Furious, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

FURIOUS - KAUSI 1

Luoja: Elizabeth Meriwether

Näyttelijät: Emmy Rossum, Lola Petticrew, Scoot McNairy, Quincy Tyler Bernstine, Jake Lacy, Rob Yang, Steve Way, Rob Delaney, Danny McCarthy, Hope Davis, Peter McRobbie, Campbell Scott, Constance Shulman, Elise Kibler, Riley Vinson ja Nicholas Podany

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 47 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 18

Furious perustuu löyhästi vuoden 1987 elokuvaan Black Widow. Näyttelijä Emmy Rossum katsoi elokuvan ja innostui siitä niin paljon, että vei siitä syntyneet ideansa Hululle. Hululla pidettiin Rossumin suunnitelmista ja Elizabeth Meriwether palkattiin työstämään sarjaa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2025 ja nyt Furiousin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelun kautta). Itse kiinnostuin sarjasta, kun näin yllä olevan julistekuvan Disney+:aa selatessani ja kun sarjasta oli julkaistu muutamia jaksoja, päätin kurkata, mistä on oikein kyse?

FBI-agentti Alice Black ryhtyy tutkimaan rikkaiden miesten yliannostuksiksi lavastettuja murhia ja päätyy jahtaamaan tappajaa, sekä selvittämään hurjaa salaliittoa.

Emmy Rossum näyttelee Alice Blackia, entistä New Yorkin poliisia, joka on saanut uuden työpaikan FBI:n leivistä. Samalla kun hän yrittää totutella uusiin työkuvioihinsa, hän yrittää toipua traumasta, jonka hänen entinen poliisikollegansa Marshall (Jake Lacy) hänelle aiheutti. Hommaa ei helpota, kun Alice ryhtyy tutkimaan rikkaiden miesten kummallisia kuolemia, jotka on lavastettu yliannostuksiksi. Rossum on roolissaan erittäin vakuuttava, suoriutuen hyvin poliisina ja sitäkin paremmin traumaa kantavana naisena, jolle on kirjoitettu väkevä kehityskaari läpi kauden. Lacy taas osaa tehdä Marshall-hahmostaan heti sopivan lipevän.

     Sarjassa nähdään myös Scoot McNairy Alicen entisenä työparina Dannyna, Quincy Tyler Bernstine Alicen FBI-pomona Norana, sekä Lola Petticrew tiettyjä rikkaita miehiä vainoavana naisena, jonka motiiveja ymmärtää tarinan edetessä yhä vain enemmän, vaikka hänen tekojaan ei hyväksyisikään. Sivunäyttelijät ovat myös huippuvedossa. McNairy tulkitsee hyvin Dannya, joka kokee Alicen hylänneen hänet sen jälkeen, kun oli poliisivoimien ainoa henkilö joka puolusti Alicea, muiden oltua Marshallin puolella. Bernstinestä löytyy auktoriteettia FBI-pomoksi, mutta sarjan väkevimmän roolityön tarjoaa itselleni täysin tuntematon Petticrew, joka osaa olla roolissaan niin hurja, viettelevä, surumielinen, pelottava, että myös sympaattinen. Hänen hahmonsa ja Alice ovat onnistuneesti saman kolikon kääntöpuolet, jolloin katsojana oikein malttamattomana odottaa heidän kohtaamistaan.

Furious osoittautui yhdeksi kuluneen vuoden parhaista uutuussarjoista. Tämä FBI-agentin ja kostoretkellään olevan tappajan kissa-ja-hiiri -leikki nappaa koukkuunsa heti avausjaksossa ja vain paranee kauden kulkiessa kohti tiivistunnelmaista finaaliaan. En yhtään ihmettelisi, vaikka kauden aloittaisi aamupäivästä ja yöhön mennessä hoksaa katsoneensa kaikki kahdeksan jaksoa yhtä kyytiä. On mielenkiintoista seurata niin Alicen tutkimuksia kuin myös tappajan juonittelun etenemistä, etenkin kun tappaja pääsee listansa seuraavan kohteen luokse. Jännitettä pidetään sopivan korkealla ja tunnelmaa kiristetään tehokkaasti aina tarpeen vaatiessa.

