Näyttelijät: Emmy Rossum, Lola Petticrew, Scoot McNairy, Quincy Tyler Bernstine, Jake Lacy, Rob Yang, Steve Way, Rob Delaney, Danny McCarthy, Hope Davis, Peter McRobbie, Campbell Scott, Constance Shulman, Elise Kibler, Riley Vinson ja Nicholas Podany
Genre: trilleri
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 47 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 18
Furious perustuu löyhästi vuoden 1987 elokuvaan Black Widow. Näyttelijä Emmy Rossum katsoi elokuvan ja innostui siitä niin paljon, että vei siitä syntyneet ideansa Hululle. Hululla pidettiin Rossumin suunnitelmista ja Elizabeth Meriwether palkattiin työstämään sarjaa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2025 ja nyt Furiousin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelun kautta). Itse kiinnostuin sarjasta, kun näin yllä olevan julistekuvan Disney+:aa selatessani ja kun sarjasta oli julkaistu muutamia jaksoja, päätin kurkata, mistä on oikein kyse?
FBI-agentti Alice Black ryhtyy tutkimaan rikkaiden miesten yliannostuksiksi lavastettuja murhia ja päätyy jahtaamaan tappajaa, sekä selvittämään hurjaa salaliittoa.
Emmy Rossum näyttelee Alice Blackia, entistä New Yorkin poliisia, joka on saanut uuden työpaikan FBI:n leivistä. Samalla kun hän yrittää totutella uusiin työkuvioihinsa, hän yrittää toipua traumasta, jonka hänen entinen poliisikollegansa Marshall (Jake Lacy) hänelle aiheutti. Hommaa ei helpota, kun Alice ryhtyy tutkimaan rikkaiden miesten kummallisia kuolemia, jotka on lavastettu yliannostuksiksi. Rossum on roolissaan erittäin vakuuttava, suoriutuen hyvin poliisina ja sitäkin paremmin traumaa kantavana naisena, jolle on kirjoitettu väkevä kehityskaari läpi kauden. Lacy taas osaa tehdä Marshall-hahmostaan heti sopivan lipevän.
Sarjassa nähdään myös Scoot McNairy Alicen entisenä työparina Dannyna, Quincy Tyler Bernstine Alicen FBI-pomona Norana, sekä Lola Petticrew tiettyjä rikkaita miehiä vainoavana naisena, jonka motiiveja ymmärtää tarinan edetessä yhä vain enemmän, vaikka hänen tekojaan ei hyväksyisikään. Sivunäyttelijät ovat myös huippuvedossa. McNairy tulkitsee hyvin Dannya, joka kokee Alicen hylänneen hänet sen jälkeen, kun oli poliisivoimien ainoa henkilö joka puolusti Alicea, muiden oltua Marshallin puolella. Bernstinestä löytyy auktoriteettia FBI-pomoksi, mutta sarjan väkevimmän roolityön tarjoaa itselleni täysin tuntematon Petticrew, joka osaa olla roolissaan niin hurja, viettelevä, surumielinen, pelottava, että myös sympaattinen. Hänen hahmonsa ja Alice ovat onnistuneesti saman kolikon kääntöpuolet, jolloin katsojana oikein malttamattomana odottaa heidän kohtaamistaan.
Furious osoittautui yhdeksi kuluneen vuoden parhaista uutuussarjoista. Tämä FBI-agentin ja kostoretkellään olevan tappajan kissa-ja-hiiri -leikki nappaa koukkuunsa heti avausjaksossa ja vain paranee kauden kulkiessa kohti tiivistunnelmaista finaaliaan. En yhtään ihmettelisi, vaikka kauden aloittaisi aamupäivästä ja yöhön mennessä hoksaa katsoneensa kaikki kahdeksan jaksoa yhtä kyytiä. On mielenkiintoista seurata niin Alicen tutkimuksia kuin myös tappajan juonittelun etenemistä, etenkin kun tappaja pääsee listansa seuraavan kohteen luokse. Jännitettä pidetään sopivan korkealla ja tunnelmaa kiristetään tehokkaasti aina tarpeen vaatiessa.
