Arvostelu: Apollo 13 (1995)

APOLLO 13

Ohjaus: Ron Howard

Pääosissa: Tom Hanks, Bill Paxton, Kevin Bacon, Kathleen Quinlan, Ed Harris, Gary Sinise, Mary Kate Schellhardt, Max Elliott Slade, Emily Ann Lloyd, Miko Hughes, Chris Ellis, Joe Spano, Marc McClure, Clint Howard, Ray McKinnon, Jean Speegle Howard, Todd Louiso, Gabriel Jarret, Andy Milder, Loren Dean, Christian Clemenson, Mark Wheeler ja Larry Williams

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 7

"Houston, we have a problem!"

Apollo 13 perustuu Jim Lovellin ja Jeffrey Klugerin kirjaan Lost Moon: The Perilous Voyage of Apollo 13 (1994), joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin avaruuslento Apollo 13:n onnettomuudesta vuonna 1970. Kirjan oikeudet kaupattiin jo ennen sen julkaisua ja Universal Pictures ja Imagine Entertainment onnistuivat voittamaan myyntikilpailun. William Boyles Jr. ja Al Reinert työstivät alkuperäisen käsikirjoituksen ja päärooliin kaavailtiin Kevin Costneria, mutta rooli meni Tom Hanksille, joka oli innostunut ja tietäväinen avaruudesta ja oli jo pitkään halunnut tähdittää elokuvaa kuulennosta. Ron Howard pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1994. Lopulta Apollo 13 sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättimenestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, lavastus, musiikki ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miessivuosa ja naissivuosa). Itse näin Apollo 13:n ensimmäistä kertaa jo lapsena ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella elokuvan.

11. huhtikuuta 1970 avaruuslento Apollo 13 matkaa kohti Kuuta, kun matkan varrella ilmenee tekninen vika ja astronauttien täytyy tehdä kaikkensa selviytyäkseen takaisin kotiin elävinä.

Alun perin päärooliin astronautti Jim Lovelliksi kaavailtiin tosiaan Kevin Costneria, jopa ihan Lovellin itsensä toimesta. Roolia tavoitteli myös John Travolta, mutta roolin nappasi lopulta Tom Hanks, joka oli tosielämässä kiinnostunut avaruusmatkailun historiasta ja halunnut jo pidemmän aikaa tähdittää tosipohjaista avaruuselokuvaa. Hanks istuukin erinomaisesti rooliin. Hänestä löytyy tuttuun tapaansa karismaa pääosaan, minkä lisäksi hän on myös uskottava sinnikkäänä ja kokeneena astronauttina. Tosielämässä Lovell piti pitkään ennätystä pisimpään avaruudessa aikaa viettäneestä ihmisestä.

     Lovell ei kuitenkaan lähde Kuumatkalle yksin, vaan hänen mukaansa lähtevät Bill Paxtonin näyttelemä Lovellille aina uskollinen Fred Haise ja Kevin Baconin esittämä hieman kokemattomampi astronautti Jack Swigert, joka valikoituu ihan viime hetkellä, kun alkuperäiseen tiimiin kuulunut Ken Mattingly (Gary Sinise) joutui jättäytymään pois lennolta tuhkarokkoepäilyn takia. Paxton ja Bacon ovat myös hyvät rooleissaan ja Hanksin kanssa he muodostavat oivan dynamiikan erilaisine persoonineen. Vaikka Ken joutuukin jäämään pois kauan odottamaltaan lennolta, Sinise pääsee myös hyvin esille leffan loppupäässä, kun Ken pyydetään testaamaan moduulisimulaatiolla erilaisia keinoja, jotta Apollo 13 saataisiin turvallisesti takaisin Maahan.

Elokuvassa nähdään myös parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden saanut Kathleen Quinlan Jimin vaimona Marilyninä ja Mary Kate Schellhardt, Max Elliott Slade, Emily Ann Lloyd ja Miko Hughes Lovellin pariskunnan lapsina, parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden saanut Ed Harris Houstonissa lennonjohtajana toimivana Gene Kranzina, sekä muun muassa Chris Ellis, Joe Spano, Marc McClure, Clint Howard, Ray McKinnon, Todd Louiso, Gabriel Jarret, Andy Milder, Loren Dean ja Christian Clemenson lennonjohdon ja NASA:n työntekijöinä, jotka eri tahoillaan yrittävät auttaa hädässä olevaa Apollo 13:a. Myös Ron Howardin vanhemmat Jean Speegle ja Rance Howard nähdään leffassa, Jimin äitinä ja pastorina, minkä lisäksi myöhemmin näyttelijänä kuuluisaksi nousseen tyttären Bryce Dallas Howardin voi bongata kohtauksesta, jossa astronauttien sukulaiset saapuvat toivottamaan hyvää matkaa. Kaikin puolin näyttelijäkaarti suoriutuu oivallisesti rooleistaan ja Oscar-ehdokkuudet menivät oikeisiin osotteisiin. Quinlan tulkitsee hienosti vaimohahmonsa huolta, Harrisin omatessa vahvaa auktoriteettia lennonjohtajana.

