Marty Supreme - unelmoi isosti (Marty Supreme - 2025) - elokuva-arvostelu

MARTY SUPREME - UNELMOI ISOSTI

MARTY SUPREME

Ohjaus: Josh Safdie

Näyttelijät: Timothée Chalamet, Odessa A'zion, Gwyneth Paltrow, Tyler Okonma, Abel Ferrara, Fran Drescher, Luke Manley, Emory Cohen, Ralph Colucci, Larry Sloman, Géza Röhrig, Koto Kawaguchi, Pico Iyer, John Catsimatidis ja Sandra Bernhard

Genre: draama, komedia, urheilu

Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 12

Marty Supreme - unelmoi isosti pohjautuu löyhästi pöytätennispelaaja Marty Reismanin muistelmakirjaan The Money Player: The Confessions of America's Greatest Table Tennis Champion and Hustler vuodelta 1974. Ohjaaja-käsikirjoittaja Josh Safdie oli lapsesta lähtien tykännyt pöytätenniksestä, eli pingiksestä ja vuonna 2018 hän sai vaimoltaan, tuottaja Sara Rosseinilta Reismanin kirjan lahjaksi. Safdie innostui lukemastaan heti ja päätti työstää sen pohjalta elokuvan. Hän tarjosi saman tien pääroolia ystävälleen Timothée Chalametille, joka innostui myös ja aloitti heti vuosia kestäneet pingistreenit. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt Marty Supreme - unelmoi isosti on vihdoin saapunut Suomenkin teattereihin, voitettuaan parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon ja saatuaan yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (muun muassa paras elokuva, ohjaus, miespääosa ja alkuperäiskäsikirjoitus). Itse kiinnostuin leffasta, kun luin Safdien ja Chalametin yhdistäneen voimansa urheiludraamakomediaa varten. Kävinkin katsomassa Marty Supremen muutama päivä sen ilmestymisen jälkeen.

Vuosi on 1952. Yhdysvaltalainen Marty Mauser uskoo olevansa paras pingiksen pelaaja, mitä maa päällään kantaa. Hävittyään kuitenkin kisat Isossa-Britanniassa, Marty aloittaa epätoivoisen yrityksen kerätä rahat kasaan, päästäkseen todistamaan kykynsä Japanin maailmanmestaruuskisoissa. Tähän kuuluu huijauksia, kuolemia ja kadonnut koira.

Call Me by Your Namen (2017) myötä kuuluisuuteen ja palkintogaaloihin ampaissut Timothée Chalamet on yksi viimeisten kymmenen vuoden puhutuimmista näyttelijöistä. Hän on todistanut taitonsa niin draaman, komedian kuin eeppisten scifimammuttienkin äärellä. Marty Supreme - unelmoi isosti -elokuvassa Chalamet taitaa kuitenkin tarjota uransa huippuroolin ja olen yllättynyt, jos hän ei nyt vihdoin ja viimein nappaa parhaan miespääosan Oscar-palkintoa. Chalamet on aivan mielettömässä vedossa Marty Mauserina, pingiksen pelaajana, joka uskoo olevansa paras lajissa. Nopeasti käy selväksi, että Marty ei ole vain itsevarma, vaan hän on loputtoman ylimielinen, itsekeskeinen ja muutenkin kaikille paskamainen mulkero, joka ajattelee vain ainoastaan etuaan. Lukuisista persoonavioistaan huolimatta Martyn haluaa jostain syystä onnistuvan tavoitteissaan. Erityisesti tämä johtuu Chalametin intensiivisestä suorituksesta. Hän vetää joka kohtauksessa niin täysillä, ettei katsojana voi kuin ihailla miehen heittäytymistä. Vuosien pöytätennistreenitkin tuottivat tulosta, sillä Chalamet näyttää olevan pingispöydän äärellä kuin kotonaan.

     Elokuvassa nähdään myös Odessa A'zion Martyn salarakkaana Rachelina ja Emory Cohen Rachelin miehenä Irana, Fran Drescher Martyn äitinä Rebeccana, Larry Sloman Martyn kenkäkauppiasenona Murrayna, Tyler "the Creator" Okonma ja Luke Manley Martyn kavereina Wallyna ja Dionina, Koto Kawaguchi ja Géza Röhrig pingismestareina Belana ja Endona, Gwyneth Paltrow näyttelijä Kay Stonena, johon Marty iskee silmänsä, sekä Kevin O'Leary Kayn rikkaana miehenä Rockwellinä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mallikkaasti, mutta onhan Marty Supreme - unelmoi isosti lopulta Chalamet'n show.

Olin kuullut paljon kehuja Marty Supremesta ennakkoon, mutta ai että, kuinka mahtava elokuva tässä onkaan kyseessä! Leffa ei todellakaan ole mikään tavallinen urheiludraama ja tyypillinen ryysyistä rikkauksiin -tarina, joita genressä on nähty lukemattomia kertoja jopa suorastaan tylsistymiseen asti. Elokuvan alkupää käytetään vielä pingisturnauksen merkeissä, mutta sen jälkeen leffa on lähinnä aikamoista erilaisten sattumusten sarjaa, kun Marty yrittää saada jostain rahat kasaan päästäkseen Japanissa järjestettäviin pöytätenniksen maailmanmestaruuskisoihin ja päihittääkseen hänet viime hetkellä Lontoossa nöyryyttäneen Endon.

Tämä yritys onkin se, mikä koukuttaa lopulta täysillä mukaansa. Marty päätyy nimittäin aikamoisen tapahtumaketjun riepoteltavaksi, mikä muuttuu usein laittomaksi, missä juostaan usein karkuun erinäisiä tahoja ja missä ihmisiä pääsee jopa hengestään. Juuri kun Marty ja katsoja ehtivät luulla homman ratkenneen, jokin muu juttu iskee päin näköä ja sitten taas mennään. Tämä tekee elokuvasta samanaikaisesti niin yllättävänkin stressaavan, pahimmillaan jopa piinaavan epämukavan, että myös parhaimmillaan aivan hulvattoman hauskan. On äärimmäisen viihdyttävää seurata, mihin kaikenlaisiin kommelluksiin Marty ajautuukaan. Nuorukaisen riepottelu on samalla myös toisinaan oudon tyydyttävää, sillä kuten jo sanoin, ihmisenä Marty on sieltä minne aurinko ei paista. Nämä kekseliäät mutkat matkassa, jännittävä ilmapiiri, hauskan absurdit skenaariot, pirun intensiiviset pingismatsit ja tietty Timothée Chalametin uskomaton roolisuoritus varmistavat, ettei kahden ja puolen tunnin kesto tunnu liialliselta ja lopulta finaali on odotuksen arvoinen monellakin eri tavalla.

Elokuvan on ohjannut pelkkä Josh Safdie, joka yleensä tekee elokuvat veljensä Bennyn kanssa. Benny kuitenkin lähti tekemään omaa urheiludraamaansa, The Smashing Machinea (2025). Safdie suoriutuu työstään todella vakuuttavasti ja hänen rakentamansa ilmapiiri on hurjan voimakas. Lisäksi hänen ja Ronald Bronsteinin työstämä käsikirjoitus on väkevä, niin tarinan koukeroita kuin ronskia dialogia myöten. Marty Supreme - unelmoi isosti on myös todella taitavasti kuvattu, sekä hyvin leikattu kasaan. Lavastus- ja puvustustiimit ovat vaikuttavasti herättäneet 1950-luvun alun takaisin eloon ja äänimaailmakin on osaavasti työstetty. Daniel Lopatinin musiikit tunnelmoivat mainiosti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Marty Supreme, Yhdysvallat, 2025, A24, Central Pictures, IPR.VC

Arvostelu: Seitsemän (Se7en - 1995)

SEITSEMÄN

SE7EN

Ohjaus: David Fincher

Pääosissa: Morgan Freeman, Brad Pitt, Gwyneth Paltrow, R. Lee Ermey, Richard Roundtree, John C. McKinley ja Kevin Spacey

Genre: rikos, trilleri

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Ylensyönti. Ahneus. Laiskuus. Himo. Ylpeys. Kateus. Viha.

Se7en, eli suomalaisittain Seitsemän on David Fincherin ohjaama trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Andrew Kevin Walkerin laatimasta käsikirjoituksesta, joka perustui hänen omaan kokemukseensa, kun hän muutti 1980-luvulla rauhaisasta Pennsylvaniasta rikollisuuden nuhtelemaan New Yorkiin. 1990-luvun alussa italialainen elokuvayhtiö Penta Film nappasi Walkerin tekstin itselleen, mutta sillä ehdolla, että synkkä lopetus vaihdettaisiin paljon valoisampaan. Yhtiö kuitenkin ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja kauppasi tekstin New Line Cinemalla. Samaan aikaan esikoiselokuvansa Alien³ (1992) ohjannut Fincher oli ollut niin tyytymätön studion saksimaan lopputulokseen, että vannoi, ettei enää ikinä ohjaisi toista elokuvaa. Kuitenkin kun hän sai luettavaksi Walkerin alkuperäisen käsikirjoituksen, hän innostui siitä niin paljon, että otti heti yhteyttä New Line Cinemaan, toiveenaan ohjata elokuva. Yhtiö yritti aluksi taivutella Fincheriä käyttämään uudempaa käsikirjoitusta, mutta mies vaati hyödyntää alkuperäistä lopetusta. Yhtiö lopulta suostui, osittain sen takia, että kun yhteen päärooleista valittiin Brad Pitt, tämä ei suostunut tekemään elokuvaa, jos lopetus muutettaisiin. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 1994 ja lopulta Seitsemän sai maailmanensi-iltansa 15. syyskuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! New Line Cineman odotusten vastaisesti elokuva osoittautui kriitikoiden ylistämäksi jättimenestykseksi, joka sai parhaan leikkauksen Oscar-ehdokkuuden ja parhaan käsikirjoituksen BAFTA-ehdokkuuden ja josta on vuosien varrella muovautunut klassikko genressään. Itse katsoin Seitsemän-elokuvan ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä aivan valtavasti. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan, ihan elokuvateatterissa ja kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietty katsoa sen jälleen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Eläkepäiviään odottava rikoskomisario saa viimeisellä viikollaan parikseen tulokasetsivän ja yhdessä he ryhtyvät tutkimaan kauhistuttavia murhia, jotka mukailevat seitsemää kuolemansyntiä.