Kauden todellinen koukku syntyy kuitenkin siitä, miten onnistuneesti Alicea ja tappajaa vertaillaan toisiinsa. Heidän menneisyydestään löytyy samanlaista traumaa, mikä auttaa naisia ymmärtämään toisiaan, vaikka he ovatkin periaatteessa täydet vastakohdat. Sarja on muutenkin väkevä katsaus seksuaalitraumaan ja kuinka musertavasti se voikaan ottaa elämän hallintaansa, tehden jopa arkisesta asiasta, kuten suihkussa käymisestä, ylitsepääsemättömältä tuntuvan koettelemuksen. Traumaa myös esitetään eri tavoin ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka jopa villeillä tavoilla Alice haluaa ottaa seksuaalisuutensa ja oman kehonsa takaisin. Kaikki tämä nostaa Furiousin vastaavanlaisia ja tavanomaisempia sarjoja korkeammalle. Sarjalle työstetään jo jatkoa ja odotan kyllä uteliaana, mitä tekijät keksivät toiselle kaudelle, koska tavallaan Furious voisi toimia yhden kauden mittaisena minisarjana.
Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa pätevästi ja saavat näyttelijät irrottelemaan onnistuneesti. Elizabeth Meriwetherin johdolla käsikirjoitustiimi pyörittelee tarinaa kiinnostavasti, sekä luo hyvin kerroksia hahmoihin. Myös teknisesti Furious on mainio. Se on taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset vaikuttavat. Äänimaailma on osaavasti työstetty Ariel Marxin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.9.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Furious, Yhdysvallat, 2026-, 20th Television, Composition 8, Searchlight Television
Näyttelijät: Sarah Snook, Jake Lacy, Dakota Fanning, Michael Peña, Abby Elliott, Jay Ellis, Daniel Monks, Sophia Lillis, Thomas Cocquerel, Kartiah Vergara, Johnny Carr, Duke McCloud, Tayden Jax Ryan, Linda Cropper, Dominic Masterson, Caroline Brazier, Erroll Shand ja Orlando Ivanovic
Genre: trilleri
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 46 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 52 minuuttia
Ikäraja: 12
All Her Fault perustuu Andrea Maran samannimiseen kirjaan vuodelta 2021. Pian kirjan ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että sen pohjalta oli tekeillä televisiosarjasovitus. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja Yhdysvalloissa All Her Fault julkaistiin jo loppuvuodesta 2025, mutta Suomeen sarja saapui vasta nyt alkuvuodesta. Itse kiinnostuin sarjasta heti sen näyttelijäkaartin takia ja kun sarjasta oli enää pari jaksoa julkaisematta, ryhdyin katsomaan sitä.
Marissa ja Peter Irvinen viikko muuttuu painajaiseksi, kun heidän poikansa Milo katoaa.
Succession-sarjasta (2018-2023) tuttu Sarah Snook ja The White Lotus -sarjan (2021-) ensimmäiseltä tuotantokaudelta tuttu Jake Lacy näyttelevät Irvinen pariskuntaa Marissaa ja Peteriä, joilla menee näennäisesti hyvin. Kummatkin työskentelevät erittäin hyvätuloisissa ammateissa ja he rakastavat pientä poikaansa Miloa (Duke McCloud). Rakkaus Marissan ja Peterin välillä on kuitenkin alkanut rakoilla ja todellinen kuilu muodostuu, kun Marissa on eräänä päivänä hakemassa Miloa, muttei löydä poikaa mistään. Snook ja Lacy ovat kummatkin nappivalinnat rooleihinsa ja he tulkitsevat hahmojensa erilaisia suhtautumisia pojan katoamiseen vakuuttavasti. Snook saikin ansaitusti parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden suorituksellaan.
Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Milon lapsenvahti Ana (Kartiah Vergara), Peterin sisarukset Lia (Abby Elliott) ja Brian (Daniel Monks), Marissan paras ystävä Colin (Jay Ellis), Milon kaveri Jacob (Tayden Jax Ryan) ja hänen vanhempansa Jenny (Dakota Fanning) ja Richie (Thomas Cocquerel), Jacobin lapsenvahti Carrie (Sophia Lillis), sekä Milon katoamista tutkiva etsivä Alcaras (Michael Peña). Sivunäyttelijätkin ovat mainioita rooleissaan - erityisesti Peña, joka on ikääntyessään näyttänyt kyntensä myös vakavasti otettavissa draamarooleissa, kun usein hänet muistetaan lähinnä komedioista. Sivuhahmotkin ovat hyvin kirjoitettuja tyyppejä, joista tietty moni joutuu Irvinejen ja samalla katsojan epäilyjen kohteeksi. Onko joku heistä siepannut Milon?
