Arvostelu: Dumbo (2019)

DUMBO

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Colin Farrell, Nico Parker, Michael Keaton, Danny DeVito, Finley Hobbins, Eva Green, DeObia Oparei, Sharon Rooney, Roshan Seth, Joseph Gatt ja Alan Arkin
Genre: fantasia, draama
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 7

Dumbo on uusi versio Helen Abersonin tarinaan perustuvasta Walt Disneyn animaatioklassikosta Dumbo vuodelta 1941. Vuonna 2010 Disney-yhtiöltä oli ilmestynyt uudelleenfilmatisointi yhtiön toisesta klassikosta, Liisa Ihmemaassa -leffasta (Alice in Wonderland - 1951), mistä nousi jättihitti. Menestyksen myötä yhtiöllä tajuttiin, että uudet, näytellyt versiot vanhoista piirrosfilmeistä voisivat tuottaa mukavia summia mammonaa ja tämän jälkeen ilmestyivät mm. Prinsessa Ruususen (Sleeping Beauty - 1959) tarinaa muutteleva Maleficent - Pahatar (Maleficent - 2014), Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) ja Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 2017). Uuden Dumbon suunnittelu alkoi vuonna 2014, mikä ei ollut ihme, sillä kyseessä oli aikoinaan herra Walt Disneyn lempileffa omista tuotoksistaan. Ohjaajaksi valittiin yhtiön uudelleenfilmatisointitrendin aloittaneen Liisa Ihmemaassa -elokuvan ohjaaja Tim Burton, joka yhdessä käsikirjoittaja Ehren Krugerin kanssa ei halunnut tehdä suoraa kopiota alkuperäisestä Dumbosta, vaan pikemminkin uuden näkemyksen tutusta kertomuksesta. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja nyt uusi Dumbo on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin sen teosta ja että Burton toimisi elokuvan "sirkustirehtöörinä". Trailerit eivät saaneet minua kovinkaan innostuneeksi, mutta minua kiehtoi se, että filmin tarina vaikutti todella erilaiselta kuin alkuperäisen klassikon. Kävinkin katsomassa Dumbon heti sen ensi-iltaviikonloppuna ja valmistautumisena uuteen teokseen katsoin samaisena aamuna alkuperäisen piirretyn uudelleen.

Vuonna 1919 huonosti menestyvällä Medicin veljesten sirkuksella etsitään uutta vetonaulaa keräämään yleisöä, kun sirkuksen elefantti Jumbo synnyttää norsuvauva Dumbon. Aluksi kaikki tekevät pilkkaa jättimäiset korvat omaavasta Dumbosta, mutta pilkka osuu omaan nilkkaan, kun Dumbo pystyykin lentämään korviensa ansiosta.

Elokuvan tähti on tietty sen käsittämättömän suloinen ja mielettömän ihana nimikkonorsu Dumbo. Minulta löytyy pehmeä kohta elokuvien söpöille hahmoille ja tämä elefantinpoikanen voitti paikkansa siinä kohdassa välittömästi. Vannoutuneimpienkin tietokone-efektivihaajien on vaikea nillittää, sillä tässä digitoteutus saa Dumbon tuntumaan käsinkosketeltavan todelliselta olennolta ja elokuva sisältää useammankin hetken, joina olisin vain halunnut hypätä valkokankaan läpi halaamaan pientä elefanttia. Parissa kohtaa meinasi mennä roska silmään, kun pääsi seuraamaan innokkaan Dumbon suloisuutta. Norsu on kaikin puolin täydellisesti toteutettu ja kun se vihdoin ampaisee lentoon, meni ihoni kananlihalle ja pari seuraavaakin lentoa tarjosivat kylmiä väreitä vaikuttavuutensa ansiosta.

