaan on pari hölmömpää hetkeä.

Mutta kuten jo totesin, Kingin kirjan ansiosta elokuvalla on sentään loistava tarina, hyvät hahmot ja kiehtova mysteeri koskien lemmikkien hautausmaata. Leffan miljöö on todella simppeli ja juuri siksi erittäin toimiva. Pääasiassa koko elokuva tapahtuu Creedin perheen talossa tai sen lähistöllä sijaitsevissa Judin talossa tai hautausmaalla. Jos pakkaan yritettäisiin sekottaa liikaa kortteja, muuttuisi itse peli sekavaksi. Kun leffan kauhupuoli ei ole kestänyt aikaa, hyvä tarina voi antaa paljon anteeksi ja niin myös tapahtuu... osittain. Hyvästä tarinasta on paikoitellen hankala saada kiinni, kun päänäyttelijä Midkiff yrittää jatkuvasti pilata kaiken tylsällä olemuksellaan. Katsojan on vaikea päästä emotionaalisesti mukaan tiettyihin merkittäviin kohtauksiin, kun päähenkilön esittäjä ei itse tunnu olevan lainkaan mukana tunteidensa kanssa. Lopputuloksena on siis ihan kiva kauhukertomus, mutta tässä tapauksessa uudelleenfilmatisoinnille oli kyllä käyttöä.

Elokuvan on ohjannut Mary Lambert, joka oli tätä ennen ohjannut vain todella pienelle huomiolle jääneen Siestan (1987) ja se myös näkyy. Lambert onnistuu vain parissa kohtaa luomaan pientä jännitettä, eikä hän saa millään mitään irti Midkiffistä. Jos Lambert olisi onnistunut tässä leffassa, olisi hänen uransa voinut lähteä hurjaan nousuun, mutten ihmettele, että nykyään hän tekee lähinnä Jättikäärme vs. hormogaattorin (Mega Python vs. Gatoroid - 2011) kaltaisia ö-luokan tusinamonsterirainoja. Stephen King itse tosiaan työsti leffan käsikirjoituksen ja suurimmaksi osaksi hänen tekstinsä on mainiota. Jotkut repliikeistä ovat hieman hölmöjä, mutta muuten kerrontansa kanssa leffa pysyy kasassa. Uinu, uinu lemmikkini on ihan hyvin kuvattu ja mukaan mahtuu niin tyylikkäitä kuvia kuin sekavasti heiluvaa kameratyöskentelyä. Leffan lavasteet ja maskeeraukset ansaitsevat kuitenkin pelkkiä kehuja. Efektit ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta äänimaailma on kelvollisesti rakennettu. Elliot Goldenthalin säveltämät musiikit tuovat sentään jonkinlaista tunnelmointia mukaan filmiin.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on tarinan lähtökohdista kertova "Stephen King Territory", hahmoista kertova "The Characters", elokuvan teosta kertova "Filming the Terror", kuvagalleria, sekä pätkät "Pet Sematary: Revisitation", missä ohjaaja Mary Lambert muistelee lähes 30 vuotta myöhemmin elokuvan tekoa ja "Pet Sematary: Fear and Remembrance", missä uuden Uinu, uinu lemmikkini -filmatisoinnin tekijät kertovat, mitä vanha elokuva merkitsee heille. Lisäkatsottavaa on lähes tunniksi.

Yhteenveto: Ei ole ihme, että Uinu, uinu lemmikkini traumatisoi lapsia parikymmentä vuotta sitten, mutta tänä päivänä katsottuna elokuvan teho on pahasti hiipunut. Elokuva ei ole kestänyt kovin hyvin aikaa, vaan aiemmin karmivat hetket ovat nykyään paikoitellen tahattoman koomisia. Pelottavaksi filmiä on vaikea kutsua ja korkeintaan se onnistuu luomaan pientä jännitettä loppuhuipennuksessaan. Tarina on kuitenkin erittäin mainio ja Stephen Kingin itse kirjoittama käsikirjoitus toimii oivallisesti. Ohjaaja Mary Lambertilla on kuitenkin homma vielä hakusessa, jolloin leffa ei onnistu saavuttamaan potentiaaliaan. Leffan ehdottomasti parasta antia on Fred Gwynne, joka on huikea naapurin vanhana Judina. Siinä missä Gwynne antaa kaikkensa läpi leffan, pääosaa näyttelevä Dale Midkiff ei osoita minkäänlaista kiinnostusta koko elokuvaa kohtaan. Kenties Midkiff itse haudattiin lemmikkien hautausmaalle ja siksi hän on läpi leffan niin aneeminen. Uinu, uinu lemmikkini -elokuvalla on varmasti nostalgia-arvoa niille, jotka näkivät sen vuosia sitten tai jotka katsoivat sen lapsena, mutta ensi kertaa aikuisena katsottuna ei voi muuta kuin todeta, että leffa on parhaat päivänsä nähnyt. Silti se menee ihan kelvollisena kauhukertomuksena, mitä katsoo suurimmaksi osaksi ihan mielellään. Vuonna 1992 elokuvalle tehtiin jatko-osa Uinu, uinu lemmikkini 2 (Pet Sematary Two), mikä sai kuitenkin kehnon vastaanoton, emmekä puhu siitä vielä ainakaan lähiaikoina. Sen sijaan ajattelin kaivaa Kingin alkuperäisen "Uinu, uinu lemmikkini" -kirjan vihdoin hyllystä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Pet Sematary, 1989, Paramount Pictures, Laurel Productions