Alkuvuosi on tarjonnut hyviä trilleriminisarjoja, kuten Netflixin Verenperinnön(Run Away - 2026) ja His & Hersin (2026), mutta All Her Fault nousi nopeasti näistä suosikikseni. Kyseessä on erittäin koukuttava jännitysnäytelmä, jonka jaksot tuntuvat kulkevan hujauksessa ja jota on pakko ahmia lisää, sillä jaksot toki yleensä jäävät vielä varsin tiukkaan paikkaan kesken. Koukuttavuutta lisäävät myös erilaiset paljastukset, joita ripotellaan pitkin sarjaa ja jotka saavat katsojan näkemään katoamisen ja siihen liittyvät ihmiset aina uudenlaisessa valossa. Joka jakso myös kertoo katoamistarinaa hieman eri vinkkelistä, eri hahmojen kautta, mikä on omiaan syventämään tapausta ja näyttämään, miten eri hahmot suhtautuvat tilanteeseen.
Tunnelma on myös kohdillaan. Jännite on yllä ensikohtauksesta asti ja sitä vain kasvatellaan kertomuksen edetessä. Sekaan mahtuu joitain erityisen tiivistunnelmaisia hetkiä ja etenkin finaalijaksosta on saatu aikaan todella jännittävä. Toisinaan Milon tapauksen selvittämistä jännittävämpää on jännite, joka syntyy hahmojen välille. Monet hahmoista ovat kantaneet kaunaa toisiaan kohtaan vuosia ja jo valmiiksi stressaava tilanne saa nämä vanhat patoutumat purkautumaan. Erityisesti sarjan puolivälin riita perheen kesken on vangitsevasti rakennettu.
All Her Faultin ohjaajakaksikko Minkie Spiro ja Kate Dennis tekee vakuuttavaa työtä niin tunnelman kuin näyttelijöiden kanssa. Andrea Maran kirjan pohjalta Megan Gallagher tiimeineen on työstänyt väkevän käsikirjoituksen koukkuineen, käänteineen ja dialogeineen. Sarja on myös pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat tyylikkäät, asut oivalliset ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaailma on osaavasti työstetty ja Jeff Bealin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä fiilikseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
All Her Fault, Yhdysvallat, Australia, 2025, Carnival Film & Television, Universal International Studios
Ohjaus: David Kerr Pääosissa: Rowan Atkinson, Ben Miller, Emma Thompson, Olga Kurylenko, Jake Lacy ja Adam James Genre: komedia, toiminta Kesto: 1 tunti 28 minuuttia Ikäraja: 7
James Bond -parodiaelokuva Johnny English (2003) oli menestys, joten tietty sille päätettiin tehdä jatkoa. Jatko-osa Johnny English - uudestisyntynyt (Johnny English Reborn - 2011) ilmestyi kuitenkin vasta kahdeksan vuotta ensimmäisen osan jälkeen ja vaikka sekin oli menestys, ei kukaan tainnut odottaa kolmatta osaa. En voi olla ainoa, jolle tuli yllätyksenä, kun viime vuonna ilmoitettiin, että Rowan Atkinson palaisi Johnny Englishin rooliin kolmatta kertaa. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2017 ja nyt Johnny English Strikes Again, eli suomalaisittain Johnny English iskee jälleen saa vihdoin ensi-iltansa. Yllättymisen lisäksi minua vaivasi myös hämmentyneisyys, kun kolmannesta elokuvasta ilmoitettiin, sillä mielestäni sarja ei oikeastaan tarvitsisi jatkoa. Kuitenkin pitkän pohtimisen jälkeen aloin tulla siihen tulokseen, että kolmas osa on toisaalta ihan tervetullut lisä ja aloin toivoa sen viihdyttävän Johnny English - uudestisyntynyttä paremmin. Meninkin positiivisin mielin katsomaan Johnny English iskee jälleen sen lehdistönäytökseen. HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Johnny English ja Johnny English - uudestisyntynyt!
Kyberterroristin piinatessa Isoa-Britanniaa maan ainoaksi toivoksi jää ex-agentti Johnny English, joka palaa suorittamaan tehtävää yhdessä uskollisen toverinsa Boughin kanssa.
