Arvostelu: AVP: Alien vs. Predator (2004)

AVP: ALIEN VS. PREDATOR

Ohjaus: Paul W. S. Anderson

Pääosissa: Sanaa Lathan, Raoul Bova, Lance Henriksen, Ewen Bremner, Colin Salmon, Tommy Flanagan, Agathe de La Boulaye, Sam Throughton, Joseph Rye, Petr Jákl, Tom Woodruff Jr. ja Ian Whyte

Genre: toiminta, jännitys, seikkailu, scifi

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia - Extended Version: 1 tunti 43 minuuttia - Unrated Version: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Sigourney Weaverin tähdittämä scifikauhuelokuva Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979) ja Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä scifitoimintaelokuva Predator - saalistaja (Predator - 1987) olivat kehuttuja menestyksiä, joita seurasi useita jatko-osia. Näistä avaruushirviöistä tehtiin myös muita oheistuotteita, kuten leluja, pelejä ja sarjakuvia, joista osassa Alien ja Predator päätyivät taistelemaan toisiaan vastaan ja tämän idean fanit ottivat avosylein vastaan. 1990-luvulla alkuperäisen Alienin ohjaaja Ridley Scott ja sen jatko-osan Aliens - paluun (Aliens - 1986) ohjaaja James Cameron ryhtyivät yhteistuumiin suunnittelemaan uutta elokuvaa aiheesta, mutta Alienin ja Predatorin elokuvaoikeudet omistavat 20th Century Fox -yhtiö torjuikin kahden konkarin ideat ja ilmoitti tekevänsä elokuvan huippusuositun Alien versus Predator -sarjakuvan (1989) pohjalta. Elokuva oli ollut kehitteillä jo kymmenen vuoden ajan, mutta vasta kun ohjaaja Paul W. S. Anderson hyppäsi mukaan ideoidensa kanssa, tuotanto lähti tosissaan rullaamaan. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2003 ja lopulta AVP: Alien vs. Predator sai maailmanensi-iltansa 12. elokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai nuivan vastaanoton avaruushirviöiden faneilta muun muassa alhaisemman ikärajan takia, minkä lisäksi kriitikot lyttäsivät leffan. Itselleni AVP: Alien vs. Predator on kuitenkin hieman hassusti jopa aika tärkeä elokuva. Se oli ensikosketukseni Alienin ja Predatorin maailmoihin. Näin leffan kenties liian nuorena suunnilleen viitisentoista vuotta sitten, kun serkkuni puhuivat elokuvasta ja vierestä keskustelua kuunneltuani tulin siihen lopputulokseen, että minun olisi pakko nähdä tämä kahden avaruusmölliäisen yhteenotto. Katsoimmekin filmin heti ja ala-asteikäinen meikäläinen oli täysin myyty. Vuosien varrella fiilikseni elokuvaa kohtaan ovat kuitenkin ailahdelleet ja pisteeni ovat kyllä roimasti tippuneet alkuperäisistä korkeuksista. Kun huomasin AVP: Alien vs. Predatorin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Weyland-yhtiö lähettää ryhmän tutkimaan Antarktiksella havaittua mystistä lämpöjälkeä. Paikan päällä, yli kilometrin jään alta löytyvässä pyramidissa ryhmä saa kauhukseen huomata joutuneensa kahden avaruusolentolajin ikiaikaisen sodan keskelle.

Keskelle Antarktiksen jäätikköä yllättäen syntynyttä lämpöjälkeä tutkimaan lähtee Alien-elokuvista tutun Weyland-yhtiön kasaama ryhmä tutkijoita, selviytymisoppaita, turvamiehiä ja muita. Porukkaan kuuluvat muun muassa Aliens - paluussa ja Alien³:ssa (1992) Bishop-androidia esittäneen Lance Henriksenin näyttelemä yhtiön johtaja, herra Weyland itse, oppaana toimiva Lex (Sanaa Lathan), arkeologi Sebastian (Raoul Bova) apulaisensa Thomasin (Sam Throughton) kanssa, tutkija Miller (Ewen Bremner), asemiehet Stafford (Colin Salmon), Verheiden (Tommy Flanagan), Rousseau (Agathe de La Boulaye) ja Stone (Petr Jákl), sekä poraaja Quinn (Carsten Norgaard). Paria poikkeusta lukuun ottamatta hahmot jäävät yksiulotteisiksi tyypeiksi, joista monet on kirjoitettu mukaan ihan vain alienien tai predatorien uhreiksi. Hieman pahvisenakin joukko koostuu tarpeeksi tykättävistä persoonista, jotta heidän haluaa nähdä pääsevän pakoon, kun tutkimuskohteen todellinen luonne paljastuu. Näyttelijät hoitavat hommansa ihan kelvollisesti, mutta ei yksikään erityistä vaikutusta tee. Lathan pärjää toimivasti Lexinä, järjen ääntä yrittävänä oppaana, joka on selvästi kirjoitettu Alien-elokuvista tutun Sigourney Weaverin esittämän Ripleyn pohjalta.

     Mutta katsojaahan totta kai kiinnostavat tässä leffassa eniten ne nimikkomonsterit. Parissa varsinaisessa Alien-elokuvassakin kyseistä liskomaista hirviötä esittänyt Tom Woodruff Jr. ja kaikkia leffan predatoreja esittävä ja samalla elokuvadebyyttinsä tekevä Ian Whyte ovat varmasti hikoilleet olioasuissaan oikein antaumuksella. Onkin muuten aivan mahtavaa, että olennot päätettiin pääasiassa toteuttaa asuin, sillä sen avulla elokuva on vanhentunut paremmin kuin jos oliot olisi kyhätty tuohon aikaan kovassa nousussa, mutta silti aika hataralla pohjalla olleiden tietokonetehosteiden varassa. Selviä digialieneita mahtuu myös mukaan, mutta niitä hyödynnetään aika säästeliäästi silloin, kun kyseisiä otoksia ei ole saanut aikaan näyttelijällä tai nukella. Pääasiassa ikonisten avaruushirviöiden toteutus on upeaa jälkeä ja kun ne lyödään noin puolen välin paikkeilla vihdoin samaan aikaan ruutuun, olentojen faneilta pääsee väkisinkin innostunut vinkaisu.

AVP: Alien vs. Predator on tosiaan minulle ehkä hieman kummallisesti todella nostalginen elokuva ja minun on vaikea suhtautua siihen täysin objektiivisesti. En todellakaan pidä sitä maailman kovimpana juttuna kuten vuosia sitten, mutta tunteeni elokuvaa kohtaan vaihtelevat suunnilleen joka katselulla. Toisinaan pidän sitä aika heikkona popcorn-viihteenä, joskus taas mainettaan parempana monsteripläjäyksenä. Tämänkertainen katselukerta kallistui jälkimmäiseen suuntaan. Ei AVP: Alien vs. Predator mikään kovin ihmeellinen elokuva ole, eikä se pääse millään kahden ensimmäisen Alien-leffan tai alkuperäisen Predator - saalistajan fantastiselle tasolle, mutta on se sentään kirkkaasti parempi kuin sitä edeltänyt kaamea Alien - ylösnousemus (Alien Resurrection - 1997), sekä tämän surkea jatko-osa Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007), josta kuitenkin puhutaan joskus toiste enemmän.

