Arvostelu: Blade: Trinity (2004)

BLADE: TRINITY

Ohjaus: David S. Goyer

Pääosissa: Wesley Snipes, Jessica Biel, Ryan Reynolds, Dominic Purcell, Parker Posey, Triple H, Callum Keith Rennie, Kris Kristofferson, John Michael Higgins, Mark Berry, Natasha Lyonne, Haili Page, Patton Oswalt, James Remar ja Michael Anthony Rawlins

Genre: toiminta, fantasia, jännitys

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia - Unrated Cut: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 18

Marvelin sarjakuviin perustuva toimintaelokuva Blade (1998) oli taloudellinen menestys, joten se sai tietty jatkoa. Blade II (2002) oli vielä edeltäjäänsä isompi hitti lippuluukuilla, joten kolmannen elokuvan teko lähti heti liikkeelle. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Oliver Hirschbiegel, mutta hän päättikin tehdä tositapahtumiin perustuvan Perikadon (Der Untergang - 2004), jolloin ohjauspestin sai aiemmat Blade-leffat käsikirjoittanut David S. Goyer. Kuvaukset käynnistyivät ja niissä koettiin useita vaikeuksia. Päätähti Wesley Snipes ei ollut tyytyväinen Goyerin käsikirjoitukseen tai ohjaukseen ja osoittikin usein mieltään, joko kieltäytymällä kuvaamasta kohtauksia tai kommunikoimalla muille pelkillä muistilapuilla. Snipes jopa haastoi Goyerin ja New Line Cineman oikeuteen, sillä hänen mukaansa hän ei saanut täyttä palkkiotaan, minkä lisäksi häntä olisi syrjitty päätöstenteossa, vaikka hän työskenteli myös elokuvan tuottajana. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Blade: Trinity sai ensi-iltansa joulukuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen hitti edellisien osien tapaan, mutta sai lähes täystyrmäyksen kriitikoilta, eivätkä sarjakuvafanitkaan lämmenneet lopputulokselle. Vuosien varrella jopa elokuvan tekijät ovat todenneet, ettei leffasta tullut kovinkaan hyvä. Itse näin kaikki kolme Blade-leffaa jo hyvin nuorena. Ensimmäisellä katselulla pidin jokaisesta osasta, mutta uusintakatseluiden ja vuosien varrella mielipiteeni Blade: Trinitystä on muuttunut. Nyt kun hahmo on palaamassa takaisin valkokankaille Mahershala Alin esittämänä, päätin katsoa aiemmat Blade-elokuvat pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella ne.

Poliiseja pakeneva Blade kohtaa uuden ongelman, kun vampyyrit herättävät horroksestaan kaikkien aikojen ensimmäisen vampyyrin, Draculan.

Wesley Snipes nähdään kolmatta ja näillä näkymin viimeistä kertaa Bladena, puoliksi ihmisenä ja puoliksi vampyyrinä, joka käy edelleen sotaansa vampyyrejä vastaan. Blade pistetään ahtaammalle kuin koskaan ennen, sillä nyt hän ei joudu huolehtimaan vain vampyyreistä, vaan myös ihmisistä, jotka ovat leimanneet tämän hulluksi sarjamurhaajaksi. Hän on yksi etsintäkuulutetuimmista rikollisista, eikä homma helpotu yhtään, kun vampyyrit herättävät rinnalleen lajin ensimmäisen edustajan. Kuvauskiukuttelustaan huolimatta Snipes suoriutuu yhä erittäin hyvin roolistaan, heittäytyen taitavasti toimintakohtauksiin mukaan ja näyttäen aivan pirun siistiltä miekkaa pidellessään, aurinkolaseissaan ja mustassa vaatetuksessaan.

     Myös Kris Kristofferson palaa rooliinsa Whistlerinä, joka kuoli ykkösosassa, muttei sitten kuollutkaan, vaan muuttui vampyyriksi, kunnes Blade muutti hänet takaisin ihmiseksi ja nyt kärttyisä hahmo on jälleen Bladen apuna. Kristofferson hoitaa tonttinsa yhä oivallisesti. Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään vampyyreitä metsästävän Yövaanijat-tiimin jäsenet, joista tärkeimmät ovat Jessica Bielin näyttelemä Abigail ja Ryan Reynoldsin esittämä Hannibal King. Biel on osassaan mainio, mättäen vampyyreitä kumoon tyylikkäästi. Reynolds on oma hölösuu itsensä, eikä oikein millään sovi leffaan. Hän on lähinnä ärsyttävä ja hänen vitseissään hauskinta on lähinnä se, kuinka tympeästi Blade joka kerta tuijottaa häntä hölmön heiton jälkeen. Useamman mutkan jälkeen Reynolds löysi onneksi myöhemmin kunnollisen jalansijan supersankarifilmatisointien oven välistä, kun hän pääsi tähdittämään mahtavia Deadpool-elokuvia (2016-2024)

Pahisosastoa taas edustavat vampyyrisisarukset Danica (Parker Posey) ja Asher (Callum Keith Rennie), iso korsto Jarko (showpainija Triple H), sekä ihka ensimmäinen vampyyri, eli Dracula, jota näyttelee myöhemmin Pako-sarjasta (Prison Break - 2005-2017) parhaiten tunnettu Dominic Purcell. Posey on kiusallisen kehno osassaan, näytellen todella ylidramaattisesti kaikki kohtauksensa. Rennie ei saa mitään irti Asher-hahmostaan, mutta Triple H ajaa asiansa vahvan Jarkon roolissa. Kolmikko on kuitenkin varsin toimiva, kun heitä vertaa elokuvan tulkintaan Draculasta, joka on aivan kamala emämunaus - yksi elokuvahistorian surkeimmista Dracula-versioista ikinä. Tiedättekö sen, kun elokuva yrittää pönkittää itseään tarjoamalla tulkinnan ikonisesta hahmosta, pistämällä sivuhahmot puhumaan siitä, kuinka yleensä mediassa hahmo esitetään itse asiassa ihan lällynä ja että "todellisuudessa" hahmo on kahta kauheampi, mutta lopulta hahmosta esitetään nimenomaan se lällyin versio? Blade: Trinityssä tehdään juuri näin. Ensinnäkin Purcell ei istu rooliin ollenkaan, minkä lisäksi hahmosta ei löydy mitään siitä karmivuudesta, mystisyydestä, viettelevyydestä ja eleganttiudesta, mitkä tekevät Draculasta niin vaikuttavan. Tämä Dracula on vaatetukseltaan ja habitukseltaan kuin itsestään liikoja luuleva hip hop -stara ja mikä pahinta, hahmot jopa kutsuvat häntä Drakeksi. Hahmo ei ole koskaan vakuuttava tai uhkaava, pikemminkin vain nolo.

Nuorempana pidin tosiaan Bladea aika tasaväkisenä trilogiana, mutta nykyään mielipiteeni on muuttunut. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat mielestäni edelleen todella hyviä ja ennen kaikkea modernin sarjakuvafilmatisointibuumin uranuurtajia, mutta kolmas osa on aikamoinen lässähdys niiden jälkeen. Kuten alussa kerroin, muun työryhmän mukaan Snipes oikutteli läpi kuvausten, mikä johti siihen, että hänet jouduttiin toisinaan korvaamaan sijaisnäyttelijällä ja tietokoneella. Päätähden ja muun työryhmän välille syntyi kiista siitä, kuka oikein pilasi elokuvan ja minun täytyy kyllä sanoa, että olen Snipesin puolella, enkä juuri ihmettele, miksi hän osoitti niin voimakkaasti mieltään. Hän on ehdottomasti parasta koko leffassa ja pelastaa paljon muuten melko kököstä toimintarainasta.