Rowan Atkinson palaa agentti Johnny Englishin rooliin kolmatta ja toivottavasti viimeistä kertaa. Atkinson on tunnetusti jo vuosia ollut ongelmissa rahankäytön vuoksi, minkä takia on helppo kuvitella, että hän suostui tekemään tämän leffan ihan vain palkkansa takia. Hänen esiintymisensä on paikoitellen hyvin laiskaa, aivan kuin hän ei edes yrittäisi antaa kaikkeaan. Atkinson kyllä toilailee, ilmeilee ja hölisee tuttuun tapaansa, mutta paljon innottomammin kuin ennen. Jo tästä syystä elokuvan olisi voinut jättää tekemättä. Hahmona English ei ole paljoa muuttunut, vaikka onkin löytänyt jälleen uuden, ihan hassun ammatin lopetettuaan MI7:lla. Alkuperäisestä Johnny English -leffasta tuttu Ben Miller tekee paluun avustaja Boughin rooliin, joka joutuu jälleen katsomaan Englishin perään ja korvaamaan hänen aiheuttamia vahinkoja. Boughin paluu on yllättävän iloinen hetki, kun miettii, että Miller esitti hahmoa viimeksi 15 vuotta sitten. Miller myös tekee parempaa työtä näyttelijänä kuin Atkinson. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri (Emma Thompson), mysteerinen Ophelia (Olga Kurylenko), MI7:n johtaja Pegasus (Adam James), sekä tietokonenero Jason Volta (Jake Lacy). Thompson sopii täydellisesti johtajan rooliin, muttei hänkään tarjoa kovin kummoista roolisuoritusta. James Bond -leffa Quantum of Solacesta (2008) tuttu Kurylenko toimii aluksi osassaan, mutta loppupäässä elokuvaa hänen tasonsa alkaa putoamaan yhdessä tyhjänpäiväiseksi muuttuvan hahmonsa kanssa. James ei pääse lähes lainkaan esille MI7:n uutena johtajana, mutta Lacy on ihan tarpeeksi uskottava nuorena älykkönä.
Rowan Atkinsonin roolisuorituksen tavoin koko Johnny English iskee jälleen on harmillisen laiska tekele. Elokuvan juoni on todella kulunut ja ärsyttävän ennalta-arvattava, tarina kierrättää sarjan edellisten osien kaavaa ja mikä pahinta, filmi ei onnistu tärkeimmässä asiassa, eli se ei saa nauramaan. Mukana on muutama hetki, jotka saivat minut hymähtämään tyytyväisesti, minkä lisäksi Englishin kohellusta VR-lasien kanssa oli huvittavaa katsoa, mutta surullista kyllä, parhaimmat naurut tarjoaa kohtaus, missä tanssitaan suomalaisen internet-ilmiön, Daruden "Sandstorm"-kappaleen tahdissa. Ja tässäkin naurattaa lähinnä se, että tekijät olivat päätyneet lähes kymmenen vuotta vanhaan ilmiöön, eivätkä mihinkään tuoreempaan. Suuri osa elokuvan vitseistä on vain sitä, että English toteaa itsevarmasti jotain ja sitten käy juuri toisin kuin hän sanoi. Yhdessä kohtaa Bough ehdottaa, että heidän kannattaisi tankata auto, mihin English vastaa, että Aston Martin kuluttaa yllättävän vähän bensiiniä, eikä tankkaukselle ole vielä aikoihin tarvetta. Ja tietenkin autosta loppuu bensa lähes välittömästi. Tätä samaa kaavaa kierrätetään alusta loppuun, jolloin vitsit ehtii arvata ennen kuin ne edes tapahtuvat, eivätkä ne ole enää hauskoja tapahtuessaan. Johnny English iskee jälleen ei onnistu edes viihdyttämään, vaan sitä on paikoitellen jopa pitkäveteistä seurata. Elokuvan onnistuminen lepää täysin Atkinsonin harteilla ja kun Atkinsonia ei kiinnosta, miksi katsojaakaan kiinnostaisi?