Leffan lentävän vetonaulan kanssa ei ole siis ongelmia, mutta entäpä muut hahmot? Alkuperäisestä piirretystä tutut Timotei-hiiri, Jumbo-elefanttiäiti ja sirkustirehtööri ovat kyllä mukana, mutta Timotein innokkaat fanit kokevat luultavasti pettymyksen, sillä hiiri esiintyy vain nopeasti parissa kohtauksessa, eikä tee mitään samaa kuin klassikossa. Jumbo-äidinkin roolia on muutettu, vaikka tietyt tutut asiat ovat tallella. Tämän sirkuksen tirehtöörinä toimii Danny DeViton esittämä Max Medici, joka yrittää epätoivoisesti saada bisneksensä rullaamaan ja lentävä norsuhan on siihen mitä parhain väline. Hahmo ei kuitenkaan ole mikään häikäilemätön rahaa himoava roisto. Ei, sen homman hoitaa Michael Keatonin näyttelemä V. A. Vandevere, huvipuistonomistaja, joka kiinnostuu tietty Dumbosta ja yrittää havitella tämän omaksi tähdekseen. Hahmon ei tarvitse kauaa olla ruudulla, että nuorimmatkin katsojat tietävät, ettei hänellä ole puhtaita jauhoja pussissaan. Siinä, missä DeVito sopii passelisti hassun sirkustirehtöörin osaan, Keaton vetää roolinsa pahasti yli. Hauskaa on muuten se, että Keaton ja DeVito ovat aiemminkin esiintyneet yhdessä Tim Burtonin ohjauksessa, nimittäin supersankarileffassa Batman - paluu (Batman Returns - 1992). Lisäksi Keaton esiintyi myös Burtonin Beetlejuicessa (1988) ja ensimmäisessä Batmanissa (1989), kun taas DeVito näyttäytyi erikoisessa Mars hyökkää! -komediassa (Mars Attacks! - 1996) ja Big Fishissä (2003).
     Burtonin kanssa pari kertaa aiemminkin, elokuvissa Dark Shadows (2012) ja Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (Miss Peregrine's Home for Peculiar Children - 2016) yhteistyötä tehnyt Eva Green esittää V. A. Vandeveren heilaa, ranskalaista trapetsitaiteilija Colette Marchantia. Valitettavasti Greenkään ei oikein vakuuta osassaan, vaan vetää ranskalaisaksenttinsa pahasti yli ja tehden vain niin paljon kuin on pakollista, eikä yhtään sen enempää. Greeniä on toisaalta vaikea syyttää tästä, sillä hänen hahmonsa Colette on todella kehnosti kirjoitettu.
     Tärkeimmät ihmishahmot elokuvassa ovat kuitenkin Farrierin perhe. Colin Farrell näyttelee Holt Farrieria, vaimonsa ja todella yllättäen kätensä sodassa menettänyttä entistä sirkustaiteilijaa, joka palaa sirkuksen pariin samoihin aikoihin, kun Dumbokin ilmestyy kuvioihin. Farrell on mainio näyttelijä, mutta häntä vaivaa sama ongelma kuin Greeniä, eli laiskasti kirjoitettu hahmo. Holt on tylsä tyyppi ja se paistaa läpi Farrellin innottomasta roolityöstä. Holtin lapsia, Millyä ja Joeta esittävät Nico Parker ja Finley Hobbins tarjoavat energiaa, mutteivät ole näyttelijöinä vielä kaksisia. Joe-pojalle ei ole keksitty mitään sisältöä, mutta Millyn ohessa hänkin innostuu tietty lentävästä norsusta. Milly noudattaa Disneyn uutta kaavaa nuorten naispäähahmojen kanssa ja on jostain syystä äärettömän kiinnostunut tieteestä ja keksinnöistä. Ja voin kyllä puhua kaavasta, kun samanlaisia naishahmoja on nyt nähty Disneyn uusissa leffoissa Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö, Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales - 2017), Hyppy ajassa (A Wrinkle in Time - 2018) ja Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa (The Nutcracker and the Four Realms - 2018), mitkä ovat kaikki ilmestyneet alle kolmen vuoden sisällä.
     Elokuvassa nähdään myös esimerkiksi DeObia Oparei, Sharon Rooney ja Roshan Seth sirkuksen erilaisina kummajaisina, Joseph Gatt Vandeveren kätyrinä ja Alan Arkin arvokkaana pankkiirina.

Disneyn piirrosklassikoiden uudelleenfilmatisoinnit ovat herättäneet todella ristiriitaisia tunteita, vaikka ne ovatkin lippuluukuilla tienanneet todella hyvin (uusi Kaunotar ja hirviö tuotti reippaasti yli miljardi dollaria). Leffojen tarpeellisuudesta on väitelty, ovathan alkuperäiset tosiaan kehuttuja elokuvahistorian merkkiteoksia. Itse pidin esimerkiksi uutta Viidakkokirjaa alkuperäistä parempana, mutta vaikka pidinkin uutta Kaunotar ja hirviötä mainiona fantasiasatuna, sen kohdalla oli päivänselvää, että pienistä muutoksista huolimatta elokuva oli lähes kuva kuvalta uusittu versio alkuperäisestä, muttei kuitenkaan ollut millään osa-alueella vanhaa parempi. Dumbossa odotinkin juuri sitä, että tarina on rustattu kokonaan uudestaan ja vain pohjaidea on säilytetty. Tämä ratkaisu on ymmärrettävää siinä mielessä, että alkuperäinen Dumbo kestää vain muutaman minuutin yli tunnin ja tästä piti tietty vääntää liki kahden tunnin teos... vaikka väkisin. Tavallaan elokuvan ensimmäiset kolme varttia kulkevat vanhoja tuttuja polkuja, mutta siinä missä alkuperäinen leffa huipentui siihen, kun Dumbo osoitti osaavansa lentää, tämä elokuva tuntuu vasta siinä kohtaa lähtevän liikkeelle.