Blade: Trinity lähtee periaatteessa lupaavasti liikkeelle. Ensimmäinen toimintakohtaus Bladen kera on vauhdikas ja viihdyttävä, ja ideana vampyyrinmetsästäjän ja Draculan kohtaaminen kuulostaa siltä, että luvassa olisi trilogian paras osa. Mutta äh, sitten leffan taso luiskahtaa liukumäkeen. Dracula on pilattu täysin, minkä lisäksi on turhauttavaa, kuinka Bladea pusketaan jatkuvasti sivurooliin ja Abigailia ja Hannibalia nostetaan keulakuviksi. Abigail toimii mainiosti, mutta Hannibal on vain ärsyttävä. Reynolds yrittää ihan liikaa olla hauska ja hänen selvästi improvisoimansa huumori aiheuttaa lähinnä silmienpyörittelyä. Snipes on hauska täysin vaivattomasti. Bladen yksittäiset virneet ja vitsit ovat kummallisuudessaan ja kuivuudessaan suorastaan hulvattomia.

David S. Goyer otti tässä kolmosleffassa tosiaan myös ohjausvastuun, toimittuaan kahdessa edellisosassa vain käsikirjoittajana. Goyer on tainnut olla niin innoissaan pestistä, että hänen tekstinsä on jäänyt tällä kertaa raakileeksi, useiden juonikuvioiden - erityisesti poliiseihin liittyvän - jäädessä tyngiksi. Goyer ei vakuuta ohjaajana. Hänen työnsä on ponnetonta, jolloin potentiaalisesti viihdyttävä hömppä on paikoitellen jopa pitkäveteistä seurattavaa. Toimintakohtauksissa Goyer luottaa liikaa räväkkään leikkaukseen ja tarpeettomasti välkkyviin valoihin. Blade: Trinity on kuvattu kohtalaisesti, mutta sen värimaailma ei ole kovin mairitteleva. Lavasteet ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta puvustajat ovat mokanneet täysin Draculan (tai siis Draken) kanssa. Erikoistehosteet eivät enää oikein vakuuta, mutta ääniefektit toimivat pääasiassa hyvin. Ramin Djawadin ja The RZA:n yhteistyönä tehdyt musiikit pitävät sisällään perinteisempiä elokuvasävelmiä ja aiemmista Blade-leffoista tuttua teknojumputusta.

Blade: Trinitystä on olemassa kymmenisen minuuttia pidempi Unrated-versio. Versio pitää sisällään lähinnä lisättyjä kuvia ja repliikkejä siellä täällä läpi leffan, mutta merkittävin ero on erilainen loppukohtaus. Kohtaus käy paremmin järkeen alkuperäisessä teatteriversiossa.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blade: Trinity, 2004, New Line Cinema, Marvel Enterprises, Amen Ra Films, Shawn Danielle Productions Ltd., Peter Frankfurt Productions, Imaginary Forces

Arvostelu: Blade II (2002)

BLADE II

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Wesley Snipes, Kris Kristofferson, Norman Reedus, Leonor Varela, Ron Perlman, Thomas Kretschmann, Luke Goss, Matt Schulze, Donnie Yen, Marit Velle Kile, Daz Crawford, Tony Curran, Karel Roden ja Santiago Segura

Genre: toiminta, kauhu

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Blade (1998) oli hieman ristiriitaisista arvioistaan huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ohjaaja Stephen Norrington ei kuitenkaan halunnut tehdä jatko-osaa, joten hänen tilalle palkattiin Guillermo del Toro. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2001 ja lopulta Blade II sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin, maaliskuussa 2002. Elokuva oli vielä edeltäjäänsä isompi menestys, mutta tämäkin osa sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Itse näin Blade II:n pian sen jälkeen, kun olin katsonut ykkösosan ja pitänyt siitä paljon. Pidin jatko-osastakin ja olen katsonut sen pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo vuosia. Nyt kun Marvel työstää uutta Blade-elokuvaa (2025), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat filmit uudestaan ja arvostella ne. Katsoin Blade II:n noin kuukausi ensimmäisen elokuvan jälkeen.

Kun uudenlaiset mutanttivampyyrit uhkaavat niin ihmiskunnan kuin vampyyrien tulevaisuutta, Bladen täytyy liittoutua aiempien vihollistensa kanssa pysäyttääkseen tämän uuden vaaran.

Wesley Snipes tekee paluun ihmis-vampyyri-hybridi Bladen rooliin ja jatkaa samalla ihailtavalla vimmalla ja antaumuksella, mitä hän tarjosi ensimmäisessäkin elokuvassa. Snipes hakkaa ja potkii menemään erittäin siististi ja häntä on toistamiseen suuri ilo seurata tänä hahmona. Blade on parhaillaan jatkamassa sotaansa vampyyreitä vastaan, kun hän joutuukin auttamaan vastustajiaan, kun uusi vihollinen saapuu kaupunkiin. Asetelma on mielenkiintoinen ja on hauskaa nähdä Bladen tekevän yhteistyötä vihaamiensa tyyppien kanssa.

     Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekee myös Kris Kristoffersonin esittämä Whistler, siitä huolimatta, että ykkösleffa vihjaili hänen kuolleen. Hänen poissaollessaan Blade on rekrytoinut avukseen nuoren ja koppavan Scudin, jota näyttelee myöhemmin The Walking Dead -zombisarjasta (2010-2022) kuuluisaksi noussut Norman Reedus. Muita uusia tuttavuuksia ovat muinainen vampyyrijohtaja Damaskinos (Thomas Kretshmann), hänen tyttärensä Nyssa (Leonor Valenar) ja Bladen tappamiseksi koulutettu Bloodpack-vampyyritiimi, johon kuuluvat Reinhardt (Ron Perlman), Chupa (Matt Schulze), Asad (Danny John-Jules), Snowman (Donnie Yen), Verlaine (Marit Velle Kile), Lighthammer (Daz Crawford) ja Priest (Tony Curran), jotka joutuvat tekemään yhteistyötä Bladen kanssa päihittääkseen uudenlaisen mutanttivampyyrin, Jared Novakin (Luke Goss), joka tappaa niin ihmisiä kuin vampyyrejä ja muuttaa uhrinsa itsensä kaltaisiksi hirviöiksi. Kristofferson jatkaa hyvää työtään Whistlerinä, jota hyödynnetään tällä kertaa hyvin eri tavalla. Reedus, Valenar, Perlman ja Goss hyppäävät oivallisesti menoon mukaan. Suuri osa Bloodpack-joukon hahmoista jää yksiulotteisiksi pahveiksi ja on sääli, ettei kamppailulajimestari Donnie Yen pääse missään kohtaa ottamaan miehestä mittaa Snipesin kanssa.

Blade II on aika lailla yhtä hyvä elokuva kuin edeltäjänsä, mutta sanoisin, että suosin ensimmäistä Bladea hitusen tämän kakkososan yli. Ensimmäisen filmin tapaan se on erittäin mainio toimintaa ja kauhua yhdistelevä sarjakuva-adaptaatio. Siinä on oivallisen erilainen kertomus ja asetelma, mutta homma toimii silti pätevänä jatkumona ykkösleffan aloittamalle sarjalle. Bladen ja vampyyrien pakotettu liittoutuminen on tosiaan mielenkiintoinen konsepti ja sitä hyödynnetään oivallisesti. Hahmojen viha toisiaan kohtaan tarjoaa kelpo huumoria synkkyyden keskelle, mutta myös toimivaa jännitettä, katsojan ollessa varma, että joukkojen toinen osapuoli päätyy vielä pettämään toisen - aivan kuin hahmoilla ei olisi jo tarpeeksi huolehdittavaa uuden, voimakkaan vihollisen takia.

Jared Novak ja hänen muuttamansa uhrit tarjoavat hyviä mörököllejä nimikkosankarin pään menoksi, sekä tehokkaan tiivistunnelmaisia hetkiä. Blade II on hieman edeltäjäänsä kauhupainotteisempi elokuva (erityisesti eräs viemärikohtaus on onnistuneen jännittävä), mutta samalla se tarjoaa myös enemmän vauhdikasta toimintaa. Ykköselokuvan tavoin jatko-osankin taistelut ovat sähäköitä ja tyylikkäitä, kuten myös varsin verisiäkin. Tätäkään Marvel-leffaa ei ole tehty lapsikatsojille, vaan ilmestymisvuonna 2002 nuorempien sarjisfanien täytyi tyytyä pelkkään Spider-Man - Hämähäkkimieheen (Spider-Man - 2002). Varttuneemmalle Marvel-fanille elokuva tarjoaa paljon herkkua parin tunnin edestä. Aika kuluu tämänkin parissa vauhdilla.