Leffa yrittää luoda mukaan mielenkiintoista teemaa uuden ja vanhan taistelusta. Ovatko vanhat tavat parempia kuin uusi teknologia? Elokuvan roisto kykenee tekemään ties mitä tietokoneen avulla, kun taas English suosii vanhanaikaisempia vakoojamenetelmiä. Teema on kiinnostava, mutta valitettavasti elokuva ei onnistu hyödyntämään sitä kovin hyvin. Loppujen lopuksi on vaikea kertoa, mitä leffa edes yrittää sanoa. Sekä uutta että vanhaa tarvitaan? Teema on myös hieman kehnonpuoleisesti toteutettu sen takia, että elokuvan tekijät vaikuttaisivat edustavan vanhempaa sukupolvea, joka ei ole täysin perillä teknologiasta. Toki agenttileffoissa kaikenlaiset härpäkkeet ovat aina olleet futuristisia, mutta tässä tuntuu siltä kuin tekijät eivät vain tietäisi, miten tosielämän laitteet toimivat tai mikä edes on enää uutta. Filmissä nähdään muutamia asioita, mitkä vanhentuivat jo jokunen vuosi sitten - enkä puhu vain "Sandstormista". Ja vaikka VR-lasipöhköily onkin leffan hauskempaa antia, on pakko todeta, ettei VR-tekniikka todellakaan toimi samalla tavalla kuin tässä elokuvassa. Johnny English iskee jälleen on vain laiska ja ennen kaikkea turha kohellus. Toivon todella, että tämä jää sarjan viimeiseksi osaksi.
Elokuvan ohjaajana toimii pääasiassa televisiosarjoja työstänyt David Kerr, joka ei saa leffaa toimimaan, eikä onnistu luomaan menevää henkeä, vaan yhdistelee vain yksittäisiä sketsihetkiä toisiinsa. William Daviesin käsikirjoituksessa nämä sketsit ovat vain juuri ja juuri liitännäisiä tarinaan. Esimerkiksi vaikka VR-kohtaus viihdyttikin, sen voisi poistaa kokonaan leffasta, eikä itse tarina kärsisi. Elokuvan kuvaus on sentään kelvollista ja leikkauskin on ihan menevää. Itse asiassa tökeröitä digiefektejä lukuunottamatta filmi on teknisesti toimiva teos. Puvustus ja lavasteet ovat oivallisesti toteutetut, ääniefektit ovat mainiot ja Howard Goodallin säveltämät musiikit sopivat leffaan, vaikka toistavatkin itseään hieman liikaa.
Yhteenveto:Johnny English iskee jälleen on harmillisen väsähtänyt komedia, joka ei jaksa naurattaa. Päätähti Rowan Atkinson vetää roolinsa vähän sinne suuntaan, muttei löydä samanlaista intoa kuin edellisissä osissa. Ja kun koko elokuvan onnistuminen lepää Atkinsonin harteilla, ei filmistä paljoa jää käteen. Tarina ei ole kovin kiinnostava, vaikka sen käsittelemä teema kiehtoo. Käsikirjoitus kopioi kaavaa sarjan aiemmista leffoista ja kierrättää tuttuja juttuja. Filmi on äärimmäisen ennalta-arvattava - etenkin vitsien suhteen, mitkä pohjustetaan todella kehnosti. Onneksi mukana on VR-lasisekoilu ja Daruden "Sandstorm", mitkä nostavat elokuvan juuri ja juuri pois huonolta tasolta. Surkeita digiefektejä lukuunottamatta tekninen puoli on ihan tarpeeksi kunnossa, mutta se ei vielä pelasta mitään. Johnny English iskee jälleen ei olisi tarvinnut tehdä, eikä se todellakaan tarvitse enää jatkoa. Jos Atkinson oli kovasti rahan tarpeessa, olisi hän voinut tehdä lisää mr. Beania. Siinä hän olisi varmasti onnistunut paremmin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Johnny English Strikes Again, 2018, Universal Pictures, Studio Canal, Working Title Films, Perfect World Pictures
Ohjaus: Brad Peyton Pääosissa: Dwayne Johnson, Naomie Harris, Jeffrey Dean Morgan, Malin Åkerman, Jake Lacy, P. J. Byrne, Joe Manganiello ja Demetrius Grosse Genre: toiminta, jännitys Kesto: 1 tunti 47 minuuttia Ikäraja: 12
Rampage, eli suomalaisittain hölmöltä kuulostava Rampage: Iso kohtaa isomman, perustuu samannimiseen videopeliin vuodelta 1986. Warner Bros. -yhtiö hankki pelin elokuvaoikeudet vuonna 2009 ja alkoi samantien työstämään filmiä. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja nyt se saa vihdoin ensi-iltansa... eikä minua oikeastaan kiinnosta koko tekele. Kuulin koko hommasta ensimmäisen kerran, kun leffan traileri julkaistiin ja se näytti mielestäni niin typerältä, että kyseessä voisi olla koko vuoden urpoin elokuva. Ja siinä kohtaa, kun elokuvan suomenkieliseen nimeen otettiin mukaan filmin mainoslause "big meets bigger", en vain voinut ottaa leffaa enää millään lailla tosissaan. Pitihän minun silti kuitenkin nähdä elokuva ja yritin pysyä mahdollisimman avoimin mielin, kun menin katsomaan Rampage: Iso kohtaa isomman sen lehdistönäytökseen. Viihdyin kyllä ohjaaja Brad Peytonin ja päätähti Dwayne Johnsonin edellisen yhteistyöleffan, San Andreasin (2015) parissa, joten toivoin saman käyvän myös Rampage: Iso kohtaa isomman kanssa.