Kyseessä on passeli viihde-elokuva, joka pitää menevästi mukanaan läpi vähän päälle puolentoista tunnin kestonsa. Leffa rakentaa jännitettä paikoitellen pätevästi, kun tutkimusryhmä saapuu Antarktikselle selvittämään lämpöjäljen saloja. Seassa on ihan aitoa yritystä luoda kauhun tunnetta, vaikka aika ajoin meno lipsahtelee liikaa turhien kovaäänisten äkkisäikäytysten varaan. Nimikkohirviöt saavat varsin tasaisesti ruutuaikaa ja kummatkin ovat mielestäni tarpeeksi paljon esillä - ei liikaa, mutta ei myöskään liian vähän. Tutkijoiden kohtaamiset näiden olentojen kanssa ovatkin oivaa seurattavaa ja kohtauksissa sulautetaan hyvin yhteen juttuja kummankin monsterin omista leffasarjoista, joskin Alien-elokuvat tuntuvat olevan selvästi isommin edustettuna. Oman lisänsä jännitykseen tuo pyramidin kekseliäs muuttuva-labyrinttimäinen luonne, jossa sen seinät avautuvat ja sulkeutuvat tasaisin väliajoin, erottaen hahmoja toisistaan ja saaden katsojan varpailleen siitä, kumpi mörökölli seuraavassa huoneessa odottaa. Lisäksi pidän kovasti siitä, kuinka elokuvassa yritetään rakentaa pitkäaikaista historiaa alienien ja predatorien väliselle sodalle ja kuinka ihmiset linkittyvät siihen. Tämä ei ihan istu hirviöiden omien elokuvien logiikkaan, mutta toimii tässä omassa pikkujatkumossaan.

Jos jossain leffa kuitenkin tuottaa pettymyksen, niin siinä, kun nämä nimikkomonsterit pistetään vihdoin vastakkain. Vaikka on todella siistiä nähdä alien ja predator samaan aikaan ruudulla ja vieläpä näin upeasti toteutetusti, niin hirviöiden aloittaessa matsinsa, ei meno ole niin mageeta ja eeppistä kuin voisi toivoa. Tähän vaikuttaa toimintakohtausten ajoittain kömpelö toteutus. On takkuilevaa hidastuskuvaa, liian lähelle näyttelijöitä menevää heiluvaa kameraa ja silppuavaa leikkausta, josta on välillä vaikea saada selvää, että kuka nyt lyökään ja ketä. Pari ihan toimivaa käsirysyä ja päräyttävää hetkeä on mukana, mutta en ihmettele, että juuri tällä saralla ihmisiltä löytyi valituksen aihetta. Predatorin kanssa tehdään myös leffan loppupäässä ratkaisu, joka ei varmasti miellytä monia. Toisaalta se syö hirviön uhkaavuutta roimasti, mutta samalla sopii hahmoon liittyvään kulttuuriin kunnioituksesta sotureiden välillä.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Paul W. S. Anderson, joka oli tuohon aikaan tunnettu lähinnä videopelileffoistaan Mortal Kombat (1995) ja Resident Evil (2002), mutta jonka aiempi scifikauhuilu, Alien - kahdeksannesta matkustajasta paljon lainaillut Viimeinen horisontti (Event Horizon - 1997) oli selvästi se leffa, jolla Anderson voitti pestinsä tästä filmistä. Anderson on mielestäni parhaimmillaankin aika keskinkertainen elokuvantekijä, mutta AVP: Alien vs. Predatorissa hän suoriutuu tarpeeksi mallikkaasti. Hän selvästi yrittää kovasti ja aika ajoin onnistuukin mukiinmenevästi. Visuaalisesti AVP: Alien vs. Predator on kestänyt yllättävänkin hyvin aikaa. Toimintakohtaukset ovat tosiaan aika hektisiä tekniseltä toteutukseltaan, mutta leffaan mahtuu kuitenkin paljon todella näyttäviä otoksia ja ovelia kuvakulmia. Valaisua hyödynnetään tehokkaasti ja etenkin yhdessä kuvassa pimeydestä hiljalleen esiin hiipivä xenomorph on komea näky kaikessa hyytävyydessään. Pyramidin lavasteet ovat erinomaiset, sisältäen veikeästi vivahteita eri kulttuureista, sekä jylhiä patsaita ja muita koristeita monstereista. Puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet hyvää työtä ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin työstetty. Harald Kloserin säveltämät musiikit ovat mainiot ja nekin pitävät sisällään pieniä vaikutteita Alienien ja Predatorien sävelmistä.

Elokuvasta on olemassa kolme eri leikkausversiota; alkuperäinen teattereissa julkaistu versio, sekä pari pidennettyä versiota. Niistä ensimmäisessä nähdään vaihtoehtoinen alku, mutta jälkimmäinen on noin kahdeksan minuuttia pidempi ja sisältää pidennettyjä kohtauksia, hieman lisättyä dialogia, sekä muutamia väkivaltaisempia hetkiä. Versio on huomattavasti alkuperäistä teatterileikkausta verisempi, joten suosittelenkin leikkauksista juuri tätä kaikista pisintä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

AVP: Alien vs. Predator, 2004, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Brandywine Productions, Lonlink Productions, Stillking Films, Kut Productions, Studio Babelsberg, Inside Track Films, Charenton Productions Limited, Impact Pictures

Arvostelu: Blade (1998)

BLADE

Ohjaus: Stephen Norrington

Pääosissa: Wesley Snipes, N'Bushe Wright, Stephen Dorff, Kris Kristofferson, Donal Logue, Udo Kier, Tim Guinee, Sanaa Lathan, Arly Jover ja Kevin Patrick Walls

Genre: toiminta, kauhu

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 18

Blade perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1973. New World Pictures hankki hahmon elokuvaoikeudet 1990-luvun alussa ja ryhtyi työstämään filmiä. Projekti päätyi New Line Cinemalle, joka halusi tehdä elokuvasta komedian, kunnes käsikirjoittaja David S. Goyer vakuutti studion tekemään leffan vakavin mielin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1997 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä saman vuoden lopulla, mutta testiyleisöreaktion ollessa voimakkaan negatiivinen, leffaa työstettiin uudestaan ja ensi-iltaa siirrettiin yli puolella vuodella eteenpäin. Lopulta Blade ilmestyi elokuussa 1998 ja se oli taloudellinen hitti, vaikkei saanut kovinkaan positiivisia arvioita kriitikoilta. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin lisääntynyt ja se on noussut kulttiklassikon asemaan. Itse katsoin Bladen ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä todella paljon. Olen katsonut elokuvan parikin kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useampi vuosi. Nyt kun Marvel kehittelee uutta Blade-elokuvaa (2025), päätin katsoa aiemman trilogian uudestaan ja arvostella sen uutuutta odotellessa. Julkaisen Blade-arvostelun nyt 3. marraskuuta 2023, jolloin uuden Bladen oli alun perin tarkoitus ilmestyä teattereihin.

