Arvostelu: Horns (2013)

HORNS

Ohjaus: Alexandre Aja

Pääosissa: Daniel Radcliffe, Max Minghella, Joe Anderson, Juno Temple, Kelli Garner, James Remar, Kathleen Quinlan, Heather Graham, Michael Adamthwaite, Mitchell Kummen, David Morse, Dylan Schmid, Jared Ager-Foster, Sabrina Carpenter, Laine McNeal ja Eric McNamee

Genre: fantasia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 

Ikäraja: 16

Horns perustuu Joe Hillin samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Ohjaaja Alexandre Aja luki Hillin kirjan ja innostui siitä suuresti, haluten tehdä siitä elokuvasovituksen. Alun perin päärooliin kaavailtiin Shia LaBeoufia, mutta hänet korvattiin lopulta Harry Potter -elokuvien (2001-2011) tähdellä, Daniel Radcliffella. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2012 ja lopulta Horns sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 6. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut kummoinen menestys, eikä se voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin Hornsin vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta, kiinnostuttuani siitä Radcliffen takia. Pidin elokuvasta ja kun huomasin tämän todella pienelle huomiolle jääneen filmin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen uudelleen ja arvostella sen.

Ig Perrishiä syytetään tyttöystävänsä Merrinin murhasta. Eräänä aamuna Igin päähän kasvaa pirulliset sarvet, jotka saavat ympärillä olevat ihmiset tunnustamaan ja toteuttamaan syntinsä. Ig hyödyntää uutta kykyään selvittääkseen murhaajan identiteetin, puhdistaakseen nimensä ja kostaakseen.

Koko maailman tuntevaa velhopoikaa kymmenen vuoden ajan esittänyt Daniel Radcliffe päätti viimeisen Potter-leffan, Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011) jälkeen tehdä mahdollisimman erilaisia projekteja. Yhdeksi näistä projekteista valikoitui Horns, jossa Radcliffe näyttelee Ignatius Perrishiä, kavereille ihan vain Igiä, jonka rakas tyttöystävä Merrin (Juno Temple) murhataan ja Ig joutuu välittömästi murhaepäillyksi. Elokuva ei tee erityisen kaksista työtä saadakseen katsojaa ymmärtämään, miten suunnilleen kaikki pikkukaupungin asukit ovat heti täysin varmoja Igin syyllisyydestä. Radcliffe myös suoriutuu osastaan hieman ailahtelevasti. Alkupäässä elokuvaa hän ei ihan vakuuta, yrittäessään tulkita murtunutta ja alkoholiin turvautunutta miestä. Kuitenkin kun Ig eräänä aamuna herää sarvet päässään, Radcliffen roolityö muuttuu kohtaus kohtaukselta varmemmaksi ja vahvemmaksi.

     Elokuvassa nähdään myös James Remar ja Kathleen Quinlan Igin vanhempina, Joe Anderson Igin muusikkoisoveljenä Terrynä, Max Minghella Igin ystävänä Leenä, Kelli Garner baarimikko Glennana, David Morse kuolleen Merrinin isänä, sekä Michael Adamthwaite Eric-poliisina. Sivunäyttelijät toimivat oikein passelisti osissaan, revitellen mainiosti, kun Igin sarvien tuomat voimat paljastavat heidän synkät ajatuksensa ja mielitekonsa.

Horns pitää sisällään todella omaperäisen ja mielenkiintoisen premissin, eikä oikeastaan tule yllätyksenä, että lähdemateriaalina toimivan kirjan on tehnyt kauhulegenda Stephen Kingin poika. Katsojana lähtee kiinnostuneena seuraamaan Igin yritystä selvittää tyttöystävänsä murhaajan identiteetti - vaikka tekijä onkin arvattavissa jo varhaisessa vaiheessa filmiä, eikä paljastus ole kummoinenkaan yllätys, sillä oikeastaan vain yhdellä hahmolla on selvä motiivi tekoon. Ennalta-arvattavuus ei kuitenkaan estä katsojaa pitämästä näkemästään, kun Ig kiertää ympäri kaupunkia vastausten perässä, aiheuttaen kaikenlaista härdelliä uusien sarvivoimiensa kanssa. Kohtaukset, joissa Igin kohtaamat hahmot tuovat esille syntiset mielihalunsa ja ryhtyvät toteuttamaan niitä vaihtelevat koomisesta traagiseen. On onnistuneen liikuttava hetki, kun Igin vanhemmat tunnustavat synkät ajatukset pojastaan murhaepäilyn keskellä.