Stephen Norringtonin kieltäydyttyä Blade II:n ohjaamisesta, puikkoihin valittiin Guillermo del Toro, joka on nappivalinta hommaan. Del Toro sopii erinomaisesti vampyyritoiminnan tekijäksi ja esittelee vahvaa visionäärisyyttään fantasiaosastolla, mistä hänet tultaisiin myöhemmin tuntemaan muun muassa Hellboyn (2004) ja Pan's Labyrinthin (El laberinto del fauno - 2006) myötä. David S. Goyer jatkaa mainiota työtään käsikirjoittajana, eikä sorru kierrättämään edellisen osan tarinallisia kuvioita. Leffa on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Valaisua hyödynnetään onnistuneesti ja niin lavasteet, asut kuin maskeerauksetkin ovat oivalliset. Erikoistehosteet ovat paikoitellen parhaat päivänsä nähneet, joskin efektit ovat parantuneet ykkösleffan digimössöistä. Äänimaailma rymistelee tehokkaasti ja Marco Beltrami tunnelmoi hyvin musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blade II, 2002, New Line Cinema, Marvel Enterprises, Amen Ra Films, Imaginary Forces, Justin Pictures, Linovo Productions GmbH & Co. KG, Milk & Honey Pictures, Pacific Title and Art Studio

Arvostelu: Blade (1998)

BLADE

Ohjaus: Stephen Norrington

Pääosissa: Wesley Snipes, N'Bushe Wright, Stephen Dorff, Kris Kristofferson, Donal Logue, Udo Kier, Tim Guinee, Sanaa Lathan, Arly Jover ja Kevin Patrick Walls

Genre: toiminta, kauhu

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 18

Blade perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1973. New World Pictures hankki hahmon elokuvaoikeudet 1990-luvun alussa ja ryhtyi työstämään filmiä. Projekti päätyi New Line Cinemalle, joka halusi tehdä elokuvasta komedian, kunnes käsikirjoittaja David S. Goyer vakuutti studion tekemään leffan vakavin mielin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1997 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä saman vuoden lopulla, mutta testiyleisöreaktion ollessa voimakkaan negatiivinen, leffaa työstettiin uudestaan ja ensi-iltaa siirrettiin yli puolella vuodella eteenpäin. Lopulta Blade ilmestyi elokuussa 1998 ja se oli taloudellinen hitti, vaikkei saanut kovinkaan positiivisia arvioita kriitikoilta. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin lisääntynyt ja se on noussut kulttiklassikon asemaan. Itse katsoin Bladen ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä todella paljon. Olen katsonut elokuvan parikin kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useampi vuosi. Nyt kun Marvel kehittelee uutta Blade-elokuvaa (2025), päätin katsoa aiemman trilogian uudestaan ja arvostella sen uutuutta odotellessa. Julkaisen Blade-arvostelun nyt 3. marraskuuta 2023, jolloin uuden Bladen oli alun perin tarkoitus ilmestyä teattereihin.

Blade, puoliksi vampyyri ja puoliksi ihminen metsästää vampyyreja ja päätyy auttamaan veritautilääkäriä, joka joutuu kunnianhimoisen vampyyrin, Deacon Frostin kohteeksi.

Nimikkoroolissa Bladena nähdään Wesley Snipes, jonka elokuvantekijät kokivat ainoana vaihtoehtona rooliin. Snipes oli pidemmän aikaa yrittänyt tehdä elokuvaa Marvelin toisesta tummaihoisesta sarjakuvasankarista, Black Pantherista, mutta kun projekti ei edennyt, hän hyppäsi innokkaasti Bladen osaan, kun sitä hänelle tarjottiin. Snipes onkin suorastaan täydellinen osassa. Hän huokuu karismaa ja esittelee mittavaa kamppailulajien osaamistaan toimintakohtauksissa, tehdessään hahmonsa stuntit itse. Blade on hahmona erittäin mielenkiintoinen. Hän ei ole täysin vampyyri, muttei myöskään ihminen. Häneltä löytyy vampyyrien kyvyt ja verenhimo, mutta esimerkiksi auringonvalolla ei ole häneen vaikutusta. Päheän ulkokuoren alta löytyy traagisuutta ja jotkut leffan parhaista hetkistä ovatkin niitä, joissa Blade käy hiljaa läpi menneisyyttään. Hahmon vihan vampyyreja kohtaan voi ymmärtää ja katsojana ryhtyy mielellään seuraamaan hänen taistoaan yöllisiä verenimijöitä vastaan.

     Elokuvassa nähdään myös Kris Kristofferson Bladea auttavana Whistlerinä, Stephen Dorff nuorena ja kunnianhimoisena vampyyrina Deacon Frostina, Donal Logue tämän kätyrinä Quinnina, Udo Kier vampyyrijohtaja Dragonettina, sekä N'Bushe Wright veritautilääkäri Karen Jensonina, joka joutuu häijyn Frostin kohteeksi. Sivuhahmotkin toimivat mainiosti. Dorff on oiva ylimielisenä ja suuria tavoittelevana vampyyripahiksena, Loguen tuodessa kepeyttä hieman hölmöllä kätyrihahmollaan. Wright tulkitsee hyvin hahmonsa monenlaisia tuntemuksia, kun Karen vedetään vampyyrimaailmaan. Parasta työtä kuitenkin tekee Kristofferson Bladen mentorina Whistlerinä. Whistlerin ja Bladen välinen lähes isä-poikamainen suhde tuo leffaan oivaa syvyyttä.

1990-luvun lopulla sarjakuviin perustuvat elokuvat tekivät aika lailla kuolemaa fiaskojen, kuten Batman & Robinin (1997), Spawnin (1997) ja Steelin (1997) takia. Monet kokevat, että 2000-luvun alussa ilmestyneet X-Men (2000) ja Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man - 2002) pelastivat sarjakuvaleffagenren ja puskivat sen uuteen nousuun. Blade tuntuu kuitenkin jatkuvasti unohtuvan, kun puhutaan tästä käännekohdasta parempaan suuntaan. Elokuva tuntuu unohtuvan myös, kun vuoden 2018 Black Pantheria hehkutetaan Marvelin ensimmäisenä tummaihoisen tähdittämänä supersankarielokuvana. Blade oli itse asiassa monin tavoin edellä aikaansa. Siinä esimerkiksi käytetään samanlaisia kikkoja kuin vuotta myöhemmin ilmestyneessä The Matrixissa (1999) ja tuskinpa Robert Pattinsonin Lepakkomies ajelisi tummanpuhuvalla muskeliautolla The Batmanissa (2022), jos Blade ei olisi näyttänyt, kuinka coolia se voi olla.

Sen lisäksi, että kyseessä on oman lajityyppinsä vähälle huomiolle jäänyt merkkiteos, Blade on yleisesti elokuvana erittäin mainio. Lukuun ottamatta joitain kehnoja digiefektejä etenkin leffan loppuhuipennuksen aikana, elokuva on kestänyt todella hyvin aikaa ja se pitää otteessaan yhä 25 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Leffa tarjoaa hienoja toimintakohtauksia, joissa Snipes pistää itseään vaikuttavasti likoon ja hakkaa ja potkii menemään ihailtavalla antaumuksella. Vampyyrit tuovat oivaa kauhua mukaan ja erityisesti elokuvan alku on onnistuneen tiivistunnelmainen. Kertomus pitää hyvin mukanaan ja meno on sulavasti rytmitettyä. Tylsää hetkeä ei löydy ja filmi viihdyttää tehokkaasti loppuun saakka. Hieman herkempiäkin hetkiä mahtuu väliin, eikä homma ole vain aivotonta mäiskettä. Aiemmin mainittujen ysärisarjisleffojen jälkeen Blade osoitti, että sarjakuvaelokuvia voitaisiin jälleen tehdä ja ne voitaisiin ottaa vastaan totisin mielin.