Morgan Freeman näyttelee William Somersetiä, joka on työskennellyt rikoskomisariona jo useamman vuosikymmenen ajan ja odottelee jo pikavauhtia lähestyvää eläkettään, kun hänet pistetään koulimaan tulokkaana kaupunkiin saapuvaa David Millsiä, jota esittää Brad Pitt. Siinä missä Somerset on jo nähnyt aika lailla kaiken mahdollisen työssään, eikä juuri mikään enää hetkauta häntä, Mills on vielä varsin naiivi hommassaan. Hahmot muodostavat erinomaisen kaksikon, mitä vain vahvistaa näyttelijöiden työ. Sanoisinpa jopa, että niin Freeman kuin Pittkin tarjoavat elokuvassa parhaat roolisuoritukset, mitä olen kummaltakaan nähnyt. Freeman istuu täydellisesti iäkkään rikoskomisarion osaan, kun taas Pittistä löytyy oivaa asennetta hieman rämäpäisemmän kytän osaan. Väärissä käsissä hölösuu Mills voisi muuttua ärsyttäväksi, mutta Pitt hoitaa homman kunnialla kotiin ja hänen suorituksensa elokuvan loppumetreillä on aivan huikea kaikessa murskaavuudessaan. Freeman ja Pitt täydentävät toisiaan esimerkillisesti ja Somersetin ja Millsin tutkimusta ryhtyy seuraamaan suurella mielenkiinnolla.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa R. Lee Ermey poliisipäällikkönä ja Gwyneth Paltrow Millsin vaimona Tracyna, jotka suoriutuvat kummatkin hyvin osistaan. Vaikuttava on myös elokuvan sarjamurhaajan näyttelijä, jota en nyt tässä paljasta, jos joku tätä arvostelua lukeva ei vielä tiedä kenestä on kyse.

Uhrilampaiden (The Silence of the Lambs - 1991) rinnalla Seitsemän on ehdottomasti sarjamurhaajajahtien ympärillä pyörivien trillereiden aatelia. Kyseessä on upea mestariteos, joka ei todellakaan jätä kylmäksi, etenkään kun Fincher sai pidettyä päänsä ja torjui kerta toisensa perään studion yritykset muuttaa elokuvan lopun valoisampaan suuntaan. Elokuvan nähneet, ihan oikeasti miettikää, kuinka paljon leffa lässähtäisi, jos studio olisikin saanut tahtonsa läpi. Seitsemän on pirun synkkä filmi, joka kohtelee niin hahmojaan kuin katsojaansa säälittä, mutta joka silti kerta toisensa perään lumoaa täysillä mukaansa. Somersetin ja Millsin tutkima, seitsemän kuolemansynnin ympärille rakennettu kissa-ja-hiiri -leikki on äärimmäisen vangitseva. Murhat ovat toinen toistaan hirvittävämpiä ja pian niin hahmojen kuin katsojankin päähän iskeytyy valtava vimma saada tekijä nalkkiin.

Muutamaa minuuttia päälle parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, kun paikalla on hääräämässä alan kovia ammattilaisia. Näyttelijät ovat tosiaan huippuvedossa ja niin on totta vie myös David Fincher, joka halusi todella todistaa kykynsä Alien³:n jälkeen. Andrew Kevin Walkerin kerta kaikkiaan upean käsikirjoituksen pohjalta Fincher on laatinut tehokkaan tiukan ja ajoittain suorastaan hyytävän paketin. Hänen rakentamansa tunnelma on suorastaan ahdistava ja mukana on joitain kuvottavia näkyjä, mutta katsetta ei silti voi kääntää pois ruudulta. Fincher kuitenkin tietää myös, milloin jättää asioita näyttämättä, antaen katsojan mielikuvituksen luoda omia hirveitä kuvia tehostamaan kokonaisuutta. Väärissä käsissä elokuvan synkistely voisi äityä jopa tympeäksi murjottamiseksi, mutta Fincherin varma ote pitää huolen siitä, että meno on kaikessa inhottavuudessaankin aina tyylitajuista.

Yksi elokuvan vahvimmista puolista on Walkerin työstämä dialogi, joka on läpikotaisin koukuttavaa kuunneltavaa. Somersetin ja Millsin väliset keskustelut tapauksesta tuovat hyvin esille miesten erilaisia vinkkeleitä. Somerset haluaisi ymmärtää murhaajaa ja mitä tämän päässä liikkuu, kokien tämän jollain tavalla jopa todella fiksuksi tekijäksi, kun taas Mills leimaa murhaajan saman tien yksinkertaisesti hulluksi. Heidän keskustelunsa tarjoavat myös silloin tällöin pientä huumoria kaiken kurjuuden keskelle. Parasta antia on kuitenkin rikoskomisarioiden käymä keskustelu murhaajan kanssa leffan loppupäässä. Kohtaus on kertakaikkisen hieno ja todella jännittävästi laadittu.

Ja kaiken tämän päälle Seitsemän on myös varsinainen tekninen taidonnäyte. Elokuva on todella näyttävästi kuvattu ja tarkasti valaistu. Vaikka monet kohtaukset tapahtuvat pimeässä, katsoja näkee silti hyvin kaiken tarpeellisen. Tästä nykypäivän totaalista pimeyttä rakastavien elokuvantekijöiden pitäisi ottaa opikseen. Lavastuksella (ja jatkuvalla sateella) tästä maailmasta saadaan luotua ikävän lohduton paikka roskaisine katuineen. Maskeeraajat ovat myös tehneet yököttävää työtä erityisesti ylensyönti- ja laiskuus-uhrien kohdalla. Nämä näyt eivät heti katoa verkkokalvoilta. Äänimaailma on myös täydellisesti rakennettu Howard Shoren synkästi maalailevien musiikkien kera.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Se7en, 1995, New Line Cinema, Juno Pix, Cecchi Gori Pictures

Arvostelu: Tartunta (Contagion - 2011)

TARTUNTA

CONTAGION

Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: Matt Damon, Kate Winslet, Laurence Fishburne, Marion Cotillard, Jude Law, Jennifer Ehle, Bryan Cranston, Elliott Gould, Chin Han, Sanaa Lathan ja Gwyneth Paltrow
Genre: jännitys, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Contagion, eli suomalaisittain Tartunta on Steven Soderberghin ohjaama jännityselokuva. Tehtyään elokuvan Ilmiantaja! (The Informant! - 2009), Soderbergh alkoi suunnitella käsikirjoittaja Scott Z. Burnsin kanssa filmiä propagandaelokuvilla 1930-luvulla suosituksi nousseesta ohjaaja Leni Riefenstahlista. Kaksikko totesi kuitenkin pian, ettei se kiinnostaisi ketään muita kuin heitä itseään ja he alkoivat pohtia muita ideoita. Burns oli seurannut aktiivisesti SARS-viruksen ja sikainfluenssan aiheuttamia epidemioita, ja ehdottikin Soderberghille, että he tekisivät elokuvan fiktiivisestä viruksesta, joka leviäisi maailmalla. Kaksikko otti yhteyttä useisiin terveysalan asiantuntijoihin ja järjestöihin, jotta he saivat luotua mahdollisimman realistisen näkökulman elokuvaan. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2010 ja lopulta Tartunta sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 3. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti ja se sai paljon positiivista palautetta niin kriitikoilta kuin tutkijoilta, jotka kehuivat leffan tieteellistä tarkkuutta. Itse näin Tartunnan muutama vuosi myöhemmin, mutten erityisemmin pitänyt siitä. Kun huomasin, että elokuva viettää nyt kymmenvuotisjuhlaansa, pohdin pitkään, onko tökeröä kirjoittaa leffasta arviota, kun maailma on juuri kohdannut vastaavanlaisen pandemian koronaviruksen muodossa. Kuitenkin kun koronavirus rantautui Suomeen keväällä 2020 ja jouduin itsekin lomautetuksi ja kotikaranteeniin, aloin ajatella, että nyt jos koskaan on aika puhua tästä elokuvasta. Koronaviruksen jyllätessä Tartunta nousi yhdeksi iTunesin katsotuimmaksi elokuvaksi ikinä, minkä lisäksi se oli usean viikon ajan HBO:n katsotuin leffa. HBO:lta päätin itsekin katsoa leffan ja aloitin sen suurella mielenkiinnolla, sillä elokuvan tapahtumat näkisi täysin eri valossa, kun on itse elänyt samanlaista aikakautta läpi.

Beth Emhoff palaa työmatkaltaan Hongkongista huonovointisena, uskoen sen johtuvan aikaerorasituksesta. Ei kuitenkaan kestä kauaa, kun hänen elimistönsä pettää ja hänen miehensä joutuu kuulemaan suru-uutiset Bethin menehtymisestä. Tämä on vasta alkua virukselle, joka on lähtenyt leviämään ympäri maailman...

Vaikka elokuva lähtee liikkeelle Beth Emhoffista (Gwyneth Paltrow) ja tämän miehestä Mitchistä (Matt Damon), leffalla ei sinänsä ole päähenkilöä, vaan se seuraa viruksen etenemistä monien hahmojen kautta ja sisältää samalla aikamoisen tähtikaartin. On tutkijoita, jotka tutkivat virusta ja yrittävät kehitellä lääkettä sitä vastaan, kuten tohtori Cheever (Laurence Fishburne), tohtori Orantes (Marion Cotillard) ja tohtori Hextall (Jennifer Ehle), tutkijoita, jotka yrittävät selvittää viruksen alkuperää, kuten tohtori Mears (Kate Winslet), henkilöitä, jotka yrittävät keksiä ratkaisun leviämisen lieventämiseksi ennen rokotteen valmistumista, kuten amiraali Haggerty (Bryan Cranston), sekä tilanteen taloudellisia etuja ajattelevia, kuten bloggaaja Alan Krumwiede (Jude Law), joka levittää valheita miljoonille hyväuskoisille seuraajilleen. Paria poikkeusta lukuun ottamatta hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi, mutta tässä elokuvassa se ei sinänsä ole ongelma. Hahmojen tarkoitus on lähinnä näyttää tapahtumien kulkua monesta vinkkelistä. Väärin tehtynä tämä saisi elokuvan epäonnistumaan, mutta ohjaaja Soderbergh löytää tavan hyödyntää suurta hahmogalleriaa tasapuolisesti ja mielenkiintoisesti. Näyttelijät tekevät kaikki erinomaista työtä. Etenkin Matt Damon, Kate Winslet ja Jude Law vakuuttavat rooleissaan murtuneena miehenä, sinnikkäänä tutkijana ja sosiaalisessa mediassa valheellisen tiedon levittäjänä. Alan Krumwieden kaltaisten sepustajien ja ties mistä "faktansa" repivien kommentteja on valitettavasti korona-aikana tullut nähtyä aivan valtavan paljon.