Vaikka elokuva yhdisteleekin oivallisesti murhamysteeriä, hempeää romantiikkaa ja synkkää fantasiaa, on lopputulos hieman ontuva paketti, joka ei ihan yllä potentiaaliinsa. Tarinankerronta on ihan sujuvaa, vaikka filmi tekeekin parissa kohtaa pidemmän ajan takaumia menneisyyteen, jotka voisivat mahdollisesti rikkoa juonenkuljetuksen sulavuutta. Elokuva kasvattaa kierroksiaan edetessään ja aika ajoin se ryhtyy ampumaan yli. Igin sarvia ja niiden tuomia voimia viedään jatkuvasti uudelle tasolle ja loppuhuipennuksessa pirullinen meno alkaa jo olla vähän liikaa. Heikkouksineenkin Hornsista löytyy paljon tykättävää, lähtien jo sen kekseliään erilaisesta kertomuksesta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Alexandre Aja, joka sekoittelee taidokkaasti lajityyppejä toisiinsa täysin omalaatuiseksi kokonaisuudeksi. Keith Buninin käsikirjoitus vaatisi kuitenkin työstämistä esimerkiksi paisuvan finaalin ja välillä replikoinninkin osalta. Erityisesti Igin kertojaääntä hyödynnetään aika töksähtelevästi ja läpi leffan toivoin, että siitä olisi vain hankkiuduttu kokonaan eroon. Horns on taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja Igin maskeeraukset hienot. Elokuvan erikoistehosteet eivät kuitenkaan vakuuta, mikä jo itsessään laimentaa loppuhuipennusta. Äänimaailma toimii hyvin, vaikkei Robin Coudertin musiikit erotu koskaan edukseen. Pääasiassa elokuvasta muistuu siinä pariinkin otteeseen kuultava David Bowien kappale Heroes.

Yhteenveto: Horns ei ihan saavuta lennokkaan premissinsä potentiaalia toteutuksellaan, mutta se on silti oikein kelvollinen ja kiinnostavan omalaatuinen fantasiaelokuva. Katsoja hyppää heti Igin matkaan, kun tämä päättää hyödyntää uusia pirullisia voimiaan selvittääkseen tyttöystävänsä todellisen murhaajan. Kohtaukset, joissa Igin kohtaamat henkilöt paljastavat syvimmät syntinsä ja mielihalunsa, vaihtelevat koomisista jopa traagisiin. Loppua kohti homma alkaa kuitenkin ampua yli, eikä heikkoihin efekteihin luottava finaali tunnu täysin tyydyttävältä huipennukselta. Tarinankerronta on myös ajoittain ailahtelevaa eri ajoissa hyppivän kerrontansa kanssa, eikä leffa ole lopulta niin nokkela kuin se vaikuttaisi luulevan olevansa. Oikean murhaajan identiteetti on selvä nopeasti, sillä oikeastaan vain yhdellä hahmolla löytyy motiivi tekoon. Silti kertomuksen vietäväksi uppoutuu. Näyttelijäkaarti suoriutuu pääasiassa hyvin rooleistaan, Daniel Radcliffen tehdessä hieman ailahtelevaa työtä pääosassa. Heikkouksiensakin kanssa Horns on mainion omaperäinen elokuva, jota voi suositella erilaisten fantasiakertomusten, sekä murhatutkimustarinoiden ja alakuloisten kostokertomusten ystäville. Elokuva on ilmestymisestään asti jäänyt aika pimentoon ja jos sitä ei ole aiemmin nähnyt tai sen katsomisesta on jo kulunut aikaa, kannattaa Horns vilkaista nyt sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Horns, 2013, Red Granite Pictures, Mandalay Pictures