Kauden todellinen koukku syntyy kuitenkin siitä, miten onnistuneesti Alicea ja tappajaa vertaillaan toisiinsa. Heidän menneisyydestään löytyy samanlaista traumaa, mikä auttaa naisia ymmärtämään toisiaan, vaikka he ovatkin periaatteessa täydet vastakohdat. Sarja on muutenkin väkevä katsaus seksuaalitraumaan ja kuinka musertavasti se voikaan ottaa elämän hallintaansa, tehden jopa arkisesta asiasta, kuten suihkussa käymisestä, ylitsepääsemättömältä tuntuvan koettelemuksen. Traumaa myös esitetään eri tavoin ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka jopa villeillä tavoilla Alice haluaa ottaa seksuaalisuutensa ja oman kehonsa takaisin. Kaikki tämä nostaa Furiousin vastaavanlaisia ja tavanomaisempia sarjoja korkeammalle. Sarjalle työstetään jo jatkoa ja odotan kyllä uteliaana, mitä tekijät keksivät toiselle kaudelle, koska tavallaan Furious voisi toimia yhden kauden mittaisena minisarjana.

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa pätevästi ja saavat näyttelijät irrottelemaan onnistuneesti. Elizabeth Meriwetherin johdolla käsikirjoitustiimi pyörittelee tarinaa kiinnostavasti, sekä luo hyvin kerroksia hahmoihin. Myös teknisesti Furious on mainio. Se on taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset vaikuttavat. Äänimaailma on osaavasti työstetty Ariel Marxin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.9.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Furious, Yhdysvallat, 2026-, 20th Television, Composition 8, Searchlight Television

Arvostelu: Real Steel (2011)

REAL STEEL

Ohjaus: Shawn Levy
Pääosissa: Hugh Jackman, Dakota Goyo, Evangeline Lilly, Anthony Mackie, Olga Fonda, Karl Yune, Kevin Durand, Hope Davis ja James Rebhorn
Genre: scifi, toiminta, urheilu
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Real Steel pohjautuu Richard Mathesonin novelliin Steel vuodelta 1956. Novellin pohjalta Dan Gilroy kirjoitti käsikirjoituksen, minkä DreamWorks osti 2000-luvun alussa. Studiolla teksti jäi kuitenkin pitkään käyttämättä, kunnes vuonna 2009 siitä alettiin tosissaan suunnittelemaan filmatisointia. Les Bohem ja Jeremy Leven työstivät Gilroyn käsikirjoitusta uudestaan, minkä jälkeen heidän työnsä saapui viimeistelemään John Gatins. Shawn Levyä pyydettiin ohjaajaksi, joka epäröi aluksi, mutta luettuaan käsikirjoituksen, hän lopulta suostui. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja Real Steel sai maailmanensi-iltansa 6. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, mutta sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Erikoistehosteillaan leffa onnistui kuitenkin nappaamaan Oscar-ehdokkuuden. Itse näin elokuvan muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasin sen. Pidin leffasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Nyt kun huomasin Real Steelin täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa robotit ovat korvanneet ihmiset nyrkkeilyssä. Heikossa jamassa oleva ex-nyrkkeilijä Charlie Kenton saa vastahakoisesti poikansa Maxin vastuulleen, tämän äidin menehtyessä. Max löytää pienen Atom-robotin kaatopaikalta ja pyytää isäänsä kouluttamaan tästä nyrkkeilijän.

Wolverinen roolista parhaiten tunnettu Hugh Jackman näyttelee ex-nyrkkeilijä Charlie Keatonia. Kyseessä ei ole kovinkaan pidettävä persoona, Charlien ajatellessa vain omaa etuaan ja oppimatta selvistä virheistään. Hän on velkaa ties kenelle, mutta aina rahaa saadessaan hän täytyy tuhlata ne robotteihin. Heikomman näyttelijän kanssa Charlien tarinaa ei välttämättä jaksaisi seurata, mutta Jackman on niin mahtava ja karismaattinen, että hänen ansiosta haluaa nähdä, että Charlie saisi parannettua tapansa.
     Myös Charlien poikaa, Maxia (Dakota Goyo) vaivaa sama asia, että väärän näyttelijän kanssa hahmo voisi ärsyttää. Goyo onnistuu kuitenkin olemaan pidettävä, vaikka paikoitellen hänenkin on vaikea pitää näsäviisasta Maxia kurissa. Seasta löytyy parikin hetkeä, jolloin on vaikea olla pyörittelemättä silmiä, kun pieni Max alkaa uhoamaan isommilleen.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Marvelin elokuvauniversumista tutut Evangeline "Wasp" Lilly nyrkkeilysalin omistavana Baileyna ja Anthony "Falcon" Mackie robottitaistelujen vedonlyöntiä pyörittävänä Finninä, Kevin Durand Charlielta velkoja pyytelevänä Rickynä, sekä Olga Fonda ja Karl Yune robottinyrkkeilyn maailmanmestarin, Zeuksen omistajina ja suunnittelijoina. Lilly ei harmillisesti saa lähes mitään tekemistä elokuvassa ja Mackiekin lähinnä käy kääntymässä. Durand, Fonda ja Yune ovat mitä kliseisimmät roistohahmot, jotka seisovat jylhästi maailmanmestarin takana ja naureskelevat altavastaajalle, joka haastaa heidät taistoon. Fonda ja Yune ovat vieläpä noloja rooleissaan.