Kuten etukäteen arvelinkin, Tartunnan katsominen nyt oli todella kiehtova kokemus ja elokuva iski minuun huomattavasti lujempaa kuin ensimmäisellä katselukerralla. Vaikka elokuvan ilmestymisen aikaan oli juuri ollut paljon haloota sikainfluenssasta, silti leffa tuntuu ajankohtaisemmalta nyt kuin kymmenen vuotta sitten. Läpi elokuvan on kiinnostavaa ja samalla ahdistavaa huomata, kuinka monia asioita itse tuli nähtyä koronaviruksen vuoksi. Kuinka paikkoja aletaan yksi kerrallaan sulkea, kuinka ihmiset reagoivat tilanteeseen mm. ostamalla paniikissa asioita varastoonsa ja kuinka aavemaisilta tyhjentyvät kadut näyttävät. Leffa vain hyppää itse asiaan niin nopeasti, että siitä jää täysin pois epidemian alun rauhoittavaksi yritetyt ajatukset siitä, että virus on maailman toisella puolella, eikä se tule koskettamaan meitä. Silti elokuva onnistuu tarjoamaan sen kauhun tunteen, kun uutisista luettu tauti onkin lähempänä kuin aluksi luuli ja sen vaikutukset ovat henkilökohtaisempia kuin olisi toivonut.

Koska Tartunta tuntuu siltä, että se voisi oikeastikin tapahtua (etenkin nykyään), on se tavallaan jopa pelottavampi kuin monet kauhuelokuvat. Demonit, vampyyrit, eivätkä edes sarjamurhaajat ole lopulta yhtä karmivia kuin näkymätön virus, joka leviää salakavalasti uhrista toiseen. Elokuva luo ovelasti suurta ahdistusta kuvasarjoilla, joissa ihmiset koskevat asioihin, kuten kaiteisiin, ravintoloiden astioihin, bussien penkkeihin, ovenkahvoihin, raha-automaatteihin ja tietty toisiin ihmisiin, taudin siirtyessä uhrista toiseen. Siinä, missä tavanomaiset kauhuleffat voivat saada katsojan nukkumaan valot päällä tai tarkistamaan sängyn alta, ettei siellä ole mörköjä, Tartunta tekee katsojasta huomattavasti tarkemman siitä, mihin kaikkeen tuleekaan koskettua päivän aikana. Painajaisiakin voi ilmetä, elokuvan näyttäessä inhottavasti sairastuneiden kuolemia ja joukkohautoja, joita valitettavasti koronankin vuoksi jouduttiin kaivamaan monille tuhansille uhreille.

Elokuva on rytmitetty erittäin napakasti, kun viruksen leviämistä esitetään näin monien hahmojen vinkkelistä. Tapahtumat hyppivät niin hahmosta kuin maasta toiseen, esitellen eri maiden tapoja toimia viruksen välttämiseksi. Paikoitellen jopa toivoisi, että elokuva jäisi johonkin hetkeen pidemmäksikin aikaa. Jos leffasta jotain kritisoitavaa voi sanoa, niin sen, että se on kenties liian lyhyt ja sitä voisi jäädä katsomaan kauemminkin. Kaikessa painostavuudessaan ja epämiellyttävyydessään se onnistuu olemaan erittäin vangitseva. Toinen kritiikki on, että hahmojen jäädessä etäiseksi, eivät yksittäisten henkilöiden kuolemat erityisemmin liikuta. Tämä on ainoa varjopuoli siinä, että elokuva tasapainottelee niin monien hahmojen välillä. Muuten pidän todella paljon siitä, kuinka Tartunta ei ole niinkään kuvaus henkilöistä epidemian keskellä, vaan nimenomaan kuvaus itse epidemiasta ja ihmisluonteesta sen aikana. Siten elokuva ei tunnu vain elokuvalta, vaan vielä enemmän todelta.

Vaikka Soderbergin töihin kuuluu veikeä ryöstöleffa Ocean's Eleven - korkeat panokset (Ocean's Eleven - 2001) - sekä sen jatko-osat, joista ei tarvitse puhua - Tartunnassa hän taitaa jopa tehdä parhaan työnsä ohjaajana. Soderbergh kuvaa epidemian muodostumista hieman jopa dokumentaarisesti, eikä lähde koskaan vellomaan tunteissa, mikä juurikin tekee elokuvasta vähemmän elokuvamaisen ja enemmän todentuntuisen. Loppuhuipennus saattaa jäädä monille pettymykseksi, mutta itse pidän Soderberghin erilaisesta tavasta, mihin suuntaan moni muu tekijä ei lähtisi. Ohjauksen lisäksi Soderbergh myös kuvasi elokuvan peitenimellä ja tekee siinäkin hienoa työtä. Kuvien tehoa myös lisää voimakkaasti tyylitelty värimaailma. Scott Z. Burnsin käsikirjoitus on oivallinen ja sitä tukee lahjakas leikkaus. Etenkin montaasikohtaukset, joissa näytetään pikavauhtia viruksen leviämistä henkilöstä toiseen, ovat erinomaisesti pistetty kasaan. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut ja äänimaailma lisää piinaavuutta. Säveltäjä Cliff Martinez on saanut aikaiseksi yllättävänkin tehokasta musiikkia.

Yhteenveto: Tartunta on karmivan vaikuttava kuvaus vaarallisen viruksen leviämisestä maailmalla ja itse elokuva tuntuu juuri nyt huomattavasti ajankohtaisemmalta kuin kymmenen vuotta sitten ilmestymisen aikaan. Ohjaaja Steven Soderbergh rakentaa tunnelmaa erinomaisesti, tehden filmistä usein liki dokumentaarisen, mikä vain lisää sen aitouden ja samalla ahdistavuuden tunnetta. Scott Z. Burnsin käsikirjoitus on myös iskevä ja on hienoa, kuinka kaksikko käsittelee tapahtumavyyhtiä useista vinkkeleistä. Vaikka hahmot jäävätkin lopulta hieman etäisiksi, eikä katsojalle pääse muodostumaan selkeitä tunnesiteitä kehenkään, lähestymistapa on silti onnistunut. Vahvana lisänä toimii tietty loistokas näyttelijäkaarti ja kaikki Law'sta Damoniin, Fishburnesta Winsletiin ja Cotillardista Cranstoniin tekevät huipputyötä. Elokuvan tunnin ja kolmen vartin kesto tuntuu helposti liiankin lyhyeltä, sillä painostavuudestaan huolimatta leffa on todella koukuttava ja sitä haluaisi jäädä katsomaan pidemmäksi aikaa. Tietyistä vioistaan huolimatta Tartunta on hieno teos, jonka teho ei ole hälvennyt vuosikymmenen aikana - pikemminkin päinvastoin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Contagion, 2011, Warner Bros., Participant, Imagenation Abu Dhabi FZ, Double Feature Films, Digital Image Associates, Regency Enterprises

Arvostelu: Avengers: Endgame (2019)

AVENGERS: ENDGAME

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo
Pääosissa: Robert Downey Jr., Chris Evans, Chris Hemsworth, Scarlett Johansson, Mark Ruffalo, Jeremy Renner, Paul Rudd, Karen Gillan, Don Cheadle, Bradley Cooper, Brie Larson, Gwyneth Paltrow, Danai Gurira, Benedict Wong ja Josh Brolin
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Kesto: 3 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

"We're in the Endgame now."

Ensimmäistä Iron Mania (2008) tehdessään ohjaaja Jon Favreau, päätähti Robert Downey Jr. ja tuottaja Kevin Feige tuskin tiesivät, mihin elokuva tulisi johtamaan. Leffasta löytyi jo vihjeitä jostain ennennäkemättömästä - laajennetusta elokuvauniversumista, missä eri sankarit omista elokuvistaan yhdistäisivät välillä voimansa ja seikkailisivat toistensa filmeissä - mutta tuskin yhdenkään villeimmät unelmat uskalsivat mennä siihen pisteeseen asti, missä tämä Marvelin elokuvauniversumi on nyt. 11 vuotta ja 21 elokuvaa myöhemmin olemme päässeet kenties koko elokuvahistorian massiivisimman spektaakkelin äärelle, mitä kaikki nämä vuodet on rakennettu. Vuoden takainen Avengers: Infinity War (2018) oli lopun alku ja nyt Avengers: Endgame toimisi eräänlaisena päätöksenä monille asioille, vaikka Marvelin elokuvauniversumi jatkaisikin matkaansa sen jälkeen. On varmaan sanomattakin selvää, etten odottanut tältä vuodelta minkään muun leffan näkemistä niin paljon kuin tämän ja on varmaa, etten ole ainoa. Infinity War tuotti jo yli 2 miljardia dollaria, joten oli selvää, että Endgame olisi tämän vuoden elokuvatapaus maailmanlaajuisesti. Leffalle ei olisi tarvinnut edes tehdä trailereita ja se olisi silti myynyt elokuvasalit ympäri maailman täyteen monen viikon ajan. Jopa meidän Finnkinolla filmi teki ennätyksen ennakkomyynneissä! Kun elokuvan ensi-ilta alkoi oikeasti lähestyä, intoni ja jännitykseni alkoivat tosissaan kasvamaan, mitä ei yhtään auttanut, kun katsoin Avengers: Infinity Warin uudestaan pari päivää ennen tämän näkemistä. Kun ensi-iltapäivä vihdoin koitti, kävelin epäuskoisena ja sydän hakaten Finnkinon ihanaan IMAX-saliin katsomaan Avengers: Endgamen. Tämä arvostelu on mahdollisimman huolellisesti kirjoitettu, jottei se sisällä spoilereita tästä elokuvasta. Se on kuitenkin kirjoitettu sillä olettamuksella, että Marvelin elokuvauniversumin aiemmat filmit ovat tuttuja, sillä tätä leffaa varten täytyy olla katsottuna aika lailla kaikki saagan osat.