Arvostelu: Sota apinoiden planeetasta (War for the Planet of the Apes - 2017)

SOTA APINOIDEN PLANEETASTA

WAR FOR THE PLANET OF THE APES

Ohjaus: Matt Reeves
Pääosissa: Andy Serkis, Woody Harrelson, Karin Konoval, Terry Notary, Michael Adamthwaite, Amiah Miller, Steve Zahn, Ty Olsson, Gabriel Chavarria, Max Lloyd-Jones ja Devyn Dalton
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 12

Pierre Boullen "La Planète des Singes" -kirjaan perustuva elokuva Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1968) oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai neljä jatko-osaa. Sarjan viides osa, Taistelu apinoiden planeetasta (Battle for the Planet of the Apes - 1973) ei kuitenkaan ollut enää kovin pidetty, jolloin sarja jäi kesken. Tarinaa jatkettiin hieman parilla televisiosarjalla, mutta lopulta koko homma päätettiin aloittaa alusta. Tim Burtonin ohjaama Apinoiden planeetta (Planet of the Apes) ilmestyi vuonna 2001, mutta sekin sai heikon vastaanoton, jolloin uusintaversio sarjasta ei lähtenyt käyntiin. Lopulta vuonna 2011 ilmestyi alkuperäisiä elokuvia aiemmin tapahtuva Apinoiden planeetan synty, (Rise of the Planet of the Apes) jossa nähtiin, miten koko homma lähti liikkeelle. Elokuva oli hitti ja kriitikot pitivät siitä, joten jatkoa oli luvassa. Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes - 2014) oli jälleen menestys ja kriitikot ylistivät sitä. Hyvin nopeasti paljastettiinkin, että sarja saisi vielä kolmannenkin osan. Itse pidän näistä kahdesta 2010-luvulla ilmestyneistä Apinoiden planeetta -elokuvista erittäin paljon. Ne ovat mielestäni aivan mahtavia, joten ei ole ihme, että olen kesästä 2014 asti odottanut sarjan kolmatta osaa. War for the Planet of the Apes, eli suomeksi Sota apinoiden planeetasta kuuluu minun listallani niihin elokuviin tältä vuodelta, joiden ilmestymistä en malttanut odottaa lainkaan. Hieman minua kuitenkin pelotti, olisiko leffa nimensä mukaisesti liian toiminnallinen ja katoisiko sarjasta tietty taiteellisuus? Minua huojensi äärimmäisen paljon, kun huomasin ensimmäiset arviot teoksesta, jotka ylistivät sitä yhdeksi vuoden parhaista, enkä olisi halunnut odottaa enää yhtään. Meninkin ensi-ilta-aamuna katsomaan Sodan apinoiden planeetasta, toivoen, etteivät korkeat odotukseni tuottaisi minulle pettymystä.

Julman ihmisiä johtavan everstin hyökätessä apinoiden kimppuun, Caesar lähtee kostoreissulle vanhojen ystäviensä ja uusien tuttavuuksien kanssa.

