Arvostelu: Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary - 1989)

UINU, UINU LEMMIKKINI

PET SEMATARY

Ohjaus: Mary Lambert
Pääosissa: Dale Midkiff, Denise Crosby, Fred Gwynne, Miko Hughes, Blaze Berdahl, Brad Greenquist, Michael Lombard, Susan Blommaert, Mary Louise Wilson, Andrew Hubatsek ja Stephen King
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Pet Sematary, eli suomalaisittain Uinu, uinu lemmikkini perustuu Stephen Kingin samannimiseen kauhukirjaan vuodelta 1983. King myi kirjan elokuvaoikeudet kauhuohjaaja George A. Romerolle, kun oli ensin hylännyt monet omasta mielestään pätemättömät elokuvantekijät. Romero joutui kuitenkin jättämään projektin tehdessään elokuvaa Vihan lähettiläs (Monkey Shines - 1988). Projektissa mukana ollut Lindsay Doran oli kiehtoutunut Kingin kirjasta ja yritti myydä käsikirjoitusta eri yhtiöille, jotka kuitenkin totesivat, että Kingin kirjojen adaptaatioille ei olisi enää kysyntää. Kun 1988 Yhdysvalloissa iski käsikirjoittajien lakko, Paramount-yhtiö etsi kiireisesti jo olemassa olevaa tekstiä ja suostui työstämään Kingin kirjan pohjalta elokuvan. King itse otettiin työstämään lopullinen käsikirjoitus ja kuvaukset saatiin vihdoin aloitettua. Uinu, uinu lemmikkini sai lopulta ensi-iltansa 21. huhtikuuta 1989 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli hitti, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Se onnistui kuitenkin traumatisoimaan monet lapset ilmestyessään, jotka ovatkin nostaneet elokuvan uudenlaiseen suosioon vuosien varrella. Itse en ole koskaan ennen nähnyt elokuvaa tai lukenut Kingin kirjaa, vaikka molemmat löytyvätkin hyllystäni. Ala-asteella kuulin filmistä useaan otteeseen ja siitä puhuttiin pelottavimpana juttuna ikinä, enkä tietenkään uskaltanut katsoa sitä silloin. Vuosien varrella aloin tutustumaan kauhufilmeihin, mutta tämä elokuva jäi jostain syystä unholaan. Kun elokuvasta tehtiin tänä vuonna uudelleenfilmatisointi Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary - 2019), muistin alkuperäisen elokuvan taas ja kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla filmin vihdoin ja arvostelemalla sen.

Creedin perhe muuttaa uuteen taloon, jonka rauhaa rikkoo viereisellä tiellä kaahaavat rekat. Kun perheen kissa Church jää rekan alle, se haudataan läheisestä metsästä löytyvälle lemmikkien hautausmaalle. Hautausmaalla on kuitenkin mystisiä voimia ja seuraavana päivänä Church ilmestyy takaisin elävänä... ja häijynä.