Thanoksen hävitettyä puolet maailmankaikkeuden väestöstä, jäljelle jääneet Kostajat yhdistävät voimansa lopulliseen taistoon hullua titaania vastaan.

Thanoksen napsautuksesta selvinneet hahmot tekevät paluun. Tony Stark eli Iron Man (Robert Downey Jr.) yrittää Nebula-kyborgin (Karen Gillan) kanssa keksiä keinon päästä takaisin Maahan. Maassa Steve Rogers eli Captain America (Chris Evans), ukkosenjumala Thor (Chris Hemsworth), vihreäksi Hulk-jätiksi muuttuva Bruce Banner (Mark Ruffalo), salamurhaaja-agentti Natasha Romanoff eli Black Widow (Scarlett Johansson), avaruuspesukarhu Rocket (äänenä Bradley Cooper) ja omaa rauta-asuaan kantava James Rhodes eli War Machine (Don Cheadle) kehittelevät suunnitelmaa kostoreissulleen ja yrittävät samalla selvitä ystäviensä kuolemien tuottamasta tuskasta. Etenkin Thorille isku oli kova ja hän syyttää itseään: miksi, voi miksi hän ei iskenyt päähän?! Hahmojen suru ja ikävä ovat kauheaa katsottavaa, mutta samalla se tekee kaikista paljon maanläheisempiä tapauksia. Siinä missä Avengers: Infinity War koki vaikeuksia tasapainotellessaan suuren hahmogallerian kanssa, Endgame onnistuu syventymään sankareihinsa täydellisesti.
     Nämä sankarit saavat tuekseen Infinity Warista puuttuneet jousiampuja Clint Bartonin eli Hawkeyen (Jeremy Renner) ja muurahaisen kokoon pienentyvän Scott Langin eli Ant-Manin (Paul Rudd), sekä vain kuukausi sitten oman elokuvansa saaneen Carol Danversin eli Captain Marvelin (Brie Larson). Heidänkin kohdalla on kauhea nähdä, millaisen reaktion napsautus aiheuttaa. Hawkeyesta saadaan kenties enemmän irti kuin koskaan aiemmin ja Ant-Man onnistuu kaiken surun keskellä murjaisemaan useammankin vitsin. Captain Marvelia hyödynnetään kuitenkin hieman kummallisesti. Larson itse asiassa kuvasi Endgamen kohtauksensa ennen Captain Marvel -leffan kuvauksia, mikä selittää, miksi hän on tässä vielä hieman pihalla hahmostaan. Muut näyttelijät kuitenkin suoriutuvat rooleistaan erinomaisesti. Jotkut sankareiden näyttelijöistä tarjoavat parhaat suorituksensa näissä rooleissaan tässä leffassa.
     Josh Brolin tekee paluun julman Thanoksen rooliin ja pysyy yhä Marvel-saagan mahtavimpana roistona. Hahmoa kuitenkin käsitellään siinä mielessä eri tavalla kuin Avengers: Infinity Warissa, että tällä kertaa katsojana ei pysähdy miettimään, että onko hänellä sittenkin järkeä kauheissa tavoitteissaan, vaan tällä kertaa katsojana haluaa vain nähdä, kuinka Kostajat... noh, kostavat rakkaidensa puolesta ja repivät tämän violetin massamurhaajan palasiksi.

Avengers: Infinity War päättyi täydelliseen shokeeraamiseen, Thanoksen oikeasti onnistuessa tavoitteessaan ja hävittäessä puolet koko maailmankaikkeuden elävistä olennoista sormiensa napsautuksella. Katsoja ei voinut muuta kuin tuijottaa epäuskoisena, kun hahmot kuten Spider-Man (Tom Holland), Black Panther (Chadwick Boseman), Scarlet Witch (Elizabeth Olsen), Doctor Strange (Benedict Cumberbatch) ja Star-Lord (Chris Pratt) katosivat kirjaimellisesti tuhkana tuuleen. On varmaan sanomattakin selvää, että Avengers: Endgame ei kovin hilpeissä tunnelmissa lähde käyntiin, vaan heti elokuvan alku on kuin tekijät vääntäisivät veistä fanien haavoissa. Jo nyt täytyy sanoa, että nenäliinoja kannattaa varata mukaan, sillä täytyy olla aika tunteeton tyyppi, jos ei tuota edes hieman vaikeuksia olla itkemättä. Minä en itke lähes koskaan leffojen aikana ja tässä niin pääsi käymään useaankin otteeseen.

Sanotaan se nyt vain suoraan: Avengers: Endgame on vuoden 2019 paras elokuva. Vaikka tänä vuonna ilmestyisikin jokin häikäisevän mestarillisesti käsikirjoitettu tai ohjattu elokuva, joka onnistuisi käsittelemään jotain syvällistä aihetta huikein tavoin, on mahdotonta, että mikään filmi tänä vuonna aiheuttaisi minussa näin vahvan reaktion. Tiedättekö, kun on niitä leffoja, jotka iskevät niin kovaa, että niiden tarjoamat tunteet ihan oikeasti tuntuvat koko kehossa? Avengers: Endgame iski itseeni aivan käsittämättömän lujaa ja tarjosi vahvemman tunnekuohun kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Odotukseni leffaa kohtaan olivat todella korkeat - siis todella korkeat - ja niin vain tämä filmi onnistui ylittämään ne. Elokuva onnistuu myös yllättämään ihan jatkuvasti ja leuka loksahtaa auki monen monta kertaa leffan aikana. Filmissä on tehty useita todella rohkeita ratkaisuja, mitkä varmasti jakavat mielipiteet kahtia ja se sai minut rakastamaan tätä elokuvaa entistä enemmän. En tietenkään lähde spoilaamaan, millaisia yllätyksiä tarina ja hahmot tarjoavat, mutta sen uskallan sanoa, että olin todella yllättynyt, kuinka hauska elokuva tämä onkaan. Sanoin juuri, että leffan alusta on hilpeys kaukana ja että kyyneleet virtasivat useasti, mutta tässä saa myös nauraa ja paljon.

Jos elokuvaa rupeaisi analysoimaan tosissaan suurennuslasin kanssa, löytyisi leffasta nipotettavaa ja jos kyseessä olisi jokin toinen leffa, laskisivat nämä pienet ongelmat aivan varmasti arvosanaani. Mutta kun kyseessä on Avengers: Endgame, vuosikymmenen maailman rakentamisen ja massiivisen tarinan päätös, millaista ei ole toista maailmassa, tuntuisi väärältä antaa tälle mitään muuta kuin täydet pisteet. Ja kun sanoin, että tällaista ei ole toista maailmassa, niin todella tarkoitan sitä. Niin hassulta kuin se saattaa kuulostaa, Avengers: Endgame on elokuvahistorian merkkiteos, ainutlaatuinen filmi, mistä tullaan puhumaan vielä vuosien päästä. Vaikka Marvelin elokuvauniversumiin mahtuukin hieman keskinkertaisempia tuotoksia, on siinä kaiken aikaa ollut mukana tietty jatkuva tarina ikuisuuskiviä koskien ja tässä tämä tarina viedään päätökseen täydellisellä tavalla. Jos sinä olet joskus kokenut suorituspaineita, niin mietipä tämän elokuvan tekijöitä. Jollain ihmeen kaupalla Russon ohjaajaveljekset kuitenkin onnistuivat mahdottomassa ja säästivät parhaan palan viimeiseksi.

Muistatteko sitä aikaa, kun ensimmäinen The Avengers (2012) ilmestyi ja se tuntui maailman massiivisimmalta supersankarielokuvalta ikinä? Muistatteko viime vuoden, kun Avengers: Infinity War tuntui maailman massiivisimmalta supersankarielokuvalta ikinä? Voi niitä aikoja... Avengers: Endgamen jälkeen on vaikea kutsua enää muita elokuvia eeppisiksi. Mammuttimainen lopputaistelu saa aiemmissa leffoissa nähdyt New Yorkin ja Wakandan mäiskeet tuntumaan pieniltä. Joillekin elokuvan massiivisuus tuottaa varmasti ähkyn, mutta itse nautin suunnattoman paljon kaikesta, mitä leffa tarjosi. Etukäteen kauhisteltu kolmen tunnin kesto on nopeasti ohi ja leffan jälkeen saattaa jopa pohtia, että "eihän tuo voinut olla niin pitkä, sillä se tuntui lyhyemmältä kuin monet kahden tunnin leffat".

Infinity Warin arvostelussa totesin, että ohjaajaveljekset Anthony ja Joe Russo taisivat ottaa hieman liian ison palan kakusta purtavakseen, mutta tällä kertaa en voi muuta kuin nostaa hattua veljesten uskomattomalle tavalla pitää tällaista järkälettä kasassa. Russot ovat nyt tehneet ennennäkemättömän tempauksen ja saa nähdä, onnistuuko kukaan muu tulevaisuudessa yhtä hyvin tällaisten filmien kanssa kuin he. Russot onnistuvat tässä pitämään huumorin ja synkkyyden paremmin tasapainossa kuin edellisessä filmissä. Christopher Markuksen ja Stephen McFeelyn työstämä käsikirjoitus on täynnä yllätyksiä ja heidän tapansa käsitellä hahmoja on paikoitellen kirjaimellisesti uskomatonta. Kaksikko ja Russon veljekset (sekä muut isoja juonikuvioita suunnitelleet) ovat selvästi pohtineet tarkkaan ja syvästi, kuinka monet vanhemmista leffoista tutut juonikuviot viedään päätökseensä. Tekijät ovat myös selvästi tienneet, kuinka tyydyttää fanit ja mukana on paljon hetkiä, joiden aikana täytyi hillitä, etten kiljahtanut riemusta. Teknisesti Endgame on tietty todella vaikuttava kokemus. Leffa on taidokkaasti kuvattu ja erinomaisesti leikattu. Kolmen tunnin kesto on täysin perusteltu ja rytmitys on läpikotaisin fantastista. Lavasteet ovat tietty näyttävät ja puvustustiimi on tehnyt upeaa työtä sankarien asujen kanssa. Visuaaliset tehosteet ovat jälleen puhdasta silmäkarkkia ja äänimaailma on järisyttävästi rakennettu. Musiikeista vastaava Alan Silvestri yhdistelee taidokkaasti aiempien filmien teemoja ja luo erittäin mainiosti tunnelmaa sävelmillään.