Andy Serkis nähdään jälleen Caesarina, apinayhteiskunnan johtohahmona. Serkis osoittaa taas kerran, ettei kukaan pysty samaan kuin hän ja suoriutuu osastaan todella vaikuttavasti. Caesar on muuttunut synkemmäksi, eikä pidä ihmisistä enää. Viha on alkanut ottaa valtaa hänestä, minkä näkee useasti läpi elokuvan. Hahmolle onkin kirjoitettu onnistunut kehityskaari, kun tämä yrittää pysyä omalla polullaan, mutta huomaa jatkuvasti lipsahtelevan Koban viitoittamalle tielle.
     Caesarin lisäksi elokuvassa nähdään muitakin tuttuja apinahahmoja. Oranki Maurice (Karin Konoval) on Caesarin uskollinen ja sympaattinen ystävä. Rocket (Terry Notary) seuraisi johtajaansa maailman ääriin asti. Caesarin vaimo Cornelia (Judy Greer) jää taas todella etäiseksi, mutta niin jää myös hänen poikansa Blue Eyes (Max Lloyd-Jones). Sen sijaan Apinoiden planeetan vallankumouksessa syntynyt Cornelius (Devyn Dalton) on isommassa roolissa.
     Uusina apinoina nähdään muun muassa gorilla Luca (Michael Adamthwaite), takinkääntäjä Red (Ty Olsson), simpanssinaaras Lake (Sara Canning) ja pitkään yksin elänyt Tuhma Apina (Steve Zahn). Tuhma Apina on aikamoinen hölöttäjä, mikä tekee hänestä humoristisemman hahmon. Muuten vakavassa leffassa tällainen hahmo voisi helposti koitua elokuvan kohtaloksi, mutta Tuhma Apina onnistuukin hämmentävän hyvin tasapainottelemaan sillä rajalla, että hän sopii menoon mukaan.

Elokuvan pahis on tosiaan eversti, jota näyttelee Woody Harrelson. Everstistä on saatu aikaan todella hyvä antagonisti, joka luo aitoa uhkaa apinoille. Hahmolle kirjoitetut motiivit ovat jopa ymmärrettävät. Harrelson osoittaa pystyvänsä huomattavasti vakavampiinkin rooleihin kuin millaisissa hänet yleensä nähdään.
     Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat Gabriel Chavarrian esittämä sotilas Preacher ja Amiah Millerin näyttelemä mykkä tyttö, jonka alkuperäisen leffasarjan fanit tunnistavat nopeasti tärkeäksi hahmoksi vanhoissa Apinoiden planeetoissa.

Sota apinoiden planeetasta jatkaa tarinaa pari vuotta siitä, mihin Apinoiden planeetan vallankumous päättyi. Ihmiset ja apinat ovat ajautuneet kunnon sotaan keskenään. Caesarin johtamat apinat ovat päätyneet piileskelemään metsän siimekseen. Jotkut apinat ovat peloissaan vaihtaneet ihmisten puolelle, sillä uskovat, etteivät apinat voi mitenkään voittaa taistelua. Elokuvan lähtökohdat ovat äärimmäisen mielenkiintoiset ja heti alkuun pääsee kokemaan pienen taistelukohtauksen, joka rakentaa hienosti leffan tunnelmaa. Sarja on jälleen kulkenut synkempään ja vakavampaan suuntaan, mikä toimii. Caesarin kostoretki pohjustetaan mainiosti ja on huikeaa, miten tekijät ovat uskaltaneet säilyttää aiemmista osista tutun tyylin. Tämäkin filmi kulkee rauhallisesti eteenpäin, eikä siitä löydy perinteisiä piirteitä, joita isot tehosteleffat sisältävät. Mukana on useita kohtia, joissa apinat viittovat toisilleen ja lähinnä vain murahtelevat (vaikkakin Caesar vastaa lähes kaikkeen ääneen), jolloin ei voi muuta kuin ihailla tekijöiden rohkeutta tehdä jotain erilaista. Rauhalliset kohdat ovat kiehtovia ja ne luovat tunnelmaa oivallisesti. Niitä pääsee kokemaan Caesarin ja hänen tovereidensa matkan aikana, mikä on paras osuus elokuvassa. Samalla voi nähdä, millaiseksi maailma on muuttunut. Leffassa päästään näkemään uusia maisemia, mikä on mukavaa, sillä edelliset osat tapahtuivat lähinnä San Franciscossa ja sen läheisessä metsässä. Sen lisäksi elokuva tapahtuu talvella; lumiset maisemat ovat todella kauniita. Sota apinoiden planeetasta onkin useassa kohtaa kaunis elokuva, vaikka mukana on useita karuja kohtia, kuten ristiinnaulittuja apinoita.

