Arvostelu: Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb - 1964)

TOHTORI OUTOLEMPI ELI: KUINKA LAKKASIN OLEMASTA HUOLISSANI JA OPIN RAKASTAMAAN POMMIA

DR. STRANGELOVE OR: HOW I LEARNED TO STOP WORRYING AND LOVE THE BOMB

Ohjaus: Stanley Kubrick

Pääosissa: Peter Sellers, George C. Scott, Sterling Hayden, Keenan Wynn, Jack Creley, Slim Pickens, Peter Bull, James Earl Jones, Tracy Reed ja Shane Rimmer

Genre: jännitys, komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 12

Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, eli suomalaisittain Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia perustuu löyhästi Peter Georgen kirjaan Red Alert vuodelta 1958. Ohjaaja Stanley Kubrick halusi tehdä elokuvan, joka ottaisi kantaa ydinsodan uhkaan ja pelkoon, ja kun Alastair Buchan suositteli hänelle Georgen kirjaa, Kubrick innostui toteuttamaan suunnitelmansa ja hankki kirjan elokuvaoikeudet. Hän kirjoitti elokuvaa aluksi vakavin mielin, mutta alkoi pian kokea, että rankan aiheen käsittely toimi paremmin absurdin ja synkän huumorin kautta. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 1963 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo saman vuoden lopulla, mutta julkaisu viivästyi muutamastakin syystä. Ensinnäkin Kubrick ei ollut tyytyväinen alkuperäiseen lopetukseen ja halusi muuttaa sen. Toiseksi Sidney Lumet työsti parhaillaan elokuvaa Pommin varjossa (Fail Safe - 1964), jonka tarina oli erittäin samanlainen, mikä johti siihen, että niin Red Alert -kirjailija Peter George kuin Stanley Kubrick haastoivat elokuvan tekijät oikeuteen, pelätessään tunnetumpien tekijöiden elokuvan aiheuttavan Tohtori Outolemmen taloudellisen epäonnistumisen. Ja kolmanneksi elokuvan testinäytös järjestettiin samana päivänä marraskuussa 1963, jolloin Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy salamurhattiin ja tekijät kokivat, ettei ankeita aiheita sisältävä elokuva sopinut siihen hetkeen. Lopulta Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia sai maailmanensi-iltansa 29. tammikuuta 1964 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli tekijöiden ja erityisesti studiopomojen huolista huolimatta taloudellinen menestys, joka keräsi valtavasti kehuja kriitikoilta. Elokuva sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa ja sovitettu käsikirjoitus) ja seitsemän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras brittimiesnäyttelijä, brittikäsikirjoitus ja ulkomaalainen näyttelijä), joista se voitti parhaan elokuvan, parhaan brittielokuvan ja lavastuksen, sekä Yhdistyneiden kansakuntien palkinnon. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Itse katsoin Tohtori Outolemmen liian nuorena ja sen aiheet menivät minulta pääasiassa yli hilseen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kun Yhdysvaltojen ilmavoimien kenraali Jack D. Ripper menettää järkensä ja lähettää ydinaseilla varustetut pommikoneet hyökkäämään Neuvostoliittoon, presidentti ja sotilasjohto kokoontuvat keksiäkseen keinon pysäyttää hyökkäyksen ja sen potentiaalisesti käynnistämän maailmanlaajuisen ydintuhon.

Vanhoja Vaaleanpunainen pantteri -komedioita (The Pink Panther - 1963-1982) tähdittänyt Peter Sellers nähdään elokuvassa jopa kolmessa roolissa. Sellersin oli alun perin tarkoitus esittää jopa neljää hahmoa, mutta hän jättäytyi pois neljännestä osasta, kapteeni "King" Kongista, uskoessaan, ettei hän pystyisi omaksumaan hahmolle suunniteltua texasilaista korostusta. Lopulta Sellers näytteli eversti Mandrakea, joka avustaa seonnutta kenraali Jack D. Ripperiä (Sterling Hayden) käynnistämään hyökkäyksen Neuvostoliittoon, Yhdysvaltojen presidentti Muffleytä, sekä itse nimikkohahmoa, tohtori Outolempeä, entistä natsitutkijaa, joka siirtyi Yhdysvaltojen avuksi toisen maailmansodan jälkeen. Sellers esittelee näyttelijälahjojaan upeasti ja läpi elokuvan katsojana joutuu muistuttamaan itseään, että näitä kolmea hahmoa esittää sama heppu, eikä kolme eri näyttelijää. Eversti Mandrakea ja presidentti Muffleytä Sellers tulkitsee vakavammin, kun taas tohtori Outolemmestä hän tekee suorastaan karikatyyrin. Sellers improvisoi suuren osan repliikeistään kuvauksissa, mikä johti siihen, että Kubrickin täytyi vähän väliä muokata käsikirjoitustaan.