Real Steelistä on helppo löytää vikoja ilman, että niitä tarvitsee erityisemmin etsiä. Pöhköjen pahiksien lisäksi leffa on täynnä urheiluelokuvien kliseitä. Tarinaltaan se on erittäin ennalta-arvattava, etenkin jos on nähnyt nyrkkeilyelokuvien kuninkaan, Rockyn (1976), jolta ei varmaan koskaan saada vietyä mestaruutta. Real Steelissä toki on twistinä se, että ihmisten sijaan kehään astelevatkin yli kolmimetriset robotit, jotka mätkivät toisiaan pataan niin, että mutterit sinkoilevat. Elokuva tuntuukin tiedostavan täysin, kuinka paljon se lainailee kaikkialta, eikä se vaivaudu peittelemään sitä lainkaan. Kyseessä on häpeilemätöntä hömppää, mutta niin rautaista sellaista, että ongelmineenkin leffan parissa on vaikea olla viihtymättä. Jo pelkkä idea nyrkkeilevistä roboteista kiehtoo ja jos tällaisia matseja järjestettäisiin oikeasti, voisin vihdoin ja viimein käydä katsomassa nyrkkeilyottelun paikan päällä. Vaikka katsojana tietäisikin, kuinka otteluissa käy, on niiden tunnelma rakennettu niin väkevästi, että voi huomata jännittävänsä ja innostuvansa oikein kunnolla.

Leffa ei kuitenkaan ole pelkkää aivotonta robottimähinää. Metallisen ulkokuoren alla sykkii sydän - vaikkakin paikoitellen siirappinen sellainen. Atom-robotin kouluttamisen lisäksi elokuva keskittyy Charlien ja Maxin pahasti rikkinäiseen isä-poika-suhteeseen. Robottinyrkkeily toimiikin lähinnä heitä yhdistävänä ja lähentävänä tekijänä. Aluksi Charlieta ei kiinnostaisi lainkaan ottaa esiteiniä vahdittavakseen, eikä Maxkaan liiemmin piittaa isästä, joka häipyi vuosia sitten. Paikoitellen draamapuoli on kiusallista, etenkin ennen suurta lopputaistoa, mutta isä-poika-kertomus ajaa kelvollisesti asiansa. Siinäkin toki tietää tasan tarkkaan alusta asti, kuinka tarina viedään päätökseen. Mitään muuta yllättävää ei ole luvassa kuin se, kuinka paljon Real Steel onnistuukaan viihdyttämään.

Elokuvan ohjaaja Shawn Levyn filmografia ei ihan hirveästi vakuuta, mutta peräkkäin tehdyt komediat Villi tusina (Cheaper by the Dozen - 2003), Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther - 2006) ja Night at the Museum - yö museossa (Night at the Museum - 2006) ovat kaikki Real Steelin ohessa osoituksia siitä, että Levy tekee pätevää kertakäyttöviihdettä. Real Steel ei ole komedia, mutta eipä Levy ole tätä kovinkaan vakavissaan tehty. John Gatinsin käsikirjoitus ei sisällä omia ideoita, mutta hän kopioi kuitenkin tarpeeksi taitavasti. Kuvaukseltaan leffa on tyylikäs, eikä robottimäiskettä ole toteutettu kömpelösti heiluvan käsivarakuvan kautta. Itse robotit ovat upeasti toteutetut, digiefektejä ja jopa oikeita robotteja hyödyntäen. Muutenkin elokuva on visuaalisesti näyttävä yhä kymmenen vuotta myöhemmin. Lavastuksessa mainostajat pääsevät vauhtiin, kun nyrkkeilyareenojen seinät ovat täynnä Coca-Colaa, Xboxia sun muuta. Äänimaailma on erinomainen ja robottimähinä myös kuulostaa hyvältä. Danny Elfmanin säveltämät musiikit valitettavasti hukkuvat täysin, kun leffa lähinnä hyödyntää jo olemassa olevia kappaleita.