Villieläimiä suojelevan Davis Okoyen gorillaystävä George alkaa yllättäen kasvamaan suuremmaksi ja aggressiivisemmaksi. Riehuva jättigorilla ei ole kuitenkaan ainoa ongelma, sillä tuhoa ilmestyvät aiheuttamaan myös jättimäinen susi ja hirviömäinen krokotiili.
Elokuvan pääroolissa Davis Okoyena nähdään tosiaan Dwayne Johnson, joka sopii aika lailla täydellisesti rooliinsa tällaisessa leffassa. Aluksi Johnsonin lihaksikkuus ihmetyttää, kun hahmo vaikuttaisi pelkältä eläinrakkaalta tavikselta, mutta muskeleille on tietty annettu selitystä sillä, että Davis on ollut armeijan leivissä. Tällä selitetään myös se, miksi Davis osaa lentää helikopterilla ja käyttää aseita. Yritän tässä siis sanoa, että oli Johnsonin rooli mikä tahansa, hän tuppaa aina olemaan aika lailla täysin samanlainen joka leffassa. Eikä sillä hahmolla niin väliä, kunhan Johnson pääsee pullistelemaan hauiksiaan, heittämään hölmöjä vitsejä ja näyttämään coolilta. Eihän Johnson kummoinen näyttelijä ole, mutta löytyy hänestä tarpeeksi karismaa, jotta häntä jaksaa katsoa elokuvasta toiseen samassa roolissa. Davisin ei kuitenkaan tarvitse taistella jättieläimiä vastaan yksin, vaan hän saa mukaansa Naomie Harrisin esittämän tohtori Kate Caldwellin, joka tietää, mitä näille eläimille on käynyt. Hänen tehtävänsä on siis pääasiassa selittää asioita Davisille ja katsojille, sillä toimintakohtauksissa hänestä ei ole erityisemmin hyötyä. Tohtori Caldwell tuntuukin usein vain roikkuvan mukana, eikä Harris pääse koskaan näyttämään oikeita lahjojaan. Vaikka Harris onkin selkeästi Johnsonia lahjakkaampi näyttelijä, jää hän silti täysin Johnsonin varjoon läpi leffan. Muita hahmoja Rampagessa ovat mm. cowboy-henkinen agentti Russell (Jeffrey Dean Morgan), Davisin ystävä Nelson (P. J. Byrne), huipputehokas sotilas Burke (Joe Manganiello), sekä tympeä eversti Blake (Demetrius Grosse). Davisia ja tohtori Caldwellia lukuunottamatta elokuvalla on suuria vaikeuksia käsitellä hahmojaan. Uusia henkilöitä esitellään vähän väliä ja se tehdään niin, että heistä syntyy todella tärkeä vaikutelma. Etenkin sotilas Burken kohdalla esittely tehdään todella voimakkaasti, mutta hahmoa ei sitten hyödynnetäkään lähes lainkaan. Aivan kuin hänet olisi lisätty mukaan uusintakuvauksia varten. Agentti Russell taas on kirjoitettu aika kummallisesti, jolloin hänen muutoksensa tapahtuvat hieman liian äkillisesti. Jeffrey Dean Morgan sopii kyllä osaansa, mutta hahmo itsessään ei oikein toimi. Grosse on oiva valinta kylmän sotilasjohtajan rooliin, kun taas Byrne tuo ihan kelpo huumoria mukaan, miksi onkin harmi, että hänet unohdetaan aika nopeasti. Ja sitten ovat Malin Åkermanin ja Jake Lacyn näyttelemät Wydenin sisarukset, jotka johtavat Energyne-nimistä yhtiötä. En halua paljastaa hahmoista sen enempää, mutta sanon vain, että minä suorastaan vihasin heitä. En sen takia, mitä hahmot tekevät, vaan millaisiksi heidät on kirjoitettu. Åkermanin esittämä Claire on raivostuttava ämmä ja hän vetää roolin pahasti yli. Vielä pahempi on kuitenkin Lacyn roolityö Brett-veljenä, joka on jostain syystä tehty täydeksi tolloksi. Molemmat ylinäyttelevät ihan liikaa, mikä tekee heidän kohtauksistaan tuskallista katseltavaa