Blade, puoliksi vampyyri ja puoliksi ihminen metsästää vampyyreja ja päätyy auttamaan veritautilääkäriä, joka joutuu kunnianhimoisen vampyyrin, Deacon Frostin kohteeksi.

Nimikkoroolissa Bladena nähdään Wesley Snipes, jonka elokuvantekijät kokivat ainoana vaihtoehtona rooliin. Snipes oli pidemmän aikaa yrittänyt tehdä elokuvaa Marvelin toisesta tummaihoisesta sarjakuvasankarista, Black Pantherista, mutta kun projekti ei edennyt, hän hyppäsi innokkaasti Bladen osaan, kun sitä hänelle tarjottiin. Snipes onkin suorastaan täydellinen osassa. Hän huokuu karismaa ja esittelee mittavaa kamppailulajien osaamistaan toimintakohtauksissa, tehdessään hahmonsa stuntit itse. Blade on hahmona erittäin mielenkiintoinen. Hän ei ole täysin vampyyri, muttei myöskään ihminen. Häneltä löytyy vampyyrien kyvyt ja verenhimo, mutta esimerkiksi auringonvalolla ei ole häneen vaikutusta. Päheän ulkokuoren alta löytyy traagisuutta ja jotkut leffan parhaista hetkistä ovatkin niitä, joissa Blade käy hiljaa läpi menneisyyttään. Hahmon vihan vampyyreja kohtaan voi ymmärtää ja katsojana ryhtyy mielellään seuraamaan hänen taistoaan yöllisiä verenimijöitä vastaan.

     Elokuvassa nähdään myös Kris Kristofferson Bladea auttavana Whistlerinä, Stephen Dorff nuorena ja kunnianhimoisena vampyyrina Deacon Frostina, Donal Logue tämän kätyrinä Quinnina, Udo Kier vampyyrijohtaja Dragonettina, sekä N'Bushe Wright veritautilääkäri Karen Jensonina, joka joutuu häijyn Frostin kohteeksi. Sivuhahmotkin toimivat mainiosti. Dorff on oiva ylimielisenä ja suuria tavoittelevana vampyyripahiksena, Loguen tuodessa kepeyttä hieman hölmöllä kätyrihahmollaan. Wright tulkitsee hyvin hahmonsa monenlaisia tuntemuksia, kun Karen vedetään vampyyrimaailmaan. Parasta työtä kuitenkin tekee Kristofferson Bladen mentorina Whistlerinä. Whistlerin ja Bladen välinen lähes isä-poikamainen suhde tuo leffaan oivaa syvyyttä.

1990-luvun lopulla sarjakuviin perustuvat elokuvat tekivät aika lailla kuolemaa fiaskojen, kuten Batman & Robinin (1997), Spawnin (1997) ja Steelin (1997) takia. Monet kokevat, että 2000-luvun alussa ilmestyneet X-Men (2000) ja Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man - 2002) pelastivat sarjakuvaleffagenren ja puskivat sen uuteen nousuun. Blade tuntuu kuitenkin jatkuvasti unohtuvan, kun puhutaan tästä käännekohdasta parempaan suuntaan. Elokuva tuntuu unohtuvan myös, kun vuoden 2018 Black Pantheria hehkutetaan Marvelin ensimmäisenä tummaihoisen tähdittämänä supersankarielokuvana. Blade oli itse asiassa monin tavoin edellä aikaansa. Siinä esimerkiksi käytetään samanlaisia kikkoja kuin vuotta myöhemmin ilmestyneessä The Matrixissa (1999) ja tuskinpa Robert Pattinsonin Lepakkomies ajelisi tummanpuhuvalla muskeliautolla The Batmanissa (2022), jos Blade ei olisi näyttänyt, kuinka coolia se voi olla.

Sen lisäksi, että kyseessä on oman lajityyppinsä vähälle huomiolle jäänyt merkkiteos, Blade on yleisesti elokuvana erittäin mainio. Lukuun ottamatta joitain kehnoja digiefektejä etenkin leffan loppuhuipennuksen aikana, elokuva on kestänyt todella hyvin aikaa ja se pitää otteessaan yhä 25 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Leffa tarjoaa hienoja toimintakohtauksia, joissa Snipes pistää itseään vaikuttavasti likoon ja hakkaa ja potkii menemään ihailtavalla antaumuksella. Vampyyrit tuovat oivaa kauhua mukaan ja erityisesti elokuvan alku on onnistuneen tiivistunnelmainen. Kertomus pitää hyvin mukanaan ja meno on sulavasti rytmitettyä. Tylsää hetkeä ei löydy ja filmi viihdyttää tehokkaasti loppuun saakka. Hieman herkempiäkin hetkiä mahtuu väliin, eikä homma ole vain aivotonta mäiskettä. Aiemmin mainittujen ysärisarjisleffojen jälkeen Blade osoitti, että sarjakuvaelokuvia voitaisiin jälleen tehdä ja ne voitaisiin ottaa vastaan totisin mielin.

Elokuvan on ohjannut Stephen Norrington, joka on tämän lisäksi tehnyt vain kolme leffaa ja jonka oli tarkoitus esittää Morbius-vampyyria Bladessa, mutta hänen kohtauksensa leikattiin pois. Norrington rakentaa tunnelmaa pätevästi ja tarjoaa tyylikästä toimintaa. David S. Goyerin käsikirjoitus on mainio ja tarpeeksi moniulotteinen. Leffa on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset, kuten myös puvustus. Blade on erittäin siisti näky nahkarotsi päällään ja aurinkolasit päässään, miekkaansa pidellen. Maskeeraukset toimivat hyvin, eikä leffa pelkää tekoveren käyttöä. Äänimaailma on onnistuneesti työstetty ja Mark Ishamin musiikit säestävät tapahtumia vahvasti.