Elokuvan on ohjannut Stephen Norrington, joka on tämän lisäksi tehnyt vain kolme leffaa ja jonka oli tarkoitus esittää Morbius-vampyyria Bladessa, mutta hänen kohtauksensa leikattiin pois. Norrington rakentaa tunnelmaa pätevästi ja tarjoaa tyylikästä toimintaa. David S. Goyerin käsikirjoitus on mainio ja tarpeeksi moniulotteinen. Leffa on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset, kuten myös puvustus. Blade on erittäin siisti näky nahkarotsi päällään ja aurinkolasit päässään, miekkaansa pidellen. Maskeeraukset toimivat hyvin, eikä leffa pelkää tekoveren käyttöä. Äänimaailma on onnistuneesti työstetty ja Mark Ishamin musiikit säestävät tapahtumia vahvasti.

Yhteenveto: Blade on erittäin mainio ja harmillisen unohduksiin jäävä sarjakuvafilmatisointi, joka oli monin tavoin edellä aikaansa ja osoitti, että genren edustajat voitaisiin jälleen ottaa vakavasti. Supersankaritoiminta ja kauhumaiset vampyyrit yhdistyvät onnistuneesti ja elokuvan menoon hyppää riemuin mukaan. Bladen vampyyrinvastaista ristiretkeä seuraa mielenkiinnolla ja se tarjoaa toinen toistaan mainiompia toimintakohtauksia. Vasta loppuhuipennus lässähtää hieman, lähinnä ikävästi ajan julmien hampaiden nakertamien erikoistehosteiden takia. Jännitystä löytyy hyvin ja Bladen ja Whistlerin väliset keskustelut tuovat sekaan oivaa huumoria. Wesley Snipes on täydellinen valinta itse Bladeksi, näyttäen hemmetin siistiltä, uhkuen karismaa ja vakuuttaessaan kamppailulajitaidoillaan. Muukin näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin ja lukuun ottamatta kehnoja digiefektejä leffan tekninenkin toteutus on pääasiassa mallillaan. Blade oli kääntämässä sarjakuvaelokuvien kelkkaa parempaan suuntaan vuosituhanteen vaihteessa ja se viitoittikin tietä X-Menin ja Spider-Man - Hämähäkkimiehen kaltaisille hiteille, jotka taas avasivat tien mammuttimaiseksi paisuneelle Marvelin elokuvauniversumille. Perheen pienimmille leffa ei sovi kauhunsa ja ajoittain raa'an kuvastonsa takia, mutta muuten suosittelen Blade kaikille sarjakuvaelokuvien ystäville ja vampyyrifaneille. Uutta Blade-elokuvaa odotellessa on hyvä katsoa Snipesin Blade, oli se jäänyt aiemmin näkemättä tai oli sen nähnyt aiemmin jo useampaan otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blade, 1998, New Line Cinema, Marvel Enterprises, Amen Ra Films, Imaginary Forces

Arvostelu: Demolition Man (1993)

DEMOLITION MAN

Ohjaus: Marco Brambilla

Pääosissa: Sylvester Stallone, Wesley Snipes, Sandra Bullock, Nigel Hawthorne, Bob Gunton, Benjamin Bratt, Denis Leary, Bill Cobbs, Glenn Shadix ja Andre Gregory

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Demolition Man on Sylvester Stallonen ja Wesley Snipesin tähdittämä tieteistoimintaelokuva. Homma lähti liikkeelle 1980-luvulla vastikään collegesta valmistuneen Peter Lenkovin ideasta, joka pyrki saamaan tekstejään Hollywoodin studioille. Warner Bros. kiinnostui hänen tarinastaan syväjäädytetystä poliisista ja palkkasi Daniel Watersin työstämään tekstiä uudelleen. Fred Dekker kirjoitti Watersin tekstiä uudestaan, lisäten filmiin muun muassa sen nykyisen prologin. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Demolition Man sai maailmanensi-iltansa 7. lokakuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, jolle kriitikotkin antoivat positiivista palautetta. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut, erityisesti kun sen on huomattu ennustaneen monia asioita nykyhetkestä oikein, toisin kuin monet muut tulevaisuuteen sijoittuvat elokuvat. Itse näin Demolition Manin joskus nuorempana isäni kanssa ja pidin filmistä. Kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja arvostella sen.

Vaarallinen murhaaja Simon Phoenix vapautuu syväjäädytysvankilasta vuoteen 2032, jolloin rikollisuutta ei enää ole, eivätkä tulevaisuuden poliisit osaa hoidella Phoenixin kaltaisia roistoja. Niinpä he vapauttavat syväjäädytyksestä Phoenixin vanginneen väkivaltaisen poliisin, John Spartanin jahtaamaan Phoenixia heidän puolestaan.

Alun perin Demolition Manin päärooleissa oli tarkoitus nähdä Steven Seagal ja Jean-Claude Van Damme, mutta onneksi tekijät saivat lopulta taivuteltua heidän tilalle Sylvester Stallonen ja Wesley Snipesin, vaikka aluksi he kieltäytyivätkin filmistä muutamaankin otteeseen. Stallone näyttelee kovanaamakyttä John Spartania, joka vangittiin vuonna 1996, syytettynä useiden siviilien kuoleman aiheuttamisesta, saadakseen vihdoin kiinni vaarallisen Simon Phoenixin (Snipes). Kun Phoenix herää syväjäädytysvankilasta vuonna 2032 ja ryhtyy aiheuttamaan tuhoa, rauhaan tottuneet poliisit eivät mahda hänelle mitään ja tarvitsevatkin ainoan poliisin apua, joka on aiemmin päihittänyt Phoenixin. Niinpä Spartankin vapautetaan, mistä muodostuu kahden väärään aikaan heränneen miehen kissa-ja-hiiri-jahti. Stallone istuu erittäin hyvin pääosaan, ollen uskottava niin toimintakohtauksissa kuin myös humoristisemmissa hetkissä, Spartanin ihmetellessä tulevaisuutta. Snipes taas on filmin parasta antia eksentrisen roiston osassa.

     Elokuvassa nähdään myös Sandra Bullock komisario Huxleyna, joka ryhtyy Spartanin työpariksi, ylikomisario Earle (Bob Gunton), joka on välittömästi Spartania vastaan, Nigel Hawthorne tulevaisuuden säännöksiä päättäneenä tohtori Cocteauna, sekä Denis Leary kapinallisena Edgar Friendlynä, joka yrittää maanalaisen vastarintaliikkeensä kanssa voittaa Cocteaun luoman, utopiana esitellyn dystooppisen maailman. Gunton ja Hawthorne suoriutuvat kelvollisesti osistaan ja Learykin toimii kapinallisten keulakuvana, mutta Bullock on aika tönkkö komisariona. Siitä huolimatta Demolition Man toimi lähtölaukauksena Bullockin nousemiselle tähteyteen.

Demolition Man todella oli aikaansa edellä kuvauksessaan siitä, miltä tulevaisuus voisi näyttää. Monet elokuvan ennustamat jutut ovat käyneet toteen itseohjautuvista autoista videopuheluina tapahtuviin etäkokouksiin. Käteisrahasta on lähes täysin luovuttu, viihde koostuu lyhyistä videopätkistä (Tik Tok), seksi on muuttunut virtuaaliseksi ja ravintolaketjujen kamppailun voittajaksi on noussut Taco Bell (tai Euroopassa digitaalisesti muovattuna Pizza Hut), jota kohdellaan kuin viiden tähden gourmet-ravintolaa. Osa ennustuksista ovat lähinnä hilpeitä, kuten vessapaperin loppuminen (iskikö painajaismaisia takaumia keväästä 2020?), osa aivan totaalista satua, kuten että Yhdysvalloissa olisi kokonaan luovuttu aseista ja osa taas pelottavan ajankohtaisia viittauksia siitä, mitä voi olla vielä tapahtumassa, kuten aborttien kieltäminen lailla. Itse asiassa ties mikä on kielletty tässä tulevaisuudessa ja ihmisten sananvapautta on rajattu huomattavasti. Silti tämä tulevaisuus esitetään ilon ja onnen paikkana.