Yhteenveto: Real Steel on oikein viihdyttävä scifielokuva, joka ei kuitenkaan pääse karkuun nyrkkeilyelokuvien kliseitä. Erityisiä yllätyksiä tarina ja tapahtumat eivät tarjoa, mutta silti katsoja saattaa huomata jännittävänsä otteluiden aikana ja innostua kunnolla, jos matsi kääntyykin voitoksi. Robottien nyrkkeilyottelut näyttävät yllättäen yhä erittäin hyviltä ja koneiden välisiä turpaanvetoja tuijottaa mielellään. Kaiken keskellä leffan sydämenä toimiva isä-poika-suhde on kelvollisesti hoidettu, vaikkei draama vältäkään kiusallista siirappisuutta. Charlie ja Max eivät hahmoina ole erityisen pidettäviä, mutta rooleihin valitut Hugh Jackman ja Dakota Goyo hoitavat hommansa kunnialla kotiin, saaden katsojat kannustamaan heitä. Vioistaan huolimatta Real Steel onnistuu viihdyttämään varsin passelisti ja leffaa voikin suositella lämpimästi nyrkkeilyn ja robottien ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Real Steel, 2011, DreamWorks, Touchstone Pictures, Reliance Entertainment, 21 Laps Entertainment, Angry Films, ImageMovers, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Greenland (2020)

GREENLAND

Ohjaus: Ric Roman Waugh
Pääosissa: Gerard Butler, Morena Baccarin, Roger Dale Floyd, David Denman, Hope Davis, Scott Glenn, Merrin Dungey, Andrew Bachelor ja Holt McCallany
Genre: jännitys, draama, toiminta
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Greenland on Gerard Butlerin tähdittämä katastrofielokuva. Alunperin leffan pääroolissa oli tosin tarkoitus nähdä Chris Evans ja ohjaajaksi oli pestattu Neill Blomkamp. Kuitenkin alkuvuodesta 2019 Evans vaihtui Butleriin ja Blomkamp Ric Roman Waughiin. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2019 ja nyt Greenland saa ensi-iltansa. Itse aloin odottamaan elokuvaa yllättävänkin paljon, kun ensimmäisen kerran näin sen trailerin kesällä - lähinnä siksi, että koko kesänä ei ole ilmestynyt kunnon ison luokan popcorn-viihdettä elokuvateattereihin. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan leffaa sen ennakkonäytökseen Finnkinon upeassa ISENSE-salissa.

John Garrity yrittää saada perheensä turvaan salaisessa lokaatiossa sijaitsevaan bunkkeriin, kun Maapalloa uhkaa täystuho valtavan Clark-komeetan syöksyessä avaruudesta.

Esimerkiksi Olympos on valloitettu -elokuvaa (Olympus Has Fallen - 2013) ja sen jatko-osia tähdittänyt Gerard Butler nähdään pääroolissa John Garrityna, kovan luokan rakennussuunnittelijana, joka saa hallitukselta kutsun salattuun bunkkeriin (minkä lokaation elokuvan nimi paljastaa heti), kun Clarkiksi nimetty jättikomeetta uhkaa tuhota kaiken elämän Maan päältä. Mukaansa John saa ottaa vain vaimonsa Allisonin (Morena Baccarin) ja heidän poikansa Nathanin (Roger Dale Floyd). Pariskunnalla on aviokriisi päällä, minkä lähtökohtia salaillaan jostain syystä leffan loppupäähän asti. Avio-ongelmat ovat aika kömpelösti kirjoitetut ja lähinnä katsojaa huvittaa, kuinka Allison on valmis unohtamaan miehensä teot heti, kun tästä tulee valttikortti selviytymiselle, sillä Allison itse ei saa kutsua bunkkeriin. Butler ja Baccarin ovat kyllä oivalliset rooleissaan ja nuori Floyd on kelpo valinta heidän pojakseen.

Greenland ei harmillisesti oikein ollut sitä suurta kesäviihdettä, mitä siltä kaipasin. Elokuva on jopa yllättävän pienimuotoinen teokseksi maailmanlopusta. Clark-komeetta unohdetaan pitkin leffaa ja päähenkilöiden kohtaamat vaarat johtuvat lähinnä ihmisistä, jotka riehaantuvat kaaoksen keskellä tai yrittävät keplotella itsensä heidän kautta bunkkeriin. Pienen, vain noin 30 miljoonan dollarin budjetin (tällaiset leffat tehdään yleensä ainakin kolminkertaisella summalla) vuoksi palasia Clarkista putoilee maahan vain suunnilleen puolen tunnin välein, aiheuttaen jonkin verran tuhoa, mutta silti kunnon jännitettä ei koskaan pääse muodostumaan. Elokuva kuitenkin kuvittelee olevansa aikamoinen trilleri ja ottaa tarinansa todella vakavasti. Siinä, missä esimerkiksi katastrofileffa 2012 (2009) piti puhtaan viihdevaihteen päällä, Greenland haluaa katsojansa ahdistuvan ja ajattelevan, että tällainen tuho voisi hyvinkin olla mahdollista. Elokuva vajoaa usein ylidramaattisuuden puolelle ja sitä on siksi jotenkin raskasta katsoa.