ja koko leffan ajan toivoin, että jättimäiset eläimet repisivät heidät riekaleiksi. Ai niin, pitäähän niistä jättieläimistäkin puhua, etenkin George-apinasta, josta on onnistuneesti tehty kunnon hahmo. George ei ole pelkkä hirviö, vaan hänet pohjustetaan niin mainiosti, että katsojasta tuntuu oikeasti pahalta, kun hän alkaa muuttumaan. Olin yllättynyt, kun huomasin sääliväni digiapinaa, jota selvästi sattuu äkillinen kasvaminen. Davisin ja Georgen välille on myös luotu todella vahva yhteys, jolloin katsoja ei vain halua nähdä, kun jättigorilla tuhoaa kaupunkia. Katsoja haluaa nähdä, miten ihmeessä Davis ja tohtori Caldwell voivat pelastaa poloisen. Megasusi ja suurkrokotiili ovat sen sijaan pelkkiä hirviöhahmoja, joista katsoja ei välitä, mutta se ei todellakaan haittaa. Niistä kyllä tosin löytyy omat ongelmansa, mutta palataan siihen vähän myöhemmin...
Rampage: Iso kohtaa isomman ei onneksi ole niin kehno ja typerä elokuva kuin pelkäsin, mutta eihän sitä voi oikeasti hyväksi tai fiksuksi kutsua. Se onnistuu kuitenkin viihdyttämään tarpeeksi, jotta sitä voi pitää ihan kelpo hömppänä. Elokuva alkaa yllättävän jännittävästi, mikä saa katsojan heti mukaan tarinaan, vaikka jo prologi antaa vihjeitä leffan pöhköydestä. Sen jälkeen tapahtumia pohjustetaan tarvittavan onnistuneesti, vaikkakin hieman liian hidastempoisesti. Mielestäni elokuvalla kestää liian kauan käynnistyä kunnolla, mutta kun hirviöryminä vihdoin alkaa, vie filmi kunnolla mukanaan. Leffaan on saatu oivaa jännitettä mukaan ja suuri osa vitseistä saa ainakin hymähtämään. Hauskinta on, että Wydeneiden toimistoon on pistetty taustalle alkuperäinen "Rampage"-pelikone. Siistejä hetkiä on tarpeeksi, eivätkä tapahtumat ratkea liian helposti. Mukana on myös jonkinlaista sydäntä Davisin ja Georgen ystävyyden ansiosta, jolloin meininki ei äidy pelkäksi tuhoksi tuhon vuoksi.
Silti elokuvasta löytyy niitä selkeitä ongelmia. Ei minua se haittaa yhtään, kuinka hölmö leffan tarina on. Minua vain harmittaa, kuinka jotkut kohtaukset menevät täysin siitä, mistä aita on matalin, eivätkä edes yritä olla jotain mullistavaa omassa genressään. Ja minua tosiaan ärsyttää, miten useita hahmoja käsitellään elokuvassa. En koskaan odottanut Oscarin arvoisia suorituksia tai oikeasti kiehtovia henkilöitä, mutta se tapa, miten uusia henkilöitä vain esitellään aina, kun edellinen on käsitelty kiirehtien loppuun, on ärsyttävää. Elokuva ei myöskään löydä kunnon tasapainoa sille, onko se urpo sekamelska, jossa jättisusi osaa lentää ja suuryhtiötä voi johtaa täysin vajaaälyinen henkilö, vai onko se vakavasti otettava teos, jossa maailma täytyy pelastaa, ennen kuin kaikki kuolevat. Näiden lisäksi leffa myös jättää katsojan ihmettelemään jättieläimiin liittyviä asioita. Jos kerran George, susi ja krokotiili altistuvat täsmälleen samalla aineelle, miksi se vaikuttaa jokaiseen eri tavalla? Miksi eläimet kasvavat täysin eri kokoisiksi? Miksi krokotiili ja susi saavat supervoimat, mutta George on vain iso gorilla? En tiedä, eikä taida elokuvakaan tietää, kunhan tekijöillä on ollut hauskaa. Kieltämättä minullakin oli ihan hauskaa. Lopputuloksena on viihdyttävä paketti, muttei mitään sen ihmeellisempää.