Sen lisäksi, että elokuvan tulevaisuudenkuvaa on mielenkiintoista tutkia, Demolition Man pitää myös sisällään mukaansatempaavan tarinan. Vajaan parin tunnin kesto kulkee hujauksessa. Seasta löytyy tyylikkäitä toimintakohtauksia (kamppailulajien mestarin Snipesin piti hidastaa liikkeitään huomattavasti, jotta ne näkyisivät kamerassa), sekä oivaa huumoria. Leffan esittelemässä tulevaisuudessa kiroileminen on kielletty sakkojen uhalla ja onkin hauskaa, kun Spartan kiroilee poliisilaitoksella ja jatkuvasti kuuluu hälytysääni. Toki mukaan on rustattu myös romantiikkaa, mikä on leffan heikompaa antia. Silti kokonaisuutena kyseessä on oikein mainio scifiraina, joka taitaa jopa toimia paremmin nyt 30 vuotta myöhemmin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Marco Brambilla, joka ei ollut tätä ennen tehnyt ainuttakaan täyspitkää filmiä, eikä tehnyt tämän jälkeen kuin yhden, Tuhannen taalan tytön (Excess Baggage - 1997). Brambillan työ on vähäiseen kokemukseen nähden pätevää ja hän pitää tunnelmaa hyvin yllä läpi leffan. Käsikirjoitus on tarinaltaan toimiva ja tulevaisuudenkuvauksiltaan oivaltava. Leffa myös sisältää useita veikeitä repliikkejä. Demolition Man on hyvin kuvattu ja mainiosti leikattu kasaan. Lavasteet ja puvut ovat oivalliset ja erikoistehosteetkin pääasiassa onnistuneet. Äänimaailma on sujuvasti rakennettu, joskin Elliot Goldenthalin musiikit särähtävät paikoitellen korvaan.

Yhteenveto: Demolition Man on erittäin mainio scifitoimintaelokuva, jonka visio potentiaalisesta tulevaisuudesta on monin tavoin osunut oikeaan. Oikeastaan vain Yhdysvaltojen aseista luopuminen kuulostaa täysin sadulta. Tarina on mainio ja katsojana hyppää innostuneena tähän kissa-hiiri-jahtiin, kun kaksi väärään aikaan kuuluvaa miestä heräävät horroksestaan. Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi vajaan parin tunnin kestonsa, tarjoten oivaa scifiseikkailua, napakkaa toimintaa, menevää huumoria, sekä ripauksen romantiikkaa. Sylvester Stallone sopii kuin valettu kovanaamakytän rooliin, kun taas Wesley Snipes on riemastuttava pahana Phoenixina. Sandra Bullock on kuitenkin aika puupökkelö Spartanin mukaan lähtevän poliisin roolissa. Visuaalisesti elokuva toimii edelleen hyvin ja Peter Lenkovin idean pohjalta työstetty käsikirjoitus on tehokkaan oivaltava. Suosittelenkin Demolition Manin katselua nyt sen 30-vuotisjuhlan kunniaksi kaikille scifitoiminnan faneille, oli elokuvan jo nähnyt tai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Demolition Man, 1993, Warner Bros., Silver Pictures

Arvostelu: Takaa-ajajat (U.S. Marshals - 1998)

TAKAA-AJAJAT

U.S. MARSHALS

Ohjaus: Stuart Baird

Pääosissa: Tommy Lee Jones, Wesley Snipes, Robert Downey Jr., Joe Pantoliano, Kate Nelligan, Tom Wood, Irène Jacob, Daniel Roebuck, LaTanya Richardson ja Michael Paul Chen

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Takaa-ajettu -televisiosarjaan (The Fugitive - 1963-1967) perustuva Harrison Fordin tähdittämä elokuva Takaa-ajettu (The Fugitive - 1993) oli kriitikoiden kehuma jättihitti, joka sai jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Jatko-osaa ryhdyttiin siis heti työstämään. Ford ei kuitenkaan innostunut palaamaan rooliinsa, joten pääosaan nostettiin Takaa-ajetussa sivuroolissa nähty Tommy Lee Jones. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1997 ja lopulta U.S. Marshals, eli suomalaisittain Takaa-ajajat sai ensi-iltansa maaliskuussa 1998. Elokuva menestyi hyvin, muttei ollut läheskään yhtä iso hitti kuin edeltäjänsä. Leffa ei myöskään saanut kovinkaan positiivista vastaanottoa kriitikoilta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Takaa-ajettua ja Takaa-ajajia, kunnes huomasin ensimmäisen osan täyttävän tänä kesänä 30 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin vihdoin katsoa elokuvan ja arvostella sen, minkä lisäksi päätin myös vilkaista, onko tämä jatko- tai lisäosa mistään kotoisin?

Liittovaltion sheriffi Samuel Gerard ryhtyy jahtaamaan murhaaja Mark Robertsia, joka onnistui pakenemaan, kun vankeja kuljettava lentokone syöksyi maahan.

Harrison Fordin kieltäydyttyä palaamaan takaa-ajetun Richard Kimblen rooliin, Tommy Lee Jonesin näyttelemä, takaa-ajajana toiminut liittovaltion sheriffi Samuel Gerard päätettiin nostaa jatko-osan keulakuvaksi. Karismaattinen Jones ottaa valokeilan taidokkaasti haltuunsa ja on kiinnostavaa ryhtyä katsomaan jatko-osaa tällä kertaa Gerardin vinkkelistä. Hahmo heittää nasevia sutkautuksia jahdin aikana ja Jonesin asenne on kertakaikkisen veikeä läpi leffan.

     Tällä kertaa takaa-ajetuksi joutuu Wesley Snipesin näyttelemä Mark Roberts, tavan tallaajalta vaikuttava mies, jota syytetään murhista. Kun Markia kuljettava vankilentokone rymähtää maahan, hän pääsee karkuun ja saa Gerardin peräänsä. Mutta onko tällä kertaa kyse viattomasta, lavastetusta henkilöstä Richardin tapaan, vai onko Mark oikeasti vaarallinen rikollinen? Snipes istuu osaansa mainiosti ja on kiinnostavaa, että lähestymistapa hänen hahmoonsa on erilainen kuin Richardin kohdalla ykkösosassa. Totuus paljastuu hiljalleen ja Mark muuttuu samalla mielenkiintoisemmaksi tyypiksi.

     Elokuvassa nähdään myös Takaa-ajetusta tutut Joe Pantoliano Gerardin oikeana kätenä, sheriffi Renfrona ja Daniel Roebuck ja Tom Wood kahtena muuna poliisina, Biggsinä ja Newmanina, sekä uudet tuttavuudet, Robert Downey Jr. jahtiin osallistuvana erikoisagentti John Roycena ja Irène Jacob Markin tyttöystävänä Mariena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat vähintään kelvollisesti osistaan. Leffaa jälkikäteen kovasti kritisoinut Downey Jr. on hyvässä vedossa erikoisagenttina, jolla menee saman tien sukset ristiin Gerardin kanssa.

Kuten kenties odottaa saattoikin, Takaa-ajajat ei ole yhtä mahtava elokuva kuin Takaa-ajettu, mutta se on silti oikein kelpo trilleri. Leffa ei koukuta ja jännitä edeltäjänsä tapaan, mutta toimii silti varsin passelisti. Siitä löytyy paljon samaa, mutta myös oivallisen erilaisia juttuja ja lähestymistapoja, jotka saavat sen seisomaan omilla jaloillaan. Elokuva nappaa ihan toimivasti mukaansa heti alkupään vakuuttavassa lentokonekohtauksessa ja vaikka homma kiinnostaa senkin jälkeen, leffa tuntuu ampuneen parhaat paukkunsa heti ensimmäisen puolen tunnin sisällä. Siinä, missä edellisosassa vallitsi todella tiivis jännite siitä, että pääseekö Richard livahtamaan liittovaltion poliisien kynsistä ja puhdistamaan oman nimensä, tässä on lähinnä vain kiinnostavaa seurata, kuinka jahti etenee toisesta vinkkelistä ja mistä Markin tapauksessa onkaan todellisuudessa kyse?