Lukuun ottamatta paria parhaat päivänsä nähnyttä tietokone-efektiä, Apollo 13 ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan kolmen vuosikymmenen varrella. Kyseessä on edelleen henkeäsalpaavan tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä avaruudessa, joka pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun saakka, eikä aika käy missään kohtaa pitkäksi, vaikka leffalla onkin kestoa liki kaksi ja puoli tuntia. Elokuva itse asiassa tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, sillä se vie niin onnistuneesti mukanaan. Merkittävä osa tehosta toki syntyy tiedosta, että tämä tapahtui ihan oikeasti, eikä kyse ole fiktiivisestä avaruudessa tapahtuvasta selviytymistaistelusta, kuten esimerkiksi elokuvissa Gravity (2013) ja Yksin Marsissa (The Martian - 2015).

Elokuva käynnistyy historiallisesta hetkestä, kun Jim, Fred, Ken ja Jack perheineen seuraavat Neil Armstrongin ja Buzz Aldrinin ensimmäistä Kuulentoa heinäkuussa 1969 ja pian käynnistyykin valmistautuminen miesten omaan reissuun. Hahmot alustetaan oivallisesti, joten kun kauhistuttava tekninen vika ilmenee kesken lennon, on katsojana kiintynyt tähän kolmikkoon. Läpi leffan kotisohvalla hikipisarat kimmeltävät ohimoilla ja keho lukittuu jännittyneeksi, sillä tähän selviytymistaisteluun eläytyy niin täysillä. Läpi elokuvan tuntuukin siltä kuin olisi itse menossa mukana, joko ahtaassa Apollo 13:ssa tai Houstonissa lennonjohdon kanssa.

Yksi elokuvan vahvimmista puolista onkin se, kuinka laajasti ja monesta vinkkelistä tätä tapausta esitetään läpi leffan. Leffa ei jumita vain itse Apollo 13:ssa, vaan elokuva näyttää esimerkiksi, kuinka Lovellin perheen kotona jännitetään televisiolähetyksen edessä. Televisiolähetyksen kautta saadaan mukaan oikeitakin haastattelutilaisuuksia vaikkapa NASA:n kanssa ja näytetään, kuinka koko muu maailma pysähtyi seuraamaan tätä selviytymisoperaatiota. Jännitettä rakennetaan Houstonissa, kun lennonjohto ja NASA:n työntekijät pyörittelevät hermostuneina erilaisia ideoita siitä, kuinka astronautit saataisiin kotiin. Kaikenlaiset väittelyt oikeasta tavasta, puheet fysiikan mahdollisuuksista ja rajoista, sekä simulaatiokokeilut ovat äärimmäisen mielenkiintoista seurattavaa. Tällä hyppimisellä vältetään yksitoikkoiseksi muuttuminen ja lisätään jännitettä. Jännitys myös kasvaa, kun vähän väliä uusi ongelma saapuu nostelemaan päätään. Kun lopputekstit lähtevät rullaamaan, katsojalta kestääkin hetki tasata sykettään ja toipua tästä elokuvallisesta elämyksestä.

Elokuvan ohjaaja Ron Howard on ehtinyt urallaan tehdä useita hyviä elokuvia, kuten Willow - suuren seikkailun (Willow - 1988), Kauniin mielen (A Beautiful Mind - 2001), Da Vinci -koodin (The Da Vinci Code - 2006) ja Rushin (2013) ja löytyypä minulta myös pehmeä paikka sydämestä Jim Carreyn tähdittämälle The Grinchille (Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas - 2000). Ei ole kuitenkaan epäilystäkään siitä, etteikö Apollo 13 olisi Howardin paras työ. Tässä Howard osuu nappiin kaikessa. Tukena toimii vahva käsikirjoitus, sekä upea tekninen toteutus. Apollo 13 on vaikuttavasti kuvattu ja painovoimattomat kohtaukset kuvattiin oikeasti painovoimattomassa tilassa, KC-135 -lentokoneessa, mikä aiheutti vähemmän yllättäen osalle näyttelijöistä ja kuvausryhmästä huonoa oloa. Lavastus on näyttävää ja puvustus mainiota. Leikkaus on ihailtavan sulavaa ja Oscar-palkinto olikin ansaittu. Jotkut digiefektit ovat tosiaan nähneet parhaat päivänsä, mutta käytännön tehosteet ovat yhä komeaa seurattavaa. Äänimaailma on myös väkevästi rakennettu James Hornerin mahtipontisia ja patrioottisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Apollo 13, 1995, Universal Pictures, Imagine Entertainment