Yhteenveto: Avengers: Endgame on Marvelin paras elokuva ja täydellinen päätös yli kaksikymmentäosaiselle eeppiselle saagalle. Leffa tarjoaa aivan mielettömän tunnevyöryn, mikä todella ravistelee koko kehoa, eikä kovin moni filmi sellaiseen pysty. Tämän jälkeen adjektiivia "eeppinen" käyttää varmasti maltillisemmin, sillä tähän mammuttimaiseen teokseen verrattuna monet aiemmin eeppisiltä tuntuneet leffat tuntuvat nyt aika pieniltä. Varsinkin loppuhuipennuksessa meno äityy sellaisiin jättimäisiin sfääreihin, ettei voi muuta kuin tuijottaa suu auki, mitä valkokankaalla tapahtuu. Kolmen tunnin kesto on onneksi täysin perusteltu ja aika käytetään mestarillisesti hyväksi. Leffan päätyttyä on vaikea uskoa, että se edes kesti niin kauan, sillä tämä spektaakkeli tuntuu olevan niin nopeasti ohi. Mielenkiinto ei ehdi koskaan kadota, vaan leffa tarjoaa jatkuvasti yllätyksiä ja käänteitä, joista lähes kaikki herättävät varmasti kiivasta keskustelua fanien keskuudessa. Itse rakastan, kuinka rohkeita vetoja käsikirjoittajat ovatkaan uskaltaneet pistää mukaan. Ihailen myös suuresti Russon veljesten huikeaa tapaa pitää tällaista megateosta kasassa. Näyttelijät tarjoavat aivan mahtavat roolisuoritukset ja jotkut näyttelijöistä ovat jättäneet parhaat vetonsa viimeiseksi. Avengers: Endgame on kaikin puolin aivan mieletön kokemus, jollaista ei toista maailmasta löydy. Kaikkien näiden vuosien pohjustus ja odotus ei todellakaan ollut turhaa, vaan ikuisuussaagan finaali nousee yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista supersankarielokuvista heti Yön ritari -mestariteoksen (The Dark Knight - 2008) jälkeen. Elokuvan aikana kyyneleet virtaavat useasti, mutta siinä saa myös nauraa yllättävänkin paljon. Vaikka kyseessä onkin päätös monille asioille Marvelin elokuvauniversumissa, ei se tarkoita koko leffasarjan päätöstä, etenkään nyt, kun Marvel on vihdoin saanut X-Menin ja Fantastic Fourin omistukseensa. On äärimmäisen kiehtovaa nähdä, kuinka yhtiö tuo mutantit mukaan sarjaan ja jatkaa tätä universumia, mutta on vaikea kuvitella, että Avengers: Endgamea onnistutaan enää ylittämään. Tätä katsoessa tietää sydämessään, että on todistamassa jotain suurta ja merkittävää. Tämän saagan kautta Marvel on todella jättänyt jälkensä elokuvahistoriaan ja on varmaa, että tästä sarjasta puhutaan vielä vuosienkin päästä, kun yhä vain uudet fanit löytävät nämä leffat. En malta odottaa, että pääsen kokemaan tämän elokuvan uudestaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Avengers: Endgame, 2019, Marvel Studios

Arvostelu: Iron Man 3 (2013)

IRON MAN 3

Ohjaus: Shane Black
Pääosissa: Robert Downey Jr, Gwyneth Paltrow, Don Cheadle, Guy Pearce, Ben Kingsley, Rebecca Hall, Jon Favreau, James Badge Dale, Ty Simpkins, William Sadler ja Paul Bettany
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Neljä vuotta sitten ilmestyi vihdoin todella monen odottama The Avengers (2012), joka kokosi tunnetut sankarit ensimmäistä kertaa yhteen isolle ruudulle. Se oli päätös Marvel Cinematic Universen (2008-) ensimmäiselle vaiheelle ja vuonna 2013 alkoi toinen vaihe elokuvalla Iron Man 3. Kun tämän katsoo ensimmäistä kertaa, ei riitä että on nähnyt vain kaksi aiempaa Iron Man -elokuvaa, vaan niiden lisäksi täytyy nähdä myös The Avengers, sillä tämä on enemmän jatkoa sen tarinalle kuin kahdelle aiemmalle Iron Manille. Elokuvateatterissa minulta menivät ohi ensimmäiset lauseet, sillä repliikit alkavat jo ennen studioiden logoja.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää mahdollisia SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Iron Man (2008), Iron Man 2 (2010), Thor (2011) ja The Avengers!

Mandariini -nimisen terroristin joukot hyökkäävät Tony Starkin kimppuun, tuhoten tämän kodin, jolloin Stark joutuu selviytymään ilman Iron Man -pukujaan.

Robert Downey Jr:n näyttelemä Tony Stark/Iron Man on muuttunut paljon The Avengersin tapahtumien jälkeen. Siinä pelossa, että jälleen jotain yliluonnollista iskisi hänen kimppuunsa, hän rakentaa nopealla tahdilla itselleen yhä vain enemmän uusia pukuja. Hän kärsii paniikkikohtauksista, eikä saa nukuttua. Mielestäni traaginen lähestymistapa hahmoon toimii erittäin hyvin, etenkin kun ottaa huomioon, että aiemmat lähestymistavat ovat olleet hyvin samanlaiset. Downey Jr loistaa yhä roolissaan ja pääsee näyttämään hieman vakavamman ja väkivaltaisemman puolen hahmostaan.

Gwyneth Paltrow'n esittämä Pepper Potts nähdään jälleen, eikä Paltrow vieläkään tee vaikutusta. Hahmo on kuitenkin onneksi päättäväisempi ja pääsee jopa toimintaan, sekä käyttää lyhyesti yhtä Iron Manin puvuista.
     Enää ei Starkin ystävä James Rhodes (Don Cheadle) ole War Machine, vaan hänestä on tehty Iron Man -versio Captain Americasta, eli Iron Patriot. Vaikka tiedän kyllä, ettei Iron Patriot ole oikeasti Kapun Rautamies-versio, niin siltä se silti ehdottomasti tuntuu. Iron Patriotin värit ovat samat kuin Yhdysvaltain lipussa ja keskellä rintakehää on valkoinen tähti. Cheadle pääsee toimintaan Rhodesina sekä rautapuvussa, että myös ilman sitä. Rhodes näyttää hetkittäin olevansa taktikoinnissa hieman parempi kuin Stark.
     Elokuvan heikoin lenkki näyttelijänsuoritusten osalta on Guy Pearcen näyttelemä Aldrich Killian. Tiedän, että Pearce osaa näytellä, mutta tässä hän ei joko yritä tai vetää aivan yli. Hahmo on erittäin ennalta-arvattava ja pystyy aika outoihin asioihin. Pearce tuntuu todella imelältä Killianina, enkä oikein tiedä onko ongelmana hahmo, vai näyttelijä.
     Terroristi Mandariinia - mikä ei tarkoita sitä oranssia hedelmää - näyttelee Ben Kingsley. Kingsley näyttelee uhkaavaa terroristia todella vakuuttavasti ja hänen televisiolähetyksensä ovat erittäin jännittäviä. Hänen kätyreillään on hieman erikoisia kykyjä ja heistä kaksi tärkeintä ovat Savin (James Badge Dale) ja Brandt (Stephanie Szostak).
     Elokuvassa nähdään myös Rebecca Hall tutkija Maya Hansenina, joka on Starkin vanha naikkonen. Maya ei kovin paljoa esiinny elokuvassa ja tuntuu paikoitellen hieman turhalta hahmolta. Nuori Ty Simpkins näyttelee Harley-poikaa, jonka Stark tapaa elokuvan aikana. Stark ja Harley ystävystyvät, vaikka eivät aluksi tule erityisemmin toimeen. Simpkins on todella lupaava tähti ja uskon, että hänellä on vielä pitkä ura edessään, jos niin vain haluaa.
     Iron Man 3:ssa esitellään vihdoin MCU:n presidenttihahmo, eli presidentti Ellis, jota näyttelee William Sadler. Ellis ei paljoa tee elokuvassa, mutta hänestä näkyy silti omanlaisensa johtajahahmo. Edellisistä osista tutut Jon Favreau ja Paul Bettany palaavat tuttuihin rooleihinsa Happy Hoganiksi ja tietokoneäly Jarvisiksi.

Elokuvan alussa Tony Stark selittää kertojaäänellä katsojille elokuvan lähtökohdista. Kuinka hän tapasi vuosia sitten Sveitsissä Mayan ja Killianin, muttei tiennyt, mitä tapahtumista seuraisi. Nykypäivänä Stark on rakentanut itselleen jälleen uuden puvun, malli 42:n, jonka hän kykenee kutsumaan pitkien etäisyyksien päästä avukseen. Kun Killian saapuu Pepperin luokse ja yrittää houkutella Stark Industriesia mukaan omaan AIM-projektiinsa, Happyn hälytyskellot soivat ja hän alkaa tutkia, mistä on kyse. Tutkinta johtaa paikalle, jossa tapahtuu terrori-isku, minkä seurauksena Happy joutuu sairaalaan. Stark yhdistää iskun Mandariiniin ja ilmoittaa julkisesti haluavansa taistella tätä vastaan. Ei aikaakaan, kun Mandariinin joukot hyökkäävät Starkin asunnolle, tuhoavat sen ja Stark pääsee vain juuri ja juuri pakoon. Hänen pukunsa vioittuu, jolloin hän joutuu selviytymään nokkeluutensa ja Harleyn avulla voittaakseen Mandariinin.