Muutamia erityisen hyviä ja jännittäviä hetkiä mahtuu sekaan, kun takaa-ajo äityy vauhdikkaammaksi ja intensiivisemmäksi. Etenkin hautausmaakohtaus toimii pätevästi. Mihinkään korkeuksiin ei kuitenkaan tällä kertaa ylletä, eikä niitä tunnuta edes tavoittelevan. Katsoja pistetään pitkäksi aikaa pohdiskelemaan, että kenenköhän puolella tässä pitäisi nyt olla ja ketä kuuluisi kannustaa? Lopuksi asiat nivoutuvat tarpeeksi tyydyttävästi, vaikkakin viimeisen käänteen voi helposti arvata etukäteen. Huipennus ei ole ihan niin nokkela kuin tekijät selvästi kuvittelevat, eikä se tunnu myöskään täysin loppuun asti hiotulta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Stuart Baird, joka oli aiemmin toiminut lähinnä leikkaajana leffoissa, kuten Ennustuksessa (The Omen - 1976), Teräsmiehessä (Superman - 1978) ja Tappavassa aseessa (Lethal Weapon - 1987). Baird hyppää ohjaajan penkille tarpeeksi sulavasti ja onnistuu parissa kohtaa, kuten lentokoneen syöksyssä yllättävänkin hyvin. Hän ei kuitenkaan saa pidettyä jännitettä yllä läpi elokuvan edeltäjänsä Andrew Davisin tapaan. Käsikirjoituksesta vastaa tällä kertaa John Pogue, joka kääntää näkökulman hyvin eri suuntaan, mutta takeltelee hieman kertomuksensa saattelemisessa päätökseen. Takaa-ajajat on oivallisesti kuvattu ja ihan hyvin leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot, samoin lentokonekohtauksen erikoistehosteet. Äänimaailma on toimivasti rakennettu Jerry Goldsmithin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Takaa-ajajat on kelpo jatko-/lisäosa mahtavalle trillerille. Tommy Lee Jones hyppää pätevästi sivuroolista pääosaan ja on kiinnostavaa seurata, kun hänen Gerard-hahmonsa ryhtyy uuteen jahtiin. Näkökulman muuttaminen toimii, muttei johda läheskään yhtä vangitsevaan ja tiivistunnelmaiseen menoon kuin viimeksi. Wesley Snipes on mainio valinta tämänkertaiseksi takaa-ajetuksi ja Robert Downey Jr. suoriutuu hyvin Gerardin apuna toimivana erikoisagenttina. Seasta löytyy joitain todella hyviä hetkiä, kuten Markin pakoon johtava lentokoneonnettomuus, mutta myös joitain latteampia kohtia, eikä esimerkiksi finaali ole toivotun säväyttävä. Takaa-ajajat ei pääse lähellekään Takaa-ajetun mahtavuutta, mutta se on silti oikein kelvollinen jännärileffa, jota voi suositella katsottavaksi ensimmäisen filmin perään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

U.S. Marshals, 1998, Warner Bros., Kopelson Entertainment, Polyphony Digital

Arvostelu: The Expendables 3 (2014)

THE EXPENDABLES 3

Ohjaus: Patrick Hughes

Pääosissa: Sylvester Stallone, Jason Statham, Mel Gibson, Dolph Lundgren, Wesley Snipes, Antonio Banderas, Randy Couture, Harrison Ford, Arnold Schwarzenegger, Jet Li, Terry Crews, Kellan Lutz, Ronda Rousey, Glen Powell, Victor Ortiz ja Kelsey Grammer

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Toimintastarojen tähdittämä The Expendables (2010) oli taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. The Expendables 2 (2012) menestyi vielä edeltäjäänsä paremmin, joten kolmososan teko lähti heti liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2013 ja lopulta The Expendables 3 sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva ei saanut kummoista palautetta kriitikoilta, eikä se ollut edeltäjiensä veroinen taloudellinen hitti - osittain sen takia, että jo pari viikkoa ennen ilmestymistä koko elokuva vuoti nettiin hyvällä kuvanlaadulla, missä sen arveltiin saaneen jopa lähes 200 000 katselua ensimmäisenä päivänä. Itse katsoin elokuvan vasta vuokralta ja pidin sitä aika keskinkertaisena toimintaleffana. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa neljännen filmin voimin, päätin katsoa The Expendablesit läpi ja arvostella ne. Noin puolitoista kuukautta kakkosleffan jälkeen katsoin The Expendables 3:n.

Vapautettuaan yhden Expendables-tiimin jäsenistä vuosien vankeudesta, ryhmä lähetetään kohtaamaan tähän asti pahimman vastustajansa, yhden ryhmän perustajista, Conrad Stonebanksin.

Sylvester Stallone, Jason Statham, Dolph Lundgren, Randy Couture ja Terry Crews palaavat rooleihinsa Expendables-tiimin jäseninä Barney Rossina, Lee Christmasina, Gunner Jenseninä, Toll Roadina ja Hale Caesarina, minkä lisäksi aiemmista filmeistä tutut Jet Li ja Arnold Schwarzenegger käyvät pistäytymässä Yin Yangina ja Trench Mauserina. Bruce Willisin esittämä Church ainoastaan mainitaan, Willisin pyytäessä esiintymisestään liian kovaa liksaa, jolloin hahmo kirjoitettiin ulos elokuvasta ja korvattiin Harrison "Indiana Jones" Fordin esittämällä CIA:n operaatiojohtaja Drummerilla. Vanhat tutut hoitavat hommansa yhä ihan menevästi, joskin samaa intoa ei tunnu enää löytyvän leffasarjaa kohtaan kuin aiemmin.

     Karismaattisen Fordin lisäksi tulokkaina leffasarjaan saapuvat myös Wesley Snipes pitkään vankeudessa lusineena Doctor Deathina, Antonio Banderas hölösuisena Galgona, huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnon voittanut Kelsey Grammer Barneyn tuttuna Bonapartena, sekä Mel Gibson tämänkertaisena vihollisena, yhtenä Expendables-joukon alkuperäisenä jäsenenä, Conrad Stonebanksina. Snipes on elokuvan parasta antia, hypäten tyylillä huipputappajan osaansa. Banderas tuo mukaan kelpo huumoria, Gibsonin toimien oivana roistona. Grammerin Razzie-voitto tuntuu pahasti liioitellulta, etenkin kun hänen ruutuaikansa on todella vähäinen. Elokuvassa oli alun perin tarkoitus esiintyä myös Jackie Chan, Nicolas Cage ja Milla Jovovich, mutta harmillisesti nämä suunnitelmat eivät toteutuneet.

The Expendables 3 lähtee mainiosti liikkeelle vauhdikkaalla toimintakohtauksella, jossa Barney ja kumppanit vapauttavat Doc Deathin junavankilastaan. Kohtaus nappaa hyvin mukaansa ja lupailee viihdyttävää leffaa, jossa vanhat äijät heittävät huonoa läppää samalla, kun ampuvat roistoja kumoon - jopa silloin, kun pahispuolen aseeton edustaja yksinkertaisesti vain poistuu vessasta yhä housut kintuissa. Elokuva kuitenkin menettää vetoaan, mitä pidemmälle se etenee. Jossain kohtaa Barney päättää hajottaa Expendables-ryhmän, pelätessään, että tämä homma voisi koitua hänen kamujensa kuolemaksi, joten sen sijaan hän pestaa nuoria ja kokemattomampia tyyppejä (Kellan Lutz, Ronda Rousey, Glen Powell ja Victor Ortiz) auttamaan häntä. Heidän elämänsä eivät kaiketi merkitse Barneylle mitään.