Yhteenveto: Blade on erittäin mainio ja harmillisen unohduksiin jäävä sarjakuvafilmatisointi, joka oli monin tavoin edellä aikaansa ja osoitti, että genren edustajat voitaisiin jälleen ottaa vakavasti. Supersankaritoiminta ja kauhumaiset vampyyrit yhdistyvät onnistuneesti ja elokuvan menoon hyppää riemuin mukaan. Bladen vampyyrinvastaista ristiretkeä seuraa mielenkiinnolla ja se tarjoaa toinen toistaan mainiompia toimintakohtauksia. Vasta loppuhuipennus lässähtää hieman, lähinnä ikävästi ajan julmien hampaiden nakertamien erikoistehosteiden takia. Jännitystä löytyy hyvin ja Bladen ja Whistlerin väliset keskustelut tuovat sekaan oivaa huumoria. Wesley Snipes on täydellinen valinta itse Bladeksi, näyttäen hemmetin siistiltä, uhkuen karismaa ja vakuuttaessaan kamppailulajitaidoillaan. Muukin näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin ja lukuun ottamatta kehnoja digiefektejä leffan tekninenkin toteutus on pääasiassa mallillaan. Blade oli kääntämässä sarjakuvaelokuvien kelkkaa parempaan suuntaan vuosituhanteen vaihteessa ja se viitoittikin tietä X-Menin ja Spider-Man - Hämähäkkimiehen kaltaisille hiteille, jotka taas avasivat tien mammuttimaiseksi paisuneelle Marvelin elokuvauniversumille. Perheen pienimmille leffa ei sovi kauhunsa ja ajoittain raa'an kuvastonsa takia, mutta muuten suosittelen Blade kaikille sarjakuvaelokuvien ystäville ja vampyyrifaneille. Uutta Blade-elokuvaa odotellessa on hyvä katsoa Snipesin Blade, oli se jäänyt aiemmin näkemättä tai oli sen nähnyt aiemmin jo useampaan otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blade, 1998, New Line Cinema, Marvel Enterprises, Amen Ra Films, Imaginary Forces

Arvostelu: Tartunta (Contagion - 2011)

TARTUNTA

CONTAGION

Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: Matt Damon, Kate Winslet, Laurence Fishburne, Marion Cotillard, Jude Law, Jennifer Ehle, Bryan Cranston, Elliott Gould, Chin Han, Sanaa Lathan ja Gwyneth Paltrow
Genre: jännitys, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Contagion, eli suomalaisittain Tartunta on Steven Soderberghin ohjaama jännityselokuva. Tehtyään elokuvan Ilmiantaja! (The Informant! - 2009), Soderbergh alkoi suunnitella käsikirjoittaja Scott Z. Burnsin kanssa filmiä propagandaelokuvilla 1930-luvulla suosituksi nousseesta ohjaaja Leni Riefenstahlista. Kaksikko totesi kuitenkin pian, ettei se kiinnostaisi ketään muita kuin heitä itseään ja he alkoivat pohtia muita ideoita. Burns oli seurannut aktiivisesti SARS-viruksen ja sikainfluenssan aiheuttamia epidemioita, ja ehdottikin Soderberghille, että he tekisivät elokuvan fiktiivisestä viruksesta, joka leviäisi maailmalla. Kaksikko otti yhteyttä useisiin terveysalan asiantuntijoihin ja järjestöihin, jotta he saivat luotua mahdollisimman realistisen näkökulman elokuvaan. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2010 ja lopulta Tartunta sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 3. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti ja se sai paljon positiivista palautetta niin kriitikoilta kuin tutkijoilta, jotka kehuivat leffan tieteellistä tarkkuutta. Itse näin Tartunnan muutama vuosi myöhemmin, mutten erityisemmin pitänyt siitä. Kun huomasin, että elokuva viettää nyt kymmenvuotisjuhlaansa, pohdin pitkään, onko tökeröä kirjoittaa leffasta arviota, kun maailma on juuri kohdannut vastaavanlaisen pandemian koronaviruksen muodossa. Kuitenkin kun koronavirus rantautui Suomeen keväällä 2020 ja jouduin itsekin lomautetuksi ja kotikaranteeniin, aloin ajatella, että nyt jos koskaan on aika puhua tästä elokuvasta. Koronaviruksen jyllätessä Tartunta nousi yhdeksi iTunesin katsotuimmaksi elokuvaksi ikinä, minkä lisäksi se oli usean viikon ajan HBO:n katsotuin leffa. HBO:lta päätin itsekin katsoa leffan ja aloitin sen suurella mielenkiinnolla, sillä elokuvan tapahtumat näkisi täysin eri valossa, kun on itse elänyt samanlaista aikakautta läpi.

Beth Emhoff palaa työmatkaltaan Hongkongista huonovointisena, uskoen sen johtuvan aikaerorasituksesta. Ei kuitenkaan kestä kauaa, kun hänen elimistönsä pettää ja hänen miehensä joutuu kuulemaan suru-uutiset Bethin menehtymisestä. Tämä on vasta alkua virukselle, joka on lähtenyt leviämään ympäri maailman...

Vaikka elokuva lähtee liikkeelle Beth Emhoffista (Gwyneth Paltrow) ja tämän miehestä Mitchistä (Matt Damon), leffalla ei sinänsä ole päähenkilöä, vaan se seuraa viruksen etenemistä monien hahmojen kautta ja sisältää samalla aikamoisen tähtikaartin. On tutkijoita, jotka tutkivat virusta ja yrittävät kehitellä lääkettä sitä vastaan, kuten tohtori Cheever (Laurence Fishburne), tohtori Orantes (Marion Cotillard) ja tohtori Hextall (Jennifer Ehle), tutkijoita, jotka yrittävät selvittää viruksen alkuperää, kuten tohtori Mears (Kate Winslet), henkilöitä, jotka yrittävät keksiä ratkaisun leviämisen lieventämiseksi ennen rokotteen valmistumista, kuten amiraali Haggerty (Bryan Cranston), sekä tilanteen taloudellisia etuja ajattelevia, kuten bloggaaja Alan Krumwiede (Jude Law), joka levittää valheita miljoonille hyväuskoisille seuraajilleen. Paria poikkeusta lukuun ottamatta hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi, mutta tässä elokuvassa se ei sinänsä ole ongelma. Hahmojen tarkoitus on lähinnä näyttää tapahtumien kulkua monesta vinkkelistä. Väärin tehtynä tämä saisi elokuvan epäonnistumaan, mutta ohjaaja Soderbergh löytää tavan hyödyntää suurta hahmogalleriaa tasapuolisesti ja mielenkiintoisesti. Näyttelijät tekevät kaikki erinomaista työtä. Etenkin Matt Damon, Kate Winslet ja Jude Law vakuuttavat rooleissaan murtuneena miehenä, sinnikkäänä tutkijana ja sosiaalisessa mediassa valheellisen tiedon levittäjänä. Alan Krumwieden kaltaisten sepustajien ja ties mistä "faktansa" repivien kommentteja on valitettavasti korona-aikana tullut nähtyä aivan valtavan paljon.