Tässä elokuvassa on otettu suuri riski tarinan kanssa. Elokuva perustuu löyhästi Iron Manin suosittuun EXTREMIS-seikkailuun, joten paineet olivat kovat muokata tarina valkokankaalle siten, että fanit olisivat tyytyväisiä. Näin ei kuitenkaan ihan käynyt ja monet fanit lähtivät kotiin pettyneinä. Eivät kuitenkaan sen takia, että elokuva olisi huono, vaan koska yhtä hahmoa on käytetty hyvin eri tavalla kuin sarjakuvissa. Itseäni se ei kovin paljoa häirinnyt ja se osoitti, että Marvelilla on munaa tehdä erikoisiakin yllätyksiä. Omasta mielestäni elokuva on hyvä kokonaisuus, vaikka sitä yrittääkin pilata lähinnä Killian. Pidän todella paljon elokuvan tarinasta, jossa Stark ei kykene enää elämään ilman pukujaan ja sitten puvut viedään häneltä. Elokuvassa keskitytään todella paljon siihen, millainen henkilö Iron Manin puvun alta oikeasti löytyy. Stark pääsee rakentelemaan uudenlaisia aseita ties mistä rojuista, mitä tavallisista kaupoista löytyy. Elokuvassa on myös tyylikkäitä toimintakohtauksia ja kun "Operaatio Kotijoukot" alkaa, voi monelta fanilta lirahtaa ilopissa housuun. En tiedä häiritseekö tämä asia ketään muuta, mutta kun Yhdysvaltain presidenttiä uhataan, niin miksei Captain America saavu paikalle pelastamaan? Luulisi hänen olevan se kaikkein isänmaallisin sankari, joka ei antaisi presidentilleen tapahtua mitään.

Jon Favreaun keskittyessä muihin projekteihin, ohjaajaksi vaihtui Shane Black. Black on oiva valinta, sillä hänen visionsa supersankarielokuvasta, jossa sankari viedään voimattomana äärirajoilleen, on onnistunut. Jos Iron Man -sarjaan tulee joskus neljäs osa, niin toivon, että Shane Black ohjaa sen. Elokuva on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu, vaikka muutamat liukuvat leikkaukset hieman häiritsevätkin. Tehosteet ovat näyttäviä, etenkin Starkin talon tuhoutuminen, lentokonekohtaus ja lopputaistelu. Äänitehosteilla on myös päästy leikkimään. Musiikista vastaa Brian Tyler ja hänen sävellyksensä ovat oikein mainioita, etenkin elokuvassa monta kertaa kuultu tunnusmusiikki. Ja koska tämä on tavallaan "jouluelokuva", niin myös joululauluja kuullaan elokuvassa.

Elokuva sisältää tietysti "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Esimerkiksi ensimmäisestä Iron Manista tuttu Yinsen (Shaun Toub) nähdään lyhyesti elokuvan alussa ja Stan Lee tekee tottakai cameon. Thoriin viitataan pikaisesti ja kovimmat fanit tunnistavat monia nopeasti vilahtavia hahmoja, jotka esiintyvät sarjakuvissa.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on lyhytelokuva "Agent Carter", poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia, mokaotoksia, pieni vilkaisu Thor: The Dark Worldiin (2013), sekä elokuvan teosta kertovat pätkät "Iron Man 3 Unmasked" ja "Deconstructing the Scene: Attack on Air Force One".

Yhteenveto: Iron Man 3 on erittäin hyvä elokuva. Tony Starkin muuttuminen henkisesti murtuneeksi on todella toimiva ratkaisu ja on hienoa nähdä, miten hahmo yrittää selvitä ilman pukujaan. Guy Pearcen esittämä Killian ärsyttää ja yhdelle hahmolle on keksitty hauska päätös. "Operaatio Kotijoukot" voi nostattaa ihon kananlihalle. Ty Simpkinsiä toivoisi näkevänsä useammin elokuvissa. Jos aiemmat MCU-elokuvat tai ylipäätään supersankarielokuvat toimivat, niin katso myös tämäkin. Kovimmille faneille tätä on vaikea suositella, sillä he ovat joko luultavasti nähneet elokuvat ja jos eivät, niin he tulevat aika varmasti ärsyyntymään yhdestä ratkaisusta elokuvassa. Shane Black voisi mielestäni tehdä toisenkin Marvel-elokuvan joskus. Iron Man 3 on mainio aloitus Marvel Cinematic Universen toiselle vaiheelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.marvel-cinematic-universe.wikia.com
Iron Man 3, 2013, Marvel Studios, Paramount Pictures, DMG Entertainment, Illusion Entertainment

Arvostelu: The Avengers (2012)

THE AVENGERS

Ohjaus: Joss Whedon
Pääosissa: Robert Downey Jr, Chris Evans, Mark Ruffalo, Chris Hemsworth, Scarlett Johansson, Jeremy Renner, Samuel L. Jackson, Tom Hiddleston, Clark Gregg, Stellan Skarsgård, Cobie Smulders, Gwyneth Paltrow ja Paul Bettany
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12

2012 oli vihdoin se vuosi, jolloin The Avengers ilmestyi. Viisi elokuvaa oltiin nähty ennen tätä: Iron Man (2008), The Incredible Hulk (2008), Iron Man 2 (2010), Thor (2011) ja Captain America: The First Avenger (2011), joissa sankarit esiteltiin ja nyt he vihdoin lyöttäytyisivät yhteen, taistellakseen pahaa vastaan. Tämä oli yksi eniten odottamistani elokuvista vuonna 2012. Saattoi olla jopa niin, että ainoa mitä odotin enemmän, oli The Dark Knight Rises (2012). Kävinkin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä ja muistan, että silloin Tennispalatsissa oli pisin jono lippukassoille, mitä olen koskaan nähnyt. Nämä kaikki sankarit ja elokuvat ovat osia Marvel Cinematic Universesta (2008-), josta on nähty jo kolmetoista elokuvaa. Nyt kun sarjan uusin elokuva, Doctor Strange (2016), on saamassa ensi-iltansa, oli hyvä katsoa aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. Viimeisimmän elokuvan, Captain America: Civil Warin (2016), olinkin jo arvostellut huhtikuussa, kun se ilmestyi.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä elokuvia Iron Man, The Incredible Hulk, Iron Man 2, Thor ja Captain America: The First Avenger!

Lokin saapuessa Maahan orjuuttamaan ihmiskunnan Tesseraktin ja chitauriarmeijan avustuksella, täytyy Nick Furyn aloittaman projektin toteutua. Iron Man, Captain America, Thor, Hulk, Black Widow ja Hawkeye kokoontuvat yhteen Avengers-ryhmäksi, pysäyttääkseen Lokin.

Isoimmassa roolissa elokuvassa on tietysti Robert Downey Jr:n näyttelemä Tony Stark/Iron Man. Stark on vihdoin löytänyt täydellisen tasapainon vakavuuden ja koomisuuden välille ja elelee hyvää elämää yhdessä tyttöystävänsä Pepper Pottsin (Gwyneth Paltrow) kanssa uudessa Stark-tornissaan. Hän saa kuitenkin huomata, ettei olekaan kovin erityinen sankari, tavatessaan muita ryhmän jäseniä, joilla on paljon voimakkaampia kykyjä ilman mitään rautapukuja. Starkilla on yhä joku pakkomielle AC/DC:tä kohtaan ja tässä elokuvassa kuullaan pätkä heidän kappaleestaan "Shoot to Thrill".
     Chris Evansin näyttelemän Steve Rogersin/Captain American kuuluisi olla Avengersin johtajahahmo, mutta tässä häntä ei ole hyödynnetty kovin hyvin. Captain America pääsee yhdessä kohtauksessa onneksi jakamaan ohjeita ryhmälle, mutta siihen se jääkin. Evansin suoritus on kyllä jälleen hyvä ja ongelma löytyykin käsikirjoituksesta. Toinen ongelma hahmossa on, että hänen uusi asunsa on aivan naurettava. Se pyrkii olemaan lähellä sarjakuvaversiota, mutta näyttää lähinnä hölmöltä potkupuvulta.

Chris Hemsworth parantaa suoritustaan Thorina. Vaikka hahmo ei ole vieläkään suosikkini päänelikosta, Thor pääsee näyttämään todelliset voimansa, sillä hän pärjää nyrkkitappelussa Hulkia vastaan. Ei myöskään Iron Man ole kovin kummoinen vastus hänelle.
     Edward Norton tosiaan jostain syystä lähti MCU:sta, jolloin hänelle täytyi löytää korvaaja. Tässä elokuvassa Bruce Bannerina/Hulkina nähdään Mark Ruffalo. Ruffalo ei vielä alussa erityisemmin vakuuta, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän hän osoittaa olevansa oiva valinta rooliinsa. Banner tulee mukaan auttamaan tiimiä paikallistamaan Tesseraktin ja Lokin, ei muuttuakseen vihreäksi jättiläiseksi. Tietysti elokuvassa käy kuitenkin pariin otteeseen niin, että Hulk pääsee valloilleen ja murskaamaan.
     Avengers-ryhmään kuuluvat myös Scarlett Johanssonin näyttelemä Natasha Romanoff/Black Widow ja Jeremy Rennerin esittämä Clint Barton/Hawkeye, jotka tuntuvat paikoitellen hieman tarpeettomilta. Kummallakin on ihan hienoja kohtia, mutta hahmot jäävät pahasti päänelikon varjoon. Black Widow pääsee kuitenkin vetämään avaruusoliota turpaan ja Hawkeyelta eivät nuolet tunnu loppuvan kesken.
     Samuel L. Jacksonin näyttelemän Nick Furyn osuus on moninkertaistunut aiempiin elokuviin nähden. Hahmo on keskeisemmässä roolissa ja pääsee pari kertaa jopa toimintaan. Jackson on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan ja sopii hyvin johtajahahmoksi, joka yrittää kasata ryhmän.
     Elokuvan pahiksena nähdään Thorista tuttu Loki, jota esittää Tom Hiddleston. Thorissa en pitänyt hahmosta lähes ollenkaan, mutta tässä hän on sentään siedettävä. Hiddlestonin roolisuoritus on parantunut, eikä hahmo tunnu enää valittavan kaiken aikaa. Silti pahiksena olisi sinänsä voinut olla joku toinenkin, muuttamatta tapahtumia paljoa.
     S.H.I.E.L.D. -agentti Phil Coulson (Clark Gregg) nähdään jälleen ja elokuvassa esitellään uusi agentti nimeltä Maria Hill (Cobie Smulders). Myös Thorista tuttu Erik Selvig (Stellan Skarsgård) ja Iron Manin tekoäly Jarvis (Paul Bettany) ovat mukana elokuvassa.