Iso ongelma leffassa on sen käsikirjoitus. Eipä katastrofileffojen teksteiltä mitään Oscar-tasoista suoritusta voi koskaan odottaakaan, mutta Greenlandista löytyy selviä heikkouksia, mitä hieman muuttamalla elokuvasta olisi saanut jo paremman. Ärsyttävintä on, että suuri osa perheen kohtaamista vaikeuksista löytyy yhden hahmon ajattelemattomuudesta ja hetken mielihalusta tehdä jotain, mikä eskaloituu aikamoiseksi tapahtumavyyhdiksi. Elokuva olisi luultavasti puolessa tunnissa ohi, jos hahmo ei tekisi tätä pientä juttua. On ymmärrettävää, että pakettia on haluttu monimutkistaa, mutta nyt elokuva vain kulkee erilaisia kiertoteitä pidentääkseen kestoa liki kahteen tuntiin. Ei Greenland huono leffa ole, mutta se on lopulta aika keskinkertainen ja vaisu maailmanloppuraina. Puhtaasti aivottomana kesäviihteenä se toimisi paremmin ja nyt se kompastelee liialliseen yrittämiseen. Sentään suomalaiset voivat yhdessä kohtaa huutaa "Torille!" elokuvaa katsoessaan. On sekin kai jo jotain.

Ohjaaja Ric Roman Waugh työskenteli Butlerin kanssa viime vuonna Angel Has Fallenissa (2019), eli Olympos on valloitettu -elokuvan aloittaman trilogian kolmannessa osassa. Tässä Waughin ote on väsyneempi ja kenties juuri budjettisyistä tuntuu siltä, ettei hän koskaan pääse oikeasti vauhtiin leffan kanssa. Chris Sparlingin käsikirjoitus vaatisi viilaamista, mutta hienoa on, että hän yrittää keskittyä Allisoniin lähes yhtä paljon kuin Johniinkin. Greenlandin tekninenkään toteutus ei ole päätähuimaava. Erikoistehosteiden taso heittelee ja jotkut liekkiefektit näyttävät viimeistelemättömiltä. Kuvat ovat välillä turhan ahtaita ja esimerkiksi yksi nyrkkitappelu on todella kömpelösti kuvattu. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää. Lavasteet ovat kuitenkin mainiot ja äänimaailmakin toimii hyvin, vaikkakin David Buckleyn säveltämät musiikit eivät koskaan erotu kunnolla.

Yhteenveto: Greenland ottaa itsensä turhan vakavasti ja on lopulta harmillisen vaisu ja keskinkertainen maailmanloppuleffa. Clark-komeetta pohjustetaan hyvin, mutta kunnon uhan tunnetta se ei koskaan muodosta - ei, vaikka elokuva kuinka luulee olevansa mitä tiivistunnelmaisin trilleri. Luultavasti pienehkön budjetin takia komeettaa ei päästetä oikeasti valloilleen, tiputtelemaan tulikuumia palasia päähenkilöiden niskaan, vaan elokuva keskittyy enemmän ihmisiin, joista koituu haittaa matkan varrella. Budjetin huomaa myös erikoistehosteista, jotka näyttävät siltä kuin ne olisi tehty kymmenen vuotta sitten. Tekninen toteutus ei muutenkaan onnistu säväyttämään. Tarinankerronnasta löytyy selvät ongelmansa, kun simppeliä juonta on pitänyt väkisin venyttää kahteen tuntiin ja aika käy yllättäen pitkäksi, varsinkin kun elokuva tuputtaa ylidramaattisuuttaan katsojan niskaan. Gerard Butler ja Morena Baccarin ovat kuitenkin hyvässä vireessä päärooleissa ja kantavat lopulta kahdestaan harteillaan aika mitäänsanomatonta katastrofiteosta. Isomman budjetin, kekseliäämmän käsikirjoituksen ja hieman viihteellisemmän menon kanssa Greenland olisi mitä mainioin rymistely, mitä tuijottaa jättikankaalta samalla, kun tunkee popcornia suuhunsa, mutta tällaisenaan sitä voi suositella lähinnä vain, koska muutakaan vastaavaa ei ole saatavilla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Greenland, 2020, Anton, G-BASE, Riverstone Pictures, STX Films, Truenorth Productions, Thunder Road Pictures