Kuten etukäteen arvelinkin, Tartunnan katsominen nyt oli todella kiehtova kokemus ja elokuva iski minuun huomattavasti lujempaa kuin ensimmäisellä katselukerralla. Vaikka elokuvan ilmestymisen aikaan oli juuri ollut paljon haloota sikainfluenssasta, silti leffa tuntuu ajankohtaisemmalta nyt kuin kymmenen vuotta sitten. Läpi elokuvan on kiinnostavaa ja samalla ahdistavaa huomata, kuinka monia asioita itse tuli nähtyä koronaviruksen vuoksi. Kuinka paikkoja aletaan yksi kerrallaan sulkea, kuinka ihmiset reagoivat tilanteeseen mm. ostamalla paniikissa asioita varastoonsa ja kuinka aavemaisilta tyhjentyvät kadut näyttävät. Leffa vain hyppää itse asiaan niin nopeasti, että siitä jää täysin pois epidemian alun rauhoittavaksi yritetyt ajatukset siitä, että virus on maailman toisella puolella, eikä se tule koskettamaan meitä. Silti elokuva onnistuu tarjoamaan sen kauhun tunteen, kun uutisista luettu tauti onkin lähempänä kuin aluksi luuli ja sen vaikutukset ovat henkilökohtaisempia kuin olisi toivonut.

Koska Tartunta tuntuu siltä, että se voisi oikeastikin tapahtua (etenkin nykyään), on se tavallaan jopa pelottavampi kuin monet kauhuelokuvat. Demonit, vampyyrit, eivätkä edes sarjamurhaajat ole lopulta yhtä karmivia kuin näkymätön virus, joka leviää salakavalasti uhrista toiseen. Elokuva luo ovelasti suurta ahdistusta kuvasarjoilla, joissa ihmiset koskevat asioihin, kuten kaiteisiin, ravintoloiden astioihin, bussien penkkeihin, ovenkahvoihin, raha-automaatteihin ja tietty toisiin ihmisiin, taudin siirtyessä uhrista toiseen. Siinä, missä tavanomaiset kauhuleffat voivat saada katsojan nukkumaan valot päällä tai tarkistamaan sängyn alta, ettei siellä ole mörköjä, Tartunta tekee katsojasta huomattavasti tarkemman siitä, mihin kaikkeen tuleekaan koskettua päivän aikana. Painajaisiakin voi ilmetä, elokuvan näyttäessä inhottavasti sairastuneiden kuolemia ja joukkohautoja, joita valitettavasti koronankin vuoksi jouduttiin kaivamaan monille tuhansille uhreille.

Elokuva on rytmitetty erittäin napakasti, kun viruksen leviämistä esitetään näin monien hahmojen vinkkelistä. Tapahtumat hyppivät niin hahmosta kuin maasta toiseen, esitellen eri maiden tapoja toimia viruksen välttämiseksi. Paikoitellen jopa toivoisi, että elokuva jäisi johonkin hetkeen pidemmäksikin aikaa. Jos leffasta jotain kritisoitavaa voi sanoa, niin sen, että se on kenties liian lyhyt ja sitä voisi jäädä katsomaan kauemminkin. Kaikessa painostavuudessaan ja epämiellyttävyydessään se onnistuu olemaan erittäin vangitseva. Toinen kritiikki on, että hahmojen jäädessä etäiseksi, eivät yksittäisten henkilöiden kuolemat erityisemmin liikuta. Tämä on ainoa varjopuoli siinä, että elokuva tasapainottelee niin monien hahmojen välillä. Muuten pidän todella paljon siitä, kuinka Tartunta ei ole niinkään kuvaus henkilöistä epidemian keskellä, vaan nimenomaan kuvaus itse epidemiasta ja ihmisluonteesta sen aikana. Siten elokuva ei tunnu vain elokuvalta, vaan vielä enemmän todelta.

Vaikka Soderbergin töihin kuuluu veikeä ryöstöleffa Ocean's Eleven - korkeat panokset (Ocean's Eleven - 2001) - sekä sen jatko-osat, joista ei tarvitse puhua - Tartunnassa hän taitaa jopa tehdä parhaan työnsä ohjaajana. Soderbergh kuvaa epidemian muodostumista hieman jopa dokumentaarisesti, eikä lähde koskaan vellomaan tunteissa, mikä juurikin tekee elokuvasta vähemmän elokuvamaisen ja enemmän todentuntuisen. Loppuhuipennus saattaa jäädä monille pettymykseksi, mutta itse pidän Soderberghin erilaisesta tavasta, mihin suuntaan moni muu tekijä ei lähtisi. Ohjauksen lisäksi Soderbergh myös kuvasi elokuvan peitenimellä ja tekee siinäkin hienoa työtä. Kuvien tehoa myös lisää voimakkaasti tyylitelty värimaailma. Scott Z. Burnsin käsikirjoitus on oivallinen ja sitä tukee lahjakas leikkaus. Etenkin montaasikohtaukset, joissa näytetään pikavauhtia viruksen leviämistä henkilöstä toiseen, ovat erinomaisesti pistetty kasaan. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut ja äänimaailma lisää piinaavuutta. Säveltäjä Cliff Martinez on saanut aikaiseksi yllättävänkin tehokasta musiikkia.

Yhteenveto: Tartunta on karmivan vaikuttava kuvaus vaarallisen viruksen leviämisestä maailmalla ja itse elokuva tuntuu juuri nyt huomattavasti ajankohtaisemmalta kuin kymmenen vuotta sitten ilmestymisen aikaan. Ohjaaja Steven Soderbergh rakentaa tunnelmaa erinomaisesti, tehden filmistä usein liki dokumentaarisen, mikä vain lisää sen aitouden ja samalla ahdistavuuden tunnetta. Scott Z. Burnsin käsikirjoitus on myös iskevä ja on hienoa, kuinka kaksikko käsittelee tapahtumavyyhtiä useista vinkkeleistä. Vaikka hahmot jäävätkin lopulta hieman etäisiksi, eikä katsojalle pääse muodostumaan selkeitä tunnesiteitä kehenkään, lähestymistapa on silti onnistunut. Vahvana lisänä toimii tietty loistokas näyttelijäkaarti ja kaikki Law'sta Damoniin, Fishburnesta Winsletiin ja Cotillardista Cranstoniin tekevät huipputyötä. Elokuvan tunnin ja kolmen vartin kesto tuntuu helposti liiankin lyhyeltä, sillä painostavuudestaan huolimatta leffa on todella koukuttava ja sitä haluaisi jäädä katsomaan pidemmäksi aikaa. Tietyistä vioistaan huolimatta Tartunta on hieno teos, jonka teho ei ole hälvennyt vuosikymmenen aikana - pikemminkin päinvastoin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Contagion, 2011, Warner Bros., Participant, Imagenation Abu Dhabi FZ, Double Feature Films, Digital Image Associates, Regency Enterprises