     Elokuvassa nähdään myös George C. Scott kenraali Buck Turgidsonina, joka näkee Ripperin sekoamisen hyvässä valossa, Jack Creley presidentin neuvonantajana Stainesina, Slim Pickens Sellersille alun perin tarkoitetussa roolissa ydinpommia kantavan lentokoneen kapteeni "King" Kongina, Peter Bull Neuvostoliiton lähettiläänä Alexei de Sadeskina, Keenan Wynn Ripperin pysäyttämistä yrittävänä eversti Guanona, sekä myöhemmin muun muassa alkuperäisessä Tähtien sota -trilogiassa (Star Wars - 1977-1983) pahaa Darth Vaderia ääninäytellyt James Earl Jones ensimmäisessä elokuvaroolissaan luutnantti Zoggina. Muukin näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin rooleistaan, etenkin Scott yhä vain kaistapäisemmäksi muuttuvana Buckina.

Ei ole mikään ihme, että Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia -elokuvaa pidetään edelleen niin korkeassa arvossa. Kyseessä on erinomainen ja terävä satiiri, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan viimeisten 60 vuoden aikana, vaan joka tuntuu edelleen pelottavankin ajankohtaiselta. Elokuvassa käsiteltävä ydinsodan jännite Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä ei ole kadonnut minnekään, se vain kasvaa ja hiipuu tasaisin väliajoin ja nyt vuonna 2024 sen mahdollisuus on jälleen karmivasti läsnä. Asiaa ei auta, kuinka misinformaatio ja erilaiset salaliittoteoriat vyöryvät ympäri internetiä, napaten yhä vain useampia koukeroihinsa. Ripper ja Buck ovat nasevia parodioita tällaisista ihmisistä, joiden päät ovat täyttyneet salaliittoteorioista siihen pisteeseen asti, että heidän on pakko ryhdyttävä äärimmäisyyksiin.

Elokuva vaihtelee tehokkaasti jännityksen ja huumorin välillä, jolloin kumpikaan puoli ei syö toista. Kubrickin päätös lähestyä aihetta komedian kautta on täydellinen. Välillä katsoja saadaan naureskelemaan täysin absurdilta tuntuville jutuille ja heti perään kauhistelemaan, että jotain tällaista olisi mahdollista tapahtua. Millaisten ahneiden ja jopa typerien yksilöiden käsissä kahdeksan miljardin ihmisen elämät ovat, puhumattakaan kaikesta muusta elämästä eläimistä kasveihin. Kubrick löytää aiheesta hämmentävää huumoria, unohtamatta kuitenkaan maalailla todella ahdistavaa uhkakuvaa. 60 vuotta sitten Yhdysvalloissa säikähdettiin elokuvan myötä siihen malliin, että tehtiin säädöksiä, jotta tällainen ei voisi millään vahingossa käydä toteen. Puolentoista tunnin paketti on kaikin puolin väkevästi rakennettu ja kaikki johtaa hyytävään finaaliin, joka jättää katsojan aikamoisen tunnemyllerryksen valtaan. Harva satiiri puree näin lujaa kohteeseensa ja jää kummittelemaan katsojan päässä näin voimakkaasti vielä pitkäksi aikaa leffan päättymisen jälkeen. Tohtori Outolempi on täysin ymmärrettävästi ottanut paikkansa elokuvahistoriassa, eikä toista vastaavaa teosta ole tehty.

Kubrickin ohjaus on hallittua ja väkevää, kuten on myös hänen, Terry Southernin ja kirjailija Peter Georgen työstämä käsikirjoitus. Kolmikko on saanut toinen toistaan oivaltavampia ajatuksia, eivätkä he pelkää ujostella rankkojen aiheiden äärellä. He ovat myös saaneet mukaan joitain nerokkaita repliikkejä, joista etenkin "Gentlemen, you can't fight in here, this is the War Room!" on täysin ymmärrettävästi jäänyt parhaiten kaikkien mieleen ristiriitaisuudessaan. Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat hienot, etenkin lentokoneen ja sotahuoneen, puvustus on oivallista ja maskeeraajat ovat saaneet Sellersin hyvin muovautumaan eri hahmoikseen. Tehosteet toimivat hyvin ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. Musiikista parhaiten mieleen jää pommikonekohtausten taustalla jatkuvasti soiva marssitahti, sekä loppuhuipennuksessa täydellisesti hyödynnetty Vera Lynnin We'll Meet Again -kappale.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, 1964, Stanley Kubrick Productions