Kun tarina päätyy ihmisten tukikohtaan, syntyy riski, että elokuva ryhtyisi liikaa toistamaan Apinoiden planeetan synnyssä nähtyä vankikuviota. Tietty toisto kuitenkin toimii omanlaisenaan ympyrän sulkemisena. Tämänkertainen vankilakuvio on myös huomattavasti karumpaa seurattavaa ja samalla sitten pakosuunnitelman pistäminen toteutukseen on entistä jännittävämpää. Tiivis tunnelma vallitsee läpi elokuvan ja vaikka kestoa on liki kaksi ja puoli tuntia ja elokuva vieläpä kulkee rauhallisesti eteenpäin, ei aika käy pitkäksi. Joillekin voi tulla pettymyksenä, että nimestä huolimatta elokuva ei tarjoa toistuvia suuria sotakohtauksia. Sotimista kyllä lopulta löytyy, mutta eri tavalla toteutettuna kuin voisi odottaa. Finaalista löytyy myös tehokkaan liikuttavat hetkensä ja kuivin silmin teatterista tuskin ulos selviää. Elokuva vie trilogian kunniakkaasti päätökseen, mutta samalla se myös pohjustaa tulevaa, eli alkuperäisissä Apinoiden planeetta -klassikoissa nähtyä.

Filmin on ohjannut Apinoiden planeetan vallankumouksen tapaan Matt Reeves, joka on tällä kertaa toiminut myös käsikirjoittajana. Reeves hoitaa molemmat tontit kunnialla kotiin, eikä suostu menemään siitä, mistä aita on matalin tai mistä yleensä isoissa studioelokuvissa halutaan kuljettavan. On varmaan sanomattakin selvää, että elokuva visuaalinen ilme on mielettömän upea. Sota apinoiden planeetasta on kuvattu erittäin hyvin ja leffan efektit ovat tietty erinomaiset. Apinat näyttävät uskomattoman hienosti toteutetuilta ja katsojalle tuottaa jälleen vaikeuksia uskoa, että apinoita esittivät ihmiset. Ääniefektit ovat myös mainiot ja säveltäjä Michael Giacchino tunnelmoi oivallisesti taustalla.

Yhteenveto: Sota apinoiden planeetasta on hieno elokuva ja vahva päätös yhdelle kaikkien aikojen kovimmista trilogioista. Sotaisasta nimestä huolimatta rauhallinen lähestymistapa on yllättävänkin toimiva. Kohtauksia, joissa apinat keskustelevat viittomalla toisilleen, on erittäin kiehtovaa seurata. Andy Serkis on loppuun asti huikeassa vedossa Caesarina, jolle on kirjoitettu erinomainen kaari. Maurice on tuttu vanha symppis ja uudetkin hahmot toimivat Woody Harrelsonin näyttelemää pahaa everstiä myöten. Osa katsojista voi tosin mieltää Tuhman Apinan ärsyttäväksi. Elokuva vain tiukentaa otettaan edetessään ja tarjoaa lopulta jännittävän ja liikuttavan finaalin. Ohjaaja Matt Reeves jatkaa vahvaa työtään ja odotan innolla, mitä Reeves aikoo tehdä The Batmanin kanssa. Visuaalisesti teos on upea ja kaunis. Jos pidit edellisistä osista, suosittelen ehdottomasti katsomaan Sodan apinoiden planeetasta. Tästä sarjaa aiotaan jatkaa uuteen suuntaan, joka johtaisi vihdoin alkuperäiseen tarinaan, mutta itse toivoisin, että tämän jälkeen seuraava olisi juurikin alkuperäinen vuoden 1968 Apinoiden planeetta, eikä uusia osia enää tehtäisi. Vanhojen Apinoiden planeetta -elokuvien arvostelut ovatkin tiedossa joskus myöhemmin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.reddit.com
War for the Planet of the Apes, 2017, Chernin Entertainment