Alkuperäisestä klassikosta on tietty otettu mukaan pari ikimuistoisinta kohtaa: tanssivat vaaleanpunaiset elefantit ja sydäntärikkovan surullinen "Baby Mine" -kohtaus. Pinkit norsut täytyi tällä kertaa tietty johtua jostain muusta kuin nimikkohahmon ryyppyretkestä ja tässä kohtaus on yksi filmin vaikuttavimmista. Valitettavasti samaa ei todellakaan voi sanoa "Baby Mine" -kohtauksesta. Se tuntuu siltä kuin tekijät olisivat miettineet, että "kai tämä nyt on pakko saada mukaan" ja lopputulos jättää paljon toivomisen varaan - etenkin kun kohtaus tulee liian aikaisin leffassa, jolloin katsoja ei ole vielä onnistunut luomaan tarvittavaa tunnesidettä filmiin ja hahmoihin. Dumboa itseään lukuunottamatta tunnesidettä ei synny koko loppuleffankaan aikana, ihmishahmojen ollessa niin mitäänsanomattomia ja elokuvan ollessa lopulta vain harmillisen tyhjänpäiväinen ja keskinkertainen päivitys rakastetusta klassikosta. Uutta tuodaan kyllä pöytään ja paljonkin, mutta mikään siitä ei herätä erityistä mielenkiintoa, eikä esimerkiksi suuri loppuhuipennus onnistu säväyttämään millään lailla. Dumbossa olisi ainekset erittäin mainioon, sydämelliseen, ihastuttavaan ja taianomaiseen seikkailuun, mutta nyt se on lähinnä täysin unohdettava ja itse asiassa jopa aika tylsä.

Yksi elokuvan isoimmista pettymyksen aiheista on se, että kyseessä on Tim Burtonin elokuva, eikä leffa silti onnistu säväyttämään. Burtonin omaperäisyys ei pääse esille elokuvan aikana ja kyseessä onkin yksi hänen maltillisimmista töistään. Tämä on niinkin maltillinen, että Dumbo voisi ihan hyvin olla jonkun täysin tuntemattoman tekijän tekele. Se vasta onkin surullista, kun ottaa huomioon, että Burton omaa niin vahvan tyylin, että vähänkin elokuvantekijöistä tietävä tunnistaa elokuvat, kuten aiemmin mainitut Batmanit, Beetlejuicen, sekä vaikkapa Saksikäsi Edwardin (Edward Scissorhands - 1990) jo pelkän kuvan perusteella hänen filmeikseen. Ehren Krugerin käsikirjoituksessakaan ei ole kehumista ja on outoa, että Kruger keskittyy näin paljon ihmishahmoihin, vaikkei ole selvästi kiinnostunut panostamaan näihin persooniin. Leffa kaipaisi myös tiivistämistä, noin kymmenestä minuutista varttiin, minkä olisi voinut tehdä käsikirjoitus- tai viimeistään leikkausvaiheessa. Visuaalisesti Dumbo on kuitenkin näyttävä teos - onhan kyseessä isolla rahalla tehty Disney-tuotanto. Häikäisevän fotorealistisen Dumbon lisäksi elokuva on muutenkin täynnä upeita tehosteita, taidokasta kuvausta, hienoja lavasteita, tyylikkäistä pukuja ja veikeitä maskeerauksia. Äänimaailmakin on erinomaisesti rakennettu äänitehosteista Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin säveltämiin musiikkeihin.

Yhteenveto: Dumbo on harmillisen keskinkertainen tekele, minkä olisi pitänyt olla huomattavasti parempi hienon lähdemateriaalinsa ja osaavien tekijöidensä takia. Esimerkiksi Tim Burtonin ohjaus on surullisen vaisua, eikä hän pääse koskaan vauhtiin leffan kanssa. On hienoa, ettei elokuva kopioi alkuperäistä piirrettyä kuva kuvalta, vaan lainailee vain tietyt asiat ja rakentaa uuden tarinan mukaan, mutta valitettavasti uudet jutut eivät herätä kovinkaan suurta mielenkiintoa. Yksi isoimmista ongelmista on, kuinka paljon filmi keskittyy sen todella tylsiin ihmishahmoihin. Hahmojen näyttelijätkin ovat tainneet huomata hahmojen mitäänsanomattomuuden ja se ilmenee heidän roolitöissään joko ylinäyttelemisenä tai innottomuutena koko projektia kohtaan. Tämän elokuvan "Baby Mine" -hetkessä surullisinta on lähinnä, kuinka kömpelösti se on tungettu mukaan. Itse Dumbo-norsu on ehdottomasti elokuvan parasta antia kaikessa suloisuudessaan ja ihanuudessaan. Elokuva onnistuu myös nostamaan ihon kananlihalle pariinkin otteeseen, kun elefantti ampaisee lentoon. Visuaalisesti filmi on tietty näyttävä, vaikka siitä tuntuukin puuttuvan Burtonin persoonallinen ote. Loppujen lopuksi Dumbo aiheutti itselleni ison pettymyksen ja pisti tosissaan miettimään, pitäisikö ne vanhat klassikot jättää sittenkin rauhaan? Noh, tänä vuonna ilmestyvät vielä uudet versiot Disneyn piirretyistä Aladdin (1992) ja Leijonakuningas (The Lion King - 1994). Jännityksellä jään odottamaan, miten noiden elokuvien kanssa käy - etenkin kun jälkimmäinen on ehdoton suosikkini yhtiön tuotannosta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dumbo, 2019, Walt Disney Pictures, Tim Burton Productions, Infinite Detective, Secret Machine Entertainment, MPC