Arvostelu: Videodrome - tuhon ase (Videodrome - 1983)

VIDEODROME - TUHON ASE

VIDEODROME

Ohjaus: David Cronenberg

Pääosissa: James Woods, Debbie Harry, Sonja Smits, Peter Dvorsky, Leslie Carlson, Jack Creley, Lynne Gorman, Julie Kahner ja Lally Cadeau

Genre: scifi, kauhu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 18

Videodrome - tuhon ase on David Cronenbergin ohjaama tieteiskauhuelokuva. Cronenberg kehitteli elokuvan idean lapsuutensa muistoista, kun hän asui Kanadassa ja hänen televisionsa sieppasi keskellä yötä yhdysvaltalaisia signaaleja ja lapsena Cronenberg pelkäsi päätyvänsä katsomaan kiellettyä sisältöä. Cronenberg ryhtyi kirjoittamaan 1970-luvulla käsikirjoitusta, joka kulki työnimellä "Network of Blood". Hän ajatteli, että hänen ideansa oli liian outo ja hurja, jolloin mikään studio ei ottaisi projektia työn alle, mutta lopulta hän sai tuottaja Pierre Davidin kiinnostumaan elokuvasta ja rahoituksen filmilleen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1981 ja lopulta Videodrome - tuhon ase sai maailmanensi-iltansa 4. helmikuuta 1983 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva sai kehuja kriitikoilta ja katsojilta, mutta se oli iso taloudellinen pettymys. Vuosien varrella filmin arvostus on kasvanut ja nykyään sitä pidetään kulttiklassikkona. Itse en ollut aiemmin nähnyt Videodrome - tuhon asetta, mutta olin tiennyt elokuvasta jo pitkään - en tosin yhtään mitään sen tarinasta. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella elokuvan sen juhlavuoden kunniaksi.

Max Renn johtaa kiisteltyä televisiokanavaa, jonka sisältö painottuu väkivaltaiseen pornografiaan. Kun Maxille esitellään uusi ohjelmakonsepti Videodrome, hän lumoutuu täysin tästä kierosta ideasta.

James Woods näyttelee Max Renniä, joka johtaa kanadalaista televisiokanavaa, CIVIC-TV:tä, joka esittää pääasiassa väkivaltaan ja pornoon painottuvia ohjelmia - pääasiassa niitä yhdistellen. Eräänä päivänä Maxille esitellään uudenlainen ohjelma, joka kulkee nimellä Videodrome ja Maxin elämä muuttuu totaalisesti. Yhtäkkiä hän on täysin pakkomielteinen Videodromesta ja sen saloista. Woods tulkitsee oivallisesti hahmoaan, joka alkaa kokemaan yhä vain kummallisempia juttuja leffan edetessä. Max jää hahmona hieman tylsäksi, mutta hänen kohtaamansa koettelemukset pitävät hyvin mielenkiintoa yllä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Peter Dvorsky Maxin työkaverina Harlanina, Debbie Harry radiojuontaja Nickinä, Leslie Carlson Videodromen tuottajana Convexina, sekä Jack Creley tohtori O'Blivionina ja Sonja Smits tämän tyttärenä Biancana. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan passelisti osistaan, joskin yksikään ei pahemmin hetkauta roolityöllään. Parhaiten roolistaan Woodsin ohella suoriutuu Harry, vaikkakin myös hän saa lopulta harmillisen vähän ruutuaikaa.

Joskus tulee vastaan sellaisia elokuvia, joita katsoessa ei osaa sanoa, että oliko leffaa mukavampaa alkaa katsomaan, tietämättä siitä mitään ennakkoon, vai että olisiko jostain pitänyt etukäteen selvittää, mihin on oikein ryhtymässä? Videodrome - tuhon ase on juurikin tällainen. Toisaalta pidin kovasti siitä, etten tiennyt elokuvan sisällöstä yhtään mitään ennakkoon, mutta samalla pohdin muutamassa kohtaa, että olisikohan leffasta pitänyt selvittää asioita ennen elokuvan aloittamista. Kyseessä on todella häiriintynyt scifiä ja body horroria yhdistelevä filmi, joka on ansaitusti ottanut paikkansa kulttiklassikkojen joukosta. Välillä katsoja ei voi muuta kuin tuijottaa silmät suurina ruutua ja ihmetellä, että mitä hemmettiä? Ei ole myöskään ihme, jos muutamaan otteeseen katsojan tekee mieli sulkea silmänsä tai katsoa poispäin.