Tämä on hyvin erilainen supersankarielokuva, kuin mitä aiemmin on nähty. Vaikka supersankaritiimi ei sinänsä ole uusi asia ja ensimmäinen X-Men (2000) ilmestyi yli kymmenen vuotta ennen tätä, niin tässä on silti jotain poikkeuksellista. X-Men on nimittäin kaikille tiedossa tiiminä. Kaikki sen hahmot - Wolverine, Kyklooppi, Storm, jne - yhdistetään aina mielessä kyseiseen ryhmään, mutta The Avengersin hahmot ovat lähtökohtaisesti täysin erilaisista maailmoista. Ensimmäistä kertaa katsojat pääsevät näkemään valkokankaalla, kun nämä suuret sankarit lyöttäytyvät yhteen tuhotakseen pahan. Iron Manilla oli kaksi elokuvaa ennen tätä, ja Hulkilla, Thorilla ja Captain Americalla oli jokaisella omat seikkailunsa. Kaikki ne ovat kuitenkin vääjäämättä johtaneet tähän elokuvaan. Jokaisessa on jollain tapaa pohjustettu tulevia tapahtumia ja jo useamman vuoden fanit ovat päässeet innolla odottamaan, että suosikkisankarit (miinus Spider-Man) nähdään samaan aikaan ruudulla. Aiemmissa elokuvissa ei olla nähty hahmoja vielä yhdessä, joten kuvat joissa sankarit ovat asuissaan keskellä taistelua, aiheuttavat helposti kylmiä väreitä.

Elokuva alkaa Lokin saapumisella Maahan. Loki varastaa Tesseraktin ja tunkeutuu Hawkeyen ja Erik Selvigin mieliin, tehden näistä itselleen avustajia. Tämän seurauksena Nick Fury aloittaa ryhmän kasaamisen. Elokuvan alkupuoli on lähinnä tuttujen sankareiden lyhyttä uudelleenesittelyä ja tiimin kokoamista. Sankarit päätyvät mukaan hieman eri syistä, eivätkä aluksi tule kunnolla toimeen keskenään. Kuitenkin kun maailma on oikeasti vaarassa, on erimielisyydet unohdettava ja Avengersien aika pelastaa kaikki. Elokuvassa ei ole kovin montaa toimintakohtausta. Alussa on yksi lyhyt, mutta seuraavaa saa odottaa pidemmän hetken. Vaikka muuten kokonaisuus toimii hyvin, minua ärsyttää hieman, että Lokin vangitseminen on tavallaan ryövätty The Dark Knightista (2008), mutta isommassa mittakaavassa toteutettuna. Siinä seuraa elokuvan heikoin osio, joka on vähän liian hidastempoinen. Onneksi sen jälkeen alkaa tapahtua kunnolla. SHIELD:n helicarrier-aluksessa käydään tyylikäs taistelu, mutta siinä sankarit eivät vielä osaa puhaltaa yhteen hiileen. Toimintakohtauksen jälkeen ehditään vetää henkeä vain hieman, ennen kuin lopputaistelu alkaa. Ja jösses, mikä lopputaistelu onkaan kyseessä! Aiemmissa MCU-elokuvissa loppuskabailut ovat olleet lähinnä joko heikkoja tai vain ihan kivoja. The Avengersin lähes puolituntisen lopputaistelun ansiosta aiemmat voi antaa anteeksi. New Yorkissa käytävä megamättö on aivan tolkuttoman hieno, tunnelmastaan aina visuaalisuuteensa asti. Kun vihdoin näkee ryhmän kasassa, taistelemassa chitauriarmeijaa vastaan, ei siinä voi katsojana muuta kuin vain hurrata ja kannustaa sankareitaan.

The Avengers on tällä hetkellä kaikkien aikojen viidenneksi eniten rahaa tahkonnut elokuva ja vielä vuonna 2012 se oli kolmannella sijalla. Mikä siitä tekee niin suositun, että se on tienannut yli puolitoistamiljardia dollaria? Ensimmäinen Iron Man ilmestyi neljä vuotta ennen The Avengersia, joten sarjan katsojat ovat jo ehtineet kerätä innostusta tätä elokuvaa varten. Tätä elokuvaa menivät katsomaan Iron Man -fanit, Captain America -fanit, Thor-fanit, Hulk-fanit, sekä tietysti koko tiimin fanit. Näiden lisäksi myös pelkästään elokuvan päänäyttelijät takaavat, että ihmisiä kiinnostaa. Yleisesti supersankarielokuvista pitäville tämä oli tietysti pakko-nähdä-elokuva. Olen myös varma, että jossain on faneja Black Widowille ja Hawkeyelle. Ja vielä näiden lisäksi on ihmisiä, jotka haluavat vain nähdä hulppeata kesäviihdettä, sekä niitä jotka eivät tiedä yhtään mitään koko jutusta, mutta haluavat nähdä sen, koska siitä puhutaan kaikkialla niin paljon. Kovimmat fanit tietysti kävivät katsomassa The Avengersin elokuvateattereissa pariinkin otteeseen tai useamminkin. Buum! Aivan törkeän toimiva kassamagneetti. Itse olen todella suuri supersankarielokuvien fani ja vaikka esimerkiksi Thor ei kuulu suosikkeihini, niin on se vain pirun hienoa nähdä kaikki nämä hahmot yhdessä, luomassa jotain, mitä ei olla ennen nähty. Ihan sama vaikka juoni olisikin äärimmäisen yksinkertainen.

Elokuvan on ohjannut Joss Whedon, jolla on selkeästi ollut vahva visio siitä, miltä sankareiden yhteisseikkailun kuuluu näyttää ja tuntua. Tämä on selkeästi elokuva Marvel-fanilta Marvel-faneille. The Avengers on todellakin se elokuva, mitä on odotettu pitkään ja se mullisti lajityyppiään hienosti. Elokuva olisi voinut helposti mennä vikaan, mutta se on saatu toimimaan erittäin hyvin. Elokuva on kuvattu erinomaisesti, kuten myös leikattu. Ehkä koko elokuvan paras kuva on lähes minuutin mittainen taistelukuva ympäri New Yorkia, jossa näytetään jokainen sankari toiminnassa. Tietysti se on pääosin tehty tietokoneella, mutta silti se on aivan täydellinen. Tehosteet ovat aivan huikeat ja äänimaailma on kiehtova. Etenkin New Yorkin taistelu on näyttävää silmäkarkkia. Elokuva on myös muokattu kirkkaaksi, jolloin kaikki on selkeämpää, mistä minä pidän todella paljon. Ratkaisu ei toimisi kaikissa elokuvissa, mutta tässä se toimii täydellisesti. Elokuvan musiikista vastaa Alan Silvestri ja varsinkin tunnusmusiikki on hieno ja mahtipontinen.

Elokuvasta löytyy tietysti muutamia "easter eggejä", jotka ovat viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, asioihin jne. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat bongata Stan Leen cameon, mutta muuten elokuvassa on vain pieniä vihjeitä, mitä tulevissa MCU-elokuvissa voitaisiin nähdä.

Blu-rayn kuvanlaatu on aivan täydellinen! Yksi parhaista, mitä olen koskaan nähnyt. Lisämateriaalit eivät kuitenkaan ole parhaimmasta päästä. Elokuvan teosta kertoo vain kuusiminuuttinen "A Visual Journey", mutta muuten extrat ovat lähinnä vain poistettuja kohtauksia ja mokaotoksia. Onneksi mukana on sentään lyhytelokuva nimeltä "Item 47".

Yhteenveto: The Avengers on aivan loistava elokuva. Ohjaaja Joss Whedon on tiennyt tasan tarkkaan, millainen sankareiden yhteisseikkailun pitää olla. Vaikka siinä on hidastempoisempi jakso, niin kokonaisuus toimii ja lopputaistelu New Yorkissa on törkeän upea. Downey Jr pääsee tietysti loistamaan Iron Manina, mutta Chris Evansin esittämää Captain Americaa ei ole hyödynnetty kovin hyvin. Hahmon puku on myös aivan naurettava. Hemsworthin suoritus Thorina paranee, kuten myös Hiddlestonin suoritus Lokina. Mark Ruffalo on oiva valinta uudeksi Bruce Banneriksi. Suosittelen elokuvaa ehdottomasti kaikille hahmojen ja supersankarielokuvien faneille, sekä toimintarymistelyjen ystäville. Ottaen huomioon, miten paljon rahaa tämä tienasi, todella monet ovat varmasti jo nähneet sen. The Avengers on jalokivi omassa genressään, vaikkei täydellinen olekaan. Blu-rayn kuvanlaatu on aivan mieletön ja pidän siitä, että kuva näyttää kirkkaalta. Kai mainitsin jo, että lopputaistelu New Yorkissa on hieno? Tämä on MCU:n "Vaihe 1:n" lopetuselokuva ja seuraavana on tiedossa kuusiosainen "Vaihe 2", alkaen elokuvalla Iron Man 3 (2013). Älkää ottako levyä vielä pois, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana nähdään kohtaus, joka pohjustaa tulevia elokuvia ja niiden jälkeen nähdään myös lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot ja juliste www.imdb.com
The Avengers, 2012, Marvel Studios, Paramount Pictures

Arvostelu: Iron Man 2 (2010)

IRON MAN 2

Ohjaus: Jon Favreau
Pääosissa: Robert Downey Jr, Gwyneth Paltrow, Don Cheadle, Scarlett Johansson, Sam Rockwell, Mickey Rourke, Samuel L. Jackson, Clark Gregg, Jon Favreau, Garry Shandling ja Paul Bettany
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12

Iron Man 2 oli ensimmäinen Marvel Studiosin elokuva, jonka pääsin katsomaan elokuvateatterissa. Olin tietysti innoissani, sillä pidin aiemmista Marvel Cinematic Universen (2008-) elokuvista paljon, eli Iron Manista (2008) ja The Incredible Hulkista (2008). Vielä vuonna 2010, kun minulle toimi helposti kaikki supersankarielokuvat, pidin Iron Man 2:sta paljon, mutta lähes jokaisen uudelleenkatsomisen jälkeen olen ollut eri mieltä kuin aiemmin. MCU:n uusin tuotos, Doctor Strange (2016), ilmestyy parin kuukauden päästä, joten ennen sitä oli hyvä palata taaksepäin katsomaan koko sarja läpi ja arvostella jokainen elokuva.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää mahdollisia SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä elokuvia Iron Man ja The Incredible Hulk!