Arvostelu: American Assassin (2017)

AMERICAN ASSASSIN (2017)

Ohjaus: Michael Cuesta
Pääosissa: Dylan O'Brien, Michael Keaton, Shiva Negar, Taylor Kitsch, Sanaa Lathan, Scott Adkins, Navid Negahban ja David Suchet
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

American Assassin perustuu Vince Flynnin samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Kirja on osa suurempaa "Mitch Rapp" -sarjaa (1999-), josta on ilmestynyt jo kuusitoista kirjaa. Vuonna 2008 CBS Films -yhtiö osti oikeudet kirjoihin ja aikoi tehdä elokuvaversion sarjan kahdeksannesta osasta, "Consent to Killistä" (2005). Leffaa varten ehdittiin jo roolittaa näyttelijöitä, sekä palkata työryhmää, mutta "American Assassin" -kirjan ilmestyessä huomattiin, että sen tarina toimisi paremmin, sillä se kertoo esiosana Mitch Rappin alkuvaiheet. Alkuvuodesta 2016 elokuvan teko lähti kunnolla käyntiin uuden työryhmän kanssa ja se kuvattiin loppuvuodesta. American Assassin ilmestyi syyskuussa useissa maissa, muttei saanut kovin hyviä arvosteluja, joten en oikeastaan odottanut sen näkemistä. Menin kuitenkin katsomaan leffan ja vaikkei American Assassin kovin hyvä ollut, olin silti positiivisesti yllättynyt, sillä pelkäsin näkeväni kamalaa roskaa.

Kun Mitch Rappin tyttöystävä kuolee terroristien hyökkäyksessä, Mitch aloittaa oman sotansa terrorismia vastaan. CIA kiinnostuu Mitchin puuhista ja värvää hänet joukkoihinsa, jotta tämä voi tappaa terroristeja laillisesti.

Elokuvan pääosassa Mitch Rappina nähdään The Maze Runnerista (2014) tuttu Dylan O'Brien, joka on vielä hieman liian teinitähti vakavasti otettavaksi toimintasankariksi. Parran kanssa hän vaikuttaa osuvalta valinnalta, mutta kun hän ajaa sen pois, ikää tuntuu samalla lähtevän ainakin kymmenen vuotta, jolloin jotkut hetket ovat hieman epäuskottavia. O'Brien osoittaa silti, että hän osaa näytellä kelvollisesti ja hän on saanut itsensä fyysisesti tarpeeksi isoksi, jotta toimintakohtauksien aikana uskoo, että hän voisi vetää pahiksia turpaan. Aluksi on vaikea olla varma, onko Mitch hyvä hahmo vai ei, sillä vaikka katsojana ymmärtää, miksi hän toimii tietyllä tavalla ja on vaikuttavaa, miten hän yrittää itse ottaa selvää terroristeista, tuntuu hänen halunsa tappaa pöhkön liioitellulta. Mitchiä seuraa silti ihan mielellään, vaikkei hän taida loppujen lopuksi mitään oppia matkaltaan.
     Tappajaksi Mitchin kouluttaa Michael Keatonin näyttelemä Stan Hurley, joka on kliseinen, paljon nähnyt konkari, jonka mielestä tarinan sankari on pelkkä nuori räkänokka esittämässä kovaa. Suurimmaksi osaksi Keaton sopii osaansa ja on jälleen hauska nähdä, miten hän puskee itseään takaisin Hollywoodiin, mutta muutamissa kohdissa hän vetää hieman yli. Stanin roolissa olisi ollut hauska nähdä joku oikeasti vanha toimintakonkari, kuten Arnold Schwarzenegger tai Sylvester Stallone, jotka olisivat elokuvan myötä antaneet paikkansa uudelle sukupolvelle.
     Mitch ja Stan eivät kuitenkaan voi tappaa kaikkia terroristeja kahdestaan, joten CIA on kasannut Stanin johtaman ryhmän, johon kuuluvat mm. Shiva Negarin näyttelemä Annika ja Scott Adkinsin esittämä Victor. Jälkimmäinen on sääntöjä tottelemattoman Mitchin vastakohta ja aika mitäänsanomaton hahmo. Harmi vain, että leffan naistähtikin jää tylsäksi, sillä Annikalle ei ole annettu lähes ollenkaan toimintahetkiä. Odotin jokaisen toimintakohtauksen aikana, että hän tulittaisi kunnolla menemään, mutta valitettavasti niin ei tapahdu.
     Leffan pahis on Taylor Kitschin näyttelemä Haamu, jolla on oma sekä CIA:n ja terroristien päitä pyörittelevä juoni, joka ei erityisemmin kiinnosta, sillä Kitsch ei ole hyvä näyttelijä. Jos O'Brienissä ei ole tarpeeksi "kovuutta" olla toimintastara, niin Kitschiltä sitä ei löydy lainkaan, eikä hän ole uskottava osassaan. Hahmokin on jo perinteisen tylsä, mikä heikentää Haamua entisestään.
     Elokuvassa nähdään myös Sanaa Lathan CIA:n apulaisjohtaja Irene Kennedynä, Navid Negahban Iranin puolustusministeri Behurzina ja Charlotte Vega pienessä roolissa Mitchin tyttöystävänä Katrinana.

American Assassin on osuva nimi elokuvalle, sillä siinä on todella amerikkalainen ajatusmaailma terroristeista. Terroristeissa ei näytetä mitään inhimmillistä, vaan heidät esitellään sydämettöminä tappajina. Yhdessä nopeassa kohdassa näytetään, että Yhdysvallat eivät ole kovin puhtoisia itsekään ja ovat aiheuttaneet useiden viattomien kuoleman Lähi-idässä, mutta muuten filmin aikana ei koskaan pohdita, kumpi todella aiheutti sodan? Elokuvan voisi mieltää perinteikkääksi amerikkalaiseksi toimintaelokuvaksi, jos se ei yrittäisi olla kaksi eri leffaa samaan aikaan. Välillä teos tuntuu olevan täysin teineille suunnattu hömpötys, kun nuori Mitch kouluttautuu toimintasankariksi Stan Hurleyn opettamana ja mukana on useita nuorempaa yleisöä kosiskelevia hetkiä. Mutta sitten kun itse toimintaan päästään, osoittautuu leffan K16-ikäraja ymmärrettäväksi, sillä verta roiskuu niin, että John Wick -leffat (2014-2017) voivat olla ylpeitä. Ajattelin etukäteen, että leffan toimintahetkissä vain ammuskellaan hieman, mutta verta ei näkyisi paria pisaraa enempää. Olin siis todella, TODELLA yllättynyt, kun prologissa terroristit hyökkäävät ja ensimmäiset laukaukset osuvat maaliinsa, jolloin veri lentää. Ampumiskohtaukset eivät ole lapsille sopivaa katsottavaa, eivätkä varsinkaan nyrkkitappelut, jotka näyttävät siltä, että hahmoja todella sattuu. Mukana on myös kidutuskohtaus, jota katsoessa tuli jopa hieman tukala olo, sillä se näytti niin kivuliaalta. Elokuvaa tehdessä on jopa nähty sen verran vaivaa, että yhdessä kohtaa näkyy, kun juuri kuolleen henkilön valtimo pumppaa verta roiskahtelemaan haavasta.