Creedin perheen isää, Louisia näyttelee Dale Midkiff, joka on suoraan sanottuna eloton roolissaan. Vaikka leffassa onkin eläviäkuolleita, ei yksikään ole yhtä eloton kuin Midkiffin roolisuoritus, josta puuttuu kiinnostus tarinaa kohtaan ja uskottava kauhun esittäminen. Hän myös puhuu todella laiskalla ja tylsistyneellä tavalla. Midkiff on ehdottomasti filmin heikointa antia, mitä vain pahentaa se, että Louis on tarinan päähenkilö. Hahmona Louis on kuitenkin mainio ja on mielenkiintoista seurata, kuinka hänen mielensä alkaa murenemaan, kun perhe kohtaa tragedian toisensa perään. Louis ansaitsisi ehdottomasti lahjakkaamman näyttelijän, joka osaisi tulkita sisältä rikkoutuvaa hahmoa paremmin.
     Muut näyttelijät leffassa hoitavat hommansa onneksi ansiokkaasti. Denise Crosby näyttelee perheen äitiä, Rachelia ja onnistuu välittämään kauhun tunteen huomattavasti uskottavammin kuin Midkiff. Rachelin kohdalla on kuitenkin vaarana, että hän jäisi täysin unohduksiin, sillä Louis on ainoa perheestä, joka hyödyntää lemmikkien hautausmaata. Niinpä Rachelille on kirjoitettu oma sivujuonensa, joka nostetaan yllättäen esille puolessa välissä elokuvaa. Vaikka aluksi tämä tuntuu kummalliselta, istuu se lopulta toimivasti kokonaisuuteen. Louisilla ja Rachelilla on kaksi lasta, Ellie-tyttö (Blaze Berdahl) ja pieni Gage-poika (Miko Hughes), joihin hautausmaa alkaa myös vaikuttamaan. Lapsinäyttelijät tekevät hyvää työtä etenkin elokuvan loppupäässä.
     Elokuvassa nähdään myös Fred Gwynne naapuritalossa asuvana vanhana Jud Crandallina, Susan Blommaert jonkin sortin kodinhoitaja Missynä, Michael Lombard ja Mary Louise Wilson Rachelin vanhempina, sekä itse Stephen King pappina. Missy on aika turha hahmo leffassa, mutta Gwynne taas tekee elokuvan parhaan roolityön Judina. Hänestä huokuu jotain hyvin vakuuttavaa aina, kun hän on ruudulla ja vaikka Gwynnen tehtäväksi jää usein vain selittää asioita, Gwynnen hypnoottista puhetta kuuntelee enemmän kuin mielellään.

Uinu, uinu lemmikkini on hieman ristiriitainen paketti siinä mielessä, että se sisältää Stephen Kingin mahtavan alkuperäistarinan, mutta sen toteutus elokuvamuotoon ei toimi niin hyvin kuin voisi toivoa. Toisin kuin vielä tätä vanhemmat Kingin kirjoihin perustuvat kauhuleffat Carrie (1976) ja mestarillinen Hohto (The Shining - 1980), Uinu, uinu lemmikkini on selvästi nähnyt parhaat päivänsä jo aikoja sitten, eikä ajan hammas ole ollut kovin armollinen sille. Vaikka mukana on yhä joitain tehokkaita ja karmivia juttuja, ei elokuva ole kovin pelottava. Ymmärrän täysin, miksi leffa traumatisoi lapsia 30 vuotta sitten, mutta tänä päivänä leffan voima on hiipunut todella vaisuksi. Jotkut kauhukohtaukset ovat alkaneet jopa muistuttaa enemmän campia ja pelon sijaan ne nostavatkin tahattoman hymyn katsojan huulille. Kuolleista palannut Church-kissa onnistuu pariin otteeseen säikäyttämään hyvin, minkä lisäksi loppuun on saatu pientä jännitettä, mutta jokaista pientä onnistunutta kauhujuttua vastaan on pari hölmömpää hetkeä.

Mutta kuten jo totesin, Kingin kirjan ansiosta elokuvalla on sentään loistava tarina, hyvät hahmot ja kiehtova mysteeri koskien lemmikkien hautausmaata. Leffan miljöö on todella simppeli ja juuri siksi erittäin toimiva. Pääasiassa koko elokuva tapahtuu Creedin perheen talossa tai sen lähistöllä sijaitsevissa Judin talossa tai hautausmaalla. Jos pakkaan yritettäisiin sekottaa liikaa kortteja, muuttuisi itse peli sekavaksi. Kun leffan kauhupuoli ei ole kestänyt aikaa, hyvä tarina voi antaa paljon anteeksi ja niin myös tapahtuu... osittain. Hyvästä tarinasta on paikoitellen hankala saada kiinni, kun päänäyttelijä Midkiff yrittää jatkuvasti pilata kaiken tylsällä olemuksellaan. Katsojan on vaikea päästä emotionaalisesti mukaan tiettyihin merkittäviin kohtauksiin, kun päähenkilön esittäjä ei itse tunnu olevan lainkaan mukana tunteidensa kanssa. Lopputuloksena on siis ihan kiva kauhukertomus, mutta tässä tapauksessa uudelleenfilmatisoinnille oli kyllä käyttöä.