Filmin on ohjannut Brad Peyton, jonka aiempi leffa San Andreas osoitti, että häneltä löytyy silmää katastrofielokuville. Tässä hän osoittaa sen jälleen, kun Chicagon talojen nuijiminen maan tasalle tuntuu ja näyttää hienolta. Ongelmat eivät johdukaan niinkään Peytonista, vaan Ryan Englen, Carlton Cusen, Ryan J. Condalin ja Adam Sztykielin käsikirjoituksesta. Jatkuvasti esiteltävät hahmot ja heidän heikko kehityksensä ei ole mitään verrattuna joihinkin repliikkeihin, joita elokuvassa kuullaan. Filmiin on kai yritetty ottaa mallia kasarin ja ysärin one-linereistä, mutta epäonnistuttu pahasti. Leikkauskin ontuu välillä ja jotkut toimintakohtaukset muuttuvat hieman sekaviksi liian nopean editoinnin takia. En myöskään tiedä, johtuiko se valaistuksesta vai 3D:stä, mutta yökohtaukset olivat niin pimeitä, että niistä oli vaikea saada selvää. Rampage: Iso kohtaa isomman on sentään kuvattu oivallisesti, minkä lisäksi sen visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttävät. Jotkut asiat, kuten jättisusi, näyttävät selkeästi digitaalisilta, mutta monet muut jutut on saatu näyttämään uskottavilta. Georgeen on selvästi panostettu enemmän kuin muihin hirviöihin. Äänimaailma on aivan mahtava ja oli hienoa, miten leffateatterin penkit tärisivät hirviöiden karjaisujen ja sortuvien talojen päästämän metelin takia. Andrew Lockingtonin säveltämät musiikit sopivat hyvin elokuvaan, mutteivät jää mieleen.
Yhteenveto:Rampage: Iso kohtaa isomman on kaikessa hölmöydessään kelpo viihdettä, jonka jaksaa katsoa ainakin kerran. Kovin hyvästä elokuvasta ei ole kyse, mutta filmi tarjoaa tarpeeksi nauruja, hirviöitä, tuhoa ja jännitystä, jotta siitä voi jollain lailla pitää. Leffan pelastava tekijä on Davisin ja George-apinan välille luotu luja ystävyys, johon on saatu oikeaa sydäntä mukaan. Tämä saa katsojan paremmin mukaan leffaan ja saa antamaan anteeksi joitain umpityperiä repliikkejä, sekä leffan kehnoa tapaa käyttää hahmojaan. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan suunnilleen juuri niin hyvin kuin vain voivat, jos ylinäytteleviä Åkermania ja Lacya ei lasketa mukaan. Dwayne Johnson sopii pääosaan täydellisesti. Visuaalisesti leffa on tyylikästä katseltavaa, vaikka paikoitellen digitaalisuus puskee selkeästi esille. Rampage: Iso kohtaa isomman sopiikin parhaiten niille, jotka kaipaavat elokuvalta lähinnä siistejä juttuja, hirviöitä, efektejä ja toimintaa. Jos itse olisin kohderyhmää, eli vähän yli 10-vuotias poika, olisin varmasti todella innoissani leffasta. Itseäni hieman kummastuttaa, ettei lopputekstien jälkeen nähdä normiksi tullutta lisäkohtausta. Mielestäni filmi olisi kaivannut loppuun kohtauksen, jossa selviää, että hirviöitä onkin vielä lisää jossain. Kenties tekijät olivat epävarmoja siitä, menestyykö elokuva vai ei...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Rampage, 2018, Flynn Picture Company, New Line Cinema, Twisted Media, Wringley Pictures