Arvostelu: Horns (2013)

HORNS

Ohjaus: Alexandre Aja

Pääosissa: Daniel Radcliffe, Max Minghella, Joe Anderson, Juno Temple, Kelli Garner, James Remar, Kathleen Quinlan, Heather Graham, Michael Adamthwaite, Mitchell Kummen, David Morse, Dylan Schmid, Jared Ager-Foster, Sabrina Carpenter, Laine McNeal ja Eric McNamee

Genre: fantasia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 

Ikäraja: 16

Horns perustuu Joe Hillin samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Ohjaaja Alexandre Aja luki Hillin kirjan ja innostui siitä suuresti, haluten tehdä siitä elokuvasovituksen. Alun perin päärooliin kaavailtiin Shia LaBeoufia, mutta hänet korvattiin lopulta Harry Potter -elokuvien (2001-2011) tähdellä, Daniel Radcliffella. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2012 ja lopulta Horns sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 6. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut kummoinen menestys, eikä se voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin Hornsin vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta, kiinnostuttuani siitä Radcliffen takia. Pidin elokuvasta ja kun huomasin tämän todella pienelle huomiolle jääneen filmin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen uudelleen ja arvostella sen.

Ig Perrishiä syytetään tyttöystävänsä Merrinin murhasta. Eräänä aamuna Igin päähän kasvaa pirulliset sarvet, jotka saavat ympärillä olevat ihmiset tunnustamaan ja toteuttamaan syntinsä. Ig hyödyntää uutta kykyään selvittääkseen murhaajan identiteetin, puhdistaakseen nimensä ja kostaakseen.

Koko maailman tuntevaa velhopoikaa kymmenen vuoden ajan esittänyt Daniel Radcliffe päätti viimeisen Potter-leffan, Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011) jälkeen tehdä mahdollisimman erilaisia projekteja. Yhdeksi näistä projekteista valikoitui Horns, jossa Radcliffe näyttelee Ignatius Perrishiä, kavereille ihan vain Igiä, jonka rakas tyttöystävä Merrin (Juno Temple) murhataan ja Ig joutuu välittömästi murhaepäillyksi. Elokuva ei tee erityisen kaksista työtä saadakseen katsojaa ymmärtämään, miten suunnilleen kaikki pikkukaupungin asukit ovat heti täysin varmoja Igin syyllisyydestä. Radcliffe myös suoriutuu osastaan hieman ailahtelevasti. Alkupäässä elokuvaa hän ei ihan vakuuta, yrittäessään tulkita murtunutta ja alkoholiin turvautunutta miestä. Kuitenkin kun Ig eräänä aamuna herää sarvet päässään, Radcliffen roolityö muuttuu kohtaus kohtaukselta varmemmaksi ja vahvemmaksi.

     Elokuvassa nähdään myös James Remar ja Kathleen Quinlan Igin vanhempina, Joe Anderson Igin muusikkoisoveljenä Terrynä, Max Minghella Igin ystävänä Leenä, Kelli Garner baarimikko Glennana, David Morse kuolleen Merrinin isänä, sekä Michael Adamthwaite Eric-poliisina. Sivunäyttelijät toimivat oikein passelisti osissaan, revitellen mainiosti, kun Igin sarvien tuomat voimat paljastavat heidän synkät ajatuksensa ja mielitekonsa.