Sen lisäksi, että elokuvan alku yllätti verisyydellään, se sai minut todella sähäkästi mukaan, mistä olin myös yllättynyt. Ensimmäisen vartin jälkeen ihmettelinkin, miksi filmiä on haukuttu suuresti, sillä American Assassin vaikutti todella menevältä pätkältä, mutta sitten elokuva aloittaakin sen, ettei se tiedä, mille ikäryhmälle se on suunnattu. Tunnelma muuttuu välillä niin voimakkaasti, että on suuri vaara, ettei se toimi oikeastaan kenellekään. Mitchin koulutusosio sisältää hieman brutaalisuutta, mutta se on selvästi kevyempi ja siitä tulee helposti mieleen teinien toimintafilmit. Elokuvan taso notkahtaa selkeästi ja sillä kestää päästä takaisin raiteilleen. Koulutusosio on pitkästyttävintä leffassa, mutta onneksi sen jälkeen tarina kulkee eteenpäin toimintakohtausten voimin, jotka vaikuttavat tapahtuvan jatkuvasti eri maissa, mikä toisaalta kuuluu tällaisiin teoksiin. Loppuhuipennukseen on saatu oivaa jännitettä, vaikka voi helposti arvata, miten homma ratkeaa. Kokonaisuutena American Assassin on toimivaa ja ennen kaikkea viihdyttävää hömppää, joka tosin ottaa itsensä hieman liian vakavasti. Huumoria olisi voinut lisätä mukaan. Toisaalta taas en usko, että ihmisten listiminen olisi kovin vitsikästä puuhaa, vaikka kohteet ovatkin terroristeja ja ampujat isänmaallisia jenkkisankareita.

Michael Cuesta toimii elokuvan ohjaajana ja hänellä on selvästi silmää toimintakohtauksille. Hän taitaa rajujen taisteluiden toteutuksen, kuten myös teiniviihteen, muttei harmillisesti osaa yhdistää niitä toisiinsa. Käsikirjoituksesta vastaava nelikko olisi voinut tehdä selvästi parempaa työtä joidenkin repliikkien kanssa. Kuvaus leffassa on sujuvaa, vaikka välillä kamera heiluukin hieman liikaa. Onneksi leikkaus ei ole hirveää silppua toimintakohtauksissa. Ääniefektit ovat läpi leffan mainiot, mutta vähät visuaaliset efektit eivät ole mitä parhaimmat. Loppupäässä nähtävä helikopteri näyttää nimittäin todella digitaaliselta. Musiikeista vastaa Steven Price, jonka sävellykset sopivat filmiin, mutteivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: American Assassin on yllättävän tyly toimintaelokuva. Kun siinä taistellaan, toimintaleffojen fanit voivat olla tyytyväisiä, sillä veri lentää ja nyrkkien iskut näyttävät selvästi sattuvan, mutta paikoitellen filmi yrittää olla myös teinileffa, jolloin kaksi erilaista henkeä eivät kulje käsi kädessä. Todella oivallisen ensimmäisen vartin jälkeen taso laskee, mutta nousee onneksi kun tarina kulkee eteenpäin. Loppuhuipennus on aika arvattava, mutta siihen on silti saatu toimivaa jännitettä. Dylan O'Brien ei ole kaikkein osuvin valinta päärooliin, mutta on ihan tarpeeksi hyvä. Muutamaa heikkoa hetkeä lukuunottamatta Michael Keaton on oiva kyynisenä Stanina. Taylor Kitsch ei kuitenkaan vakuuta lainkaan pahiksen roolissa. Jos kaipaatte kunnon toimintaa, jossa panosten ja nyrkkien osumat todella näytetään, niin American Assassin voi toimia teille. Joitakin aikuiskatsojia teinikohtaukset tulevat varmasti häiritsemään, sillä korkean ikärajan vuoksi monet nuoret eivät pääse katsomaan tätä. Kyseessä ei ole mikään erityisen ihmeellinen teos, mutta kyllä elokuva viihdyttää alusta loppuun ja itse ainakin voisin sujuvasti katsoa tälle jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
American Assassin, 2017, CBS Films, Lionsgate, Di Bonaventura Pictures, Nick Wechsler Productions, TIK Films

Arvostelu: Now You See Me 2 / Suuri puhallus 2 (2016)

NOW YOU SEE ME 2 (2016)

SUURI PUHALLUS 2

Ohjaus: Jon M. Chu
Pääosissa: Jesse Eisenberg, Woody Harrelson, Deva Franco, Lizzy Caplan, Mark Ruffalo, Daniel Radcliffe, Morgan Freeman, Sanaa Lathan ja Michael Caine
Genre: jännitys
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12

Now You See Me (2013) jakoi mielipiteitä, mutta se oli silti yllättävä menestys, joten tietysti sille täytyi tehdä jatko-osa. Alunperin suunnitelmana oli, että toisen osan nimi olisi "Now You Can See Me Too" tai että sanan "Too" tilalla olisi vain numero 2. Se ei valitettavasti toteutunut ja nimeksi tuli tylsästi pelkkä Now You See Me 2, vaikka siinäkin numeron voi miettiä "Too" sanana. Vapaasti käännettynähän se olisi "Nyt sinä näet minut kaksi/myös", mutta sen sijaan elokuva kulkee Suomessa nimellä Suuri puhallus 2... Joskus elokuvien nimet voisi jättää suomentamatta. Koska olin kipeä alkuviikosta, en päässyt tämän ja Warcraftin (2016) pressinäytöksiin ja koska minulla oli enää yksi Finnkinon sarjalippu, minun täytyi valita toinen. Minulla oli ensimmäisen Now You See Men arvostelu kirjoitettuna, joten se taisi loppupeleissä ratkaista. Tänään kävin katsomassa Now You See Me 2:n.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Now You See Me!

The Four Horsemen on tekemässä paluuta vuoden piileskelyn jälkeen, mutta suunnitelmat eivät mene niin kuin pitäisi ja heidän salaisuutensa vuodetaan julkisuuteen. Nelikko päätyy Macaoon, Kiinaan, jossa heitä kiristetään ryöstämään siru, jolla pääsee käsiksi kaikkiin tietokonejärjestelmiin.