Jo leffasarjan toisessa osassa hyödynnettiin tylsästi nuorta sotilashahmoa (Liam Hemsworth), jonka ainoa funktio oli lopulta vain toimia motivaattorina vanhoille äijille ja samaa kikkaa kokeillaan myös tässä. Katsojaa ei kuitenkaan saada kiinnostumaan tästä uudesta nelikosta yhtään, joten menossa ei tunnu olevan painoarvoa. Kun nelikko tuodaan mukaan, leffan taso laskee huomattavasti. Viihdearvo hiipuu ja elokuva muuttuu jopa raskassoutuiseksi. Lopputaistelu onnistuu sentään hieman koukuttamaan uudestaan, mutta silloinkin tykitys ja tulitus muuttuu nopeasti tylsän itseään toistavaksi ja jännityksettömäksi mekastukseksi. Monelle toimintafanille voi myös tulla pettymyksenä, kuinka verettömiä taistelut ovat.

Tällä kertaa ohjaajana toimii Patrick Hughes, joka on The Expendables 3:n jälkeen tehnyt ihan veikeän The Hitman's Bodyguardin (2017) ja sen kehnohkon jatko-osan Hitman's Wife's Bodyguardin (2021). Harmillisesti Hughesin työ ei ole kummoista tässä. Hän ohjaa toimintakohtauksia ihan sujuvasti, muttei saa niihin tunnetta, vaan homma jää vain totaalisen pintapuoliseksi rymistelyksi. Tähän vaikuttaa toki Stallonen, Creighton Rothenbergerin ja Katrin Benediktin heikko käsikirjoitus. On toki väärin olettaa, että tällaisen filmin teksti olisi tätä laadukkaampi, mutta silti toivoisin, että kolmikon rustaama juoni olisi edes hieman kiinnostavampi. Sentään he ovat kirjoittaneet ihan hauskoja kettuiluja hahmojen välille. Elokuva on ihan toimivasti kuvattu, siinä on kelpo lavasteita, asuja ja maskeerauksia ja äänimaailma rymistelee mukavasti. Erikoistehosteet ovat pääasiassa sujuvat, mutta paikoitellen räjähdyksistä paistaa läpi digitaalisuus.

Elokuvasta on olemassa muutamaa minuuttia pidempi Extended Cut, joka sisältää lähinnä kuvia pahiksista, joihin luodit osuvat, siistitymmän teatteriversion leikatessa tällaisista otoksista pois. Kokonaan uusia kohtauksia versiosta ei löydy, jos ei lasketa Expendables-tiimin tappamaa vessassa-kävijä-parkaa.

Yhteenveto: The Expendables 3 on kelvollisesta alusta ja lopustaan huolimatta aika heikko toimintarymistely, jossa leffasarjan vetovoima alkaa tosissaan hiipua. Stallonesta ja kumppaneista ei löydy samaa intoa elokuvaa kohtaan kuin parissa aiemmassa osassa. Näyttelijäkaartin pelastavina tekijöinä toimivatkin tulokkaat Wesley Snipes, Mel Gibson, Harrison Ford ja Antonio Banderas, joista erityisesti Snipes ja Banderas heittäytyvät hyvin rooliensa vietäväksi. Tämänkertainen tarina on aika yhdentekevä ja muuttuu jopa hieman pitkäveteiseksi, kun nuoret sotilaat tuodaan mukaan. Katsojana ei pahemmin jaksa välittää tapahtumista. Toimintakohtaukset ovat ajoittain ihan viihdyttäviä, mutta turhan verettömiä ja siistittyjä, sekä vähän liian yksitoikkoisia tykityksessään. Tekninen osasto toimii passelisti, joskin erikoistehosteista näkyy digitaalisuus. Jos aiemmat The Expendables -rainat iskivät lujaa, kolmososa tuskin on poikkeus. Nyt jään ihan mielenkiinnolla odottamaan tulevaa neljättä elokuvaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Expendables 3, 2014, Lionsgate, Millennium Films, Nu Image Entertainment GmbH, Davis-Films, Ex3 Productions, Fipex Holding, Nu Boyana Film Studios

Arvostelu: Prinssille morsian 2 (Coming 2 America - 2021)

PRINSSILLE MORSIAN 2

COMING 2 AMERICA

Ohjaus: Craig Brewer

Pääosissa: Eddie Murphy, Jermaine Fowler, Shari Headley, Arsenio Hall, KiKi Layne, Leslie Jones, Tracy Morgan, Wesley Snipes, Nomzamo Mbatha, Teyana Taylor, Bella Murphy, Akiley Love, Paul Bates, John Amos, James Earl Jones, Rotimi, Trevor Noah ja Morgan Freeman

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 13

Coming 2 America, eli suomalaisittain Prinssille morsian 2 on jatkoa Eddie Murphyn kasarikomedialle Prinssille morsian (Coming to America - 1988). Vielä elokuvan ilmestymisen aikoihin Murphylla ei ollut suunnitelmaa tehdä jatkoa leffalle. Viime vuosien aikana Murphy on kuitenkin alkanut kiinnostumaan vanhoihin rooleihinsa palaamisesta ja vuonna 2017 ilmoitettiinkin, että Prinssille morsian olisi saamassa jatkoa 30 vuoden jälkeen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaepidemian vuoksi julkaisua on siirretty. Aluksi leffaa siirrettiin marraskuulle, kunnes Amazon Studios nappasi sen levitysoikeudet ja nyt Prinssille morsian 2 on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse näin ensimmäisen Prinssille morsian -leffan pariinkin otteeseen varttuessani ja olen aina pitänyt sitä hilpeänä filminä. Olin yllättynyt, kun jatko-osasta ilmoitettiin ja olenkin odottanut sitä aika skeptisin mielin. Epäilyksistäni huolimatta katsoin Prinssille morsian 2:n heti, kun se julkaistiin Prime Videossa.

Zamundan kuningas Joffer kuolee ja prinssi Akeemista tulee maan uusi kuningas. Akeemilla ei kuitenkaan ole poikaa, josta tulisi hänen seuraajansa, mikä tarkoittaa sitä, että Akeemin kuoltua valta siirtyisi militaristiselle Nexdorialle. Uusi kuningas saa tietää, että New Yorkin matkallaan hänellä onkin poika yhden yön jutun seurauksena. Akeemin täytyy matkustaa uudestaan Amerikkaan etsimään poikaansa.

Jonkinlaista comebackia elokuvien pariin tekevä Eddie Murphy nähdään 30 vuoden tauon jälkeen Zamundan prinssi... tai siis, kuningas Akeemina. Vuosien varrella Akeemista on muodostunut arvokkaampi olemukseltaan, eikä kyseessä ole sama nuorukainen, joka intoili lattioiden moppaamisesta. Vaikkei hahmo ole enää yhtä valloittava, Murphy hoitaa kuninkaankin roolin pieni pilke silmäkulmassa. Akeemina hän ei välttämättä pääse tarjoamaan jatkuvia nauruja, mutta hän on jälleen hulvaton esittäessään sivurooleja, joihin kuuluvat tietty alkuperäisestä elokuvasta tutut hahmot parturi Clarence, juutalainen Saul ja soul-laulaja Randy Watson. 

     Mukaansa uudelle Amerikan matkalle kuningas Akeem ottaa tietty palvelijansa Semmin, jona nähdään Arsenio Hall. Semmin osuus jää kuitenkin yllättävän vähäiseksi ja Hall taitaakin saada enemmän ruutuaikaa sivurooleissaan pastori Brownina, parturi Morrisina ja noitatohtori Babana. Monet muutkin tutut hahmot tekevät paluun. Shari Headley esittää Akeemin rakasta, kuningatar Lisaa ja John Amos näyttelee tämän isää, McDonald'sin kopioravintolaa pyörittävää Cleota. James Earl Jones nähdään parissa kohtauksessa Akeemin isänä, Zamundan jylhänä kuningas Jaffe Jofferina. Valitettavasti Akeemin kuningataräitiä alkuperäisessä elokuvassa näytellyt Madge Sinclair menehtyi vuonna 1995, eikä näyttelijän muiston kunnioittamiseksi rooliin ole valittu uutta näyttelijää.