Elokuva ei kuitenkaan ole pelkkää ällöttävällä kuvastolla mässäilyä, vaan kaikesta löytyy joku pointtikin. Leffa on vahva satiiri ihmisten ja television suhteesta. Siinä näytetään kärjistäen sitä, kuinka ajan myötä ihmiset tottuvat ja turtuvat näkemiinsä asioihin ja siksi tarjonnan pitää olla kaiken aikaa hurjempaa. Toiminnan pitää olla väkivaltaisempaa, komedian pitää olla hävyttömämpää, kauhun pitää olla raaempaa ja pornon pitää olla rankempaa. Ja kun puhun kärjistämisestä, niin todella tarkoitan kärjistämistä. Videodrome - tuhon aseen maailmassa on liki normaalia, että televisioissa pyöritetään ohjelmia, joissa ihmiset saavat seksuaalista nautintoa kidutuksestaan. Televisiosta puhutaan kuin uudesta sairaudesta tai evoluution muodosta, joka tulee ahmimaan ihmiskunnan kokonaan. Elokuvan viestit eivät ole neljässäkymmenessä vuodessa vanhentuneet oikeastaan päivääkään ja osittain teemat tuntuvat vielä ajankohtaisemmilta 2020-luvulla.

Vaikka elokuvasta löytyy erinomaiset piirteensä ja sen tarina on onnistuneen kiinnostava ja ajatuksia herättelevä, tarinan kerronta on paikoitellen hieman takeltelevaa. Koinkin usein pitäväni Videodrome - tuhon aseesta hieman vähemmän kuin olisin toivonut ja halunnut. Alle puolentoista tunnin kestoon mahtuu välillä oikopolkuja ja muita käsikirjoituksellisia tönkköyksiä, jotka kaipasivat mielestäni lisäviilausta. Jo tällaisenaan kyseessä on erittäin hyvä filmi. Cronenbergin työ varsinkin ohjaajana on taidokasta, eikä hän pelkää esittää yleisölle todella häiriintynyttä kuvamateriaalia - löytyyhän tämä ideologia jo leffan tarinastakin.

Teknisiltä ansioiltaankin filmi on pätevä. Se on taidokkaasti kuvattu ja ihan hyvin leikattu. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut ja valaisu. Erikoistehosteet tarjoavat ihastelemisen aihetta kaikessa kuvottavuudessaankin. Efekteistä vastaa Ihmissusi Lontoossa -kauhuleffaankin (An American Werewolf in London - 1981) tehosteet tehnyt Rick Baker, jolta kyllä löytyy taitoa vaikka muille jakaa. Bakerin kyky luoda erittäin vakuuttavia ja outoja tehosteita kameran edessä on häikäisevä ja tästä pitäisi ottaa mallia nykypäivänä. Elokuva tarjosi useita hetkiä, jolloin aika paljon leffanteosta tietävä henkilökin pohtii "kuinka ihmeessä tuo juttu toteutettiin?" Äänimaailma on oivallisesti rakennettu tehosteita ja Howard Shoren säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Videodrome - tuhon ase on erittäin mainio scifielokuva, joka tarjoaa niin terävää pohdiskeltavaa kuin kuvottavaa kuvastoa. Leffa ottaa iskevästi kantaa televisioon ja siihen liittyvään katselukulttuuriin, joka koukuttaa katsojaansa ja saa vaatimaan yhä vain lisää ja voimakkaampaa materiaalia. Elokuva osoittaa kärjistetysti, kuinka ihminen turtuu hiljalleen näkemäänsä ja haluaa kaikesta pitämästään yhä vain rajumpaa ja roisimpaa. Teema on edelleen ajankohtainen, kenties jopa ajankohtaisempi kuin elokuvan ilmestymisen aikaan 40 vuotta sitten. Body horrorin mestari David Cronenberg ei pelkää shokeerata katsojaansa ja yhdessä Rick Bakerin luomien efektien kanssa hän tarjoaa erittäin häiriintynyttä kuvamateriaalia. Cronenbergin ohjaus on tehokasta, mutta hänen käsikirjoituksensa kompuroi hieman kerronnassa ja rytmityksessä. Tiettyine kauneusvirheineenkin Videodrome - tuhon ase on vaikuttava filmi, joka täysin ymmärrettävästi nauttii nykyään kulttiklassikon statuksesta. Se ei todellakaan sovellu kaikille, mutta jos ajatuksia herättävät tieteistarinat kiehtovat, eikä oksettava kuvasto haittaa, suosittelen erittäin lämpimästi elokuvan katselua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Videodrome, 1983, Filmplan International, Guardian Trust Company, Canadian Film Development Corporation, Famous Players Limited