Jesse Eisenberg palaa Daniel Atlasin rooliin ja toimiikin yhä enemmän johtajaroolissa. Hän puhuu edelleen tosi nopeasti, mutta hän ei ärsytä samalla lailla kuin edellisessä osassa.
     Woody Harrelson esittää jälleen Merritt McKinneytä. Hänen hypnotisointikykyjä on taas hyödynnetty hyvin. Harrelson vetää roolin toimivasti... mutta valitettavasti hän esittää myös Merrittin kaksoisveljeä, Chasea, joka on todella, todella ärsyttävä. Kaksoisveli on hyvä keksintö ja Harrelsonin näkyminen kahtena on hyvin tehty, mutta hahmosta on tehty todella raivostuttava.
     Dave Francon Jack Wilder pääsee lähes samantasoiseksi hahmoksi kuin Atlas ja McKinney. Wilder pääsee jälleen hieman mätkimään turpaan ja kortin heittelyä on käytetty nerokkaasti elokuvassa. Francon suoritus on hyvä.
     Isla Fisherin raskauden takia hahmo piti kirjoittaa ulos, joten hänet korvaa Lizzy Caplanin esittämä Lula. Hahmo suurimmaksi osaksi vain hölöttää kaiken aikaa rasittavasti ja muistuttaa, että on täysin eri hahmo kuin Fisherin esittämä Henley Reeves. Kyseessä on myös perinteinen itsenäinen nainen, joka ei miestä tarvitse. Ei siinä mitään, jos hahmo ei ärsyttäisi.
     Daniel "Harry Potter" Radcliffe palaa taikuuden pariin. Hän esittää elokuvan pahista, Four Horsemenia kiristävää Walter Mabrya. Aluksi hahmo on omalla tavallaan hauska ja hieman uhkaava, mutta loppua kohti hänestä tulee aikamoinen kitisijä. Radcliffeä on vieläkin vaikea katsoa ilman, että hänessä näkee Harry Potterin.
     Mark Ruffalon esittämän Dylan Rhodesin osuutta on onneksi pienennetty. Hahmon tarkoitusperät ovat selkeämmät kuin edellisessä osassa ja hahmon kokemat asiat tuovat hyvää syvyyttä hahmoon.
     Morgan Freeman ja Michael Caine ovat myös yhä mukana. Cainen hahmon, Arthur Tresslerin rooli elokuvassa on aika selvä, varsinkin kun häntä ei näe ennen loppupuolta. Freemanin esittämän Thaddeus Bradleyn roolista on läpi elokuvan vaikea ottaa selvää ja hahmo tuntuu vaihtavan puolta vähän väliä.
     Tällä kertaa Four Horsemenia jahtaa Sanaa Lathanin näyttelemä FBI-agentti Austin, joka on hyvin samanlainen kuin Rhodes edellisessä osassa. Mitään suurta paljastusta hahmosta on tosin turha odottaa.

Elokuva tosiaan tapahtuu vuosi ensimmäisen osan jälkeen. Yllättävää kyllä, muka-ison finaalin jälkeen, mitä edellisessä elokuvassa nähtiin, Four Horsemen joutuu piilottelemaan ja turhautumaan, odotellessaan "Silmän" käskyjä, eikä esiinny hulppeilla lavoilla. Itse en henkilökohtaisesti pitänyt edellisen osan loppuratkaisusta, jossa Rhodes onkin kaiken takana, mutta tässä se tuntuu toimivan. Monesti näkee nykyään jatko-osia, jotka ovat parempia kuin edeltäjänsä, mutta harvoin näkee jatko-osan, joka saa edellisen osan näyttämään paremmalta kuin se oli. Alun lyhyessä prologissa nähdään Rhodesin isän, Lionel Shriken epäonnistunut taikatemppu, josta aiemmin on vain kuultu. Alussa näkyvä nuorempi Thaddeus näkyy epätarkkana, mikä on todella häiritsevää ainakin itselleni. Prologin jälkeen Morgan Freemanin hahmon kertojaääni selittää lyhyesti edellisen osan tapahtumat, josta päästään hieman hitaaseen alkuun. Onneksi läpi elokuvan nähdään kohtauksia, jotka nostavat elokuvan tasoa.

Kuten edellisessä osassa, myös tässä temppukohtaukset ovat parhaita... paitsi ihan viimeinen. Kunnon show'ta ei oikeastaan nähdä, mutta taikakikkoja käytetään silti. Ensimmäisenä yritetään tuoda taikuriporukka takaisin ihmisten ilmoille (jota FBI yhä jahtaa jonkin ihmeen takia), mistä juoni lähtee kunnolla käyntiin. Macao on toimiva valinta siirtää tarina pois Yhdysvalloista ja Kiinan maisemia on hieno nähdä. Paras kohtaus on kuitenkin sirun varastaminen. Sirun kiinnittäminen pelikorttiin ja kortin heittely Horsemanilta toiselle, turvamiesten tutkiessa hahmot läpi, on todella jännittävää katsottavaa. Kohtaus kestää pitkään ja jännitys osataan pitää onnistuneesti koko jutun ajan. Kyseessä on todella toimiva ja muistiin jäävä pätkä, jonka katsoisin mieluusti jo nyt uudestaan.

Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka toimintakohtauksissa kamera heiluukin hieman häiritsevästi. Leikkaus on myös toimivaa. Ohjaus on vaihtunut Louis Leterrieriltä Jon M. Chulle, mutta vaihto ei tuo merkittävää muutosta tyyliin. Chu tunnetaan elokuvien Step Up 2: The Streets (2008) ja Step Up 3D (2012) ohjaajana. Tehosteet ovat suurimmaksi osaksi toimivia, mutta tietokoneella tehdyt räjähdykset ja liekit eivät vieläkään vakuuta. Musiikkina on käytetty ensimmäisen osan tunnaria, perinteikästä jännärimusiikkia ja paikoitellen todella erikoisia kappalevalintoja.

Yhteenveto: Now You See Me 2 on ehdottomasti parempi elokuva kuin edeltäjänsä. Siinä on virheensä, mutta se on silti hyvä, enkä lähtenyt salista pettyneenä. Loppupuolella yritettiin taas hieman liikaa, mutta osasinkin odottaa sitä. Lula ja Chase ärsyttävät läpi elokuvan, mutta muuten hahmot pääosin toimivat. Sirunvarastamiskohtaus on erittäin hieno. Kiina on hyvää maisemanvaihdosta, mutta voisiko vihdoin jossain jenkkileffassa pistäytyä täällä Suomessa? Eikö? Ei sitten. Jos edellinen osa innosti, niin kannattaa tämä vilkaista. Now You See Me 3 on kuulemma jo työn alla ja tämän jälkeen onkin pakko vain kysyä: miksipä ei?

Kirjoittanut: Joonatan, 12.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.latino-review.com
Now You See Me 2, 2016, Lionsgate, Summit Entertainment