Elokuvan on ohjannut Mary Lambert, joka oli tätä ennen ohjannut vain todella pienelle huomiolle jääneen Siestan (1987) ja se myös näkyy. Lambert onnistuu vain parissa kohtaa luomaan pientä jännitettä, eikä hän saa millään mitään irti Midkiffistä. Jos Lambert olisi onnistunut tässä leffassa, olisi hänen uransa voinut lähteä hurjaan nousuun, mutten ihmettele, että nykyään hän tekee lähinnä Jättikäärme vs. hormogaattorin (Mega Python vs. Gatoroid - 2011) kaltaisia ö-luokan tusinamonsterirainoja. Stephen King itse tosiaan työsti leffan käsikirjoituksen ja suurimmaksi osaksi hänen tekstinsä on mainiota. Jotkut repliikeistä ovat hieman hölmöjä, mutta muuten kerrontansa kanssa leffa pysyy kasassa. Uinu, uinu lemmikkini on ihan hyvin kuvattu ja mukaan mahtuu niin tyylikkäitä kuvia kuin sekavasti heiluvaa kameratyöskentelyä. Leffan lavasteet ja maskeeraukset ansaitsevat kuitenkin pelkkiä kehuja. Efektit ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta äänimaailma on kelvollisesti rakennettu. Elliot Goldenthalin säveltämät musiikit tuovat sentään jonkinlaista tunnelmointia mukaan filmiin.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on tarinan lähtökohdista kertova "Stephen King Territory", hahmoista kertova "The Characters", elokuvan teosta kertova "Filming the Terror", kuvagalleria, sekä pätkät "Pet Sematary: Revisitation", missä ohjaaja Mary Lambert muistelee lähes 30 vuotta myöhemmin elokuvan tekoa ja "Pet Sematary: Fear and Remembrance", missä uuden Uinu, uinu lemmikkini -filmatisoinnin tekijät kertovat, mitä vanha elokuva merkitsee heille. Lisäkatsottavaa on lähes tunniksi.

Yhteenveto: Ei ole ihme, että Uinu, uinu lemmikkini traumatisoi lapsia parikymmentä vuotta sitten, mutta tänä päivänä katsottuna elokuvan teho on pahasti hiipunut. Elokuva ei ole kestänyt kovin hyvin aikaa, vaan aiemmin karmivat hetket ovat nykyään paikoitellen tahattoman koomisia. Pelottavaksi filmiä on vaikea kutsua ja korkeintaan se onnistuu luomaan pientä jännitettä loppuhuipennuksessaan. Tarina on kuitenkin erittäin mainio ja Stephen Kingin itse kirjoittama käsikirjoitus toimii oivallisesti. Ohjaaja Mary Lambertilla on kuitenkin homma vielä hakusessa, jolloin leffa ei onnistu saavuttamaan potentiaaliaan. Leffan ehdottomasti parasta antia on Fred Gwynne, joka on huikea naapurin vanhana Judina. Siinä missä Gwynne antaa kaikkensa läpi leffan, pääosaa näyttelevä Dale Midkiff ei osoita minkäänlaista kiinnostusta koko elokuvaa kohtaan. Kenties Midkiff itse haudattiin lemmikkien hautausmaalle ja siksi hän on läpi leffan niin aneeminen. Uinu, uinu lemmikkini -elokuvalla on varmasti nostalgia-arvoa niille, jotka näkivät sen vuosia sitten tai jotka katsoivat sen lapsena, mutta ensi kertaa aikuisena katsottuna ei voi muuta kuin todeta, että leffa on parhaat päivänsä nähnyt. Silti se menee ihan kelvollisena kauhukertomuksena, mitä katsoo suurimmaksi osaksi ihan mielellään. Vuonna 1992 elokuvalle tehtiin jatko-osa Uinu, uinu lemmikkini 2 (Pet Sematary Two), mikä sai kuitenkin kehnon vastaanoton, emmekä puhu siitä vielä ainakaan lähiaikoina. Sen sijaan ajattelin kaivaa Kingin alkuperäisen "Uinu, uinu lemmikkini" -kirjan vihdoin hyllystä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Pet Sematary, 1989, Paramount Pictures, Laurel Productions