Tony Starkia hengissä pitävä laite on alkanut hitaasti myrkyttää hänen vertaan. Ongelmat lisääntyvät, kun Iron Man saa vastaansa uuden vihollisen, Ivan Vankon.

Robert Downey Jr on edelleen loistava Tony Starkina/Iron Manina. Stark on löytänyt taas vanhan hupailutyylinsä, mutta saa sen sopimaan hyvin mukaan vakavampiinkin asioihin. Tällä kertaa Stark ei kuitenkaan ole hauska vain ollakseen näsäviisas idiootti, vaan koska hän yrittää lähinnä esittää asioidensa olevan hyvin.
     Gwyneth Paltrow ei erityisemmin vakuuta Starkin avustaja Pepper Pottsina, eikä häntä nähdä kovin paljoa elokuvassa. Pepper joutuu jälleen lähinnä seuraamaan sivusta, kun Stark joko tekee hölmöyksiä tai joutuu ongelmiin Iron Manina.
     Kun Marvel Studios rikkoi sopimusta edellisessä elokuvassa nähdyn Terrence Howardin kanssa, vähentäessään hänen palkastaan monta miljoonaa, Howard käveli pois projektista, jolloin hänet täytyi korvata eri näyttelijällä. Tässä Starkin ystävä everstiluutnantti James Rhodesina nähdään Don Cheadle. Ja olenkin tyytyväinen siihen, että roolissa nähdään Cheadle, sillä hän sopii mielestäni osaan paremmin kuin Howard. Pitkällä tähtäimellä se oli myös hyvä ratkaisu, sillä Cheadle pääsi esittämään hahmoa vielä useasti uudestaan.

Elokuvassa tärkeimpänä uutena hahmona esitellään Natalie Rushman, joka on oikeasti Natasha Romanoff, eli Black Widow, jota näyttelee Scarlett Johansson. Vaikka hahmo on tyylikäs, etenkin lopussa mätkiessään turvamiehiä turpaan, on Johanssonin suoritus erittäin ontto. Hän ei erityisemmin näytä tunteita elokuvan aikana. Toisaalta se voi olla myös tarkoituksena, hahmon ollessa peitetehtävissä oleva agentti.
     Starkin uutena kilpailijana nähdään asetehtailija Justin Hammer, jota esittää Sam Rockwell. Hammer on äärimmäisen ärsyttävä hahmo ja tiedän, ettei se johdu täysin Rockwellistä, sillä olen nähnyt häneltä hyvänkin suorituksen. Hahmo on vain kirjoitettu todella rasittavaksi, eikä häntä jaksa katsoa. Alkupuolella hän on ihan siedettävä, mutta muuttuu nopeasti yhä vain ärsyttävämmäksi. Ainoa hyvä kohta Hammerilla on, kun hän esittelee Rhodesille huipputeknologisen "Ex-vaimo" -ohjuksensa.
     Elokuvan pahista, Ivan Vankoa, näyttelee Mickey Rourke. Rourkella on sama juttu kuin Rockwellillä, eli tiedän häneltä löytyvän taitoa, mutta Ivan-hahmo on lähinnä vain aika lattea yritys olla hyvä vastus Iron Manille. Parasta hahmossa on aksentti, sekä vankilassa kuultavat, mainiot repliikit.
     Uutena hahmona esitellään myös pienessä roolissa oleva senaattori Stern (Garry Shandling), joka ei tunnu pitävän Tony Starkista yhtään. Ensimmäisessa osassa nähdyt agentti Coulson (Clark Gregg) ja SHIELD:n johtaja Nick Fury (Samuel L. Jackson) esiintyvät myös tässä. Tällä kertaa Jackson pääsee olemaan esillä enemmän ja on aika pitkälti vain oma tuttu itsensä. Onneksi hän tekee sen hyvin, jolloin Furyn voi ottaa tosissaan. Starkin avustaja Happy Hogan (ohjaaja Jon Favreau) ja tekoälytietokone Jarvis (Paul Bettany) ovat myös mukana.

Elokuvan alussa kuullaan edellisen osan lopussa kuultu Starkin puhe, jossa hän paljastaa olevansa Iron Man. Ivanin isä, Anton Vanko (Eugene Lazarev), kuolee ja Ivan päättää hyödyntää samaa teknologiaa, jota Tony käyttää Iron Man -puvussaan, kostaakseen Tonylle, miten tämän isä Howard kohteli Antonia aikoinaan. Toisaalla Tony Stark on avannut uudestaan Stark Expon isänsä muistolle. Stark yrittää kaikin puolin näyttää maailmalle, että hän on täysissä voimissaan, eikä kukaan koskaan pärjäisi Iron Manille, mutta todellisuudessa hän tekee kuolemaa. Laite, joka on aiemmin pitänyt Tonyn hengissä, aiheuttaa hänelle hitaasti verenmyrkytyksen. Samalla kun hän yrittää pitää itsensä hengissä, hän joutuu sekä kohtaamaan Ivanin, että yrittää pitää Iron Man -puvun itsellään, jota armeija yrittää saada omaan käyttöönsä. Ei ehkä ollutkaan maailman paras idea paljastaa olevansa supersankari...

Iron Man 2:n alkupuoli on oikein hyvä. Siinä pohjustetaan hahmoja toimivasti ja ei kestä kauaa, kun päästään jo taisteluun, jossa Iron Man kohtaa Ivanin kilpa-autoradalla Monacossa. Siellä Starkilla on erittäin kekseliäs matkaversio asustaan, jonka saa kätevästi muutettua matkalaukun näköiseksi. Valitettavasti elokuvan taso alkaa laskea taistelun jälkeen. Elokuvan toiset puoli tuntia ovat aika hidastempoista katsottavaa ja katsojaa alkaa ärsyttää, kun Hammer ja Ivan hokevat toisilleen sanaa "lintu", yrittäessään päästä yhteisymmärrykseen. Ja vaikka pidän ideasta, että laite joka pitää Starkia hengissä, koituu pian hänen kuolemakseen ja Stark joutuu etsimään selviytymiskeinoa, niin ratkaisu on tehty todella hölmöllä ja lattealla tavalla. Ensimmäisen puolituntisen jälkeen nähdään tunnin verran aika mitäänsanomatonta kerrontaa, josta tosin löytyy yksi viihdyttävä tappelukohtaus. Onneksi lopputaistelu toimii pääosin, vaikka ihan viimeinen osuus taistelusta onkin aika heikko ja liian nopea.

Useassa kohtaa tuntuu siltä, että studio on pakottanut kirjoittaja Justin Therouxin tekemään käsikirjoituksen mahdollisimman nopeasti, jotta elokuva saataisiin ulos niin pian kuin on mahdollista. Niin se on varmaan ollutkin. Tai sitten ohjaaja Jon Favreaulta on loppunut visio kesken, mitä vaihtoehtoa en kuitenkaan usko. Silti Iron Man 2:ssa on viihdyttäviä osuuksia, jolloin elokuvan jaksaa katsoa uudestaan. Kovin ihmeellistä tuotosta ei kannata kuitenkaan odottaa. Iron Man 2 on kuvattu ja leikattu hyvin. Myös sekä visuaaliset tehosteet, että äänitehosteet toimivat, joten ongelmat eivät löydy teknisistä asioista. Musiikin sävellyksestä vastaa John Debney, mutta valitettavasti elokuvaa varten sävelletty musiikki ei jää erityisemmin mieleen. Elokuvassa kuullaan myös mm. AC/DC:n kappaleet "Shoot to Thrill" ja "Highway to Hell", sekä Queenin kappale "Another One Bites the Dust".

Elokuvassa nähdään tietysti "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, asioihin jne. Jälleen on Captain American kilpi näkyvissä ja tällä kertaa todella selvästi. Tony löytää isänsä tavaroiden joukosta alkuperäisen Captain America -sarjakuvan. The Incredible Hulkissa nähty uutiskuva yliopiston taistelun jälkeen pyörii loppupuolella nopeasti pienellä ruudulla. Stan Lee tekee tietty cameonsa ja elokuvassa viitataan edellistä selkeämmin The Avengers -elokuvaan (2012), sekä myös Thoriin (2011), joka ilmestyi tämän jälkeen.

Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Lisämateriaalit tosin eivät ole mainiota nähneetkään. Niillä voi katsoa elokuvan kolmella eri tavalla; ohjaaja Favreaun kommenttiraidan kanssa, "SHIELD Data Vaultin" tietoiskujen kanssa, sekä siten että samaan aikaan näkyy välillä varhaisia versioita visuaalisista tehosteista. Mitään ei ole elokuvan teosta, eikä edes poistettuja kohtauksia löydy.

Yhteenveto: Iron Man 2 on ihan katsottava pätkä, mutta jää selkeästi ensimmäisen osan jalkoihin. Alku toimii hyvin, mutta sen jälkeinen tunti on enemmän tai vähemmän heikompaa. Onneksi edes lopputaistelu toimii suurimmaksi osaksi. Robert Downey Jr on tietysti loistava roolissaan ja Don Cheadle on hyvä roolitus uudeksi Rhodesiksi. Toimintakohtaukset ovat ihan viihdyttäviä ja loistavaa dialogia löytyy jälleen. Jos piditte ensimmäisestä Iron Manista, niin vilkaiskaa tämäkin, vaikkei se ole yhtä hieno. Fanit ovat tämän mitä luultavimmin jo nähneet. Ensi kerralla, kun katsotte tämän, laskekaa, kuinka monta kertaa sana "lintu" kuullaan. Muistakaa myös, ettei levyä saa ottaa pois, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.forbes.com
Iron Man 2, 2010, Marvel Studios, Marvel Entertainment, Paramount Pictures, Fairview Entertainment