Horns pitää sisällään todella omaperäisen ja mielenkiintoisen premissin, eikä oikeastaan tule yllätyksenä, että lähdemateriaalina toimivan kirjan on tehnyt kauhulegenda Stephen Kingin poika. Katsojana lähtee kiinnostuneena seuraamaan Igin yritystä selvittää tyttöystävänsä murhaajan identiteetti - vaikka tekijä onkin arvattavissa jo varhaisessa vaiheessa filmiä, eikä paljastus ole kummoinenkaan yllätys, sillä oikeastaan vain yhdellä hahmolla on selvä motiivi tekoon. Ennalta-arvattavuus ei kuitenkaan estä katsojaa pitämästä näkemästään, kun Ig kiertää ympäri kaupunkia vastausten perässä, aiheuttaen kaikenlaista härdelliä uusien sarvivoimiensa kanssa. Kohtaukset, joissa Igin kohtaamat hahmot tuovat esille syntiset mielihalunsa ja ryhtyvät toteuttamaan niitä vaihtelevat koomisesta traagiseen. On onnistuneen liikuttava hetki, kun Igin vanhemmat tunnustavat synkät ajatukset pojastaan murhaepäilyn keskellä.

Vaikka elokuva yhdisteleekin oivallisesti murhamysteeriä, hempeää romantiikkaa ja synkkää fantasiaa, on lopputulos hieman ontuva paketti, joka ei ihan yllä potentiaaliinsa. Tarinankerronta on ihan sujuvaa, vaikka filmi tekeekin parissa kohtaa pidemmän ajan takaumia menneisyyteen, jotka voisivat mahdollisesti rikkoa juonenkuljetuksen sulavuutta. Elokuva kasvattaa kierroksiaan edetessään ja aika ajoin se ryhtyy ampumaan yli. Igin sarvia ja niiden tuomia voimia viedään jatkuvasti uudelle tasolle ja loppuhuipennuksessa pirullinen meno alkaa jo olla vähän liikaa. Heikkouksineenkin Hornsista löytyy paljon tykättävää, lähtien jo sen kekseliään erilaisesta kertomuksesta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Alexandre Aja, joka sekoittelee taidokkaasti lajityyppejä toisiinsa täysin omalaatuiseksi kokonaisuudeksi. Keith Buninin käsikirjoitus vaatisi kuitenkin työstämistä esimerkiksi paisuvan finaalin ja välillä replikoinninkin osalta. Erityisesti Igin kertojaääntä hyödynnetään aika töksähtelevästi ja läpi leffan toivoin, että siitä olisi vain hankkiuduttu kokonaan eroon. Horns on taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja Igin maskeeraukset hienot. Elokuvan erikoistehosteet eivät kuitenkaan vakuuta, mikä jo itsessään laimentaa loppuhuipennusta. Äänimaailma toimii hyvin, vaikkei Robin Coudertin musiikit erotu koskaan edukseen. Pääasiassa elokuvasta muistuu siinä pariinkin otteeseen kuultava David Bowien kappale Heroes.

Yhteenveto: Horns ei ihan saavuta lennokkaan premissinsä potentiaalia toteutuksellaan, mutta se on silti oikein kelvollinen ja kiinnostavan omalaatuinen fantasiaelokuva. Katsoja hyppää heti Igin matkaan, kun tämä päättää hyödyntää uusia pirullisia voimiaan selvittääkseen tyttöystävänsä todellisen murhaajan. Kohtaukset, joissa Igin kohtaamat henkilöt paljastavat syvimmät syntinsä ja mielihalunsa, vaihtelevat koomisista jopa traagisiin. Loppua kohti homma alkaa kuitenkin ampua yli, eikä heikkoihin efekteihin luottava finaali tunnu täysin tyydyttävältä huipennukselta. Tarinankerronta on myös ajoittain ailahtelevaa eri ajoissa hyppivän kerrontansa kanssa, eikä leffa ole lopulta niin nokkela kuin se vaikuttaisi luulevan olevansa. Oikean murhaajan identiteetti on selvä nopeasti, sillä oikeastaan vain yhdellä hahmolla löytyy motiivi tekoon. Silti kertomuksen vietäväksi uppoutuu. Näyttelijäkaarti suoriutuu pääasiassa hyvin rooleistaan, Daniel Radcliffen tehdessä hieman ailahtelevaa työtä pääosassa. Heikkouksiensakin kanssa Horns on mainion omaperäinen elokuva, jota voi suositella erilaisten fantasiakertomusten, sekä murhatutkimustarinoiden ja alakuloisten kostokertomusten ystäville. Elokuva on ilmestymisestään asti jäänyt aika pimentoon ja jos sitä ei ole aiemmin nähnyt tai sen katsomisesta on jo kulunut aikaa, kannattaa Horns vilkaista nyt sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Horns, 2013, Red Granite Pictures, Mandalay Pictures