Uusina hahmoina leffassa esitellään Akeemin ja Lisan tyttäret Meeka (KiKi Layne), Omma (Eddien tytär Bella Murphy) ja Tinashe (Akiley Love), Akeemin yllätys-äpäräpoika LaVelle Junson (Jermaine Fowler), tämän äiti Mary (Leslie Jones) ja eno Reem (Tracy Morgan), LaVellelle määrätty palvelija Mirembe (Nomzamo Mbatha), sekä vihamielisen Nexdor-maan (tajusitteko, niin kuin "next door") johtaja, kenraali Izzi (Wesley Snipes) ja tämän lapset Bopoto (Tayana Taylor) ja Idi (Rotimi). Fowler on kelpo valinta Akeemin pojaksi, mutta hahmo itsessään ei ole erityisen mielenkiintoinen. Fowlerin tavoin myös Layne ja Mbatha sopivat osiinsa, mutta hahmot jäävät hieman alikehitetyiksi. Erityisen mitäänsanomattomiksi jäävät pääparin nuoremmat tyttäret Omma ja Tinashe, joilla on hädintuskin repliikkejä. Jones ja Morgan tasapainottelevat kaiken aikaa sillä rajalla, ovatko he hauskoja vai ärsyttäviä. Snipesin kohdalla taas on vaikea sanoa, onko hän hilpeä vai kiusallisen huono. 

Kuten monet saattoivatkin arvata, Prinssille morsian 2 on aika tarpeeton ja unohdettava jatko-osa kasarin komediaklassikolle. Se ei onneksi ole mikään täysi fiasko ja valehtelisin, jos sanoisin, että en naureskellut ihan ääneen aina silloin tällöin elokuvan aikana. Poliittiselle korrektiudelle piikittelevät parturikohtaukset ovat elokuvan hauskinta antia, kun vanhat ukot valittelevat, että nykyään ei saa mitään tehdä ja sanoa. Jopa erittäin woke-katsojakuntakin voi katsoa nämä epäkorrektit läpät sormiensa läpi, sillä muuten elokuva puhuu tasa-arvon ja erityisesti naisten oikeuksien puolesta. Vaikka Akeemin tyttäristä ei saada paljoa irti, Meekan kautta mukaan tuodaan sanomaa siitä, että Zamundan olisi aika jättää vanhat arvonsa taakseen ja että kuningatarkin voisi hallita maata. Tänä päivänä alkuperäisen leffan seksistisiksi koetut jutut voidaan tuoda takaisin jatko-osassa vaihtamalla sukupuoliroolit päikseen. Ja niille, jotka nyt suuttuvat siitä, että kyseessä on pelkkää poliittista agendaa, niin mitäpä alkuperäisen elokuvan tarina oli? Siinä kritisoitiin myös vanhentuneita arvoja, kuten ennaltamäärättyjä avioliittoja.

Pätevistä sanomistaan ja monista hauskoista jutuistaan huolimatta Prinssille morsian 2 tuntuu silti keskinkertaiselta ja kertakäyttöiseltä hassuttelurainalta. Hyvien vitsien vastapainona on aika onnettomiakin heittoja. Mukaan tungetut ja kestoa tarpeettomasti venyttävät musikaalinumerot ovat leffan heikointa antia kaikessa myötähäpeässään. Tarinakaan ei lopulta ole kummoinen, huomion siirtyessä enemmän LaVelleen, joka saapuu Zamundaan ihmettelemään paikallisia tapoja. Monet voivatkin pettyä, sillä englanninkielisestä Coming 2 America -nimestä huolimatta Yhdysvalloissa vietetään ehkä vartti koko leffan vajaan kahden tunnin kestosta. Suomennos Prinssille morsiankin tuntuu hieman hassulta, sillä pääasiassa elokuva keskittyy Akeemin ja LaVellen isä-poika-suhteeseen. Suomentajien onneksi LaVellelle on kehitelty romanssia ja kun hän on nyt Zamundan prinssi, nimellä voidaan viitata hänen rakkaudenkaipuuseen.

Isoimmat ongelmat elokuvassa liittyvät hahmojen kehityskaariin ja juonenkuljetukseen. Kerronta on epätasaista, leffan välillä hidastellessa turhaan ja paikoitellen oikoessa mutkia turhankin helposti. Akeem hyväksyy kenties liiankin nopeasti poikansa olemassaolon ja varmaan vielä nopeammin LaVelle on valmis lähtemään Akeemin mukaan Zamundaan. Kömpelön kerronnan lisäksi leffa syyllistyy myös aika tönkköön fanipalvelukseen. Lähes kaikkeen viime leffasta on pakko viitata tavalla tai toisella. Katsojien hyväksyntää kalastellaan liikaa nostalgialla, kun tekijät olisivat voineet luottaa enemmän uusien juttujen voimaan ja syventää niitä. Käsikirjoituksesta vastaavat alkuperäisen filmin tekstin rustanneet Barry W. Blaustein ja David Sheffield (Kenya Barrisin avustuksella) ja voi olla, että käsikirjoitus olisi vaatinut vähän tuoreempaa näkökulmaa. 

Ohjaajana taas toimii Craig Brewer, jonka Murphy valitsi itse, kaksikon tehtyä elokuvan Dolemite Is My Name (2019). Brewer saa aikaiseksi hauskoja tilanteita, mutta kokonaiskuva ei ole täysin hänen hallinnassaan. Leffan lukuisat tanssi- ja laulukohtaukset voi selittää Brewerin taustalla, joka painottuu musiikkifilmeihin. Tekniseltä puoleltaan Prinssille morsian 2 on kelvollinen teos, vaikka se kaipaisikin rytmityssäätöä leikkauksessa. Kuvaus on tyylikästä ja elokuva on täynnä näyttäviä lavasteita ja upeita asuja. Digitaalisesti toteutetut eläimet toimivat sujuvasti ja ääniefektitkin ovat mainiot. Jermaine Stegallin säveltämät musiikit kuitenkin hukkuvat kokonaan elokuvassa jumputtavien, jo olemassa olleiden kappaleiden sekaan. Tottakai elokuvassa kuullaan pariinkin otteeseen alkuperäisen elokuvan tunnuslaulu, The Systemin Coming to America.

Yhteenveto: Prinssille morsian 2 on keskinkertainen ja nopeasti unohdettava kertakäyttökomedia. On mukava nähdä Eddie Murphy tutussa roolissaan Akeemina, mutta eipä zamundalaisprinssin tarina olisi vaatinut jatkoa. Uuden elokuvan juoni on tarpeeksi toimiva, mutta elokuvan kerronta ontuu. Välillä leffa kiirehtii, toisinaan taas hidastelee. Syvemmät sanomat jäävät toinen toistaan kiusallisempien musikaalinumeroiden varjoon. Monet voivat myös pettyä siitä, että englanninkielisestä nimestä huolimatta Amerikassa ei vietetä aikaa oikeastaan varttia kauemmin. Kritiikistä huolimatta täytyy myöntää, että nauroin useampaankin otteeseen leffan aikana. Epäkorrektia läppää heittävät parturit naurattivat erityisesti osuvalla piikittelyllään poliittista korrektiutta kohtaan. Samalla elokuva on kuitenkin aika korrekti. Leffa yrittää myös itsetietoisesti tehdä pilkkaa vanhojen filmien turhista jatko-osista, vaikka se sortuu olemaan juuri sitä. Lopputulos on epätasainen ja liikaa fanipalveluksiin luottava. Silti Prinssille morsian 2 on kerran ihan sujuvasti katsottava hassuttelu, josta ei jälkikäteen paljoa jää mieleen. Murphyn paluu vanhoihin rooleihinsa ei suinkaan pääty prinssi Akeemiin, vaan seuraavaksi hänellä onkin tiedossa Beverly Hills kyttä 4 (Beverly Hills Cop IV)...

Lopputekstien aikana ja jälkeen nähdään vielä lyhyitä kohtauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Coming 2 America, 2021, Paramount Pictures, Eddie Murphy Productions, Misher Films, New Republic Pictures